Kitabı oku: «Ensimmäiset ihmiset kuussa», sayfa 7

XII
Seleniitan ulkomuoto

Huomasin istuvani lyyhistyneenä pimeässä, ympärilläni pauhua ja melua. En kyennyt pitkään aikaan käsittämään, missä olen, enkä sitäkään, kuinka tähän pälkääsen oli jouduttu. Mieleeni johtui se komero, johon minut välisti lapsena pistettiin, ja sitten pimeä ja rauhaton sänkykamari, jossa olin kerran maannut sairaana. Mutta tällaisia ääniä, kuin nyt tässä ympärilläni, en ollut koskaan kuullut, ja sitä paitsi leyhähti ilmassa välisti hiukan tallilta. Sitten minusta tuntui kuin oltaisiin parhaillaan pallon rakentamisen puuhissa ja minä niissä hommissa pistäynyt Cavorin kellariin. Senjälkeen tulin ajatelleeksi, että kaiketi sitä ollaan pallossa ja leijaillaan halki avaruutten.

– Cavor, – virkoin minä, – eiköhän saisi hiukan valoa?

Ei kuulunut vastausta.

– Cavor! – toistin minä.

Vastaukseksi kuului voivotusta.

– Voi päätäni! – kuulin hänen sanovan. – Voi päätäni!

Minä yritin painaa kädelläni omaa otsaa, jota myöskin kivisti, mutta säikähdin, huomattuani niitten olevan kytkettyinä toisiinsa. Nostin ne suulleni, ja tunsin metallin kylmän, sileän pinnan. Kädet oli siis kahleissa. Koetin levittää jalkojani, mutta havaitsin niittenkin olevan kammitsassa ja vihdoin sain selville, että olen vyötäisistä kiinnitetty maahan vielä paksummilla kahleilla.

Minä peljästyin enemmän kuin koskaan muulloin meidän kummallisten seikkailujemme aikana. Tuokion verran en osannut muuta kuin ääneti riuhtoa kahleitani.

– Cavor! – huusin minä kovaa. – Miksikä minä olen kahleissa? Mistä syystä te olette kahlinnut minut käsistä ja jaloista?

– En minä ole teitä kahlinnut, – vastasi hän. – Seleniitat sen tekivät.

Seleniitat! Siihen minun ajatukseni hetkeksi pysähtyivät, ja sitten alkoivat tapahtumat herätä henkiin muistissani: luminen erämaa, jähmettyneen ilman sulaminen, kasvien itäminen, Cavorin ja minun kummalliset hypyt ja ryöminnät kallioitten välissä ja kraaterin kasvullisuus… Minut valtasi sama tuska kuin äskenkin, hurjasti haeskellessamme palloa… Ja sitten tuo suuren kannen aukeneminen kuilun päältä!

Koettaessani johdattaa mieleeni viimeisiä vaiheitamme hamaan tähän olotilaan asti, rupesi armottomasti kivistämään päätä. Minä jouduin ymmälle; eteeni nousi ylipääsemätön aita.

– Cavor!

– Ja-ha.

– Missä ollaan?

– Mistäs minä tiedän?

– Ollaanko hengissä enää?

– Mitä hullutuksia?

– Me olemme siis heidän vallassaan.

Hän ei vastannut; murahti vaan. Myrkyn jätteet näkyivät vielä vaikuttavan hänessä ärtymystä.

– Mitäs te aiotte tehdä?

– Mistäs minä tiedän, mitä tässä tehdä?

– Vai niin vainen? – virkoin minä ja vaikenin. Silloin minä heräsin huumaustilastani.

– Hyväinen aika! – huudahdin minä. – Heittäkää jo tuo pörinä!

Ääneti sitten olimme kumpikin, kuulahdellen kumeita ääniä, jotka muistuttivat kadun umpeata kumua tai tehtaan kolinaa. Minen sitä käsittänyt ensinkään, Hengessäni seurasin ensin yhtä poljentaa, sitten toista, mutta selville en päässyt kumpaisestakaan. Pitkän ajan perästä kuului muuan uusi, räikeämpi ääni, joka ei sekaantunut muihin, vaan ikäänkuin heiastui erilleen tuosta himmeästä äänen takalikosta. Se oli sarjallinen verraten varsin vähäisiä tarkkoja ääniä, kopsetta ja rapinaa, niinkuin olisi muratin-oksalla lyönyt ruutua vasten tahi niinkuin lintu hyppinyt lippaan kannella. Me kuuntelimme ja tähystelimme joka puolelle, mutta niin oli pimeä kuin olisi samettiverho vedetty eteen. Hetken kuluttua seurasi muuan ääni, joka muistutti liukkaasti liikkuvaa sisusvärkkiä hyvin voidellussa lukossa. Ja vihdoin olin näkevinäni hienon valojuovan, joka ikäänkuin riippui keskellä tuota mittaamatonta pimeyttä.

– Näettekö? – kuiskasin minä hyvin hiljaa Cavorille.

– Mitäs se on?

– En tiedä.

Rupesimme tarkastelemaan.

Tuo pieni valojuova leveni ja kalpeni, näyttäen valkoiseksi kalkittuun seinään paistavalta sinertävältä valolta. Sen ääriviivat lakkasivat olemasta yhdensuuntaisia, muodostaen alaspäin hammasmaisen laidan. Käännyttyäni Cavoriin päin, huomauttaakseni hänelle tuota seikkaa, hämmästyin kovin, nähdessäni hänen toisen korvansa olevan kirkkaassa valossa, – muu osa ruumista oli yhä edelleen varjossa. Minä käännyin, mikäli kahleet myöten-antoivat.

– Cavor, – sanoin minä, – se tulee takaapäin.

Korva katosi, ja sen sijaan tuli silmä.

Aukko, josta valo oli päässyt, laajeni äkkiä ja ilmeni oven aukkona. Sen sisäpuolelta loisti sinervä valo, ja kynnyksellä näkyi karkeapiirteinen olento.

Me koetimme kaikin voimin päästä kääntymään sitä kohti, mutta kun yritykset eivät onnistuneet, niin istuimme asemillamme, katsellen olan yli aukkoon päin minkä suinkin saatoimme. Ensi hätään olin näkevinäni jonkun kömpelömuotoisen nelijalkaisen, joka seisoo pää nuokallaan. Sitten huomasin, että siinä kuvastuukin seleniitan laiha ja lyyhistynyt ruumis, sääret pienet ja tavattoman hoikat, väärät, pää painuneena hartiain väliin. Hänellä ei ollut kypärää päässä eikä sitä ruumiinverhoa yllä, jota he ulkopuolella liikkuessaan kantavat.

Meidän silmissämme hän esiintyi pelkkänä tyhjänä, mustana haamuna, mutta mielikuvituksemme meissä se vaistomaisestikin liitti tuohon varsin ihmismäiseen muotoon kasvotkin. Minä ainakin otaksuin heti paikalla, että hän oli kyttyräselkäinen, otsa korkea ja kasvot pitkullaiset.

Hän astui kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi. Hänen liikuntansa näytti olleen aivan äänetöntä. Sitten hän kulki taas eteenpäin, linnun tapaan: toinen jalka suorana toisen eteen. Hän siirtyi aukosta tulevan valojuovan ulkopuolelle ja katosi kokonaan varjoon.

Tuokion aikaa silmäni hakivat häntä väärästä paikasta, kunnes näin hänen seisovan täydessä valossa edessämme. Mutta noita inhimillisiä piirteitä, joita olin kuvitellut, ei ollut ensinkään!

Ja olisihan minun pitänyt arvata tuo jo ennaltakin. Ensi hetkeen minä hätkähdin sanomattomasti. Näytti siltä kuin ei tuossa edessäni olisikaan kasvoja, vaan naamari, peljätin, muodoton kummitus, joka nyt oli paljastettava, oikeaan asuunsa avattava. Nenää ei ollut; tympeät, pulleat silmät olivat sivuilla – äsken olin luullut niitä korviksi. Korvia ei ollut… Olen koettanut piirustaa paperille tuommoista päätä, mutta en ole osannut. Suu oli vetäynyt alaspäin, niinkuin ihmisellä, joka oudostellen katsoa tuijottelee…

Kaula oli kolmiosainen, melkein niinkuin kravun jalka. Raajain niveliä en voinut nähdä, ne kun oli kiedottu kääreisin, – siinä sen ainoa puku.

Sennäköinen olento se nyt katseli meitä tuossa!

Minun ajatukseni askaroitsi tällä haavaa yksinomaa tässä kysymyksessä: kuinka moinen luoma on lainkaan mahdollinen? Hän oli kaiketi peljästynyt hänkin, kenties vielä suuremmasta syystä kuin me. Mutta eihän se sen syötävä näyttänyt sitä. Me ainakin tiesimme, millä tavoin tämä yhtymys näin kokonaan erillaisten olentojen välillä oli syntynyt. Aatelkaahan, miltä tuntuisi kunnon lontoolaisesta, esimerkiksi, jos hän Hyde Parkissa äkkiä näkisi lampaitten joukossa hyppimässä pari elävää, ihmisen kokoista olentoa, aivan toisenlaista kuin kaikki muut eläimet maan päällä! Siltä lienee tuostakin tuntunut.

Entäs me! Kammitsassa kädet ja jalat, väsyneinä, likaisina, parransänki kahta tuumaa pitkä, kasvot mustelmissa ja verinaarmuissa. Kuvailkaa mielessänne Cavor: poloisella polvihousut jalassa, useammasta kohden pensaan piikeissä repeyneet, yllään Jaeger-paita ja päässä vanha krikettilakki, karkea tukka pörrössä, takkulat kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Tässä sinervässä valossa hänen kasvonsa eivät näyttäneet punakoilta, vaan peräti tummilta ja huulet, niinkuin hyytynyt veri minun käsissänikin, mustilta. Minä olin, jos mahdollista, vielä surkeamman näköinen kuin hän, minä kun olin pudota jysähtänyt keskelle keltaisia sammalia. Nutut oli meillä päästetty napeista auki, kengät riisuttu ja pantu jalkojemme juureen. Ja niin me siinä istuimme seljin tuohon omituiseen sinertävään valoon, tähystellen: milloinka vain ilmestyneekään sieltä joku hirviö, jommoisen Dürer olisi ollut omiansa tässä keksimään.

Cavor katkaisi äänettömyyden. Hän koetti puhua, tunsi äänensä käheäksi ja karisti kulkkuansa. Ulkoa kuului samassa hirmuinen mölinä, niinkuin kuunvasikan hätähuuto. Se päättyi kovaan parahdukseen, ja sitten oli kaikki taas hiljaa.

Seleniita pyörähti äkkiä ja puikahti varjoon. Tuokion aikaa hän seisoi ovessa, seljin valoon, ja veti sitten oven kiinni. Ja nyt sitä taas oltiin samassa humuavassa pimeydessä, jossa olimme heränneetkin.

XIII
Mr. Cavorin arveluita

Hetken aikaa olimme ääneti kumpikin. Koota yhteen kaikki, mitä olimme saaneet kokea, – se tuntui käyvän yli minun henkisten voimieni.

– Nyt ollaan heidän vallassaan, – virkoin minä vihdoin.

– Sen ne sienet teki.

– Niin, mutta ellen minä olisi niitä maistanut, niin nälkäänhän sitä olisi kuoltu.

– Pallo olisi löydetty.

Tuommoinen itsepäinen jankutus vei minulta maltin kerrassaan; minä kirosin itsekseni. Jonkun aikaa me vihasimme toisiamme kaikessa hiljaisuudessa. Minä rummuttelin sormillani lattiaa polvieni välissä ja kalistelin kahleitani. Äkkiä minun tuli taas pakko puhua.

– Oli miten oli… Mitäs te kaikesta tästä luulette? – kysäisin minä säveästi.

– Järkeviä olentoja ne ovat… Ne pystyvät tekemään yhtä ja toista.

Nuo valotkin, jotka näimme…

Hän pysähtyi. Ei näkynyt olevan sen selvemmällä hänkään. Ja sen huomasi, kun hän taas rupesi puhumaan.

– Enemmän ihmismäisiä ne ovat kuin olimme oikeutetut luulemaankaan.

Arvelenpa…

– Arvelenpa joka tapauksessa, että järjellisillä olennoilla kaikissa planetoissa, missä niitä löytyy, on päälaki ylöspäin, ja kädet niillä on, ja pystyssä ne astuvat…

Äkkiä hän käänsi puheen toisaalle.

– Nyt ollaan kappale matkaa kuun uumenissa, – sanoi hän. – Pari tuhatta jalkaa alempana, kenties enemmänkin.

– Mistä sen päätätte?

– Tääll' on vilpoisempi. Äänetkin kuuluvat kovemmilta. Tuo hataruus… sitä ei ole enää. Ja toiseltahan nyt tuntuu korvissakin ja kulkussa.

Sitä en ollut tähän saakka huomannutkaan, mutta huomasin nyt.

– Ilma on täällä sakeampaa. Nyt ollaan kenties kokonaista mailia syvemmällä.

– Emme tulleet ajatelleeksikaan, että kuun sisässä on oma maailma.

– Emme.

– Mahdotonta se olisi ollutkin.

– Olisi pitänyt sitäkin ajatella… mutta ihminen piityy niin kokonaan totuttuun ajatustapaansa.

Hän mietiskeli hetkisen.

– Nyt, – sanoi hän, – nyt tuo näyttää niin päivänselvältä.

– Tietysti. Kuussa täytyy olla suunnattomia onteloita, ilmaa täynnään, ja ontelojen keskuksessa on järvi.

– Tiedettiinhän jo ennenkin, että kuun ominaispaino on pienempi kuin maan; tiedettiin, että sen pinnalla on vähän ilmaa tai vettä; sekin tiedettiin, että kuu on maan sisar-planetta, ja että siis on mahdoton ajatella sen olevan rakenteeltaan toisenlaisen. Ja se päätös, että sen täytyy olla ontto, oli käteen tuntuva. Ja kumminkaan sitä ei ole koskaan tosiasiana nähty. Kepler tosin…

Hänen äänessään ilmeni syvä asianharrastus, niinkuin konsanaankin miehessä, joka on päässyt selvien johtopäätöksien jäljille.

– Niin, – jatkoi hän. – Kepler noine sub-volcan'eineen oli sittenkin oikeassa.

– Olisi ollut suotava, että te olisitte ottanut vaivaksenne saada selville kaiken tuon, ennenkuin tänne tultiin, – virkoin minä.

Hän ei vastannut mitään, pörisihän vaan, ajatuksiansa ajellessaan.

Minen malttanut enää.

– Kuinkas teidän mielestänne meidän pallon on käynyt? – kysäisin minä.

– Mennyttä kalua, – tokasi hän, niinkuin ainakin se, joka vastaa epämieluisaan kysymykseen.

– Kasveihinko hukkunut, vai?

– Elleiväthän ne sitä löydä.

– Entäs jos?

– Mistäs minä tiedän?

– Cavor, – lausuin minä jonkinlaisella hysterillisellä katkeruudella, – kovin näyttävät olevan loistavalla kannalla ne minun yhtiö-aatteeni.

Hän oli ääneti.

– Hyväinen aika! – huudahdin minä. – Kun aattelee, mitä kaikkea vaivaa on saatu nähdä, ennenkuin on tähän kuiluun kupsahdettu!.. Mitä varten me tänne oikeastaan tulimme? Mitä hakemaan? Mitä kuulla oli tekemistä meidän kanssamme tai meillä kuun? Me tavoittelimme liikoja. Me yritimme liikoja. Meidän olisi pitänyt pysyä pienemmissä asioissa ensin. Tehän te tätä kuuta esititte! Cavoriiti-uutimet muka! Ihan varmaan niitä olisi sopinut käyttää maallisiinkin tarkoituksiin. Ihan varmaan! Käsitittekö te oikeastaan minun ehdotustani? Teräslieriö…

– Höröntöröä! – virkkoi Cavor.

Keskustelu katkesi.

Kotvasen koetti sitten Cavor yksinään pitää ääntä, saamatta kovinkaan paljon säestystä minun puoleltani.

– Jos ne sen pallon löytävät, – alkoi hän, – jos ne sen löytävät… niin mitä ne sillä? Sepä se. Ja siinä se ydinkohta lieneekin. Ei ne sitä ymmärrä. Jos ne sellaista ymmärtäisivät, niin jo ne aikaa sitten olisivat tulleet maahan. Eikö? Miksei? Ei ne olisi jättäneet hyväkseen käyttämättä sellaista tilaisuutta. Ei maar! Nyt he rupeavat tutkimaan sitä. Älykästä ja tiedonhaluista väkeähän ne ovat. Ne tutkivat ja tarkastelevat… menevät sisään… naprivat nappuloita. Sinne meni! Ja se merkitsee, että kuuhun sitä jäätiin koko iäksemme. Kummallista väkeä, kummastuttavia tietoja…

– Mitä niihin kummastuttaviin tietoihin tulee… – yritin minä, mutta sanomatta multa jäi.

– Kuulkaas nyt, Bedford, – virkkoi Cavor, – vapaasta tahdostannehan te läksitte tälle retkelle?

– Senhän piti olla tiedusteluretki.

– Kaikissa tiedusteluissa on vaaroja tarjona.

– Varsinkin kun ne tehdään ilman varustuksia, harkitsematta kaikkia mahdollisuuksia.

– Pallohan se veti minulta kaiken huomion puoleensa. Tapaus yllätti meidät ja vei mukanaan.

– Yllätti minut, sanokaa niin.

– Yhtä paljon minutkin. Mistäs minä tiesin, että, ruvetessani tutkimaan molekulaarifysikkaa, minut viskaisi tänne ja juuri tänne?

– Lemmon tiedettä tuo tuommoinen! – huudahdin minä. – Hiidestä heitettyä! Keskiajan papit ja vainoojat ne olivat oikeassa, nää nykyaikuiset väärässä joka mies. Ihminen ryhtyy tuon tieteen kanssa kauppoihin, ja se tarjoaa hänelle ties mitä hyvää. Ja juuri kuin hän tarttuu niihin, niin jo se lyö hänet mäsäksi jollain odottamattomalla tavalla. Vanhat intohimot ja uudet aseet… milloin se tekee lopun hänen uskonnostaan, milloin kumoaa hänen sosialiset aatteensa, milloin lennättää hänet erämaahan, kurjuutta näkemään!

– Oli miten oli; tarpeetonta teidän on riidellä minun kanssani nyt. Nuo luomat – nuo seleniitat, vai miksi heitä sanommekaan – ovat nyt kytkeneet meidät kahleisin käsistä sekä jaloista. Kestäkää tämä millä mielellä tahdotte, kestettävä se vaan on… Me saamme kokea yhtä ja toista, ja se kysyy kyllä kylmäverisyyttä meiltä.

Hän pysähtyi, ikäänkuin odotellen minun myöntymystäni. Mutta minä istuin äreänä.

– Palttua minä teidän tieteellenne! – murahdin minä.

– Nyt, – sanoi Cavor, – nyt on kysymys, mitenkä keskustella heidän kanssaan. Viittaukset, pelkään minä, ovat heillä ihan toisenlaiset kuin meillä. Merkkikieltäkö? Merkkejä eivät käytä mitkään muut luontokappaleet kuin ihmiset ja apinat.

Tuo väite oli minun mielestäni kerrassaan nurinpäinen.

Melkein jokikinen eläin, – huudahdin minä, – antaa merkkejä silmillään tai kuonollaan.

Cavor miettimään.

– Niin, – virkkoi hän viimein. – Kyllä niinkin. Se on niin erillaista… niin erillaista! Saattaisihan… mitenkä mä nyt oikein sanoisin?.. Kielihän on heilläkin. Heidän puheensa on tuommoista uikuttamista ja piipittämistä. En ymmärrä, kuinka se meiltä sujuisi. Ja lieneekö tuo tuollainen heidän puhettansa, vai mitä se on? Heillä on kukaties aistitkin toisenlaiset ja ajatusten lausuminenkin toisenlaista. Henkiolentoja he kuitenkin ovat, ja henkiolentoja olemme me: tottahan sitten meillä lienee jotain yhteistä. Ties minkä verran käsittäisivätkään meitä!

– Ei ne ole samaa laatua lainkaan, – sanoin minä. – Ne eroavat meistä enemmän kuin erillaisimmat eläimet maan päällä toisistaan. Toista sorttia ne ovat kokonaan. Mitä te sitten turhia?

– Ei maar! – sanoi Cavor hetken mietittyänsä. – Missä henkiä on, siellä on jotain yhtäläisyyttäkin niitten välillä, vaikkapa olisivatkin eri planetoilla kehittyneet. Tietysti, jos asia koskisi vaistoja vain… jos he olisivat pelkkiä eläimiä…

– Mitäs ne muutakaan ovat? Takaraajojensa puolesta ne ovat enemmän muurahaisten kuin ihmisten näköisiä, ja onko ikimaailmassa kukaan saanut selvää muurahaisen puheesta?

– Entäs nuo koneet ja vaatetus? Ei maar, minä olen toista mieltä kuin te. Juopa on suuri…

– Ylipääsemätön.

– Mutta yhtäläisyys muodostaa sillan sen yli. Muistan lukeneeni kerran erään kirjoituksen professori Galton vainajalta: keskustelun mahdollisuudesta muitten planettain kanssa. – Siihen aikaan minä valitettavasti luulin, ettei siitä olisi minulle niitäkään hyötyä, mutta nytpä pelkään kiinnittäneeni siihen liian vähän huomiota… nykyiseen asiain tilaan nähden. Mutta… älkääs huoliko…

– Niin, – jatkoi hän. – Hänen aatteensa mukaan pitäisi aloittaa sellaisilla laajaperäisillä totuuksilla, joitten täytyy olla ylt'yleisiä kaikille mahdollisille henkisille olennoille, ja panna ne yrityksen pohjaksi. Ensi alussa, esimerkiksi, geometrilliset totuudet. Hänen ehdotuksensa mukaan olisi otettava joku Euklideen pääväitteistä, rakennettava se suureen muotoon ja sen kautta annettava tietää, että se ja se totuus on meille tuttu. Niinpä esimerkiksi olisi todistettava, että tasakylkisen kolmion asemakulmat ovat yhtäsuuret, ja että, jos kyljet pitennetään, ulkokulmatkin ovat yhtäsuuret; tahi että suorakulmaisen kolmion hypotenusalle rakettu neliö on yhtäsuuri kuin toisille sivuille raketut neliöt yhteensä. Tällaisten asiain todistamisella me todistaisimme olevamme järjellisiä olentoja… Aatelkaas nyt, että… että minä piirrän geometrillisen kuvion märällä sormella johonkin pintaan tahi ilmaan vain…

Hän vaikeni. Hänen sanansa panivat minut miettimään. Ensi alussa minut lumosi tuo hänen hapuileva toivonsa päästä keskustelemaan näitten aavemaisten olentojen kanssa. Mutta ennen pitkää valtasi minut jälleen äreä epätoivo, seurauksena mieleni masennuksesta ja ruumiillisesta kurjuudesta. Äkkiä minä taas, entistä elävämmin, tunsin, kuinka peräti päättömästi minä olin tähän saakka menetellyt.

– Aasi! – huudahdin minä itselleni. – Senkin aasi, auttamaton aasi!.. Minun kohtaloni näkyy olevan tehdä kaikki nurinpäin… Miksikä me pallosta lainkaan lähdimme?.. Hyppiä heilata ympäri kuun kraatereita, etsimässä muka patentteja ja osakeyhtiöihin aiheita!.. Jospa edes olisi meissä ollut sen verran älyä, että olisimme sitoneet nenäliinan riuun nenään pallon kohdalle!..

Minä lyyhistyin, vihasta puhkien.

– Selvää on, – puheli Cavor, – että ne ovat järjellisiä olentoja. Sen huomaa kaikesta. Ne eivät tappaneet meitä heti paikalla; se tietää siis, että ne osaavat armahtaa… armahtaa tai ainakin pidättäytyä… kenties keskustelukin. Tulevat kukaties tänne meitä katsomaan. Aatelkaas tätä huonetta, ja minkä vaikutuksen vartija meihin teki! Entäs nämä kahleet? Todistuksia korkealle kehittyneestä älystä nekin…

– Nurinkurista! – intin minä. – Ojasta allikkoon. Hullun yritys ensin ja toinen perään. Sitä se luottamus teihin teki! Miksen vainenkaan pysynyt näytelmäni ääressä? Siihen olisin kyllä pystynyt. Siinä minun maailmani, siinä elämä, jota varten minä olin luotu. Minä olisin saanut näytelmäni kirjoitetuksi. Niin… ja hyvä siitä olisi tullutkin. Suunnittelu oli jo melkein ihan valmis. Mutta sitten… aatelkaas… lähteä loikkaamaan kuuhun! Minun elämäni on, käytännöllisesti puhuen, mennyt sitä sipoista tietään! Tuolla vanhalla muijalla Canterburyn ravintolassa oli enemmän älyä päässä…

Minä nostin silmäni ja pysähdyin kesken puhettani. Sinervä valo oli jälleen hulvahtanut pimeyteen. Ovi oli auki, ja useampia seleniitoja näkyi astuvan kuulumattomin askelin huoneesen. Sanaakaan sanomatta minä katselin heidän kummallisia kasvojaan.

Äkkiäpä tämä epähauskalta tuntuva oudostelu muuttui hartaaksi mielenkiinnoksi. Huomasin kahden ensimmäisen kantavan vateja. Olihan olemassa ainakin yksi yhteinen tarve, joka oli käsitettävissä niin heille kuin meillekin. Vadit oli tehty jostakin metallista, joka, niinkuin meidän kahleemmekin, näytti tässä sinervässä valossa tummalta. Kummassakin vadissa oli vaaleahkoja palasia. Kaikki se tuima tuska ja kova kurjuus, mikä minua tähän saakka oli painanut, katosi kokonaan, ilmeten nyt nälkänä. Ahnain silmin kuin susi minä katselin noita vateja, sillä erää lainkaan välittämättä siitä – vaikka unta siitä yhä vieläkin näen – että ensimmäisen seleniitan minua kohti ojennetuista yläraajoista puuttui kädet; niissä ei ollut kuin lipuke ja peukalo, niinkuin norsun kärsän päässä.

Palaset vadissa olivat löyhää ainetta, vaaleanruskeata väriltään, melkein kuin kylmän omeletin palasia. Niitten haju muistutti sieniä. Siitä teurastetusta ja puoleksi avatusta kuunvasikasta päättäen, minkä ennen pitkää saimme nähdä, luulen noitten palasien olleen kuunvasikan lihaa.

Käteni olivat niin tiukasti kiinni toisissaan, että tuskin ulotin vatiin. Nähtyään minun ponnistukseni, kaksi seleniitaa läheni minua ja irroittivat sangen sukkelasti yhden kierteen ranteistani. Heidän tuntosarven tapaiset kätensä tuntuivat pehmeiltä ja kylmiltä. Minä ahmasin heti kohta ruokaa suun täydeltä. Se oli haurasta ainetta, niinkuin kaikki muukin organinen rakenne kuussa näkyy olevan. Se oli kuin voffelia tai kosteata meringi-leivosta eikä maistunut millään muotoa pahalta. Otin jälleen kaksi suuntäyttä.

– Syödä pitää, – virkoin minä, siepaten vielä suuren palasen.

Hetken aikaa me söimme vain, mistään muusta väliä pitämättä. Me söimme ja sitten joimme kuin mitkä kulkurit kunnankeittiössä. Ei ole minulla koskaan ennen eikä sittemminkään ollut niin hurjaa nälkää, ja, ellen itse olisi kokenut, en olisi ikinä uskonut voivani niin kerrassaan unohtaa koko ympäristöäni ja kiintyä yksinomaa syömiseen neljännesmiljonan peninkulman päässä meidän maasta, kesken sanomatonta mielenmasennusta ja noitten kummallisten olentojen katsellessa ja kosketellessa meitä, olentojen, jotka olivat oudomman ja epäinhimillisemmän näköisiä kuin pahinkin painajainen. He seisoivat ympärillämme, tuijotellen meihin ja silloin tällöin sihauttaen toisilleen. Se oli luullakseni heidän puhettansa. Ei minua kammottanut heidän kosketuksensakaan. Ja kun minä, ensimmäisen nälänpuuskan ohimentyä, vilkasin Cavoriin, huomasin hänenkin syöneen yhtä hävyttömän ahnaasti kuin minäkin.