Kitabı oku: «Ilmasota: Tulevaisuuden kuvaus», sayfa 5

Näköala oli todellakin uskomattoman suuremmoinen. Kenties ei niin omituinen ja komea kuin edellisen päivän auringonpaisteinen pilvimaisema, mutta joka tapauksessa paljon mieltäkiinnittävämpi. Ilma oli harvinaisen kirkas ja ainoastaan etelässä ja lounaassa näkyi muutamia pilviä. Mäkisessä seudussa oli siellä ja täällä havupuu-metsikköjä ja karuja ylänköjä, mutta myöskin lukuisasti maataloja, ja syvällä kukkulain välissä kierteli jokia, joihin paikoitellen oli rakennettu patouksia sähkölaitoksia varten. Pitkin lakeuksia näkyi hauskoja, jyrkkäkattoisia kyliä ja jokaisessa kohosi mieltäkiinnittävän kirkon rinnalla langattoman sähkölennättimen tapuli. Siellä ja täällä oli suuria linnoja, puistoja ja valkoisia teitä, ja varsinkin pistivät silmään punaisten ja valkoisten kaapelipylväiden reunustamat polut. Vielä saattoi huomata puutarhain ja heinävarastojen kaltaisia aidattuja alueita, suuria aittojen kattoja ja useita sähkömeijerien voimahuoneita. Ylängöillä liikkui runsaasti karjaa. Paikoitellen hän näki vanhan rautatien (nykyään yksiraiteisen) tunkeutuvan tunneleihin ja kiipeävän vallien yli ja erotti ohikiitävän junan kiivaasta huminasta. Kaikki näkyi harvinaisen selvästi, vaikkakin pienessä koossa. Pari kertaa hän huomasi tykkejä sekä sotilaita, ja mieleen johtuivat sotavalmistukset, joiden todistajana hän oli ollut Englannissa helluntain pyhinä. Mutta mistäpä hän saattoi tietää, että näissä valmistuksissa oli jotain tavallisuudesta poikkeavaa, ja myöskin satunnaiset säännöttömät tykinlaukaukset, jotka heikkona kaikuna kohosivat ylös hänen korviinsa, jäivät hänelle käsittämättömiksi.

"Kunpa tietäisi, miten täältä pääsee alas", sanoi Bert noin kymmenen tuhannen jalan korkeudessa liidellen ja tempoili turhaan punaisesta ja valkoisesta nauhasta. Myöhemmin hän tarkasti perinpohjin ruokavarastonsa. Yläilmoissa eläminen lisäsi hänen ruokahaluaan huolettavassa määrässä, ja hän arveli olevan varovaisinta jakaa nyt varastonsa annoksiin. Näyttihän siltä, että hänen kenties oli viivyttävä kokonainen viikko ilmassa.

Alhaalla näkyvä laaja panoraama oli ensinnä ollut äänetön kuin maalattu taulu. Mutta kun kaasu päivän vieriessä haihtui verkalleen pallosta, rupesi tämä jälleen vaipumaan maata kohti. Yksityiskohdat karttuivat, ihmiset kävivät selvemmiksi ja hän alkoi kuulla junien ja vaunujen vihellyksiä ja ryskettä, karjan ammumista, torvien toitotusta ja rumpujen pärinää, vieläpä ihmisääniäkin. Viimein ilmapallon köysi laahasi taasen maassa, ja hänestä näytti mahdolliselta päästä alas. Pari kertaa, kun köysi osui kaapeleihin, hän tunsi tukkansa nousevan sähkön vaikutuksesta pystyyn, ja kerran hän sai lievän tärähdyksenkin ja korin ympärillä rätisi kipinöitä. Hän arveli sellaisten seikkain kuuluvan matkaseikkailuihin. Siitä hän oli nyt aivan selvillä, että renkaasta riippuva rauta-ankkuri oli laskettava alas.

Tämä yritys menestyi jo alun pitäen huonosti, kenties siitä syystä että laskupaikka oli taitamattomasti valittu. Ilmapallo tarvitsee aution aukeaman, ja hän valitsi ihmisjoukon. Hän teki päätöksensä äkkiä, riittävästi pohtimatta. Bert näki edessään mitä miellyttävimmän pikkukaupungin – korkean kirkontornin ympärillä ryhmän jyrkkiä kattoja, joihin puut loivat vaihtelua, ryhmän ympärillä muurin, jonka suuri portti aukeni puiden reunustamalle valtatielle. Kaikki maaseudun kaapelit ja johtolangat kulkivat sitä kohti kuin vieraat juhlaan pyrkien. Se näytti peräti kodikkaalta ja mukavalta, ja lukuisat liput olivat omiaan lisäämään sen hauskaa ulkomuotoa. Tietä myöten tuli ja meni melkoinen joukko rahvasta suurissa kaksipyöräisissä kärryissä ja jalkaisin, ja silloin tällöin vilisti vaunu yksiraiteista rataa pitkin. Ratojen risteyksessä, kaupungin ulkopuolella puiden alla oli vilkasta liikettä markkinakojujen ympärillä. Bertistä paikka näytti lämpimältä, ystävälliseltä ja kerrassaan viehättävältä. Hän liiti matalalla juuri puiden latvojen yläpuolella, ankkuri valmiina heitettäväksi satamaan saavuttaessa – läheni uteliaana, innokkaana ja, oman mielikuvituksensa mukaan, mieltäkiinnittävänä vieraana.

Hän kuvitteli saavansa ihailevien talonpoikain keskuudessa aikaan suurtöitä merkkikielellä ja satumaisilla kielellisillä keksinnöillä…

Ja sitten alkoi vastoinkäymisten sarja.

Köysi joutui epäsuosioon jo kauan ennen, kuin väkijoukko oli selvästi havainnut hänen tulonsa. Muuan vanhanpuoleinen ja ilmeisesti humalainen talonpoika, jolla oli kiiltävä musta hattu ja punainen sateenvarjo, keksi sen ensinnä, kun se laahusti hänen ohitsensa, ja hänessä heräsi häpeällinen kunnianhimo surmata se. Hän ajoi sitä rivakasti takaa häijysti huutaen. Se kulki vinosti tien poikki, loiskahti erääseen maitoastiaan ja läimähytti maitoisen häntänsä tehdastyttöjä kukkuroillaan olevaan automobiiliin, joka oli pysähtynyt kaupungin portin ulkopuolelle. Nämä kirkuivat äänekkäästi. Ihmiset kohottivat katseensa ja näkivät Bertin huitovan ilmassa; omasta mielestään hän tervehti kylläkin sydämellisin elein, mutta naisten hätähuutojen tähden väkijoukko arveli hänen tekevän loukkaavia liikkeitä. Sitten kori osui taitavasti porttitalon kattoon, iski poikki lipputangon, näppäili säveleitä muutamista sähkölangoista ja lennätti katkenneen langan piiskanläimähdyksen tavoin osaltaan kartuttamaan vihamielisyyttä. Takertumalla tiukasti koriin Bert pelastui viime tingassa syöksymästä suin päin maahan. Kaksi nuorta sotamiestä ja useat talonpojat huusivat hänelle jotain nyrkkiä puiden ja rupesivat juosten ajamaan häntä takaa, kun hän katosi muurin yli kaupunkiin. Ihailevia talonpoikia, vieläpäs mitä!

Ilmapallo loikkasi heti raisusti, kuten ne tekevät menettäessään osan kantamustaan maahan koskettaessaan, ja seuraavassa tuokiossa Bert näki allaan vilkasliikkeiselle torille johtavan kadun, jolla vilisi maalaisrahvasta ja sotamiehiä. Tylyyden hyökyaalto seurasi häntä yhä.

"Ankkuri alas", huusi Bert ja sanoi sitten: "varokaa kallojanne! Hei siellä alhaalla! Pitäkää varanne!"

Ankkuri kolisi jyrkkää kattoa myöten alaspäin särkyneiden tiilien seuraamana, loikkasi kadun poikki väkijoukon kirkuessa ja iski erääseen peililasiakkunaan suunnattoman rajusti. Ilmapallo vyöryi kuin kovassa aallokossa ja kori keikkui. Mutta ankkuri ei ollutkaan tarttunut kiinni. Se sukeltausi yhtäkkiä esiin kantaen toisessa haarakkeessaan, ikäänkuin tarkan valinnan tuloksena, pientä lapsentuolia ja kintereillään hurjistunut kauppamies. Se kohotti saaliinsa ilmaan, heilutti sitä ikäänkuin kiusallisen epävarmuuden valtaamana ja pudotti sen viimein sievästi ja ikäänkuin tarkoituksella erään kaalivarastonsa ääressä istuvan talonpoikaisvaimon päähän.

Jokainen oli nyt huomannut ilmapallon, jokainen koetti saada käsiinsä joko ankkurin tai laahusköyden. Pyyhältäen heilurin tavoin joukon läpi, niin että ihmiset lennähtivät oikealle ja vasemmalle, ankkuri osui jälleen maahan, tavoitteli turhaan muuatta tukevaa sinipukuista ja olkihattuista herrasmiestä, iski jalustan erään rihkamavaraston alta, sai erään polvihousuihin puetun pyöräilijäsotilaan hyppäämään vuorikauriin lailla ja takertui erään lampaan takajalkoihin; eläin parka koetti hurjasti sätkytellen turhaan päästä vapaaksi ja raahautui ankkurin mukana lepoasentoon torin keskellä sijaitsevan kiviristin juurelle. Ilmapallo pysähtyi nytkähtäen. Seuraavassa tuokiossa parikymmentä aulista kättä hinasi sitä maahan päin. Samassa hetkessä Bert tunsi ensi kerran ripeän tuulen puhaltavan hänen ympärillään.

Muutamia sekunteja hän seisoi hoippuen korissa, joka nyt keikkui pyörryttävästi, ja tarkasti hurjistunutta väkijoukkoa koettaen koota ajatuksiaan. Tämä epäonnistuminen hämmästytti häntä suuresti. Olivatko nuo ihmiset todellakin niin harmissaan? Jokainen näytti suuttuneen hänelle. Hänen tulonsa ei tuntunut huvittavan ketään. Tuo hälinä kuulosti melkoisessa määrässä sadattelemiselta – vieläpä kapinaltakin. Useat komeapukuiset virkamiehet koettivat turhaan hillitä väkijoukkoa. Ilmassa heilui nyrkkejä ja keppejä. Ja kun Bert näki erään miehen juoksevan väkijoukon laidasta heinäkuorman luo ja noutavan sieltä kirkaspiikkisen hangon ja erään sinipukuisen sotilaan riisuvan vyönsä, silloin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei tämä pieni kaupunki yhtä kaikki ollutkaan mikään hyvä laskupaikka.

Hän oli itsepintaisesti kuvitellut, että hänestä tehtäisiin jonkinlainen sankari. Nyt hän tiesi erehtyneensä.

Hän oli kenties kymmenen jalkaa väkijoukon yläpuolella tehdessään päätöksensä. Hän heräsi jälleen toimintaan, hypähti istuimelle ja putoamisen vaarasta välittämättä irroitti ankkuriköyden renkaasta, riensi laskuköyden luo ja päästi senkin irti. Ankkuriköyden putoamista ja ilmapallon nopeata loikkausta tervehdittiin käheällä suuttumuksen huudolla ja hänen päänsä ohitse suhahti jotain – hän arveli sitä myöhemmin lantuksi. Laahusköysi seurasi toveriaan. Väkijoukko näytti hypähtävän hänen luotaan. Hirvittävästi kahisten ilmapallo hankasi telefonipylvästä vasten, ja hän odotti jännittyneenä, että nyt joko syntyisi sähköräjähdys tai öljytty silkki repeisi tai molemmat tapahtumat yhdessä tuhoisivat hänet. Mutta onni suosi häntä.

Seuraavassa tuokiossa hän oli kyyrysillään korin pohjassa ankkurin ja molempien köysien painosta vapautuneen ilmapallon syöksyessä vielä kerran ylöspäin ilman halki. Hän pysyttelihe pohjalla jonkun aikaa, ja kun hän viimein katsahti jälleen alas, oli tuo vähäinen kaupunki muuttunut varsin pikkuruiseksi ja kiersi muun Ala-Saksan kera kehässä hänen koriaan – tai ainakin näytti tekevän niin.

Totuttuaan pallon kiertämiseen hän havaitsi sen varsin mukavaksi, sillä eihän nyt tarvinnut enää liikuskella ympäri koria.

5

Myöhään eräänä viehättävänä kesäisenä iltapäivänä vuonna 191-, mukaillaksemme esitystapaa, joka aikoinaan miellytti G.P.R. James'in [Suosittu englantil. kirjailija, eli 1801-1860. Aloitti useimmiten kertomuksensa samansuuntaisilla kuvauksilla. Suom. muist.] lukijakuntaa, muuan yksinäinen ilmapurjehtija – kuten muinen klassillisten romaanien yksinäinen ratsastaja – liiteli Mainin seutujen ylitse koilliseen päin noin yksitoista tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja yhä vielä verkalleen pyörien. Hän kurotti päätään korista ja tarkasteli alapuolella olevaa seutua perin pohjin ymmällään. Tuon tuostakin hänen huulensa muodostelivat kuulumattomia sanoja. "Kehtaavatkin ampua", esimerkiksi, ja "Kyllä minä tulen alas, kunhan vaan keksin keinon". Korin laidalla liehui "Aavikon dervisshin" kaapu turhaan kehottaen valkoisen lipun tavoin varovaisuuteen.

Hän tajusi nyt aivan selvästi, ettei alhaalla ollutkaan sitä yksinkertaista maaseutua, jonka hän oli kuvitellut kummastuneena ja melkein kunnioittavasti odottavan hänen laskeutumistaan. Hänen kulkunsa ja suuntansa näkyi kovin suututtavan sitä. Mutta eihän tuo suunta riippunut hänestä, vaan hänen valtijaistaan, taivaan tuulista. Hänen korviinsa kajahti salaperäisiä ääniä, huutotorvista singahtaneita erikielisiä sanoja. Virkamiehiltä näyttävät henkilöt olivat antaneet hänelle merkkejä lippuja liehuttamalla ja käsivarsiaan heiluttamalla. Yleensä ilmapalloon lennähtäneet lauseet kuulostivat kurkkuäänteiseltä englannin kielen toisinnolta, ja enimmäkseen häntä kehotettiin ampumisen uhalla tulemaan alas.

"Niinpä kyllä", sanoi Bert, "mutta kuinka?"

Sitten ammuttiin korin ohitse. Häntä oli äskettäin ammuttu kuusi tai seitsemän kertaa, ja kerran luoti oli synnyttänyt äänen, joka kuulosti niin vakuuttavasti silkin repeämiseltä, että hän odotti putoavansa milloin hyvänsä suin päin maahan. Mutta joko he vain tähtäilivät hänen lähelleen tai ampuivat harhaan, toistaiseksi eivät luodit olleet repineet muuta kuin ilmaa hänen ympärillään – ja hänen arkaa sieluaan.

Nyt hän sai hiukan huoahtaa, mutta hän tunsi, että leikki alkaisi pian uudelleen, ja koetti paraansa mukaan käyttää tilaisuutta hyväkseen. Ohimennen hän nautti hieman kuumaa kahvia ja piirakkaa varsin epäsiististi ja huolimattomasti, vilkuillen hermostuneesti toisella silmällään korin laidan yli. Alussa hän oli arvellut, että hänen huonosti harkittu yrityksensä laskeutua tuohon hauskaan pieneen ylämaan kaupunkiin oli syynä siihen kasvavaan mielenkiintoon, jota hänen lentonsa kaikkialla herätti. Mutta nyt hän alkoi älytä, ettei häntä uhannutkaan niin suuressa määrin järjestysvallan kuin sotilasvallan käsi.

Hän oli aivan tahtomattaan joutunut esittämään eriskummallista, salaperäistä osaa – kansainvälisen vakoojan osaa. Hän näki salattuja asioita. Hän oli kulkenut Saksan valtakunnan rajan yli, oli tupsahtanut maailmanpolitiikan kuumaan polttopisteeseen, ajautui paraillaan avuttomana kohti suurta salaisuutta, suunnatonta ilmapurjehdus-laitosta, joka kiireimmiten oli rakennettu Sisä-Saksaan kehittämään hiljaisuudessa, nopeasti ja suuremmoisessa määrin Hunstedtin ja Stosselin tärkeitä keksintöjä ja siten hankkimaan Saksalle ennen kaikkia muita kansakuntia ilmalaivaston, ylivallan ilmassa ja koko maailmassa.

Myöhemmin, juuri ennen kuin hänet ammuttiin maahan, Bert näki tuon intohimoisen toiminnan tuloksen allaan lämpimässä iltavalaistuksessa, näki suuren alueen ylämaata, jolla lepäsi ilmalaivoja kuin lauma hirviöitä kytkyeissään. Tuo vilkasliikkeinen alue ulottui pohjoiseen silmän kantamattomiin ja oli järjestelmällisesti paloitettu numeroituihin vajoihin, kaasumittareihin, kasarmeihin ja varastoalueisiin, joiden välitse kulki kaikkialle yksiraiteisia ratoja; ilmassa ei sitävastoin ollut lainkaan kaapeleita tai johtolankoja. Kaikkialla loistivat Saksan valtakunnan värit, valkoinen, musta ja keltainen, kaikkialla levittivät mustat kotkat siipiään. Mutta saksalaiseksi sen alueen olisi huomannut ilman näitäkin merkkejä, siistiytensä ja toimeliaisuuden vuoksi. Suuria miesjoukkoja kulki edes ja takaisin, useat puuhailivat harmaissa työpukineissa ilmalaivojen ympärillä, toiset harjoittelivat arkiasuissaan. Siellä ja täällä kimalteli komea univormu.

Hänen huomionsa kiinnittyi etupäässä ilmalaivoihin, ja hän ymmärsi heti nähneensä kolme näistä edellisenä yönä, jolloin ne olivat käyttäneet hyväkseen pilvistä säätä liikkuakseen huomaamatta.

Ne olivat aivan kalojen näköisiä. Sillä ne suuret ilmalaivat, joilla Saksa hyökkäsi New Yorkin kimppuun koettaessaan viimeisen kerran hurjalla ponnistuksella anastaa itselleen maailmanherruutta – ennenkuin ihmiskunta käsitti maailmanherruuden unelmaksi – ne polveutuivat suoranaisesti Zeppelinin ilmalaivasta, joka 1906 lensi Boden-järven ylitse, ja Lebaudyn ohjattavista laivoista, jotka 1907 ja 1908 tekivät muistettavat matkansa Pariisin yli.

Saksalaisia ilmalaivoja pitivät koossa teräksestä ja aluminiumista laaditut rungot ja tukeva venymätön purjekangas-kuori, jonka sisäpuolelle oli viidestäkymmenestä sataan osastoon jaettu tiivis kuminen kaasupussi. Nämä olivat täysin kaasunpitäviä ja täytetyt vedyllä, ja koko ilmalaiva saatiin nousemaan ja laskemaan pitkän, öljytystä ja karaistusta silkistä laaditun sisemmän pallon avulla, vähentämällä tai kartuttamalla sen ilmasisältöä. Siten ilmalaivan voi tehdä ilmaa raskaammaksi tai kevyemmäksi, ja painon menestys, jonka aiheutti polttoaineiden kulutus, pommien heittäminen ynnä muut seikat, voitiin myöskin korvata päästämällä ilmaa pää-kaasusäiliön osastoihin. Tosin täten muodostui helposti räjähtävä sekoitus, mutta näissä seikoissa on vaarallisuus otettava lukuun. Koko laitteella oli teräsakseli, jonkinlainen selkäranka, joka päättyi koneeseen ja potkuriin, ja miehistö sekä varastot olivat laajentuneen, pään tapaisen keulan alle sijoitetussa hyttiryhmässä. Kone oli tavattoman voimakasta Pforzheim-laatua, joka oli saksalaisen keksinnän suurin ennätys, ja sitä hoidettiin sähköteitse tästä etuosasta, joka olikin laivan ainoa todella asuttava osa. Häiriöiden sattuessa koneenkäyttäjät kulkivat peräpuoleen rungon alla sijaitsevia köysiportaita myöten tai kaasusäiliöiden kautta johtavaa käytävää pitkin. Laivan taipuvaisuutta keikkumaan hillittiin osaksi molemmille puolin sovitetuilla vaakasuorilla sivuevillä, ja ohjaukseen käytettiin etupäässä kahta kohtisuoraa evää, jotka tavallisesti ulottuivat pään molemmilta sivuilta taaksepäin kuin kiduskannet. Siinä oli todellakin kalanmuoto perin taitavasti sovellettu ilmassa oleskeluun, kuitenkin niin, että uimarakko, silmät ja aivot sijaitsivat alapuolella eivätkä ylhäällä. Silmiinpistävä ja kalalle outo piirre oli langaton sähkölennätinlaite, joka riippui keulahytistä, siis kalan leuan alapuolella.

Nämä hirviöt kykenivät lentämään tyvenellä säällä yhdeksänkymmentä englannin peninkulmaa tunnissa, joten ne saattoivat puskea vastatuuleenkin, paitsi hurjimman hirmumyrskyn raivotessa. Niiden pituus vaihteli kahdeksasta sadasta kahteen tuhanteen jalkaan ja kantokyky seitsemästäkymmenestä kahteen sataan tonniin. Historia ei kerro, kuinka monta sellaista Saksalla oli, mutta lyhyen tarkastuksensa kestäessä Bert laski lähes kahdeksankymmentä suurta möhkälettä. Sellaisia olivat ne välineet, joihin Saksa rakensi toivonsa ryhtyessään uhmailemaan Monroe-oppia ja rohkeasti tavoittelemaan osaa Uudesta maailmasta. Mutta se ei luottanut yksinomaan näihin; keinojensa joukossa sillä oli myöskin yhden miehen kantava drachenflieger-lentokone pommien heittoa varten.

Drachenfliegerit olivat kuitenkin toisella suurella ilmapurjehdusasemalla Hampurin itäpuolella, eikä Bert Smallways siis nähnyt niitä tarkastaessaan tätä Sisä-Saksan laitosta lintuperspektiivissä, ennenkuin hänet ammuttiin maahan. Sillä maahan hänet ammuttiin varsin sievoisesti, käyttäen uusia, teräshäntäisiä luoteja, jotka Wolffe oli keksinyt ilmasotaa varten. Luoti suhahti hänen ohitseen ja synnytti jonkinlaisen paukahduksen, kun sen häntä viilsi halki hänen ilmapallonsa. Kahisten huokasi pallo ja rupesi varmasti vaipumaan alaspäin. Ja kun hän hämmennyksissään pudotti maahan säkillisen painolastia, kumosivat saksalaiset varsin kohteliaasti, mutta painokkaasti hänen epäilyksensä ampumalla jälleen kahdesti hänen palloonsa.

NELJÄS LUKU

Saksalainen ilmalaivasto

1

Kaikista inhimillisen mielikuvituksen tuotteista, jotka muodostivat Bert Smallwaysin aikuisen maailman, ei ollut ainoakaan juuri niin outo, mieletön ja häiritsevä, niin meluisa, kiihottava ja vaarallinen kuin isänmaanrakkauden uudenaikaiset muodot, jotka kansainvälinen suurvaltapolitiikka oli synnyttänyt. Kaikki ihmiset rakastavat omaa lajiaan, ylpeilevät omasta ilmapiiristään, tuntevat hellyyttä äidinkieltään ja kotimaataan kohtaan. Ennen luonnontieteiden aikakauden koittoa tämä ryhmä hienoja ja jaloja tunteita oli ollut oivallinen tekijä jokaisen kelpo ihmisolennon olemuksessa, tekijä, jonka vähemmän miellyttäviä piirteitä oli vihamielisyys vieraita kansoja kohtaan ja vieraiden maiden parjaaminen, molemmat tavallisesti vaarattomia. Mutta kun sitten ihmiselämän kehitys, näköpiiri, ainekset, mittakaavat ja mahdollisuudet rupesivat muuttumistaan muuttumaan hurjassa vauhdissa, murtuivat myöskin vanhat rajat, aitaukset ja erotukset väkivaltaisesti. Kaikki ihmisten vanhat vakiintuneet henkiset tavat joutuivat vastakkain uusien olosuhteiden, vieläpä alituiseen uudistuvien ja vaihtuvien olosuhteiden kanssa. Niillä ei ollut mitään tilaisuutta mukautua näihin. Ne tuhoutuivat tai vääristyivät tuntemattomiksi.

Niihin aikoihin, jolloin Bun Hill oli Sir Peter Bonen isän kylä, Bert Smallwaysin isoisä oli tuntenut kotipaikkansa kuin kymmenen sormeaan, kohottanut lakkiaan ylemmilleen, halveksinut ja kohdellut alentuvasti huonompiaan ja säilyttänyt samat aatteet kehdosta hautaan asti. Hän oli kentiläinen ja englantilainen, ja se merkitsi humaloita, olutta, kiulukoita ja päivänpaistetta sellaista, jota parempaa ei ollut missään muualla maailmassa. Sanomalehtiä, politiikkaa ja Lontoon matkoja ei oltu tarkoitettu hänen kaltaisilleen. Sitten tuli muutos. Kirjamme varemmat luvut ovat antaneet käsityksen siitä, miten Bun Hillin kävi ja kuinka uutuuksien tulvavirta oli vyörynyt tuon rauhallisen maalaissopukan yli. Bert Smallways oli vain yksi noista Europan, Amerikan ja Aasian lukemattomista miljoonista, jotka sensijaan, että olisivat syntyneet maahan juurtuneina, syntyivät kamppailemaan virrassa, jota he eivät koskaan käsittäneet selvästi. Kaikki, mihin heidän isänsä olivat uskoneet, oli tullut yllätetyksi ja pakolla väännetyksi mitä eriskummallisimpiin muotoihin. Varsinkin hieno vanha perinnäinen isänmaanrakkaus muuttui perin kieroksi uusien aikojen hyörinässä. Bertin isoisän sanavarastossa "ranskalaistunut" merkitsi suurinta halveksittavaisuutta, mutta hänen vanhan ennakkoluulonsa sijaan Bertin aivoissa vilisi hämäriä aatteita saksalaisten kilpailusta, keltaisesta vaarasta, mustasta turmasta, valkoihoisten vastuunalaisuudesta – toisin sanoen, hän luuli olevansa oikeutettu sekoittamaan yhä pahemmaksi aivan hänen kaltaistensa nulikkain (vain hieman ruskeampain) jo luonnostaankin sotkuisen politiikan, nulikkain, jotka polttivat savukkeita ja ajelivat polkupyörillä Buluwayossa, Kingstonissa tai Bombayssa. Nämä olivat Bertistä "heikompia rotuja", ja hän oli valmis kuolemaan – nimittäin asiamiehen kautta, jommoiseksi soveltui jokainen sotapalvelukseen halukas – säilyttääkseen tuon oikeuden. Hän saattoi maata yönsä unetonna ajatellessaan, että hän voi sen menettää.

Politiikka olisi sinä aikana, jolloin Bert Smallways eli ja joka lopulta sotkeutui turmiolliseen ilmasotaan, ollut luonteeltaan varsin yksinkertainen, jos vain ihmisillä olisi ollut kyllin älyä ottaa se yksinkertaiselta kannalta. Luonnontieteiden kehitys oli muuttanut ihmiskunnan asioiden mittakaavan. Nopea koneellinen liikunto oli saattanut ihmiset lähemmäksi toisiaan, sosiaalisesti, taloudellisesti ja fyysillisesti niin paljon lähemmäksi, ettei vanha jakaantuminen kansakuntiin ja valtakuntiin ollut enää mahdollinen; uusi, laajempi liittyminen oli tarpeen vieläpä ehdottomasti välttämätönkin. Samoin kuin Ranskan muinoin itsenäisten herttuakuntien oli sulautuminen yhdeksi kansakunnaksi, siten oli kansakuntain nyt mukauduttava laajempiin yhtymiin, säilyttäen sen, mikä oli arvokasta ja käyttökelpoista, ja luopuen siitä, mikä oli vaarallista ja vanhentunutta. Tervejärkisempi maailma olisi tajunnut tämän ilmeisen tarpeen, olisi pohtinut sitä maltillisesti ja ryhtynyt järjestämään sitä suurta sivistystä, mikä oli selvästi mahdollinen ihmiskunnalle. Bert Smallwaysin maailma ei tehnyt mitään sen tapaista. Sen kansalliset hallitukset, sen kansalliset harrastukset sulkivat korvansa niin päivänselvillä seikoilta; ne epäilivät toisiaan liian paljon, olivat peräti vailla ylevää mielikuvitusta. Ne alkoivat käyttäytyä kuin huonotapaiset ihmiset raitiotievaunussa, tunkeutua toisiaan vastaan, tyrkkiä, väitellä ja kinastella. Oli aivan turha huomauttaa, että niiden tarvitsi vain asettua järjestykseen tullakseen mukavasti toimeen. Kaikkialla kautta koko maailman huomaa kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuaikojen historioitsija saman ilmiön vanhat alueet, vanhat ennakkoluulot ja jonkinlainen ärtyisä typeryys sotkevat ihmiskunnan asiat auttamattomaksi sekasotkuksi, estäen niiden järjestämistä. Ja kaikkialla oli ahtaille aloille sullottuja kansoja, syytäen väkeä ja tuotteita toinen toiselleen, kiusaten toisiaan tullimääräyksillä ja kaikilla mahdollisilla kauppaharmeilla ja uhkaillen toisiaan laivastoilla ja armeijoilla, jotka kasvoivat vuosi vuodelta yhä suurempaa turmaa ennustaviksi.

Nyt on mahdoton arvioida, kuinka paljon maailman älyllistä ja fyysillistä tarmoa tuhlattiin sotavarustuksiin ja – valmistuksiin, mutta suunnaton sen määrä oli. Suur-Britannia kulutti armeijaansa ja laivastoonsa niin ylenpalttisesti rahaa ja kykyä, että ne olisivat fyysillisen kultuurin kanaviin ohjattuina tehneet brittiläisistä maailman ylimystön. Jos hallitus olisi käyttänyt sota-aineksiin uhratut varat ihmisten kehittämiseen, se olisi saattanut antaa koko väestön opiskella ja urheilla kahdeksanteentoista ikävuoteen asti ja tehnyt jokaisesta Bert Smallwaysista leveärintaisen ja älykkään miehen. Sensijaan se heilutteli hänelle lippuja, kunnes hän oli neljäntoista vuoden vanha, kiihotti häntä hurraamaan ja ajoi hänet sitten pois koulusta omin päin elämään, kuten olemme laajasti kuvanneet. Ranska menetteli yhtä typerästi, Saksa oli kenties vieläkin pahempi, Venäjä kallistui militarismin aiheuttaman tuhlauksen ja ponnistelun tähden vararikkoisuutta ja häviötä kohti. Koko Europpa laati suuria tykkejä ja lukemattomat määrät pikkuisia Smallwaysejä. Aasian kansat olivat itseään puolustaakseen pakotetut käyttämään yhtä nurinkurisesti niitä uusia voimia, jotka tiede oli niille tuonut. Sodan aattona maailmassa oli kuusi suurvaltaa ja kokonainen ryhmä pieniä, ja jokainen oli aseissa hampaitaan myöten ja ponnisti jokaisen jänteensä päästäkseen muiden edelle sotavarustuksiensa ja sotakelpoisuutensa murhaavaisuuteen nähden. Suurvaltoja olivat ensinnä Yhdysvallat, kauppaa harrastava kansakunta, joka oli joutunut sotilasuralle senvuoksi, että Saksa koetti saada jalansijaa Etelä-Amerikassa ja se itse oli varomattomuudessaan anastanut maata aivan Japanin oven vierestä. Se piti yllä kahta suunnatonta laivastoa, läntistä ja itäistä, ja sisällisesti sen liitto- ja valtiohallitukset olivat ankarassa riidassa yleisen puolustusasevelvollisuuden johdosta. Sitten seurasi Itä-Aasian suuri liittokunta, Kiina ja Japani, lähestyen vuosi vuodelta nopein askelin maailmanherruutta. Saksalainen liittokunta pyrki yhä toteuttamaan unelmaansa valtakunnan laajentumisesta ja tahtoi tehdä saksan lujasti yhdistyneen Europan yleiskieleksi. Nämä kolme olivat maailman ripeimpiä ja rynnistävimpiä valtoja. Paljon rauhallisempi oli jo Englannin valtakunta, joka oli vaarallisesti hujan hajan ympäri maapalloa ja nyt levotonna Irlannissa ja kaikkien alamais-kansojen keskuudessa ilmenevien kapinaliikkeiden johdosta. Se oli antanut näille alamais-kansoille savukkeita, kenkiä, hattuja, pallopelejä, kilpa-ajoja, halpoja revolvereja, paloöljyä, tehdasteollisuuden, sekä englantilaisia että omankielisiä viiden pennin sanomalehtiä, huokeita yliopistoarvoja, moottoripyöriä ja sähköraitioteitä. Se oli luonut melkoisen kirjallisuuden, jossa ilmaistiin ylenkatsetta alamais-rotuja kohtaan, jättäen sen sitten vapaasti näiden saatavaksi, ja se suvaitsi uskoa, ettei näistä kiihottimista mitään seuraisi.

Mutta Egypti, India ja alusmaat yleensä olivat kasvattaneet uusia sukupolvia, jotka olivat peräti tarmokkaita, toimeliaita ja uudenaikaisia ja tunsivat intohimoista suuttumusta. Suur-Britannian hallitseva luokka alkoi verkalleen omaksua uuden käsityksen alamaisroduista, havaiten niiden heräävän. Se huomasi käyvän näissä muuttuvaisissa oloissa varsin työlääksi pitää valtakuntaa koossa, kun miljoonat Bert Smallwaysit antoivat vaalitilaisuuksissa äänensä peräti kevytmielisesti ja heidän kaltaisensa tummempiväriset olennot osoittautuivat taipuvaisiksi kohtelemaan ärtyisiä virkamiehiä halveksien. Heidän hävyttömyytensä oli aivan ylenmääräinen, se ei rajoittunut enää kivittämiseen ja kirkumiseen. He vetosivat näiden kanssa puhuessaan Burnsiin, Milliin ja Darwiniin ja kumosivat heidän vasta väitteensä.

Englantiakin rauhallisempia olivat Ranska ja sen liittolaiset, romaanilaiset vallat. Tosin nekin olivat täysissä aseissa, mutta kammoivat sotaa ja johtivat monella tapaa sosiaalisesti ja valtiollisesti länsimaista sivistystä. Venäjä kuului pakosta rauhallisten valtojen joukkoon, sillä se oli hajaannuksen tilassa, taistelukenttänä vallankumouksellisille ja taantumuksellisille, jotka olivat yhtä kykenemättömät luomaan uutta sosiaalista järjestystä; ja siten se vaipui yhä syvemmälle epäjärjestykseen, jonka yhtämittainen valtiollinen verikosto aiheutti. Näiden pelottavien suurvaltojen keskellä oli joukko pieniä maita, jotka naapuriensa uhkaamina ja komentamina koettivat säilyttää epävarman itsenäisyytensä aseestautumalla niin vaarallisesti, kuin suinkin kykenivät.

Seurauksena oli, että jokaisessa maassa yhä suureneva joukko tarmokkaita keksijöitä ahersi joko hyökkäys- tai puolustushankkeissa, kehittäen sotakoneistoa, kunnes yhä kiristyvät välit jännittyisivät äärimmilleen ja katkeisivat. Jokainen valta koetti salata valmistuksiaan, pitää uusia aseita varalla, aavistaa ja oppia tuntemaan kilpailijansa toimenpiteet. Uudet keksinnöt saivat jokaisen kansan isänmaallisen mielikuvituksen pelosta kiihtymään. Milloin huhuttiin, että englantilaisilla oli hirvittävä tykki, milloin ranskalaisilla voittamaton kivääri, milloin japanilaisilla uusi räjähdysaine, milloin amerikkalaisilla vedenalainen vene, joka karkoittaisi meriltä jokikisen panssarilaivan. Ja joka kerta syntyi yleinen kauhu.

Kansakunnat omistivat koko voimansa ja sydämensä sota-aatteelle, ja kuitenkin olivat niiden jäsenet suurimmaksi osaksi mielipiteiltään kansanvaltaisia, yhtä haluttomia ja moraalisessa sekä fyysillisessä suhteessa yhtä kykenemättömiä taistelemaan kuin yksikään väestö on milloinkaan ollut – tai, uskallanpa lisätä, koskaan on oleva. Niin eriskummallinen oli aikakausi. Se olikin ainoa laatuaan maailman historiassa. Sotakoneisto, taistelutapa muuttui ehdottomasti joka kymmenes vuosi, kehittyen hämmästyttävässä määrässä yhä täydellisemmäksi; mutta kansa kävi yhä vähemmän sotakelpoiseksi, eikä sotaa vain kuulunut.

Viimein se kuitenkin syttyi. Yllätys se oli koko maailmalle, sillä sen todelliset syyt olivat salassa. Saksan ja Yhdysvaltain välit kävivät kireiksi tavattoman kiihkeän tulliriidan vuoksi ja siitäkin syystä, että edellinen valta asettui kaksimieliselle kannalle Monroe-oppiin nähden. Myöskin Japanin ja Yhdysvaltain välillä syntyi selkkauksia alituisen kansalaisoikeuskysymyksen johdosta. Mutta nämä seikat olivat molemmissa tapauksissa olleet loukkauskivinä jo pitkät ajat. Nyt tiedämme varsinaiseksi syyksi sen, että Saksa sai Pforzheim-koneen korkeimmilleen kehitetyksi ja saattoi sen kautta hankkia nopeita ja täysin käyttökelpoisia ilmalaivoja. Niihin aikoihin Saksa oli maailman voimakkain valta; se kykeni muita paremmin valmistautumaan pikaiseen ja salaiseen hyökkäykseen, sillä oli suuremmat määrät uusimpia tieteen keksimiä apuneuvoja, ja sen virkamies- sekä hallituspiirit olivat saaneet korkeamman kasvatuksen ja täydellisemmän harjaantumuksen. Tämän se tiesi ja siitä ylimielisenä rupesi halveksimaan naapuriensa salaisia neuvotteluja. Mahdollisesti se oli, tottuneena luottamaan itseensä, laimentunut vakoilutyössään. Sen lisäksi sen perinnäinen tottumus käydä käsiksi häikäilemättä ja heltymättä vaikutti perin turmelevasti sen kansainväliseen tähystystoimintaan. Nuo uudet aseet saivat koko kansakunnan odotuksesta väristen tajuamaan, että nyt sen hetki oli saapunut. Jälleen sillä näytti olevan kädessään ratkaiseva ase. Nyt sen oli iskettävä ja voitettava – nyt, kun toiset vasta kokeilivat ilmassa.