Kitabı oku: «Kapina», sayfa 17

Veräjän muoto vaihtelee omistajan kekseliäisyyden mukaan. Usein sen muodostaa yksi ainoa oksa, jonka molemmat päät savella ovat kiinnitetyt pensasaitaan. Toiste se taas on neliskulmaisen portin kaltainen, jonka muodostavat useat ohuet oksat, jotka ovat asetetut matkan päähän toisistaan, kuin tikapuiden astuimet. Tämä portti avautuu pölkkyveräjän tavoin ja pyörähtää toisessa päässään olevalla pienellä rattaalla. Nämä pensasaidat ja pölkkyveräjät saattavat maa-alueen äärettömän suuren shakkilaudan näköiseksi, missä joka pelto muodostaa tarkasti toisesta eroitetun ruudun, vallan kuin eristetty ja vallien suojelema linnoitus. Veräjä, jota on helppo puolustaa, tarjoaa mahdollisille hyökkääjille mitä suurimpia vaikeuksia valloitusyrityksessä.

Bretagnelaiset talonpojat luulevat lannoittavansa kesantopeltojaan edistämällä niissä isojen kinsteripensaiden kasvua, joita näillä seuduin hoidetaan niin hyvin, että ne vähässä ajassa tulevat miehen korkuisiksi. Tämä harhaluulo, joka on hyvin ymmärrettävissä, kun ajattelee, että nämä samat henkilöt asettavat lantatunkionsa pihojensa ylimpiin paikkoihin, on syynä siihen, että kokonaiset kinsteripensasmetsiköt täyttävät neljänneksen peltoa, ja ne tarjoavat runsaasti tilaisuutta väijytykseen. Sitäpaitsi tuskin on ainoatakaan peltoa, jolla ei kasvaisi vanha omenaviinipuu, joka levittää matalalla olevat oksansa yli maanpinnan, täten tukahuttaen kasvullisuuden siinä paikassa. Jos siis ottaa huomioon, että peltojen pinta-ala on vähäinen ja että kaikki aitausvallit kannattavat kookkaita puita, joiden ahmivat juuret anastavat neljänneksen pellon pinnasta, voi kuvitella sen seudun viljelystä ja ulkomuotoa, jolla neiti de Verneuil retkellään samoili.

Ei tiedetä, onko tarve välttää rajariitoja vai laiskuutta suosiva tapa sulkea karja paimenetta aidatulle alueelle ollut syynä näiden hirvittävien aitausten rakentamiseen, joiden asettamat pysyvät esteet tekevät tämän maan valloittamattomaksi ja joukkotaistelun mahdottomaksi. Kun askel askeleelta on tutkinut tätä maanlaatua, huomaa, kuinka tehoton täällä on taistelu säännöllisten sotajoukkojen ja sissien välillä; sillä viisisataa miestä saattaa täällä vastustaa koko kuningaskunnan sotavoimaa.

Siinä piili chouani-sodan koko salaisuus. Neiti de Verneuil käsitti silloin, miksi tasavallan oli pakko tukahuttaa riitaisuutta pikemmin poliisin ja valtiotaidon, kuin sotavoiman tehottomalla avulla. Mitä tehdä todella väestölle, joka oli kyllin viekasta ylenkatsomaan kaupunkien omistuksen, sensijaan ottaen haltuunsa nämä maaseudut hävittämättömine luonnollisine linnoituksineen? Miksi ei hieroa sovintoa, kun näiden harhaan vietyjen maalaisten koko voima nojasi taitavaan ja yritteliääseen johtajaan?

* * * * *

Parisitar ihaili sen ministerin neroa, joka työhuoneessaan arvasi, missä piili rauhan salaisuus. Hän luuli oivaltavansa ne vaikuttimet, mitkä johtavat sellaisten miesten tekoja, jotka ovat kyllin voimakkaat yhdellä ainoalla katseella käsittämään mitä koko valtakunnan menestyminen vaatii ja joiden toimenpiteet kansan silmissä usein näyttävät rikollisilta, mutta itse teossa ovatkin tavattoman tarmokkaan ajatustyön tulos. Nämä voimakkaat sielut tuntuvat ikäänkuin olevan osalliset sallimuksen ja kohtalon voimasta ja jossakin määrin aavistavan tulevia tapahtumia, joten äkkiä tulevat huomatuiksi; rahvas hakee heitä jonkun aikaa keskeltään, mutta nostaessaan katseensa, se huomaakin heidän liitelevän korkealla. Nämä ajatukset tuntuivat oikeuttavan, jopa jalostavan neiti de Verneuilin kostontuumia; lisäksi tämä ajatusten askartelu vahvisti hänen tarmoansa, auttaen häntä kestämään oudon matkansa vastukset.

* * * * *

Joka pellon rajalla oli Galope-Chopinen pakko auttaa molemmat naiset aasien selästä, tukeakseen heitä heidän noustessaan vaikeapääsyisten pensasaitauksien yli, ja kun säännölliset tiet loppuivat, täytyi heidän taas nousta juhtiensa selkään ja poiketa takaisille teille, jotka jo ilmaisivat talven lähestymistä. Kookkaat puut, oksien peittämät tiet ja pensasaidat ylläpitivät alangoilla kosteutta, joka usein verhosi nuo kolme matkustajaa jäätävään vaippaansa. Sanomattomia vaivoja kestettyään he auringonnousun aikaan saapuivat Marignayn metsään. Matka kävi nyt helpommaksi leveällä metsätiellä. Oksien muodostama lehtiholvi ja puiden tiheys suojelivat heitä raa'an kolealta ilmalta, ja alkumatkan vaikeudet eivät enää esiintyneet.

Tuskin olivat he kulkeneet peninkulman verran tässä metsässä, kun kuulivat kaukaa kumeita ääniä ja kellon kilinää, jonka hopeaääni ei tuntunut niin yksitoikkoiselta kuin laitumella käyvän karjan kellojen äänet. Edelleen kulkiessaan Galope-Chopine kuunteli hyvin tarkkaavasti tätä ääntä. Pian tuulenpuuska kantoi hänen korvaansa muutaman saarnalauseen, joiden kaiku näytti tekevän häneen syvän vaikutuksen, sillä hän ohjasi väsyneet aasit polulle, joka ilmeisesti vei matkustajat syrjään Saint-Jamesin tieltä, eikä hän ottanut kuuleviin korviinsa neiti de Verneuilin vastustavia huomautuksia, kun tämä seudun muuttuessa jylhemmäksi kävi yhä levottomammaksi.

Polun oikealla ja vasemmalla puolen olevat suunnattomat graniittilohkareet, jotka olivat kasautuneina päälletysten, muodostivat omituisen näköisiä möhkäleitä. Näiden lohkareiden lomitse kiemurteli tavattoman isoja juuria, jotka kaukaa noutivat ravintomehuja muutamille satavuotisille pyökeille. Molemmat tienvieret muistuttivat tuollaisia tippukivistään kuuluisia maanalaisia luolia. Kookkaat kivipylväät, joiden ympärille oli kietoutunut tumman vihreitä rautatammen oksia ja sanajalkoja sekä vihertävää ja vaaleata sammalta, piiloittivat äkkijyrkänteitä ja syviä onkaloita. Kun nuo kolme matkustajaa olivat kulkeneet muutaman askeleen kaitaa polkua pitkin, aukeni mitä ihmeellisin näky neiti de Verneuilin katseille, selittäen hänelle Galope-Chopinen itsepäisyyden.

Puoliympyrän muotoinen onkalo, jonka seininä oli kauttaaltaan graniitti, muodosti amfiteatterin, jonka jylhillä partailla kasvoi korkeita tummia kuusia ja kellerviä kastanjapuita, näyttäen suunnattoman suurelta sirkukselta, johon syysaurinko pikemmin näytti luovan vaaleita väripilkkuja kuin valoa ja johon syksy kauttaaltaan oli levittänyt kuihtuneiden lehtiensä verhon. Keskellä tätä luonnon muodostamaa salia, jonka rakennusmestarina vedenpaisumus tuntui olleen, kohosi kolme mahtavaa druiidi-patsasta, muodostaen avaran alttarin, johon oli kiinnitetty vanha kirkollisissa juhlakulkueissa käytetty lippu.

Noin sataan nouseva ihmisjoukko oli paljastanut päänsä ja rukoili polvistuneena ja hartaana tässä kallio-onkalossa, missä eräs pappi kahden toisen hengellisen miehen avustamana toimitti jumalanpalvelusta. Pappien yksinkertaiset puvut ja pääpapin heikko ääni, joka humuna levisi ympäristöön, nuo vakaumuksen täyttämät ihmiset, jotka sama tunne yhdisti, ja jotka olivat polvistuneina koruttoman alttarin edessä, alaston risti, temppelin maalais-jylhyys, aika, paikka, kaikki tämä loi tähän kohtaukseen sen alkuperäisyyden leiman, joka oli ominainen kristikunnan ensi ajoille.

Ihailu valtasi neiti de Verneuilin mielen. Tämä metsän sydämessä toimeenpantu jumalanpalvelus, joka vainon kautta oli palannut alkuperäiseen muotoonsa, muinaisajan runous rohkeasti siirrettynä keskelle eriskummaista ja haaveenomaista luontoa, nämä muulloin aseita kantavat, täällä aseensa riisuneet chouanit, samalla täysi-ikäisiä ja lapsia – tämä kaikki erosi kaikesta muusta, minkä parisitar siihen asti oli nähnyt ja mitä oli kuvitellut. Hän muisti kyllä lapsena ihailleensa roomankatolisen kirkon komeita menoja, jotka niin suuresti kiehtoivat aisteja. Mutta hän ei vielä tuntenut Jumalaa yksin, hänen ristiänsä alttarilla ja hänen alttariansa paljaalla maalla. Tässä niiden veisteltyjen lehtikoristeiden asemesta, jotka goottilaisissa tuomiokirkoissa koristavat holvikaaria, syyspukuiset puut kannattivat taivaankupua; maalatuista lasiruuduista loistavien tuhansien värien asemesta aurinko loi himmeän punaiset säteensä alttarille, papin ja seurakunnan yli. Ihmiset olivat täällä pelkkä tosiseikka, eivätkä minkään periaatteen edustajia, tässä esiintyi pelkkä rukous, eikä mikään uskonto. Mutta inhimilliset intohimot, joiden hetkellinen polkeminen loi tähän tauluun sopusuhtaisuutensa, ilmestyivät pian jälleen keskellä tätä salaperäistä kohtausta ja vilkastuttivat sitä voimakkaasti.

Neiti de Verneuilin saapuessa lopetettiin juuri evankeliumin lukeminen. Tuntien sielussaan jonkunmoista kauhistusta, neiti de Verneuil näki, että tätä jumalanpalvelusta toimeenpaneva pappi oli abotti Gudin, ja hän vältti joutumasta tuon miehen näkyviin vetäytymällä äkkiä piiloon kookkaan graniittilohkareen taakse, minne joutuin veti mukaansa Francinenkin. Mutta turhaan koetti hän saada Galope-Chopinea vetäytymään pois siitä paikasta, johon hän oli asettunut tullakseen osalliseksi tämän jumalanpalveluksen hyväntekevästä vaikutuksesta. Mutta huomattuaan, että tämän kallioseudun laatu tarjosi hänelle tilaisuuden poistua ennen muita läsnäolijoita, hän toivoi välttävänsä vaaran. Hän näki abotti Gudinin leveätä kallionhalkeamaa myöten nousevan graniitti möhkäleelle, joka teki saarnatuolin virkaa, ja sillä seisoen hän alkoi saarnansa sanoilla: In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti (Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen).

Näitä sanoja lausuttaessa kaikki läsnäolijat tekivät hartaasti ristinmerkin.

– Rakkaat veljet, – jatkoi abotti äänekkäästi, rukoilkaamme ensin vainajien puolesta, jotka ovat Jean Cochegrue, Nicolas Laferté, Joseph Brouet, François Parquoi, Sulpice Coupiau – kaikki tästä seurakunnasta ja surmansa saaneet haavoista, jotka heille tuottivat Pèlerine-vuoren ja Fougères'n taistelut. De profundis clamavi ad te, Domine, j.n.e. (Syvyydestä huusin sinun puoleesi, Herra.)

Tämä psalmi lausuttiin tavan mukaisesti siten, että läsnäolijat ja pappi vuoroin sanoivat säkeistön, ja molemmat osoittivat siinä hartautta, joka näytti ennustavan tulevan saarnan tehokkaisuutta. Kun rukous kuolleiden puolesta oli päättynyt, jatkoi abotti Gudin yhä kiihtyvämmällä äänellä, sillä tuo entinen jesuiitta tiesi varsin hyvin, että esityksen hehku oli paras keino herättää vakaumus näissä alkuperäisellä kehitysasteella olevissa kuulijoissa.

– Kristityt, – hän puhui, – nämä Jumalan valtakunnan puolustajat ovat antaneet teille velvollisuuden täytännön esikuvan. Ettekö häpeä sitä, mitä teistä voidaan sanoa paratiisissa? Ellei siellä olisi niitä autuaita sieluja, jotka kaikki pyhät epäilemättä ovat vastaanottaneet avosylin, saattaisi Herra Jumala luulla, että meidän seurakuntamme on täynnä pakanoita ja turkkilaisia!.. Tiedättekö, ystäväni, mitä teistä sanotaan Bretagnessa ja kuninkaan edessä?.. Te ette kaiketi sitä tiedä, mutta minäpä sen teille sanon: "Siniset ovat kaataneet kumoon alttarit, ovat surmanneet papit, ovat tappaneet kuninkaan ja kuningattaren, ja nyt he tahtovat ottaa kaikki Bretagnen kristillismieliset seurakuntalaiset, tehdäkseen heistäkin sinisiä ja lähettääkseen heidät taistelemaan kauas pitäjänsä rajojen ulkopuolelle, missä ovat alttiina kuolemanvaaralle, pääsemättä ripille, siten joutuen ijankaikkiseen kadotukseen. Ja Marignayn miehet, joiden kirkko poltettiin poroksi, ovat pysyneet toimettomina! Tämä kirottu tasavalta on myynyt julkisella huutokaupalla Herran ja aatelisten omaisuuden ja on jakanut täten saamansa rahat sinisten kesken. Ja ravitakseen itseään rahalla, samoin kuin on ravinnut itseään verellä, se on tehnyt sellaisen päätöksen, että kuuden frangin riksistä vähennetään puolet, vallan samoin kuin se haluaa riistää sotaväkeensä kolme miestä kuudesta. Eivätkä Marignayn miehet ole tarttuneet pyssyihinsä karkoittaakseen siniset Bretagnesta! Totisesti, paratiisi tulee olemaan heiltä suljettu, eivätkä he koskaan voi tulla autuaiksi!" Tällaista puhutaan teistä. Tässä on siis kyseessä teidän sielujenne autuus, kristityt. Te pelastatte sielunne taistelemalla uskonnon ja kuninkaan hyväksi. Itse Pyhä Anna ilmestyi minulle eilen kello puoli kolme. Hän sanoi minulle näin: "Sinähän olet pappi Marignayssa?" "Olenpa kyllä, armollinen rouva, mitä käskette?" "No hyvä, minä olen Pyhä Anna, Jumalan täti, kuten Bretagnessa uskotaan. Asustan aina Aurayssa, mutta olen vartavasten tullut tänne huomauttamaan sinulle, että sanoisit Marignayn miehille heillä ei olevan mitään autuuden toivoa, elleivät ryhdy aseisiin. Sinun täytyy kieltää heiltä synninpäästö, elleivät palvele Jumalaa. Sinun tulee siunata heidän pyssynsä, eivätkä ne ole osaamatta sinisiin, jos he ovat synnistä vapaat, koska heidän aseensa vihityt ovat!"… Ja Pyhä Anna katosi jättäen jälkeensä tien risteyksessä olevan tammen juurelle pyhänsavun tuoksua. Paninpa merkille tämän paikan. Saint-Jamesin pastori pystytti siihen kauniin puusta veistellyn Neitsyen kuvan. Pierre Leroin eli Marche-à-Terren äiti, joka eilis-iltana kävi rukoilemassa tuon kuvan juurella, parani kivuistaan poikansa hyvien tekojen tähden. Näette hänet keskellänne, ja katsokaa, silmänne näkevät hänen astuvan omin voimin. Tämä on ilmeinen ihme, samoin kuin autuaan Marie Lambrequinin ylösnousemus, jotta teille todistettu olisi, että Herra Jumala ei koskaan hylkää bretagnelaisten asiaa, silloin kun he taistelevat hänen palvelijainsa ja kuninkaan puolesta. Siis, rakkaat veljet, jos tahdotte autuaiksi tulla, ja osoittautua kuninkaan, hallitsijamme puolustajiksi, täytyy teidän totella kaikkea sitä, minkä käskee se, jonka kuningas lähettänyt on, ja jota Garsiksi mainitsemme. Silloin ette enää ole kuin pakanat ja turkkilaiset, vaan teidät löydetään kaiken Bretagnen väen kanssa Jumalan lippujen alla. Teidän on lupa ottaa sinisten taskuista kaikki ne rahat, jotka he ovat varastaneet, sillä jos teidän sotiessanne ei teidän peltojanne kylvetä, niin luovuttavat Herra Jumala ja kuningas teille vihollisiltanne riistetyn saaliin. Tahdotteko, kristityt, että sanottaisiin Marignayn garsien olevan jälellä Morbihanin garseista, Saint-Georges'n pojista, Vitrén ja Antrainin pojista, jotka kaikki ovat Jumalan ja kuninkaan palveluksessa? Sallitteko, että he ottavat kaiken? Aiotteko te, kerettiläisten tavoin, seisoa kädet ristissä, sillä välin kun niin monet muut bretagnelaiset ansaitsevat sielunsa autuuden ja pelastavat kuninkaansa? – Teidän tulee hylätä kaikki minun tähteni – näin sanoo evankeliumi. Olemmehan me papit jo luopuneet kymmenneksistämme! Luopukaa te kaikesta ryhtyäksenne tähän pyhään sotaan! Ja katsokaa, te tulette olemaan kuin makkabealaiset, ja kaikki tulee teille anteeksi annettavaksi. Keskellänne tulette näkemään pappinne, ja te tulette voittamaan! Painakaa tarkoin mieleenne tämä, oi kristityt! – hän vielä lopuksi virkkoi: – ainoastaan tänään meillä on valta siunata aseenne. Ne, jotka eivät hyväkseen käytä tätä armoa, eivät enää saa tuta Pyhän Annan armoa, eikä hän tule heitä kuulemaan, niinkuin teki viime sodassa.

Tämä saarna, joka oli esitetty mahtipontisella äänellä ja runsaiden liikkeiden säestämänä, jotka panivat puhujan hikoilemaan, vaikutti mikäli ulkoapäin saattoi päättää varsin vähän. Nämä maalaiset, seisoen liikkumattomina ja tuijottaen puhujaan, näyttivät kuvapatsailta. Mutta neiti de Verneuil huomasi pian, että tämä yleinen jäykkyys oli lamausta, jonka alaiseksi abotti oli saattanut rahvaanjoukon. Hän oli suurten näyttelijäin tavoin kohdellut koko yleisöänsä yhtenä ainoana ihmisenä, vedoten etuihin ja intohimoihin. Olihan hän edeltäpäin antanut synninpäästön kaikista väkivallanteoista ja irroittanut ne ainoat siteet, jotka kiinnittivät nämä raa'at ihmiset uskonnollisten ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttämiseen. Hän oli alentanut pappisvirkansa politiikan etujen palvelijaksi. Mutta noina sekavina vallankumouksen aikoina jokainen käytti puolueensa hyväksi sitä asetta, joka hänellä oli tarjona, ja Jeesuksen rauhallinen risti muuttui sodan välikappaleeksi, samoin kuin aurankärki.

Kun neiti de Verneuil ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut vaihtaa ajatuksia, hän kääntyi katsomaan Francinea, eikä hänen ihmetyksensä ollut vähäinen, huomatessaan tämän naisen ottavan osaa yleiseen uskonintoon, sillä hän rukoili hartaasti käyttäen Galope-Chopinen rukousnauhaa, jonka tämä epäilemättä oli jättänyt hänelle saarnan ajaksi.

– Francine, – sanoi hän hänelle puoliääneen, – pelkäätkö, että voisit olla pakana tai turkkilainen?

– Oi, hyvä neiti, katsokaahan kuinka tuolla alhaalla Marche-à-Terren äiti astuu ihan omin voimin…

Francinen olemuksessa ilmeni niin syvä vakaumus, että Marie täysin käsitti tuon saarnan salaisuuden, papiston vaikutuksen maalaisiin ja nyt alkavan kohtauksen suunnattomat seuraukset. Alttaria lähinnä olevat miehet lähestyivät yksitellen ja polvistuivat ojentaen pyssynsä saarnaajalle, joka laski ne alttarille. Myöskin Galope-Chopin riensi esille ojentamaan vanhaa metsästyspyssyään. Nuo kolme pappia lauloivat Veni Creator hymnin, ja samaan aikaan äskeinen saarnaaja verhosi nuo murha-aseet sinervällä suitsutussavulla, muodostaen ilmassa pyhänsavun huiskuttimella toisiinsa liittyviä kiemurakuvioita. Kun tuuli oli hajoittanut pyhänsavun, jaettiin pyssyt järjestyksessä omistajilleen. Joka mies vastaanotti polvistuen aseensa pappien käsistä, samalla kun nämä mutisivat latinalaista rukousta. Asestettujen miesten palatessa paikoilleen, puhkesi läsnäolijain siihen asti pidätetty innostus hirvittävänä, mutta samalla liikuttavana.

– Domine, salvum fac regem. [Herra, suojele kuningasta. Suom.]

Näin alkoi se rukous, jonka saarnaaja kaiutti sointuvalla äänellä ja jonka seurakunta voimakkaasti laulaen toisti kahteen kertaan. Tässä laulussa oli jotain hurjaa ja sotaisaa. Ne molemmat sävelet, jotka vastasivat regem-sanaa, minkä merkityksen rahvas helposti ymmärsi, laulettiin niin tarmokkaasti, ettei neiti de Verneuil voinut olla hartaasti ajattelematta maanpakoon ajettua Bourbonien hallitsijasukua.

Nämä ajatukset elvyttivät hänen kuluneen elämänsä muistot. Mielikuvituksessaan hän palautti sillä haavaa hajoitetun hovin juhlat, joissa hän oli loistanut. Näihin haaveiluihin yhtyi markiisin kuva. Ollen vaihtuvainen kuin nainen ainakin, hän unhoitti edessään olevan näyn ja palasi kostotuumiinsa, joiden toteuttaminen oli hengenvaarallinen ja jotka saattoivat raueta yhdestä ainoasta katseesta. Hänen mieleensä juolahti, että hänen tuona elämänsä ratkaisevimpana hetkenä tuli esiintyä kauniina, ja silloin hän muisti, ettei hänellä ollut mukanaan koristeita, joilla somistaisi päätään tanssiaisiin, ja hän viehättyi tuumasta koristaa päänsä rautatammen oksalla, jonka kiherät lehdet ja punaiset marjat sinä hetkenä vetivät hänen huomionsa puoleensa.

– Ohoh! pyssyni voi ampua harhaan, jos tähtään lintuihin, mutta tähdätessäni sinisiin… ei ikinä! – sanoi Galope-Chopine tyytyväisenä nyökäyttäen päätään.

Marie katseli tarkemmin oppaansa kasvoja ja tunsi niissä kaikkien niiden perikuvan, jotka juuri oli nähnyt. Tuon chouanin kasvoissa ei kuvastunut niin paljo ajatuksia kuin lapsella. Teeskentelemätön ilo loisti hänen poskillaan ja otsallaan hänen katsellessaan pyssyään; mutta samalla uskonnollinen vakaumus loi hänen iloonsa kiihkoa, joka hetkeksi painoi noihin villeihin kasvoihin sivistyksen tuottamien paheiden välkkeen.

Ennen pitkää he saapuivat kylään, nimittäin paikkaan, jossa oli neljä tai viisi Galope Chopinen majan näköistä hökkeliä. Sillä aikaa kuin neiti de Verneuil siellä söi aterian, jonka muodostivat voi, leipä ja maito, saapuivat sinne vasta värvätyt chouanit.

Tätä harjoittamatonta joukkoa johti pappi, jolla oli kädessä kömpelösti kokoon kyhätty risti, jota seurasi yksi seudun nuorista miehistä kantaen seurakunnan lippua, ylpeänä tästä toimestaan. Neiti de Verneuilin oli pakko liittyä tähän joukkoon, joka samoin kuin hänkin oli matkalla Saint-Jamesiin, ja joka luonnollisesti suojeli häntä kaikelta vaaralta, sittenkuin Galope-Chopine onneksi oli ollut niin varomaton, että tämän sotilasosaston päällikölle kertoi, että tuo kaunis neiti, jota hän opasti, oli Garsin hyvä ystävätär.

* * * * *

Auringonlaskun aikaan nuo kolme matkustajaa saapuivat Saint-Jamesiin, pieneen kaupunkiin, joka on saanut nimensä englantilaisilta, jotka sen rakensivat 14. vuosisadalla, Bretagnen ollessa heidän valtansa alaisena.

Ennenkuin neiti de Verneuil ratsasti sisälle kaupunkiin, hän sai nähdä omituisen sota-ajan kohtauksen, johon ei kuitenkaan kiinnittänyt erityistä huomiota: hän pelkäsi, että joku näistä hänen vihollisistaan voisi hänet tuntea, ja sentähden hän joudutti kulkuaan. Viisi tai kuusi sataa miestä oli leiriytynyt kentälle. Heidän pukunsa, jotka melkoisesti muistuttivat Pèlerine-vuoren rekryyttien pukuja, eivät ollenkaan panneet ajattelemaan sotaväkeä. Tämä meluava ihmisjoukko muistutti pikemmin markkinaväkeä. Täytyipä katsoa tarkasti huomatakseen, että nämä bretagnelaiset kantoivat aseita, sillä heidän erikuosisiksi leikatut vuohennahkansa peittivät melkein heidän pyssynsä. Näkyvin ase oli viikate, joita muutamat käyttivät odottaessaan luvattuja pyssyjä. Toiset joivat ja söivät, toiset taas tappelivat tai riitelivät ääneensä, mutta suurin osa nukkui maaten paljaalla maalla. Ei ollut jälkeäkään järjestyksestä ja kurista.

Muuan upseeri, yllään punainen univormu, veti puoleensa neiti de Verneuilin huomion. Hän oletti tuon upseerin olevan Englannin palveluksessa. Loitompana kaksi muuta upseeria näyttivät aikovan opettaa paria muita älykkäämpää chouania käsittelemään kahta kanuunaa, jotka arvatenkin muodostivat tulevan kuningasmielisen armeijan koko tykistön. Ulvonnan tapaiset huudot vastaanottivat Marignayn garsit, jotka tunnettiin lipustaan. Hyväkseen käyttäen tämän joukon ja sen johtajina toimivien pappien aiheuttamaa kuhinaa saattoi neiti vaaratta kulkea sen läpi ja saapui näin kaupunkiin.

Hän poikkesi vaatimattomaan majataloon, joka oli vallan lähellä sitä taloa, jossa tanssihuvit piti toimeenpantaman. Tuo pikkukaupunki oli niin tulvillaan väkeä, että hänen, nähtyään mahdottomasti vaivaa, onnistui saada ainoastaan pieni huone-pahainen. Hänen otettuaan sen huostaansa Galope-Chopine jätti Francinelle pahvilaatikon, joka sisälsi hänen emäntänsä puvun, ja jäi sitten seisomaan tavattoman epäröivässä ja odottavassa asennossa. Minä muuna hetkenä tahansa neiti de Verneuil olisi huvikseen nähnyt millaiselta bretagnelainen talonpoika näyttää ulkopuolella pitäjäänsä; mutta nyt hän poisti lumouksen ottaen kukkarostaan neljä kuuden frangin écu'ta, jotka ojensi hänelle.

– Ota tästä, – hän sanoi Galope-Chopinelle. – Ja jos teet minulle mieliksi, palaat viipymättä Fougères'en, kulkematta leirin kautta ja maistamatta omenaviiniä.

Chouani hämmästyi tällaista anteliaisuutta ja katsoi vuoroin saamiaan rahoja ja neiti de Verneuiliä; mutta neiti viittasi kädellään, ja mies katosi.

– Kuinka saatoittekaan lähettää hänet pois, neiti? – kysyi Francine. – Näittehän, miten kaupunki on saarrettu! Kuinka pääsemme täältä pois, ja kuka meitä suojelee?

– Onhan sinulla suojelijasi! – sanoi neiti de Verneuil piloillaan viheltäen kumeasti Marche-à-Terren tavoin ja jäljitellen hänen asentoaan.

Francine punastui ja hymyili surullisesti emäntänsä hilpeydelle.

– Mutta missä on teidän suojelijanne? – hän kysyi.

Neiti de Verneuil veti äkkiä esiin tikarinsa ja näytti sitä bretagnettarelle, joka pelästyneenä vaipui tuolille, pannen kädet ristiin.

– Mitä siis olette tullut etsimään tänne, Marie? – hän kysyi rukoilevalla äänellä, joka ei kaivannut vastausta.

Neiti de Verneuil väänsi paraikaa metsästä ottamaansa rautatammen oksaa ja sanoi:

– En tiedä, tuleeko tämä oksa kaunistamaan tukkaani. Ainoastaan niin valkeat kasvot kuin minun voivat sietää näin synkkää hiuskoristetta. Mitä sanot siitä sinä, Francine?

Useat tällaiset lauseet pukeutumisen aikana todistivat tämän omituisen naisen täydellistä henkistä tasapainotilaa. Se, joka kuuli hänen näin puhuvan, olisi vaivoin uskonut, kuinka vakava tämä hetki oli, jona hän pani henkensä alttiiksi. Intialaisesta muslimista tehty jotenkin lyhyt hame, joka oli niin pehmeää kangasta, että se vivahti kastettuun liinaan, päästi hänen ruumiinsa hienot ääriviivat näkyviin. Tämän hameen ylle hän puki punaisen vaipan, jonka monet asteittain sivuilla pitenevät laskokset vivahtivat somakuosiseen kreikkalaiseen tunikaan. Ja tämä pakanallisten papittarien ainoa ja hekumallinen asu saattoi vähemmin säädyttömäksi puvun, jota ajan muoti salli naisten käyttää.

Marie peitti harsolla valkeat hartiansa, jotka liian avokaulainen vaippa jätti paljaiksi. Hän järjesti pitkät palmikkonsa niin että ne niskassa muodostivat tuollaisen typistetyn keilan, joka pitentäen keinotekoisesti päätä, luo niin paljon viehätystä eräisiin muinaiskreikkalaisiin kuvapatsaisiin, ja muutamat kiharat valuivat vapaasti ja loistavina molemmille ohimoille. Näin puettuna, ja tukka täten järjestettynä hän muistutti täydelleen kuuluisimpia kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestariteoksia.

Sittenkuin hän hymyillen oli hyväksynyt tämän kampauksensa, jonka yksityiskohdat saattoivat hänen kasvojensa kauneuden selvemmin havaittavaksi, hän painoi päähänsä rautatammen oksasta muodostamansa seppeleen, jonka monet punaiset marjat sattuvasti toistivat hänen vaippansa väriä. Käännellessään muutamia lehtiä, saadakseen aikaan vastakohtaa ja vaihtelua lehtien oikealla ja nurjalla puolella, neiti de Verneuil tarkasti peilistä kokonaiskuvaansa, voidakseen arvostella pukunsa vaikutusta.

– Olen kammottavan näköinen tänä iltana! – hän sanoi, ikäänkuin olisi ollut imartelijaparven ympäröimänä. – Näytänhän vallan Vapauden kuvapatsaalta…

Hän kätki huolellisesti keskelle kureliiviään tikarinsa siten, että sen kahvaa koristavat rubiinit olivat näkyvissä, ollen omiaan vetämään katseet niiden aarteiden puoleen, jotka kilpailijatar niin häpeällisesti oli paljastanut. Francine ei voinut jättää emäntäänsä. Nähdessään hänen hankkivan lähtöä, hän osasi päästäkseen mukaan keksiä verukkeita kaikista niistä tuhansista vastuksista, jotka naisilla on voitettavina mennessään kemuihin bretagnelaisessa pikkukaupungissa. Täytyihän Francinen muka riisua neiti de Verneuililtä vaippa ja päällyskengät, jotka hänen oli ollut pakko vetää jalkaansa katuloan ja – lannan tähden, vaikka kaduille olikin levitetty hiekkaa, ja lisäksi ottaa hänen päästään harso, jolla hän oli peittänyt kasvonsa niiden chouanien katseilta, jotka uteliaisuus oli houkutellut juhlatalon lähistöön.

Väkeä oli niin vahvasti, että he astuivat chouanein muodostaman kujan läpi. Francine ei enää yrittänyt pidättää emäntäänsä. Mutta tehtyään hänelle kaikkea sitä palvelusta, mitä vaati tämä hänen viehättävän aistikas pukunsa, jäi bretagnetar pihalle, hän kun ei tahtonut jättää neitiään kohtalon oikullisen sattuman valtaan, vaan pysyi lähellä rientääkseen tarvittaessa häntä auttamaan, sillä tuo nais-parka ei odottanut muuta kuin onnettomuutta.

Jotenkin omituinen kohtaus sattui markiisi de Montauranin huoneustossa sinä hetkenä, jona Marie de Verneuil läksi juhlaan. Nuori markiisi oli juuri pukeutunut ja kiinnitti paraikaa olalleen leveätä punaista nauhaa, jonka oli määrä eroittaa hänet ensimäisenä henkilönä tuossa seurassa, kun abotti Gudin astui levottomana sisään.

– Herra markiisi, tulkaa joutuin, – hän sanoi. – Te yksin voitte rauhoittaa sen myrskyn, joka minulle tuntemattomasta syystä on noussut päällikköjen kesken. He uhkaavat hylätä kuninkaan palveluksen. Luulen, että tuo kirottu Rifoël on syynä tähän meteliin. Tällaiset riidat syntyvät aina mitättömästä seikasta. Kerrotaan, että rouva du Gua moitti sitä, että tuo herra kovin huonossa puvussa saapui kemuihin.

– Tuo nainen on varmaankin hullu, – huudahti markiisi, – kun näin saattaa…

– Ritari du Vissard, – keskeytti abotti johtajan puheen, – huomautti, että jos te olisitte antanut hänelle kuninkaan nimessä luvatut rahat…

– Riittää, riittää, herra abotti. Ymmärrän nyt kaiken. Tuo kohtaus oli edeltäpäin suunniteltu, ja te olette heidän lähettinsä…

– Minäkö, herra markiisi! – virkkoi abotti vielä kerran keskeyttäen. – Minä tulen tarmokkaasti tukemaan teitä, ja toivon, että te oikeudenmukaisesti tulette myöntämään, että Ranskan alttarien jälleenpystyttäminen ja kuninkaan palauttaminen valtaistuimelle ovat minun vaatimattomille ponnistuksilleni paljoa tehoisampia viehätysvoimia kuin tuo Rennes'n piispanhiippa, jota te minulle…

Abotti ei uskaltanut jatkaa, sillä nämä sanat kuullessaan oli markiisi ruvennut hymyilemään katkerasti. Mutta nuori johtaja tukehutti heti surulliset mietteensä, hänen otsalleen laskeutui ankara ilme ja hän seurasi abotti Gudinia saliin, jossa kaikuivat raivokkaat huudot.

– Minä en tunnusta täällä kenenkään yliherruutta! – huusi Rifoël, luoden kaikkiin ympärillä olijoihin leimuavia katseita ja tarttuen miekkansa kahvaan.

– Ettekö edes tunnusta terveen järjen yliherruutta? – kysyi häneltä kylmästi markiisi.

Nuori ritari du Vissard, yleisemmin tunnettu sukunimeltään Rifoël, vaikeni, nähdessään edessään katolisten armeijain ylipäällikön.

– Mistä siis on täällä kysymys? – sanoi nuori johtaja, tutkien kaikkien kasvoja.

– Kysymys on siitä, herra markiisi, – vastasi eräs kuuluisa salakuljettaja, joka oli hämillään kuin kansanmies ainakin, kun hän ollen ylhäisen herran edessä alussa tuntee itsensä ennakkoluulon masentamaksi, mutta joka ei enää tunne mitään ehkäiseviä esteitä niin pian kuin on astunut yli eroittavien rajojen, hän kun silloin pitää tuota herraa vertaisenaan; – kysymys on siitä, että tulette juuri sopivaan aikaan. Minä en osaa pitää kauniita puheita; senpä tähden sanon kursailematta sanottavani. Minä olen komentanut viittäsataa miestä koko kuluneen sodan aikana. Siitä asti kuin jälleen tartuimme aseisiin, olen saanut kokoon kuninkaan palvelukseen tuhat yhtälujaa päätä kuin itselläni on. Olen nyt jo seitsemän vuotta pannut alttiiksi henkeni hyvän asian vuoksi; en teitä siitä soimaa, mutta joka työ ansaitsee palkkansa. Ensiksikin vaadin, että minua puhutellaan herra de Cottereauksi; vaadin, että minulle myönnetään everstin arvo; ellei, aion pyytää rauhaa ensimäiseltä konsulilta. Nähkääs, herra markiisi, minun miehilläni ja minulla itselläni on pirun vaativainen velkoja, joka aina on tyydytettävä!.. Tässä se on! – hän lisäsi, taputtaen vatsaansa.

– Ovatko soittajat saapuneet? – kysyi markiisi rouva du Gualta ivallisella äänenpainolla.

Mutta salakuljettaja oli raa'alla tavallaan kosketellut liian tärkeää asiaa, ja nuo yhtä itsekkäät kuin kunniahimoiset miehet olivat liian kauan olleet epätietoiset siitä, mitä heillä oli toivottavissa kuninkaalta, jotta nuoren johtajan ylenkatse olisi voinut tehdä lopun tästä kohtauksesta. Nuori ja kiivas ritari du Vissard asettui äkkiä Montauranin eteen ja tarttui hänen käteensä, pakoittaakseen hänet jäämään.