Kitabı oku: «Kapina», sayfa 3

Sitten hän osoitti heille tien vaarallisia huippukohtia. Nuo neljä soturia tervehtivät kiitoksen merkiksi, vieden kätensä vanhojen kolmikulma-hattujensa tasalle, joiden sateen liottamat ja iän kuluttamat reunat riippua lerpattivat alas kuvun reunasta. Yksi heistä, korpraali Laruse, jonka Hulot tunsi, sanoi lyöden pyssyynsä:

– Panemmepa heidät tanssimaan meidän pillimme mukaan, päällikkö!

He poistuivat, kaksi oikealle, kaksi vasemmalle. Nähdessään heidän katoavan molemmin puolin tietä tunsi soturijoukko epämääräistä levottomuutta. Rauhaton oli niinikään Hulot, joka luuli lähettäneensä heidät varman kuoleman kitaan. Jopa hänen sielussaan vavahti, kun hän ei enää nähnyt heidän hatunkulmiaan.

Upseerit ja sotamiehet kuuntelivat kuivissa lehdissä kahisevia, asteittain heikkeneviä askeleita ja tunsivat mielessään ahdistusta, joka oli kahta kiusallisempi sentähden, että se täytyi painaa syvälle poveen. Sodassa esiintyy kohtauksia, joissa neljän miehen alttiiksi pannut henget aiheuttavat enemmän kauhua kuin Jemmapes'n taistelussa kaatuneet tuhannet ruumiit. Mutta noissa soturikasvoissa on niin monta vaihtelevaa ilmettä, että niiden kuvaajien on turvautuminen sotilasten omiin muisteluihin ja luovuttaminen näiden vilkkaiden kasvojen kuvaaminen levollisessa mielentilassa oleville henkilöille, sillä nuo yksityisseikoista niin rikkaat sielunmyrskyt eivät ole kuvattavissa ilman ääretöntä laveutta.

Kun noiden neljän soturin pistimet olivat kadonneet näkyvistä, palasi kapteeni Merle, täytettyään salaman nopeudella päällikön käskyt. Parilla kolmella komentosanalla Hulot nyt järjesti joukkonsa jäljellä olevat miehet taisteluvalmiiksi keskelle tietä. Sitten hän antoi käskyn palata Pèlerine-vuoren huipulle, minne hänen pieni etujoukkonsa oli pysähtynyt. Itse hän kulki viimeisenä ja takaperin, pitääkseen silmällä pienimpiäkin muutoksia, mitä saattoi esiintyä jossakin kohdassa tätä eteenleviävää näyttämöä, jonka luonto oli tehnyt niin ihanaksi ja ihminen niin hirvittäväksi.

Hän saapui siihen paikkaan, missä Gérard vartioi Marche-à-Terreä. Tämä oli näennäisesti välinpitämättömänä seurannut kaikkia päällikön liikkeitä, mutta katsoi nyt uskomattoman älykkäänä sinne päin, mihin nuo molemmat soturit juuri olivat kadonneet, tien oikealla puolella olevaan metsään, ja päästi kolme tai neljä vihellystä, matkien pöllön kimakkaa ja korvia viiltävää ääntä. Nuo kolme kuuluisaa salakuljettajaa, joiden nimet jo ovat mainitut, vaihettelivat erityisellä tavalla tätä huutoa yön aikaan, ilmaistakseen toisilleen väijytyksiä, uhkaavia vaaroja ja kaikkea, mikä heidän oli tärkeä tietää. Siitä he olivat saaneet liikanimen chuin, joka näiden seutujen murteessa merkitsee pöllöä. Tämä murteissana siirtyi sitten niidenkin nimeksi, jotka ensimäisen tasavaltaa vastaan käydyn sodan aikana matkivat näiden kolmen veljeksen eleitä ja ilmoitusmerkkejä. Kuullessaan nuo epäilyttävät vihellykset, päällikkö pysähtyi tuijottamaan Marche-à-Terreen. Hän teeskenteli siten erehtyneensä tuon chouanin typerään kömpelyyteen nähden, ja piti hänet luonaan jonkunmoisena ilmapuntarina, joka osoittaisi hänelle vihollisen liikkeet. Hän pysäytti Gérardin käden, joka valmistautui kiirehdyttämään tuota vakoilijaa, asetti kaksi sotilasta muutaman askeleen päähän hänestä ja käski kuuluvalla ja selvällä äänellä heidän viipymättä ampua hänet kuoliaaksi, jos hän vielä antoi pienimmänkin merkin. Uhkaavasta vaarasta huolimatta ei Marche-à-Terre osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, ja häntä tähystelevä päällikkö pani merkille tämän levollisuuden.

– Tuo kollo ei osaa ammattiaan! – hän sanoi Gérardille. – Niin, niin, tosin ei ole helppo lukea chouanin tunteita hänen ilmeistään; mutta tämä on ilmiantanut itsensä ponnistuksillaan tuoda esiin pelottomuutensa. Näetkös, Gérard, jos hän olisi teeskennellyt pelkurimaisuutta, olisin pitänyt häntä hölmönä, ja niin olisi meitä ollut kaksi samanlaista, ja minä olisin joutunut pussiin. Mutta nyt tiedän, että meidän kimppuumme aiotaan hyökätä! Mutta tulkootpa vaan, nyt olen valmis.

Lausuttuaan nämä sanat puoliääneen ja voitonriemuisena, vanha soturi hykersi käsiään ja katsoi Marche-à-Terreen ivallisena; sitten hän risti käsivarret rinnalleen, jäi seisomaan tielle molempien lempi-upseeriensa väliin ja odotti toimenpiteittensä tulosta.

Varmana siitä, että taistelu oli tulossa, hän katseli sotamiehiään tyynen näköisenä.

– Saammepa tapella, – sanoi hiljaa Beau-Pied, – päällikkö hykerteli käsiään.

* * * * *

Se vaarallinen asema, johon päällikkö Hulot ja hänen joukkonsa olivat joutuneet, oli niitä, joissa henki todella on siihen määrään alttiina, että lujaluontoiset miehet pitävät kunnianaan silloin näyttäytyä kylmäverisiksi ja mielenmalttiaan hallitseviksi.

Tällaisissa tapauksissa oikein selvästi käy ilmi miehen sisu. Niinpä päällikkö, joka paremmin oivalsi vaaran suuruuden kuin molemmat upseerinsa, itserakkaasti kyllä tahtoi näyttää kaikista levollisimmalta. Hän loi katseensa vuoroin Marche-à-Terreen, tielle ja metsään ja odotti sisäistä ahdistusta tuntien chouanien yhteislaukauksen rätinää, sillä hän luuli näiden peikkojen tavoin piilevän yltympäri; mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat levolliset. Sinä hetkenä, jona kaikkien soturien silmät kohdistuivat häneen, hän veti ryppyihin ruskettuneet pienten rokonarpien peittämät poskensa, mytisti äkkiä ylähuultansa ja vilkutti silmäänsä – irve, jota sotamiehensä aina pitivät hymyilynä; sitten hän löi Gérardia olalle sanoen:

– Nyt saatamme hieman vetää henkeä; mitä tahdoittekaan äsken sanoa minulle?

– Missä uudessa pälkäässä olemmekaan nyt, päällikkö?

– Asia ei ole uusi, – hän vastasi hiljaa. – Koko Europpa on meitä vastaan ja nyt sillä on tilaisuus menetellä mielin määrin. Sillä aikaa kuin Direktorion jäsenet pureskelevat toisiaan kuin hevoset tallissa, kun niillä ei ole kauroja, ja kuin kaikki repeää rääsyiksi heidän hallintonsa aikana, jättävät he sotajoukot oman onnensa nojaan. Italiassa on kaikki menetettyä! Niin, ystäväni, Trebian edustalla kärsimiemme tappioiden pakosta olemme luopuneet Mantuasta, ja vastikään lyötiin Joubert Novin taistelussa. Toivottavasti Massena kykenee pitämään miehitettyinä Sveitsin vuorisolat, joka on tulvillaan Suvorowin joukkoja. Rheinin varsillakin olemme saaneet selkäämme. Direktorio on lähettänyt sinne Moreaun. Kykeneekö hän puolustamaan rajoja? Ja vaikkapa kävisikin niin onnellisesti, niin valtaliitto lopulta tulee musertamaan meidät, ja onnettomuudeksemme se ainoa kenraali, joka voisi meidät pelastaa, on hiidessä, nimittäin kaukana Egyptissä!.. Mitenkä hän muuten pääsisikään palaamaan? Onhan Englanti herra merellä.

– Bonaparten poissaolo ei minua huolestuta, päällikkö, – vastasi nuori ajutantti Gérard, jossa huolellinen kasvatus oli kehittänyt korkeamman arvostelukyvyn. – Jäisikö vallankumouksemme kesken? Ei suinkaan. Eihän meidän ole yksistään määrä puolustaa Ranskan aluetta – meillä on kaksinainen tehtävä. Täytyyhän meidän lisäksi säilyttää maan ominaista henkeä, yleviä vapauden ja riippumattomuuden periaatteita, tuota lakiasäätävien kansankokoustemme herättämää inhimillistä järjellisyyttä, joka toivoakseni on vahvistumistaan vahvistuva. Ranskaa voi verrata matkamieheen, jolla on toimena viedä jonnekin palava kynttilä: hän suojelee sitä toisella kädellä ja puolustautuu toisella. Jos teidän uutisenne ovat todet, ei meitä kymmeneen vuoteen olisi piirittänyt niin monta ihmistä, jotka koettavat tuota kynttilää sammuttaa. Vakaumukset ja maa, kaikki on häviön partaalla.

– Valitettavasti! sanoi huoaten päällikkö Hulot. – Nuo Direktorion ilveilijät ovat osanneet riitaantua kaikkien niiden miesten kanssa, jotka olisivat kyenneet ohjaamaan alusta. Bernadotte, Carnot, kaikki, yksin kansalainen Talleyrand, ovat meidät hylänneet. Sanalla sanoen, on jälellä yksi ainoa kunnon isänmaanystävä, kelpo Fouché, joka poliisin avulla hallitsee kaikkea. Siinä vasta mies! Hänpä se oli, joka ajoissa varoittaen käänsi minun huomioni tähän kapinaliikkeeseen. Ja kuitenkin olemme ansassa, siitä olen varma.

– Oh! jos ei sotajoukko hieman sekaannu hallituksemme johtoon, – huomautti Gérard, – saattavat asianajajat meidät vielä tukalampiin oloihin kuin ne, joissa olimme ennen vallankumousta. Eiväthän nuo tomppelit osaa käskeä.

– Pelkään yhä, – virkkoi Hulot, – että he ryhtyvät keskusteluihin Bourbonien kanssa. Tuhat tulimmaista, mihin kiipeliin joutuisimmekaan, jos he sopisivat keskenään!

– Ei, ei, päällikkö hyvä, niin pitkälle ei sentään mennä, – vakuutti Gérard. – Sotajoukko tulee, kuten itse sanoitte, kaiuttamaan ääntänsä, ja jos se ei puhu vallan epäselvää kieltä, toivon, ettemme ole vuodattaneet vertamme kymmenen vuotta lannoittaaksemme pellavamaata ja nähdäksemme toisten pellavaamme kehräävän.

– Niin, – huusi päällikkö, – tämä puvun vaihto on käynyt meille hirvittävän kalliiksi.

– No niin, – virkahti kapteeni Merle, – menetelkäämme joka tapauksessa täällä kuin kelpo isänmaanystävät ainakin, ja koettakaamme estää chouanien yhteys Vendéen kanssa. Sillä jos nämä tekevät keskenään liiton ja Englanti sekaantuu asiaan, en ainakaan minä tälläkertaa mene takaamaan tasavallan jakamattomuutta.

Tässä pöllön huuto, joka kuului jotenkin kaukaa, keskeytti keskustelun. Käyden levottomammaksi päällikkö taaskin tutki Marche-à-Terreä, jonka tunteettomat kasvot tuskin kuvastivat elonmerkkiä. Rekryytit, jotka upseeri oli koonnut, seisoivat karjalauman tavoin yhteen sullottuina keskellä tietä, noin kolmenkymmenen askeleen päässä taisteluvalmiista soturijoukosta. Kymmenen askeleen päässä heidän takanaan olivat luutnantti Lebrunin komentamat sotamiehet ja isänmaanystävät. Päällikkö silmäili tätä taistorintamaa ja vilkaisi viimeisen kerran loitommaksi tielle asettuneeseen etuvartija-joukkoon.

Ollen tyytyväinen järjestelyynsä, hän kääntyi antaakseen käskyn liikkeellelähtemiseen, kun samassa näki niiden kahden soturin kolmiväriset kokardit, jotka palasivat tarkastelemasta tien vasemmalla puolella olevaa metsää. Kun päällikkö ei nähnyt kahden oikealle lähteneen tiedustelijan palaavan, päätti hän odottaa heidän tuloaan.

– Ehkäpä pommi tulee tuolta puolelta, – hän sanoi molemmille upseereille, osoittaen metsää, joka oli ikäänkuin niellyt nuo kaksi poistunutta vartijasoturia.

Sillävälin kuin molemmat tarkk'ampujat antoivat Hulot'lle jonkunmoisen raportin, laiminlöi hän tarkastamasta Marche-à-Terreä. Silloin chouani käytti tilaisuutta hyväkseen päästääkseen kovan, suunnattoman kauas kaikuvan vihellyksen; ja ennenkuin kumpikaan hänen kahdesta vartijastaan oli ehtinyt pyssyäkään tähdätä häneen, oli hän piiskan lyönnillä kaatanut heidät kumoon tien laitaan.

Samaan aikaan hälinä tai pikemmin hurja ulvonta yllätti tasavaltalaiset. Hirvittävä kiväärien räiske kuului metsänrinteestä, missä chouani oli istunut, ja ojensi maahan seitsemän tai kahdeksan sotamiestä. Marche-à-Terre, jota viisi tai kuusi miestä oli tähdännyt, häneen osaamatta, katosi metsään, kiivettyään ylös rinnettä nopeana kuin villikissa. Hänen puukenkänsä vierivät ojaan, ja saattoi helposti nähdä hänen jalassaan nuo isot raudoitetut saappaat, joita "kuninkaan jääkärit" tavallisesti käyttivät. Chouanien ensi huutojen kaikuessa kaikki rekryytit hyökkäsivät oikealle metsään kuin lintuparvi, joka lehahtaa lentoon matkamiehen lähestyessä.

– Ampukaa noita koiria! – huusi päällikkö.

Joukko tähtäsi pakenijoita, mutta nämä olivat viisaasti kyllä asettuneet puiden taakse turviin pyssyntulelta, ja ennenkuin aseet olivat uudestaan panostetut, olivat he jo kadonneet.

– Kootkaapa siis maakuntalaislegionia! – virkkoi Hulot Gérardille. – Täytyy olla typerä kuin Direktorion jäsenet luottaakseen väennostoon näillä seuduilla. Lakiasäätävä kokous tekisi paremmin, jos ei lupaisi meille niin runsaasti sotilaspukuja, rahaa, ampumavaroja, vaan jos todella ne meille antaisi.

– Nuo hunsvotit pitävät enemmän tattarikakuistaan kuin meidän sotilasleivästämme, – sanoi Beau-Pied, komppanian pilkkakirves.

Näitä sanoja säestivät pilapuheet ja naurunremahdukset, joilla tasavaltalaissoturit ilkkuivat karkaajia, mutta äkkiä seurasi taas hiljaisuus. Nähtiin noiden kahden tiedustelijan, jotka päällikkö oli lähettänyt nuuskimaan oikealla olevaa metsää, vaivalloisesti astuvan alas rinnettä. Toinen heistä, joka oli lievemmin haavoittunut, tuki toveriansa, joka kostutti maata verellänsä. Nämä molemmat poloiset soturit olivat saapuneet rinteen puoliväliin, kun Marche-à-Terren inhoittavat kasvot ilmestyivät puiden lomassa. Hän tähtäsi molempiin sinisiin niin tarkasti, että tappoi heidät yhdellä ainoalla laukauksella, ja heidän ruumiinsa vierivät raskaina alas ojaan. Tuskin oli hänen möhkälemäinen päänsä tullut näkyviin, kun kolmekymmentä pyssynpiippua kohosi ilmoille; mutta utukuvan tavoin hän taas oli kadonnut noiden onnettomien väriherne-pensaiden taakse.

Nämä tapahtumat, joiden kuvaaminen vaatii niin monta sanaa, kestivät vaan silmänräpäyksen. Seuraavassa tuokiossa jälkijoukon isänmaallismieliset ja sotamiehet niinikään kädenkäänteessä liittyivät muuhun joukkoon.

– Eteenpäin, mars! – huusi Hulot.

Sotajoukon osasto kulki kiireisesti tien huipulle, johon etuvartija oli asetettu. Siellä päällikkö uudelleen järjesti joukkonsa taistelurintamaksi. Mutta hän ei huomannut mitään toistunutta vihollis-mielenosoitusta chouanien puolelta ja luuli että nostoväen vapauttaminen oli ollut tuon väijytyksen ainoa tarkoitus.

– Heidän huutonsa, – hän sanoi molemmille ystävilleen, – osoittavat, ettei heitä ole monta. Marssikaamme joutuin eteenpäin, niin saavumme kenties Ernéehen, ennenkuin he ovat kintereillämme.

Nämä sanat kuuli eräs isänmaallismielinen rekryytti, joka astui esiin rivistä ja pysähtyi Hulot'n eteen.

– Kenraali, – hän virkkoi, – olen jo kerran ollut sotimassa chouaneja vastaan. Saanko teille sanoa pari sanaa?

– Tuo on varmaankin asianajaja, ja nämä luulevat aina olevansa oikeussalissa, – kuiskasi päällikkö Merlen korvaan. – No sano sanottavasi, – hän sitten vastasi nuorelle fougèrelaiselle.

– Chouanit ovat epäilemättä tuoneet mukanansa aseita niille miehille, joilla juuri ovat täydentäneet rivinsä. Jos siis heidän nähtensä pötkimme tiehemme, asettuvat he meitä odottamaan joka metsätien käänteeseen ja ampuvat meidät viimeiseen mieheen ennenkuin saavumme Ernéehen. Toisin tulee tässä ajaa asiaa, kuten sanoit, mutta patruunilla. Kahakan aikana, joka tulee kestämään kauemmin kuin mitä näyt luulevan, lähtee yksi tovereistani noutamaan tänne kansalliskaartin ja vapaajoukot Fougères'sta. Silloin saat nähdä, että me, vaikka olemmekin vaan rekryyttejä, emme silti ole tomppeleita.

– Luuletko siis, että chouaneja on paljo?

– Päätä itse, päällikkö-kansalainen!

Hän vei Hulot'n erääseen ylätason paikkaan, missä hietaa oli pengottu kuin haravalla. Kiinnitettyään hänen huomionsa tähän seikkaan, hän vei hänet paljoa kauemmaksi polulle, missä he näkivät siitä kulkeneen suurilukuisen miesjoukon jäljet. Lehtiä oli siinä tallautunut kovaksi poljettuun multaan.

– Nämä ovat Vitrén garseja, – sanoi Fougéres'n mies. – He ovat liittyneet ali-normandialaisiin.

– Mikä on nimesi, kansalainen? – kysyi Hulot.

– Gudin, päällikkö.

– Hyvä, Gudin, nimitän sinut kotikaupunkilaistesi korpraaliksi. Sinä näytät minusta kelpo mieheltä. Annanpa sinulle toimeksi valita tovereistasi sen, joka on lähetettävä Fougères'en. Sinä itse pysyttelet minun läheisyydessäni. Mutta mene ensi työksesi rekryytteinesi ottamaan niiden toveri-parkojemme pyssyt, takit ja patruunalaukut, jotka nuo roistot juuri kaatoivat tielle. Eikä teidän pidä seisoa tässä märehtimässä pyssynluoteja niitä puolestanne heille tarjoamatta.

Pelottomat Fougères'n miehet menivät noutamaan kaatuneiden sota-asun, ja koko komppania suojeli heitä tuimalla, metsään suunnatulla tulella, niin että heidän onnistui riisua vainajien vaatteet ja aseet, menettämättä ainoatakaan miestä.

– Noista bretagnelaisista tulee mainiota jalkaväkeä, – sanoi Hulot, – jos vaan sotilaan leipäkannikka heille maistuu.

Gudinin lähettämä airut läksi juosten matkaan syrjäpolkua pitkin, joka johti vasemmalle metsään. Sotamiehet tutkivat aseitaan ja valmistautuivat taisteluun. Päällikkö tarkasteli heitä, hymyili heille, asettui muutaman askeleen päähän edelle kahden suosikkiupseerinsa kera ja odotti päättäväisenä chouanien hyökkäystä.

Syntyi jälleen syvä hiljaisuus, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kolme sataa chouania, joiden univormut olivat samanlaiset kuin rekryyteillä, syöksyi äkkiä esiin oikealta metsästä ja riensi suorastaan ulvoen epäjärjestyksessä miehittämään koko sen osan tietä, joka oli heikon sinisten pataljonan edessä. Päällikkö järjesti sotilaansa kahteen yhtä suureen joukkoon, joista kukin oli kymmenmiehisen rintaman vahvuinen. Näiden parvien keskelle hän sijoitti kaksitoista rekryyttiä, jotka kiireimmiten olivat pukeutuneet sota-asuun, ja asettui itse heidän etunenäänsä.

Tätä pientä sotajoukkoa suojeli kummallakin sivustalla kahdenkymmenen viiden miehen suuruinen siipijoukko, jotka liikehtivät molemmin puolin tietä Gérardin ja Merlen johtamina. Näiden molempien upseerien oli määrä hyökätä chouanien kimppuun sivulta ja estää heidät hajaantumasta seudulle, missä kukin talonpoika aikoi asettua siten, että vaaratta saattoi ampua sinisiä, jolloin tasavaltalaisjoukot eivät enää olisi tietäneet, mistä löytää vihollisensa.

Nämä määräykset, jotka päällikkö oli antanut niin nopeasti kuin tilanne vaati, loivat hänen luottamustaan sotamiehiinkin, ja kaikki marssivat ääneti chouaneja vastaan.

Kului sitten muutama hetki molempien vastustajien lähestyessä toisiaan, ja sitten paukkui kiväärien laukauksia luodin kantaman päästä levittäen kuolemaa molemmille puolille. Samassa silmänräpäyksessä molemmat tasavaltalaisten sivusjoukot, joille chouanit eivät voineet asettaa vastustajia, saapuivat heidän sivustoilleen, ja heidän tiheä ja tuima tulensa kylvi kuolemaa ja epäjärjestystä keskelle vihollista.

Tämä temppu aikaansai melkein tasaisen miesluvun molemmilla puolin. Mutta chouanien voittamattoman peloton ja sitkeä luonne kesti tällaisen koettelemuksen; he eivät väistyneet, heidän tappionsa ei heitä masentanut, he sulkivat uudelleen rivinsä ja koettivat saartaa tuon pienen sinisten joukon, joka otti niin vähän tilaa ja joka näytti mehiläisemolta keskellä parveaan. Ja nyt syntyi tuollainen hirvittävä kamppailu, jossa teräaseiden kalske korvaa ampuma-aseiden ainoastaan harvoin kajahtavan paukkeen, jossa taistellaan mies miestä vastaan, ja jossa molempien vastustajien ollessa yhtä rohkeat, ylivoima lopulta ratkaisee voiton.

Chouanit olisivatkin heti alussa saavuttaneet voiton, ellei molempien Merlen ja Gérardin komentamien sivustajoukkojen olisi onnistunut parilla kolmella yhteislaukauksella sivultapäin ahdistaa vihollisten jälkijoukkoa. Näiden molempien sivustajoukkojen sinisten olisi nyt pitänyt jäädä asemiinsa ja edelleen näin tuhota hirvittäviä vastustajiaan. Mutta kiihtyen, kun näkivät sen vaaran, jonka alaisena oli tuo pieni sankarillinen joukko, minkä nyt täydelleen saarsivat kuninkaan jääkärit, he hyökkäsivät pistimet sojossa hurjina tielle ja saattoivat muutamaksi hetkeksi taistelun tasaväkisemmäksi. Molemmat kiistapuolet antautuivat nyt taisteluraivoon, jota vielä enensi puoluekiihkon julmuus ja vimma, mikä painoi tähän sotaan poikkeuksen leiman. Jokainen yksityinen soturi, tarkatessaan omaa vaaraansa, oli vaiti. Koko kohtaus oli synkkä ja kylmä kuin kuolema.

Aseiden kalskahdellessa ja hiedan narskuessa jalkojen alla ei kuullut muuta kuin niiden kumeat ja korisevat huudahdukset, jotka vaarallisesti haavoittuneina tai kuolevina kaatuivat maahan. Nuo tasavaltalaisten keskellä olevat kaksitoista soturin-alokasta puolustivat niin urhoollisesti päällikköä, joka yhtenään jakeli neuvoja ja määräyksiä, että moneen kertaan muutamat sotamiehet huusivat:

– Hyvä, pojat!

Kylmäverinen ja valpas Hulot huomasi pian chouanien joukossa miehen, jota, samoin kuin häntä itseään, valiojoukko ympäröi ja joka ilmeisesti oli heidän johtajansa. Hän tahtoi hyvin kernaasti tietää, kuka tuo upseeri oli. Mutta turhaan hän moneen kertaan koetti eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, jotka yhä peittyivät punalakkien ja leveälieristen hattujen taakse. Hän tunsi joukosta ainoastaan Marche-à-Terren, joka seisoen kenraalinsa vieressä toisti hänen komentosanojaan käheällä äänellä, ja jonka karbiinipyssy ei hetkeäkään pysynyt toimettomana.

Päällikkö tuskaantui näistä yhä kertyvistä esteistä. Hän paljasti miekkansa, innostutti sotureitaan ja hyökkäsi niin rajusti chouanien keskustaan, että mursi aukon heidän riveihinsä ja sai näkyviinsä vihollispäällikön, jonka kasvot kuitenkin olivat kokonaan valkoisella kokardilla varustetun suuren huopahatun varjossa. Mutta tuo tuntematon hämmästyi näin rohkeasta hyökkäyksestä, peräytyi ja lykkäsi samassa äkkiä hattunsa niskaan: silloin saattoi Hulot kiireessä nähdä tämän henkilön kasvot. Tuolla nuorella päälliköllä, joka Hulot'n arvion mukaan ei ollut kahtakymmentä viittä vanhempi, oli yllään vihreästä verasta tehty metsästystakki. Hänen valkeassa vyössään piili pistooleja. Hänen isot saappaansa olivat raudoitetut niin kuin chouaneilla. Polviin ylettyvät säärystimet, joiden jatkona olivat hyvin karkeasta kankaasta tehdyt polvihousut, täydensivät tuon puvun, joka verhosi keskikokoista, mutta solakkaa ja hyvin kehittynyttä vartaloa.

Raivoissaan siitä, että siniset olivat tunkeutuneet hänen persoonansa läheisyyteen, hän painoi hatun takaisin alas kasvoille ja riensi heitä vastaan; mutta seuraavassa tuokiossa hänet ympäröivät Marche-à-Terre ja muutamat muut levottomat chouanit. Nuoren päällikön ympärillä häärivien henkilöiden väliin jäädessä aukkoja, luuli Hulot huomaavansa leveän punaisen huivin, joka koristi puoleksi napeista avattua takkia.

Tämä kuninkaallismielisten koriste, joka siihen aikaan oli joutunut unhoitukseen, veti ensin Hulot'n huomiota puoleensa, mutta se siirtyi sitten äkkiä kasvoihin, jotka piankin katosivat hänen näkyvistään, kun taistelun tuoksina pakoitti hänet valvomaan pienen joukkonsa turvallisuutta ja liikkeitä. Vain vilahdukselta hän siis oli ehtinyt nähdä säihkyvät silmät, joiden väri häneltä jäi huomaamatta, vaalean tukan ja jotenkin hennot, auringon ruskettamat kasvonpiirteet. Kuitenkin pani hän merkille tuon nuoren miehen paljaan kaulan, jonka valkoihoisuus vielä enemmän pisti silmään hellästi ja huolimattomasti sidotun kaulahuivin rinnalla. – Nuoren päällikön ryhti, joka uhkui tulisuutta ja intoa, oli sotilaallinen kuin niillä ainakin, jotka taistelulta vaativat jonkunlaista runollista ritarillisuutta. Hänen hienon hansikkaan peittämä kätensä heilutti miekkaa, joka välkkyi auringonpaisteessa. Hänen ulkomuotonsa osoitti samalla hienoutta ja voimaa.

Tämä siirtolainen vilpittömine haaveiluineen yhtyneinä nuoruuden viehätykseen ja sivistyneine tapoineen edusti miellyttävästi ranskalaista aatelia. Hän oli Hulot'n täydellinen vastakohta, Hulot'n, joka seisoen neljän askeleen päässä hänestä tarjosi ikäänkuin vilkkaan vertauskuvan tarmokkaasta tasavallasta, jonka puolesta tuo vanha soturi taisteli. Lisäksi hänen ankarat kasvonsa, kuluneiden punaisten rinnusliepeiden koristama sininen univormu, mustuneet ja hartioiden takana roikkuvat olkanauhat kuvasivat hänen puutteenalaisuuttaan ja luonnettaan.

Nuoren miehen hieno ryhti ja ylimyksellinen ilme eivät jääneet

Hulot'lta huomaamatta, ja tahtoen päästä häneen käsiksi hän huusi:

– Hoi, tanssimestari, tule lähemmäksi, jotta saan ryhtyä kanssasi käsikähmään!

Kuninkaallismielinen päällikkö kiukustui hetkellisestä vastoinkäymisestään ja syöksyi epätoivoisena eteenpäin. Mutta kun hänen miehensä näkivät hänen näin panevan henkensä alttiiksi, karkasivat he kaikki sinisten kimppuun. Äkkiä eroitti taistelun hälinästä pehmeän ja kirkkaan äänen:

– Tässä kaatui pyhä Lescure. Ettekö tahdo kostaa häntä?

Näitä tenhoavia sanoja seurasi chouanien puolelta hirvittävä pommitus, ja tasavallan sotamiehet kykenivät hädin tuskin pysymään koossa ja ehkäisemään pienen rintamansa murtumista.

– Ellei tuo olisi nuorukainen, – sanoi Hulot peräytyen askel askeleelta, – ei meitä vastaan olisi tehty hyökkäystä. Eihän koskaan ole nähty chouanien yhtyvän taisteluun. Mutta sen parempi, meitä ei ainakaan tapeta pitkin tien vartta kuin koiria.

Sitten hän metsään kajahtavalla äänellä huusi:

– Eteenpäin, pojat. Sallimmeko rosvojen pitää meitä pilanaan!

Se teonsana, jota tässä kohdassa käytämme kelpo päällikön käyttämän sijalla, kykenee sitä vaan heikosti korvaamaan. Mutta sotavanhukset osaavat kyllä panna sen sijalle tuon oikean sanan, joka epäilemättä on kuvaavampi sotilaallinen voimasana.

– Gérard, Merle, – jatkoi päällikkö, – kutsukaa miehenne takaisin, järjestäkää heidät rintaman takana pataljonaksi, ja ampukaa noita koiria, jotta heistä pääsemme.

Suurella vaivalla saatiin Hulot'n määräys täytetyksi; sillä kuultuaan vastustajansa äänen huusi nuori päällikkö:

– Kautta Pyhän Annan, älkää päästäkö heitä käsistänne. Hajaantukaa, garsit!

Kun molemmat Merlen ja Gérardin komentamat sivustajoukot vetäytyivät taaksepäin kahakan keskustasta, ajoi kumpaakin pientä osastoa takaa itsepäinen ja ylivoimainen chouani-joukko. Nämä "vuohennahat" saartivat joka taholta Merlen ja Gérardin väen, jälleen kaiuttaen kumeita, ulvonnantapaisia huutojaan.

– Suu kiinni, herraseni, – huudahti Beau-Pied, – eihän tässä edes kuule milloin kuolee.

Tämä pila elvytti sinisten rohkeutta. Tasavaltalaiset eivät tyytyneet puolustautumaan ainoastaan yhdessä kohdassa Pèlerine-vuoren ylätasoa, vaan tekivät sen kolmessa eri paikassa, ja laukaukset houkuttelivat esiin kaikki tämän äsken vielä niin rauhaisan laaksoseudun kaiut. Taistelu olisi voinut vielä tuntikausia jäädä ratkaisemattomaksi, tai olisi se päättynyt taistelijoiden puutteessa. Sillä siniset ja chouanit osoittautuivat yhtä urhoollisiksi. Raivo kiihtyi jatkuvasti molemmin puolin, kun kaukaa alkoi kuulua heikkoa rummun pärinää. Ja päättäen tämän melun suunnasta kulki lähestyvä joukko Couësnon-laakson poikki.

– Se on Fougères'n kansalliskaarti! – huusi Gudin vahvalla äänellä.

– Vannier on varmaankin heidät kohdannut.

Huuto saapui nuoren chouanipäällikön ja hänen hurjan ajutanttinsa korvaan, ja kuninkaallismieliset tekivät peräytymisliikkeen, jonka Marche-à-Terren petomainen huuto heti pysäytti.

Kun päällikkö puoliääneen oli lausunut pari kolme komentosanaa, jotka Marche-à-Terre tulkitsi chouaneille Bretagnen rahvaan murteella, he alkoivat peräytyä, tehden sen niin taitavasti, että tasavaltalaiset ja heidän päällikkönsäkin siitä joutuivat vallan ymmälle. Ensi käskyn saatuaan uljaimmat chouanit järjestyivät riviin, muodostaen kunnioitusta herättävän rintaman, jonka taakse haavoittuneet ja heidän muu väkensä vetäytyi panostamaan pyssyjä. Sitten haavoittuneet, toimien yhtä joutuisasti kuin äsken Marche-à-Terre, saapuivat ylhäällä tien oikealla puolella olevalle rinteelle, ja heitä seurasi sinne puolet chouaneista, jotka vikkelästi kiipesivät sen huipulle, missä siniset eivät enää nähneet heistä muuta kuin heidän tarmokkaat päänsä.

Siellä he asettuivat puiden taakse suojaan ja suuntasivat nyt pyssynpiippunsa sitä saattovartijaston jäännöstä kohti, joka Hulot'n toistamia komentohuutoja noudattaen nopeasti oli järjestynyt, voidakseen tiellä asettaa chouaneja vastaan heidän veroisensa rintaman. Nämä peräytyivät hitaasti ja puolustivat asemaansa, pyörähdellen niin että saivat tukea tovereittensa tulelta. Saavutettuaan maantienojan, he vuorostaan kiipesivät ylös sille korkealle rinteelle, jonka reuna oli heidän miestensä hallussa, ja saapuivat heidän luokseen urhokkaasti uhmaillen tasavaltalaisten tulta, jotka ampuivat heitä niin taitavasti, että oja täyttyi ruumiista. Rinteen huipulla olijat vastasivat aivan yhtä murhaavalla tulella. Sinä hetkenä Fougères'n kansalliskaarti saapui taistelupaikalle juoksujalassa, ja sen tulo päätti kahakan. Kansalliskaartilaiset ja muutamat kiivastuneet sotamiehet hyppäsivät jo penkeren yli tunkeakseen metsään. Mutta päällikkö huusi heille jylisevällä äänellä:

– Aiotteko syöksyä kuoleman kitaan?

He palasivat silloin tasavallan joukkojen luo, joiden haltuun taistelutanner oli joutunut, sittenkuin oli kärsitty melkoisia tappioita.

Nyt nostettiin kaikki kuluneet kolmikulma-hatut pistimien kärkeen, pyssyt ojennettiin ylös, ja sotilaat huusivat yhteen ääneen kahdesti: – Eläköön Tasavalta!

Haavoittuneetkin, jotka istuivat tienvieressä, ottivat osaa tähän innostuksen purkaukseen, ja Hulot puristi Gérardin kättä sanoen:

– Siinä poikia, joilla on sydän oikealla paikallaan.

Merle sai toimekseen haudata kaatuneet tien varrella olevaan tulvaveden kaivamaan kuoppaan. Toiset sotilaat rupesivat kuljettamaan haavoittuneita. Lähistön taloista noudettiin hevosia ja ajoneuvoja, ja kiireisesti nostettiin näille kärsivät toverit, joiden alle oli levitetty kaatuneiden vaatteita.

Ennen lähtöään Fougères'n kansalliskaarti jätti Hulot'n käsiin vaarallisesti haavoittuneen chouanin, joka oli löydetty sen äkkijyrkänteen juurelta, minkä kautta chouanit olivat peräytyneet ja mihin hän voimien pettäessä oli solunut.

– Kiitos avustanne, kansalaiset, – sanoi päällikkö. – Hiisi vieköön, ilman teitä olisimme saaneet kestää tuiman neljännestunnin. Pitäkää varanne! Sota on alkanut. Hyvästi, kelpo toverit.

Sitten Hulot kääntyi vangin puoleen:

– Kuka on kenraalisi? – hän kysyi.

– Gars.

– Kuinka? Marche-à-Terre?

– Ei, vaan Gars.

– Mistä tuo Gars on tullut?

Tähän kysymykseen kuninkaan jääkäri, jonka karkeat ja villit kasvot olivat tuskien vääntämät, ei vastannut mitään, vaan otti rukousnauhansa ja alkoi rukoilla.

– Tuo Gars oli varmaankin äskeinen nuori päällikkö, jolla oli musta kaulahuivi. Hän on epäilemättä tyrannin ja hänen liittolaistensa Pittin ja Coburgin lähettämä.

Tämän kuultuaan chouani, joka ei siitä paljoa ymmärtänyt, kohotti ylpeänä päätään:

– Jumalan ja kuninkaan lähettämä!

Hän lausui tämän tarmolla, joka tyystin tyhjensi hänen voimansa. Päällikkö huomasi vaikeaksi kuulustella kuolevaa miestä, jonka esiintyminen ilmaisi synkkää kiihkoa, ja käänsi otsaa rypistäen päänsä pois. Kaksi sotilasta, niiden kahden miehen ystäviä, jotka Marche-à-Terre piiskansa lyönnillä oli paiskannut alas tienviereen, niin että he siihen kuolivat, astuivat pari askelta taaksepäin, tähtäsivät chouaniin, joka ei luonut tuijottavia silmiään maahan heidän ojennettujen pyssynpiippujensa edessä, ja ampuivat häneen pyssynkantaman päästä, ojentaen hänet maahan. Kun sotilaat lähestyivät häntä riisuakseen hänen vaatteensa, hän huusi vielä kovalla äänellä: