Kitabı oku: «Ilmasota: Tulevaisuuden kuvaus», sayfa 17

Syötyään ja juotuaan kyllikseen hän huoahti ja venyttelihe ja kertoi heille, kuinka erinomaisen hyvältä ruoka maistui. Sitten hän sytytti paperossin, jonka he hänelle antoivat, ja opasti seurueen, hieman epäillen ja huolissaan, metsään lentokoneen luo. Täällä kävi ilmi, että tuo laiha nuori mies, jonka nimi kuului olevan Laurier, oli johtaja sekä asemaansa nähden että luonnostaan. Hän tunsi toisten nimet, luonteen ja kyvyn ja pani heidät heti tarmokkaasti työskentelemään, saadakseen tuon kallisarvoisen sotavälineen haltuunsa. Varovaisesti he vetivät sen maahan, kaataen siinä pari puuta, ja rakensivat tukeista sekä lehvistä ison laakean katon kalliin löytönsä suojaksi, estääkseen ohilentäviä aasialaisia huomaamasta sitä. Jo aikoja ennen iltaa he olivat hankkineet läheisestä kauppalasta konesepän sitä korjailemaan, ja sillä välin heitti seitsemäntoista valittua miestä arpaa siitä, kuka heistä pääsisi sillä ensiksi lentämään. Ja Bert löysi kissansa, vei sen Loganin myymälään ja jätti vakavasti varoitellen rouva Loganin huomaan. Ja hänestä oli aivan ilmeistä, että rouva Loganissa sekä hän että kissa olivat tavanneet henkiheimolaisen.

Laurier ei ollut ainoastaan vaikuttava henkilö ja varakas maanomistaja sekä työnantaja – Bert kuuli kunnioituksella häntä mainittavan Tanoodan suolausyhtiön presidentiksi – vaan myöskin suosittu ja taitava suosiota tavoittelemaan. Illalla myymälään kerääntyi melkoinen joukko miehiä juttelemaan lentokoneesta ja sodasta, joka raateli maailman palasiksi. Ja pian sinne myöskin saapui polkupyörällä eräs mies mukanaan yksiarkkinen huonosti painettu sanomalehti, joka vaikutti keskusteluun kuin roihuavaan pätsiin kaadettu öljy. Melkein kaikki uutiset olivat Amerikasta; vanhanaikaiset kaapelit olivat muutamia vuosia varemmin joutuneet pois käytännöstä, ja valtameren takaiset sekä Atlannin rannikon Marconi-asemat näkyivät aivan erikoisesti houkutelleen vihollista.

Mutta olivatpa ne uutisia!

Bert istui sivulla käsin – tällöin tunnettiin jo varsin hyvin, minkä arvoinen mies hän oli – kuunnellen. Heidän puhellessaan hänen hämmästyneen sielunsa ohitse siirtyi omituisia laajoja kuvia, hän oli näkevinään suuria taisteluita, kokonaisia kansakuntia liikkeellä, tuhon leviävän yli suurten mannermaiden, äärettömän nälänhädän raivoavan. Tuon tuostakin, vaikka hän koettikin niitä tukahduttaa, tästä sekamelskasta työntyi esiin erinäisiä mieskohtaisia vaikutelmia, murskautuneen prinssin kamalat jäännökset, ylösalasin riippuva kiinalainen ilmasotilas, ontuva ja sidottu linnunnaamainen upseeri, joka kurjana syöksyi toivottomaan pakoon…

Puhuttiin tulesta ja verilöylystä, julmuuksista ja niiden kostamisesta, kerrottiin kuinka viattomien aasialaisten oli käynyt joutuessaan roturaivoisten miesten käsiin, kuinka kaupunkeja, rautatienristeyksiä, siltoja oli poltettu ja tuhottu, kuinka ihmisiä oli laumoittain piiloutunut ja paennut. "Niillä on jok'ikinen laiva Tyvenellä valtamerellä", hän kuuli erään huudahtavan. "Sodan alusta asti ne ovat tuoneet länsirannikolle ainakin miljoonan miestä. Ne ovat tulleet jäädäkseen pysyväisesti tähän maahan, ja sen ne tekevätkin elävinä tai kuolleina."

Verkalleen, laajasti, kumoamattomasti Bert alkoi tajuta sitä suunnatonta ihmiskunnan murhenäytelmää, johon hänen oma elämänsäkin sulautui, alkaneen aikakauden kammottavaa luonnetta. Hän ymmärsi, että turvallisuus ja järjestys olivat saaneet kuoliniskun. Koko maailma oli sodassa eikä voinut palauttaa rauhaa, kenties ei milloinkaan.

Hän oli luullut, että hänen näkemänsä seikat olivat olleet poikkeuksellisia, ratkaisevia, että New Yorkin valloittaminen ja Atlannin taistelu olivat käänteentekeviä tapahtumia, joita jälleen seuraisi pitkä sarja rauhan vuosia. Ja ne olivatkin osoittautuneet ensimäisiksi varoituslaukauksiksi, jotka ennustivat yleistä luhistumista. Päivä päivältä kasvoi hävitys, viha ja onnettomuudet, ihmisiä erottava juopa laajeni laajenemistaan, osa osalta murtui sivistyksen rakenne. Maan päällä kasvoivat sotajoukot ja ihmiset hukkuivat; ylhäällä ilmassa ilmalaivat ja lentokoneet taistelivat ja pakenivat syytäen alas turmaa.

Laajajärkisen ja kaukonäköisen lukijan on kenties mahdoton ymmärtää, kuinka uskomattomalta tuo sivistyksen häviäminen oli niistä, jotka elivät siihen aikaan, jotka mieskohtaisesti syöksyivät perikatoon Kolme sataa vuotta ja kauemminkin oli europpalaistutettu sivistys yhtämittaa edistynyt: kaupungit olivat lisääntyneet, väestöt kasvaneet, arvot kohonneet, uudet maat kehittyneet, ajatus, kirjallisuus, tietämys laajentunut ja levinnyt. Kehitys näytti melkein vaativan että sotavälineet kävivät vuosi vuodelta voimakkaammiksi ja että sotajoukot ja räjähdysaineet veivät voiton kaikista muista kasvamiseen nähden…

Kolme sataa vuotta yhtämittaista edistystä, ja sitten seurasi äkillinen, odottamaton taantumus. He eivät voineet käsittää sitä, eivät saattaneet ajatella sitä muuksi kuin nykäykseksi edistyksen nopeassa vauhdissa. He eivät uskoneet maailmansa luhistuvan, vaikka ylt'ympärillä kaikki raukenikin raunioiksi. Sitten putoavat möhkäleet nujersivat heidät tai maa aukeni heidän jalkainsa alla. He kuolivat ihmetellen ja yhä epäillen…

Nämä myymälään kerääntyneet miehet muodostivat vähäisen, syrjäisen ryhmän tuhon suunnattoman katoksen alla. He käänsivät huomionsa toisesta vähäisestä näkökohdasta toiseen. Pääasiallisesti he pohtivat kysymystä, miten oli puolustauduttava aasialaisia rosvoja vastaan, jotka liihottelivat alas paloöljyä noutamaan tai asevarastoja ja liikennevälineitä tuhoamaan. Siihen aikaan järjestettiin kaikkialla nostojoukkoja suojelemaan yöt ja päivät sähköasemia, sillä toivottiin liikenteen pian joutuvan uudelleen kuntoon. Maasota oli vielä kaukana. Muuan kumea-ääninen mies herätti seurueen huomiota tiedoillaan ja sukkeluudellaan. Hän kertoi itsetietoisesti, missä suhteessa saksalaiset drachenfliegerit ja amerikkalaiset aeroplaanit olivat olleet puutteellisia, mikä teki japanilaisten lentokoneet näitä etevämmiksi. Hän antoi romanttisen kuvauksen Butteridgen koneesta ja kahlehti Bertin huomion. "Kyllä ymmärrän", Bert virkkoi, äkkäsi erään asian ja vaikeni. Kumea-ääninen mies jutteli hänestä välittämättä Butteridgen kuolemasta, joka oli kuin kohtalon ivaa. Bert tunsi hiukan helpotusta – nyt hän ei kohtaisi milloinkaan enää Butteridgeä. Tämä kuului kuolleen äkkiä, hyvin äkkiä.

"Ja hänen salaisuutensa, herra, hukkui hänen kerallaan! Kukaan ei voinut löytää koneen osia – hän oli piilottanut ne niin tarkoin."

"Mutta eikö hän saattanut ilmoittaa?" kysyi olkihattuinen mies.

"Kuoliko hän niin äkkiä, ettei ennättänyt?"

"Sai halvauksen kiukusta. Se tapahtui Dymchurch nimisessä paikassa Englannissa."

"Aivan oikein", sanoi Laurier. "Muistan lukeneeni siitä sanomalehdessä. Siihen aikaan kerrottiin jonkun saksalaisen vakoojan varastaneen hänen ilmapallonsa."

"Niin, herra", lausui kumea-ääninen mies, "tuo halvauskohtaus oli pahinta – eh-dot-to-masti pahinta, mitä maailmalle koskaan on sattunut. Sillä ellei Butteridge olisi kuollut – "

"Eikö kukaan tunne hänen salaisuuttaan?"

"Ei ainutkaan sielu. Se on hävinnyt. Hänen ilmapallonsa kuuluu hukkuneen mereen, vieden piirustukset mukanaan."

Kaikki olivat vaiti.

"Hänen koneillaan me voisimme taistella aasialaisia vastaan. Me voisimme saavuttaa ja tuhota nuo punatulkut, milloin niitä vain ilmestyisi näkösälle. Mutta ne ovat kadoksissa, eikä nyt ole enää aikaa keksiä niitä uudelleen. Meidän on taisteltava omin keinoin – ja me olemme alakynnessä. Se ei estä meitä taistelemasta. E-hei! mutta ajatelkaapas vaan!"

Bert vapisi ankarasti. Hän rykäisi käheästi.

"Kuulkaas", hän virkkoi, "tuota noin, minä – "

Kukaan ei välittänyt hänestä. Kumea-ääninen mies ryhtyi pohtimaan uutta puolta tässä asiassa. "Minäpä sanon – " hän alkoi.

Bert joutui kovan kiihtymyksen valtaan. Hän nousi seisomaan ja haparoi käsillään. "Kuulkaas!" hän huudahti. "Herra Laurier. Minä – tuota noin – se Butteridgen lentokone – "

Laurier, joka istui läheisellä pöydällä, keskeytti mahtavalla liikkeellä kumea-äänisen miehen selittelyt. "Mitä hän sanoo?" hän kysyi.

Silloin koko seurue tajusi, että Bertille tapahtui jotain merkillistä; joko hän oli tukehtumaisillaan tai tulemaisillaan hulluksi. Hän kähisi: "Odottakaas! Minä – tuota noin! Malttakaas!" ja vapisi ja alkoi kiihkeänä riisuutua.

Hän kiskaisi kaulustan auki ja avasi liivit ja paidan. Hän työnsi kätensä poveen, ja näyttipä hetken siltä, kuin hän aikoisi repiä irti maksansa. Kun hän sitten kopeloi olkapäiden kohdalla sijaitsevia nappeja, he havaitsivat, että tuo litteä esine olikin hirvittävän likainen rintasuojus. Seuraavassa tuokiossa Bert seisoi osittain alastomana pöydän ääressä levitellen sille papereja.

"Tässä!" hän huohotti. "Tässä ovat piirustukset!.. Ymmärrättekö? Butteridgen – lentokone! Eivätpä hukkuneet! Minä olen se mies, joka katosi siinä ilmapallossa!"

Muutaman sekunnin ajan oli jokainen ääneti. Heidän tuijottavat katseensa siirtyivät papereista Bertin kalpeisiin kasvoihin ja leimuaviin silmiin ja jälleen takaisin papereihin. Ei kukaan liikahtanut. Sitten kumea-ääninen mies puhkesi puhumaan.

"Kohtalon ivaa!" hän sanoi, ja hänen äänestään kuvastui tyytyväisyyttä. "Veristä ivaa! Kun on liian myöhäistä ruveta niitä valmistamaan!"

4

Epäilemättä kaikki olisivat mielellään kuulleet Bertin tarinan uudelleen, mutta tällöin Laurier osoitti, mikä hän oli miehiään. "E-hei, herraseni", hän sanoi liukuen alas pöydältään.

Hän keräsi pöydälle levitetyt Butteridgen piirustukset yhdellä ainoalla kädenliikkeellä, pelastaen ne yksinpä kumea-äänisen miehen selittävistä sormenjäljistäkin, ja ojensi ne Bertille. "Pistäkää ne takaisin entiseen paikkaan", hän sanoi. "Meidän on lähdettävä matkalle."

Bert otti ne.

"Minne?" kysyi olkihattuinen mies.

"Me lähdemme hakemaan Yhdysvaltain presidenttiä ja jätämme nämä piirustukset hänelle. Minä en puolestani usko, että tulemme liian myöhään."

"Missä presidentti oleskelee?" Bert kysyi heikosti muiden ollessa ääneti.

"Logan", sanoi Laurier kiinnittämättä siihen huomiota, "teidän täytyy auttaa meitä."

Jo muutaman minuutin kuluttua Bert, Laurier ja myymälän omistaja tarkastelivat polkupyöriä, joita säilytettiin perähuoneessa. Yksikään niistä ei ollut oikein Bertin mielen mukainen. Pyörien kehykset olivat puusta, ja Englannin ilmasto oli opettanut hänet vihaamaan sellaisia. Mutta Laurier kumosi tämän ja pari muutakin vastaväitettä, matkaan oli suoriuduttava viipymättä. "No, missä se presidentti sitten oleilee?" Bert toisti, kun he seisoivat Loganin takana tämän pumpatessa ilmaa pehmenneeseen renkaaseen.

Laurier loi katseensa häneen. "Hänen kerrotaan olevan Albanyn seutuvilla – jossain Berkshire kukkulain lähellä. Hän siirtyy paikasta toiseen ja koettaa parhaansa mukaan järjestää puolustustoimenpiteitä sähkölennättimen ja puhelimen avulla. Aasialaisten ilmalaivasto haeskelee häntä. Kun he arvelevat saaneensa selville hallituksen keskuspaikan, he heittävät alas pommeja. Tämä tekee hänen työnsä hankalaksi, mutta toistaiseksi ei vihollinen ole vielä päässyt kymmenen peninkulman päähän hänen lähettyvilleen. Aasialaisten ilmalaivasto on nyt hajallaan ympäri itäisiä valtioita, haeskelee ja havittelee kaasulaitoksia ja kaikkea, mikä voi olla hyödyksi ilmalaivoja rakennettaessa ja joukkoja kuljetettaessa. Meidän kostotyömme on peräti laimeata. Mutta näillä koneilla Herraseni, tämä meidän retkemme on luettava maailman historiallisten retkien joukkoon!"

Hän oli melkein asettumaisillaan teatteriasentoon.

"Mahtanemmeko ennättää hänen luokseen tänä iltana?" Bert kysyi.

"Emme!" Laurier vastasi. "Kyllä me saamme ajaa ainakin muutamia päiviä."

"Eikä taida päästä junallakaan?"

"Ei, herraseni! Tanoodasta ei ole päästy kulkemaan kolmeen päivään.

Ei kannata odottaa. Meidän on tultava toimeen omillamme."

"Lähdemmekö nyt heti?"

"Lähdemme!"

"Mutta, tuota noin – tänä iltana emme ennätä pitkälle."

"Ajetaan niin kauan, kuin voimia riittää, ja nukutaan sitten. Sillä lailla voitamme vähän. Itään päin käy tiemme."

"Niin, tietenkin – ", Bert alkoi, muistellen Vuohisaaren aamuruskoa, ja jätti lauseensa kesken.

Hän ryhtyi sovittamaan rintasuojustinta paremmin paikoilleen, sillä osa papereista lepatti hänen liiviensä ulkopuolella.

5

Bertin elämä oli seuraavan viikon ajan rikas vaikutelmista. Näistä olivat huomattavimmat jalkoja vaivaava väsymys. Enimmäkseen hän ajoi polkupyörällä, Laurierin selkä herkeämättä edessään, seutujen halki, jotka muistuttivat suurennettua Englantia isompine kukkuloineen ja laajempine laaksoineen, avarampine vainioineen ja leveämpine teineen; mutta pensasaitoja oli harvemmassa ja tilavilla parvekkeilla varustetut talot olivat puusta. Hän ajoi. Laurier kyseli, Laurier valitsi suunnan, Laurier epäröi ja päätti. Toisinaan näytti siltä, että he jo voisivat puhelimen avulla keskustella presidentin kanssa; toisinaan oli jotain tapahtunut ja tämä jälleen kadoksissa. Mutta heidän oli yhä jatkettava matkaa, ja yhä Bert ajoi. Pyörän kumi pehmeni. Hän ajoi kuitenkin. Hänen ruumistaan rupesi kolottamaan. Laurierin mielestä se ei merkinnyt mitään. Päällitse kulki aasialaisia lentolaivoja; molemmat pyöräilijät syöksyivät piiloon, kunnes taivas selkenisi. Kerran heidän jälessään liihotteli aasialainen lentokone niin matalalla, että he saattoivat erottaa lentoniekan pään. Hän seurasi heitä peninkulman verran. Milloin he saapuivat seutuihin, joissa pakokauhu vallitsi, milloin hävitetyille tienoille; täällä ihmiset tappelivat ruuasta, tuolla taas maalaiselämä jatkui melkein häiriytymättömänä. He viettivät yhden päivän autiossa ja vaurioita kärsineessä Albanyssa. Aasialaiset olivat laskeutuneet maahan, katkoneet kaikki lennätinlangat ja muuttaneet rautatienristeyksen kuonaröykkiöksi. Retkeläisemme riensivät itään päin, heidän ohitseen vilahti satakunta tapahtumaa, ja yhä Bert ponnisteli uupumattoman Laurierin perässä…

Usein Bertin huomio kiintyi seikkoihin, jotka saattoivat hänet ymmälleen mutta hän kulki ohitse ja kysymys, johon hän ei saanut vastausta, häipyi hänen mielestään.

Hän näki ison talon palavan kukkulan rinteellä oikealla puolen tietä, eikä kukaan välittänyt siitä…

He saapuivat ahtaalle rautatiesillalle ja sitten hetken kuluttua yksiraiteisen junan luo, joka seisoi paikallaan tukiensa varassa. Se oli erinomaisen komea, ja matkustajat joko löivät korttia tai nukkuivat tahi valmistelivat itselleen pikku juhlaa läheisellä ruohoisella rinteellä. He olivat viipyneet siinä kuusi päivää…

Eräässä paikassa tien varrella riippui puissa tummahipiäisiä miehiä nuora kaulassaan. Bert ihmetteli syytä siihen…

Eräässä rauhallisen näköisessä kylässä, jossa he viipyivät saadakseen Bertin renkaan korjatuksi ja nauttivat sillä välin olutta ja korppuja, heidän luokseen saapui pieni, tavattoman likainen ja paljasjalkainen poika, joka puheli seuraavasti:

"Tonne mettään on hirtetty vinosilmä-mies!"

"Kiinalainenko hirtetty?" kysäsi Laurier.

"Niin on. Miehet näki, että se kävi ryöstämässä rautatien aitoissa!"

"Vai näkivät!"

"Ei ne tuhlaa ruutia. Hirttivät sen puuhun ja vetivät koivista. Niin ne tekee kaikille vinosilmille, kun saavat semmosia kiinni. Ei siit' o' mitään vaaraa. Kaikki kiinalaiset hirtetään."

Bert ja Laurier eivät vastanneet, ja hetken kuluttua, taitavasti sylkäistyään, tämä nuori herra tallusteli omituisesti huutaen kahden toverin luo, jotka olivat ilmestyneet jonkun matkan päähän…

Sinä iltapäivänä he olivat ajamaisillaan kuoliaaksi ammutun miehen yli, joka makasi keskellä tietä juuri Albanyn ulkopuolella. Varmaankin hän oli maannut siinä muutamia päiviä, sillä ruumis alkoi jo mädätä…

Albanyn toisella puolen he kohtasivat automobiilin, jonka kumirengas oli haljennut. Ohjaajan istuimella istui muuan nuori nainen aivan välinpitämättömänä ja hänen takanaan, kivääri polvillaan, nuori mies, joka tuijotti metsään. Muuan vanha mies makasi ajoneuvojen alla koettaen turhaan korjata vammaa. Hän ryömi esiin heidän lähestyessään ja tervehti Bertiä ja Laurieria nousematta pystyyn. Vahinko oli sattunut edellisenä iltana. Vanhus sanoi, ettei hän voinut ymmärtää, missä vika oli, mutta että hän koetti päästä siitä selville. Teknillistä tuntemusta ei ollut kummallakaan heistä, ei hänellä eikä hänen vävylläänkään. Heille oli vakuutettu, että tämä automobiili oli aivan virheetön ja varma. Oli vaarallista jäädä tähän paikkaan. Joukko maankiertäjiä oli jo hyökännyt heidän kimppuunsa ja he olivat saaneet puolustautua aseilla. Tiedettiin näet heillä olevan ruokavaroja. Hän mainitsi rahamiesten maailmassa kunnioitetun nimen. Tahtoisivatko Laurier ja Bert pysähtyä auttamaan häntä. Hän esitti sen ensin toivehikkaana, sitten hartaasti anoen, lopulta kyynelsilmin ja kauhuissaan.

"Ei!" sanoi Laurier armottomana. "Meidän on jatkettava matkaamme. Meillä on pelastettavana enemmän kuin yksi nainen. Meidän on pelastettava Amerikka!"

Neito ei liikahtanutkaan…

Kerran he sivuuttivat mielipuolen, joka lauloi kulkiessaan…

Viimein he löysivät presidentin, joka lymyili Hudson joen varrella eräässä Pinkervillen syrjäisessä ravintolassa. Hänelle he luovuttivat Butteridgen piirustukset.

YHDESTOISTA LUKU

Sivistyksen vararikko

1

Ja nyt koko sivistyksen rakenne taipui ja murtui palasiksi ja suli sodan pätsissä.

Tavattoman nopeasti luhistui se aineellinen ja luonnontieteellinen sivistys, joka kahdennenkymmenennen vuosisadan koittaessa vallitsi maailmassa, niin nopeasti, että tuon yleisen kukistumisen vaiheet näyttävät historian perspektiivisesti lyhennetyllä lehdellä osittain peittävän toisensa. Ensiksi me näemme maailman melkein varallisuuden ja hyvinvoinnin huippuun kohonneena. Sen asujanten mielestä oli saavutettu myöskin täydellinen turvallisuus. Kun ajatteleva tarkastelija nyt tutkii sen ajan älyllistä historiaa, kun hän lukee säilyneitä kirjallisuuden katkelmia, valtiollisen puhetaidon rippeitä, kuuntelee niitä harvoja heikkoja ääniä, jotka sattuma on tuhannen, miljoonan lausunnon joukosta valinnut kertomaan myöhemmille polville, silloin hänen huomionsa epäilemättä kiintyy eniten tuohon turvallisuuden harhaluuloon. Meistä nykyajan ihmisistä, jotka elämme järjestyneissä ja turvallisissa oloissa, ei mikään näytä niin epävarmalta, niin huimaavan vaaralliselta kuin se yhteiskunnallisen järjestyksen rakenne, joka tyydytti ihmiskuntaa kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa. Meidän mielestämme jokainen laitos ja yhdysside oli sattuman ja traditsionin tulos, ilmeistä onnenkauppaa, heidän lakinsa olivat laaditut jokainen eri tilaisuutta varten, ottamatta lainkaan huomioon tulevia tarpeita, heidän tapansa olivat epäloogillisia, kasvatus tarkoitukseton ja ylellinen. Heidän taloudellinen yritteliäisyytensä tuntuu asiaan perehtyneestä mitä kiihkeimmältä ja tuhoisimmalta kamppailulta, heidän luottonsa ja rahajärjestelmänsä, joka perustui kullan arvon epäoleelliseen traditsioniin, näyttää melkein luonnottoman epävakaalta seikalta. Ja he elivät kurjasti suunnitelluissa kaupungeissa, heidän ratansa ja tiensä ja ihmisjoukkonsa olivat siroitetut ympäri maata sikin sokin kymmenen tuhannen toisiinsa sopeutumattoman näkökohdan mukaan. Ja kuitenkin he arvelivat luottavaisina, että heidän järjestelmänsä oli varma ja johti alituisesti eteenpäin, ja kolmen sadan vuoden satunnaisen ja säännöttömän kehityksen nojalla he vastasivat epäilijälle: "Asiat ovat aina luistaneet hyvin. Kyllä me suoriudumme!"

Mutta kun vertaamme ihmiskunnan tilaa kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa johonkin historian varempaan aikakauteen, voimme kenties ruveta tajuamaan tuota sokeata luottamusta. Se ei ollut niin suuressa määrin järkiperäisiin syihin perustuvaa luottamusta kuin jatkuvan onnen välttämätön seuraus. Silloisten mittakaavojen mukaan asiat olivat todellakin luistaneet ihmeteltävän hyvin. Tuskinpa liioittelemme sanoessamme, että ensimäistä kertaa historiassa kokonaiset kansat saivat säännöllisesti syödäkseen enemmän kuin tarvitsivat, ja sen ajan tilastolliset tiedot todistavat terveydellisten olosuhteiden parantuneen nopeammin kuin koskaan ennen. Keskimääräisen sivistyksen taso ja laatu oli kohonnut suunnattomasti, kahdennenkymmenennen vuosisadan koittaessa Länsi-Europassa ja Amerikassa oli verrattain harvassa sellaisia, jotka eivät osanneet lukea ja kirjoittaa. Lukeminen ei ole milloinkaan ennen ollut niin yleistä. Yhteiskunnallinen turvallisuus vallitsi varsin laajoilla aloilla. Tavallinen ihminen saattoi turvallisesti matkustaa yli kolmen neljänneksen maapalloa, voi kiertää maan ympäri maksamatta edes niinkään paljon, kuin taitava käsityöläinen vuodessa ansaitsi. Ja joka vuosi, joka kuukausi inhimillinen yritteliäisyys saavutti uusia voittoja, uusia aloja avattiin asutukselle, laadittiin uusia kaivoksia, tehtiin uusia keksintöjä, uusia koneita!

Noiden kolmen vuosisadan aikana maailman kehitys näyttikin tuottavan onnea ihmiskunnalle. Tosin sanottiin, ettei siveellinen elämä pysynyt fyysillisen edistyksen tasalla, mutta harva kallisti korvaansa näille korupuheille, joiden ymmärtämiseen nykyinen turvallisuutemme perustuu. Ylläpitävät ja rakentavat voimat näyttivät todellakin jonkun aikaa vievän voiton sattuman pahansuovasta vaikutuksesta ja ihmiskunnan luonnollisesta typeryydestä, ennakkoluuloisuudesta, sokeista intohimoista ja ylellisestä itsekkyydestä.

Edistyksen satunnainen voitto oli paljon pienempi ja sen sovelluttaminen suunnattomasti monimutkaisempi, kuin mitä sen ajan ihmiset aavistivatkaan; mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että se oli tuntuva voitto. He eivät käsittäneet, että tuo verrattain onnekas aika oli heille äärettömän, mutta satunnaisen otollisen tilaisuuden aikaa. He puuhailivat muuten kylläkin tarmokkaasti, mutta noihin uhkaaviin seikkoihin nähden he käyttäytyivät omituisen veltosti. Kukaan ei huolehtinut ihmiskunnan todellisista vaaroista. He näkivät sotajoukkojensa ja laivastojensa kasvavan yhä suuremmiksi ja tuhoa ennustavammiksi; ainakin muutamat panssarilaivat maksoivat yhtä paljon, kuin valtio vuodessa käytti ylempään kouluopetukseen. He kasasivat varastoihinsa räjähdysaineita ja hävityskoneita, ja sallivat myöskin kansallisten perinnäisyyksiensä ja kateutensa kasvaa. He näkivät rotuvihan yhä yltyvän, kun rodut joutuivat keskinäistä ymmärtämystä saavuttamatta lähemmäksi toisiaan, ja antoivat keskuudessaan syntyä huonohenkisen sanomalehdistön, joka oli omanvoitonpyyntöinen ja häikäilemätön, kykenemätön hyvään ja altis pahaan. Heidän valtionsa oli sanomalehdistöön nähden aivan voimaton. Ajattelemattomina he sallivat tämän sytytinröykkiön virua sota-aittansa ovella jokaisen kipinän sytytettävänä. Historia oli täynnä esimerkkejä sivistysten häviöstä, vaara oli ilmeinen. Nyt on melkein mahdoton uskoa, etteivät he voineet tajuta paremmin.

Olisiko ihmiskunta saattanut estää tätä ilmasodan aiheuttamaa tuhoa? Joutava kysymys! Yhtä turhaa on kysyä, olisiko ihmiskunta voinut estää rappeutumista, joka muutti Assyrian ja Babylonian autioiksi erämaiksi, tai sitä vähittäistä häviötä, asteittaista yhteiskunnallista hajoamista, johon Länsi-Rooman keisarikunta hukkui. Se ei voinut, koska se ei ehkäissyt sitä, ei halunnut sitä ehkäistä. Yhtä turhaa kuin suuremmoistakin on ajatella, mitä ihmiskunta saisi aikaan, jos tahto olisi erilainen. Eikä europpalaistunutta maailmaa kohdannut mikään hidas häviö; nuo toiset sivistykset mätänivät ja murenivat, europpalainen ikäänkuin räjähti ilmaan. Viiden vuoden kuluessa se oli kokonaan hävitetty. Aina ilmasodan aattoon asti oli olemassa herkeämätöntä edistystä, yli maailman ulottuva turvallisuus, suunnattomia alueita, joissa vakinainen väestö harjoitti korkealle kehittyneitä elinkeinoja äärettömiin asti laajentuvia jättiläiskaupunkeja, järvet ja meret tulvillaan laivoja, maalla ratoja ja teitä verkon tavoin. Sitten Saksan ilmalaivasto pyyhälsi äkkiä näyttämön poikki, ja niin jouduttiin lopun alkuun.

2

Olemme jo kertoneet Saksan ensimäisen ilmalaivaston äkillisestä hyökkäyksestä ja siitä hurjasta, välttämättömästä, mielettömästä hävityksestä, joka silloin kohtasi New Yorkia. Toinen ilmalaivasto paisui juuri kaasusäiliöidensä luona, kun Englanti, Ranska, Espanja ja Italia sekaantuivat leikkiin. Näistä maista ei yksikään ollut varustautunut ilmasotaan yhtä suuremmoisesti kuin Saksa, mutta jokaisella oli jokin salaisuus, jokainen valmistautui jossain määrin, ja Saksan pontevuuden sekä prinssi Karl Albertissa ruumiillistuneen häikäilemättömyyden pelko oli jo kauan sitten liittänyt nämä valtiot toisiinsa, sillä ne odottivat jotain sellaista hyökkäystä. Tämä teki pikaisen yhteistoiminnan mahdolliseksi, ja nopeasti ne toimivatkin. Europan toinen ilmavalta oli näihin aikoihin Ranska. Brittiläiset, jotka olivat huolissaan aasialaisten alueidensa tähden ja tiesivät ilmalaivojen vaikuttavan valtaavasti puolisivistyneisiin kansoihin, olivat sijoittaneet ilmalaivasto-asemansa Pohjois-Indiaan eivätkä senvuoksi kyenneet näyttelemään pääosaa europpalaisessa taistelussa. Kuitenkin oli Englannissakin yhdeksän tai kymmenen isoa ohjattavaa ilmapalloa, pari-, kolmekymmentä pienempää ja joukko erilaisia kokeilu-aeroplaaneja. Ennenkuin prinssi Karl Albertin laivasto oli kulkenut Englannin ylitse – sillä välin kuin Bert vielä tarkasteli Manchesteria yläilmoista – pidettiin diplomaattisia neuvotteluja, jotka johtivat siihen, että liittoutuneet hyökkäsivät Saksan kimppuun. Bernin vuoriston kohdalle kerääntyi kirjava lauma kaikenkokoisia ja – muotoisia ohjattavia ilmapalloja; ne tuhosivat ja polttivat Sveitsin viisikolmatta ilmalaivaa, jotka odottamatta ryhtyivät vastustamaan tätä keskittymistä, ja jättäen Alppien jäätiköille ja laaksoihin omituisia hylkyjä jakaantuivat sitten kahteen laivastoon, joista toinen lähti Berliiniä ahdistamaan, toinen Keski-Saksan ilmapurjehdusasemaa hävittämään, ennenkuin toinen ilmalaivasto ehtisi valmistua taistelukuntoon.

Hyökkääjät tekivät molemmissa paikoissa suuria vaurioita uudenaikaisilla räjähdysaineillaan, ennenkuin ne saatiin karkoitetuiksi. Keski-Saksassa kaksitoista lähtövalmista ja viisi osittain täytettyä ja miehitettyä jättiläistä kykeni vastustamaan ja lopulla, Hampurista saapuneen drachenflieger-osaston avulla, lyömään viholliset, ajamaan heidät pakosalle sekä vapauttamaan Berliinin. Ja saksalaiset jännittivät jokaisen hermonsa saadakseen ilmaan valtaavan laivaston ja havittelivat jo Lontoota sekä Pariisia, kun Birmasta ja Amerikasta ilmoitettiin aasialaisten ilmalaivojen olevan matkalla Europpaan. Silloin vasta tajuttiin, että taistelussa oli otettava lukuun uusi tekijä.

Tämän tapahtuessa koko maailman rahamarkkinat olivat jo sekasorron vallassa. Kun Amerikan laivasto tuhottiin Atlannilla ja Saksan merkitys Pohjanmerellä sai loppunsa murhaavassa taistelussa, kun maailman neljässä suurimmassa kaupungissa poltettiin ja hävitettiin omaisuutta biljoonain puntien arvosta, silloin ihmiskunta käsitti ensi kerran, ikäänkuin se olisi saanut iskun vasten kasvojaan, kuinka toivottoman kallista sota oli. Luotto hukkui hurjaan myyntipyörteeseen. Kaikkialla uudistui ilmiö, joka oli jo varemminkin esiintynyt pörssikauhun sattuessa: haluttiin hankkia ja kasata kultaa, ennenkuin hinnat alenivat mitättömiksi. Mutta nyt se levisi kulovalkean lailla, tuli yleiseksi. Ylhäällä ilmassa raivosi näkyväinen kamppailu ja hävitys; alhaalla tapahtui jotain, mikä tuotti paljon suurempia vaurioita liike-elämän hauraaseen rakenteeseen, johon ihmiset olivat niin sokeasti luottaneet. Mikäli ilmalaivat taistelivat ylhäällä, sikäli maailman näkyväiset kultavarastot hupenivat alhaalla. Muutamassa viikossa katosi raha, arvossaan alentuneita seteleitä lukuun ottamatta, kassaholveihin, reikiin, talojen seiniin, miljooniin kätköihin. Raha hävisi, ja sen kadotessa kauppa ja teollisuus taukosivat. Taloudellinen maailma horjui ja kaatui kuolleena maahan. Tuntui siltä, kuin se olisi saanut äkillisen taudinkohtauksen, ikäänkuin vesi olisi kadonnut elävän olion verestä; yhdyselämässä tapahtui äkillinen, yleinen maksoittuminen…

Ja kun luottojärjestelmä, joka oli ollut luonnontieteellisen sivistyksen elävä linnoitus, horjui ja kaatui niiden miljoonain päälle, joita se oli pitänyt koossa taloudellisessa yhteenkuuluvaisuudessa, kun ihmiset ymmällään ja avuttomina näkivät tämän ihmeellisen luoton kokonaan tuhoutuvan, silloin Aasian laivat tulivat lukemattomina ja armottomina ilmojen halki, pyyhälsivät itään päin Amerikkaan ja länteen käsin Europpaan. Historian lehdillä tapaamme pitkän sarjan taisteluja, toinen toistaan hurjempia. Brittiläis-indialainen ilmalaivaston päävoima hukkui leimuavien vastustajien kuolinroviolla Birmassa; saksalaiset lyötiin Karpaattien suuressa taistelussa; Indian laajalla niemimaalla puhkesi kapina ja yleinen kansalaissota, ja Gobista Marokkoon asti kohotettiin "Jehadin" lippu liehumaan. Kun sotaa ja hävitystä oli kestänyt muutaman viikon ajan, näytti siltä, kuin Itä-Aasian liittokunta ehdottomasti valloittaisi maailman, ja sitten myöskin Kiinan hauras "uudenaikainen" sivistys murtui pingoituksesta. Tämän maan epälukuinen ja rauhallinen väestö oli kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa "länsimaalaistutettu" vastoin omaa tahtoaan. Japanilaisten ja europpalaisten vaikutuksesta se oli väkipakolla saatu suostumaan terveydenhoitoon, poliisivalvontaan, sotapalvelukseen ja taloudellisiin yrityksiin, joita vastaan koko sen perinnäinen elämänkäsitys kapinoitsi. Sodan aikana sen kärsivällisyys jännittyi äärimmilleen ja katkesi. Kiinassa syntyi sarja toisistaan riippumattomia kapinoita, ja tuo liike kävi voittamattomaksi, kun kourallinen englantilaisia ja saksalaisia ilmalaivoja, jotka olivat pelastuneet päätaisteluista, hävittivät Pekingissä sijaitsevan keskushallituksen. Yokohamassa ilmestyi katusulkuja, musta lippu ja sosiaalinen vallankumous. Täten koko maailma muuttui temmellystantereeksi.

Näin johtui maailmansodasta yleinen yhteiskunnallinen vararikko, ikäänkuin loogillisena seurauksena. Kaikkialla, missä oli paljon väkeä, suuret ihmisjoukot joutuivat työttömiksi, rahattomiksi, eivät kyenneet hankkimaan itselleen ruokaa. Kun sotaa oli kestänyt kolme viikkoa, vallitsi jokaisessa työväen-kaupunginosassa kautta koko maailman nälänhätä. Kuukauden kuluttua ei ollut ainoatakaan kaupunkia, jossa tavallisten lakien ja yhteiskunnallisten menetelmien sijaan ei oltu turvauduttu jonkinlaisiin poikkeustoimenpiteisiin, joissa ei olisi käytetty tuliaseita ja sotavoimia järjestyksen ylläpitämiseksi ja väkivaltaisuuksien estämiseksi. Ja yhä levisi nälänhätä köyhälistön keskuudessa ja tiheään asutuissa seuduissa, tunkeutuipa siellä ja täällä niihinkin piireihin, jotka olivat olleet varakkaita.