Kitabı oku: «Kapina», sayfa 7

"Nuo ihmiset eivät ole niitä, joilta tahtovat näyttää", ajatteli Corentin. "Tuo pieni nuori mies on viekas; aluksi luulin häntä houkkioksi, mutta nyt huomaan, että hän on yhtä ovela kuin minä itsekin."

Nuori merimies, hänen äitinsä ja Corentin odottivat neiti de Verneuiliä, jota isäntä meni kutsumaan. Mutta tämä kaunis nainen ei tullutkaan. Polyteknikon oppilas arvasi, että tuo nainen esteli, ja hän nousi ja astui neiti de Verneuilin huonetta kohti, kiihkeästi haluten poistaa hänen epäilynsä ja tuoda hänet pöydän ääreen. Ehkäpä hän tahtoi ratkaista epäilynsä tai kenties päästä vaikuttamaan tuohon outoon naisolentoon – onhan jokaisella miehellä tällainen pyyde kauniiseen naiseen nähden.

"Jos tuo mies on tasavaltalainen", ajatteli Corentin, nähdessään hänen poistuvan huoneesta, "olen valmis menemään hirteen! Jo hänen hartioissaan huomaa hovimiehen liikkeitä. Ja jos tuo nainen on hänen äitinsä" – näin jatkui hänen ajatuksensa kulku, hänen katsellessaan rouva du Guata – "niin olenpa totisesti itse paavi. Varmasti nämä ovat chouaneja. Ottakaamme selvä heidän arvostaan."

Ovi aukeni hetken kuluttua, ja nuori mies ilmestyi, pitäen kädestä neiti de Verneuiliä ja vieden hänet itsetietoisen kohteliaasti pöydän ääreen. Tällävälin kulunut aika ei ollut mennyt hukkaan matkalaiselta. Francinen avustamana neiti de Verneuil oli muuttanut ylleen matkapuvun, joka oli ehkä houkuttelevampi kuin upein tanssiaispuku. Tuon puvun yksinkertaisuus oli tulos sellaisen naisen taidosta, joka on tarpeeksi kaunis voidakseen esiintyä ilman koristeita ja joka osaa supistaa pukunsa komeuden toisarvoiseksi viehätyskeinoksi.

Hän oli pukeutunut vihreään hameeseen, jonka soma kuosi ja neulomuksilla koristetut nyöriliivit paljastivat hänen muotonsa tavalla, joka varsin vähän soveltui nuorelle naiselle, samalla hyvin päästäen oikeuksiinsa hänen notkean vartalonsa, hänen hienot vyötäisensä ja sulavat liikkeensä. Hän astui sisälle hymyillen niin luontevan suloisesti kuin saattaa tehdä nainen, jolla on näytettävänä hohtavain punahuuliensa takaa kaksi säännöllistä riviä posliininhohtoisia hampaita ja poskissa kaksi yhtä nuorekasta kuoppaa kuin lapsella. Luotuaan pois hartioiltaan matkavaipan, joka alussa oli melkein peittänyt katseilta hänen kasvonsa, saattoi hän helposti käyttää noita tuhansia taitavia ja näennäisesti viattomia temppuja, joiden avulla nainen voi saattaa esille ja ihailtavaksi kasvojensa kauneuden ja päänsä viehättäväisyyden.

Hänen esiintymisensä ja pukunsa sopusuhtaisuus tekivät hänet niin nuoren näköiseksi, että rouva de Gua katsoi mittaavansa hänen ikäänsä anteliaalla kädellä, olettamalla häntä kaksikymmenvuotiaaksi. Tässä puvussa piilevä kiemailu, joka ilmeisesti oli aiottu kiehtovaksi, kaiketi nuoressa miehessä herätti toiveita; mutta de Verneuil nyökäytti hänelle kiitokseksi päätään välinpitämättömästi ja häneen katsomatta ja näytti kujeellisen huolimattomasti kääntävän huomionsa hänestä pois. Tämä jäykkyys ei muukalaisten silmissä tuntunut varovaisuudelta eikä kiemailulta, vaan joko luonnolliselta tai teeskennellyltä välinpitämättömyydeltä. Nuoren matkailijanaisen kasvoilla lepäävä viaton ilme saattoi ne tutkimattomiksi. Hän ei näyttänyt tavoittelevan mitään riemuvoittoa, mutta hänellä tuntui olevan nuo pienet kiehtovat viehätyskeinot, jotka jo olivat loukanneet nuoren merimiehen itserakkautta, hän kun joltisenkin harmistuneena oli palannut paikalleen.

Neiti de Verneuil tarttui Francineen kädestä ja sanoi rouva du Gualle mairittelevalla äänellä:

– Rouva, sallitteko, että tämä nuori tyttö, joka pikemmin on ystävättäreni kuin palvelijattareni, aterioitsee kanssamme? Näinä myrskyisinä aikoina ei voi palkita muulla kuin sydämellisyydellä uskollista kiintymystä, ja sehän onkin muuten ainoa, mitä meillä on jäljellä.

Rouva du Gua vastasi näihin puoliääneen lausuttuihin sanoihin tehden lyhyen, juhlallisen kumarruksen, josta saattoi huomata hänen tyytymättömyyttään siitä, että oli tavannut näin kauniin naisen. Sitten hän virkkoi, kuiskaten poikansa korvaan:

– Oh! myrskyiset ajat, uskollinen kiintymys, palvelijatar! Tuo nainen ei suinkaan ole neiti de Verneuil, vaan joku Fouchén lähettämä urkkija.

Pöytävieraat aikoivat juuri istua paikoilleen, kun neiti de Verneuil huomasi Corentinin, joka yhä edelleen ankarasti tutki molempia tuntemattomia, jotka puolestaan olivat sangen levottomia tämän tähystelyn johdosta.

– Kansalainen, – sanoi neiti de Verneuil Corentinille; – olet epäilemättä liian sivistynyt, näin seurataksesi minua kintereilläni. Lähettäessään vanhempani mestauslavalle ei tasavalta ollut niin jalomielinen, että olisi antanut minulle holhoojan. Jos vallan harvinaista ritarillista kohteliaisuutta osoittaen olet vastoin tahtoani seurannut minua – (ja tässä hän päästi huokauksen) – en saata sallia, että suojelijan huolenpito tuottaisi sinulle tätä vaivaa. Olen turvissa täällä, voit nyt jättää minut.

Hän loi Corentiniin tarmokkaan ja ylenkatseellisen silmäyksen. Corentin ymmärsi hänen tarkoituksensa, tukahutti hymyn, joka jo melkein rypisti hänen viekkaita huuliaan ja tervehti kunnioittavasti.

– Kansalainen, – hän virkkoi neiti de Verneuilille, – pidän aina kunnianani totella sinua. Kauneus on ainoa kuningatar, jota oikea tasavaltalainen kernaasti voi palvella.

Nähdessään Corentinin poistuvan, neiti de Verneuilin silmät säteilivät niin viatonta iloa ja hän katsoi Francineen niin suurta tyytyväisyyttä ja yhteisymmärrystä uhkuvin hymyilmein, että rouva du Gua, joka mustasukkaisuudesta oli käynyt epäluuloiseksi, näytti olevan valmis luopumaan siitä epäilyksestä, jonka hänessä oli herättänyt neiti de Verneuilin täydellinen kauneus.

– Hän on kenties kuitenkin neiti de Verneuil, – kuiskasi rouva du

Gua poikansa korvaan.

– Entä saattojoukko? – vastasi nuori mies, jonka harmi saattoi kylmän punnitsevaksi. – Onko hän vanki vai turvatti, hallituksen ystävä vai vihollinen?

Rouva du Gua iski silmää, ikäänkuin ilmoittaakseen, että oli osaava haihduttaa tämän salaperäisyyden. Mutta Corentinin poistuminen näytti lieventävän merimiehen epäluuloa, ja hän loi neiti de Verneuiliin katseita, jotka ilmaisivat hillitöntä rakkautta naisiin yleensä, eivätkä mitään erityistä heräävää suurta intohimoa. Nuori nainen huomasi sen, kävi siitä vielä varovaisemmaksi ja säästi ystävälliset sanansa rouva du Gualle. Nuorta miestä harmitti tämä, joskaan hän ei sanoin sitä ilmaissut, ja katkeruudessaan hänkin koetteli näytellä välinpitämätöntä.

Neiti de Verneuil ei ollut huomaavinaan näitä eleitä, ja esiintyi teeskentelemättömänä, olematta ujo, jäykkänä, olematta sievistelevä. Tämä tilanne, jossa toisensa kohtasivat henkilöt, joiden ei ollut määrä lähemmin liittyä toisiinsa, ei luonnollisesti heissä herättänyt mitään myötätuntoisuutta toisiinsa. Päinvastoin vallitsi hankala pakollisuus ja väkinäisyys, jotka tukahuttivat kaiken sen huvin, jota neiti de Verneuil ja nuori merisoturi aikaisemmin olivat odottaneet. Mutta naisilla on yhteistä niin ihmeellinen käyttäytymisäly, niin salaiset edut ja kiihkeät mielenliikutukset, että he aina tuollaisissa tilaisuuksissa osaavat murtaa jään.

Äkkiä nämä molemmat aterioivat naiset näyttivät saaneen saman päähänpiston: he alkoivat viattomasti kiusoitella ainoata miehistä seurustelijaansa, ja kilpailivat suunnatessaan häneen ivasanoja, huomaavaisuutta ja huolehtivaa kohteliaisuutta.

Tämä salainen sopimus ikäänkuin saattoi nuo naiset vapaammiksi. Katse ja sana, joka äskeisen väkinäisen seurustelun aikana oli paljon painanut, menetti nyt kaiken merkityksensä. Lyhyesti, puolen tunnin kuluttua nämä molemmat naiset, jotka jo salaa olivat toinen toisensa vihollisia, näyttivät olevan mitä parhaat ystävykset. Nuori merisoturi huomasi silloin yhtä paljon olevansa harmissaan neiti de Verneuilin vallattomasta iloisuudesta, kuin hänen äskeisestä jäykkyydestään. Hän oli niin nyreissään, että tunsi sisällään kumeaa vihaa siitä, että oli jakanut aamiaisensa tuon naisen kanssa.

– Rouvaseni, – sanoi neiti de Verneuil rouva du Gualle, – onko poikanne aina näin alakuloisella tuulella?

– Neiti, – vastasi nuori mies, – tuumiskelen tässä, mitä hyödyttää onni, joka pian haihtuu. Syynä alakuloisuuteeni on mielihyväni runsaus.

– Onhan poikani vaan julkilausunut vallan luonnollisen ajatuksen, neitiseni, – sanoi rouva du Gua, jolla oli omat syynsä taivuttaa neiti de Verneuil tuttavalliseksi.

– No, mutta naurakaa toki vähän! – virkkoi neiti de Verneuil hymyillen nuorelle miehelle. – Millainen te olettekaan itkiessänne, jos se, mitä suvaitsette sanoa onneksi, saattaa teidät noin surulliseksi?

Tätä hymyilyä seurasi kiihoittava katse, joka rikkoi viattomuuden naamarin, ja joka antoi nuorelle merisoturille hiukan toivoa. Mutta luontonsa kiihoittamana, joka aina houkuttelee naista tekemään liian paljon tai liian vähän, neiti de Verneuil näytti valtaavan tuon nuoren miehen katseella, josta loisti houkuttelevia lemmenlupauksia; mutta toiste hänen kasvonsa taas mielistelevien ilmeiden asemesta kuvastivat kylmyyttä ja ankaruutta – tavallisia temppuja, joilla naiset peittävät todelliset tunteensa.

Yhtenä hetkenä, yhtenä ainoana hetkenä, jolloin kumpikin oletti toisen silmäluomien olevan alas luotuina, he ilmaisivat toisilleen oikeat ajatuksensa. Ja yhtä nopeasti kuin olivat salanneet sydämiänsä salaman tavoin kirkastaneen valonvälkähdyksen, he taas verhosivat katseensa. Häpeissään siitä, että yhden silmäyksen muodossa olivat toisilleen ilmaisseet niin paljon, eivät he enää uskaltaneet katsoa toisiinsa. Neiti de Verneuil ei nyt enää muuta halunnut kuin viedä harhaan nuoren miehen, hän sulkeutui sentähden kylmään kohteliaisuuteen ja näytti kärsimättömänä odottavan aterian loppua.

– Neiti, varmaankin saitte paljon kärsiä vankilassa? – kysyi rouva de Gua.

– Oi, rouvaseni, minusta tuntuu, ettei vankeuteni vielä ole päättynyt.

– Onko saattojoukkonne määrä suojella vai valvoa teitä, neiti?

Oletteko tasavallalle mieluinen, vai epäluulonalainen henkilö?

Neiti de Verneuil oivalsi, vaistomaisesti, sangen vähän herättävänsä myötätuntoa rouva du Guassa ja pelästyi tätä kysymystä.

– Hyvä rouva, – hän vastasi, – en tarkalleen tiedä tänä hetkenä, minkä luontoinen on suhteeni tasavaltaan.

– Ehkä saatte sen vapisemaan? – sanoi nuori mies hiukan ivallisesti.

– Mutta kunnioittakaamme neidin salaisuuksia, – huomautti rouva du

Gua.

– Oh, rouvaseni, sellaisen nuoren naisen salaisuudet, joka ei elämästä vielä tunne muuta kuin sen onnettomuudet, eivät ole erittäin merkillisiä.

– Mutta, – lisäsi rouva du Gua, jatkaakseen keskustelua, joka saattoi hänelle ilmaista sen, mitä halusi tietää, – ensimäisellä konsulilla näyttää olevan mitä parhaat aikeet. Sanotaanhan, että hän aikoo ehkäistä siirtolaisia vastaan julkaistut lait.

– Se on totta, – vastasi neiti ehkä liiankin innostuneena; – mutta miksi siis kiihoitamme Vendéen ja Bretagnen kapinaan? Miksi sytytämme Ranskan ilmituleen?..

Tämä jalomielisyyttä todistava huudahdus, jolla hän näytti soimaavan itseään, sai merisoturin säpsähtämään. Hän katsoi neiti de Verneuiliä hyvin tarkasti, mutta ei voinut hänen kasvoissaan eroittaa vihaa eikä rakkautta. Tuo hieno iho oli läpitunkematon. Vastustamaton uteliaisuus lähensi häntä äkkiä tähän eriskummaiseen naisolentoon, johon hänet jo ennestään kiinnitti raju intohimo.

– Mutta, – sanoi neiti lyhyen hetken vaiettuaan, – aiotteko matkustaa Mayenneen?

– Se on aikomukseni, neiti, – vastasi nuori mies kysyvä ilme kasvoissa.

– No hyvä, rouvaseni, – jatkoi neiti de Verneuil, – kun poikanne palvelee tasavaltaa…

Hän lausui nämä sanat näennäisen välinpitämättömästi, mutta hän loi molempiin outoihin henkilöihin tuollaisen salaisen katseen, joka on ominainen ainoastaan naisille ja valtiomiehille.

– Te varmaankin pelkäätte chouaneja, – hän virkkoi; – saattojoukkoa ei siis sovi halveksia. Onhan meistä tullut melkein matkakumppanit. Matkustakaa yhdessä meidän kanssamme Mayenneen asti.

Poika ja äiti epäröivät ja näyttivät katseillaan kysyvän toistensa mielipidettä.

– En tiedä, neiti, – vastasi nuori mies, – onko aivan viisasta mainita teille, että hyvin tärkeät asiat vaativat meitä olemaan ensi yönä Fougères'n lähistössä ja ettemme vielä ole löytäneet kulkuneuvoja sinne lähteäksemme; mutta ovathan naiset luonnostaan niin jalomielisiä, että häpeisin, ellen luottaisi teihin. Mutta ennenkuin uskomme itsemme teidän käsiinne, täytyy meillä ainakin olla varmuutta siitä, että onnellisesti suoriudumme yrityksestä. Oletteko tasavaltalaisen saattojoukkonne kuningatar vai orjatar? Suokaa anteeksi nuoren merisoturin avomielisyys; mutta minun mielestäni teidän tilanteenne ei näytä ollenkaan luonnolliselta…

– Elämme aikana, herraseni, jona ei mikään siitä, mikä tapahtuu, ole luonnollista. Voitte siis varmasti empimättä suostua ehdoitukseeni. Ja ennen kaikkea, – hän jatkoi korostaen näitä sanoja, – ei teidän tarvitse pelätä mitään petosta tarjouksesta, joka lähtee poliittisesta vihasta kokonaan vapaan henkilön puolelta.

– Tällainen matka ei ole vaaraton, – huomautti nuori mies, katseessa sellainen henkevä ilme, joka lievensi tämän vastauksen jokapäiväisyyttä.

– Mitä siis vielä pelkäätte? – kysyi neiti de Verneuil ivallisesti hymyillen, – minä en saata huomata, että vaara uhkaisi ketään.

"Onkohan se nainen, joka puhuu näin, sama, jonka katse vastasi intohimoisiin pyyteisiini?" ajatteli nuori mies itsekseen.

Samassa tuokiossa korvia viiltävä pöllön huuto, joka näytti lähtevän lieden piipusta, kajahti synkkänä varoituksena.

– Mitä tämä on? – sanoi neiti de Verneuil. – Matkamme ei ala onnellisin entein. Mitenkähän pöllöt alkavat huutaa keskellä valoisaa päivää? – hän kysyi tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.

– Sellaista sattuu joskus, – sanoi nuorimies välinpitämättömästi. – Neiti, ehkä me tuottaisimme teille onnettomuutta. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne? Älkäämme siis lähtekö yhdessä matkaan.

Nämä sanat lausuttiin niin tyynesti ja jäykästi, että ne hämmästyttivät neiti de Verneuiliä.

– Hyvä herra, – hän virkkoi ylimyksellisen ärtyneesti, – en suinkaan tahdo teitä pakoittaa. Säilyttäkäämme se vähäinen vapaus, jonka tasavalta meille myöntää. Jos armollinen rouva olisi yksin, toistaisin ehkä vielä tarjoukseni…

Soturin raskaat askeleet kaikuivat käytävässä, ja pian tulivat näkyviin päällikkö Hulot'n nyrpeät kasvot.

– Tulkaahan tänne, herra eversti, – sanoi hymyillen neiti de Verneuil, joka osoitti vieressään olevaa tuolia. – Punnitkaamme valtion asioita, koska se on välttämätöntä. Mutta naurakaa toki! Mikä teidän onkaan? Onko täällä kenties chouaneja?

Päällikkö oli pysähtynyt ällistämään outoa nuorta miestä, joka näytti erityisesti kiinnittävän hänen huomiotaan.

– Äiti, haluatteko vielä jäniksenpaistia? – Neiti, te ette syö, – sanoi merisoturi Francinelle, osoittaen kohteliaisuutta pöytäkumppaneilleen.

Mutta Hulot'n hämmästyksessä ja neiti de Verneuilin tarkkaavaisuudessa oli jotain niin hirvittävän vakavaa, että olisi ollut vaarallista jättää sitä huomioon ottamatta.

– Mikä sinun on, päällikkö? Tunnetko kenties minut? – kysyi äkkiä nuori mies.

– Ehkä, – vastasi tasavaltalainen.

– Todella luulen nähneeni sinun kerran käyvän polyteknikossa.

– Minä en koskaan ole käynyt siellä, – vastasi päällikkö äreästi, – laitoksessa, jossa muka kasvatetaan sotilaita makuusaleissa, – hän jatkoi, peittämättä vastenmielisyyttään tuosta oppineesta taimitarhasta lähteneitä upseereja kohtaan. – Missä väessä siis palvelet?

– Meriväessä.

– Vai niin, – sanoi Hulot ivallisesti nauraen. – Tunnetko useita tuon laitoksen entisiä oppilaita, jotka palvelevat meriväessä? – Eihän siellä valmisteta muita – näin hän vakavana jatkoi – kuin tykistöupseereja ja sotainsinöörejä.

Nuori mies ei joutunut hämilleen.

– Minä olen ollut poikkeuksena sen nimen nojalla, jota kannan, – hän vastasi. – Me olemme kaikki meidän suvussamme kuuluneet meriväkeen.

– Vai niin, – virkahti Hulot, – mikä on siis sukunimesi, kansalainen?

– Du Gua-Saint-Cyr.

– Sinua ei siis surmattu Mortagnessa?

– Eipä paljoa puuttunut! – ehätti rouva du Gua sanomaan; – poikaani osui kaksi luotia.

– Entä onko sinulla papereita? – kysyi Hulot, välittämättä äidistä.

– Tahdot siis lukea paperini? – kysyi ylimielisesti nuori merisoturi, jonka veitikkamainen sinisilmä vuoroin tähysti synkänhahmoista päällikköä ja neiti de Verneuiliä.

– Aikooko kenties sinun kaltaisesi keltanokka pitää minua pilanaan?

Paperisi tänne, tai mars matkaan!

– No no, herraseni, en minä ole mikään houkkio. Olenko yleensä velvollinen tekemään sinulle itsestäni tiliä? Kuka sinä olet?

– Tämän departementin päällikkö, – vastasi Hulot.

– Ohoh! Tilani voi siis käydä hyvin arveluttavaksi. Minut kai vangitaan aseet kädessä.

Ja hän ojensi päällikölle lasin bordeaux-viiniä.

– Minua ei janota, – sanoi Hulot. – Siis paperisi tänne.

Samassa silmänräpäyksessä kuului kadulta aseiden kalsketta ja sotilasten askeleita; Hulot lähestyi ikkunaa ja näytti tyytyväiseltä, mikä sai neiti de Verneuilin pelosta vapisemaan. Tämä osanoton merkki innostutti nuorta miestä, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja ylpeiksi. Hapuiltuaan takkinsa taskusta, hän otti esiin hienon lompakon ja siitä papereita, jotka ojensi Hulot'lle ja joita tämä ryhtyi lukemaan hitaasti, verraten passissa mainittuja tuntomerkkejä epäilemänsä matkustajan kasvoihin. Tarkastuksen aikana kajahti uusi pöllönhuuto, mutta tällä kertaa ei ollut vaikea siinä eroittaa ihmisäänen kaikua ja vivahduksia. Päällikkö antoi silloin ivallisen näköisenä takaisin paperit nuorelle miehelle.

– Kaikki tämä on erinomaista. Mutta sinun täytyy seurata minua piirivirastoon. Minä en pidä musiikista.

– Miksi viette hänet piirivirastoon? – kysyi neiti de Verneuil, ääni värähdellen levottomuudesta.

– Tyttöseni, – vastasi päällikkö, vääntäen suunsa tapansamukaiseen irvistykseen, – se on seikka, joka ei sinua liikuta.

Suuttuneena vanhan soturin äänenpainosta ja vielä enemmän siitä nöyryytyksen tapaisesta kohtelusta, jota oli saanut kestää sen miehen edessä, jota tiesi miellyttävänsä, neiti de Verneuil nousi, luopui äkkiä siihenastisesta viattomasta ja vaatimattomasta ryhdistä, ja hänen ihonsa väri vilkastui ja silmänsä säihkyivät.

– Sanokaa, onhan nuori mies kai täyttänyt kaiken, minkä laki vaatii? – hän huudahti tyynesti, mutta ääni värähdellen.

– On kyllä, näennäisesti, – vastasi ilkkuen päällikkö.

– No hyvä, vaadin, että te näennäisesti jätätte hänet rauhaan, – sanoi neiti. – Pelkäättekö, että hän pääsee käsistänne? Tulette saattamaan häntä minun seurassani Mayenneen, hän on istuva postivaunuissa äitinsä vieressä… Ei mitään vastaansanomista, minä vaadin, että näin menetellään. – No mitä! – hän huomautti nähdessään Hulot'n kursailematta irvistelevän, – vieläkö te pidätte häntä epäluulonalaisena?

– Hiukan ainakin.

– Mitä siis aiotte hänelle tehdä?

– Enpä mitään muuta, kuin mahdollisesti hiukan pestä hänen päätään lyijyllä… Hän on huimapää, tuo nuori mies.

– Lasketteko leikkiä, päällikkö? – huudahti neiti de Verneuil.

– No, nuori mies! – sanoi Hulot, nyökäyttäen päätään merisoturille; – lähtekäämme liikkeelle, ja joutuin!

Huomatessaan Hulot'n ylimielisyyden neiti de Verneuil muuttui tyyneksi ja hymyili.

– Älkää liikkuko paikaltanne, – hän sanoi nuorelle miehelle, jota suojeli arvokkaisuutta uhkuvalla eleellä.

– Ah, kuinka hän on kaunis, – kuiskasi merisoturi äidilleen, joka rypisti kulmakarvojaan.

Pahastus ja monet muut, tosin hallitut kiihtymyksen tunteet, loivat silloin uutta kauneutta parisittaren kasvoihin. Francine, rouva du Gua, hänen poikansa – kaikki olivat nousseet seisomaan. Neiti de Verneuil asettui kiireisesti heidän ja hymyilevän päällikön väliin ja irroitti taitavasti pari liiviensä nyörisilmukkaa. Sitten hän, toimien tuon sokean kiihkon vallassa, joka herää, kun naisten itserakkautta kovasti ahdistetaan, mutta samalla halukkaana ja kärsimättömänä osoittamaan voimaansa, aivan kuin lapsi saatuaan uuden lelun, ojensi päällikölle avoimen kirjeen.

– Lukekaa, – sanoi hän tälle, katkeran ivallisesti naurahtaen.

Neiti de Verneuil kääntyi jälleen nuoren miehen puoleen, ja ollen voitonriemun huumauksessa hän loi häneen puoleksi vahingoniloa, puoleksi rakkautta uhkuvan katseen. Molempien otsat kirkastuivat. Ilo nosti punan heidän poskilleen, ja tuhannet ristiriitaiset ajatukset heräsivät heidän sieluissaan. Yhdellä ainoalla katseella rouva du Gua näytti havainneen, että neiti de Verneuilin menettely paljon enemmän johtui rakkaudesta kuin jalomielisyydestä, ja varmasti hän oli oikeassa. Tuo kaunis nuori nainen punastui ensin ja loi luomensa kainosti maahan, arvaten kaiken, mitä tuon toisen naisen katse merkitsi. Mutta sitten hän tämän uhkaavan syytöksen edessä ylpeänä nosti päänsä pystyyn ja uhmaili kaikkien katseita.

Päällikkö kävi jäykäksi kuin kivi ja ojensi takaisin tämän ministerin allekirjoittaman kirjeen, joka velvoitti kaikkia viranomaisia tottelemaan tämän salaperäisen naishenkilön käskyjä, mutta senjälkeen hän veti tupesta miekkansa, katkaisi sen polvellaan ja viskasi molemmat palaset maahan.

– Neiti, te tiedätte arvatenkin tarkalleen, miten teidän on määrä menetellä; mutta tasavaltalaisella on vakaumuksensa ja ylpeytensä. Minä en tahdo palvella kaunisten naisten komennon alaisena. Ensimäinen konsuli saa jo tänä iltana vastaanottaa erohakemukseni, ja toiset kuin minä tulevat teitä tottelemaan. Silloin, kun en enää ymmärrä, pysähdyn; varsinkin kun minun on pakko ymmärtää.

Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sen katkaisi heti nuori parisitar, joka lähestyi päällikköä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

– Eversti, vaikka partanne onkin pitkä, voitte sentään suudella minua, sillä te olette aika mies.

– Siitä olen ylpeä, neitiseni, – vastasi päällikkö, jotenkin kömpelösti suudellen tämän eriskummaisen nuoren naisen kättä. – Mitä sinuun tulee, nuori mies, – hän lisäsi uhaten sormellaan, – niin pääsitpä tällä kertaa pälkähästä ehein nahoin.

– Päällikkö hyvä, – sanoi outo nuori mies nauraen, – on aika lopettaa pila, ja jos tahdot, seuraan sinua piirivirastoon.

– Tuletko sinne näkymättömän viheltäjäsi, Marche-à-Terren seurassa?

– Kuinka? Minkä Marche-à-Terren seurassa? – kysyi merisoturi, teeskennellen todellista hämmästystä.

– Juurihan kuului vihellys.

– No niin, minä kysyn, mitä minulla on tekemistä tuon vihellyksen kanssa. Luulinpa, että arvatenkin ne sotamiehet, jotka olit varannut minua vangitsemaan, siten ilmoittivat tulonsa.

– Niinkö todella luulit?

– No totta kai. Mutta juo toki bordeaux-viinisi, se on mainiota lajia.

Nuoren merisoturin luonnollinen hämmästys, hänen erinomaisen vapaat käyttäytymistapansa, hänen nuorekkaat kasvonsa, jotka huolellisesti käherrettyjen vaaleiden kiharojen reunustamina näyttivät melkein lapsekkailta, saattoivat päällikön niin hämilleen, että hän rupesi häälymään toisesta epäilystä toiseen. Hän huomasi rouva du Guan, kun tämä koetti yllättää ne salaiset katseet, jotka hänen poikansa loi neiti de Verneuiliin, ja kysyi häneltä äkkiä:

– Kuinka vanha olette, kansalainen?

– Ah, hyvä herra, tasavaltamme lait käyvät kovin armottomiksi. Olen kolmenkymmenen kahdeksan vanha.

– Vaikka minut tuohon paikkaan ammuttaisiin kuoliaaksi, en voi sitä uskoa. Marche-à-Terre on täällä, äsken hän vihelsi, ja te olette valepukuisia chouaneja. Hitto vieköön! Annanpa täydelleen piirittää ja tarkastaa tämän talon…

Silloin epätasainen vihellys, jotenkin sellainen, joka aikaisemmin oli kuultu, kajahti majatalon pihalta, keskeyttäen päällikön puheen. Onneksi Hulot syöksyi käytävään, joten ei nähnyt, kuinka kalpeiksi rouva du Guan kasvot olivat käyneet hänen puheensa vaikutuksesta. Pihalla hän näki ajurin, joka valjasti hevosia postivaunujen eteen; hän arveli tätä miestä viheltäjäksi ja luopui epäilyksestään, kun hänestä lisäksi tuntui naurettavalta, että chouanit rohkenisivat tulla tänne keskelle Alençonia. Ja häpeissään hän palasi sisälle huoneeseen.

– Annan tuolle miehelle anteeksi tällä kertaa, mutta myöhemmin hän saa kalliisti maksaa tämän levottoman hetken, jonka hän on meille tuottanut, – kuiskasi rouva du Gua pojalleen samassa kun Hulot palasi huoneeseen.

Kelpo soturin noloissa kasvoissa ilmeni se taistelu, joka hänen sydämessään oli tapahtunut hänen ankaran velvollisuudentuntonsa ja luontaisen hyvyytensä välillä. Hän oli silti edelleen nyrpeän näköinen, kun luuli, että sittenkin oli erehtynyt; mutta hän otti käteensä bordeaux-viinillä täytetyn lasin ja sanoi:

– Toveri, suo minulle anteeksi; mutta tuo sinun polyteknikumisi lähettää armeijaan niin nuoria upseereja…

– Mutta rosvoilla on vielä nuorempia, – huomautti luuloiteltu merisoturi.

– Keneksi sitten luulittekaan poikaani? – kysyi rouva du Gua.

– "Garsiksi", päälliköksi, jonka Lontoon ministeristö on lähettänyt chouaneille ja vendéelaisille, ja jota mainitaan markiisi Montauràniksi.

Päällikkö tähysteli vielä salaa tarkkaavasti näitä molempia epäiltäviä henkilöitä heidän katsellessaan toisiaan, mutta näiden kasvoilla oli sellainen ilme, joka nähdään itserakkailla tyhmyreillä, ja jota saattaa kuvata seuraavalla vuoropuhelulla: – Ymmärrätkö sinä tätä? – Enpä totisesti; entä sinä? – En rahtuakaan. – Mitä hän siinä sitten höpisee? – Hän hourii. – Sitten seuraa loukkaava typerä ivanauru, joka tietää luuloiteltua voittoa.

Kuullessaan päällikön mainitsevan kuninkaallismielisen kenraalin nimen, Marie de Verneuil muutti heti menettelyään ja näytti huumaantuneelta, mutta tämän muutoksen huomasi ainoastaan Francine, joka yksin tunsi noiden kasvojen hienot vivahdukset. Kokonaan joutuen ymmälleen, päällikkö otti ylös permannolta molemmat miekkansa palaset, katsoi neiti de Verneuiliin, jonka hehkuva ilme oli saanut hänen sydämensä sulamaan, ja sanoi hänelle:

– Mitä teihin tulee, neiti, en peruuta päätöstäni, ja huomenna vastaanottaa Bonaparte miekkani katkelmat, ellei…

– Oh! mitä liikuttavat minua Bonaparte, teidän tasavaltanne, chouanit, kuningas ja "Gars"? – huudahti neiti de Verneuil, huonosti peittäen pahaa tuultansa.

Salaiset mielijohteet ja intohimo loivat näihin kasvoihin säteileviä värejä, ja aavisti, ettei koko maailma enää merkinnyt mitään tälle nuorelle naiselle, siitä hetkestä alkaen, kun yksi ainoa olento oli vanginnut hänen mielenkiintonsa. Mutta äkkiä hän pakoitti itsensä tyyneksi, huomattuaan, kuten suuri näyttelijä ainakin, että kaikkien katseet olivat häneen kiintyneet. Päällikkö nousi äkkiä. Neiti de Verneuil seurasi häntä käytävään, missä pysäytti hänet ja kysyi juhlallisesti:

– Oliko teillä siis painavat syyt epäillä tuota nuorta miestä

Garsiksi?

– Tuhat tulimmaista, neiti, – ratsumies, joka on kunniavartijananne, kertoi minulle, että chouanit olivat murhanneet matkustajat ja ajurin, minkä jo tiesinkin; mutta enpä tiennyt matkustaja-vainajien nimeä, ja se oli du Gua Saint-Cyr!

– Jos Corentin on kaiken tuon takana, ei se minua ollenkaan ihmetytä! – huudahti neiti inhoten.

Päällikkö poistui rohkenematta katsoa neiti de Verneuiliin, jonka vaarallinen kauneus jo saattoi hänen sydämensä levottomaksi.

"Jos vielä olisin viipynyt pari minuuttia, olisin tehnyt sen tyhmyyden, että olisin jälleen tarttunut miekkaan lähteäkseni häntä saattamaan", ajatteli Hulot astuessaan alas portaita.

Huomatessaan nuoren miehen tähystelevän ovea, josta neiti de Verneuil oli poistunut, rouva du Gua kuiskasi hänelle:

– Te olette aina sama! Ainoastaan naiset tulevat syöksemään teidät perikatoon. Nukke saa teidät unhoittamaan kaiken muun. Miksi sallittekaan hänen murkinoida kanssamme? Mikä onkaan tuo neiti de Verneuil, joka suostuu syömään aamiaista tuntemattomien ihmisten seurassa, jota siniset saattojoukkona suojelevat, ja joka riisuu heiltä aseet paperin avulla, mitä rakkauskirjeen tavoin säilyttää nyöriliiveissään? Hän on yksi noita halpamaisia olentoja, joiden avulla Fouché tahtoo saada teidät käsiinsä, ja hänen näyttämänsä kirje on annettu hänelle sitä varten, että hän saisi avukseen siniset teitä vastaan.

– Rouvaseni, – vastasi nuori mies pisteliäällä äänellä, joka lävisti tuon naisen sydämen ja sai hänet kalpenemaan, – hänen jalomielisyytensä kumoaa olettamuksenne. Muistakaa, että yksinomaan kuninkaan etu liittää meidät molemmat toisiimme. Eikö koko maanpiiri tunnu teistä autiolta, senjälkeen kuin kuuluisa Charrette on ollut polvillaan teidän edessänne? Eikö ainoa elämäntehtävänne nyttemmin ole kostaa hänen kuolemansa?

Tuo naishenkilö vaipui ajatuksiinsa, yhä pysyen seisoallaan niin kuin ihminen, joka rannalta katselee aarteittensa haaksirikkoa, sitä nähdessään kahta kiihkeämmin himoiten menetettyä omaisuuttaan. Neiti de Verneuil palasi huoneeseen, ja nuori merisoturi vaihtoi hänen kanssaan hymyilevän ja lievästi ivallisen katseen. Niin epävarmalta kuin tulevaisuus tuntuikin, niin ohimenevältä kuin heidän suhteensa näyttikin, olivat nämä toivon enteet silti ylen kiehtovia. Vaikkakin tuo vaihdettu katse oli nopea, ei se jäänyt huomaamatta rouva du Gualta, joka sen ymmärsi: hänen otsansa meni heti ohuihin ryppyihin, eivätkä hänen kasvonsa voineet kokonaan peittää mustasukkaisuutta.

Francine piti silmällä tätä naista; hän huomasi hänen katseittensa säihkyvän ja hänen poskiensa värin vilkastuvan; hän luuli huomaavansa jonkun hornanhengen kiihoittavan kasvoja, jotka olivat hirvittävän sisäisen ristiriitaisen taistelun vaikutuksen alaisina. Mutta salama ei ole nopeampi eikä kuolema iskevämpi kuin tämä ohimenevä ilme. Rouva du Gua muuttui taas hilpeän näköiseksi, ja tämä muutos tapahtui niin luontevasti, että Francine luuli nähneensä unta. Mutta kun hän oli havainnut tuossa naisessa tunteiden raivokkaisuuden, joka ainakin veti vertoja neiti de Verneuilille, hän värisi aavistaessaan niitä hirvittäviä yhteentörmäyksiä, jotka epäilemättä tulisivat sattumaan kahden näin tarmokkaan hengen välillä, ja hän vavahti nähdessään neiti de Verneuilin lähestyvän nuorta upseeria luoden häneen tuollaisen intohimoisen katseen, joka hurmaa, tarttuvan hänen käteensä ja vievän hänet ikkunan ääreen, sellaisin elein, jotka osoittivat kiemailevaa veitikkamaisuutta.

– Tunnustakaa nyt minulle, – hän virkkoi, koettaen lukea totuutta hänen silmistään, – että te ette ole kansalainen du Gua-Saint-Cyr.

– Se olen kuitenkin.

– Mutta hän ja hänen äitinsä surmattiin toissapäivänä.

– Se on kovin surullista, – vastasi nuori mies nauraen. – Mutta oli miten oli, en silti ole teille vähemmässä kiitollisuudenvelassa, ja tahtoisin saada tilaisuuden osoittaa teille kiitollisuuttani.