Kitabı oku: «Perijätär»

Ensimäinen luku

Maaseutukaupungeissa tapaa usein taloja, joiden näkeminen herättää saman alakuloisen mielialan kuin synkimmät luostarit, autioimmat ahot tai surullisimmat rauniot. Ehkä samalla huomaakin noissa taloissa asustavan luostarin hiljaisuuden, aron kuivuuden ja raunioiden kuolemanmuiston, elämä ja liike on niissä niin rauhallista, että muukalainen luulisi niitä asumattomiksi, jos hänen silmänsä eivät sattumalta kohtaisi kalpeita ja kylmiä kasvoja, luostarinomaista henkilöä, joka vieraan askelten houkuttelemana on painanut päänsä ikkunaruutua vasten. Tämä surullinen mieliala lepäsi myöskin erään saumurilaisen talon yllä, joka nähtiin sen vuorisen kadun päässä, joka yläkaupungin kautta johti linnaan. Tämä katu, nykyään vähän käytetty, paahteinen kesällä, kylmä talven aikaan ja paikottain hyvin pimeä, vetää puoleensa huomiota pienillä piikivillä lasketun kivityksensä puolesta, joka on heleäkaikuinen ja aina puhdas ja kuiva. Silmiinpistävä on myöskin tämän koukertelevan kadun ahtaus ja sen hiljaiset talot, joita ympäröi vanhan kaupungin vallitus. Nämä rakennukset, jotka, vaikkakin puusta tehdyt, ovat jo nähneet kolme vuosisataa vierivän ylitseen, ovat mitä erilaatuisimpia ulkoasultaan ja antavat tälle Saumurin osalle aivan erikoisen mielenkiinnon muinaistutkijain ja taiteilijain silmissä. Onkin vaikeata kulkea näiden talojen ohi ihastelematta niiden valtavia tammihirsiä, joiden päihin on veistetty omituisia aiheita ja jotka mustine korkokuvineen hallitsevat useimpien rakennusten pohjakerroksia. Useissa taloissa ovat päädyt tiilikerroksen peittämät ja huippenevat suippokatoksi, jonka hirret vuosien kuluessa sateen ja päivänpaisteen vaikutuksesta ovat notkistuneet käyriksi. Vielä kiintyy katse rapistuneihin ikkunalaitteihin, joissa vaivoin huomaa niiden mustuneet taidokkaat veistokset ja jotka tuntuvat ylen heikoilta kannattamaan niitä mullalla täytettyjä ruukkuja, joissa jonkun köyhän työläisnaisen neilikat tai ruusut kukkivat. Myöskin sattuvat silmään talojen ovet, suunnattoman suurilla metallilevyillä koristetut, joihin esi-isämme ovat kirjoittaneet kotoiset hieroglyyfinsä, joiden merkitys on jälkimaailmalta jäänyt salaan. Moni protestantti lienee niihin tunnustanut uskonsa, moni salaseuralainen niihin kätkenyt kirouksensa Henrik IV:ä vastaan. Moni porvari lienee niihin ikuistanut sukunsa ylhäisen alkuperän, sen unohdetun loistokauden kunnian. Koko Ranskan historia on noissa salakirjoituksissa. Huojuvan mökkirähjän rinnalla, jonka seinään käsityöläinen on kiinnittänyt höylänsä, ammattinsa merkin, on aatelismiehen asunto, jonka kivisen kaariportin otsikossa vielä voi nähdä merkkejä hänen vaakunastaan, minkä vuoden 1789:n jälkeen näiden seutujen yli kulkeneet vallankumoukset ovat lyöneet sirpaleiksi. Tällä kadulla ei pohjakerroksissa ole mitään silmiinpistäviä kauppa- eikä varastohuoneita, keskiajan tuntijat voivat täällä seurata esi-isiemme elämäntottumuksia niiden kaikessa yksinkertaisuudessa. Pohjakerrosten matalat kauppasuojat, joissa ei ole suuria ikkunoita eikä näytekaappeja, ovat syviä, pimeitä ja ilman koristuksia sekä ulko- että sisäpuolelta. Niiden ovet ovat kaksiosaiset ja korkeilla rautalevyillä silatut; yläovi on sisältäpäin lukittu, mutta alaovi, jossa on teräsjänteellä varustettu kello, käy lakkaamatta. Ulkoilma ja päiväpaiste tulevat sisään tähän kosteaan luolaan joko oven yläpuolelta tai sylen korkeudella lattiasta olevasta ikkunasta, mihin ovat kiinnitetyt vankat luukut, jotka avataan aamulla ja suljetaan illalla rautapuomeilla. Samalle seinälle ovat kauppatavarat ripustetut. Mitään ei ole vain silmänkoreudeksi. Kauppatavaran laadusta riippuen on näytteillä pari kolme tynnyrillistä suolaa tai kalaa, muutamia kääröjä palttinaa, köyttä, messinkitouvia, tynnyrin vanteita ja lisäksi joitakin vaatekappaleita.

Astukaamme sisään. Siistinnäköinen nuoruutta uhkuva tyttönen, jolla on valkea kaulaliina ja punaiset käsivarret, jättää sukankutimensa, menee kutsumaan isäänsä tai äitiänsä, joka tulee ja myö teille, mitä tahdotte, mukavan levollisena, palvelevaisena tai itsetietoisena, aina luonteensa mukaan, olipa sitten että on kysymyksessä kymmenen pennin kauppa tai parinkymmenen tuhannen frangin. Tuossa istuu tynnyripuu-kauppias ovensa edessä ja pyörittelee peukaloitaan pakistessaan naapuriensa kanssa; itse asiassa ei hänellä näytä olevan kuin muutamia tynnyrilautoja ja kaksi tai kolme riukukantamusta; mutta satamassa hänen uhkea lautapihansa tyydyttää Anjoun tynnyrintekijäin tarpeet; ja hän tietää lautaa myöten kuinka paljon tynnyripuuta tarvitaan, kun sattuu hyvä viinivuosi. Auringon helle teki hänet rikkaaksi mieheksi, sadekuurot saattoivat hänet kukistaa. Yhtenä ainoana aamuna voi tynnyrin hinta vaihdella kahdestatoista frangista kuuteen. Tässä maanosassa samoinkuin Tourainessakin hallitsevat ilmanalan oikut kauppaelämää. Viinitarhurit, maanviljelijät, puukauppiaat, tynnyrintekijät, majatalojen omistajat, laivurit, kaikki ovat riippuvaisia auringon säteistä; illalla maata pannessaan pelkäävät he sydämessään, että aamulla saavat kuulla yöllä pakkasen käyneen vieraissa. He kammovat sadetta, tuulta, kuivuutta tai kaipaavat vettä, auringonpaistetta, pilviä, kukin tarpeidensa mukaan. Alituinen taistelu on käymässä taivaan valtojen ja maan askareiden välillä. Ilmapuntari milloin synkistää, milloin tekee toivorikkaiksi ihmisten kasvot. Saumurin vanhan pääkadun talojen otsikoissa on kulkija lukevinaan sanat: "Suokoon taivas kultaisen sään!" Ja naapuri vastaa naapurilleen: "Rahat tulevat taivaasta!" tietäen mitä aurinko ja sade voivat saada aikaan. Lauantaisin on jo puolipäivän aikaan turhaa koettaa tehdä edes viidenäyrin kauppaa näiden kunnon porvarien kanssa. Jokaisella heistä on viinitarhansa tai maatilansa ja hän rientää sinne viettämään pari joutilasta päivää. Kun kaikki on etukäteen vankasti suunniteltua, myynnit ja ostokset, jää kauppamiehelle kymmenen tuntia kahdestatoista käytettäväksi peliseuraan, havaintojen tekoon ja yhtämittaiseen naapurien elämän vakoilemiseen. Talonemäntä ei täällä voi ostaa peltokanaa ilman että naapuri jälestäpäin utelee aviomieheltä, oliko se hyvin paistettu. Nuori tyttö ei voi painaa päätänsä ikkunaan joutumatta toimettomien miesryhmien huomion esineeksi. Kaikki on täällä näkyvissä eikä näillä synkillä hiljaisilla taloilla ole mitään salaisuutta. Kaikki tapahtuu avoimen taivaan alla; kukin perhe syö ovensa edustalla aamiaisensa ja päivällisensä ja suorittaa samassa paikassa myöskin aviolliset riitaisuutensa. Kadulla ei voi kävellä joutumatta tutkivain katseiden ristituleen. Ja kun muukalainen muinoin tuli tällaiseen maaseutukaupunkiin, töllisteltiin häntä joka ovelta. Tällaisiin elämäntapoihin perustuvat useat hupaiset kaskut tästä maakunnasta. Niinpä annettiin Angers'in asukkaille, jotka tekivät pilaa näistä pikkukaupunkilaisten tottumuksista, liikanimi "mahtailijat".

Vanhan kaupungin parhaat talot ovat tämän kadun yläpäässä, missä muinoin asuivat seudun aateliset. Se surun painama talo, missä tämän kertomuksen tapaukset ovat sattuneet, oli yksi noita rakennuksia, kunnianarvoisa jäännös vuosisadalta, jolloin ihmisillä ja ulkonaisilla olosuhteilla vielä oli se yksinkertaisuus, jonka ranskalaiset päivä päivältä ovat menettämässä. Kun seuraa tämän hupaisan kadun koukertelua, jossa kaikki tuo mieleen menneen ajan ja houkuttelee esiin alakuloisen tunnelman, sattuu silmä pimeähköön kadunpolvekkeeseen, jonka keskellä on herra Grandet'n talon ovi.

Herra Grandet nautti Saumurissa suurta kunnioitusta, minkä syitä ja seurauksia tuskin se voi käsittää, joka ei ole koskaan pitempää tai lyhempää aikaa oleskellut maakunnassa. Grandet, jota jotkut vielä elossa olevat vanhukset kutsuvat "isä Grandet'ksi", oli 1789 varakas tynnyrintekijä, joka taisi lisäksi lukea, kirjoittaa ja laskea. Kun Ranskan tasavalta möi Saumurin ympäristöllä kirkon tiluksia, oli tynnyrintekijämme nelikymmenvuotias ja oli juurikaan nainut rikkaan puukauppiaan tyttären. Ottaen mukaansa kaiken irtaimen omaisuutensa ja vaimonsa myötäjäiset lähti hän niiden hurjien tasavaltalaisten luo, joiden toimena oli kansallistilusten myöminen, ja keinotteli itselleen voileivän hinnasta, tosin laillisesti, mutta ei silti oikeudenmukaisesti, seudun kauneimmat viinimäet, vanhan abotintilan ja muutamia karjakartanolta. Koska Saumurin asukkaat olivat varsin vähäisessä määrässä kumousmielisiä, pidettiin isä Grandet'ta uskaliaana miehenä, tasavaltalaisena, isänmaanystävänä, neropattina, jolla oli uusia ajatuksia, vaikka tynnyrintekijä ei itse asiassa ajatellut muuta kuin viinitarhojaan. Hänet nimitettiin Saumurin piirikunnan hallinnon jäseneksi ja hänen rauhaa rakastava toimintansa tuntui niinhyvin valtiollisen kuin käytännöllisen elämän aloilla. Valtiollisesti suojeli hän vanhan järjestelmän miehiä ja teki kaikkensa estääkseen maastamuuttaneiden tiluksien myömistä. Käytännössä taas hankki hän tasavaltalaiselle armeijalle parisen tuhatta astiata valkeata viiniä, mistä hän antoi maksaa itselleen runsaan korvauksen uhkeiden niittymaiden muodossa, jotka olivat kuuluneet juurikään lakkautettuun naisluostariin. Konsulihallituksen aikana tehtiin kunnon Grandet'sta määri. Yleisiä asioita hän hoitikin kelpo tavalla, mutta vielä paremmin viinimäkiään. Keisarikunnan aikana tuli hänestä taas pelkkä herra Grandet. Napoleon ei rakastanut tasavaltalaisia ja pani Grandet'n sijalle, jota pidettiin jakobiininä, rikkaan tilanomistajan, joka myöhemmin sai paronin arvonimen. Grandet luopui ilman kaipausta kunnallisista kunniatoimistaan. Hän oli, tietysti kaupungin parasta silmällä pitäen, antanut rakentaa ensiluokkaiset tiet maatiloilleen. Talostaan ja maatiloistaan, jotka olivat taidolla viljellyt, maksoi hän vain vähäisen veron. Ja hänen viinitarhansa, tarkoituksenmukaisesti järjestettyinä ja hoidettuina, tuottivat parasta viiniä. Hän olisi sanalla sanoen voinut tavoitella kunnialegionan ristiä.

Tällä kannalla olivat asiat vuonna 1806. Herra Grandet oli silloin viidenkymmenen seitsemän ja hänen vaimonsa noin kolmenkymmenen kuuden ikäinen. Heidän ainoa tyttärensä, aviollisen rakkauden hedelmä, oli täyttänyt kymmenen vuotta. Herra Grandet, jota sallimus nähtävästi tahtoi lohduttaa arvotoimien menettämisestä, peri samana vuonna ensin rouva de la Gaudinièren, rouva Grandet'n äidin, syntyään de la Bertellière, sitten vanhan herra Bertellièren, edellisen isän, ja vielä lisäksi rouva Gentillet'n, äidinäitinsä. Kukaan ei aavistanut näiden perintöjen merkitystä. Nämä kolme vanhusta olivat pitkän aikaa ahneesti keräilleet rahansa arkkuihinsa voidakseen niistä kerran rauhassa nauttia. Vanha herra Bertellière nimitti rahojen sijoittamista tuhlailuksi ja hänelle tuotti rahojen näkeminen suurempaa mielihyvää kuin niiden koroista nauttiminen. Saumurin asukkaat laskivat sentähden hänen varallisuutensa vain hänen kiinteän omaisuutensa mukaan. Nyt saavutti herra Grandet täten siis toisen arvomahdin, rahan; ja hänestä tuli seudun mahtavin mies. Hänellä oli sata tynnyrinalaa viinimaata, joka hyvinä vuosina lahjoitti hänelle tuhansia astioita viiniä. Sitäpaitsi oli hänellä kolmetoista karjakartanoa, vanha abotintila, jonka akkunat hän säästäväisyydestä oli antanut muurata umpeen, satakaksikymmentä seitsemän tynnyrinalaa niittyä, missä kasvoi ja kukoisti kolme tuhatta poppelia, jotka olivat istutetut 1793. Myöskin se talo, jossa hän itse asui, oli hänen. Tällainen oli hänen kaikille näkyvä omaisuutensa. Kuinka paljon hänellä oli muita varoja, sitä saattoi vain kaksi henkilöä likimain arvailla: toinen oli herra Cruchot, notario, jonka toimena oli avustaa Grandet'ta rahojen sijoittamisessa, toinen oli herra des Grassins, Saumurin rikkain pankkiiri, jonka liikeyrityksiin viinitarhuri salaisesti otti osaa. Vaikkakin vanha Cruchot ja herra des Grassins pitivät tapanaan sitä uskollista salaisuuksien säilyttämistä, jonka avulla maaseudulla helposti voi hankkia luottamusta ja varallisuutta, osottivat he julkisesti herra Grandet'ta kohtaan niin suurta kunnioitusta, että syrjäiset saattoivat sen mukaan arvioida entisen määrin omaisuuden suuruuden. Niinpä ei ollutkaan koko Saumurissa ainoatakaan sielua, joka ei olisi ollut vakuutettu siitä, että herra Grandet'lla oli salainen aarre, arkku täynnä kultarahoja, joiden penkominen yön aikaan tuotti hänelle arvaamattomia nautinnon hetkiä. Toiset saiturit saivat tästä tavallaan täyden varmuuden nähdessään miehen silmät, joille keltainen metalli näytti ikäänkuin lainanneen oman värinsä. Miehen katse, jolla on tapana nautinnolla hivellä kultakasoja, saa aina, samoinkuin elostelijan, pelurin ja hovimiehen, eräänlaisen selittämättömän ilmeen, ikäänkuin epävakaan, ahneen, salaperäisen kiillon, mikä ei niiltä jää huomaamatta, joilla on samoja mielihaluja. Tällaisten ihmisten katseet muodostavat ikäänkuin intohimojen salaseuran merkkikielen. Herra Grandet herätti ihmisissä siis sitä kunnioitusta, mitä voi vaatia mies, joka ei ole kenellekään penniäkään velkaa, joka entisenä tynnyrintekijänä ja viinitarhurina voi tähtientuntijan tarkkuudella sanoa, tarvitaanko ensi viininkorjuussa tuhat vaiko ainoastaan viisisataa vatia, mies, joka ei koskaan ollut kauppasuunnitelmissaan pettynyt, vaan osasi aina pitää tynnyreitä kaupan, koska niistä maksettiin paremmin kuin muusta kauppatavarasta, ja ymmärsi pitää viininsä kellarissa kunnes sai siitä kaksisataa frangia, kun pikkukauppiaat saivat myödä omansa sadasta. Vuoden 1811:n mainio viinisato, jonka hän taisi säilyttää hyvin ja myödä vähissä erin, tuotti hänelle enemmän kuin kaksisataa neljäkymmentä tuhatta frangia. Raha-asioissa oli herra Grandet puoleksi tiikeri, puoleksi boakäärme. Hän osasi maata väijyksissä, pitää saalistaan silmällä ja sitten yllättää sen yhdellä hyppäyksellä; tämän jälkeen avasi hän kukkaronsa suun ja nielasi taalerinsa sekä asettui sitten levolle rauhallisena kuin käärme, joka sulattaa ruokaansa, intohimottomana ja kylmänä. Kukaan ei nähnyt hänen kulkevan ohitse tuntematta pelon sekaista kunnioitusta. Kuka saumurilainen ei olisi itse kaikessa hiljaisuudessa tuntenut hänen käpäliensä raatelua? Kenelle oli herra Cruchot lainannut tarvittavat rahat maatilan ostoon, mutta kahdeksan prosentin korkoa vastaan; kenelle oli herra des Grassins diskontannut vekselin, mutta vaatien suunnatonta välirahaa. Eikä kulunut päivääkään, ettei herra Grandet'n nimeä olisi mainittu, olipa sitten että se tapahtui kauppatorilla tai iltaseurojen keskustelun aikana. Olipa muutamille muinaisen viinitarhurin rikkaus suorastaan isänmaallisen ylpeyden aihe. Moni kauppias ja moni ravintolanisäntä sanoikin muukalaisille huomattavan tyytyväisenä:

– Herraseni, meillä on täällä pari kolme miljoonataloa, mutta kuinka paljon herra Grandet omistaa, sitä ei hän edes itse tiedä!

Vuonna 1816 arvioivat Saumurin tottuneimmat omaisuuden tuntijat tämän kunnon miehen varallisuuden noin neljäksi miljoonaksi; mutta vuodesta 1793 vuoteen 1817 oli hän ansainnut tiloistaan keskimäärin enemmän kuin satatuhatta frangia vuodessa ja niin oli syytä luulla, että hänen rahallinen omaisuutensa suunnilleen vastasi hänen maatilojensa arvoa. Jos sentähden boston-pelin jälkeen tai viininviljelyksestä puhuessa pakina sattui kääntymään herra Grandet'hen, virkkoivat asiantuntevimmat: "Isä Grandet?.. Isä Grandet'lla täytyy olla viisi kuusi miljoonaa".

– Te olette taitavampi laskumestari kuin minä, sillä minä en ole koskaan päässyt tuntemaan hänen koko omaisuutensa arvoa, vastasivat herra Cruchot tai herra des Grassins, jos he sattuivat tuollaista puhetta kuulemaan.

Jos joku parisilainen puhui Rothschildista tai herra Laffittesta, kysyivät saumurilaiset, olivatko he yhtä rikkaita kuin herra Grandet. Ja jos parisilainen ivallisesti hymyillen tähän vastasi myöntävästi, katselivat he toisiaan ja puistivat päitään epäillen tiedon todenperäisyyttä. Tämä valtava omaisuus peitti kultaisella verholla kaikki miehen teot ja toimet. Jos muinoin jotkut yksityisseikat hänen elämästään olivat antaneet aihetta hymyilyyn, olivat pian nauru ja pilkka kulutetut loppuun. Pienimmissäkin seikoissa oli herra Grandet tullut kaupunkilaistensa esikuvaksi. Hänen sanojaan, pukuaan, liikkeitään, hänen tapaansa räpytellä silmiään matkittiin kaikkialla, sillä niitä tutkittiin samalla huolella kuin luonnontieteilijä tutkii hyönteisiä, ja niinpä olikin tultu siihen tulokseen, että jokaisen hänen pienimmänkin liikkeensä alle kätkeytyi syvä, mykkä viisaus.

– Tuleepa pian ankara talvi, sanottiin, isä Grandet on vetänyt käsiinsä turkishansikkaansa: meidän täytyy korjata viinisatomme. – Isä Grandet ostaa runsaasti tynnyripuuta, tänä vuonna tulee hyvä viinisato.

Herra Grandet ei koskaan ostanut lihaa eikä leipää. Hänen pehtorinsa toivat hänelle joka viikko riittävän määrän salvokukkoja, kananpoikia, munia, voita ja viljaa. Hänellä oli mylly, jonka hoitajalla oli määrä toimittaa hänelle muun muassa jyviä ja leseitä. Suuri Nanon, hänen ainoa palvelijattarensa, joka ei enää ollut nuori, leipoi joka lauantai leivät talon tarpeiksi. Myöskin oli herra Grandet tehnyt puutarhojensa vuokraajien kanssa sen sopimuksen, että nämä pitivät huolta hänen vihannestarpeistaan. Hedelmiä sai hän sellaisen määrän, että siitä riitti vielä torille myötäväksi. Polttopuun sai hän vanhoista aitauksista ja häkeistä, joista hän vähitellen vapautti peltonsa. Pehtorit kävivät tätä varten asianalkaen kaupungissa, sijoittivat puun Grandet'n vajaan ja saivat siitä vastalahjaksi hänen kiitoksensa.

Hänen ainoat tunnetut menoeränsä olivat rippiäyri, vaimonsa ja tyttärensä vaatetus ja maksu erityisestä tuolista kirkossa; näihin tulivat lisäksi menot valosta, Nanonin palkka, kattilain tinaus, veronmaksu ja rakennusten korjaus. Hän oli hiljan hankkinut itselleen kuusisataa auranalaa metsää, jonka vartioimisen hän uskoi naapurinsa metsänvartijoille, luvaten näille korvausta työstä. Vasta tämän anastuksen jälkeen söi hän toisinajoin metsänriistaakin.

Hänen tapansa olivat hyvin yksinkertaiset. Hän puhui vähän. Tavallisesti tulkitsi hän ajatuksensa pienissä painavissa lauselmissa, hiljaisella äänellä. Vallankumouksesta saakka, jolloin hän ensi kertaa käänsi huomion puoleensa, oli kunnon Grandet alkanut sammaltaa varsin väsyttävällä tavalla, mikä etenkin tuli näkyviin, jos hänen täytyi puhua pitempään tai vastata johonkin väitteeseen. Mutta tämä hänen sammaltelunsa, tämä puheen keskeyttely, tämä hänen näennäinen loogillisuuden puutteensa, jota saattoi pitää puutteellisen kasvatuksen aiheuttamana, kaikki tämä olikin teeskentelyä. Muutamat tässä kertomuksessa esitetyt tapaukset riittävät tätä perustelemaan. Muuten oli hänellä aina varalla neljä puheentapaa, selvää kuin algebran lauselmat, jotka saivat pelastaa hänet kaikista elämän ja kaupanteon pintehistä: "En tiedä. En voi. En tahdo. Katsokaamme." Hän ei koskaan sanonut "kyllä" tai "ei", eikä koskaan kirjoittanut sanaakaan.

Jos häntä puhuteltiin, kuunteli hän kylmäverisesti, laski leukansa oikeaan käteensä ja nojasi oikean kyynäspäänsä vasempaan kämmeneensä. Hän muodosti joka asiasta oman mielipiteensä, josta hän ei koskaan luopunut. Pienempiäkin kauppa-asioitansa mietti hän pitkät ajat. Ja kun hänen vastustajansa taitavan keskustelun jälkeen oli päässyt hänen salaisten suunnitelmiensa perille ja luuli jo voittaneensa hänet, sanoikin hän äkkiä:

– En voi mitään päättää, ennen kuin olen neuvotellut vaimoni kanssa.

Hänen vaimonsa, jota hän piti täydellisessä orjuudessa, oli hänelle mukava hätävara kaupanteossa. Grandet ei koskaan käynyt kenenkään luona vieraissa eikä myöskään itse koskaan ketään kestinnyt, hän ei pitänyt mitään melua ja näytti säästelevän kaikkea, myöskin ruumiinsa liikkeitä. Hän ei tullut koskaan toisia liian lähelle, koska hän aina oli kunnioittanut mieskohtaista omistusoikeutta.

Kuitenkin, huolimatta hänen lempeästä äänestään ja varovaisesta esiintymisestään, ottivat joskus muinaisen tynnyrintekijän puhetapa ja käytös oikeutensa, varsinkin kotosalla, missä hän oli vähimmin varuillaan.

Mitä ruumiillisiin suhteisiin tulee, oli Grandet viiden jalan korkuinen, tanakka ja leveäharteinen. Hänen pohkeensa olivat kaksitoista tuumaa ympärimitaten ja hänen polvensa olivat kyhmyiset. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, ahvettuneet, rokonarpiset, hänen leukansa oli suora, hänen huulensa olivat vailla kaarevuutta ja hänen hampaansa olivat valkeat, hänen silmillään oli sama levollinen ja ahmiva ilme, jonka kansa sanoo olevan basiliskeilla; hänen otsastaan, joka oli täynnä poikkijuovia, ei puuttunut merkitseviä ulkonemia, hänen keltaiset hiuksensa, joissa oli valkeita hapsia joukossa, olivat kuin kulta ja hopea, kuten eräillä nuorilla ihmisillä oli tapana sanoa, jotka eivät tienneet, kuinka vaarallista oli tehdä pilaa herra Grandet'sta; hänen juuresta leveässä nenässään oli suoninen kyhmy, jossa kansa sanoi pahuuden asustavan. Yleensä todisti hänen ulkomuotonsa vaarallista viekkautta, kylmää harkintaa ja sellaisen miehen itsekkäisyyttä, joka on tottunut kaikkiin saiturin nautinnoihin. Ainoa ihminen, johon nähden hän ei ollut kokonaan välinpitämätön, oli Eugénie, hänen ainoa tyttärensä ja ainoa perijänsä. Muuten osotti hänen ryhtinsä, käytöstapansa ja käyntinsä sitä luottamusta itseensä, jonka mies voi saavuttaa, kun hänellä on kaikissa yrityksissään ollut onni myötä. Vaikkakin siis herra Grandet'n tavat saattoivat joskus näyttää lempeiltä ja pehmeiltä, oli hänellä kuitenkin rautainen luonne.

Hän kävi aina samaan tapaan puettuna ja jos joku juuri hänet näki, näki hän hänet sellaisena kuin hän oli jo 1791. Hänellä oli kömpelöt, nahkahihnalla solmitut kengät, juovikkaat villasukat, kastanjanruskeat polvihousut hopeisine solkineen, ruskean ja keltaisen kirjava samettiliivi, joka oli napitettu kaulaan saakka, avara ruskea nuttu, jossa oli suuret laskokset, musta kaulaliina ja kvääkerihattu. Hänen käsineensä, jotka olivat yhtä lujat kuin santarmien, kestivät kaksikymmentä kuukautta, ja pitääkseen niitä puhtaina, laski hän ne aina totuttuun tapaan samaan paikkaan hattunsa reunalle.

Muuta ei Saumur tiennyt tästä miehestä.

Vain kuudella saumurilaisella oli oikeus tulla tähän taloon. Kolmesta ensimäisestä oli merkillisin herra Cruchot'n veljenpoika. Sitten kun tämä nuori mies oli nimitetty Saumurin ylimmän oikeusistuimen presidentiksi, oli hän liittänyt Cruchot'n nimeen myöskin Bonfons'in, ja hänen pyrkimyksensä päämäärä oli hankkia jälkimäiselle nimelle vielä enemmän loistoa kuin Cruchot-nimellä oli. Hän merkitsi nimensä C de Bonfons. Jos joku asianajaja oli kyllin ymmärtämätön kutsuakseen häntä "herra Cruchot'ksi", sai hän pian tietää, minkä tyhmän kepposen oli tehnyt. Tuomari oli suopea niitä kohtaan, jotka kutsuivat häntä "herra presidentiksi", ja hänen koko viehättävän hymynsä armon saivat osakseen imartelijat, jotka kutsuivat häntä "herra de Bonfons'iksi". Presidentti oli kolmenkymmenen kolmen ikäinen; hänellä oli hallussaan Bonfons'in maatila, joka antoi vuodessa tuloja seitsemän tuhatta frangia; sitäpaitsi tiesi hän saavansa periä setänsä, notarion, sekä toisenkin setänsä, Saint-Martin de Tours'in tuomiokapitulin pään, joka niinikään kävi rikkaan kirjoissa. Nämä kolme Cruchot'ta, joita tuki lukematon joukko sukulaisia ja jotka olivat suhteissa pariin kymmeneen kaupungin perheeseen, muodostivat kokonaisen puolueen, kuten muinoin Medicit Firenzessä; mutta samoin kuin Mediceillä, oli Cruchot'illakin Pazzinsa.

Rouva des Grassins, jolla oli kolmenkolmatta vuotias poika, seurusteli ahkerasti rouva Grandet'n kanssa, toivoen saavansa vielä aikaan avioliiton rakkaan Adolfinsa ja Eugénien kesken. Herra des Grassins, pankkiiri, auttoi kaikin puolin vaimonsa suunnitelmia niiden alinomaisten ystävänpalvelusten kautta, joita hän salaa teki vanhalle saiturille, ja hän tuli aina oikeaan aikaan taistelutantereelle. Näillä kolmella Grassins'illa oli myöskin omat puoluelaisensa, sukulaisensa ja uskolliset liittoveljensä.

Cruchot-laisten puolelta koetti kirkkoherra, joka oli sukunsa Talleyrand, veljensä, notarion, avustamana tehdä tyhjäksi pankkiirinrouvan laskelmat ja varata rikkaan perijättären veljenpojalleen, presidentille. Tämä Cruchotlaisten ja des Grassins'ien salainen kilvoittelu, jonka palkinto oli Eugénie Grandet'n käsi, oli kaupungin seurapiireissä yleisenä puheenaiheena. Meneekö neiti Grandet naimisiin presidentin vaiko Adolf des Grassins'in kanssa? Tähän kysymykseen tiesivät jotkut antaa sen vastauksen, ettei herra Grandet anna tytärtään kummallekaan. Tämä kunnianhimoinen tynnyrintekijä etsi, niin väittivät he, vävykseen Ranskan pääriä, joka kahdensadan tuhannen vuotuisista koroista suostuisi ottamaan sukuunsa Grandet'n tynnyreineen päivineen. Toiset taas selittivät, että herra ja rouva Grassins olivat ylhäistä sukua sekä hyvin rikkaita, että heidän Adolfinsa oli hieno nuori mies, ja että sellaisen avioliiton toki pitäisi tyydyttää miestä, jolla ei ollut mitään sukuperää ja jonka koko Saumur oli nähnyt tynnyrintekijän piilu kädessä vaeltavan ja joka sitä paitsi oli kerran kantanut punaista jakobiinimyssyä. Tarkkanäköisimmät olivat taas tehneet sen huomion, että herra Cruchot de Bonfons'ille oli talo joka hetki avoinna, kun sitä vastoin hänen kilpailijansa kävi siellä vain sunnuntaisin. Muutamat sen sijaan hokivat että rouva des Grassins oli liian hyvä ystävä Grandet'n perheen naisväen kanssa, jottei hän saisi tahtoaan perille, kun taas jotkut sanoivat tietävänsä, että abbé Cruchot oli maailman ovelin mies, ja että pappi kyllä aina suoriutuisi pelistä naistakin vastaan. – "Tasaväkistä peliä!" sanoi joku Saumurin neropatti.

Seudun vanhimmat asiantuntijat väittivät, että Grandet oli liian suuri saituri salliakseen perheensä omaisuuden joutua vieraihin käsiin. Heidän tietojensa mukaan oli Eugénien määrä mennä naimisiin erään parisilaisen Grandet'n, rikkaan viinikauppiaan pojan kanssa. Tähän vastasivat Cruchot'n ja Grassins'in puoluelaiset:

– Kolmeenkymmeneen vuoteen eivät veljekset ole toisiaan nähneet. Sitäpaitsi on parisilainen Grandet suunnitellut pojalleen suuremman tulevaisuuden. Hän on piirineuvoston puheenjohtaja, edusmies, eversti kansalliskaartissa ja kauppaoikeuden tuomari, hän ei tahdo mitään tietää Saumurin Grandet'sta, vaan aikoo naittaa poikansa jonkun napoleonilaisen herttuan perheeseen.

Mitäpä ei olisikaan puhuttu rikkaasta perijättärestä, joka oli tunnettu kahdenkymmenen peninkulman päähän, aina lähikaupunkiin saakka!

Vuoden 1818 alussa anastivat Cruchot-laiset itselleen huomattavan edun Grassins'eihin verraten. Froidfondin kolmen miljoonan maatila, joka oli tunnettu puistostaan, ihanasta linnastaan, karjakartanostaan, koskistaan, lammikoistaan ja metsistään, joutui myötäväksi, kun nuoren markiisi Froidfondin täytyi muuttaa omaisuutensa rahaksi. Notario Cruchot, presidentti Cruchot ja kirkkoherra Cruchot liittolaisineen estivät kaupan tapahtumasta vähittäin. Notario sai nuorenherran myömään tilansa kokonaisuudessaan selittämällä kuinka paljon selkkauksia ja rettelöitä tulisi, jos useammalta ostajalta täytyisi periä heidän maksettaviaan; sensijaan oli herra Grandet varma ostaja ja hän pystyi maksamaan koko hinnan käteisellä. Näin viskattiin kaunis markiisinlinna Grandet'n ahnaaseen kitaan, ja koko Saumurin hämmästykseksi maksoi hän kohta oston jälkeen täyden kauppahinnan. Huhu tästä tapauksesta kulki aina Nantes'iin ja Orleans'iin saakka.

Grandet tuli ensi kertaa linnaansa samalla hetkellä kuin sinne palasi yksi sen hedelmävankkureista. Heitettyään valtiaan silmäyksen omaisuuteensa, palasi hän Saumuriin varmana huomiostaan, että oli sijoittanut rahansa viiden prosentin korkoa vastaan. Hän päätti kohta pyöristää markiisilinnan alueita yhdistämällä siihen muut tiluksensa. Mutta täyttääkseen taas kukkaronsa, johon oli tullut paha lovi, päätti hän hakkauttaa maahan metsänsä, yksinpä poppelitkin niittymailta.

On helppo ymmärtää, mikä merkitys Saumurissa oli Grandet'n talolla, valkealla, kylmällä, hiljaisella talolla, joka oli kaupungin ylimmällä paikalla, muurinraunioiden ympäröimä.

Oven kamana ja pielukset olivat, samoin kuin koko talokin, patakiveä, tuota Loiren rannoilta peräisin olevaa valkeaa kiveä, joka on niin haurasta, että se keskimäärin kestää tuskin kahta vuosisataa. Ilmaston vaikutuksesta oli ovi tullut niin täyteen rakoilemia, että se näytti kuin madonsyömältä ja muistutti jossain määrin vankilan porttia. Oven päällä oli kovasta kivestä vuoltu korkokuva, joka esitti neljää vuodenaikaa, mutta sekin oli jo kokonaan rapistunut ja mustunut. Tämän yläpuolelta pisti esiin seinänulkonema, jolla kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, kuten nokkosia, juhannuskukkia, peltokiertoja ja ratamoita sekä pieni kirsikkapuu, joka oli jo ehtinyt verraten korkeaksi. Itse ovi oli tammipuusta, ruskettunut ja rapistunut, täynnä halkeamia, näköjään heikko, mutta itse asiassa sangen vahva rautasiloineen, jotka muodostivat mittausopillisia kuvioita. Oven keskikohdalla oli pieni nelikulmainen ristikolla varustettu ikkuna ja sen alapuolella riippui ovenkolkutin, jonka kädensijaan oli veistetty irvistävä miehenpää. Tämä omituisen näköinen kolkutin olisi varmaan muinaistutkijassa herättänyt suurta mielenkiintoa varsinkin noiden kummallisten kasvojen tähden, jotka pitkäaikaisesta käytännöstä olivat jo kuluneet pilalle. Pienen ristikkoikkunan kautta, joka oli ollut kansallissotien aikana kurkistusreikänä, minkä läpi ystävä tunnettiin ystäväksi, saattoivat uteliaat ohikulkijat nähdä pimeän vihreähkön käytävän sekä sen päässä vanhat portaat, mitkä johtivat puutarhaan, jota hauskasti ympäröivät paksut kosteat muurit, alati vettä tihkuvat ja köynnöskasvien peittämät. Nämä muurit olivat muinaisia linnoitusvalleja ja niiden harjalla oli naapuritalojen istutuksia.

Talon alikerrassa oli perheen tärkein huone, jonka ovi aukeni suoraan porttiholviin. Harvat tuntevat mitä merkitsee perheen asuinhuone Anjoun, Tourennen ja Berrin pikkukaupungissa. Se on samalla kertaa odotushuone, sali, budoaari ja ruokahuone; se on yhteisen kotielämän näyttämölava. Tänne saapui neljännesvuosittain parturi leikkaamaan herra Grandet'n tukkaa, tänne tulivat pehtorit, pappi, aliprefekti ja myllypoika. Tässä huoneessa, jonka molemmat ikkunat olivat kadulle päin, oli laudoitettu laattia; vanhanaikainen, harmaa laudoitus kattoi seinät ylhäältä alas, kattopalkit olivat niinikään harmaalla värillä silatut ja niiden väliset pinnat olivat valkealla, mutta nyt jo kellastuneella muurisavella kalkitut. Vanha kuparinen korkokuvilla varustettu kello koristi valkokivistä karkeasti hakatun kamiinin reunaa, jonka yläpuolella oli vihertävä peili, mikä oli laidoista hiottu viistoon, niin että saattoi nähdä lasin paksuuden. Kamiinin kummallakin puolen oli kuparinen kullattu kynttilänjalka, molemmat kaksihaaraisia; jos otti kynttilöistä pois niiden ruusunmuotoiset suojustimet, saattoi niitä käyttää jokapäiväistäkin tarvetta varten. Tuoleja peitti vanhanaikainen koruompelus, johon aiheet olivat otetut La Fontainen tarinoista; mutta tämä täytyi tietää etukäteen, sillä muuten olisi sitä ollut vaikea arvata, värit kun olivat aivan vaalenneet ja kuviot kuluneet välttämättömien korjausten vuoksi. Tämän huoneen kussakin neljässä nurkassa olivat jonkunlaiset ruoka-hyllyt, jotka ylempänä muodostuivat kaapiksi. Vanha pelipöytä, jonka pinnassa oli mosaiikkikuvioita, mitkä keskikohdalla muodostivat shakkilaudan, oli asetettu ikkunain välisen seinän vierustalle. Tämän pöydän yläpuolella oli pitkulainen barometri mustissa kehyksissä nauhoineen ja kultakirjailuineen, joita kärpäset kuitenkin olivat kohdelleet niin huonosti, että niiden alkuperäinen asu jäi arvoitukseksi. Kamiinin vastaisella seinällä oli kaksi liituväritaulua, joista toisen sanottiin kuvaavan rouva Grandet'n isoisää, vanhaa herra Bertillièreä ranskalaisena kaartin luutnanttina, toisen taasen rouva Gentillet-vainajaa paimenettarena. Kummassakin ikkunassa olivat punaiset uutimet, jotka olivat kiinnitetyt tupsuilla varustettuihin silkkinyöreihin. Nämä upeat uutimet, jotka huonosti sopivat Grandet'n yksinkertaisiin tapoihin, olivat talon ostossa joutuneet hänen haltuunsa samoin kuin peili, kello, kirjo-ompelulla päällystetyt tuolit sekä ruusupuiset nurkkahyllyt. Sen ikkunan ääressä, joka oli lähinnä ovea, oli pienellä alustalla ruokotuoli, kyllin korkealla, jotta rouva Grandet saattoi siitä nähdä kaikki ohikulkijat. Pieni kirsikkapuinen työpöytä täytti muun ikkunanedustan ja Eugénie Grandet'nkin pieni nojatuoli oli sen vieressä. Viisitoista vuotta olivat äiti ja tytär istuneet näillä paikoillaan huhtikuusta marraskuuhun ahkerassa työssä päivien rauhallisesti vaihtuessa. Ensi päivänä marraskuuta saattoivat he muuttaa talvisille sijoilleen kamiinin ääreen. Vasta tuona päivänä salli Grandet arkituvassa lämmitettävän ja viime päivänä maaliskuuta lakkasi taas lämmitys, huolimatta kevätkylmistä tai syyspakkasista. Pienen kyökistä säästyneillä hiilillä täytetyn lämmityskojeen avulla, jonka kunnon Nanon oli heille varannut, pitivät he aamuisin ja iltasin koleina huhtikuun ja lokakuun päivinä jäseniään lämpiminä parhaansa mukaan. Äiti ja tyttö huolehtivat kaikista talon liinatarpeista ja he käyttivät niin tarkoin päivänsä tähän työhön, että Eugénien täytyi kieltäytyä muutaman tunnin unesta, jos hän tahtoi neuloa äidilleen kauluksen, ja tämäkin täytyi hänen tehdä isältään varkain, koska isä ei sallinut turhaa valon kulutusta. Saituri oli nimittäin jo pitkät ajat suurelle Nanonille ja tyttärelleen jakanut kynttilät samoinkuin hän joka aamu jakoi leivän ja muut päivän välttämättömät tarpeet.