Kitabı oku: «Kapina», sayfa 19

– Neiti, – vastasi nuori mies, – teidän epäilynne oikeuttaa minun epäilyni.

– Lähtekäämme täältä! – huudahti neiti de Verneuil, huomatessaan oviaukosta vilahdukselta rouva du Guan hameen.

Neiti de Verneuil nousi. Mutta halu saattaa kilpailijattarensa epätoivoon sai hänet viipymään.

– Tahdotteko siis syöstä minut manalaan? – kysyi markiisi, tarttuen hänen käteensä ja puristaen sitä voimakkaasti.

– Ettekö te syössyt minua siihen viisi päivää sitten? Ja ettekö tänä hetkenä pidä minua mitä julmimmassa epätietoisuudessa rakkautenne vilpittömyyteen nähden?

– Mutta enhän tiedä, vaikka kostonhimossanne menisitte niin pitkälle, että tahtoisitte anastaa koko elämäni, sitä häväistäksenne, sensijaan että väijyisitte henkeäni!..

– Ah, te ette minua rakasta: te ajattelette itseänne, ettekä minua! – hän huudahti raivokkaana, vuodattaen kyyneleitä.

– No niin, – sanoi markiisi ollen suunniltaan, – ota henkeni, mutta kuivaa kyyneleesi!

– Oi, rakkaani, – huudahti Marie tukehtuneesta, – noita sanoja, tuota äänenpainoa ja tuota katsetta olen odottanut, asettaakseni sinun onnesi edelle omasta onnestani! – Mutta, – hän jatkoi, – pyydän teiltä viimeistä todistetta kiintymyksestänne, jota sanotte niin voimakkaaksi. En tahdo viipyä täällä hetkeäkään kauempaa, kuin mikä on välttämätöntä tietääkseni, että te olette minun omani. En joisi edes lasia vettä talossa, missä oleskelee nainen, joka kaksi kertaa on yrittänyt surmata minut, joka kenties vielä hautoo jotain petosta meitä kohtaan, ja joka tänä hetkenä salaa kuuntelee meitä, – näin hän virkkoi, osoittaen markiisille rouva du Guan hameen liikkuvaa poimua.

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja kumartui nuoren päällikön korvan juureen, joka vavahti, tuntiessaan hänen hengityksensä suloisen tuoksun.

– Valmistakaa kaikki matkaamme varten, – hän sanoi; – saattakaa minut Fougères'en, vasta siellä saatte tietää, rakastanko teitä! Toistamiseen uskon itseni teidän huostaanne. Voitteko te toistamiseen uskoa itsenne minulle?

– Oi, Marie, te olette saattanut minut siihen tilaan, etten enää ollenkaan tiedä, mitä teen. Teidän sananne, katseenne, sanalla sanoen te itse huumaatte minut, ja olen valmis tyydyttämään tahtonne.

– No hyvä, saattakaa minut hetkeksi ylen onnelliseksi! Antakaa minun nauttia siitä ainoasta riemuvoitosta, jota olen toivonut. Tahdon täydesti hengittää raitista ilmaa, keskellä sellaista elämää, jota olen uneksinut, ja nauttia harhaluuloistani, ennenkuin ne haihtuvat. Tulkaa, ja tanssikaa kanssani.

He palasivat yhdessä tanssisaliin, ja vaikka neiti de Verneuil tunsi sydämensä ja ylpeytensä niin imarrelluiksi kuin nainen suinkin saattaa toivoa, niin kuitenkin hänen silmiensä lempeyttä uhkuva sulo, hänen huultensa hieno hymy, vilkkaan tanssin nopea tahti – kaikki tämä verhosi hänen ajatustensa salaisuuden, samoin kuin meri kätkee sen rikollisen salaisuuden, joka on sen syvyyteen upottanut kuolleen ruumiin. Kuitenkin koolla oleva seura päästi ihailun sorinan, kun hän valssin pyörteissä kieriskeli, nojaten rakastajansa käsivarsiin, ja kun nämä molemmat, silmät lemmenkaihoisina, päät raskaina tanssivat intohimoisesti toisiinsa kietoutuneina, siten ilmaisten mitä riemua odottivat tulevasta läheisestä toisiinsa liittymisestä.

– Herra kreivi, – sanoi rouva du Gua herra de Bouvanille, – menkää tiedustelemaan, onko Pille-Miche leirissä, ja tuokaa hänet luokseni; ja voitte olla varma siitä, että tästä vähäisestä palveluksesta saatte minulta kaiken, mitä vaaditte, jopa kätenikin.

"Kostoni käy minulle kalliiksi", – hän ajatteli nähdessään kreivin poistuvan. "Mutta tällä kertaa tuo nainen ei pääse käsistäni."

* * * * *

Vähän myöhemmin neiti de Verneuil ja markiisi istuivat katetuissa vaunuissa, joita veti neljä voimakasta hevosta. Francine, joka hämmästyen näki nämä henkilöt, joita oli luullut vihollisiksi, käsi kädessä ja näin hyvässä sovussa, oli ääneti, eikä rohjennut edes ajatella, oliko tämä hänen emännässään vilppiä vai rakkautta. Hiljaisen yön pimeän vuoksi markiisi ei voinut huomata, kuinka neiti de Verneuilin levottomuus kasvoi, mikäli hän lähestyi Fougères'ta. Aamukoiton heikon valon välkähtäessä näki etäisyydessä Pyhän Leonardin kirkon tapulin häämöittävän. Sinä hetkenä Marie ajatteli:

"Syöksyn kuoloa kohti."

Ensimäisen kummun juurella johtui molempien rakastavien mieleen sama ajatus: he nousivat alas vaunuista ja nousivat ylös kummun rinnettä, ikäänkuin palauttaen muistiin ensimäistä kohtaamistaan. Astuttuaan markiisin käsivarteen nojaten muutaman askeleen Marie hymyllä kiitti nuorta miestä siitä, että hän oli kunnioittanut hänen vaikenemistaan; saavuttuaan sitten kummun huipulle, josta näki Fougères'n, hän heräsi täydelleen haaveistaan.

– Älkää enää menkö edemmäksi, – hän varoitti. – Minun valtani ei enää tänään suojelisi teitä sinisiltä.

Montauran näytti hiukan hämmästyneeltä; Marie hymyili surullisena ja osoitti hänelle sormellaan kallionlohkaretta, ikäänkuin kehoittaen häntä istuutumaan. Itse hän jäi seisomaan alakuloisen näköisenä. Hänen raateleva mielenliikutuksensa ei enää sallinut hänen jatkaa edellä tuhlailemaansa naisviekkautta. Tänä hetkenä hän olisi polvistunut kuumille hiilille, tuntematta niiden polttoa enempää kuin markiisi oli tuntenut sen hiilen polttavaa hehkua, jonka oli ottanut käteensä todistaakseen kuinka raju hänen intohimonsa oli.

Luotuaan rakastajaansa katseen, joka uhkui mitä syvintä surua, lausui

Marie hänelle nämä kauheat sanat:

– Kaikki se, mitä minusta olette epäillyt, on totta!

Markiisi säpsähti vaistomaisesti.

– Oi, olkaa armollinen, – hän sanoi pannen kätensä ristiin, – kuunnelkaa minua keskeyttämättä. Minä olen todella – hän jatkoi ääni liikutuksesta värähdellen – herttua de Verneuilin tytär, mutta ulkopuolella aviota syntynyt. Äitini, eräs neiti de Casteran, joka rupesi nunnaksi, välttääkseen ne kidutukset, jotka odottivat häntä perheensä puolelta, hyvitti hairahduksensa itkemällä viisitoista vuotta. Hän kuoli Séez'issä. Vasta hänen kuolinvuoteensa ääreen tuo kelpo abbedissa minun etuani ajatellen kutsui saapuville sen miehen, joka oli hylännyt tuon nais-paran; sillä abbedissa tiesi, että olin vailla ystäviä, omaisuutta, ja epätietoinen tulevaisuudesta… Tuo mies, joka alinomaa seurusteli Francinen äidin talossa, jonka hoitoon minut oli uskottu, oli unhoittanut minut, lapsena. Mutta nyt herttua mielellään vastaanotti minut ja tunnusti minut lapsekseen, minä kun olin kaunis ja hän kun kenties nähdessään minut tunsi nuortuvansa. Hän oli niitä ylimyksiä, jotka edellisen hallitusmuodon aikana kerskailivat osoittamalla, kuinka sai anteeksi rikoksen, kunhan vaan teki sen hienossa muodossa. En sano hänestä sen enempää. Sillä olihan hän isäni. Mutta sallikaa minun selittää teille, kuinka oloni Parisissa pakostakin turmeli sieluni. Herttua de Verneuilin seurustelupiiri ja se ylhäisö, jonka keskuuteen hän minut saattoi, oli mieltynyt tuohon ivailevaan filosofiaan, josta Ranska siihen aikaan innostui, sitä kun kaikkialla esitettiin henkevällä tavalla. Minäkin miellyin noihin loisteliaisiin keskusteluihin noiden hienojen huomautuksien ja uskontoa ja totuutta ivaavien sattuvien sukkeluuksien tähden. Miehet pitivät pilanaan tunteita, kuvaten niitä kahta onnistuneemmin, kun eivät itse niitä tunteneet. Ja he viehättivät yhtä paljon lyhyen sattuvilla sanasutkauksillaan kuin näennäisellä hyvänsävyisyydellään, osaten sovittaa jutun yhteen ainoaan sanaan. Mutta usein he väsyttivät liialla henkevyydellään ja kyllästyttivät naisia, tehden rakkauden pikemmin taidoksi kuin sydämen asiaksi. Ainoastaan heikosti minä kykenin vastustamaan tätä virtausta. Sieluni oli kuitenkin – suokaa tämä itsetietoisuuteni minulle anteeksi – kyllin tuntehikas oivaltaakseen, että henkevyys oli kuihduttanut kaikki sydämet; mutta siitä elämästä, jota silloin vietin, on ollut seurauksena alituinen taistelu luonnollisten tunteiden ja minuun tarttuneiden moitittavien taipumusten välillä. Muutamat huomattavat henkilöt olivat minussa kehittäneet tuota ajatusten vapautta, tuota yleisen mielipiteen halveksimista, jotka riistävät naiselta sen vaatimattomuuden, minkä kadottua hänen viehätysvoimansa vähenee. Oi, onnettomuus ei ole kyennyt poistamaan niitä vikoja, jotka ylellisyys minuun istutti. – Isäni, – hän jatkoi huoattuaan, – nimittäin herttua de Verneuil, kuoli, tunnustettuaan minut lapsekseen ja tehtyään jälkisäädöksensä niin suuresti minun edukseni, että se melkoisesti vähensi veljeni, hänen laillisen poikansa, omaisuutta. Eräänä aamuna huomasin olevani ilman turvapaikkaa ja ilman suojelijaa. Veljeni valitti jälkisäädännön johdosta, joka oli tehnyt minut rikkaaksi. Niinä kolmena vuotena, jotka olin asunut tuhlailevan ylellisessä perheessä, oli turhamaisuuteni kehittynyt. Tyydyttämällä kaikki oikkuni, oli isäni herättänyt minussa ylellisyyden vaatimuksia, joiden tuottamia vaaroja ja harjoittamaa hirmuvaltaa vielä nuori ja turmeltumaton mieleni ei tajunnut. Eräs isä-vainajani ystävä, marsalkka herttua de Lenoncourt, joka oli seitsemänkymmen-vuotias, tarjoutui holhoojakseni. Minä suostuin siihen; muutama päivä tuon vastenmielisen oikeudenkäynnin alettua jouduin asumaan loistavaan taloon, jossa nautin kaikkia niitä oikeuksia, mitkä julma veli isäni paarien ääressä oli minulta kieltänyt. Joka ilta tuo vanha marsalkka tuli viettämään minun luonani muutaman tunnin, joiden kuluessa tuo vanhus puhui ainoastaan lempeitä ja lohduttavia sanoja. Hänen valkeat hiuksensa ja kaikki isällisestä hellyydestään minulle antamansa todisteet velvoittavat minua kiitollisuudesta osoittamaan hänelle kiintymystä, ja mielelläni kuvittelin olevani hänen tyttärensä. Otin vastaan ne upeat puvut, jotka hän minulle tarjosi, enkä häneltä salannut ainoatakaan oikullista mielijohdettani, huomatessani hänet niin onnelliseksi voidessaan ne tyydyttää. Eräänä iltana sain kuulla, että koko Parisi piti minua tuon vanhus-paran rakastajattarena. Minulle todistettiin, että minä olin kykenemätön jälleen saavuttamaan viattomuutta, joka aivan syyttömästi oli minulta riistetty. Se mies, joka oli väärin käyttänyt kokemattomuuttani, ei voinut olla rakastaja, eikä tahtonut olla mieheni. Sillä viikolla, jolloin sain tämän kamalan kokemuksen, ja sen päivän aattona, jona minun oli määrä liittyä avioon sen miehen kanssa, jonka nimeä vaadin – muuten ainoa hyvitys, jonka hän minulle saattoi tarjota, hän matkusti Coblenziin. Minut karkoitettiin häpeällisesti siitä pienestä talosta, jonka marsalkka oli minulle asunnoksi antanut ja joka ei ollut hänen omansa. Tähän asti olen sanonut teille totuuden, aivan kuin jos seisoisin Jumalan edessä; mutta älkää nyt enää onnettomalta vaatiko tiliä niistä kärsimyksistä, jotka ovat haudatut hänen muistinsa kätköihin. Eräänä päivänä jouduin naimisiin Dantonin kanssa. Muutama päivä myöhemmin myrsky kaatoi sen suunnattoman suuren tammen, jonka ympärille olin kietonut käsivarteni. Jälleen vajonneena mitä synkimpään kurjuuteen, päätin tällä kertaa kuolla. En tiedä, oliko rakkaus elämään, toivo uuvuttaa onnettomuuteni ja löytää tämän tutkimattoman syvän kuilun pohjalta onni, joka minua pakeni, olivatko, sanon minä, nämä seikat tietämättäni neuvonantajinani, vai viekoittelivatko minua erään Vendômesta kotoisin olevan nuoren miehen kehoittelut, joka jo kaksi vuotta on ollut kiintynyt minuun kuin puuhun kietoutunut käärme epäilemättä luullen, että ääretön onnettomuus lopulta saattaa minut hänen omakseen. Enkä tiedä, kuinka olen voinut suostua tuohon innoittavaan tehtävään lähteä kolmestasadasta tuhannesta frangista tuntemattoman miehen luo, koettaakseni saada hänet minua rakastamaan ja sitten toimittaakseni hänet poliisin käsiin. Näin teidät, ja tunsin heti kuka te olitte tuollaisen aavistuksen avulla, joka ei koskaan petä. Kuitenkin antauduin epäilyyn, sillä kuta enemmän teitä rakastin, sitä kauheampi oli minulle varmuus. Pelastaessani teidät Hulot'n käsistä, luovuin siis osastani ja päätin pettää pyövelit, sen sijaan, että olisin pettänyt heidän uhrinsa. Olen menetellyt väärin näin leikittelemällä ihmisten, heidän elämänsä, heidän valtiollisten vakaumustensa ja itsenikin kanssa, tehden sen naisen tavoin, joka ei maailmassa näe muuta kuin tunnelmia ja hetken mielijohteita. Mutta luulin että minua rakastettiin ja olin viehättynyt toivosta voida alkaa uudelleen elämäni. Silti kaikki, ehkäpä minä itsekin, on ilmaissut entistä elämäni sekavuutta, sillä onhan teidän täytynyt epäillä niin intohimoista naista kuin minä. Mutta oi! Kuka ei olisi taipuvainen antamaan anteeksi sekä rakkauttani että teeskentelyäni? Niin, minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tuskallista unta ja että herätessäni olin kuusitoista-vuotias. Olinhan Alençonissa, missä kohtasin lapsuuteni siveät ja puhtaat muistot. Olin niin mielettömän yksinkertainen, että luulin rakkauden suovan minulle viattomuuden kylvyn. Hetkisen luulin yhä vielä olevani neitsyt, kun en vielä ollut rakastanut. Mutta eilis-iltana teidän intohimonne tuntui minusta todelta, ja sisäinen ääni sanoi minulle: "Miksi pettää häntä?" – Tietäkää siis, herra markiisi, – hän jatkoi ontolla äänellä, joka ylpeästi näytti vaativan tuomitsemista, – tietäkää, että minä olen ainoastaan kunniaton olento, joka ei ole teidän arvoisenne. Tästä hetkestä rupean taas näyttelemään langenneen naisen osaa, väsyneenä esittämään sen naisen osaa, jolle te olitte lahjoittanut sydämen pyhyyden. Hyve minua painaa. Ylenkatsoisin teitä, jos olisitte kyllin heikko minut naimaan. Se olisi mielettömyys, jota voisi odottaa mieheltä sellaiselta kuin kreivi de Bouvan. Mutta te, herra markiisi, olkaa tulevaisuutenne arvoinen ja erotkaa minusta kaihotta. Huonomaineinen nainen, nähkääs, olisi liian vaativainen. Hän rakastaisi teitä vallan toisin kuin tuo nuori ja viaton tyttö, joka hetken ajan tunsi sydämessään suloisen toivon voida olla teidän elämänkumppaninne, tulla suureksi ja jaloksi puolisoksenne, tuottaen teille kunniaa, ja joka tuosta tunteesta on ammentanut rohkeutta uudistaa paheen ja kataluuden turmeleman luontonsa, siten pystyttääkseen ainaisen salvan teidän ja hänen välille. Minä uhraan teille kunniani ja omaisuuteni. Tämän uhrauksen tuottama ylpeydentunne on tukeva minua onnettomuudessani, ja kaitselmus saattaa määrätä kohtaloni mielensä mukaan. Minä en koskaan aio saattaa teitä vihollistenne käsiin. Palaan Parisiin. Siellä on teidän nimenne oleva minulle toinen parempi minä, ja se mainehikas kaiku, jonka te epäilemättä tulette sille hankkimaan, on lohduttava minua kaikissa suruissani. Mitä teihin tulee, te olette mies, te unhoitatte minut… Hyvästi.

Hän riensi pois Pyhän Sulpicen laaksoa kohti ja katosi, ennenkuin markiisi oli ehtinyt nousta häntä pidättääkseen. Mutta hän pyörsi kappaleen matkaa takaisin ja piiloittautui kallion taakse, kuroitti sieltä esiin päätään, tutki markiisia epäilyksen sekaisella uteliaisuudella, ja näki hänen poistuvan tietämättä minne meni ja masentuneen näköisenä.

"Olisikohan hän huonopäinen mies?.." ajatteli Marie, markiisin kadottua näkyvistä ja tuntiessaan olevansa eroitettu hänestä. "Ymmärtäneekö hän minua?"

Hän vavahti. Sitten hän äkkiä alkoi yksin kiiruhtaa Fougères'ta kohti, ikäänkuin olisi pelännyt, että markiisi häntä seuraisi tuohon kaupunkiin, jossa surma olisi hänet saavuttanut.

– No, rakas Francine, mitä hän sinulle sanoi?.. – hän kysyi uskolliselta bretagnettarelta, kun he taas olivat kohdanneet toisensa.

– Oi, Marie, hän säälitti minua. Te ylhäiset naiset annatte miehelle tikarinpistoja kielellänne.

– Millainen hän siis oli, puhutellessaan sinua?

– Hän nyt olisi minua katsellutkaan… oi Marie, hän rakastaa teitä!

– Oi, hän rakastaa minua, hän ei minua rakasta, – hän vastasi; – näiden kahden lauseen välillä on minulla paratiisi tai helvetti. Näiden molempien äärimäisyyksien välillä en löydä paikkaa, mihin jalkani asettaisin.

Näin saavutettuaan hirvittävän kohtalonsa täyttymyksen, Marie saattoi kokonaan antautua surunsa valtaan, ja hänen kasvonsa, joihin siihen asti niin monet eri tunteet olivat luoneet heijastustaan, muuttuivat niin nopeasti, että hän yhden päivän kuluttua, jonka aikana lakkaamatta oli häälyvän onnen ja epätoivon aavistuksen välillä, menetti loistavan kauneutensa ja tuon nuorekkaan virkeyden, joka johtuu siitä, että on vapaa kaikesta intohimosta, tai sitte onnellisuuden huumauksesta. Hulot ja Corentin, jotka olivat uteliaat kuulemaan neiti de Verneuilin mielettömän keikailun tuloksen, olivat tulleet Marieta tervehtimään muutama hetki hänen paluunsa jälkeen. Marie vastaanotti heidät hymyilevänä.

– No niin, – hän sanoi Hulot'lle, jonka levottomissa kasvoissa oli hyvin kysyvä ilme, – kettu palaa pyssyjen ylettyviin, ja pian tulette saamaan ylen kunniakkaan voiton.

– Mitä siis on tapahtunut? – kysyi Corentin välinpitämättömästi, luoden neiti de Verneuiliin sivulta tuollaisen vaanivan katseen, jonka avulla tuollaiset diplomaatit urkkivat ihmisten ajatuksia.

– Oh, – vastasi Marie, – Gars on entistään ihastuneempi minuun, ja minä pakoitin hänet seuraamaan meitä Fougères'n porteille asti.

– Näyttää siltä, kuin vaikutusvaltanne siinä olisi päättynyt, – sanoi Corentin, – ja että herra markiisin pelko on voimakkaampi sitä rakkautta, jota te hänessä herätätte.

Neiti de Verneuil loi Corentiniin halveksivan katseen.

– Te arvostelette häntä itsenne mukaan, – hän vastasi.

– No niin, – sanoi Corentin kiivastumatta, – miksi ette tuonut häntä mukaanne kotianne?

– Jos markiisi minua todella rakastaa, päällikkö, – sanoi Marie luoden häneen veitikkamaisen viekkaan katseen, – niin paheksuisitteko suuresti tekoani, jos pelastaisin hänet, vieden hänet pois Ranskasta?

Vanha soturi riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen jonkunmoisen innostuksen valtaamana. Sitten hän katsoi häneen tuijottaen ja sanoi synkkänä:

– Unhoitatte molemmat ystäväni ja kuusikymmentä kolme soturiani!

– Voi, herra päällikkö, – hän sanoi intohimon koko teeskentelemättömyydellä, – hän ei ole siihen syyllinen, hänet petti häijy nainen, Charretten entinen rakastajatar, joka luullakseni joisi sinisten verta…

– Kuulkaahan, Marie, – huomautti Corentin, – älkää pitäkö pilananne päällikköä, hän ei vielä tunne teidän tapaanne laskea leikkiä.

– Olkaa te vaiti, – huudahti Marie hänelle, – ja tietäkää, että se päivä, jona käytte minulle liian vastenmieliseksi, on oleva täällä viimeisenne.

– Huomaan, neiti, – sanoi Hulot ilman katkeruutta, – että minun tulee valmistautua taistelemaan.

– Siihen ette toki kykene, herra eversti. – Näin heillä olevan yli kuudentuhannen miehen harjoitettua väkeä Saint-Jamesissa, tykistöä ja englantilaisia upseereja. Mutta mitä saisivatkaan nuo miehet aikaan ilman häntä? Olen samaa mieltä kuin Fouché: hänen päänsä on kaikki.

– No niin, saammeko sen käsiimme? – kysyi Corentin kärsimättömänä.

– En tiedä, – vastasi Marie välinpitämättömästi.

– Englantilaisia! – huudahti Hulot vihoissaan, – se vaan häneltä puuttui, ollakseen täydellinen rosvo! Kyllä minä tulen antamaan sinulle englantilaisia, sen takaan!

– Minusta näyttää, kansalainen, niin valtioviisas kuin oletkin, että ajoittain annat tuon naikkosen viedä itsesi harhaan, – sanoi Hulot Corentinille, heidän poistuttuaan muutaman askeleen päähän talosta.

– Se on varsin luonnollista, herra päällikkö, – vastasi Corentin miettiväisenä, – että sinä kaikessa siinä, minkä hän meille on sanonut, et näe muuta kuin pyssynlaukauksia. Te soturit ette tiedä, että on olemassa useita sotimiskeinoja. Taitavasti hyväkseen käyttää miesten tai naisten intohimoja, kuin pontimia, jotka pannaan toimimaan valtion eduksi, asettaa paikoilleen rattaat siinä suuressa koneessa, jota sanomme hallitukseksi, ja sulkea siihen mitä hillittömimmät tunteet kuin liipaisimet, joita pidetään silmällä – eikö tämä ole luomistyötä, eikö se ole Jumalan tavoin asettumista maailmankaikkeuden keskipisteeseen?

– Salli minun pitää omaa ammattiani sinun ammattiasi parempana, – virkkoi soturi kuivasti. – Tehkää te mitä ikinä tahdotte rattainenne. Mutta minä en tunne korkeampaa esimiestä kuin sotaministerin. Hän on antanut minulle tarkat määräykset, ja minä aion lähteä taisteluun poikineni, jotka eivät väisty, ja vallata vihollisen edestä, enkä takaa, kuten sinä.

– Oh, voithan valmistautua lähtemään liikkeelle, – sanoi Corentin. – Mikäli olen tuon naisen puheista voinut arvata, niin tutkimattomalta kuin hän sinusta tuntuukin, niin saatpa pian heiluttaa miekkaasi, ja ennen pitkää tuotan sinulle huvin kohdata tuon rosvon.

– Kuinka niin? – kysyi Hulot, väistyen pari askelta taaksepäin, paremmin nähdäkseen tuon omituisen henkilön.

– Neiti de Verneuil rakastaa Garsia, – vastasi Corentin kumeasti, – ja kenties tuo mies rakastaa häntä! Markiisi, jota koristaa Ludvigin tähden punainen nauha, nuori ja henkevä, ehkäpä päälle päätteeksi rikas – kuinka paljon houkutuksia! Olisihan tuo nainen sangen tyhmä, jos ei toimisi omaksi edukseen, koettaen päästä hänen vaimokseen pikemmin, kuin toimittaa häntä meidän käsiimme. Tuo nainen tahtoo vetää meitä nenästä. Mutta näinpä hänen silmissään jonkunlaista epävarmuutta. Noilla molemmilla rakastavilla tulee luultavasti olemaan kohtaus, ehkä siitä jo on sovittukin. No niin, huomenna on minulla tuo mies satimessa. Tähän asti hän on ollut ainoastaan tasavallan vihollinen, mutta joku hetki sitten hänestä on tullut minun viholliseni. Mutta ne, joiden päähän on pälkähtänyt asettua minun ja tuon naisen väliin, ovat kaikki kuolleet mestauslavalla.

Lausuttuaan nämä sanat Corentin vaipui jälleen mietteisiin, jotka estivät hänet näkemästä sitä syvää inhoa, joka kuvastui rehellisen soturin kasvoissa hetkenä, jona hän kokonaan pääsi noiden juonien ja Fouchén käyttämien vehkeilyjen perille. Hulot päättikin sentähden vastustaa kaikessa Corentinia, mikä ei olennaisesti vahingoittanut hallituksen tuumien ja toiveiden menestymistä, ja jättää tasavallan viholliselle keinon kuolla kunnialla aseet kädessä, ja välttää joutumasta sen pyövelin saaliiksi, jonka asiamies tämä salapoliisin kätyri sanoi olevansa.

"Jos ensimäinen konsuli tahtoisi kuulla minun mielipidettäni", hän ajatteli, kääntäessään selkänsä Corentinille, "hän antaisi noiden kettujen taistella aatelisia vastaan, sillä he ovat toistensa arvoisia, ja käyttäisi sotamiehiä ihan muihin tehtäviin".

Corentin katseli kylmästi soturia, jonka ajatus oli kuvastunut kasvojen ilmeessä, ja silloin hänen silmiinsä välkähti iva, joka ilmaisi tämän juonikkaan poliisikätyrin etevämmyyttä.

"Jos noille aaseille antaa kolme kyynärää sinistä verkaa ja ripustaa rauta-aseen heidän kupeelleen", hän ajatteli, "niin he kuvittelevat, että valtiotaito muka sallii tappaa ihmisiä ainoastaan yhdellä tavalla…"

Sitten hän muutaman hetken kulki edestakaisin ja virkahti itsekseen äkkiä:

– Hetki on tullut, tuo nainen tulee minun omakseni! Viiden vuoden kuluessa se kehä, jonka olen piirtänyt hänen ympärilleen, on vähitellen käynyt ahtaammaksi, nyt hän on vallassani, ja hänen kauttaan olen ylenevä hallinto-uralla yhtä korkealle kuin Fouché… Niin, jos hän menettää sen ainoan miehen, jota on rakastanut, suru ajaa hänet ruumiineen sieluineen minun syliini. Tarvitsee vaan valvoa yöt ja päivät, yllättääkseen hänen salaisuutensa.

* * * * *

Hetkeä myöhemmin olisi asiasta vihiä saanut katsoja eroittanut tämän miehen kalpeat kasvot erään talon ikkunan takana, mistä hän saattoi huomata kaikki, jotka tulivat siihen umpikujaan, joka oli talorivin ja Pyhän Léonard-kirkon välillä. Osoittaen samanlaista kärsivällisyyttä kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Corentin istui vielä seuraavana aamuna samassa paikassa tarkaten vähintäkin melua ja mitä huolellisimmin tutkien katseillaan jokaista tulijaa.

Tämä alkava päivä oli toripäivä. Vaikka näinä onnettomina aikoina talonpojat vastenmielisesti antautuivat vaaralle alttiiksi lähtemällä kaupunkiin, näki Corentin synkkähahmoisen miehen, joka oli puettu vuohennahkaan ja jolla oli kädessä pieni pyöreä ja matala kori, menevän neiti de Verneuilin asuntoon, katseltuaan jotenkin huolettomana ympärilleen. Corentin meni ulos, päättäen odottaa tuota maalaista ovella. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hän saapumalla odottamatta neiti de Verneuilin luo kenties yhdellä ainoalla katseella saattoi yllättää tuon miehen koriin kätketyn salaisuuden. Muuten hän oli kuullut kerrottavan, että oli melkein mahdoton saada mitään selvää bretagnelaisten ja normandialaisten arvoituksellisista vastauksista.

– Galope-Chopine! – huudahti neiti de Verneuil, kun Francine toi sisään chouanin. "Rakastaneeko markiisi siis minua?" hän ajatteli.

Äkillinen toivo levitti hänen ihoonsa mitä loistavimmat värit, ja riemun hänen sydämeensä. Galope-Chopine katsoi vuoroin talon emäntää ja Francinea, näyttäen viimemainittua kohtaan tuntevan suurta epäluuloa. Mutta neiti de Verneuilin antama merkki rauhoitti hänet.

– Arvoisa neiti, – hän sanoi, – kello kahden aikaan hän tulee minun talooni ja odottaa teitä siellä.

Mielenliikutukseltaan neiti de Verneuil ei voinut vastata muuten kuin nyökäyttämällä päätään, mutta samojeedikin olisi täydelleen ymmärtänyt sen merkityksen. Samassa Corentinin askeleet kaikuivat viereisessä huoneessa. Galope-Chopine ei vähääkään joutunut hämilleen, kun neiti de Verneuilin katse ja säpsähdys ilmaisivat hänelle uhkaavan vaaran, ja heti kun urkkijan viekkaat kasvot tulivat näkyviin, chouani kohotti äänensä, niin että se oli vähällä halkaista korvat.

– Vai niin! – hän huusi Francinelle, – voin ja voin välillä on ero. Te tahdotte gibarry-voita, mutta maksatte ainoastaan yksitoista sou'ta naulasta! Tätä varten oli turha vaivata minua tänne! Tämä tässä on hyvää voita, sen voitte uskoa, – hän sanoi, avaten korinsa ja näyttäen kahta Barbetten valmistamaa pientä voi-kokkaretta.

– Täytyy tehdä jokaiselle oikein, pikku neiti, – lisätkää siis vielä yksi sou.

Hänen ontolta kaikuva äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta, ja hänen vihreät, tiheiden harmahtavien kulmakarvojen varjostamat silmänsä kestivät räpäyttämättä Corentinin terävän katseen.

– Suusi kiinni, äijä, sinä et ole tullut tänne myömään voita, sillä olet tekemisissä naisen kanssa, joka ei vielä elinaikoinaan ole hieronut kauppaa. Se ammatti, jota harjoitat, on vielä eräänä päivänä tekevä sinut päätä lyhemmäksi. Ja lyöden häntä ystävällisesti olalle, Corentin lisäsi:

– Ei voi kauan olla samalla chouanien ja sinisten ystävä.

Galope-Chopine tarvitsi koko mielenmalttinsa, nielläkseen raivonsa ja pidättyäkseen vastustamasta tätä syytöstä, jonka hänen ahneutensa saattoi oikeutetuksi. Hän ei vastannut muuta kuin:

– Herra suvaitsee tehdä minusta pilkkaa… Corentin oli kääntänyt chouanille selkänsä; mutta tervehtiessään mennessään neiti de Verneuiliä, jonka sydäntä kouristi, hän saattoi helposti tarkata häntä peilistä.

Galope-Chopine, joka luuli, ettei urkkija enää häntä nähnyt, loi kysyvän katseen Francineen, joka osoitti hänelle ovea, sanoen:

– Seuratkaa minua, hyvä mies, kyllä me asiasta sovimme.

Corentinilta ei ollut jäänyt huomaamatta neiti de Verneuilin ahdistus, jota hänen hymyilynsä huonosti salasi, ei hänen punastumisensa ja ilmeittensä vaihtuminen, ei chouanin levottomuus eikä Francinen eleet – kaiken tämän hän oli huomannut. Ollen varma siitä, että Galope-Chopine oli markiisin lähettämä, hän pysäytti hänet tarttumalla hänen pukunsa pitkiin vuohenkarvoihin sinä hetkenä, jona hän oli poistumaisillaan ovesta, veti hänet takaisin ja katsoi häneen tuimasti.

– Missä asut, äijäseni? Tarvitsen voita…

– Armollinen herra, – vastasi chouani, – koko Fougères'n kaupunki tietää, missä asun, minä olen niin sanoakseni…

– Corentin! – huudahti neiti de Verneuil, keskeyttäen chouanin vastauksen, – te olette kovin rohkea, kun tulette minun luokseni tähän aikaan ja yllätätte minut näin! Tuskin olen pukeutunut… Jättäkää tämä talonpoika rauhaan, hän käsittää yhtä vähän teidän juonianne kuin minä niiden vaikutinta. – Nyt saatte mennä, hyvä mies!

Galope-Chopine epäröi hetken, pitikö hänen poistua. Mies-paran todellinen tai teeskennelty epävarmuus, hän kun ei näyttänyt tietävän, ketä totella, oli jo vähällä pettää Corentinin, kun chouani nuoren naisen käskevästä viittauksesta laahustelevin askelin poistui. Sinä hetkenä neiti de Verneuil ja Corentin katselivat toisiaan ääneti. Tällä kertaa Marien kirkkaat silmät eivät jaksaneet kestää sitä pisteliään kylmää loistoa, joka heijastui tämän miehen katseesta. Päättäväisyys, joka oli ilmennyt urkkijan astuessa huoneeseen, ilme, jota Marie ei ennen ollut hänessä havainnut, hänen muuten räikeän äänensä himmeä kaiku, hänen ryhtinsä – kaikki tämä pelästytti neiti de Verneuiliä.

Hän ymmärsi, että salainen taistelu alkoi heidän välillään, ja että tuo mies oli käyttävä synkän vaikutusvaltansa kaikkia keinoja. Mutta vaikka hän sinä hetkenä selvästi ja täydelleen näki edessään sen kuilun, jonka pohjaan oli syöksymäisillään, hän ammensi rakkaudestaan voimia, karkoittaakseen jäätävän tympäisevät aavistuksensa.

– Corentin, – hän virkkoi, teeskennellen iloisuutta, – toivon, että annatte minun päättää pukeutumiseni.

– Marie, – sanoi Corentin, – niin, sallikaa minun puhutella teitä näin… te ette vielä tunne minua! Kuulkaahan, vähemminkin tarkkanäköinen mies kuin minä olisi jo huomannut, että rakastatte markiisi Montaurania. Minä olen jo moneen kertaan tarjonnut teille sydämeni ja käteni. Te ette ole katsonut minua arvoiseksenne, ja kenties olette ollut oikeassa. Mutta vaikka pidätte itseänne liian ylevänä, liian kauniina ja suurena minulle, olen kuitenkin löytävä keinot, vetääkseni teidät alas luokseni. Kunnianhimoni ja vakaumukseni ovat karkoittaneet teistä kunnioituksen minuun; ja totta puhuen, tämä ei ole oikein. Minä puolestani en pidä ihmisiä yleensä juuri minkäänarvoisina. Minä olen varmasti ylenevä korkeaan asemaan, jonka tuottama kunnia epäilemättä on hivelevä turhamaisuuttanne. Kuka voisi teitä paremmin rakastaa, kuka antaisikaan teille suurempaa vapautta kuin se mies, joka on rakastanut teitä kokonaista viisi vuotta. Vaikka minulla on se vaara tarjona, että te saatte minusta epäedullisen käsityksen, te kun ette voine käsittää, että ylenmääräinen rakkaus voi saattaa luopumaan siitä olennosta, jota jumaloi, tahdon antaa teille todisteen siitä epäitsekkäisyydestä, joka liittyy ihailuuni. Älkää noin pudistako kaunista päätänne. Jos markiisi teitä rakastaa, menkää hänelle vaimoksi; mutta hankkikaa itsellenne sitä ennen varmuutta hänen vilpittömyydestään. Joutuisin epätoivoon, jos tietäisin teitä petettävän, sillä teidän onnenne on minulle omaa onneani rakkaampi. Päätökseni voi teitä hämmästyttää, mutta tietäkää, että se johtuu yksinomaan siitä, etten ole kyllin typerä toivoakseni omistaa naista vastoin hänen tahtoansa. Itseäni minä syytänkin, enkä teitä, siitä että ponnistukseni ovat olleet turhat. Olen toivonut saavuttavani teidät nöyryydellä ja kiintymyksellä, sillä olen jo kauan, sen tiedätte, koettanut tehdä teidät onnelliseksi minun periaatteitteni mukaisesti; mutta te ette ole suvainnut rohkaista ja palkita minua millään.