Kitabı oku: «Kun nukkuja herää»

I LUKU
Unettomuus

Eräänä iltapäivänä, luodeveden aikana, lähti mr. Isbister, nuori Boscastlen kylässä asuva maalari Pentargen kauniisen lahteen päin katselemaan siellä löytyviä luolia. Kuljettuaan puolet matkasta tapasi hän äkkiä kallionkielekkeellä istuvan miehen, joka näytti vaipuneen mitä syvimpään epätoivoon. Miehen kädet lepäsivät hervottomina hänen polvillaan, silmänsä olivat punaiset ja hän tuijotti eteenpäin kyynelten valuessa pitkin poskiaan.

Hän kääntyi katsomaan kuullessaan Isbisterin tulevan. Isbister oli ehkä enemmän hämillään kuin toinen ja päästäkseen vapaaksi siitä kiusallisesta tunteesta, jonka äkillinen seisahtuminen oli hänessä synnyttänyt, lausui hän, että ilma oli katsoen vuodenaikaan odottamattoman kuuma.

"Hyvin kuuma", vastasi tuntematon lyhyesti. Sitten, oltuaan hetkisen vaiti, lisäsi hän soinnuttomalla äänellä: "Minä en voi nukkua".

Isbister säpsähti. "Ettekö?" sanoi hän vaan, mutta hänen äänensä ilmaisi säälivää osanottoa.

"Se saattaa kuulua uskomattomalta", sanoi tuntematon, luoden väsyneen katseensa Isbisteriin ja kuvaten sanojaan väsyneellä käden liikkeellä, "mutta minä en ole nukkunut – en ole nukkunut kuuteen yöhön".

"Oletteko neuvotellut lääkärin kanssa?"

"Olen kyllä. Heidän neuvonsa ovat suurimmaksi osaksi hyödyttömiä.

Rohtoja. Mutta minun hermostoni. Rohdot auttavat tavallisia ihmisiä.

Minun tilaani on vaikea selittää. Minä en uskalla nauttia kyllin voimakkaita lääkkeitä".

"Se on vaikea asia", sanoi Isbister.

Hän seisoi avutonna kaidalla polulla, tietämättä, mitä tulisi tehdä. Tällaisissa olosuhteissa sangen luonnollinen ajatus saattoi häntä jatkamaan keskustelua. "Minua ei ole koskaan unettomuus vaivannut", sanoi hän, "mutta minä olen tuntenut samanlaatuisia sairaita, ja he ovat aina jollain tavoin parantuneet – "

"Minä en uskalla enää koettaa mitään keinoa".

Hän puhui verkalleen, teki epätoivoisen liikkeen, ja hetkisen olivat molemmat miehet vaiti.

"Ruumiillinen liikunto?" sanoi Isbister arasti luoden katseensa tuntemattoman kasvoista hänen matkailijapukuunsa.

"Olenhan minä sitäkin koettanut. Ehkä kaikista eniten. Minä olen kulkenut pitkin rannikkoa, päivän toisensa jälkeen, – New Quaystä tänne asti. Se on vaan lisännyt ruumiillisen uupumuksen henkiseen uupumiseen. Tämä tauti on seurauksena liiallisesta työstä. surusta. Eräs asia – "

Hän vaikeni aivan uupuneena, pyyhki laihalla kädellään otsaansa, ja jatkoi aivan kun haastaen itsekseen.

"Minä olen villi susi, yksinäinen mies, kulkien halki maailman, jossa minulla ei ole mitään tehtävää. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia – joku on sanonut että lapseton mies on kuin kuiva oksa elämän puussa. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia – minulla ei ole ollut mitään elämäntehtävää, ei mitään kaipuuta sielussani. Lopulta oli olemassa vaan yksi ainoa asia, jonka päätin tehdä."

"Minä sanoin itselleni, minun täytyy se tehdä, ja voittaakseni tämän sieluttoman ruumiin velttouden turvauduin rohtoihin. Hyvä Jumala, kuinka paljon minä olen niitä nauttinut. Minä en tiedä, tunnetteko te ruumiimme raskaan taakan, joka saattaa epätoivoon, kaikki ne huolet, jotka sielu tuottaa. Aika – elämä! Elää! Me elämme ainoastaan pienissä erissä. Me syömme ja sitä seuraa ruuansulatuksen ikävä toiminta – tai vaivat. Meidän täytyy hengittää ilmaa, muuten ajatuksemme tylstyy ja harhailee sinne ja tänne. Tuhannet huvitukset odottavat edessä ja takana, ja niitä seuraa kyllästyminen ja uni. Me näytämme elävän nukkuaksemme. Kuinka pieni osa päivästä oikeastaan kuuluu meille – paraimmassakin tapauksessa! Ja sitten tulevat nuo huonot ystävät, petolliset auttajat, huumaavat aineet, jotka tukahuttavat ruumiillisen uupumuksen ja surmaavat levon – musta kahvi, kokaiini – "

"Minä ymmärrän", sanoi Isbister.

"Minä sain lopulta työni valmiiksi", sanoi uneton mies kärsivällä äänellä.

"Ja tämä on sen palkka?"

"Niin".

Hetkisen olivat molemmat vaiti.

"Te ette voi kuvitellakaan kuinka minä kaipaan lepoa – minä isoan ja janoan sitä. Näinä kuutena päivänä työni valmistumisen jälkeen on sieluni ollut huimaava, taukoamaton ja muuttumaton pyörre, loputon ajatusten virta, joka yhtäpäätä säännöllisesti kiitää eteenpäin".

"Loppukuilua kohden".

Hän vaikeni.

"Teidän täytyy saada nukkua", sanoi Isbister päättäväisesti, ikäänkuin hän olisi keksinyt jonkun parannuskeinon. "Teidän täytyy ehdottomasti saada nukkua".

"Ajatukseni ovat aivan selvät. Ne eivät koskaan ole olleet sen selvemmät kuin nyt. Mutta minä tunnen kiitäväni loppukuilua kohden. Heti kohta – "

"Niinkö?"

"Te olette kai joskus nähnyt esineiden katoavan pyörteesen? Jättävän päivän valon, raikkaan elämän kauneuden – alas – "

"Mutta", vastusti Isbister.

Mies levitti kätensä, katseensa oli hurja ja äänensä äkkiä kimakka. "Minä tapan itseni, jollei muu auta – minä pääsisin silloin tuon tumman kuilun pohjalle, jossa vesi on viheriätä, jossa valkoinen vaahto nousee ja laskee ja pienet vesikuplat kohoavat. Siellä minä vihdoinkin saisin nukkua".

"Se on järjetöntä", sanoi Isbister kauhistuen miehen hermostunutta kiihkoa. "Rohdot auttavat paremmin kuin se".

"Siellä minä vihdoinkin saisin nukkua", vastasi tuntematon kuuntelematta häntä.

Isbister katsoi häneen ajatellen, mikä salaperäinen sallimus oli tänä iltapäivänä tuonut heidät yhteen. "Se ei ole laisinkaan varmaa", huomautti hän. "Lulworthin luona on samallainen kallio kuin tämä – melkein yhtä korkea – eräs pieni tyttö putosi sieltä alas. Ja hän elää vielä tänään – on terve ja reipas".

"Mutta nämät kalliot?"

"Vaikeata olisi teidän pysytellä koko yötä täällä väsyneen ruumiinne väristessä ja kylmän veden valellessa ruumistanne. Häh?"

Heidän katseensa yhtyivät. "Minä en tahtoisi hävittää teidän ihanteitanne", sanoi Isbister ylpeillen omista sanoistaan. "Mutta itsemurha syöksymällä alas tältä kalliolta – tai miltä kalliolta tahansa – se tuntuu minusta taiteilijasta – " Hän nauroi. "Niin suurelta hutiloimiselta".

"Mutta tuo toinen keino", sanoi uneton mies kiihkeästi, "tuo toinen keino. Ei kukaan voi pysyä järkevänä, kun yö toisensa jälkeen – "

"Oletteko kulkenut täällä yksinänne?"

"Olen".

"Sekin on järjetöntä. Suokaa anteeksi, kun niin sanon. Yksinänne!

Itsehän sanoitte: ruumiillinen uupumus ei paranna henkistä uupumista.

Kuka sitä on teille neuvonut? Onko se ihmeellistä; yhä vaan kuljette?

Ja päivä polttaa päähänne koko päivän, ja sitten te menette vuoteesen ja koetatte kaikin keinoin – häh?"

Isbister vaikeni äkkiä ja tarkasti kärsivää miestä.

"Katsokaa näitä kallioita!" huudahti mies tehden äkkinäisen voimakkaan liikkeen. "Katsokaa merta, joka yhäti kimaltelee ja kuvastaa taivaan. Ja tuota sinikupua, jonka laelta heloittava päivä paistaa. Se on teidän maailmanne. Te elätte siinä ja iloitsette siitä. Se lämmittää, ylläpitää ja hurmaa teidät. Mutta minä – "

Hän käänsi päänsä ja verettömät kasvonsa, jonka silmät olivat punaiset ja huulet kelmeät, häneen päin. Hän lausui melkein kuiskaamalla: "Se on minun kurjuuteni puku. Koko maailma on minun kurjuuteni puku".

Isbister loi katseensa ensin auringon valaisemiin kallioröykkiöihin ja sitten noihin epätoivoa kuvastaviin kasvoihin. Hän oli hetkisen vaiti.

Hän vavahti ja teki liikkeen aivan kuin lykätäkseen luotaan tuskallisen tunteen. "Teidän täytyy saada nukkua yksi yö rauhassa", sanoi hän, "niin ette te näe enää tässä mitään kurjuutta. Luottakaa minun sanaani".

Nyt oli hän aivan varma siitä, että hän toimi kohtalon määräyksestä. Puoli tuntia sitten tunsi hän kauheata inhoa. Nyt tiesi hän voivansa jollain auttaa, ja se ajatus teki hänet onnelliseksi. Hän ryhtyi heti toimeen. Hänen mielestään tarvitsi tämä uupunut olento ensi sijassa seuraa. Hän istahti nurmikolle liikkumattoman olennon viereen ja alkoi tiedustella häneltä yhä lisää.

Kuulijansa näytti vaipuneen täydelliseen tylsyyteen; hän tuijotti suoraan merelle, eikä avannut suutansa muuta kuin suoraan vastatakseen Isbisterin kysymyksiin – eikä edes kaikkiin niihinkään. Mutta hän ei mitenkään osottanut haluavansa päästä vapaaksi näistä hyväntahtoisista kysymyksistä, jotka etsivät syytä hänen epätoivoonsa.

Hän näytti koko avuttomuudessaan olevan kiitollinenkin, ja kun Isbister, joka huomasi keskustelun laimenevan, ehdotti, että he palaisivat Boscastleen katsellakseen näköalaa Blackapitiin päin, suostui hän siihen tyynesti. Matkalla hän äkkiä alkoi puhua itsekseen ja kääntäen kelmeät kasvonsa auttajaansa päin, hän kysyi: "Mitähän tästä lopulta tulee?" tehden laihalla kädellään epätoivoisen liikkeen. "Mitähän tästä lopulta tulee? Ympäri, ympäri, ympäri. Se yhä ja yhä kiertää ja kiertää".

Hän seisahtui tehden kädellään kiertävän liikkeen.

"Hyvin se päättyy, ystäväni", vakuutti Isbister vanhan toverin tavoin. "Elkää olko levoton. Luottakaa minuun".

Tuntematon antoi kätensä vaipua alas ja astui eteenpäin. He kulkivat pitkin rantakallioita ylängölle Penallyn yläpuolelle; uneton mies huitoi käsiään taukoamatta, ja puhui katkonaisesti huimaavista aivoistaan. Ylängöllä he istahtivat hetkiseksi penkille, josta näkyy Blackapit koko tummuudessaan. Isbister jatkoi puhettaan joka kerta kun polku tuli niin leveäksi, että he saattoivat kulkea rinnatusten. Hän selitti miten vaikeata oli laivoilla myrskysäällä päästä Boscastlen satamaan. Äkkiä hänen seuralaisensa keskeytti puheen odottamattomalla lauseella.

"Minun pääni ei ole enää sellainen kuin ennen", hän sanoi koettaen liikkeillä lisätä selitystä.

"Se ei ole enää sellainen kuin ennen. Minä tunnen siinä ahdistusta, painoa. Ei – ei se ole unta, Jumala suokoon, että se olisi sitä! Se on kuin varjo, synkkä varjo, joka äkkiä herpaisee toimintakykyni. Se kiertää ympäri, ympäri pimeydessä. Ajatusten tulva, humina, jota yhä ja yhä jatkuu. Minä en voi sitä selittää. Minä en pysty kokoamaan ajatuksiani selittääkseni sen teille selvästi."

Hän vaikeni uupuneena.

"Elkää väsyttäkö itseänne, hyvä ystävä", sanoi Isbister. "Minä ymmärrän varsin hyvin. Joka tapauksessa on se yhdentekevää, selitättekö te sen nyt tai joskus toiste".

Uneton mies hieroi nyrkillään silmiään. Isbister puheli vielä jonkun aikaa, sitten heräsi hänessä uusi ajatus. "Tulkaa minun huoneeseni", sanoi hän, "ja koettakaa tupakoida. Minä voin näyttää teille muutamia luonnoksia tästä Blackapitista. Ehkä se miellyttää teitä?" Toinen nousi nöyränä ja seurasi häntä.

Usean kerran kuuli Isbister hänen kompastuvan laskeutuessaan ylängöltä, ja hänen liikkeensä olivat hitaita ja arkoja.

"Minä en juo", sanoi hän hitaasti, kulkiessaan puutarhan halki, ja lyhyen äänettömyyden jälkeen hän lausui uudelleen tylsällä tavalla: "Ei – minä en juo. Se menee ympäri. Ympäri, se kiertää – ympäri – "

Hän kompastui kynnykseen ja astui huoneesen aivan kuin näkemättä mitään.

Sitten hän istahti varovaisesti nojatuoliin ja näytti aivan kuin vaipuvan siihen. Hän nojautui eteenpäin, pää käsien varassa ja jäi liikkumattomana siihen asentoon.

Äkkiä kuului korahtava ääni hänen suustaan. Isbister kulki hermostuneena huoneessa kuten kokematon isäntä ainakin, tehden tuon tuostakin huomautuksen, joka ei kaivannut vastausta. Hän meni huoneen toiselle puolelle, otti piirustussalkkunsa, asetti sen pöydälle ja katsoi kelloa.

"Minä en tiedä, haluatteko syödä illallista minun kanssani", sanoi hän sytyttämätön sigaretti kädessään, samalla kun sielussaan heräsi ajatus koettaa antaa salavihkaa toverilleen annoksen kloraalia. "Minä voin tarjota vaan kylmää paistia, mutta se on mainion maukasta. Ja luullakseni torttua." Hän sanoi saman asian kerta vielä hetken äänettömyyden jälkeen.

Istuva mies ei vastannut. Isbister vaikeni pitäen sytytettyä tulitikkua kädessään.

Äänettömyys jatkui. Tulitikku sammui, sigaretti putosi hänen kädestään. Mies pysyi hyvin rauhallisena. Isbister otti salkun, avasi sen, asetti sen jälleen pöydälle, arkaeli, näytti aikovan puhua. "Ehkä", hän sanoi epäilevästi itsekseen. Äkkiä loi hän katseen oveen ja sitten vieraasensa. Sitten poistui hän varpaillaan huoneesta ja joka askeleella kääntyi katsomaan seuralaiseensa.

Hän sulki oven varovaisesti. Ulko-ovi oli auki, hän astui porraskatoksen suojaan ja pysähtyi ukonhattuja kasvavan kukkamaan viereen. Tältä paikalta saattoi hän nähdä avoimen ikkunan kautta vieraansa istuvan liikkumattomana ja synkkänä pää käsien varassa. Hän ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.

Tiellä kulki joukko lapsia, ne pysähtyivät uteliaina katselemaan maalaria. Hän vastasi ohikulkevan soutomiehen tervehdykseen. Äkkiä heräsi hänessä ajatus, että tämä hänen vartioiva seisoskelemisensa saattoi näyttää omituiselta ja epäilyttävältä, jos hän tupakoitsisi, niin näyttäisi se ehkä luonnollisemmalta. Hän otti piipun ja tupakkisäiliön taskustaan ja täytti hitaasti piippunsa.

"Minun mielestäni." sanoi hän, tuntien hiukkasen itsetyydytystä.

"Joka tapauksessa täytyy jonkun pitää hänestä huolta".

Miehekkäästi raapaisi hän tulta ja aikoi sytyttää piippunsa.

Äkkiä kuuli hän takanaan, miten emännöitsijänsä lamppu kädessään tuli kyökistä. Hän kääntyi, viittoi piipullaan ja sai hänet pysähtymään asuinhuoneen ovelle. Hänen oli hiukan vaikea kuiskaamalla selittää asia, sillä eihän emännöitsijä tietänyt vieraan tulleen taloon. Emännöitsijä poistui vieden lampun muassaan, mutta hän näytti käytöksestään päättäen hiukan epäluuloiselta. Isbister palasi paikalleen katoksen alle, hän punastui ja oli hiukan hermostunut.

Hän oli jo aikoja sitten lopettanut piippunsa, katsellut lepakkojen lentoa, kun uteliaisuus voitti arkuuden ja hän hiipi hämärään asuinhuoneesen. Hän seisahtui ovensuuhun. Vieras ei ollut liikahtanutkaan ja hän kuvastui tummana varjona ikkunaa vastaan. Kaikki oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin muutamien merimiesten laulua satamasta. Puutarhassa törröttivät ukonhatut ja delfiniumit odottaen yön tuloa. Outo ajatus heräsi äkkiä Isbisterissä; hän vavahti, kumartui pöydän yli ja kuunteli. Kamala luulo heräsi hänessä ja muuttui varmuudeksi. Hänet valtasi kummastus joka vaihtui – kauhuksi.

Istuva mies ei hengähtänytkään.

Hän kiersi hitaasti ja varovaisesti pöydän ohi pysähtyen kaksi kertaa kuuntelemaan. Vihdoinkin hän saattoi laskea kätensä tuolin selkänojalle. Sitten kumartui hän alas kunnes molempain päät olivat aivan lähitysten. Hän painui alemmaksi katsoakseen vieraansa kasvoihin. Hän alkoi vavista ja kiljahti. Silmät olivat aivan valkoiset.

Hän katsoi tarkemmin ja näki että ne olivat auki ja että silmäterät olivat siirtyneet luomien alle. Kauhu valtasi hänet. Pelästyen miehen tilaa tarttui hän tämän olkapäihin ravistaen häntä. "Nukutteko?" sanoi hän kimakalla äänellä. Hän kysyi uudelleen: "Nukutteko?"

Hänessä heräsi varmuus siitä, että mies oli kuollut. Äkkiä tunsi hän täytyvänsä saada toimia, puuhata, hän riensi huoneen poikki, töytäsi pöytään ohi kulkiessaan, ja soitti kelloa.

"Tuokaa heti valoa", huusi hän eteiseen. "Minun ystäväni on alkanut voida pahoin".

Sitten palasi hän liikkumattoman miehen luo, ravisti häntä olkapäistä ja huudahti. Huone tuli valoisaksi, sillä emännöitsijä astui lamppu kädessään sisään. Isbister oli kalman kalpea kääntyessään silmiään siristäen emännöitsijän puoleen. "Täällä tarvitaan ehdottomasti lääkäriä", sanoi hän. "Hän on joko kuollut tai saanut halvauksen. Onko täällä kylässä lääkäri? Mistä löydämme lääkärin?"

II LUKU
Valekuolema

Valekuoleman jäykkyys kesti tässä miehessä odottamattoman kauvan, sitten herpaantui koko ruumis ja jäsenten velttoudesta päättäen olisi luullut hänen vaipuneen syvään uneen. Silloin voitiin ummistaa hänen silmänsä.

Hän vietiin hotellista Boscastlen sairaalaan ja muutaman viikon kuluttua sairaalasta Lontoosen. Mutta kaikki keinot hänen herättämisekseen olivat turhia. Jonkun ajan kuluttua, myöhemmin mainittavien syiden perustuksella, luovuttiin näistä kokeista. Pitkän aikaa virui hän tässä omituisessa tilassa, hän oli liikkumaton, eloton – ei kuollut eikä elävä, mutta aivan kuin väliasteella, riippuen katoamisen ja olemassaolon keskivälillä. Tätä pimeää olemassaoloa ei valaissut mikään ajatuksen tai tunteen säde, se oli unetonta olemattomuutta, ikirauhallista jatkumista. Sielunsa levottomuus oli ärtynyt siksi, kunnes se saavutti hiljaisuuden, jota ei mikään voinut häiritä. Missä oli itse ihminen? Missä on jokainen ihminen silloin kun elottomuus saa hänessä vallan?

"Muistan sen aivan kuin eilen tapahtuneeksi", sanoi Isbister. "Muistan aivan kuin se olisi juuri nyt tapahtunut – vielä selvemmin, kuin jos se olisi tapahtunut eilen".

Näin puhui edellisessä luvussa toiminut Isbister, mutta nyt hän ei enää ollut nuori mies. Tukkansa, joka ennen oli ruskea ja tavallista pitempi, oli nyt harmaa ja lyhyeksi leikattu. Hänellä oli harmahtava suippoparta. Hän puhui vanhemmanpuoleiselle miehelle, joka oli puettu kesäpukuun (kesä oli silloin hyvin kuuma). Tämä oli Warming, lontoolainen asianajaja ja Grahamin, tuon valekuolemaan vaipuneen miehen lähin sukulainen. Nämät molemmat miehet seisoivat vieretysten eräässä huoneessa Lontoossa katsellen jäykkänä lepäävää ruumista.

Kellertävä ruumis, verhottuna avaraan paitaan makasi vedellä täytetyllä gummipatjalla. Kasvot olivat ryppyiset, parta hoitamaton, jäsenet laihtuneet ja kynnet pitkät ja häntä ympäröi lasinen laatikko. Tämä lasi näytti eroittavan nukkujan todellisesta elämästä, hän oli aivan kuin muualle kuuluva, vieras, eristetty, epänormaali esine. Molemmat miehet seisoivat lasilaatikon ääressä taukoamatta tarkastellen häntä.

"Minä pelästyin kovasti", sanoi Isbister. "Minä muistan vieläkin sen kauhun, millä katselin noita valkoisia silmiä. Ne olivat valkoiset, ymmärrättehän, kääntyneet nurin. Tullessani tänne johtui koko tapaus jälleen mieleeni".

"Ettekö ole nähnyt häntä sen koommin?" kysyi Warming.

"Minä aijoin useinkin tulla", sanoi Isbister; "mutta toimialani vie nykyään niin kaiken aikani, etten ole voinut vapautua hetkeksikään. Minä olen oleskellut suurimman osan ajastani Amerikassa".

"Jos muistan oikein", sanoi Warming, "niin te olette maalari?"

"Niin, minä olin. Ja sitten menin naimisiin. Minä huomasin, että maalailemisesta ei ollut mitään hyötyä – keskinkertaiselle taiteilijalle, ja minä ryhdyin toimimaan. Nuo ilmoituskuvat Doverin kallioissa ovat minun keksimiäni".

"Ne ovat mainioita", myönsi asianajaja, "vaikka ei niitä mielellään näkisikään siellä".

"Ne kestävät yhtä kauvan kuin kalliot", huudahti Isbister tyytyväisenä. "Maailma muuttuu. Kun hän vaipui uneen, 20 vuotta sitten, olin Boscastlessa vesivärilaatikko kainalossa ja vanhanaikuinen kunnianhimo sielussa. Minä en voinut otaksuakaan, että jonain kauniina päivänä minun maalaukseni koristaisivat vanhan Englannin rannikoita Land's Endistä Lizardiin asti. Onni tulee usein luoksemme silloin kun vähimmin aavistammekaan".

Warming näytti epäilevän tällaista onnea. "Minä muistuttelen jo kerran ennen nähneeni teidät".

"Te tulitte Camefordin rautatien asemalta samalla kuin minä saavuin sinne. Se oli päivää ennen jubileumia, Victorian jubileumia, sillä minä muistan katsojalavat ja koristukset Westminsterin luota ja kuinka minä riitelin ajurin kanssa Chelsean luona".

"Se oli timanttijubileumi", sanoi Warming, "toinen jubileumi".

"Niin olikin! Edellisen jubileumin aikana – hänen täyttäessään 50 vuotta – olin Wookeyssa – ja olin pieni poika. Minä en nähnyt koko juhlaa. Mutta mitä huolia nukkuja tuottikaan meille! Emännöitsijäni ei tahtonut ottaa häntä hoitoonsa, eikä pitää häntä luonaan – hän näytti niin kummalliselta istuessaan jäykkänä ja liikkumattomana. Me kannoimme hänet tuolissa hotelliin. Ja Boscastlen lääkäri – se ei ollut tämä nykyinen, mutta hänen edeltäjänsä – oli hänen luonaan kello kahteen asti aamulla minun seurassani, hotellin omistajan pitäessä kynttilää valaistessaan ja auttaessaan meitä".

"Se oli ensi alussa jäykkäkouristusta, eikö niin?"

"Hän oli aivan jäykkä! – taivutti häntä miten tahansa, niin jäi hän siihen asentoon. Te olisitte voinut panna hänet päälleen seisomaan, ja hän olisi pysynyt siinä. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista jäykkyyttä. Se on selvää, että tuolla" – hän osoitti pään liikkeellä makaavaa olentoa – "hän on aivan toisellainen. Ja koko ajan tuo lyhyt tohtori – mikä hänen nimensä olikaan?"

"Smithers?"

"Smithers, juuri niin – teki väärin koettaessaan herättää hänet liian varhain, se oli yleinen mielipide. Mitä kaikkia keinoja hän koettikaan. Vielä nytkin pöyristyttää se minua – uh! Sinappia, nuuskaa, pistoksia. Ja vieläpä tuollaista kamalaa pientä laitosta, ei dynamoa – "

"Induktioonikonetta".

"Niin. Olisittepa nähnyt miten hänen jäntereensä paisuivat ja tempoilivat; hän riuhtoi joka taholle, kahden kynttilän väräjävässä valossa. Ja lyhyt hermostunut lääkäri puuhaili, ja hän – tempoi ja vääntelehti niin luonnottomalla tavalla. Minä luulin näkeväni pahaa unta".

Äänettömyys.

"Mikä omituinen valekuolema", sanoi Warming.

"Elämä on täydellisesti kadonnut", sanoi Isbister. "Tässä on eloton ruumis. Se ei ole kuollut, mutta ei eläväkään. Se on kuin tyhjä tuoli, jolle on kirjoitettu 'varattu'. Hän ei tunne, ei syö, ei sydän syki – eikä hengitys liiku. Tämän nähdessäni en mitenkään tunne seisovani ihmisen edessä. Hän on tavallaan kuolleempi kuin kuollut, sillä lääkärit väittävät, että hiuksetkin ovat lakanneet kasvamasta. Tavallisenhan kuoleman jälkeen hiusten kasvua vielä jatkuu – "

"Minä tiedän", sanoi Warming alakuloinen väre äänessään.

He katselivat jälleen lasin läpi. Graham oli todellakin omituisessa tilassa, hän oli valekuollut, mutta tavalla, jollaista ei lääketiede tunne. Valekuolema on voinut kestää vuodenkin ajan – mutta silloin on tapahtunut herääminen tai kuolema; useimmin ensin toinen, jota toinen on heti seurannut. Isbister tarkasteli niitä merkkiä, jotka olivat ilmaantuneet lääkärien ruiskuttaessa nukkujaan ravintoa, sillä he olivat turvautuneet tähän keinoon, jatkaakseen valekuolemaa. Hän osoitti niitä Warmingille, joka koetti olla katsomatta niihin.

"Ja sillä aikaa kun hän on virunut tässä", sanoi Isbister, ajatellessaan miten onnellinen hän oli ollut saadessaan vapaasti elää elämäänsä, "olen minä muuttanut elämäni suunnan; minä menin naimisiin, perustin perheen, vanhin poikani – minä en ajatellutkaan tulla isäksi – on Amerikan kansalainen ja lopettaa kohta lukunsa Howardin yliopistossa. Tukkani on harmaantunut. Mutta tämä mies ei ole vanhentunut päivääkään eikä viisastunut (käytännöllisesti) hiukkaakaan siitä asti kuin minä olin hänen ikäisensä. Tuntuu omituiselta ajatella sitä".

Warming kääntyi häneen päin. "Minäkin olen vanhentunut. Minä pelasin krikettiä hänen kanssaan poikana ollessani. Hän on yhä vielä nuoren näköinen. Ehkä hiukan keltainen. Mutta hän on pysynyt nuorena".

"Ja sitten näimme sodan", sanoi Isbister.

"Alusta loppuun asti".

"Ja Marstähden asukkaiden hyökkäyksen".

"Minä olen kuullut", jatkoi Isbister hetken päästä, "että hänellä oli omaisuutta jossain määrin?"

"Oli kyllä", sanoi Warming. Hän yskähti. "Ja velvollisuuteni mukaan – olen minä hoitanut sitä".

"Ah!" Isbister mietti, arkaili ja sanoi: "Ei ole epäilemistäkään siitä – sillä eihän hänen olonsa täällä tule kalliiksi – ei ole epäilemistäkään siitä, että hänen omaisuutensa on karttunut – lisääntynyt?"

"Niin onkin. Hän herää paljoa varakkaampana – jos hän herää – kuin vaipuessaan uneen".

"Minä olen tottunut hoitamaan raha-asioita, ja siksi tämä ajatus heräsi minussa. Minä olen, toden totta, ajatellut usein, että, käytännöllisesti puhuen, hänen unensa on hänelle sangen edullinen asia. Että hän tietää, mitä tekee, jos niin voi sanoa, nukkuessaan niin kauvan. Jos hän olisi elänyt – "

"En minä usko, että hän olisi edellyttänyt sitä", sanoi Warming. "Hän ei ollut mies, joka rakentelee tulevaisuutta varten. Päinvastoin – "

"Niinkö?"

"Me olimme siinä suhteessa eri mieltä. Minä olin tavallaan hänen holhoojansa. Te olette kai kyllin suuressa määrässä afääri-ihminen käsittääksenne, että joskus voi tulla kysymykseen kireitäkin asioita. – Mutta vaikka otaksuukin, että hän olisi aavistanut tulevan tilansa, niin en voi uskoa hänen heräävän. Tällainen uni kuluttaa voimat hitaasti, mutta se kuluttaa ne loppuun ajan pitkään. Hän näkyy hitaasti hyvin hitaasti ja vaivaloisesti liukuvan alas loivaa pintaa, jos ymmärrätte tarkoitukseni?"

"Ikävää olisi, jollen saisi nähdä hänen hämmästystään. Paljon on muuttunut näinä kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on Rip van Winklen satu toteutuneena".

"Tämä on Bellamytä", sanoi Warming. "On toden teolla tapahtunut muutoksia. Ja yksi näistä muutoksista on se, että minä olen muuttunut. Minusta on tullut vanhus".

Isbister oli hetkisen vaiti ja sanoi teeskennellen hämmästystä: "Minä en olisi sitä uskonut".

"Minä olin neljänkymmenen kolmen vuotias silloin kun hänen pankkiirinsa – muistattehan, että te telegrafeerasitte hänen pankkiirillensa – lähettivät minulle tiedon tapauksesta".

"Minä otin osoitteen pankkiosoituskirjasta, joka oli hänen taskussaan", sanoi Isbister.

"No niin, yhteenlasku ei ole vaikea", sanoi Warming.

Syntyi jälleen äänettömyys, jonka jälkeen Isbister sanoi: "Hän voi pysyä tuollaisena useita vuosia". Hän jatkoi hetkisen vaiettuaan: "Meidän tulee ottaa se seikka varteen. Hänen omaisuutensa voi jonain kauniina päivänä joutua – jonkun toisen käsiin, ymmärrättehän".

"Se juuri, jos uskotte minua, mr. Isbister, vaivaakin eniten minun ajatuksiani. Me otaksumme – että meillä ei ole omaisia, joihin voisimme täydellisesti luottaa. Tämä on erikoinen ja ennen kuulumaton tapaus".

"Niin onkin", sanoi Isbister. "Loogillisesti ajatellen, olisi se virallisen valvojan asia, jos meillä vaan olisi sellainen virkamies".

"Minun mielestäni olisi se pikemmin yleisen hoitokomitean, yhä uusiintuvan vartiolaitoksen tehtävä. Jos hän todellakin jatkaa eloaan – kuten ainakin muutamat lääkärit väittävät. Minä olenkin jo neuvotellut tästä parin ylhäisen virkamiehen kanssa. Mutta tähän asti ei vielä ole ryhdytty mihinkään toimiin".

"Ei olisi laisinkaan tyhmää uskoa hänet jonkin yleisen laitoksen – British Museumin johtokunnan tai kuninkaallisen lääketieteellisen akatemian huostaan. Tuntuuhan se hiukan oudolta, mutta onhan itse asiakin outo".

"Vaikeata on saada heidät suostumaan siihen toimeen".

"Virkavaltamuodollisuudet estäisivät, arvelen minä".

"Juuri niin".

Äänettömyys. "Tämä on merkillinen asia, se on totta", sanoi Isbister.

"Ja yhä jatkuvat korot voivat nousta arvaamattomiin summiin asti".

"Niin voivatkin", sanoi Warming. "Ja nyt kun kultavarat alkavat tyhjentyä – kasvaa korko".

"Minä olen sen huomannut", sanoi Isbister. "Mutta sitä parempihan se on hänelle".

"Jos hän herää".

"Jos hän herää", uusi Isbister. "Oletteko huomannut, miten hänen nenänsä on tullut suipemmaksi, ja miten hänen silmäluomensa painuvat syvemmälle".

Warming katseli nukkuvaa ja vaipui mietteisiinsä. "Minä epäilen, herääkö hän", sanoi hän vihdoin.

"Minä en ole koskaan oikein käsittänyt", sanoi Isbister, "mikä saattoi hänet tähän tilaan. Hän puhui jostain liiallisesta työstä. Minä olen usein miettinyt tätä asiaa".

"Hän oli hyvin lahjakas mies, mutta hetken lapsi ja oikullinen. Hänellä oli perheikävyyksiä, erosi vaimostaan, ja luultavasti juuri nämät seikat saivat hänet heittäytymään mitä hurjimpaan politiikkaan. Hän oli kiihkeä radikaali – sosialisti – tyypillinen liberaali, kuten nuo äärimmäiset intoilijat kutsuvat itseään. Tarmokas – epätasainen – hillitön. Äärimmäinen politiikka vei hänet tähän. Minä muistan hänen kirjoittamansa lentokirjasen – se oli merkillinen teos. Hurja, hillitön, riehuva. Siinä oli pari ennustusta. Muutamat niistä ovat osottautuneet vääriksi, muutamat ovat toteutuneet. Mutta lukiessaan sellaista kirjaa, tulee huomaamaan, kuinka paljon odottamatonta maailma tarjoo meille. Hänellä olisi paljon opittavaa, ja paljon muutettavaa ajatuksissaan, jos hän heräisi. Jos hän kerran herää".

"Minä antaisin vaikka mitä", sanoi Isbister, "ollakseni kuulemassa mitä hän kaikesta sanoo".

"Niin minäkin", sanoi Warming. "Niin, niin minäkin", sanoi hän äkkiä alkaen surkutella omaa vanhuuttaan. "Mutta minä en saa koskaan nähdä hänen heräävän".

Hän katseli miettiväisenä nukkujan vahankelmeitä kasvoja. "Hän ei herää koskaan", sanoi hän vihdoin. "Hän ei herää enää koskaan".