Kitabı oku: «Ensimmäiset ihmiset kuussa», sayfa 4

V
Matkalla kuuhun

Cavor sammutti lampun. Meillä ei ole liiemmäksi energiaa varattuna, arveli hän, ja minkä verran on, sitä pitää säästää lukemista varten. Jonkun aikaa – en tiedä, kestikö sitä vähän vai kauan – me olimme pilkko pimeässä.

Ääni kajahti tässä tyhjyydessä.

– Mikä suunta meillä lienee? Mitä kohti kuljetaan nyt?

– Nyt leijutaan maasta pois suorassa viivassa, ja koska kuu käy kolmatta neljännestään, niin kuljemme osapuille sitä kohti. Jahkas minä nostan uutimen…

Kuului raksaus, ja yksi akkuna ulkokuoressa ammahti auki. Taivas tuolla ulkona oli yhtä synkkä kuin pimeys pallossakin, mutta aukon alan täytti lukematon tähtien paljous.

Ken tähtitaivasta on ainoastaan maasta katsellut, ei saata mielessäänkään kuvailla, miltä se näyttää, kun maapallon kuulakka ilmakehä on poissa. Maasta käsin näkemämme tähdet ovat vain hajanaisia yksilöitä niistä, joitten valo pääsee maan ilmakehän läpi tunkeutumaan. Mutta nyt minä viimeinkin käsitin, mitä taivaallisilla sotajoukoilla ymmärretään!

Kummallisempaakin oli tuleva meidän nähtäväksemme, mutta tämä ilmaton taivas, tähtiä täynnään! Kaikesta, minkä nähnyt olen, tämä kaiketikin on viimeisiä, mitä milloinkaan unohdan.

Pieni akkuna hurahti kiinni, toinen aukeni ja sulkeutui samassa, samoin kolmas. Minun täytyi hetkiseksi sulkea silmäni vähenevän kuun häikäisevältä valolta.

Hetken aikaa minun täytyi katsoa Cavoriin ja valaistuihin esineisin ympärilläni, totuttaakseni silmäni valoon, ennenkuin jälleen käännän ne tuota valkoista, häikäisevää kirkkautta kohti.

Neljä akkunaa avattiin, jotta kuun gravitationi pääsisi vaikuttamaan kaikkiin esineisin pallon sisässä. Nyt huomasin, etten enää leijukaan vapaana, vaan että jalkani ovat lasissa kiinni, kuuta kohti suunnattuina. Peitteet ja tavara-arkut laskeutuivat nekin verkalleen lasin pintaa myöten, kunnes pysähtyivät, pimittäen meiltä osan valoisata akkunaa. Minusta tietysti näytti siltä kuin katsoisin alas, kuuta silmäillessäni. "Alas" tarkoittaa maanpallolla: maata kohti, sinne päin, minne kappale putoaa, ja "ylös" päinvastaista suuntaa. Nyt kulki gravitationin vaikuttama painuminen kuuta kohti, maa sitä vastoin oli minun käsitykseni mukaan meidän yläpuolellamme. Ja kun kaikki cavoriiti-uutimet olivat kiinni, silloin "alas" oli meidän lasipallomme keskustaan päin ja "ylös" sen ulkoseiniä kohti.

Omituista ja aivan toisin kuin maanpallolla oli sekin, että valo tuli ylös meihin. Maalla valo lankeaa ylhäältä tai vinossa suunnassa, mutta täällä se tuli jalkaimme alta, niin että varjoansa nähdäkseen, piti katsoa ylöspäin.

Ensi alussa minua hiukan huimasi, kun piti seisoa pelkän paksun lasin päällä ja katsella kuuta kautta tyhjän avaruuden tuonne satain tuhansien peninkulmain päähän, mutta tuo heikkous meni pian ohi. Ja sitten – mikä loistava näky!

Lukija saa tästä parhaiten kuvan, jos lämpöisenä kevätiltana loikoo seljällään maassa ja katselee kuuta ylösnostettujen jalkainsa välitse. Se vain erotusta, että meille kuu näytti jo paljoa suuremmalta kuin maasta katseltuna, kaiketikin siitä syystä, että se ilmattomuudessa esiintyy paljoa kirkkaampana. Pienimmätkin yksityiskohdat sen pinnalla olivat selvät ja tarkkarajaiset. Ja koskemme katselleet sitä ilman lävitse, niin oli sen ulommainen ääriviiva kirkas ja selvä, ilman mitään hehkua tai sädekehystä ympärillään. Tähtiseula, joka täytti taivaan, ulottui aivan sen laitaan asti, tarkoin merkiten kuun valottoman osan ääriviivan.

Omituinen mahdottomuuden tunne oli tuon tuostakin vallannut minut siitä saakka kuin matkalle olimme lähteneet, mutta nyt, seisoessani tuossa ja katsellessani kuuta jalkojeni välitse, nyt se palasi kymmenen kertaa voimakkaampana.

– Cavor, – sanoin minä, – kovin tämä on kummallista. Nuo yhtiöt, joita me muka lähdemme perustamaan, ja kaikki tuo, mitä mineraaleista puhuttiin…

– No?

– Ei näy, ei kuulu.

– Ei maar, – vastasi Cavor, – mutta kyllä te vielä kaiken sen saavutatte.

– Eiköhän vain liene paras kääntää oikea puoli päällepäin? Vaikka tämä… Hetkiseksi saattaisin uskoa, ettei meidän maatamme ole koskaan ollut olemassakaan.

– Kenties tuo palanen Lloyd's News'iä auttaa teidät tolalle jälleen.

Minä vilkasin sanomalehteen, nostin sen sitten kasvojeni tasalle ja huomasin voivani lukea sangen helposti. Silmäni sattuivat pikku ilmoitusten palstaan: "Yksityisvarain omistaja tarjoaa rahoja lainaksi". Minä tunsin tuon herrasmiehen. – Joku eksentrillinen henkilö halusi myödä Cutaway polkupyörän, aivan uuden, hinnaltaan 15 puntaa, viiteen puntaan. – Muuan rahapulaan joutunut rouva tarjosi suurella surulla kaupaksi muutamia kalaveitsiä ja kahveleita, "häälahjaksi saatuja". Kyllä kaiketi, parasta kättä tätä lukiessani, joku asiantuntijana tarkastelee noita veitsiä ja kahveleita, ja toinen riemuissaan ajaa puhkii mainitulla polkupyörällä, ja kolmas luottavasti neuvottelee tuon rahakkaan gentlemanin kanssa. Minä myhähdin ja päästin paperin liukumaan käsistäni.

– Näkeekö meitä maasta?

– Kuinka niin?

– Tunsin vain erään, joka on kovin huvitettu tähtitieteestä. Johtui mieleeni, että mitähän vainenkin, jos tuo ystäväni sattuisi tirkistämään teleskopilla.

– Pitäispä olla maailman suurin teleskopi, johon me edes pikkuisena pilkkusenakaan näkyisimme.

Hetken aikaa katselin ääneti kuuta.

– Maailma se on sekin, – virkoin minä. – Sen tuntee nyt sanomattoman monta kertaa selvemmin kuin koskaan maan pinnalla. Ihmisiäkin kenties…

– Ihmisiäkö? – huudahti hän. – E-hei. Hyljätkää mielestänne tuo tuommoinen. Ajatelkaa olevanne matkustamassa perimmäisiin napaseutuihin, tutkimaan autioimpia seutuja avaruudessa. Katsokaahan nyt!

Hän viittasi kädellään kirkkauteen tuolla alhaalla.

– Kuollutta… kuollutta kaikki tyyni. Suunnattomia sammuneita tulivuoria, laavan peittämiä erämaita, päällekkäin vyöryneitä röykkiöitä, tahi jäätynyttä hiilihappoa, tai jäätynyttä ilmaa, ja kaikkialla vuorenvieremäin muodostamia kuiluja ja halkeamia ja rotkoja. Mitään ei tapahdu. Ihmiset ovat systemaatisesti tarkastelleet tätä planettaa kolmatta sataa vuotta. Mitä muutoksia luulette siinä huomatun?

– Ei yhtään mitään.

– He ovat saaneet selville kaksi ilmeistä vuorenvieremää, yhden epäilyksen-alaisen halkeaman ja vähäisen periodillisen värinvaihdoksen. Siinä kaikki.

– En ole tiennyt heidän saaneen selville senkään vertaa.

– Kyllä. Mutta ihmisiä…

– Ohimennen, – kysäisin minä, – kuinka pieniä kappaleita kuussa näkisi kaikkein vahvimmilla teleskopeilla?

– Kohtalaisen suuren kirkon, esimerkiksi. Näkisi siellä kaupunkeja ja rakennuksia ja kaikenlaisia ihmiskätten töitä. Siellä saattaisi kenties olla hyönteisiä, jotain muurahaisten kaltaisia, esimerkiksi, joitten kävisi kätkeyminen syviin luoliin silloin kuin kuussa on yö, tai joitakuita uudenlaatuisia luontokappaleita, jonka vertaisia ei maassa lainkaan ole. Tämä on luultavinta, jos siellä ylimalkaan elämää lienee. Aatelkaa, mikä erillaisuus olotiloissa! Elämän täytyy siellä sovittautua olemaan toimessa yhden päivän, joka on niin pitkä kuin neljätoista maallista päivää, neljätoista pilvetöntä poutapäivää. Sitä seuraa sitten yhtä pitkä yö, joka käy yhä kylmemmäksi ja kylmemmäksi noitten kylmäin, kirkkaiden tähtien valossa. Sellaisena yönä täytyy olla kylmä, suunnattoman kylmä, absoluutinen nolla, 273 °C alle jäätymäkohdan. Kaiken, missä elämää on, täytyy siellä viettää sellainen yö ja herätä henkiin jälleen seuraavana päivänä.

Hetken kuluttua hän jatkoi:

– Saattaisi ajatella, että siellä on madontapaisia eläviä, jotka haukkovat jähmeätä ilmaa, niinkuin kastemadot nielevät multaa, tahi että siellä on paksunahkaisia hirviöitä…

– Niin vainenkin, – virkoin minä, – miks'eikäs otettu ampuma-aseita mukaan?

Hän ei vastannut tähän kysymykseen mitään.

– Ei, – päätti hän, – meidän tehtävänämme on vain mennä sinne.

Saadaan nähdä sitten, jahka perillä ollaan.

Mieleeni iski jotain.

– Minun mineraalejani, – sanoin minä, – niitä siellä ainakin on, olkootpa olosuhteet millaisia hyvänsä.

Tuokion kuluttua hän ilmoitti aikovansa hiukan muuttaa meidän kurssiamme ja sitä varten asettaa pallon vähäksi aikaa maan vetovoiman alaiseksi. Hän valmistautui avaamaan yhden maanpuolisia uutimia 30: ksi sekunniksi, ilmoittaen minulle ennakolta, että nyt meiltä päätä hiukan huimaa, ja neuvoen ojentamaan käteni lasiseinää vasten, jott'en kolahtaisi siihen. Minä noudatin neuvoa ja ponnistin jalkani ruoka-arkkuja ja ilmalieriöitä vasten, estääkseni niitä putoamasta päälleni.

Kuului risaus, ja uudin lensi auki. Minä kaatua keikahdin käsilleni alassuin ja näin mustain, levitettyjen sormieni välitse hetkiseksi maa-emon – planettana taivaalla tuolla allamme.

Me olimme vielä sangen lähellä – Cavor sanoi välimatkan olevan noin 800 peninkulmaa – ja maan suunnaton kiekko täytti koko taivaan. Mutta nytkin jo näki selvään sen olevan pallon. Maa allamme näkyi himmeänä, hämäräisenä, mutta lännempänä kuulsivat Atlannin valtameren suunnattomat alat kuni hopea mailleen menevän päivän valossa. Luulin erottavani Franskan ja Espanjan ja eteläisen Englannin rantapiirteet, pilvien varjostamat, kunnes taas kuului risaus, varjostin laskeutui, ja minä tunsin olevani omituisessa sekaannuksen tilassa sekä liukuvani verkalleen pitkin sileätä lasinpintaa.

Heti kuin asiat jälleen olivat asettuneet mielessäni entiselleen, tuntui minusta aivan luonnolliselta, että kuu oli jälleen "alhaalla", jalkojeni alapuolella, ja maa jossain kaukana taivaan rannassa, tuo samainen maa, joka ensi alussa oli ollut minusta katsoen "alhaalla" ja niinkuin yhtä heimoa minun kanssani.

Niin vähän oli meidän tarvinnut koko tänä aikana ponnistella. Meidän painomme käytännöllinen mitättömyys oli tehnyt kaikki työmme niin helpoksi, ettemme kokonaiseen kuuteen tuntiin (lähtömme hetkestä, Cavorin kronometrin mukaan lukien), tunteneet mitään virvokkeiden tarvetta. Minua hämmästytti tämä ajan nopea vauhti. Mutta silloinkin olin tyytyväinen varsin niukkaan ravintoon. Cavor tutki hiilihapon ja veden vastaanotto-laitoksia ja huomasi niitten toimineen varsin hyvin. Happeakin olimme käyttäneet mitättömän vähän.

Ja kun ei meillä ollut enää mitään puheen-ainetta eikä mitään tekemistäkään, niin annoimme perää omituiselle hervahtumiselle, joka oli meidät vallannut, levitimme peitteet pallon pohjalle, asettaen ne sillä tapaa, että pallo tuli suojaan kuun paisteelta niin paljon kuin suinkin mahdollista, toivotimme sitten toisillemme hyvää yötä ja nukuimme melkein heti.

Niinpä me sitten, vuoroin nukkuen, vuoroin haastellen, joskus syöden, vaikka ilman erityistä ruokahalua [Kummallista, kuinka me koko sinä aikana, minkä pallossa olimme, emme kaivanneet ravintoa emmekä olleet millämmekään, vaikka olimme ilmankin. Ensi alussa me pakotimme itseämme syömään, mutta sittemmin me paastosimme kokonaan. Yhteensä emme kuluttaneet sadannetta osaakaan kaikista niistä kokoonpuristetuista ruokavaroista, mitkä olimme mukaan ottaneet. Huokumamme hiilihapon määrä oli sekin luonnottoman pieni, mutta mikä siihen syynä, sitä en pysty lainkaan selittämään.], vietimme kappaleen aikaa, joka ei ollut päivää eikä yötäkään, jonkunlaisessa levollisuuden tilassa, joka ei ollut oikeata valvomista eikä oikeata nukkumistakaan. Ja yhä me kaiken sen aikaa melutta ja vienosti kiidimme alas kuuta kohti.

VI
Maihin kuussa

Muistan, kuinka Cavor eräänä päivänä äkkiä avasi kuusi varjostinta, häikäisten silmäni niin, että oikein kiljasin. Koko näkyvissä oleva ala oli kuuta, jättiläismäinen käyräsapeli, aamunhämärän valaisema ja sisälaidoillaan synkän pimeyden uurtelema. Sirpin ulommaista laitaa vasten hulvahteli valo, niinkuin nousuvesi valtameren rannalla, kohotellen huippuja ja harjanteita auringon paisteesen. Lukija on kaiketikin nähnyt piirroksia tai valokuvia kuusta, niin ettei minun tarvinne käydä esittämään tuota maisemaa sen leveämmissä piirteissä: noita laajoja rengasmaisia seljänteitä, korkeampia kuin mitkään vuoret maan päällä, niitten huippuja, päivänvalossa loistavia, niitten syviä, tarkkarajaisia varjoja, harmaita ja hujanhajaisia tasankoja, ylänköjä, mäkiä ja pikku kraatereita, jotka kaikki tyyni ensin esiintyvät häikäisevässä valossa ja vihdoin kätkeytyvät mustaan, salaperäiseen pimeyteen.

Poikki tämän maailman me nyt lensimme tuskin sataakaan peninkulmaa sen huippujen ja harjanteiden yläpuolella. Ja nyt me näimme, mitä maasta käsin ei ihmissilmä milloinkaan ole näkevä, kuinka kallioitten ja rotkojen ääriviivat tasangoilla ja kraateripinnoilla alkavat päivän paisteessa peittyä yhä tihenevään usmaan, käyden harmaiksi ja epäselviksi, kuinka niitten kirkas, valkoinen pinta murtumistaan murtuu kasoiksi ja ryhmiksi, kutistuu ja katoaa, ja kuinka siellä täällä syntyy ja leviää omituisia ruskeita ja olivinkarvaisia valonvaihteita.

Mutta eipä meillä ollut aikaa kauankaan katsella tuota, sillä nyt olimme matkamme todellisen vaaran kynnyksellä. Meidän oli nyt, kuun ympäri pyöriessämme, tuleminen yhä lähemmäs sitä, ja siksi meidän täytyi hiljentää vauhtiamme ja odotella soveliasta hetkeä, milloinka uskallamme pudottautua sen pinnalle.

Cavorille tämä oli ankarain ponnistusten, minulle taas levottoman toimettomuuden aikaa. Minusta tuntui kuin myötäänsä väistyisin hänen tieltään. Hän hyppi pallossa paikasta toiseen niin keveästi, että se maan päällä olisi ollut aivan mahdotonta. Yhtämittaa hän näitten viimeisten, ylen tärkeitten hetkien kuluessa aukoi ja sulki cavoriiti-akkunoita, tehden laskelmia ja tarkastellen hehkulampun valossa kronometriansa. Kauan aikaa olivat meillä kaikki akkunat kiinni, ja silloin me leijuimme pimeydessä, kiitäen kautta avaruuden.

Ei aikaakaan, niin jo hän rupesi kopeloimaan uudinten nappuloita, ja äkkiä aukeni neljä akkunaa. Minä horjahdin: äkkiouto auringon kirkkaus hulvahti esille jalkaini alta, poltti minua, häikäisi minut. Minun täytyi sulkea silmäni. Hetken kuluttua akkunat menivät jälleen kiinni, ja silloin pimeys pakotti silmiäni, ja minua pyörrytti. Jälleen olin leijumassa keskellä suunnatonta, mustaa äänettömyyttä.

Cavor kiersi nyt sähkövalon palamaan ja ehdotti, että sitoisimme kaikki tavarat yhteen ja kietoisimme ne peitteisin, täräyksen varalta maihin laskettaessa. Me suoritimme tämän työn akkunain ollessa suljettuina, sillä silloin kaikki tavarat itsestään siirtyivät pallon keskustaan. Omituista työtä tuokin: kaksi miestä leijuu irrallaan tässä pallomaisessa ilmakehässä, tavaroita kokoonkäärien ja nuorittaen. Kuvailkaa tuo mielessänne, jos voitte! Ei mitään "ylös" eikä "alas", ja kaikissa ponnistuksissa äkkiarvaamattomia liikkeitä. Vuoroin Cavor tuli sysänneeksi minua koko voimallaan, ja silloin minä lensin lasiseinää vastaan; vuoroin taas poljin jalkani neuvotonna tyhjään ilmaan. Milloin oli sähkövalon tuike pääni yläpuolella, milloin jalkain alla. Välisti Cavorin sääret keikahtivat ylöspäin minun silmissäni, välisti taas olimme poikki puolin toisiamme. Mutta vihdoin oli kaikki tavarat sidottu yhdeksi paksuksi, pehmeäksi mytyksi, paitsi kahta, pään-aukoilla varustettua peitettä, jotka jätimme irralleen, jotta meillä olisi, mihin kietoutua.

Silmänräpäykseksi avasi Cavor nyt yhden akkunan kuuhun päin, ja silloin huomasimme olevamme putoamassa erästä suunnatonta keskuskraateria kohti, jossa koko joukko pienempiä kraatereita oli muodostunut jonkinmoiseksi ristiksi. Heti senjälkeen hän raotti palloa taas polttavaa, häikäisevää aurinkoa kohti. Kaiketikin hän käytti auringon vetovoimaa jarruna.

– Heittäkää peite ympärillenne! – huusi hän, ponnahtaen erilleen minusta.

Tuota minä en siinä tuokiossa käsittänyt lainkaan.

Sieppasin sitten jalkaini alta peitteen ja kietouduin siihen, vetäen sen pääni ja silmieni ylitse. Äkkiä hän nykäisi akkunat kiinni, tempasi taas yhden auki ja sulki kohta taas, rupesi sitten naksuttamaan näitä perätysten auki kaikkia, jokaisen liikkuessa varmasti teräsrullillaan. Sitten kuului rätinää, ja silloin me nurinniskoin, kolahdellen lasia ja suurta tavaramyttyä vasten ja kiemurrellen kiinni toisissamme. Mutta ulkopuolella tuprusi jotain valkoista… tuntui kuin olisimme luisuneet alas lumista rinnettä myöten.

Päistikkaa, kolauksia, sysäyksiä, kolauksia, sysäyksiä, päistikkaa…

Tuntui täräys, ja minä melkein hautaannuin tavarain alle. Hetken aikaa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten kuulin Cavorin ähkivän ja puhkivan ja heti senjälkeen akkunan kolauksen kehyksissään. Minä ponnistin voimani, sysäsin yltäni tavaramytyn ja pääsin sen alta. Avonaisiin akkunoihin näkyi vain musta taivas, tähtiä täynnään.

Hengissä oltiin vielä.

Me olimme pudonneet erääsen suureen kraateriin ja pysähtyneet sen seinämän heittämään pimeään varjoon.

Siinä nyt istuttiin, läähättäen ja koetellen, ovatko kaikki jäsenet ehjinä. Ei ollut luullakseni kumpainenkaan meistä likimainkaan osannut arvata näin tylyä vastaan-ottoa. Suurella vaivalla pääsin jaloilleni.

– Ja nyt, – sanoin minä, – nyt katselemaan kuun maisemaa. Mutta… hirmuisen pimeähän täällä on, Cavor!

Sitä sanoessani minä pyyhkäsin vaipallani huuruista lasia.

– Tästä on vielä puolentoista tunnin verran siihen kuin päivä valkenee, – sanoi hän. – Täytyy odottaa.

Mahdoton oli erottaa mitään. Yks'kaikki, vaikka akkunat olisivat olleet kiinni. Minun pyyhkäisemisestäni lasi kävi vain entistä tahmaisemmaksi, ja mitä enemmän minä sitä hieroin, sitä enemmän se himmeni huurtuvasta nesteestä ja yhä runsaammin siihen tarttui karvoja villavaatteesta. Minun ei tietystikään olisi pitänyt käyttää villapeitettä tuohon tarkoitukseen. Noissa hommissani satuin luiskahtamaan kostealla pohjalla ja loukkasin sääreni tavarapakasta ulospistävään happilieriöön.

Tuo oli harmillista, hassua kerrassaan. Tänne sitä nyt muka oli tultu kuuhun, ties mitä ihmettä ihailemaan, mutta ei näkynyt muuta kuin sen rakon harmaa ja vettä tihkuva seinä, johon olimme joutuneet.

– Tonttu vieköön! – ärjäsin minä. – Ihan yhtä hyvin sitä olisi sopinut pysyä kotonakin!

Ja sen sanottuani minä potkasin tavaramytyn kauemmas ja kylmästä väristen vedin vaipan tiviimmäksi ympärilleni.

Lasiseinäin huuru muuttui äkkiä jäähiutaleiksi ja kiteytyi kukkasiksi.

– Yletättekö sähkölämmittäjään? – kysyi Cavor. – Niin juuri, tuo musta nappula. Painakaa tai muuten tässä palellutaan.

Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä.

– Entäs nyt? – kysäisin minä. – Mitäs nyt tehdään?

– Odotetaan.

– Jassoo.

– Niin. Meidän täytyy odottaa, kunnes ilma lämpenee taas, ja silloin lasikin kirkastuu. Toistaiseksi emme voi tehdä mitään. Tääll' on yö nyt; täytyy odottaa päivän tuloa. Mutta sillä välin, eikös teidän ole nälkä?

Hetken aikaan en vastannut mitään. Mieleni kuohui harmista. Vastahakoisesti käännyin kosteasta lasista pois ja tuijotin häntä kasvoihin.

– On niinkin, – sanoin, – nälkä minun on. Minä tunnen jotain sanomatonta pettymystä. Olin toivonut… ties mitä kaikkea, mutta en tällaista.

Kooten yhteen kaiken mieleni levon, minä kietouduin uudestaan vaippaani, istahdin tavarapakan päälle ja aloitin ensimmäisen ateriani kuussa. Lienenkö sitä kunnolla lopettanutkaan, en muista. Lasin pinta alkoi nyt kirkastua, ensin yksityisissä kohdin, sitten yhä laajemmalti. Sakea usma, joka oli meidät estänyt näkemästä tätä uutta maailmaa, rupesi hälvenemään.

Ja nyt rupesimme kurkistelemaan kuun maisemaa.

VII
Päivännousu kuussa

Ensi silmäyksellä meitä kohtasi mitä autioin ja masentavin näky. Olimme suunnattomassa amfiteaterissa, jättiläismäisen kraaterin ympyriäisellä pohjalla. Kallioseinät saartivat meitä joka taholta. Lännen puolella lankesi vielä näkymättömän auringon valo noille seinille, ylettyen niitten juurille asti, tuoden näkyviin röyhyisen rinteen likaisenharmaita, ulospistäviä paasia sekä siellä täällä lumisia penkereitä ja halkeamia. Kaikki tuo oli kukaties kymmenkunnan mailin päässä, mutta ensi alussa ei välillä oleva ilma yhtään estänyt niitä näkymästä kaikessa loistossaan, pienimpiä yksityiskohtiaankin myöten. Ne esiintyivät, nuo kallioseinät, kirkkaina ja häikäisevinä mustaa, tähditettyä taivasta vasten, joka meidän maallisiin silmiimme näytti pikemmin kimaltelevalta samettiesiripulta kuin äärettömältä taivaankannelta.

Itäinen kallioranta oli ensi alussa ainoastaan tähdetönnä liepeenä tähdikkäässä kuvussa. Ei ollut ruskoa, ei hiiviskelevää valkenemista ilmoittamassa päivännousua. Sädekruunu, zodiakali-valo, se yksin, jättiläismäisenä valoisana usmasuippona kohoili kohti kointähden kirkkautta, tietäen auringon pikaista lähenemistä.

Kaikki valo meidän ympärillämme oli heiastusta lännenpuolisista kallioista. Siinä valossa erotti suunnattoman, aaltomaisen tasangon, joka kylmänä, harmaana laajeni itää kohden, kadoten kallioitten sysimustaan siimekseen. Lukemattomat joukot harmaita kukkuloita, aavemaiset mäentörmät, lumimaisesta aineesta muodostuneet aallot, joita vako vaolta ulottui tuonne kaukaiseen pimeyteen, – ne ne ensiksi olivat antaneet meille viittauksia kraateriseinäin etäisyydestä. Lumelta nuo mäentörmät näyttivät, ja lumeksi minä niitä silloin luulinkin. Mutta ei ne lunta olleet; ne olivat – jäätynyttä ilmaa!

Tällaista oli ensin, kunnes kuun päivä vaikeni äkkiä, hämmästyttävästi.

Auringon valo oli hiipinyt alas kallioseinää myöten, kosketti sen juurelle ajauneita ainekasoja ja tuli nyt jättiläisvauhdilla meitä kohti. Kaukainen kallioseinä näytti huojuvan ja vavahtelevan, ja heti kuin valo oli koskettanut hämärää, syöksähti kraaterin pohjalta harmaa huurupatsas ylös, kasvaen, laajeten, tiheytyen, kunnes koko läntinen tasanko höyrysi kuin märkä nenäliina tulen edessä, ja lännenpuoleiset kalliot olivat pelkkänä murteleivana välkähtelynä.

– Se on ilmaa, – virkkoi Cavor. – Sen täytyy olla ilmaa, muutoin se ei olisi noussut tuolla tavoin, heti kuin vain auringonsäde siihen kajosi. Ja noin nopeasti…

Hän katsahti ylös.

– Katsokaas! – sanoi hän.

– Mitä niin?

– Tuolla taivaalla. Nyt jo! Keskellä mustaa… pieni sinervä täplä. Katsokaa! Tähdet näyttävät suuremmilta! Ja kaikki nuo pienet tähdet ja kaikki usmamaiset nebulosat, jotka näimme tyhjässä avaruudessa… ne ovat kadonneet!

Nopeasti, yhtämittaa läheni meitä päivä. Yksi harmaa kukkula toisensa perästä joutui auringonpaisteen valtaan ja muuttui valkoiseksi höyrypatsaaksi. Vihdoin kaikki, mikä meistä länteen antoi, oli yhtenä ainoana usmajoukkona, jota myötäänsä syntyi ja nousi ylös. Kaukainen kallioseinä oli peräytynyt yhä kauemmas, pistänyt näkyviin utupyörteistä milloin minkin muotoisena ja vihdoin hälvennyt ja kadonnut niitten hämäräiseen helmaan.

Yhä lähemmäs ja lähemmäs meitä kiiruhti tuo höyryävä seinä, melkein yhtä nopeasti kuin lounastuulen kiidättämän pilven varjo. Meidän ympärillämme alkoi nousta hienoa, auringon valon edellä käypää utua.

Cavor tarttui minua käsivarteen.

– Mitäs nyt? – kysäisin minä.

– Katsokaa! Aurinko nousee! Aurinko!

Hän pyöräytti minut ja osoitti itäistä kallioseinää, joka oli pistänyt näkyviin meitä ympäröivästä usmasta, hiukan vain erottautuen mustasta taivaasta. Mutta nyt sen ääriviivoilla näkyi omituisia valo-ilmiöitä, hehkuvanpunaisia tulikielekkeitä, jotka siinä kieppuivat ja hulmusivat. Luulin niitä ensin höyryspiraleiksi, jotka olivat joutuneet valoon ja muodostivat nämä aaltomaiset tulileimut taivasta vastaan, mutta ne olivatkin auringon äärimmäistä laitaa, sitä tulikruunua auringon ympärillä, joka meidän ilmakehämme harson takaa ei ikinä tule ilmi maallisen silmän nähdä.

Ja sitten – aurinko!

Yhtämittaa, vastustamattomasti astui esiin loistava viiva, astui näkyviin ohut, sietämättömän kirkas laita, joka pyöristyi, sai kaaren muodon, tai loistavan valtikan muodon, ja sinkautti meitä kohti kuuman valoviivan, niinkuin olisi keihäällä heittänyt.

Tuntui kuin se olisi puhkaissut minulta silmät! Minä kiljasin ääneen ja käännyin soaistuna ympäri, ruveten tavoittelemaan vaippaani tavarapakan alta.

Tämän hehkuisan hulvauksen jälkeen alkoi kuulua ääntä. Se oli ensimmäinen ulkopuolelta tuleva ääni, mikä korviamme kosketti siitä pitäin kuin maasta olimme lähteneet. Se oli sihinää ja kihinää, ilmaverhon kiivasta liikettä päivän lähetessä. Ja äänen ja valon tullessa meidän pallomme kallistui, ja siinäkös me sokeina ja säikähtäneinä hapuilemaan toisiamme! Se kallistui jälleen, ja kihinä yltyi yhä suuremmaksi. Minä olin sulkenut silmäni ja tehnyt kömpelöitä yrityksiä, saadakseni vaipan pääni ympärille, mutta tämä toinen pyöräys keikautti minut nurin. Minä kaaduin tavaramyttyä vasten ja silmät avattuani huomasin hetkellisen ilman välkäyksen aivan pallon ulkopuolella. Se virtasi, se kiehui, niinkuin lumi, johon hehkuva kanki pistetään. Entinen jähmeä ilma oli auringon äkillisestä kosketuksesta muuttunut velliksi, limaksi, likaiseksi nesteeksi, joka sitten kihisten kuohui kaasuksi.

Pallo heilahti taas, entistä ankarammin. Me pitelimme kiinni toisistamme. Seuraavassa silmänräpäyksessä meidät heitti nurinniskoin jälleen. Siinä sitä kierittiin ja vierittiin, kunnes olin nelin kontin. Päivännousu kuussa oli meidät yllättänyt. Se tahtoi näyttää meille, pienille ihmisille, mitä kaikkea kuu saattaa meille tehdä.

Minä vilkasin uudestaan ulos. Sieltä näkyi höyryn pulppuilemista, puolisulaa, kuplikasta limaa, jota myötäänsä virtasi pitkin lasin pintaa, putosi pois, virtasi uudestaan. Taas oltiin pimeässä. Minä putosin alas, Cavorin polvet rintaani vasten. Sitten hän tuntui ponnahtavan irti minusta. Ja siinä minä nyt loioin, tuijottaen ylös, tuskin jaksaen enää henkeäni vetää. Sulavaa nestettä oli syössyt meidän päällemme, se oli haudannut meidät allensa, ja nyt se oheni ja kiehui ja hälveni. Minä näin sen pulppuilemisen lasin pinnalla. Kuulin Cavorin huutelevan heikolla äänellä.

Nyt oli pallo joutunut suureen, sulavan ilman painanteesen ja silloin – vastalauseita pantiin, mutta ei auttanut – ruvettiin vierimään alas rinnettä, yhä kiivaammin ja kiivaammin, hyppien halkeamain yli, ponnahdellen penkereiltä penkereille, yhä kiivaammin ja kiivaammin keskellä kuun päivän tulikuumaa, pauhaavaa kuohuntaa.

Toinen toisessaan kiinni siinä nyt pyöriskeltiin, lennettiin vuoroin puoleen, vuoroin toiseen, ja tavaramytyt ne sinkoilivat perässä ja kolhivat meitä. Välisti törmäsimme yhteen, tartuimme toisiimme kiinni, välisti taas heilahdimme erillemme… päät löivät vastakkain, ja koko maailma murtui silmissä pelkiksi säihkyviksi vasamiksi ja tulisiksi tähdiksi! Maan päällä olisimme jo senkin seitsemän kertaa murskanneet toisemme mäsäksi, mutta täällä kuussa meidän painomme oli kaikeksi onneksi ainoastaan kuudes-osa maallisesta painosta. Ja siksipä armo ja laupeus suojeli meitä pudotessamme. Muistan vielä, kuinka minulta silloin käänsi mieltä, tuntui kuin aivot olisivat ylös-alaisin päässä ja sitten…

Tunsin tuosta sitten, niinkuin mikä askaroitsisi kasvoillani, niinkuin kuka koskettaisi korvalehtiäni. Huomasin silloin katseleväni tuota räikeän kirkasta maisemaa sinisten silmälasien kautta; valo oli nyt paljoa lieveämpää. Cavor oli kumartunut ylitseni, ja minä näin hänen ylös-alaisin kääntyneet kasvonsa; hänenkin nenällään oli värilliset silmälasit. Hän hengitti epätasaisesti; huuli oli loukkaunut ja vuoti verta.

– Voitteko paremmin? – kysäsi hän, pyyhkäisten verta pois kädenseljällä.

Hetken aikaa näkyi kaikki ympärilläni huojuvan, mutta siihen oli syynä se vain, että omaa päätäni viepotti. Minä huomasin hänen vetäneen kiinni muutamat uutimet ulkopuolisessa verhossa, suojellakseen minua palloon suorastaan paistavilta auringonsäteiltä. Kaikki, minkä näin, esiintyi loistavana.

– Hyvä isä! – virkoin minä työläästi hengittäen. – Mutta tämä…

Minä kurotin kaulaani ja näin, että ulkona oli häikäisevän kirkasta: räikeä vastakohta sille sysimustalle pimeydelle, jonka vallassa ensi hetkinä olimme olleet.

– Olinko minä kauankin tainnuksissa? – kysyin minä.

– En osaa sanoa, sillä kronometri on mennyt rikki… Voi teitä, ukko parkaa! Olin jo huolissani…

Minä makasin hetken verran, mietiskellen tuota. Hänen kasvoillaan näkyi vieläkin liikutuksen jälkiä. En puhunut kotvaan aikaan mitään. Minä koettelin tutkistelevalla kädellä vammojani, tarkastelin samalla, mitä vaurioita hänenkin kasvonsa olivat saaneet. Oikean käteni selkä oli kärsinyt pahimmin, se oli lyöttynyt nilelle. Otsastani oli vuotanut verta. Hän ojensi minulle pienen pikarillisen jotain mukaan ottamaansa virkistysainetta, en muista enää, minkä nimistä. Jonkun ajan perästä tunsin voivani paremmin. Rupesin varovaisesti oikomaan jäseniäni ja pian kykenin puhumaankin.

– Vähät me tästä, – sanoin minä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

– Vähät vainenkin.

Hän mietiskeli, kädet polvillaan, tirkisti lasin läpi ja loi sitten minuun tuijottavan katseen.

– Hyvä Jumala! – huudahti hän.

– Mutta mitäs on tapahtunut? – kysyin minä hetken perästä. —

Pudottiinko kuuman ilman-alan vyöhykkeesen, vai?

– Tuota minä juuri odotinkin. Ilma on muuttunut höyryksi, jos se ilmaa on. Joka tapauksessa se on muuttunut höyryksi, ja kuun pinta on näkyvissä. Siellä täällä tulee esiin paljas maa. Kummallista maaperää todellakin!

Hän ei katsonut tarpeelliseksi lähteä lähemmin selittelemään, vaan auttoi minut istuvilleni. Ja nyt saatoin ominkin silmin nähdä.