Kitabı oku: «Kapina», sayfa 9

– Oh, – sanoi Marie lyhyesti, – murhenäytelmä on alkanut liian pian.

– Mistä murhenäytelmästä puhuttekaan?

Nuori neiti pysähtyi ja mitteli polyteknikon oppilasta katsein, joissa kuvastui sekä pelkoa että uteliaisuutta. Sitten hän verhosi läpitunkemattomaan levollisuuteen raatelevat tunteensa ja osoitti niin nuoreksi naiseksi omaavansa suuren käyttäymistottumuksen.

– Kuka te olette? – hän kysyi nuorelta mieheltä. – Mutta tiedänhän sen jo muuten. Nähdessäni teidät sitä jo aavistin. Te olette kuninkaallismielisten johtaja, "Garsiksi" mainittu? Entinen Antunin piispa oli epäilemättä oikeassa, kehoittaessaan meitä aina uskomaan aavistuksia, jotka ennustavat onnettomuutta.

– Miksi niin kernaasti tahdotte tutustua tuohon nuoreen mieheen?

– Miksi hän niin kernaasti tahtoo salata nimensä minulta, kun jo olen pelastanut hänen henkensä?

Hän alkoi nauraa, mutta hänen naurunsa kaikui väkinäiseltä.

– Tein viisaasti siinä, että estin teidät sanomasta minulle, että minua rakastatte. Tietäkää siis, herraseni, että minä teitä kammoksun. Minä olen tasavaltalainen ja te olette kuninkaallismielinen, ja jättäisin teidät asianomaisten käsiin, ellen olisi antanut teille kunniasanaani, ellen jo kerran olisi teitä pelastanut, ja ellen…

Hän keskeytti puheensa. Hänen itsetutkistelunsa, hänen sisäinen taistelunsa, jota ei enää huolinut salata, saattoivat levottomaksi tuntemattoman nuoren miehen, joka turhaan koetti päästä hänestä selville.

– Erotkaamme heti paikalla, minä tahdon niin. Hyvästi, – sanoi

Marie.

Hän kääntyi äkkiä, astui muutaman askeleen, mutta palasi sitten.

– Mutta ei, minulle on äärettömän tärkeätä tietää, kuka te olette, – hän virkkoi. – Älkää salatko minulta mitään, vaan sanokaa minulle koko totuus. Kuka olette? sillä yhtä vähän olette polyteknikon sotilasoppilas kuin seitsemäntoistavuotias…

– Olen merimies, valmiina jättämään tuumat matkustaa valtameren tuolle puolelle, seuratakseni teitä kaikkialle, minne ikinä tahdotte minut viedä. Jos olen niin onnellisessa asemassa, että voin huviksenne tarjota jotain salaperäisyyttä, en suinkaan aio haihduttaa uteliaisuuttanne. Mitä hyödyttää sekoittaa todellisen elämän vakavia kysymyksiä sydämen elämään, jota jo aloimme molemmin puolin niin hyvin ymmärtää?

– Tosin olisivat sielumme voineet toisiaan ymmärtää, – virkkoi nainen vakavasti. – Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta vaatia luottamustanne. Te ette koskaan liioin saa tietää missä määrin olette minulle kiitollisuudenvelassa; minä tulen vaikenemaan.

He astuivat muutaman askeleen eteenpäin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa.

– Kuinka suuresti suvaitsette omistaa mielenkiintoa minun elämääni, – huomautti sitten nuori mies.

– Herraseni, minä rukoilen, sanokaa nimenne, tai vaietkaa. Olette lapsi, – hän lisäsi, kohauttaen olkapäitään, – ja herätätte minussa surkua.

Se, että nuori nainen niin itsepintaisesti tahtoi tietää hänen salaisuutensa, sai merisoturin epäröimään varovaisuuden ja pyyteiden välillä. Intohimoisesti rakastetun naisen suuttumus vaikuttaa voimakkaan kiehtovasti. Tällaisen naisen alistuminen kuin myös hänen vihansa on niin valtaava, se koskettelee niin monia säikeitä miehen sydämessä, että se sen pehmentää ja valloittaa. Oliko tämä neiti de Verneuilissä vaan yksi kiemailun laji lisää? Huolimatta intohimostaan nuori mies sentään malttoi epäillä naista, joka väkisin tahtoi riistää häneltä salaisuuden, mistä riippui elämä tai kuolema.

– Minkätähden, – sanoi nuori mies tarttuen häntä kädestä, mihin hän hajamielisenä suostui, – minkätähden minun hätäisyyteni, joka lupasi tälle päivälle tulevaisuutta, onkin sen turmellut?

Neiti de Verneuil näytti alakuloiselta ja vaikeni.

– Miten tuotankaan teille mielipahaa, ja miten voin jälleen haihduttaa sen? – jatkoi nuori mies.

– Sanokaa minulle nimenne.

Nuori mies astui vuorostaan vaieten muutaman askeleen eteenpäin. Äkkiä neiti de Verneuil pysähtyi kuin henkilö ainakin, joka on tehnyt tärkeän päätöksen.

– Herra markiisi de Montauran, – sanoi hän arvokkaasti, voimatta kokonaan peittää mielenliikutusta, joka pani hänen piirteensä hermostuneesti vavahtelemaan, – kuinka kalliiksi se käyneekin minulle, olen onnellinen siitä, että voin tehdä teille hyvän palveluksen. Tässä on meidän eroaminen. Saattojoukko ja postivaunut ovat liian tärkeät turvallisuudellenne jotta voisitte olla niitä molempia vastaanottamatta Älkää pelätkö mitään tasavaltalaisten puolelta, kaikki nämä sotilaat, nähkääs, ovat kunnon miehiä, ja annan heti ajutantille määräyksiä, jotka hän uskollisesti tulee panemaan täytäntöön. Minä taas voin palata Alençoniin jalan kamarineitsyeni kanssa, ainoastaan muutama sotamies voi tulla saatoksemme. Kuulkaa tarkoin, sillä henkenne on vaarassa. Jos ennenkuin pääsette turviin kohtaatte tuon kauhean keikarin, jonka näitte majatalossa, niin paetkaa, sillä hän jättäisi teidät heti tasavaltalaisten käsiin. Mitä minuun tulee… Hän vaikeni hetkeksi.

– Mitä minuun tulee, käyn takaisin elämän kurjuuteen, – näin hän jatkoi puoliääneen, kyyneliään pidättäen. – Hyvästi, hyvä herra. Toivon, että tulette onnelliseksi! Hyvästi…

Ja hän viittasi kapteeni Merlelle, joka paraikaa saapui ylämäen huipulle. Nuori mies ei ollut odottanut niin äkillistä ratkaisua.

– Odottakaa, – hän huusi, jotenkin hyvin näytellen epätoivoa.

Tämä omituinen oikku naisen puolelta, jolle hän silloin olisi uhrannut henkensä, yllätti hänet niin, että hän keksi onnettoman juonen, samalla yhä salatakseen nimensä ja tyydyttääkseen neiti de Verneuilin uteliaisuuden.

– Arvasitte melkein oikein, neitiseni, – sanoi hän. – Minä olen siirtolainen, kuolemaan tuomittu, ja nimeni on vikomtti de Bouvan. Isänmaan kaiho toi minut takaisin Ranskaan veljeni luo. Toivon, että nimeni pyyhitään pois luettelosta rouva de Beauharnais'n, ensimäisen konsulin vaimon, toimesta; mutta jos tämä ei minulle onnistu, tahdon kuolla kotoisella kamaralla taistellen ystäväni Montauranin rinnalla. Hänen minulle lähettämänsä passin turvissa lähden nyt ensin katsomaan, onko minulla enää jälellä tiluksia Bretagnessa.

Nuoren aatelismiehen puhuessa neiti de Verneuil tutki häntä terävin katsein. Hän koetti epäillä noiden sanojen todenperäisyyttä; mutta herkkäluuloinen ja luottavainen kun oli, hän vähitellen kävi hilpeän näköiseksi ja huudahti:

– Onko se, mitä juuri sanoitte, todella totta?

Täyttä totta, – toisti tuntematon, joka seurustelussaan naisten kanssa varsin vähän näytti noudattavan rehellisyyttä.

Neiti de Verneuil huokasi syvään, kuin henkilö, joka herää tainnoksista.

– Oh, – hän huudahti, – olen niin onnellinen.

– Vihaatteko siis niin kiihkeästi ystävääni Montaurania?

– En, – hän virkkoi, – te ette voi minua täysin ymmärtää. En olisi tahtonut, että teitä olisivat uhanneet ne vaarat, joilta aion koettaa häntä suojella, hän kun on ystävänne.

– Kuka on sanonut teille, että Montauran on vaarassa?

– Nähkääs, ellen olisi tullut Parisista, jossa ei muusta puhuta kuin hänen yrityksestään, niin olisi Alençonin päällikkö sanonut siitä tarpeeksi.

– Siinä tapauksessa kysyn teiltä, kuinka te luulette voivanne suojella häntä kaikelta vaaralta.

– Entä jos en siihen tahtoisi vastata! – sanoi neiti de Verneuil kasvoissa tuollainen ivallinen ilme, jolla naiset niin hyvin voivat peittää oikeat tunteensa. – Millä oikeudella te tahdotte tietää minun salaisuuteni?

– Sillä oikeudella, jonka saattaa ottaa mies, joka teitä rakastaa.

– Joko nyt? – sanoi nuori nainen. – Ei, te ette minua rakasta, herraseni, minä en teille ole muuta kuin ohimenevän lemmenseikkailun esine, siinä kaikki. Oivalsinhan heti tarkoituksenne. Saattaako henkilö, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä seuroissa, nykyisten tapojen vallitessa erehtyä, kuullessaan polyteknikon sotilasoppilaan käyttävän valittuja puhetapoja ja huomatessaan teidän niin huonosti tasavaltalaiskuoren alle peittävän ylimyksen käytöstapaa. Mutta hiuksillanne on vielä jäännös puuteria, ja ympärillänne leijailee aatelis-ilmakehä, jonka heti alussa hienon maailman nainen tuntee. Senpätähden, peläten, että kunniavartijani, jolla on vallan yhtä hieno vainu kuin naisella, tuntisi teidät, eroitin hänet viipymättä toimestaan. Hyvä herra, polyteknikon sotilaskoulusta lähtenyt todellinen tasavaltalais-upseeri ei toivoisi onnistuvansa pyyteissään minuun nähden, eikä luulisi minua kauniiksi seikkailijattareksi. Sallikaa minun, herra de Bouvan, tämän johdosta esittää teille muutamia naisen johtopäätöksiä. Oletteko niin nuori, ettette tiedä, että meidän sukupuolemme olennoista on vaikeimmin vallattavissa sellainen nainen, jonka avut ovat tunnustetut ja jota huvi ikävystyttää? Tämänlainen nainen vaatii, niin olen kuullut sanottavan, ääretöntä viehätysvoimaa. Hän seuraa ainoastaan oikkujaan; ja se mies, joka kuvittelee häntä miellyttävänsä, on totisesti sangen itserakas. Mutta jos jätämme syrjään senlaiset naiset, joiden luokkaan te lemmenseikkailijan tavoin suvaitsette lukea minut, sillä täytyyhän heidän pakostakin olla kauniit, niin pitäisi teidän käsittää, että nuori nainen, jalosukuinen, kaunis, henkevä – myöntänette minulla olevan nämä edut – ei myy itseään, ja että hänet voi voittaa yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin siten, että häntä rakastaa. Ymmärrätte kai minua! Jos tuo nainenkin rakastaa, ja jos hän tahtoo tehdä mielettömän teon, täytyy tämän mielettömyyden olla jonkun ylevän ja suuren seikan oikeuttama! Suokaa anteeksi tämä johdonmukaisuuden ylellisyys, joka on niin harvinainen minun sukupuoleni henkilöissä; mutta teidän kunnianne nimessä, – hän sanoi taivuttaen päänsä, – en soisi että erehtyisimme toinen toisemme kantaan nähden, tai että te luulisitte neiti de Verneuilin, tuon enkelin tai paholaisen, neitosen tai naisen, menevän pintapuolisten lemmenvakuutuksien ansaan.

– Neiti, – virkkoi niin sanottu vikomtti, jonka salaama hämmästys oli hyvin suuri ja joka äkkiä taas muuttui ylhäiseksi seuramieheksi, – pyydän teitä uskomaan, että pidän teitä hyvin jalona henkilönä, täynnä sydämen hyvyyttä ja yleviä tunteita tai… kunniallisena neitosena, miten vaan haluatte.

– En vaadi teiltä niin paljoa, – sanoi neitonen. – Antakaa minun säilyttää salaperäisyyteni. Muuten minun naamarini on paremmin valittu kuin teidän, ja suvaitsen pitää sitä kasvoillani vaikkapa en muun vuoksi, niin tietääkseni, ovatko ne henkilöt, jotka puhuvat minulle rakkaudesta, vilpittömät… Älkää siis antako pintapuolisuudelle valtaa suhteessanne minuun. – Herraseni, kuulkaahan, – jatkoi hän, rajusti tarttuen häntä käsivarteen, – jos voisitte todistaa minulle, että rakkautenne on oikea, ei mikään valta maailmassa meitä eroittaisi. Niin, tahtoisin liittyä johonkin ylevän suureen mieshenkilöön, omaksua laajan kunnianhimon, kauniita ajatuksia. Jalot sydämet eivät ole uskottomia, sillä uskollisuus on heidän arvoisensa etevä ominaisuus; minä saisin siis aina osakseni rakkautta, olisin aina onnellinen. Mutta minäkin olisin valmis aina panemaan ruumiini astinlaudaksi, nostaakseni ihailemaani miestä, olisin valmis uhrautumaan hänen puolestaan, sietämään hänen puoleltaan kaikkea ja häntä yhä rakastamaan, silloinkin, kun hän ei enää minua rakastaisi. En ole koskaan uskaltanut uskoa toiselle sydämelle oman sydämeni toiveita, enkä minua riuduttavaa myrskyilevää haaveilua; mutta voinhan siitä puhua tässä teille, kun eroamme toisistamme heti kun te olette turvassa.

– Mekö eroaisimme toisistamme?.. emme ikinä! – hän sanoi haltioituneena tuon voimakkaan sielun tenhosta, jonka sisällä näytti riehuvan joku suunnaton ajatus.

– Oletteko vapaa? – kysyi nuori nainen, luoden häneen ylenkatseellisen silmäyksen, joka hänet masensi.

– Vapaa, tuota noin, tietysti, lukuunottamatta kuolemantuomiota.

Neiti de Verneuil sanoi silloin hänelle, ääni värähtäen katkerista tunteista:

– Jos tämä kaikki ei olisi unelmaa, kuinka kaunis olisikaan elämämme? Mutta vaikka olen puhunut mielettömyyksiä, älkäämme silti niitä tehkö! Kun ajattelen, mitä kaikkia ominaisuuksia teissä pitäisi olla, jotta voisitte oikein päättää minkä arvoinen minä olen, epäilen kaikkea.

– Ja minä taas en epäilisi mitään, jos te tahtoisitte olla oma…

– Vaiti, – huusi Marie, kuultuaan tämän lauseen todella intohimoisen äänenpainon. – Tämä ilma ei totisesti meille sovellu ollenkaan, palatkaamme vartijattariemme luo.

Vaunut saapuivat samassa näiden kahden henkilön kohdalle, jotka istuutuivat jälleen paikoilleen ja kulkivat vaieten muutaman peninkulman eteenpäin. Kun kumpikin oli saanut runsaasti ajateltavaa, eivät heidän silmänsä enää välttäneet kohtaamasta toisiaan. Molemmille näytti olevan yhtä mielenkiintoista pitää toista silmällä ja peittää häneltä tärkeä salaisuus; mutta he tunsivat myös sielussaan saman pyyteen, joka heitä lähensi toisiinsa, ja joka heidän äskeisen keskustelunsa jälkeen paisui voimakkaaksi intohimoksi. He olivat näet kumpikin havainneet toinen toisessaan ominaisuuksia, jotka heidän mielestään tulivat vahvistamaan edessä olevan taistelun tai yhtymisen tuottamaa mielihyvää.

Ollen kietoutunut seikkailunomaiseen elämään, oli kenties kumpikin tuona hetkenä joutunut siihen omituiseen siveelliseen tilaan, jossa ihminen joko kyllästymisestä tai kohtalon uhmaamisesta luopuu vakavista mietteistä, antautuu sattuman ohjattavaksi ja jatkaa yritystään ainoastaan sentähden, ettei sen tuloksia voi arvioida, silti välttämättömästi tahtoen saada sen päättymään. Onhan siveellisessä elämässä, kuten luonnossakin, syvänteensä ja kuilunsa, joihin vahvat luonteet joskus huvikseen syöksyvät, tosin pannen alttiiksi henkensä, samoin kuin peluri yhdellä heitolla panee alttiiksi omaisuutensa.

Nämä ajatukset, jotka liikkuivat sekä nuoren aatelismiehen että neiti de Verneuilin mielessä heidän keskustelunsa jälkeen, josta ne olivat johtuneet, esiintyivät heille kuin ilmestyksinä, ja näin he äkkiä astuivat jättiläisaskeleen eteenpäin, sillä sielujen mieltymys seurasi aistien kiintymystä.

Mutta kuta enemmän he tunsivat kohtalollista vetovoimaa toinen toiseensa, sitä halukkaammin he tutkivat toisiaan, vaikkapa vaan vaistomaisen laskelman avulla suurentaakseen tulevan nautintonsa. Nuori mies ihmetteli vielä tuon omituisen naisen mielipiteiden syvyyttä ja kummeksui kuinka hänessä niin suuri kokemus saattoi yhtyä niin alkuperäiseen raikkauteen ja nuoruuteen. Silloin hän luuli huomaavansa Mariessa äärettömän halun näyttää siveältä, hän kun koko olemuksessaan tahtoi noudattaa ääretöntä säädyllisyyttä. Nuori mies epäili häntä teeskentelijäksi, katui vilpittömiä ilontunteitaan, ja luuli häntä lopulta ainoastaan taitavaksi näyttelijättäreksi.

Ja hän oli oikeassa. Neiti de Verneuil, joka samoin kuin kaikki muut hienon maailman naiset esiintyi sitä enemmän hillittynä, kuta hehkuvammat hänen tunteensa olivat, teeskenteli hyvin luontevasti tuota liioiteltua kainoutta, jonka avulla naiset niin hyvin osaavat salata ylenmääräiset himonsa. Kaikki he tahtoisivat neitseellisinä tarjota itsensä rakastajalle; ja jos ovat menettäneet neitsyytensä, niin teeskentely on aina sentään jonkunmoinen suitsutus heidän rakkautensa alttarilla. Tällaiset ajatukset vilahtivat nuoren aatelismiehen päässä ja saivat hänet hyvälle tuulelle. Todella tämä tutkistelu oli edistys molemmille, ja rakastaja siirtyi pian sille kehitysasteelle, jolla mies lemmittynsä heikkouksissa näkee lisäsyitä häntä rakastaakseen.

Neiti de Verneuil oli kauvemmin ajatuksiin vaipuneena kuin nuori mies. Ehkäpä tämän naisen mielikuvitus harhaili kauvemmaksi tulevaisuuteen. Nuori mies kiintyi ainoastaan johonkin niistä lukemattomista tunteista, jotka hän miehenä oli elämässään kokeva, ja nuori nainen näki edessään kokonaisen elämän, jota kuvitteli kauniiksi ja jonka täytti onnella ja suurilla ja jaloilla tunteilla. Onnellisena jo hengessä, yhtä suuresti ihastuneena kuvitelmiinsa kuin todellisuuteen, tulevaisuuteen ja nykyisyyteen, Marie koetti palauttaa mielentyyneytensä, varmemmin saadakseen tuon nuoren miehen valtaansa, ja siinä hän menetteli vaistomaisesti, kuten kaikki naiset. Päätettyään antautua täydelleen, halusi hän ikäänkuin pala palalta puolustaa omaa itseään, ennenkuin sen luovutti. Hän olisi tahtonut ottaa takaisin kaikki menneet tekonsa, sanansa ja katseensa, saattaakseen ne sopusointuun rakastetun naisen arvokkaisuuden kanssa.

Joskus hänen silmänsä kuvastivatkin jonkunlaista kauhua, kun hän ajatteli äskeistä keskusteluaan, jossa oli esiintynyt niin hyökkäävänä. Mutta katsellen nuoren miehen voiman leimaamia kasvoja hän ajatteli, että niin vahva olento varmaankin oli jalomielinenkin, ja iloitsi, siitä, että osansa oli kauniimpi kuin monella muulla naisella, hän kun rakastajakseen oli saanut lujaluonteisen miehen, kuolemaan tuomitun, joka itse oli pannut henkensä alttiiksi ja ryhtynyt sotaan tasavaltaa vastaan. Se ajatus, että hän jakamattomasti tulisi omistamaan sellaisen hengen, loi heti kaikkeen eri valon.

Viisi tuntia aikaisemmin oli hän pakoittanut kasvonsa ja äänensä teennäisiksi, kiusatakseen nuorta aatelismiestä, ja nykyhetkellä hän yhdellä ainoalla katseella sai hänet pois suunniltaan. Mutta näiden hetkien välillä oli yhtä ammottava kuilu kuin kuoleman ja elämän välillä. Hilpeän naurun ja iloisen kiemailun takana piili ääretön intohimo, joka ilmeni hymyilevänä kuin onnettomuus. Sellaisessa sieluntilassaan ollen näki neiti de Verneuil ulkomaailman satumaisen utukuvan muodossa. Vaunut kiitivät läpi kylien, poikki laaksojen, yli vuorten, ja kaikista niistä ei jäänyt nuoren neitosen mieleen mitään kuvaa.

Hän saapui Mayenneen, missä uudet sotilaat vaihtuivat saattojoukkoon. Merle puhui hänen kanssaan, hän vastasi hajamielisenä, kulki läpi kaupungin ja jatkoi taas matkaa. Mutta kasvot, talot, kadut, maisemat, ihmiset kiitivät ohi kuin epämääräiset unikuvat.

Yö laskihe maille. Marie matkusti jalokivillä siroitetun taivaan alla, himmeän valon hohteessa Fougères'n tietä pitkin, huomaamatta, että taivas oli muuttunut, tietämättä mitä oli Mayenne ja Fougères ja mikä oli hänen matkansa päämäärä. Hänestä ei tuntunut ollenkaan mahdolliselta, että hänen muutaman tunnin kuluttua oli eroaminen ihailemastaan miehestä. Rakkaus on ainoa intohimo, joka ei siedä menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

Kun sanat välistä ilmaisivat hänen ajatuksiaan, muodostuivat ne melkein merkityksettömiksi lauseiksi, mutta silti ne kaikuivat hänen ihailijansa sydämessä onnen lupauksina. Tämän alkavan intohimon todistajien silmissä se näytti kiihtyvän peloittavasti. Francine tunsi Marien yhtä hyvin kuin tuntematon nainen tunsi nuorukaisen, ja tämä heidän entinen kokemuksensa pani odottamaan jotain hirvittävää ratkaisua. Eikä heidän todella tarvinnut kauan odottaa tämän näytelmän loppua, jota neiti de Verneuil surullisena, kenties tietämättään oli sanonut murhenäytelmäksi.

* * * * *

Kun nuo neljä matkustajaa olivat kulkeneet noin peninkulman eteenpäin Mayennesta, he kuulivat ratsumiehen huimaavan nopeasti lähestyvän. Saapuessaan vaunujen kohdalle tämä henkilö kumartui katsomaan, oliko niissä neiti de Verneuil, joka silloin tunsi tulijan Corentiniksi. Tämä onnettomuutta ennustava mies nyökäytti neidille merkitsevästi päätään, ja tämän eleen kuvastama tuttavallisuus vaikutti nuoreen naiseen loukkaavasti. Ja Corentin riensi pois, jäädettyään hänet tällä halpamaisuutta uhkuvalla ilmeellään.

Nuori mies näytti hermostuvan tästä kohtauksesta, joka varmaankaan ei jäänyt huomaamatta hänen niin sanotulta äidiltään. Mutta Marie painoi hiljaa hänen kättänsä ja loi häneen katseen, joka näytti tahtovan tunkea hänen sydämeensä, kuin ainoaan turvapaikkaan maan päällä. Nuoren miehen otsa kirkastui silloin, hän kun tunsi itsensä ylen onnelliseksi nähtyään tuon katseen, jolla hänen lemmittynsä ikään kuin vahingossa oli ilmaissut hänelle kiintymyksensä laajuuden. Selittämätön pelko oli Mariesta karkoittanut kaiken kiemailun ja rakkaus näyttäytyi hetken aikaa verhoamattomana. He olivat ääneti, ikäänkuin pitkittääkseen tämän hetken suloisuutta. Valitettavasti rouva du Gua syrjästä katsojana huomasi tämän kaiken. Ja saiturin tavoin, joka on kutsunut luokseen vieraita, hän näytti laskevan heidän suupalansa ja mittailevan heidän nautintoaan.

Ollen näin kokonaan vaipuneet onneensa molemmat rakastavat olivat saapuneet siihen maantien kohtaan, joka kulkee Ernée-laakson pohjukassa, nimittäin yhteen niistä kolmesta laaksonsyvennyksestä, joissa tämän kertomuksen alussa mainitut tapaukset ovat sattuneet. Siellä Francine näki ja osoitti kädellään omituisia haamuja, jotka varjojen tavoin näyttivät liikkuvan puiden lomissa ja kinsteri-pensastoissa, joita kasvoi molemmin puolin kentillä. Kun postivaunut olivat lähestyneet näitä varjoja, kuului yhteislaukaus, ja matkustajien päiden yläpuolella vinkuvat luodit ilmoittivat heille, että äskeiset haamut eivät olleet harhanäkyjä, vaan että niiden takana piili vakava todellisuus. Saattojoukon oli yllättänyt väijytys.

Kuullessaan tämän paukkeen kapteeni Merle katui kipeästi, että oli myöntynyt neiti de Verneuilin matkatuumaan, tämä kun oli näin pahasti erehtynyt luullessaan yöllistä ja nopeaa matkaa vaarattomaksi eikä ollut antanut hänen ottaa mukaansa enempää kuin kuusikymmentä miestä. Gérardin käskystä kapteeni heti jakoi pienen saattojoukon kahteen osaan, suojaamaan molempia tienvieriä, ja kumpikin upseeri hyökkäsi sitten juoksujalassa miehineen kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden peittämälle kentälle, ryhtyäkseen taisteluun hyökkääjien kanssa, ennenkuin nämä olivat arvioineet heidän lukuaan. Sekä oikealla että vasemmalla alkoivat siniset nuuskia tiheätä pensastoa, tehden sen varomattoman pelottomasti, ja he vastasivat chouanien tuleen jatkuvasti ampuen kinsteri-pensastoon, mistä nuo pyssynlaukaukset lähtivät.

Ensi pelästyksessään oli neiti de Verneuil vaistomaisesti hypännyt alas postivaunuista ja juossut jotenkin kauas taaksepäin, ollakseen etempänä taistelupaikasta. Mutta sitten hän häpesi pelkoaan ja tunsi sisällään tuota tunnetta, joka kiihoittaa jokaista näyttämään suuremmalta lemmittynsä silmissä. Hän pysähtyi siis ja koetti kylmäverisesti seurata taistelun kulkua.

Nuori mies lähestyi häntä, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä sydämelleen.

– Pelkäsin äsken, – sanoi Marie de Verneuil, – mutta nyt…

Samassa hänen kamarineitinsä pelästyneenä huusi hänelle:

– Marie, pitäkää varanne!

Mutta Francine, joka tahtoi hypähtää alas rattailta, tunsi voimakkaan käden häntä siitä estävän. Tämän kookkaan käden paino sai hänet päästämään rajun huudon, hän kääntyi ja vaikeni, huomatessaan edessään Marche-à-Terren kasvot.

– Saan siis, – sanoi nuori mies neiti de Verneuilille, – kiittää pelästystänne siitä, että minulle ovat auenneet viehkeimmät sydämensalaisuudet! Francinelta kuulin juuri, että teillä on tuo soma nimi Marie. Marie – tämä on se nimi, jota usein olen maininnut tuskallisten kaihojeni hetkinä, tätä nimeä tulen vastedes mainitsemaan iloni huumauksessa ja sitä ihailen nyt niin suuresti, etten voi sitä lausua jumaluutta loukkaamatta, minä kun jo sekoitan uskonnon ja rakkauden. Mutta onkohan sitten rikos rukoilla ja rakastaa samalla?

Hänen näin puhuttuaan he puristivat rajusti toinen toisensa kättä, katsoivat toisiinsa salaa, ja heidän tunteittensa yltäkylläisyys riisti heiltä kyvyn ja voiman niitä tulkita.

– Teillä toisilla ei ole täällä mitään pelättävää! huudahti raa'asti Marche-à-Terre Francinelle, ja hänen käheässä kurkkuäänessään oli synkkä uhkan sävy, ja hän korosti joka sanaa, saattaen Francinen vallan pois suunniltaan.

Ensi kerran tämä neito-parka huomasi petomaista julmuutta Marche-à-Terren katseissa. Kuutamo näytti olevan ainoa näille kasvoille sopiva valaistus. Villi bretagnelainen piti toisessa kädessään lakkiaan ja toisessa raskasta karbiini-pyssyään ja näytti siinä, lyhyentanakka kun oli ja sellaisen himmeän valon ympäröimänä, joka luo esineihin eriskummaisen muodon, enemmän satumaiselta olennolta kuin todelliselta ihmiseltä. Hänen ilmestymisensä ja puheensa oli aaveenomaisen äkillistä. Hän kääntyi ketterästi rouva du Guan puoleen, jonka kanssa keskusteli vilkkaasti, ja Francine, joka hiukan oli unhoittanut ala-bretagnen murretta, ei voinut eroittaa mitään heidän puheestaan. Tuo nainen näytti antavan Marche-à-Terrelle useita määräyksiä. Tämä lyhyt neuvottelu päättyi rouvan käskevään kädenliikkeeseen, joka osoitti chouanille molempia rakastavia.

Ennenkuin Marche-à-Terre ryhtyi noudattamaan käskyä, hän loi viimeisen katseen Francineen, jota näytti säälivän. Francine huomasi, että hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan, mutta käsitti, että hänen rakastajansa oli saanut käskyn vaieta. Tämän miehen karkea ja ruskettunut iho rypistyi otsalla ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan rajusti. Vastustiko hän uudelleen saamaansa käskyä surmata neiti de Verneuil? Tämä kasvojen väänne saattoi hänet epäilemättä vielä vastenmielisemmän näköiseksi rouva du Guan silmissä, mutta hänen silmiensä hohde kävi Francinesta melkein lempeäksi. Francine päätti tuosta katseesta, että hänen oli onnistuva taivuttaa tahtonsa alle tuon villi-ihmisen tarmo, ja hän toivoi vielä Jumalan jälkeen olevansa ainoa, joka saattoi vaikuttaa tuohon raakaan sydämeen.

Marien hellän keskustelun keskeytti rouva du Gua, joka tuli häntä noutamaan huutaen kuin olisi joku vaara uhannut; mutta hänen ainoa tarkoituksensa oli tarjota eräälle huomaamansa Alençonin kuninkaallismielisen komitean jäsenelle tilaisuus puhua Garsin kanssa.

– Älkää luottako naikkoseen, johon tutustuitte "Kolmen maurilaisen" majatalossa.

Kuiskattuaan nämä sanat nuoren miehen korvaan, ritari de Valois, joka ratsasti pienen bretagnelaisen hevosen selässä, katosi kinsteri-pensastoon, josta oli tullut esiin. Samaan aikaan kahakan laukaukset paukkuivat hämmästyttävän tiheään, mutta ei kumpikaan puoli joutunut käsikähmään.

– Herra ajutantti, eiköhän tämä ole valehyökkäys, jonka tarkoituksena on ryöstää matkustajamme ja vaatia heiltä lunnaita?.. sanoi Clef-des-Coeurs.

– Luulenpa, että olet arvannut oikein, hiisi vieköön! – virkkoi

Gérard rientäen maantielle.

Samassa chouanien tuli alkoi heiketä, sillä ritarin päällikölleen antama ilmoitus oli kahakan ainoa tarkoitus. Merle, joka näki vihollisen poistuvan pieninä parvina pensaiden taakse, ei katsonut viisaaksi sen enempää yhtyä kenties vaaralliseen taisteluun. Gérard komensi parilla sanalla saattojoukon kokoon maantiellä ja jatkoi matkaa huomaten, ettei ollut kärsinyt tappioita. Kapteeni saattoi kaikessa rauhassa tarjota kätensä neiti de Verneuilille, auttaessaan hänet jälleen ajoneuvoihin, sillä nuori aatelismies seisoi kuin salaman iskemänä paikallaan. Ihmeissään parisitar nousi vaunuihin, hyläten tasavaltalaisen kohteliaan avun; hän katsahti ihailijaansa, näki hänen seisovan liikkumattomana ja oli vallan tyrmistynyt siitä äkillisestä muutoksesta, jonka ritarin salaperäiset sanat olivat hänessä aikaansaaneet. Nuori aatelismies palasi sitten hitaasti, ja koko hänen ryhtinsä osoitti syvää inhoa.

– Enkö ollut oikeassa, – kuiskasi rouva du Gua nuorelle miehelle astuessaan hänen kanssaan vaunuihin; – varmasti olemme joutuneet olennon käsiin, jonka kanssa on hierottu kauppaa teidän päästänne. Mutta kun tuo nainen on kyllin typerä rakastumaan teihin ja unhoittamaan ammattinsa, niin älkää menetelkö lapsellisesti, vaan teeskennelkää rakastavanne häntä, kunnes olemme saapuneet Vivetièreen… Kun kerran olemme siellä!.. – Mutta jokohan hän todella rakastaa tuota naista? hän ajatteli nähdessään nuoren miehen istuvan paikallaan ihan torkahtaneen näköisenä.

Vaunut vierivät kumeasti edelleen hietaisella tiellä. Kun neiti de Verneuil nyt katsahti ympärilleen, näytti kaikki muuttuneen. Kuolema hiipi jo hänen rakkauteensa. Nämä olivat ehkä sentään vaan vaihtelevia tunnevivahduksia; mutta jokaisen rakastavan naisen silmissä sellaiset vivahdukset esiintyvät selvinä ja räikeävärisinä. Marche-à-Terren katseista oli Francine käsittänyt, että neiti de Verneuilin kohtalo oli toisen kuin tämän miehen käsissä, ja hän oli kalpea eikä voinut pidättää kyyneleitään, kun hänen emäntänsä häntä katseli. Tuntematon rouva osasi huonosti teeskennellyllä hymyllä salata naiskoston aiheuttamaa vahingoniloa, ja kun hän äkkiä muuttui ylen hyväksi neiti de Verneuiliä kohtaan, mikä ilmeni hänen kohtelussaan, äänessään ja ilmeissään, tämä oli omansa herättämään epäluuloista pelkoa tarkkanäköisessä henkilössä. Neiti de Verneuil tunsikin vaistomaista väristystä ajatellessaan:

"Miksi pelkään?.. Onhan tuo nainen hänen äitinsä."

Mutta kaikki hänen jäsenensä vavahtivat, kun hänen mielessään äkkiä sukelsi esiin kysymys:

"Mutta onko tuo nainen todella hänen äitinsä?"

Hän näki edessään kuilun, jonka ammottava syvyys hänelle selveni, kun hän vielä oli luonut tutkivan katseen nuoreen mieheen.

"Tuo nainen rakastaa häntä!" ajatteli neiti de Verneuil. "Mutta miksi hän nyt on minulle noin ylen kohtelias, oltuaan ensin niin kylmä? Olenko hukassa? Vai pelkääkö hän minua?"

Nuori aatelismies puolestaan vuoroin kalpeni ja punastui, mutta pysyi levollisena, luoden alas katseensa salatakseen outoa mielenliikutusta, joka häntä raateli. Väkinäinen puristus rumensi hänen huuliensa somaa kaarevuutta, ja hänen ihonsa kävi kelmeäksi hänen sisällään temmeltävästä taistelusta. Neiti de Verneuil ei edes enää voinut päättää, oliko hänen tunteissaan vielä jälellä rakkautta, kun raivo näytti niitä hallitsevan.

Tie, jonka molemmin puolin kasvoi metsää, pimeni, eivätkä nämä mykät näyttelijät siis voineet katseillaan tiedustella toistensa ajatuksia. Tuulen humina, pensasten kahina, saattojoukon askelten tahdikas kopina loivat tähän kohtaukseen sellaisen juhlallisuuden, joka jouduttaa sydämen sykintää. Turhaan koetti neiti de Verneuil tutkia tämän muutoksen syytä. Sitten hän salamannopeasti muisti Corentinin ja samassa johtui hänen mieleensä oikea kutsumuksensa. Ensi kerran hän sinä päivänä alkoi vakavasti punnita tilannettaan.

Siihen hetkeen asti hän oli kokonaan antautunut rakkauden onnen valtaan, ajattelematta itseään ja tulevaisuuttaan. Tämä tuska kävi hänelle sietämättömäksi, ja hän etsi ja odotti lempeän kärsivällisenä kuin rakastava ainakin katsetta nuorelta mieheltä ja rukoili sitä niin hartaasti, ja hänen kalpeutensa ja väristyksensä olivat niin vakuuttavan kaunopuheisia, että nuori mies kävi epäröiväksi, mutta lankeemus ei silti ollut epätäydellisempi.

– Voitteko pahoin, neiti? – kysyi nuori mies.

Tämä kuivakiskoinen äänenpaino, itse kysymys, katse, ele, kaikki yhdessä loi neitiin sen varmuuden, että tämän päivän tapahtumat olivat pelkkä sielun kangastus, joka nyt haihtui kuin hajanaiset pilvet tuulen kiidättäminä.