Kitabı oku: «Margareeta: Sydämmen säveliä»

Runoellut

ILMARI CALAMNIUS-KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- Ja Kivipaino.

MARGAREETA

Sisällysluettelo

"Sange, hvis Vinger af Toner jeg støbte,

Veed I hvor dyrt jeg Jer kjøbte —?"

Kun Sinut ensi kerran ma näin,

ääni värähti sydämmessäin:

onko se hän?

onko se hän?

hiljaa kysyin ma itseltän.

Vuosi se vierähti tuonnemmaks,

taas minä näin nuot silmyttä kaks

hänkö se on?

onko se hän?

jäin sitä kaihoten miettimähän.

Kolmannen kerran ma kohtasin Sun, kuvasi tarttui sieluuni mun: onko se hän? hänkö se on? sydämmeni sykkien vastasi: "on!"

—

Sun naurus, sun naurus, oi Margareeta!

sun naurus on hurmaavan ihana!

Se soi kuni kitaran kirkkahin kieli,

se helisee kuni hopea.

Siin kuuluvi lintujen liverrystä,

suviaaltojen kevyttä keinuntaa.

Siin leikkivi lapsien leperrystä,

kun kilvan ne tanssivat uidessaan.

Siin soi koko elämän riemujen ääntä,

paradiisin pääskyjä parvenaan.

Oi Margareeta… kas tyttöä kummaa:

hän peittikin naurulla — itkuaan!

—

On rinnassani riemu rikki

ja sopusoinnun sävel särkynyt.

Ja tuntuu niinkuin oisin maailmahan

vain lemmen kärsimyksiin syntynyt.

Se hetki, jolloin mulle uskoit elosi raskaan sydäntarinan, mun raukan sydämmeeni pisti myös haavan, iäks verta-vuotavan!

—

"En voi, en voi…" sa lausuit, ja mun rinnastani nous huokaus syvä, tuskan hyöky, ja oli niinkuin ikuisesti ois valo sielustani sammunut…

Ja hiljaa kättäs puristaen siinä ma seisoin vieressä sun vuotehesi, miss' uinuit puhdasna kuin ruusu, johon ei kajonnut oo mailman koura.

Sun äänes hellä, jolla noin sa lausuit

hiljaiseen itkun värinähän sortui,

se koski sieluuni — ja säälin tunne

sai sekaan sydämmeni katkeruuden.

Ma lamppus sammutin, ja varpahilla

pois sieltä hiivin kammiooni,

ma sytytin mun öisen kynttiläni

ja elämäni kohtaloita mietin…

Ei äänen hiiskausta mistään,

ja koko seutu vaikeni kuin hauta —

se seutu, missä kahden kesken

ma elin Margareetan kanssa…

Siell' liljat salin hämärissä loisti ja tuntui tuoksut sulo-narsissien, ja kielillä mun kanteleeni siellä leikitsi aallot kuutamaisen virran.

Mutei ne mulle lohdutusta tuoneet — ne aivan alakuloisesti vain tuutieli tuskaa sydämmeni, miss' soimahan jäi immen itku: "en voi, en voi sun vaimoksesi tulia!"

—

On jotain uutta sielussani, mit' en oo

ennen tuntenut. Se on niin valoisaa ja

syvää. Se on mua lepoon tuutinut.

Se kantaa nimen lemmenleimu, mi

tääll' ei saanut vastinettaan, mut tyytyy

silti kohtaloonsa ja hehkuu luonnon

oikeuttaan.

Se kärsimysten polton kautta saa viimein

varman viihdytyksen — ei täällä! mutta

jossain tuolla, miss' sielu löytää

levähdyksen. Ja jossa kaikki rikkinäinen

kasvaapi terveeks, eheäksi. Ja kaikki

mitä kauneint' tunsin, lauhtuupi mulle

leppeäksi.

Ja rauha rajaton ja onni kertomaton

täyttääpi surevaisen tunteen. Ja kaikki

sulaa sopusointuun

Rakkauden — — —

Ei siellä nainen enää oo kuin täällä!

Ei mies oo siellä kaihovainen raukka! Ei

siellä lemmitä vain suukkosilla! Ei

ruumiin aistihalut siellä solmi.

Vaan henki hehkuvainen siellä uhkuu,