Kitabı oku: «Tavallinen juttu II»

I

Vuosi oli kulunut ensimmäisen osan viimeisessä luvussa kuvattujen tapauksien perästä.

Aleksander muuttui vähitellen synkästä epätoivosta kylmään välinpitämättömyyteen kreiville ja Nadinkalle. Hän ei täräyttänyt enää kirouksia eikä lisännyt hammasten puremista siihen, vaan osotti heille syvää halveksimista.

Lisaveta Aleksandrowna lohdutti häntä kaikella ystävän ja sisaren hellyydellä. Hän antautui mieluisasti tämän herttaisen holhojan valtaan. Kaikki semmoiset luonteet, kuin hänen oli, antautuvat kernaasti toisen holhottavaksi. Heille on välttämätön – lapsenpiika.

Vihdoinkin intohimo katosi hänestä, todellinen suru haihtui, mutta hänen oli sääli erota siitä; hän jatkoi sitä väkisin, tahi paremmin sanoen, loi itselleen taiteellisen surun, leikitteli, kiemaili sillä ja hukutti itsensä siihen.

Häntä miellytti marttyyrin roolin näytteleminen. Hän oli hiljainen, arvokas, salaperäinen niinkuin se ihminen, joka hänen sanojensa mukaan on kestänyt kohtalon iskun, – hän puhui suurista kärsimyksistä, pyhistä, ylevistä tunteista, jotka olivat lokaan tallatut ja survotut – "ja kuka sen on tehnyt?" Hän lisäsi tähän: teeskentelijä tyttö-riepu ja halveksittava roisto, tekopyhä salonkileijona. Onko kohtalo todellakin lähettänyt minut maailmaan sitä varten, että kaikki, mitä minussa on ollut suurta, tulisi mitättömyyden uhriksi?

Ei mies miehelle, eikä nainen naiselle antaisi semmoista teeskentelyä anteeksi, vaan paikalla työntäisi käymäpuilta alas. Mutta mitä eivät nuoret ihmiset anna toiselle sukupuolelle anteeksi?

Lisaveta Aleksandrowna kuunteli kärsivällisesti hänen valitusvirsiään ja lohdutti häntä niinkuin voi. Se ei ollut hänestä ensinkään vastenmielistä, ehkä siitäkin syystä, että miehensä veljenpojasta löysi hän kuitenkin sointua omaan sydämmeensä, kuuli hänen rakkauden valituksistaan äänen hänelle itselleen tunnetuista kärsimyksistä.

Hän kuunteli ahneesti Aleksanderin sydämmen voivotuksia ja vastasi niihin huomaamattomilla huokauksilla ja näkymättömillä kyyneleillä. Hän löysi teeskenneltyihin ja imeliin ikävän purkauksiin lohduttavia sanoja samaan tapaan ja suuntaan; mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan.

– Oh, älkää puhuko minulle, ma tante, sanoi hän, minä en tahdo häväistä rakkauden pyhää nimeä, kutsumalla siten meidän väliimme tuota…

Siinä teki hän semmoisen halveksivan irvistyksen ja oli valmis, niinkuin Piotr Ivanitsh, kysymään: mikä hän onkaan?

Sitäpaitsi lisäsi hän suurella ylenkatseella: tytölle on anteeksi annettava: minä olin liian paljon korkeammalla häntä ja kreiviä ja koko tuota surkuteltavaa ja turhamaista piiriä; ei ole ihmekään että minä jäin hänelle käsittämättömäksi. Ja näiden sanojen perästä pysyi hänen kasvoillaan kauan ylenkatse.

– Setä sanoo yhä, että minun pitää olla jalo Nadinkaa kohtaan, jatkoi hän. Mistä hyvästä? Millä on tämä rakkaus kunnostuttanut itsensä? Kaikki oli halpamaista, kaikki kohdat tavallisia. Oliko yhtään ilmiötä, joka olisi eronnut tavallisen piirin jokapäiväisestä loasta? Näkyikö tässä rakkaudessa vähääkään sankarimaisuutta ja itsensäkieltämistä? Ei, hän teki melkein kaikki äitinsä mukaan! Poikkesiko hän minun tähteni kertaakaan seuraelämän säännöistä, velvollisuuksestaan? Ei koskaan! Ja tämä oli muka rakkautta!!! Tyttö – eikä osannut valaa runollisuutta tähän tunteesen.

– Millaista rakkautta Te vaatisitte naiselta? kysyi Lisaveta

Aleksandrowna.

– Millaista? vastasi Aleksander. Minä vaatisin ensimmäisen sijan hänen sydämmessään. Naisen, joka rakastaa, ei pidä huomata, eikä nähdä muita miehiä, paitsi minua, kaikkien pitää tuntua hänen mielestään sietämättömiltä. Minä yksin olisin korkein, kauniin – hän ojensi itseänsä – parhain, jaloin kaikista. Joka hetki, jota hän ei olisi kanssani viettänyt, olisi kadotettu hetki. Minun silmistäni, minun sanoistani täytyy hänen tavoittaa autuutta, eikä tietää mistään muusta… Lisaveta Aleksandrowna koetti peittää hymyä. Aleksander ei huomannut mitään.

– Minun tähteni, jatkoi hän, ja silmät säihkyivät, täytyy hänen uhrata kaikki: halveksittavat hyödyt, laskut, heittää itsestään äidin ja miehen yksivaltaisen ikeen, karata, jos niin tarvitaan, maailman ääreen, kantaa tarmolla kaikki tappiot viimeksi vielä halveksia itse kuolemaakin – se on rakkautta! Mutta tämä?

– Millä Te palkitsisitte tämän rakkauden? kysyi täti.

– Minäkö? Oh! aloitti Aleksander, kohottaen katseensa taivasta kohti, minä pyhittäisin hänelle koko elämäni, minä makaisin hänen jalkainsa juuressa. Korkein onneni olisi katsoa häntä silmiin. Hänen joka sanansa olisi minun lakini. Minä runoilisin hänen kauneudestaan, rakkaudestamme, luonnosta.

Hänen kanssaan suuni löytäisi Petrarkan kielen ja rakkaus… No enkö minä ole näyttänyt Nadinkalle, että minä voin rakastaa?

– Te ette siis usko tunnetta olevan, jos se ei esiinny sillä tavalla kuin Te tahtoisitte? Suuri tunne piilee…

– Etteköhän tahtoisi, ma tante, uskottaa minua, että semmoinen on tunnetta, kuin sedän tunne esimerkiksi; se piilee!

Lisaveta Aleksandrowna punastui äkkiä. Hän ei voinut olla sisällisesti suostumatta veljenpojan sanoihin että semmoinen tunne, joka ei tule ilmi, on jotenkin epäilyttävä, että kenties että ei olekaan, jos sitä löytyisi, niin se tunkeutuisi pinnalle; että paitsi rakkautta itseään, on sen läheisyydessä jo jotain selittämätöntä ihanuutta.

Siinä samassa kiiti hän ajatuksissaan läpitse koko naimisissaolo-ajan ja vaipui syviin ajatuksiin. Veljenpojan julkinen pistopuhe kosketti hänen sydämmensä salaisuuteen, jota hän niin syvälle piiloitti ja saattoi hänet siihen kysymykseen: onko hän onnellinen.

Hänellä ei ollut oikeutta valittaa niitä ulkonaisia onnen välityksiä vastaan, joita enemmistö hakee, sillä hänelle täyttyi kaikki kuin määrätyn ohjelman mukaan. Yltäkylläisyys, vieläpä nykyajassa komeus ja tulevassa ajassa kuolemattomuus – kaikki pelasti hänet jokapäiväisistä, katkerista suruista, jotka kalvaavat sydäntä ja kuivaavat monien köyhäin raukkojen rintaa.

Hänen miehensä oli työskennellyt ja työskenteli väsymättä vieläkin. Mutta mikä oli hänen työskentelemisensä päämääränä? Työskentelikö hän ihmiskunnan yleisen hyödyn päämäärän tähden, täyttäen sallimuksen säätämän määrän, tahi halpamaisten syiden tähden, saavuttaakseen ihmisten kesken arvon ja rahan kunnian, vai sitä vastenko, ettei lopulla kyyristäisi häntä köyhyys ja asianhaarat? Jumala sen tietää. Suurista tarkoituksista hän ei tahtonut puhua, kutsui sitä houralemiseksi, puhui kuivasti ja jokapäiväisesti, että pitää tehdä työtä.

Lisaveta Aleksandrowna tuli tästä vaan siihen surulliseen vakuutukseen, ettei hänen, eikä miehensä rakkaus häneen ollut ainoana päämääränä hänen ponnistelemisissaan ja innossaan. Hän oli työskennellyt jo ennen naimistaan, kun hän ei vielä tuntenut vaimoansakaan. Rakkaudesta hän ei ollut koskaan hänelle puhunut eikä siitä kysellyt; vaimonsa tätä asiaa koskevista kysymyksistä suoriutui hän aina leikkipuheella, sukkeluudella tahi nukkumisella. Pian heidän tutustumisensa jälkeen alkoi hän puhua Lisaveta Aleksandrownan kanssa häistä, juurikuin antaen siten tietää, että rakkaus on luonnollisesti itsessään ja ettei siitä tarvitse paljon keskustella.

Hän oli kaikkien mahtivaikutuksien vihollinen – se oli hyvä; mutta hän ei pitänyt todellisista sydämmen purkauksista, eikä uskonut niiden tarpeellisuutta muissakaan. Hän olisi kuitenkin voinut yhdellä katseella, yhdellä sanalla herättää vaimossaan syvän rakkauden itseensä: mutta hän oli ääneti, eikä sitä tahtonut. Sekään ei houkutellut hänen itserakkauttaan.

Tämä koetti herättää miehessään mustasukkaisuutta, ajatellen, että silloin varmaankin rakkaus näyttäytyy… Mutta silloin ei mitään semmoista tapahtunut. Jos miehensä huomasi vähänkin, että hänen vaimonsa osoittaa suosiotaan jollekin nuorelle miehelle, niin hän kiiruhtaa kutsumaan tätä luokseen, hyväilee sitä, ei voi kyllikseen ylistää sen ansiota, eikä pelkää jättää häntä yksin vaimonsa kanssa.

Välistä Lisaveta Aleksandrowna petti itseään, arvellen, että ehkä Piotr Ivanitsh toimii sotaopillisesti; että kenties hänen salainen metoodinsa onkin juuri, pitää vaimoansa aina epäillyksessä ja pidättää siten itserakkauttakin. Mutta miehensä ensimmäisestä rakkauden lausumisesta haihtui hänen ihastuksensa.

Jos hän olisi vielä ollut törkeä, karkea, sydämmetön, itsepäinen, yksi niistä miehistä, joita on legioonittain, joita synnittä kernaasti voi nenästä vetää, sekä heidän itsensä että oman onnen tähden, jotka ovat kuin sitä varten luodut, että vaimo hakisi mieleisiänsä kodin ulkopuolelta ja rakastaisi miehensä suurinta vastakohtaa – sitten olisi ollut toinen asia: hän olisi menetellyt samalla tapaa kuin suurin osa naisista tekee siinä tapauksessa. Mutta Piotr Ivanitsh oli järjellinen ja älykäs ihminen, jommoista ei usein kohdata. Hän oli hieno, tarkkasilmäinen, sukkela. Hän ymmärsi kaikki sydämmen rauhattomuudet, kaikki sielun myrskyt, ymmärsi – mutta ei enempää. Kokonainen kokoelma sydämmen asioita oli hänen päässään, vaan ei sydämmessään. Hänen puheestaan voi päättää, että se oli kuultua ja ulkoapäin opittua, mutta ei koskaan koetettua. Hän puhui intohimoista sattuvasti, mutta ei myöntänyt olevan niillä valtaa häneen itseensä, nauroi vielä niille ja piti niitä vikoina, muodottomina poikkeuksina todellisuudesta, nimitti niitä taudin oireiksi, joille ajan pitkään ilmestyy omat lääkkeensä.

Lisaveta Aleksandrowna huomasi hänen järkensä etevyyden muiden ympärillä-olevien rinnalla ja kärsi siitä. "Jos hän ei olisi ollut niin viisas, ajatteli hän, olisin minä pelastettu…" Hän noudattaa varmoja sääntöjä – se on selvä, ja vaatii, ettei vaimokaan, viettäisi haaveksivaista elämää.

"Mutta, hyvä Jumala!" ajatteli Lisaveta Aleksandrowna, onko hän tosiaankin nainut senvuoksi, että saisi emännän, että voisi antaa nuoren miehen asunnolleen täydellisyyden ja perheellisen talon arvon, jotta hänellä olisi enemmän merkitystä seuraelämässä? Emäntä, vaimo – kaikkein proosallisemmassa merkityksessä. Eikö hän käsitä kaikella ymmärryksellään, että joka tapauksessa on naisella rakkaus?.. Perheen velvollisuudet – siinä on hänen huolensa: mutta voiko niitä täyttää ilman rakkautta? Hoitajattaret ja imettäjät, nekin tekevät itselleen epäjumalan lapsesta, jota he hoitavat; saatikka sitten vaimo, äiti! Oi jospa voisin ostaa rakkauden tuskalla, vaikkapa saisin kantaa kaikki kärsimykset, jotka ovat eroamattomat intohimon kanssa, kunhan vaan saisin elää täydellistä elämää ja kunpa tuntisin oman olemiseni, enkä jähmettyisi.

Hän katsahti komeita huonekaluja ja kaikkia kalliita, mitättömiä kapineita budoarissaan – ja kaikki tämä mukavuus, jolla huolellinen käsi ympäröipi rakastetun naisen, tuntui hänestä kylmältä pilkanteolta todellisen omien rinnalla. Hän oli kahden hirmuisen liioittelemisen todistajana – veljen pojan ja miehensä. Toinen hurmaantunut hulluuteen, toinen – kylmä kovapintaisuuteen asti.

"Kuinka vähän he molemmat sekä suurin osa miehistä tuntevat todellista rakkautta, ja kuinka minä sen ymmärrän!" ajatteli hän. Mutta mitä siitä on hyötyä? Miksi minä ymmärrän? Oi jos…

Hän peitti silmänsä ja oli niin muutaman minuutin. Sitten aukasi hän ne ja katsahti ympärillensä, huokasi raskaasti ja otti taaskin tavallisen, rauhallisen muotonsa. Raukka! Ei kukaan tiennyt siitä, eikä kukaan nähnyt sitä. Hänet olisi voinut saattaa rikokselliseksi nuo näkymättömät, tunnustelemattomat ja nimettömät kärsimykset, haavoitta, verettä, jotka eivät olleet peitetyt räsyillä, vaan sametilla. Mutta sankarin itsekieltämisellä kätki hän surunsa, ja löysi vielä kyllin voimaa lohduttaakseen toisia.

Pian Aleksander lopetti puhumisen suurista kärsimyksistä, ja rakkaudesta jota ei ymmärretty jolle ei annettu arvoa. Hän siirtyi enemmän tavalliseen aineesen ja valitti elämän ikävyyttä, sielun tyhjyyttä, väsyttävää kaihoa.

Kärsimysteni jälkeen olen eloon jäänyt.

Olen lakannut rakastamasta unelmiani, sanoi hän yhä.

– Ja nyt minua seuraa pimeyden henki. Hän on kaikkialla kanssani, ma tante: yöllä, ystävien kanssa keskustellessani, maljan ääressä pidoissakin, syvien mietteiden hetkinä!

Niin kului muutamia viikkoja. Olisi luullut, että vielä parin viikon päästä narrikin olisi jo kokonaan rauhoittunut ja ehkä tullut kelpo ihmiseksi, se on tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Mutta ei! Hänen luonteensa erilaisuus tuli joka paikassa esille.

Kerran hän tuli tädin luo vimmastuneena ja oli äkeissään koko ihmis-suvulle. Joka sanan perästä tuli milloin pilkkaus, milloin tuomitseminen, milloin taas kompa-runo, joilla hän tarkoitti juuri niitä henkilöitä, joita olisi pitänyt kunnioittaa. Hän sekä Piotr Ivanitsh saivat osansa. Ketään ei säälitty. Lisaveta Aleksandrowna alkoi tiedustella syytä.

– Te tahtoisitte tietää, alkoi hän hiljaan ja juhlallisesti: – mikä mieltäni nyt liikuttaa ja vimmastuttaa? Siis kuulkaa: Te tiedätte, että minulla oli ystävä, jota en ole moneen vuoteen nähnyt, mutta jolle sydämmessäni oli aina sijaa. Setäni pakoitti minua tännetuloni alussa kirjoittamaan hänelle kummallisen kirjeen, jossa oli hänen rakkaimmat sääntönsä ja ajatusten suunta; mutta minä repäsin sen ja lähetin toisen. Ei ollut siis mitään syytä ystävälläni muuttua. Tämän kirjeen jälestä loppui meidän kirjevaihtomme, ja minä kadotin ystäväni näkyvistäni. Mitäpäs tapahtui? Kolmen päivän perästä astuin minä pitkin Newskin katua ja näin yht'äkkiä hänet. Minä seisoin hämmästyksissäni, väreet juoksivat pitkin ruumistani ja silmiini nousivat kyyneleet. Minä ojensin hänelle molemmat käteni enkä voinut ilosta lausua sanaakaan: henki tarttui kurkkuuni. Hän otti toisen käden ja puristi sitä. Päivää Adujew! sanoi hän sellaisella äänellä ikäänkuin vasta eilen olisimme eronneet. "Oletko kauan ollut täällä?" Hän ihmetteli ettemme ennen olleet tavanneet toisiamme. Kysyi sivumennen, mitä minä toimin, missä palvelen, piti velvollisuutenaan ilmoittaa, että hänellä on erinomaisen hyvä paikka, on tyytyväinen palvelemiseen, päällikköihin, tovereihin ja… kaikkiin ihmisiin, ja kohtaloonsa… sanoi sitten, ettei hänellä ole aikaa, että hän kiirehtii kutsutulle päivälliselle – kuuletteko ma tante? – pitkää eron perästä kohdatessaan ystävää hän ei voinut jättää päivällistä…

– Ehkä häntä olisivat odottaneet, huomautti täti, kohteliaisuus ei sallinut…

– Kohteliaisuus ja ystävyys? Ja Te, ma tante! Mitä tämä on? Sanon Teille vielä parempaa. Hän työnsi käteeni osoitteensa ja sanoi, että toisena päivänä illalla odottaa hän minua luokseen – ja katosi. Kauan katselin minä hänen jälkeensä, enkä voinut tointua. Tämä oli lapsuuden kumppali nuoruuden ajan ystävä. Kylläpä hän oli hyvä! Mutta sitten minä arvelin, ehkä hän jätti kaikki illaksi ja sitten pyhittää aikansa todelliseen sydämmelliseen keskusteluun. "Olkoon menneeksi, minä menen". Ilmestyin sinne. Hänen luonaan oli noin kymmenen henkeä ystäviä. Hän ojensi minulle ystävällisemmin kätensä kuin eilispäivänä – se on tosi, mutta sen sijaan sanaakaan sanomatta pyysi hän istumaan korttipöydän ääreen. Minä sanoin, etten lyö korttia ja istuin yksin sohvalle, arvellen, että hän heittää kortit ja tulee minun luokseni. "Etkö lyö korttia?" kysyi hän ihmetellen: "Mitä sinä sitten teet?" Hyvä kysymys! Minä odotin tunnin, odotin kaksi, hän ei vaan lähesty minua; kärsivällisyyteni loppui. Välistä hän tarjosi minulle sikaria, välistä piippua, säälitteli, etten minä lyö korttia, että minun on muka ikävä, koetteli huvittaa minua – millä luulette? – Kääntyi alinomaa puoleeni ja kertoi joka onnistuneen ja onnistumattoman pelinsä lopun. Minä en voinut itseäni enää pidättää, lähestyin häntä ja kysyin, aikooko hän omistaa minulle vähääkään aikaa tästä illasta? Sydämmeni kiehui silloin ja ääneni vapisi. Tämä häntä taisi hiukan kummastuttaa. Hän katsoi minua kummallisesti: "Hyvä", sanoi hän, "anna minä lopetan vaan pelin". Paikalla, kun hän oli tämän sanonut, sieppasin minä hattuni ja tahdoin mennä, mutta hän huomasi ja pidätti minua. "Peli on loppumaisillaan", sanoi hän, "paikalla ruvetaan illalliselle". Vihdoin he lopettivat. Hän istui viereeni ja haukotteli: – siten alkoi meidän ystävällinen keskustelumme. "Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin?" kysyi hän. Tämä oli sanottu semmoisella yksitoikkoisella ja tunteettomalla äänellä. Minä en puhunut mitään, katselin vaan häntä surullisesti hymyillen. Siitä hän sai aivankuin uutta eloa ja teki minulle kysymyksiä: "mikä sinun on? Eikö sinulta puutu jotakin? Enkö voisi tehdä sinulle jotain hyödyllistä palvelusta…" j.n.e. Minä pudistin päätäni ja sanoin hänelle, etten minä tahtonut puhua palveluksesta enkä aineellisista eduista hänen kanssaan, vaan siitä mikä on lähimpänä sydäntä: "armaista lapsuuden päivistä, leikeistä ja itsevaltaisuuksista… Mutta ajatelkaa, katsokaa häntä!" Hän ei antanut minun edes puhua ajatustani loppuun. "Sinä olet aina vaan samallainen uneksija", sanoi hän ja käänsi äkkiä puheen, aivankuin pitäen tätä arvottomana, ja alkoi totisesti kysellä minun asioistani, tulevaisuuden toiveistani, edistymisestä, sedästä. Minä ihmettelin miten ihmisessä voi siihen määrään sydän kovettua. Tahdoin koetella viimeisen kerran, yhdyin hänen kysymykseensä asioistani ja kerroin, miten minua oli kohdeltu, "Kuulepas mitä ihmiset ovat minulle tehneet": aloitin minä. "Mitä?" keskeytti hän pelästyneenä, "varmaan ovat varastaneet sinulta?" Hän luuli minun puhuvan pikenteistäni; hän ei tiennyt muusta surusta kuin setäkään: mihin määrään ihminen voi paatua! "Niin", sanoin minä, "ihmiset ovat varastaneet minun sieluni…" Sitten aloin puhua rakkaudestani, kärsimyksistäni, sielun tyhjyydestä… minä aloin innostua ja ajattelin, että kertomus minun kärsimyksistäni sulattaa jääkuoren, ettei kyyneleet vielä olleet kuivuneet hänen silmissään… Mutta hän purskahtaa yht'äkkiä nauruun! Minä katsoin häneen ja näin, että hänellä oli kädessä nenäliina: kertomukseni ajalla hän piti naurua vastaan, mutta ei voinut pidättää… Minä keskeytin kauhistuneena kertomukseni. – Riittää, jo riittää, sanoi hän, juo ennemmin viinaa ja aletaan syödä illallista. Palvelija! Viinaa. Mennään, mennään, ha, ha, ha!.. siellä on erittäin hyvä rost… ha, ha, ha, rostbiff…

Hän otti minun käsivarrestani kiinni, mutta minä tempasin itseni irti ja karkasin tuon pelätin luota… Semmoisia ovat ihmiset, ma tante! päätti Aleksander. Sitten hän viittasi kädellään ja meni pois.

Lisaveta Aleksandrownaa säälitti Aleksanderin tulinen, mutta väärälle tielle saatettu sydän. Hän huomasi, että toisella kasvatuksella ja elämän katsannolla olisi hän itse onnellinen ja voisi vielä toisenkin saattaa onnelliseksi; mutta nyt hän on oman sokeutensa uhri ja hänen sydämmensä on perinpohjaisesti harhateillä. Hän tekee itse elämästään koetuksen. Miten pitäisi osoittaa hänelle oikean sydämmen tie? Missä se pelastava kompassi on? Hän tunsi sen, että ainoastaan hellä, ystävällinen käsi voisi hoitaa tätä kukkasta.

Hän oli onnistunut jo kerran hillitä veljenpojan rauhattomia sydämmen puuskia, mutta se oli vaan rakkauden seikassa. Silloin hän tiesi miten loukattua sydäntä pitää kohdella. Kuten taitava diplomaatti ainakin moitti hän vaan Nadinkaa, esitti hänen käytöksensä mitä mustimmassa muodossa, kuvasi hänet kunnottomaksi Aleksanderin silmissä ja ennätti vakuuttaa hänelle, ettei Nadinka ole ansainnut hänen rakkauttansa. Sillä hän repäsi Aleksanderin sydämestä piinaavan tuskan, asetti sen rauhallisella, vaikk'ei oikeuden pitävällä tunteella – halveksimisella. Piotr Ivanitsh päinvastoin koetti puolustaa Nadinkaa, jolla hän ei ainoastaan saattanut rauhattomaksi, vaan ärsytti Aleksanderin tuskaa ja pakoitti ajattelemaan, että häntä arvokkaampi oli saanut etuoikeuden.

Mutta ystävyydessä oli toinen asia. Lisaveta Aleksandrowna näki, että Aleksander oli syyllinen hänen silmissään, mutta ihmisten silmissä oikeassa. Tulee selittää tämä Aleksanderille! Hän ei uskaltanut ryhtyä siihen itse, vaan kääntyi miehensä puoleen, arvellen, ei syyttäkään, että todistamalla ystävyyttä vastaan hänen työnsä ei pahennu.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän kerran tälle ystävällisesti: minulla olisi eräs pyyntö sinulle?

– Mitä nyt?

– Arvaapas.

– Puhu: tiedäthän, etten minä pyyntöjäsi vastusta. Varmaankin

Pietarhovin huvilasta! vielähän nyt on aikaista…

– En! sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

– Mitä sitten? sanoit, että pelkäät meidän hevosiamme: tahdotko hiljaisempaa…

– En!

– No, uusia huonekalujako?

Hän pudisti päätään.

– Niinkuin tahdot, minä en arvaa, sanoi Piotr Ivanitsh: – ota ennen tuo arvopaperi ja käytä miten tarvitset, se on eilinen voittoni…

Hän otti taskustaan setelin.

– Ei, älä vaivaa itseäsi, pane rahat talteen, sanoi Lisaveta

Aleksandrowna: tämä asia ei tule sinulle kopekkaakaan maksamaan.

– Ei kelpaa rahakaan kun annetaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen piiloon setelin: se on verratonta! Mitä sinä siis tarvitset?

– Tarvitaan ainoastaan hiukkasen hyvää tahtoa…

– Saat niin paljon kuin vaan tahdot.

– Näetkös: toissa päivänä kävi Aleksander minun luonani.

– Oh, aavistan jotain pahaa! keskeytti Piotr Ivanitsh.

– Hän oli niin synkkä, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna – pelkään ettei tämä vaan saattaisi häntä tekemään jotain.

– Mikä hänen taaskin on? Onko uudelleen petetty rakkaudessa, vai mitä?

– Ei, ystävyydessä.

– Ystävyydessä! hetki hetkeltä ei vaikeampaa! Mitenkä ystävyydessä?

Sitä olisi hauska kuulla: kerro ole niin hyvä.

Lisaveta Aleksandrowna kertoi hänelle, mitä oli veljenpojalta kuullut. Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

– Mitä tahtoisit minun tässä tekemään? Näethän millainen hän on!

– Näytä sinä hänelle osanottavaisuutta, kysy, millaisessa tilassa hänen sydämmensä on…

– Ei, kysy sinä ennemmin.

– Puhu hänen kanssaan… kuinka se on?.. hellemmin, eikä sillä tavalla kuin sinä aina puhut… älä naura tunteille…

– Etköhän käske itkemään…?

– Ei, se hämmentäisi.

– Mitä hyötyä hänellä on siitä?

– Paljon… eikä hänelle yksin… huomautti Lisaveta Aleksandrowna puoliääneen.

– Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh. Hän oli ääneti.

– Oh, tuo Aleksander: hän istuu minulla tuossa! sanoi Piotr

Ivanitsh, osoittaen kaulaansa.

– Millä hän on sinua niin rasittanut?

– Kuinka, millä? Kuusi vuotta elämöin hänen kanssaan: milloin hän itkee – pitää lohduttaa, milloin pitää kirjoittaa äidille.

– Tosiaankin, voi sinua raukkaa! Kuinka sinä vaan jaksat? Mikä hirmuinen vaiva: saada kerran kuukaudessa kirje vanhukselta ja heittää se lukematta pöydän alle tahi puhutella veljenpoikaa. Kuinkas muuten, se houkuttelee vistipelistä. Miehet, miehet! Kun on hyvä päivällinen, lafittia kultaisella etiketillä ja kortteja – niin, siinä on kaikki; silloin ei mihinkään muuhun ole tekemistä! Jos tämän lisäksi on vielä tilaisuutta olla olevinaan ja viisastella – niin olette onnelliset.

– Ehkä teidän mielestänne teeskennellä teille, huomautti Piotr Ivanitsh. – Jokaisella on omansa, kultaiseni. Mitäs muuta on tarvis vielä?

– Mitä! Entäs sydän! Siitä ei ole koskaan puhettakaan.

– Kaikkea muuta!

– Me olemme liian viisaita: mitä me välittäisimme tuommoisista pikkuseikoista? Me hallitsemme ihmisten kohtaloita. Katsotaan mitä ihmisellä on taskussa ja hännystakin napinlävessä, mutta muusta ei välitetäkään! Tahdotaan, että kaikki olisivat samanlaisia! Löytyipä niiden joukossa yksi tunteellinen, joka voisi rakastaa ja tehdä itsensä rakastetuksi…

– Kauniisti hän on saattanut itseään rakastamaan tuon… mikä hän on? Werotshkan vai minkä? huomautti Piotr Ivanitsh.

– Löysitpä jonkun asettaaksesi hänen rinnalleen! Se on salliman pilkkaa. Se saattaa yhteen aivan kuin kiusalla hellän ja tunteellisen ihmisen kylmän olennon kanssa. Aleksander parka! Hänen järkensä ei sovi sydämmen kanssa, siksi hän on semmoisen silmissä syyllinen, jonka järki on liiaksi karannut edelle ja joka ottaa kaikki järjen kannalta…

– Myönnä kuitenkin se, että se on tärkeintä; muutoin…

– En suostu, en mitenkään suostu: se on tärkein ehkä tehtaalla, kenties, mutta Te unohdatte, että ihmisellä on vielä tunto…

– On viisi! sanoi Adujew, minä lu'in sitä jo aapisessa.

– Pelkää harmia ja ikävää! kuiskasi Lisaveta Aleksandrowna.

– No, no, älä suutu: minä teen niinkuin käsket, mutta opeta minua – miten? sanoi Piotr Ivanitsh.

– Anna sinä hänelle kevyt läksy…

– Nuhteitako? No se nyt on minun tehtäväni.

– Paikalla nuhteita! Selitä hänelle ystävällisemmin, mitä voipi odottaa ja vaatia nykyisiltä ystäviltä; sano, ettei ystävä ole syyllinen, niinkuin hän luulee. Minunko on sinua opettaminen? Sinä olet niin viisas… viekastelet niin hyvin… lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.

Piotr Ivanitsh rypisti otsaansa viimeisen sanan johdosta.

– Eikö Teillä vielä ollut kylliksi noita sydämmen vuodatuksia? sanoi hän vihaisesti. Sopottelitte ja sopottelitte ettekä sittenkään ole vielä kylliksi sopottaneet ystävyydestä ja rakkaudesta; nyt minua sotketaan…

– Senpä vuoksi on se viimeinen kerta, sanoi Lisaveta Aleksandrowna – toivon, että hän sen jälkeen tulee lohdutetuksi.

Piotr Ivanitsh pudisti epäilevästi päätään,

– Onko hänellä rahaa? kysyi hän. Ehk'ei ole, niin hän on sen vuoksi…

– Aina vaan rahat mielessä! Hän olisi ollut valmis antamaan kaikki rahat yhdestä ystävän sanasta.

– Mahdollista kyllä; se on juuri hänen tapaistaan! Hän antoi ilmankin kerran departementissa päällikölle rahaa sydämmen vuodatuksista… Kas, joku soitti: eikö vaan liene hän? Mitä pitää tehdä? Toista vielä kerran: nuhdella häntä… mitä vielä? Antaako rahaa.

– Mitä nuhtelemista! Ehkä sinä vielä pahennat! Minä pyysin sinun puhumaan ystävyydestä, sydämmestä ystävällisemmin, huomaavaisemmin.

Aleksander kumarsi ääneti, söi ääneti runsaasti päivällisellä, mutta väliaikana pyöritteli leivästä pallosia ja katseli pulloja ja karafineja kulmiensa alta. Jälestä puolisen tarttui hän hattuunsa.

– Mihin sinä menet? kysyi Piotr Ivanitsh. Istu meidän kanssamme.

Aleksander totteli ääneti. Piotr Ivanitsh tuumiskeli, miten asiaan pitäisi ryhtyä hellemmin ja mukavammin ja kysyi äkkiä nopeasti puhuen:

– Minä olen kuullut, Aleksander, että sinun ystäväsi on jotenkin ilkeästi käyttäytynyt sinua kohtaan?

Näistä odottamattomista sanoista nytkäytti Aleksander päätään, aivankuin häntä olisi loukattu ja loi tätiinsä katseen, joka oli täynnä nuhdetta. Tämä ei odottanut myöskään niin jyrkkää ryhtymistä asiaan, painoi alussa päänsä työhönsä päin ja loi myöskin nuhteellisen katseen mieheensä, mutta tämä oli kahden tulen välissä, ruoansulatuksen ja unen, ja senvuoksi ei huomannutkaan näiden katseiden kimmahtamista.

Aleksander vastasi hänen kysymykseensä tuskin kuuluvalla huokauksella.

– Tosiaan, jatkoi Piotr Ivanitsh – mikä ilkeys! Mikä ystävä hän on! Ei ole viiteen vuoteen tavannut ja on niin kylmennyt, että kohdatessaan ei tukehuttanut syleilyillä, mutta kutsui luokseen illaksi, tahtoi panna korttipöydän ääreen… syöttää… Mutta sitten – ilkeä ihminen huomasi ystävänsä kasvut olevan happamen näköiset ja alkoi kysellä hänen asioitaan, asianhaarojaan, tarpeitaan – mikä hävytön uteliaisuus! Mutta vielä – ilkeyden lisäksi hän uskalsi tarjota palvelustaan… apuaan… ehkä rahaakin! eikä mitään sydämmen vuodatuksia! Kauheata, kauheata! Näytä minulle, ole niin hyvä, tuo kummitus, tuo hänet perjantaina tänne päivälliselle!.. Miksi hän pelaa?

– En minä tiedä, sanoi Aleksander vihaisesti. – Naurakaa vaan setä: Te olette oikeassa; minä yksin olen syyllinen. Uskoa ihmisiä, hakea myötätuntoisuutta – kenessä? Siroittaa helmiä – kenen edessä! Ympärillä on halpamaisuutta, heikkomielisyyttä, turhamaisuutta, minä olen vielä säilyttänyt nuoruuden uskon hyvyyteen, miehuullisuuteen, pysyväisyyteen.

Piotr Ivanitsh alkoi jotenkin usein ja säännöllisesti nyykytellä päätään.

– Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna sopottaen, vetäen häntä hihasta, makaatko?

– Vai makaan! sanoi Piotr Ivanitsh herättyään. Minä kuulen. Kaikki "miehuullisuus, hyvyys", makaanko minä?

– Älkää häiritkö setää, ma tante! huomautti Aleksander. Ei hän nuku, jos hänelle häiriytyisi ruoan sulatus, niin Jumala ties, mitä siitä tulisi. Ihminen on luonnollisesti maan haltia, mutta häh on vatsansa orja.

Tätä sanoessaan aikoi hän hymyillä katkerasti, mutta hymyilikin jotenkin happamella tavalla.

– Sano minulle, mitä sinä oikeastaan tahdoit ystävältäsi? Jotain uhria, vai mitä: että hän olisi kiivennyt seinälle tahi heittänyt itsensä ulos akkunasta? Miten sinä ymmärrät ystävyyttä, mikä se on? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Nyt en enää vaadi uhria – älkää olko rauhaton. Minä kiitän ihmisiä, olen tullut surkuteltavaan käsitykseen, niin ystävyydestä kuin rakkaudestakin… Minä olen aina kantanut mukanani nämät rivit, jotka tuntuivat minusta kaikkein oikeimmalta määritelmältä näistä molemmista tunteista, niinkuin minä olen ne ymmärtänyt ja niinkuin niiden pitää oleman, mutta nyt huomaan, että sen valhe, ihmisten panetteleminen, tahi ett'eivät surkuteltavasta tunne niiden sydämmiä… Ihmiset eivät ole taipuvaiset semmoisille tunteille. Pois, ne ovat petollisia sanoja.

Hän otti taskustaan lompakon, ja lompakosta paperin, joka oli kahdeksi kahdeksanneksi osaksi kirjoitettu.

– Mitä se on? kysyi setä. Näytäpäs.

– Ei maksa vaivaa! sanoi Aleksander ja repi paperin.

– Lukekaa, lukekaa! alkoi Lisaveta Aleksandrowna pyytää.

– Kas tällä tavalla pari uudenaikaista ranskalaista romaanin kirjoittajaa määrittelee todellista ystävyyttä ja rakkautta, minä suostuin heidän mielipiteisiinsä, minä ajattelin, että kohtaan elämässäni senlaisia olentoja ja löydän heissä… mutta yhdentekevä! Hän viittasi halveksivaisesti kädellään ja alkoi lukea: "Rakastaa pitää, mutta ei sillä petollisella, arkamaisella ystävyydellä, joka oleskelee meidän kullatuissa saleissamme, joka ei pysy uskollisena, kun näkee kourallisen kultaa, joka pelkää kaksimielistä sanaa, vaan sillä mahtavalla ystävyydellä, joka antaa veren verestä, joka näyttää itsensä taistelussa, verenvuodatuksessa, kanunain jyskeessä, myrskyn ulvonnassa, silloin kuin ystävät suutelevat ruudin savustamilla huulilla, syleilevät verisillä syleilyillä… Jos Pylades on kuolevaisesta haavoitettu, niin Orestes tarmolla ottaen häneltä jäähyväisiä, sattuvalla miekan sivalluksella lopettaa hänen kärsimyksensä, kauheasti vannoo kostavansa ja pitää myös valansa, sitten pyyhkii kyyneleen ja rauhoittuu."

Piotr Ivanitsh säesti tätä koneentapaisella, hiljaisella naurullaan.

– Kenelle Te nauratte setä? kysyi Aleksander.

– Kirjoittajalle, jos hän tosiaan puhuu itsestään leikkiä laskematta, mutta sitten sinulle jos todellakin ymmärsit sillä tavalla rakkauden.

II

Palattuaan sedän luota kotiinsa, istui Aleksander nojatuoliin ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli koko keskustelua sedän ja tädin kanssa ja vaati itseltään ankaraa tiliä.

Kuinka hän, hänen ijällään uskalsi ruveta kärsimättömäksi ihmisiä kohtaan ja halveksia heitä, tarkastaa, tuomita niiden mitättömyyttä, turhamaisuutta, heikkoutta, tarkastamaan kaikkia ja jok'ainoan tuttavansa, mutta unhottaa tarkastaa itseään! Mikä sokeus! Setä antoi hänelle läksyn, niinkuin koulupojalle, tarkasti hänet säie säikeeltä, vieläpä naisen kuullen; miksi hän ei voinut itse katsahtaa itseänsä. Kuinkahan setä kohosikaan tänä iltana vaimonsa silmissä! Se nyt kenties ei ole vielä mitään, niin oikeastaan pitää ollakin; mutta hän kohoaa minun kustannuksellani. Setä on vastustamatta ylempänä häntä jokapaikassa ja kaikessa.

Missä, ajatteli hän, on tämän perästä nuoruuden, vihannuuden etuoikeus, järjen ja tunteiden tulisuus, kun ihminen niin vähäisellä kokemuksella, mutta vanhettuneella sydämmellä varustettuna, tarmotonna, menettää sitä joka askeleella, noin vaan sivumennen, välinpitämättömästi? Milloin taistelu tulee tasaiseksi, ja milloin viimein ylipaino tulee sen puolelle? Sen puolella on kumminkin lahjoja, runsaasti sielun voimia… mutta setä esiintyy jättiläisenä häneen verraten. Millä varmuudella hän väittää, voittaa vastaansanojat, pääsee päämääränsä perille, leikillä, haukotellen, pilkaten tunnetta, todellisia rakkauden ja sydämmen vuodatuksia, sanalla sanoen kaikkea, mitä vanhemmat ihmiset ovat tottuneet kadehtimaan nuorilta.

Selvittäen kaikkea tätä muistissaan, punastui Aleksander häpeästä. Hän oli luvannut itselleen pitää itseään ankarasti silmällä ja ensimmäisessä tilaisuudessa nolata setä täydellisesti: näyttää toteen hänelle, ettei mikään kokemus voi vastata sitä, mikä on korkeammalta kotoisin ja että saarnatkoon vaan Piotr Ivanitsh, ei tästä hetkestä yhdenkään pidä hänen kylmistä, säännönmukaisista ennustuksistaan tapahtuman. Aleksander löytää kyllä itse tiensä eikä astukaan pelokkailla, vaan pontevilla ja tasaisilla askeleilla. Hän ei ole enää sama, mikä hän oli kolme vuotta takaperin. Hän on tunkeunut katseellaan sydämmen salaisuuksiin, hän on läpikatsonut intohimojen leikit, on päässyt elämän salaisuuksien perille, tietysti ei kärsimyksettä, vaan siten, että on kaikeksi ijäkseen kovettanut itsensä. Tulevaisuus on hänelle selvä, hän on herännyt, saanut siivet – hän ei ole enää lapsi vaan mies – siis rohkeasti vaan eteenpäin! Setä saa nähdä ja näytellä hänen edessään kokeneen mestarin, surkuteltavan koulupojan osaa; hän osaa ihmeeksi käsittää, että löytyy toisenlainen elämä, toisia arvonimiä, toinen onni, paitsi kurjamaista edistystä, jonka setä on itselleen valinnut ja jota hän pakoittaa hänellekin, kenties kateudesta. Vielä, vielä yksi ylevä ponnistus – ja taistelu on päättynyt!

Aleksander elpyi. Hän alkoi taas luoda erilaista maailmaa, hiukan viisaampaa edellistä. Täti piti yllä hänessä sitä mielen tilaa ja salaa, silloinkuin Piotr Ivanitsh makasi, meni tehtaalle tahi englantilaiseen klupiin.

Hän kyseli Aleksanderin toimia. Mutta kylläpä se olikin Aleksanderille mieleen. Hän kertoili tädille kirjoituksiensa aiheita ja välistä neuvon muodossa vaati korvausta.

Usein kinasi täti hänen kanssaan, mutta vielä useammin antoi myöden.

Aleksander kiintyi toimeensa niinkuin kiinnytään viimeiseen toivoon. "Eihän tämän jälkeen", puhui hän tädille, "ole enää mitään: tuolla on paljas aro, ei siellä ole vettä, ei ruohoa, pimeys ja erämaa kaikkialla: – mitä silloin on enää elämästä? Mene vaikka hautaan." Hän teki väsymättä työtä.

Välistä tulee sammunut lempi mieleen, silloin joutuu hän mielenliikutukseen – ja tarttuu kynään: kirjoittaa mieltä liikuttavan surulaulun. Kun taasen sappi kiehuu sydämmessä ja kohoittaa sen pohjasta äskettäin vielä siellä raivanneen vihan ja halveksimisen ihmisiä kohtaan – niin saa nähdä – että syntyy muutamia voimallisimpia runoja. Siihen pyrki hän, mietiskeli ja kirjoitti novelleja. Hän tuhlasi paljon mietiskelemistä, tunnetta, aineellista vaivaa ja lähes puolen vuotta aikaa. No niin, vihdoinkin on novelli valmis, läpikatsottu ja kirjoitettu puhtaaksi. Täti on ihastuksissaan.

Tämän novellin tapahtumat eivät olleet nyt Amerikassa, vaan jossain Tambowin kylässä. Toimivat henkilöt olivat tavallisia ihmisiä: pärjääjiä, valehtelijoita ja kaikenlaatuisia hylkiöitä – hännystakissa, ja hatuissa. Kaikki oli johdonmukaista ja paikallaan.

– Arvelen, ma tante, että sopii näyttää tämä sedälle?

– Niin, niin tietysti, vastasi tämä, mutta kuitenkin… eikö olisi parasta antaa painattaa hänen tietämättään? Hän on aina vastaan: sanoo taas jotain… Tiedättehän, että tämä tuntuu hänestä lapsekkaalta.

– Ei, parempi on näyttää! vastasi Aleksander. – Teidän arvostelunne jälkeen ja oman tietoni mukaan, en pelkää ketään, antaa hänen vaan nähdä…

Siis näytettiin. Nähtyään vihkon, synkistyi Piotr Ivanitsh hiukan ja pudisti päätään.

– Mitä, oletteko yhdessä kyhänneet? kysyi hän. On jotensakin pitkältä. Niin tiheästi vielä kirjoitettua: ettäs viitsit kirjoittaa!

– Äläpäs pudistele päätäsi, vastasi vaimo, kuuntele ensin.

– Lukekaa meille, Aleksander.

– Mutta sinun pitää kuunnella tarkasti, elä nuku ja sano meille sitten arvostelusi. Vaillinaisuuksia löytää kyllä jokapaikasta, jos niitä tahtoo etsiä. Sinun pitää olla vaatimattomampi.

– Ei! Minkätähden? Olkoon ainoastaan puolueton, lisäsi Aleksander.

– Eihän tässä muu auttane, kuuntele, sanoi Piotr Ivanitsh huoaten: – mutta sillä välipuheella, että ensinkin ei saa lukea oitis päivällisen jälkeen, muutoin en voi taata, etten nukkuisi. Älä ota sitä itseesi Aleksander; jos vaikka mitä luettaisi jälestä puolen päivän, niin minua painaa aina uni; toiseksi, jos siellä on mitä arvokasta, niin minä sanon mielipiteeni, jos ei ole – olen ainoastaan vaiti, tehkää Te sitten niinkuin itse tahdotte.

Alettiin lukea. Piotr Ivanitsh ei nukahtanut kertaakaan, kuunteli, luomatta silmiään pois Aleksanderista, ani harvoin räpsytti silmiään, pari kertaa nyökäytti hyväksyen päätään.

– Näetkös! sanoi vaimo puoliääneen. Johan minä sinulle sanoin.

Hän nyökäytti päätään vaimolleenkin. Luettiin pari kertaa peräkkäin. Ensimmäisenä iltana lukemisen perästä kertoi Piotr Ivanitsh, vaimonsa kummastukseksi, kaikki mitä edelläpäin tulee.

– Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän.

– Vaikeako sitä on arvata! Ajatus ei ole uusi – tuhat kertaa on siitä kerrottu. Pitemmältä ei maksaisi lukeakaan, mutta katsotaan kuitenkin, kuinka pitkälle se on hänessä kehittynyt.

Toisena iltana kun Aleksander oli lopettamaisillaan viimeistä sivua, niin Piotr Ivanitsh soitti. Palvelija astui sisään.

– Valmista vaatteet, sanoi hän. – Suo anteeksi, Aleksander, että keskeytin: minulla on kiire, – minä myöhästyn klupin vistipelistä. Aleksander lopetti. Piotr Ivanitsh läksi nopeasti tiehensä.

– No, näkemään asti! sanoi hän vaimolleen ja Aleksanderille. En minä enää poikkea tänne.

– Malta! malta! huudahti vaimo: – miksi et sano mitään novellista.

– Sopimuksen mukaan ei tarvitse, vastasi hän ja alkoi mennä.

– Se on itsepintaisuutta! sanoi vaimo. Oh, hän on niin itsepintainen – kyllä minä hänet tunnen! Älkää huoliko siitä Aleksander:

"Se on pahansuopaisuutta!" ajatteli Aleksander. Hän tahtoo polkea minut lokaan, raastaa omaan ilmapiiriinsä. Kumminkin hän on viisas virkamies, tehtailija – eikä mitään muuta, mutta minä olen runoilija…

– Tuo ei kelpaa mihinkään, Piotr Ivanitsh! sanoi vaimo kyyneleet melkein silmissään. Sano edes jotakin. Minä näin, että sinä hyväksymisen merkiksi nyökäytit päätäsi, varmaan sinua miellytti. Et tahdo vaan itsepintaisesti myöntää. Kuinka sopisi myöntää, kun novelli miellyttää meitä! Meillä on liiaksi järkeä huomaamaan. Tunnusta vaan, että on hyvä.

– Minä nyökäytin päätä sentähden, että novellista näkyy, että Aleksander on viisas, mutta hän ei tehnyt viisaasti, kun kirjoitti sen.

– Kuitenkin, setä, arvostelu on sitä laatua…

– Kuule minua: ethän sinä minua kumminkaan usko; ei ole siis mitään riitelemistäkään; valitaan ennen välittäjä. Teenpä vielä senkin, että lopettaisimme väliltämme tämän riidan ainiaaksi: minä nimitän itseni tämän novellin kirjoittajaksi ja lähetän sen ystävälleni lehden aputoimittajalle: katsotaan mitä hän sanoo. Sinä tunnet hänet ja varmaankin luotat hänen tuomioonsa. Hän on kokenut mies.

– Hyvä, katsotaan.

Piotr Ivanitsh istui pöydän ääreen ja kirjoitti pikimmältään muutaman rivin, antoi sitten kirjeen Aleksanderille.

Vanhoilla päivilläni olen antautunut kirjailijatoimeen, kirjoitti hän, minkä sille tekee: mieli himoaa kunniaa ottaa tässäkin, – olen tullut hulluksi! Siis olen kyhännyt tämän tarjoomani novellin. Tarkastakaa sitä ja jos se kelpaa, niin painakaa se lehteenne, tietysti maksun edestä: tiedättehän sen, etten minä tee työtä ilmaiseksi. Te kummastutte, ettekä usko minua, minä annan luvan panna sukunimenikin alle, varmaan siis en valehtele.

Ollessaan vakuutettu novellin kiittävästä arvostelusta, odotti Aleksander rauhallisesti vastausta. Hän oli iloinen siitäkin, että setä muistutti kirjelapussa maksustakin.

"Hyvin, hyvin viisaasti", ajatteli hän. – "Mamma valittaa, että vilja on huokeaa: ehk'ei hän lähetäkään kohta rahaa, mutta tässä hän saisikin paraasen aikaan puoli toista tuhatta kenties."

– Kului viikkoa kolme, mutta vastausta ei tullut! Vihdoinkin eräänä aamuna tuotiin Piotr Ivanitshille iso paketti.

– Aha! takaisinpa lähetettiin, sanoi hän viekkaasti vilahtaen vaimoonsa.

Hän ei aukaissut kirjettä eikä näyttänyt vaimolleen, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt. Saman päivän iltana, ennen klupiin menoaan, läksi hän itse veijensäpojan luo.

Ovi oli lukitsematta. Hän astui sisään. Evsei kuorsasi viruessaan eteisessä lattialla poikkipäin. Kynttilän sydän oli himmeästi palanut ja riippui alas kynttiläjalasta. Hän katsahti toiseen kamariin: siellä oli pimeä.

"Oh, pikkukaupunkilaisuus", mutisi Piotr Ivanitsh.

Hän potkasi Evseitä, näytti hänelle ovea, kynttilää ja uhkasi kepillä. Kolmannessa kamarissa istui Aleksander pöydän ääressä, kädet pöydällä, mutta pää nojaten käsiä vasten, hän makasi myöskin. Hänen edessään oli paperi. Piotr Ivanitsh katsoi – runoja. Hän otti paperin ja luki seuraavata:

 
Kevään kaunis aik' on saapununna,
Mun ijäks' lempi katois rinnastain
Se haudan uneen ompi nukkununna
Eik' enää liekehdi se suonissani!
Jo aikaa sitten orvoll' alttarille
Mä Jumalan jo toisen kohotin,
Rukoilen häntä… mutt…
 

– Mutta itse mies on nukkunut! Rukoile kultaseni, äläkä laiskistele! sanoi Piotr Ivanitsh ääneen. – Omat runosi, ja kuinka ne ovat sinut sokaisseet! Miksi muuta arvostelua? Itse olet tuominnut itsesi.

– Aha! sanoi Aleksander venyttäen itseään, olette yhä vielä kyhäelmiäni vastaan! Setä, sanokaa suoraan, mikä Teitä pakoittaa niin itsepäisesti vainoamaan lahjoja, kun niitä kerran ei voi olla tunnustamatta…

– Kateus, Aleksander. Tuomitse itse: sinä saavutat mainetta, kunniaa, kenties kuolemattoman nimen, mutta minä jään varjoon ja minun täytyy tyytyä hyödyllisen ahkeroitsijan nimeen. Olenhan minäkin Adujew! Kuinka tahdot, minua harmittaa! Mitä minä olen? Olen elänyt ikäni hiljaan, tuntemattomana, tein vaan työni ja olin vielä onnellinen ja ylpeä siitä. Eikö tämä ole surkuteltava osa? Kun kuolen, niin en tiedä enkä tunne mitään, tietäjäin ennustavat kielet eivät puhu minusta, kaukaiset vuosisadat, tulevat sukupolvet, maailma ei tule minun nimelläni täytetyksi; eivät tiedä, että maailmassa oli elänyt kaupungin-neuvos Piotr Ivanitsh Adujew, minä en voi lohduttaa itseäni sillä haudassa, jos minä ja hauta säilymme jollain tavalla sukupolveen asti. Mikä ero sinun ja minun välilläni: kun sinä levität suhisevat siipesi, lennät pilven alla, saan minä lohduttaa itseäni sillä, että ihmisen vaivojen seassa löytyy pisara minunkin mettäni, niinkuin sinun lempikirjailijasi sanoo.

– Jättäkää hänet Jumalan tähden rauhaan; mikä lempikirjailija hän on! Hän tekee ainoastaan pilkkaa lähimmäisistään.

– Vai niin! Vai pilkkaa! Etköhän siitä hetkestä lakannut pitämästä Krilowista, kun näit hänellä oman kuvasi? Mutta apropos! tiedätkö että sinun tuleva maineesi, kuolemattomuutesi on taskussani? minä toivoisin ennemmin, että siellä olisivat sinun rahasi: se oli luotettavampaa.

– Mikä maine?

– Vastaus sinun kirjeesesi.

– Ah! antakaa Jumalan nimessä pian. Mitä hän kirjoittaa?

– En minä ole lukenut; lue itse mutta ääneen.

– Ja Te voitte pidättää itseänne.

– Mitä se minua liikuttaa?

– Kuinka, mitä! Olenhan minä Teidän veljenne poika: miten sitten ette olisi utelias? Mikä kylmäkiskoisuus! Se on itsekkäisyyttä, setä.

Ehkä? Minä en kiellä. Sitä paitsi minä tiedän, mitä siinä on kirjoitettu. Tuossa on, lue!

Aleksander alkoi lukea ääneen, mutta Piotr Ivanitsh koputteli kepillään saappaitaan.

Kirjeessä oli näin:

"Mitä kumman uskottelemista tämä on, rakkahin Piotr Ivanitsh? Te kirjoitatte novelleja! Mutta kuka Teitä uskoo? Te aiotte pettää minua vanhaa varpusta! Jos tämä olisikin totta, josta Herra varjelkoon, jos olisittekin kaapannut kynänne kalleista, sananmukaisessa merkityksessä, riveistä, joista jokainen maksaa enemmän kuin ainoastaan tukaatin ja lopetettuanne tekemästä kunnioitettavia yhteenlaskuja, jos olisittekin kirjoittanut edessäni olevan novellin, niin silloinkin sanoisin Teille, että kehnot tehdas-teokset ovat paljon arvokkaampia, kuin tämä tekeleenne."

Äkkiä painui Aleksanderin ääni.

"Mutta minä en usko niin loukkaavaa Teistä", jatkoi hän arasti ja hiljaan.

– Minä en kuule, Aleksander, lue kovemmin! sanoi Piotr Ivanitsh.

"Suosien novellin kirjoittajaa, tahdotte varmaan tietää minun mielipiteeni. Se on tässä: Kirjoittaja on varmaan nuori mies. Hän ei ole tyhmä, mutta on jotenkin syyttä suuttunut koko maailmaan. Mikä vihan henki vallitsee kirjoituksessa. Varmaan on hänen ihan teensä haihtunut. Jumalani! Milloin senlaiset ihmiset loppuvat olemasta? Säälittää suuresti, kun väärästä katsantotavasta elämään, hukkuu meillä paljon lahjakkaita ihmisiä, tyhjissä, hedelmättömissä unelmissa, turhissa pyrinnöissä siihen, johon heillä ei ole kutsumusta."

Aleksander pysähtyi ja veti henkeä. Piotr Ivanitsh sytytti sikarin ja puhalsi renkaan savuisia. Tavallisuuden mukaan olivat hänen kasvonsa aivan tyynet. Aleksander jatkoi lukemista tukehtuneella, tuskin kuuluvalla äänellä:

"Itserakkaus, haaveksiminen, ennenaikainen sydämmen taipumusten kehittyminen ja järjen jäykistyminen, karttamaton seuraus – laiskuus, siinä ovat tämän pahuuden seuraukset. Tiedot, ahkeroiminen, käytännöllinen työ – se voi saada vireille meidän laiskan ja sairaan nuorison."

– Koko asian olisi voinut selittää kolmella rivillä, sanoi Piotr Ivanitsh, katsottuaan kelloa, – mutta hän kirjoitti ystävällisen kirjeen – kokonaisen esitelmän! Eikö hän vaan liene turhan tarkka? Luetaanko enää etemmäksi, Aleksander? Heitä pois: sitä on ikävä kuulla. Minun pitäisi sanoa sinulle jotakin…

– Ei, setä, antakaa minun juoda kalkki pohjaan saakka: minä luen loppuun.

– No, lue vaan terveydeksesi.

"Tämä surullinen henkisten taipumusten suunta", luki Aleksander, "tulee esille Teidän lähettämänne novellein joka rivissä. Sanokaa Teidän suosikillenne, että kirjailija voi ainoastaan silloin kirjoittaa, kun hän ei ole persoonallisen vaikutuksen ja puolueen alaisena. Hänen täytyy silmäillä tyynellä ja kirkkaalla katseella elämää ja ylipäänsä ihmisiä, – muutoin hän kuvailee ainoastaan omaa itseään, joka ei liikuta ketään. Tämä vaillinaisuus vallitsee suuresti novellissa. Toinen ja pääasia on – älkää sanoko sentään tätä kirjailijalle, säälien hänen nuoruuttaan ja kirjailija-itserakkauttaan, kaikkein rauhatointa kaikista itserakkauksista – siihen tarvitaan lahjoja, joiden merkkiäkään tässä ei löydy. Kieli on tosin joka kohdassa kieliopillista ja puhdasta; kirjoittajalla on sujuva kirjoitustapa?.. Töin tuskin sai Aleksander luetuksi loppuun asti."

– Niin olisi hän aikoja sitten voinut sanoa! lausui Piotr Ivanitsh, mutta hän lörpötteli Jumala ties mitä! Loput voimme häneltäkin kahden kesken tuomita.

– Aleksanderin kädet vapisivat. Ääneti, niinkuin ihminen joka huumautuu odottamattomasta lyönnistä, katseli hän himmeillä silmillä suoraan seinään. Piotr Ivanitsh otti häneltä kirjeen ja luki seuraavan jälkilisäyksen: "Jos mielenne välttämättömästi tekee saada se sijoitetuksi lehteemme – niin ehkä, Teidän tähtenne. Kesäkuukausilla, jolloin lehteä vähän luetaan, minä sijoitan sen, mutta maksusta ei ole ajattelemistakaan."

– No, Aleksander, miltä tuntuu? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Rauhallisemmalta, kuin olisi voinut odottaa, vastasi Aleksander väkinäisesti. – Tuntuu kuin se ihminen voi tuntea, joka on kaikessa pettynyt.

– Ei, vaan kuin ihmisen, joka on itseään pettänyt ja tahtoi muitakin pettää…

Aleksander ei kuullut tätä vastausta.

– Oliko tämäkin vaan unelma? ja tämäkin petti minut? kuiskasi hän. Katkera häviö! No, miksi en tottuisi pettymään! Mutta minkätähden, minä en ymmärrä, minuun oli pantu vastustamaton kehoitus luomiseen?

– Siinä se on, että sinuun pantiin kehoitus, mutta luomisvoiman olivat unohtaneet panna, sanoi Piotr Ivanitsh, johan minä sanoin.

Aleksander vastasi huokauksella ja alkoi miettiä, Mutta sitten syöksi hän nopeasti aukaisemaan kaikkia laatikoita, veti esille muutamia vihkoja, kääröjä ja alkoi julmistuneena heitellä niitä – kamiiniin.

– Älä unhota tätä, sanoi Piotr Ivanitsh siirtäen hänen luokseen paperiarkin, jossa oli aloitettu runo ja joka oli pöydällä levällään.

– Ja tämäkin menköön samaa tietä! sanoi Aleksander epätoivoisena, heittäen runot kamiiniin.

– Eikö löydy vielä jotakin? Haeppas tarkkaan, kysyi Piotr Ivanitsh, katsellen ympärillensä, tee kerran jotain viisasta tekoa. Kas, mikä kimppu tuolla kaapin päällä on?

– Sekin saa mennä samaa tietä, sanoi Aleksander, vetäen alas sen, siinä on pätkiä maan taloushoidosta.

– Älä polta, älä polta sitä! Anna minulle! sanoi Piotr Ivanitsh, ojentaen kättään! – ne eivät ole turhuuksia.

Mutta Aleksander ei kuunnellut.

– Ei! sanoi hän häijysti, jos minulta kerran on kadonnut jalo luomiskyky kauneuden piiristä, niin en tahdo myöskään työskentelemistäkään: – Kohtalo murtakoon minua tällä.

Kimppu lensi kamiiniin.

– Turhan päiten heitit! huomautti Piotr Ivanitsh ja kaivoi sillä välin kepillä pöydän alla olevasta korista, eiköhän olisi vielä jotain uuniin heitettävää.

– Mutta mitä me teemme novellille, Aleksander?

Se on minulla.

– Ehkä tarvitsette liistaroida väliseinää?

– En, nyt en tarvitse. Enköhän lähetä sitä noutamaan? Evsei! Oletko taaskin nukkunut; katso etteivät varasta nenäsi alta minun kaapuani! Mene pian minun kotiini, pyydä siellä Vasililta se paksu vihko, joka on kabinetissa piirongin päällä, ja tuo se tänne.

Aleksander istui pää käden nojassa ja katseli kamiiniin. Vihko tuotiin. Aleksander katseli puolivuotisten vaivojen hedelmää ja vaipui ajatuksiinsa, Piotr Ivanitsh huomasi sen.

– No, lopeta jo, Aleksander, sanoi hän. Puhutaan muusta.

– Tämäkin menköön samaa tietä, huudahti Aleksander ja heitti vihon uuniin.

Molemmat katselivat, miten se alkoi palaa, Piotr Ivanitsh nähtävästi tyytyväisyydellä, Aleksander surulla, melkein kyyneleet silmissä. Päälimäinen lehti liikahti ja nousi aivan kuin näkymättömän käden kääntämisestä; sen syrjät kipristyivät, se musteni, sitten vetäytyi kokoon ja leimahti; sen perästä leimahti pian toinen, kolmas, nousipa monta lehteä yht'aikaa ja paloivat yhdessä läjässä, mutta niitä seuraava sivu oli vielä valkea, muutaman sekunnin perästä alkoivat senkin syrjät mustua.

Aleksander ennätti lukea kumminkin siitä: III: mas luku. Hän muisti mitä siinä luvussa oli ja hän alkoi sääliä vihkoa. Hän nousi nojatuolista ja tempasi pihdit, pelastaakseen loput luomisestaan. "Kenties vielä"… kuiskasi hänelle toivo.

– Maltas, anna minä hämmennän kepillä, sanoi Piotr Ivanitsh, poltat itsesi pihdillä.

Hän työnsi vihon kaminan syvempään pohjukkaan suoraan hiilille. Aleksander seisoi kahden vaiheilla. Vihko oli paksu eikä antaunut pian tulen omaksi. Sen alta kohosi ensin paksu savu; liekki leimahteli silloin tällöin sen alta, nuolaisi sen syrjää jätti jälkeensä ja katosi uudelleen. Vielä olisi voinut pelastaa. Aleksander ojensi jo kättään, mutta samassa hetkessä liekki valasi nojatuolin, Piotr Ivanitshin kasvot, pöydän, koko vihko leimahti tuleen ja hetken päästä sammui, jättäen jälkeensä läjän mustaa tuhkaa, jota myöten paikoittain juoksi tulikieliä. Aleksander heitti pihdit pois.

– Kaikki on lopussa! sanoi hän.

– Lopussa! toisti Piotr Ivanitsh.

– Oh! lausui Aleksander, minä olen vapaa!

– Tämä on jo toisen kerran kun minä autan sinua kortteerini puhdistamisessa, sanoi Piotr Ivanitsh, – toivon että tällä kertaa…

– Ei toiste enää, setä.

– Amen! lisäsi setä ja pani kädet hänen olkapäilleen. – No, Aleksander neuvon sinua, älä pane vastaan: kirjoita heti paikalla Ivan Ivanitshille, että hän lähettäisi sinulle työtä maatalouden-hoidon osastoa varten. Tulisien jälkien, kaikkien tyhmyyksien perästä, kirjoitat nyt oikein jotain järkevätä. Ivan Ivanitsh sanoo minulle aina: mitä Teidän veljenne poika…

Aleksander pudisti surullisesti päätään.

– En voi, sanoi hän, en, en voi: kaikki on lopussa.

– Mitä sinä nyt aiot tehdä?

– Mitä? kysyi hän ja rupesi miettimään, nyt ainakaan en vielä mitään.

– Pikkukaupungissa osataan tehdä – ei mitään; mutta täällä… Miksi olet ensinkään tullut tänne? Se on selittämätöntä!.. Olkoon jo kylliksi tästä. Minulla olisi sinulle pyyntö.

– Aleksander kohotti hitaasti päätään ja katsoi setään kysyväisesti.

– Tunnethan sinä, alkoi Piotr Ivanitsh, siirtäen nojatuolia

Aleksanderin luo, minun asiakumppanini Surkowin?

Aleksander nyökäytti päätään.

– Olethan välistä syönyt luonani hänen kanssaan päivällistä, mutta ennätitkö tarkastaa hyvin, millainen lintu hän on? Hän on hyvä mies, mutta hyvin tyhjä. Hänessä vallitseva heikkous on – naiset. Onnettomuudeksi niinkuin näit, ei hän ole ruma, hän on punaposkinen, sileä, pitkä, aina käheröitty, hajuvettä päässä, puetettu muotikuvan mukaan: siitähän luulottelee, että kaikki naiset ovat hänen tähtensä hulluina. – Hitto olkoon hänen kanssaan kokonaan, en minä olisi sitä huomannut; mutta nyt on hätä edessä: jos himo saa pikkuisenkin valtaa, niin hän alkaa tuhlata. Sitten hänellä pitää olla surpriiseja, lahjoja, mieltymyksen osoituksia, itse hän alkaa keikailla, muuttaa ajopeliä, hevosia… sillä tavoin tulee ihan kokonainen häviö! Kyllä hän juoksi vaimonikin jälessä. Minä en enää pitänyt huolta lähettämällä palvelijaa teatteriin ostamaan piljettejekään, Surkow tuo ihan varmaan. Jos tarvitsee vaihtaa hevosia, tuoda jotain harvinaista, työntää ihmistulvaa tieltä pois, käydä ja tarkastaa kesähuvilaa, niihin hänet vaan lähettää – kaikessa kultamies. Hän oli niin tarpeellinen: sellaista ei löydä rahallakaan. Sääli! Minä en häirinnyt häntä tahallani, mutta vaimoani hän kovin kyllästytti: sitten ajoin minä hänet pois. Kun hän rupesi tällä tavalla tuhlaamaan, niin korot eivät riitä, hän on alkanut pyytää minulta – rahaa; jos kieltää, niin hän alkaa puhua kapitalista. "Mitä minä teen tehtaallanne? Ei ole koskaan vapaita rahoja käsissä! Jos hän käyttäisi hyviin tarpeisiin… mutta ei, hän hakee aina seuraa suuressa maailmassa, minä tarvitsen jaloja vehkeilyjä: minä en voi elää ilman rakkautta!" Eikö hän ole aika aasi? Hän on melkein neljänkymmenen vanha eikä voi elää rakkaudetta!

Aleksander muisti itseään ja hymyili surullisesti.

– Hän valehtelee vaan, jatkoi Piotr Ivanitsh. – Minä huomasin kyllä jälestä päin mitä hän hommaa. Hän ei tekisi muuta kuin kerskailisi, – jotta hänestä puhuttaisi; hän on nyt yhteydessä jonkun kanssa, häntä nähtiin sen loogissa, hän istui kesähuvilassa balkongilla kahden kesken myöhään illalla, oli sen kanssa jossain yksinäisessä paikassa ajaen vaunuilla tahi ratsastaen.

Tästä kaikesta seuraa, että nämät n.s. jalot vehkeilyt – piru vieköön! Tulevat paljon kalliimmiksi, kuin epäjalot.

– No, mihin tämä kaikki vie, setä? kysyi Aleksander. En huomaa mitä minä voisin auttaa.

– Saatpa nähdä. Muutama aika sitten palasi ulkomailta tänne nuori leski, Julia Pawlowna Tafajewna. Hän on erittäin sievä. Hänen miehensä kanssa olin minä ja Surkow hyviä ystäviä. Tafajew kuoli vierailla mailla. No arvaatko nyt?

– Arvaan: Surkow on rakastunut leskeen.

– Niin: hän on tullut kokonaan hassuksi! Mutta vielä?

– Vielä… en tiedä…

– No millainen sinä olet! Siis kuule! Surkow on minulle pari kertaa antanut vihiä, että hän tarvitsee pian rahaa. Minä arvasin paikalla, mitä se merkitsee, mutta miltä haaralta tuuli käy – sitä en voinut arvata. Minä rupesin utelemaan, mitä varten hän tarvitsi rahoja? Hän kursaili, kursaili, mutta sanoi kumminkin vihdoin, että hän tahtoo laittaa itselleen asunnon Liteinajalla. Minä aloin muistella, mitä ihmeitä olisi Liteinajalla – ja muistinkin, että Tafajewna asuukin siellä ja aivan vastapäätä sitä paikkaa, jonka hän oli valinnut. Hän oli antanut jo käsirahaakin Häntä uhkaa välttämätön onnettomuus, jos… sinä et auta. Oletko nyt arvannut?

Aleksander kohotti hiukan nenäänsä ylöspäin, antoi katseensa luistaa pitkin seinää, kattoa, räpäytti silmiään pari kertaa, alkoi katsella setäänsä, mutta oli vaiti.

Piotr Ivanitsh silmäili häntä hymyillen. Hänestä oli ihmeen hauskaa huomata, että järki tahi arvaamistaito oli pettänyt ja antoi ymmärtää sen.

– Mikä sinun on, Aleksander? Ja vielä kirjoitat novelleja! sanoi hän.

– Ah, minä arvasin setä!

– No, Jumalan kiitos!

– Surkow pyytää rahaa; Teillä niitä ei ole ja tahdotte, että minä…

Hän ei lopettanut puhettaan.

Piotr Ivanitsh purskahti nauruun. Aleksander ei lopettanut lausettaan ja katseli setää hämmästyneenä.

– Ei sitä! sanoi Piotr Ivanitsh.

– Tapahtuuko milloinkaan, ettei minulla olisi rahaa? Koettele kääntyä joskus puoleeni, niin näet. Kuule nyt. Tafajewna muistutti hänen kauttaan minun tuttavuudestani hänen miehensä kanssa. Minä kävin siellä ja pyysi hän käymään luonaan; minä lupasin ja sanoin, että tuon sinut mukanani: no, nyt toivon sinun ymmärtävän.

– Minut? toisti Aleksander, katsoen suurilla silmillä setää. – Tietysti minä… nyt ymmärrän… lisäsi hän nopeasti, mutta viimeinen sana tarttui kiinni.

– Mutta mitä sinä ymmärsit? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Vaikka minut tappaisitte, en sittenkään ymmärrä setä mitään! Antaas olla… ehkä hänellä on hauska koti… Te tahdotte että huvittelisin… kun minun on niin ikävä…

– Sepä kaunista! Vai rupeisin sinua kuljettelemaan sen vuoksi pitkin taloja. Sitte ei muuta olisi enää jäljellä kuin peittäisin suusi liimalla yöksi kärpäsiltä! Ei se ole sitä. Asia on tämä: laita niin että Tafajewna rakastuu sinuun.

Aleksander kohotti äkkiä kulmakarvojaan ja katsoi setää.

– Te laskette leikkiä, setä? Se olisi kunnottomuutta, sanoi hän.

– Siinä missä tosiaan on kunnottomuutta, niin sinä et sitä huomaa, mutta missä on asia hyvin yksinkertainen ja luonnollinen… se on sinun mielestäsi kunnottomuuksia. Mitä siinä olisi kunnotonta? Tarkasta, miten itse rakkaus on kunnoton, veren ja itserakkauden leikkiä… Mutta maksaako sinun kanssasi puhua, uskothan sinä vielä sallimuksen, määräykseen, jota ei voi välttää rakastumisen suhteen sielujen sopusointuun!

– Suokaa anteeksi: tällä haavaa en usko mitään. Mutta voinko rakastaa ja rakastua noin vain käskystä.

– Voi kyllä, mutta et vaan sinä. Älä pelkää: en minä anna sinulle niin viisasta tehtävää. Teepäs vaan tämä asia. Mielistele Tafajewnaa, ole hänelle kohtelias, älä anna Surkowille tilaisuutta olla hänen kanssaan kahden kesken… no yksinkertaisesti, saata hänet raivoon. Hämmennä häntä: kun hän sanoo sanan, sano sinä kaksi, hän kun sanoo mielipiteesi sano sinä vastaan. Saata hänet aina pois suunnilta, alenna häntä joka askeleelta…

– Miksi?

– Etkö vieläkään ymmärrä! Sentähden ystäväni, että hän tulee alussa hassuksi mustasukkaisuudesta ja harmista, mutta sitten kylmenee. Pian hänelle tämä tapahtuu. Hän on typeryyteen asti mustasukkainen. Silloin hän ei tarvitse kortteeria, rahat jäävät koskematta ja tehtaan asiat menevät omaa menoaan. Ymmärrätkö nyt? Tämä on jo viides kerta, kun teen hänelle tämmöisen kepposen: muinoin, kun olin naimaton ja nuorempi, tein itse niitä, tahi lähetin jonkun ystävistäni.

– Mutta enhän minä ole tuttava hänen kanssaan.

– Senpätähden minä vienkin sinut hänet luokseen keskiviikkona.

Keskiviikkoina kokoontuvat hänen luokseen muutamat vanhat tuttavat.

– Mutta jos hän vastaa Surkowin rakkauteen, niin Teidän täytyy myöntää, että minun mieltymysosoitukseni ja kohteliaisuuteni saattavat ei ainoastaan hänet vimmaan…

– Oh, ole tuossa! Kunnon nainen, eroittaa hupsun, jättää huvittelemisen sen kanssa, erittäinkin vieraiden miesten läsnäollessa. Itserakkaus ei näet sitä salli, kun lähellä on toinen, viisaampi ja järkevämpi: häntä alkaa hävettää ja hän jättää sen oman onnensa nojaan. Sentähden olen juuri sinut valinnut.

Aleksander kumarsi.

– Surkow ei ole vaarallinen, jatkoi setä, mutta Tafajewna ottaa hyvin harvoja vastaan, noin pienessä salongissa voi hän tulla niin kuuluisaksi, että on salonki leijona ja nerokas. Naisiin vaikuttaa paljon ulkonaisuus. Hän on mestari tekemään mieliksi, sentähden häntä juuri kärsitään. Tafajewna saattaa teeskennellä hänen edessään, silloin hän… Viisaatkin naiset rakastavat, kun niille tehdään tyhmyyksiä, etenkin kalliita. Suuremmaksi osaksi eivät he silloin rakasta sitä, joka niitä tekee, vaan toista… Monet eivät tahdo sitä käsittää, Surkowkin on niiden luvussa – senpä vuoksi saata sinä hänet ymmärtämään.

– Surkow oleskelee siellä muinakin päivinä eikä ainoastaan keskiviikkoina: Keskiviikkoina voin minä hämmentää häntä, mutta kuinkas on laita muina päivinä?

– Aina sinua täytyy neuvoa. Valehtele hänelle, ole olevinas rakastunut – toisella kerralla ei hän kutsu sinua enää keskiviikkona, vaan torstaina tahi perjantaina; lisää silloin kahdenkertaisesi kohteliaisuuttasi, minä saatan hänet sitten liikutukseen, viittaan, että sinä olet muka tosiaan – sitä laatua… Tafajewna näytti olevan… niin paljon kuin minä voin huomata… hyvin tunteellinen… hän on varmaan heikkohermoinen… luulen, että hänelläkään ei ole mitään sopusointua… sydämmen vuodatuksia vastaan.

– Miten semmoista saattaa tehdä, sanoi Aleksander ajatuksissaan? Jos minä voisin rakastua – niin voisi olla kaikki mahdollista, mutta enhän minä voi… eikä ilman sitä tule menestystäkään olemaan.

– Päinvastoin, nythän sitä tuleekin olemaan. Jos sinä rakastuisit, et voisikaan teeskennellä, hän huomaisi sen paikalla ja alkaisi leikitellä teidän molempien kanssa. Mutta nyt… saata sinä vaan Surkow raivoon: minä tunnen hänet kuin viisi sormeani. Kun hän huomaa, ettei hänen luonnistu, niin hän ei tuhlaakaan rahaa turhan vuoksi, sitä minä juuri tarvitsenkin… Kuule Aleksander, se olisi minulle hyvin tärkeätä: jos sinä sen teet – muistatko niitä kahta vaasua, jotka sinua miellyttivät siellä tehtaalla? Ne ovat sinun: osta vaan itse alus.

– Mutta, setä, luuletteko tosiaan että minä…

– Minkätähden sinä rupeaisit ilmaiseksi puhumaan, aikaasi kuluttamaan? Sepä olisi kaunista. Et huoli mitään: Vaasut ovat sangen kauniit. Meidän vuosisadalla ei tehdä mitään ilmaiseksi. Jos minä sinulle tekisin jotain, tarjoa minulle lahjaa: minä otan kyllä vastaan.

– Kummallinen tehtävä! sanoi Aleksander epäillen.

– Toivon, ettet kieltäy sitä täyttämästä. Minä olen sinulle valmis tekemään, mitä suinkin voin: kun tulet rahan puutteesen – käänny vaan puoleeni… Siis keskiviikkona! tämä histooria kestää kuukauden tahi korkeintaan kaksi. Minä sanon sitten sinulle, kun ei enää ole tarvis, silloin saat jättää sikseen.

– Olkaa niin hyvä, setä, minä olen valmis; mutta tuntuu vaan kummalliselta… Onnistumista en mene takaamaan… jos minä voisin rakastua, silloin kyllä… mutta ei…

– Sepä on juuri hyvä, ettet voi, sillä vastaisessa tapauksessa tärvelisit koko asian. Minä takaan itse onnistumisen. Hyvästi!

Hän läksi pois, mutta Aleksander istui vielä kauvan aikaa kaminin vieressä kalliin tuhan edessä.

Kun Piotr Ivanitsh palasi kotiinsa, kysyi hänen vaimonsa: kuinka Aleksanderin ja hänen novellinsa laita on, vieläkö hän aikoo kirjoittaa?

– Ei, minä paransin hänet ainaiseksi.

Adujew kertoi hänelle kirjeen sisällön, jonka hän oli novellin mukana saanut, sekä myöskin, miten he sen polttivat.

– Sinä olet armoton, Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tahi et taida mitään tehdä kunnollista, jos mihin ryhdyt.

– Sinä teit hyvin, kun neuvoit häntä paperia tuhrimaan! Onko hänellä lahjoja?

– Ei.

Piotr Ivanitsh, katsoi kummastuksella häneen.

– Miksi sinä sitten neuvoit?

– Etkö sinä vieläkään ole käsittänyt, etkö ole arvannut?

– Piotr Ivanitsh oli ääneti ja muisteli vastoin tahtoansa kohtausta, joka oli ollut Aleksanderin kanssa.

– Mitä tässä on käsitettävää? Tämähän on hyvin selvää! sanoi hän katsoen vaimoansa silmät suurina.

– Mikä on selvää, sano?

– Mikä… mikä… sinä tahdoit antaa hänelle läksyn… mutta toisella lailla, hennommalla tavalla, armaalla tavallasi…

– Et ymmärtänytkään, mutta olet kuitenkin olevinasi teräväpäinen mies. Minkä tähden hän oli koko tämän ajan iloinen, terve, melkein onnellinen? Sentähden, että hän toivoi. Minä pidin yllä tuota toivoa: no, oletko nyt selvillä.

– Sinä siis viekastelit hänen kanssaan vaan?

– Luulen, että se on luvallista. Mutta mitä sinä olet saanut toimeen? Sinä et sääli häntä laisinkaan: olet riistänyt häneltä viimeisen toivon.

– Ole tuossa! Minkä viimeisen toivon? Vielä hänellä on paljon hullutuksia jäljellä.

Mitä hän nyt tekee? Alkaa käydä taas nureissaan.

– Ei! Hän ei ala käydä: ei hänellä ole siihen aikaa: minä olen antanut hänelle työtä.

– Mitä? Taasko jonkun käännöksen perunoista? Voiko semmoinen huvittaa nuorta ihmistä ja erittäin tulista ja hurmaantunutta?

– Ei, kultaseni, ei perunoista, vaan tehdasta koskevaa.

III

– Tuli keskiviikko, Julia Pawlownan vieraskamariin oli kokoontunut noin kaksitoista tahi viisitoista vierasta. Neljä nuorta rouvaa, kaksi parrakasta emännän ulkomaalaistuttavaa ja eräs upseeri, nämät muodostivat yhden ryhmän.

Erillään niistä istui solassa eräs vanhus, nähtävästi, joku virasta eronnut sotilas, jolla oli pari harmaata partatöyhtöä nenän alla ja paljon kunnianauhoja napinlävessä. Hän keskusteli erään vanhanpuoleisen miehen kanssa tulevista vuokraamisista.

Toisessa kamarissa pelasi korttia eräs vanha mummo ja pari miestä. Pianon ääressä istui hyvin nuori neiti ja keskusteli siinä jonkin ylioppilaan kanssa.

Adujewit tulivat. Harvoin osasi kukaan astua sisään niin vapaasti ja arvokkaasti vierashuoneesen, kuin Piotr Ivanitsh. Häntä seurasi epävarmasti Aleksander.

Mikä eroitus heidän välillään oli: toinen oli päätään pitempi, ryhdikäs, lihava mies, vahva ja terve luontonen, itseluottamus silmissä ja käytöksessä. Mutta ei ainoassakaan katseessa, liikkeessä tahi sanassa, voinut arvata Piotr Ivanitshin ajatusta tahi luonnetta – kaikki oli niin suuren maailman tavalla ja itsensähillitsemisellä taidokkaasti peitetty. Näytti kuin liikkeet ja katseet olisivat olleet edeltäpäin mietityt. Kalpeat, intohimosta vapaat kasvot näyttivät, ettei tässä ihmisessä ole himoilla liioin valtaa rajattoman järjen johdolla, että sydän lyö tahi on lyömättä, aina pään käskystä.

Aleksanderissa päinvastoin osoitti kaikki heikkoa ja hentoa rakennusta, vaihtelevaisuus kasvoissa, joko laiskuus tahi hitaisuus ja epätasaisuus liikkeissä, tylsä katse, joka heti osoitti millainen tunne liikutti hänen sydäntänsä, tahi millainen ajatus pyöri hänen päässään. Hän oli keskinkertainen pituudeltaan, mutta laiha ja kalpea, – ei luonnosta kalpea niin kuin Piotr Ivanitsh oli, vaan lakkaamattomista sielunliikutuksista; hiukset eivät kasvaneet kuin tuuheana metsänä ympäri päätä ja poskia, vaan riippuivat pitkin ohimoita ja niskaa, pitkinä, heikkoina, mutta erinomaisen pehmoisina, silkintapaisina vaalean värisinä suortuvina, joissa oli kaunis välähdys.

Setä esitti veljensä pojan.

– Eikö täällä ole ystävätäni Surkowia? kysyi Piotr Ivanitsh, katsellen ympärillensä kummastuksella. – Onko hän unhottanut Teidät.

– Oh, ei! Minä olen hänelle sangen kiitollinen, vastasi emäntä. – Kyllä hän käy minua katsomassa. Tiedättehän, etten ota melkein ketään muita vastaan kuin miesvainajani tuttavia.

– Missä hän on?

– Hän tulee ihan paikalla. Ajatelkaas, hän antoi lupauksen minulle ja serkulleni saada välttämättömästi loogin huomiseen näytäntöön, ja kun sanottiin, ettei ole mitään mahdollisuutta loogin saamisesta… hän läksi nyt juuri.

– Kyllä hän saakin; minä takaan hänet: hän on semmoisissa oikein nero. Hän saa aina minullekin, silloin kun tuttavuus ja muut temput eivät auta. Mistä hän saa ja millaisella hinnalla – se on hänen salaisuutensa. Tuli Surkowkin. Pukunsa oli uusi, mutta joka poimussa, joka pikku seikassa tuli jyrkästi esille vaatimuksensa olla salonkileijoona, voittaa kaikki muut keikarit, vieläpä itse muodinkin. Jos muoti vaati esimerkiksi, että hännystakkien liepeet piti olla erillään toisistaan, niin hänen takkinsa liepeet olivat niin levällään, että olivat kuin ojennetut linnun siivet; jos käytettiin alas käännettyjä kauluksia, niin hän tilasi itselleen semmoisen kauluksen, että hän oli hännystakissaan takaa päin kiinni saadun pahantekijän näköinen, joka tempoo päästäkseen vapaaksi. Itse hän määräsi räätälille miten on ommeltava. Kun hän tuli Tafajewnan luo, niin hänen kaulaliinansa oli pistetty paitaan kiinni tavattoman suurella neulalla, joka oli seipään näköinen.

– No, saitteko? kaikui joka haaralta.

Surkow oli juuri vastaamaisillaan, mutta nähtyään Adujevin veljensä pojan kanssa, seisattui hän yht'äkkiä ja katseli niitä kummastellen.

– Hän aavistaa! sanoi Piotr Ivanitsh hiljaan veljensä pojalle.

– Mitä! Hänellä on keppi kädessä, mitä se merkitsee?

– Mitä tuo on? kysyi hän Surkowilta, osoittaen keppiä.

– Taanoin kun astuin alas vaunuista… astuin hairaan ja onnun nyt hiukan, vastasi tämä yskien.

– Joutavia! kuiskasi Piotr Ivanitsh Aleksanderille. Tarkastapas kepin nuppua: näetkö kultaista leijonan päätä? Toissa päivänä hän kehui minulle maksaneensa siitä Barbille kuusisataa ruplaa ja näyttelee sitä nyt; siinä on sinulle esimerkki keinoista, joilla hän vaikuttaa. Valmista itsesi sota-asuun ja aja hänet pakoon tästä asemastaan.

Piotr Ivanitsh näytti akkunasta vastapäätä olevata taloa.

– Muista, että vaasut ovat sinun, no reipastu nyt! lisäsi hän.

– Onko Teillä huomiseksi näytännöksi pilettiä? kysyi Surkow

Tafajewalta, lähestyen tätä juhlallisesti.

– Ei.

– Sallikaa minun se antaa Teille käteen! jatkoi hän ja lausui loppuun saakka Sagoretskin koko repliikin näytelmä-kappaleesta "Gorja otj uma."

Upseerin huulet vavahtivat hiukan hymystä. Piotr Ivanitsh katsoi syrjästä veljensä poikaan, mutta Julia Pavlowna punastui: Hän alkoi pyytää Piotr Ivanitshia mukaansa loogiin.

– Olen Teille suuresti kiitollinen, vastasi tämä, – mutta minun vuoroni on olla huomenna vaimoni kanssa teatterissa; mutta kas tässä! Sallikaa minun esittää Teille itseni sijaan nuori mies.

Hän osoitti Aleksanderia.

– Minä aioin pyytää hänet myöskin; meitä on vaan kolme: minä serkkuni kanssa, ja…

– Hän korvaa Teille minuutinkin, sanoi Piotr Ivanitsh, tarvittaissa vielä toisenkin tuulihatun. Hän osoitti Surkowia ja alkoi puhua jotakin hiljakseen Julialle. Tämän aikana katsahti Tafajewna pari kertaa salavihkaa Aleksanderiin ja hymyili.

– Kiitoksia virkkoi Surkow: mutta ei olisi ollut hullumpata esittää tätä ennemmin, kun ei ollut vielä piljettiä: olisin tahtonut silloin nähdä mitenkä minua olisi korvattu.

– Ah! minä olen Teille sangen kiitollinen ystävyydestänne sanoi vilkkaasti emäntä Surkowille: – minä en pyytänyt Teitä sentähden loogiin, kun Teillä on nojatuoli. Varmaan olette kernaammin vastapäätä näyttämöä… erittäinkin baletissa…

– Ei, ei, mitä Te nyt, Te ette ajattele sitä: Teidän vierestänne ei vaihtaisi paikkaa – en millään ehdolla.

– Mutta se on jo luvattu.

– Kuinka? kenelle?

– Monsieur Renelle.

– Hän osoitti yhtä partasuista muukalaisista.

– Oui, madame m'a fait cet honneur… mutisi tämä nopeasti.

Surkow katseli suu auki tätä ja sitten Tafajewnaa.

– Minä vaihdan hänen kanssaan: tarjoon hänelle nojatuolin, sanoi hän.

– Koetelkaa.

– Partasuu pani vastaan käsin ja jaloin.

– Kiitän nöyrimmästi Teitä! sanoi Surkow Piotr Ivanitshille, katsoen kieroon Aleksanderia, tämän jään Teille velkaa.

– Ei kestä kiittää. Etkö haluaisi tulla minun loogiini? Meitä on vaan kaksi: vaimoni ja minä, ethän ole pitkään aikaan nähnyt häntä: saattaisithan osoittaa kohteliaisuuttasi.

Surkow kääntyi hänestä harmistuneena, Piotr Ivanitsh läksi hiljakseen pois. Julia asetti Aleksanderin istumaan viereensä ja puheli hänen kanssaan koko tunnin. Surkow yritti sekautua puheesen, mutta jotenkin sopimattomasti. Hän alkoi puhua baletista, mutta sai vastaukseksi niin, kun olisi pitänyt saada ei, ja päinvastoin; oli selvä asia, ettei häntä kuunneltu. Ei aikaakaan niin hän loikkasi ostereihin, vakuuttaen syöneensä aamusilla sata kahdeksankymmentä kappaletta – siihen ei hän saanut silmäystäkään. Vielä sanoi hän yhtä ja toista, mutta kun ei käynyt sen paremmin, sieppasi hän hattunsa pyöri Julian vieressä antaen huomata, että hän on tyytymätön ja aikoo lähteä pois. Mutta tämä vaan ei huomannut.

– Minä lähden pois! sanoi hän viimein painolla. Hyvästi!

Näissä sanoissa kuului huonosti peitetty harmi.

– Joko! vastasi Tafajewna rauhallisesti. – Sallittehan huomenna itseänne katsella loogissani vaikka minuutin verran.

– Mikä petos! Yhden minuutin vaan, kun tiedätte, että jos saisin istua teidän vieressänne, en ottaisi paikkaa paratiisistakaan.

– Jos tarkoitatte teatterin paratiisia niin uskon kyllä.

Hänen mielensä ei tehnytkään enää lähteä. Harminsa meni ohitse, Julian antamasta ystävällisestä sanasta jäähyväisiä ottaessaan. Mutta kaikki olivat nähneet, että hän oli kumartanut: täytyi lähteä vastoin tahtoa, ja hän menikin, katsoen taakseen kuin koira, joka mielellään menisi herransa jälkeen, vaan jota ajetaan takasin.

Julia Pawlowna oli kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha; Piotr Ivanitsh oli arvannut oikein: hän oli tosiaankin heikkohermoinen, mutta ei se estänyt häntä olemasta samalla viehättävä, viisas ja suloinen nainen. Vaan hän oli pelkuri, haaveksija, tunteellinen niin kuin suurin osa hermoheikkoisista naisista. Kasvonsa piirteet olivat pehmeät, hienot, katseensa lempeä ja aina miettiväinen, välistä surullinenkin – aivan syyttä tahi, jos niin tahdotte, hermojen tähden.

Elämää ja maailmaa ei hän katsellut oikein suosiollisesti, hän vaipui ajatuksiin olemisensa tähden, ollen olevinaan muka liikaa. Mutta Herra varjelkoon jos kuka satunnaisesti alkoi puhua kuolemasta hänen aikanaan – niin hän kalpeni. Hänen näkyvistään luisti valoisempi elämän puoli pois. Puutarhassa, lehdossa valikoi hän kävelyä varten pienemmät, tuuheat käytävät ja katseli välinpitämättömästi hymyilevää maisemaa. Teatterissa katseli hän aina draamaa, komediaa harvoin, ilveilystä ei koskaan; hän painoi korviaan kiinni jos iloisen laulun säveleitä satunnaisesti kuuli, ei hän koskaan hymyillyt leikin johdosta.

Toisina aikoina osoittivat hänen kasvonsa piirteet uupumusta, mutta ei kärsimystä, sairautta, vaan juurikuin hemmoittelemisen uupumusta. Näkyi, että hän taisteli sisällisesti jonkin viekottelevan unelman kanssa – ja veltostui. Semmoisen taistelon jälkeen oli hän kauan aikaa vähäpuheinen, surullinen mutta ei aikaakaan, niin hän tuli selittämättömän hyvälle tuulelle, luonnettaan kuitenkaan muuttamatta; mikä huvitti häntä – ei olisi huvittanut ketään toista. Kaikki hermojen vaikutuksesta! Kun kuuntelee tämän kaltaisia naisia, niin mitä he sanovatkaan! Sanoja semmoisia kuin: sallimus, myötätuntoisuus, selvittämätön vetovoima, outo suru himmeitä toiveita – sillä tavoin työntää toinen toista ja päättyy kumminkin huokaukseen, sanalla sanoen, hermoja ja spriipullosia.

– Kuinka Te olette ymmärtänyt minut! sanoi Tafajew Aleksanderille, hyvästiä heittäessä. – Miehistä ei ole kukaan ymmärtänyt oikein minun luonnettani, ei edes miehenikään.

Asia oli semmoinen, että Aleksander oli itse melkein samanlainen.

Siinä oli hänellä lievennystä.

– Näkemään asti!

Julia ojensi hänelle kätensä.

– Toivon, että tästälähin löydätte sedättäkin tien luokseni? lisäsi hän.

Tuli talvi. Aleksander söi tavallisesti päivällistä sedän luona perjantaisin. Mutta nyt oli kulunut jo neljä perjantaita, eikä Aleksanderia kuulunut, eikä hän tullut toisinakaan päivinä. Lisaveta Aleksandrowna oli vihainen; Piotr Ivanitsh nurisi, että hän antaa odottaa itseään liian puolen tunnin.

– Mutta sillä välin ei Aleksander ollut työttä; hän toimi setänsä asiaa. Surkow oli aikoja sitten lopettanut käymisensä Tafajewilla ja ilmoitti kaikkialla, että heidän välinsä on loppunut ja että hän katkasi siteen Tafajewin kanssa. Kerran iltasella – se oli torstaina – palattuansa kotia, löysi Aleksander pöydältänsä kaksi vaasua ja kirjelapun sedältä. Piotr Ivanitsh kiitti häntä ystävällisestä uutteruudesta ja kutsui häntä seuraavana päivänä, tavallisuuden mukaan päivälliselle Aleksander alkoi miettiä ikäänkuin tämä kutsumus olisi hajoittanut hänen tuumiaan. Hän meni kuitenkin toisena päivänä Piotr Ivanitshin luo tuntia ennen päivällistä.

– Mikä sinun on? Eihän sinua enää näe ollenkaan? oletko meidät unhottanut? sateli kysymyksiä sedältä ja tädiltä.

– No oletpa auttanut, jatkoi Piotr Ivanitsh, enemmän kuin osasin odottaakaan! Mutta olit kuitenkin olevinasi: "en voi", sanoit, "en osaa!" Vai et osaa! Olen monta kertaa tahtonut sinua tavata, mutta en ole saanut käsiini. No, minä olen sangen kiitollinen! Oletko saanut vaasut eheinä?

– Olen. Mutta minä lähetän ne takaisin.

– Minkätähden? Ei, ei: kaiken oikeuden mukaan ovat ne sinun.

– Ei! sanoi Aleksander päättävästi, minä en ota vastaan tätä lahjaa.

– No, tee kuin tahdot! Ne miellyttävät vaimoani: kyllä hän ottaa.

– Minä en tiennyt, Aleksander, sanoi Lisaveta Aleksandrowna veitikkamaisella hymyllä, että Te olette niin taitava näissä asioissa… minulle ette puhunut sanaakaan…

– Setä on sen keksinyt, sanoi hämmästynyt Aleksander, en minä ole kerrassaan mitään tehnyt, setähän minua on opettanut…

– Niin, niin, kuuntele sinä vaan häntä: niinkuin hän taitaisi itse. Hän toimitti asian niin, että… olen sangen, sangen kiitollinen! Mutta tuo minun hupakkoni, Surkow on tullut milt'ei hulluksi. Kyllä hän on minua naurattanut. Pari viikkoa sitten juoksi hän luokseni vallan hassuna; minä arvasin heti mistä syystä, mutta en ollut tietävinänikään, kirjoitin vaan, niinkuin en tietäisi mitään. "Aha! Vai sinä se olet", sanoin minä, "mitä hyvää tiedät sanoa?" Hän hymyili ja tahtoi teeskennellä tyyneyttä… mutta itsellä olivat kyyneleet melkein silmissä. "En mitään hyvää", sanoi hän: "tulin tuomaan huonoja uutisia." Minä katsoin häneen aivan kuin kummastuksella. "Mitä ihmeitä?" kysyin minä. "Teidän veljenpojastanne!" "Mutta mitä? peloitatko sinä minua? Sano pian!" puhelin minä. Siihen hänen tyyneytensä loppuikin: hän alkoi huutaa, raivota. Minä siirryin pois hänen luotaan nojatuolineni – mutta minun oli ihan mahdotonta puhua, sillä tavoin hän tiuski. "Itse sanoitte, että veljenne poika tekee vähän työtä, mutta Te juuri totutattekin häntä työttömyyteen." "Minäkö?" "Niin, juuri Te: kuka saattoi hänet Julian tuttavuuteen?" "Minun täytyy sanoa sinulle, että toisesta päivästä alkaen, tultuaan naisen kanssa tuttavuuteen alkaa hän kutsua tätä ristimänimeltä." "No mikä onnettomuus siinä on?" sanoin minä. "Se onnettomuus", vastasi hän, "että hän istuu nyt Tafajewnan luona aamusta iltaan saakka"… Aleksander punastui äkkiä.

– Näetkös, miten hän valehtelee kiukuissaan, ajattelin minä, jatkoi Piotr Ivanitsh, tarkastellen veljensä poikaa, kyllä kai Aleksander välittäisi istua siellä aamusta iltaan, enkä minä ole pyytänyt häntä sitä tekemäänkään; eikö niin?

Piotr Ivanitsh antoi pysähtyä veljensä poikaan kylmän ja tyynen katseensa, joka tuntui Aleksanderista ihan tuliselta.

– Niin… kyllä minä joskus… pistäyn… mutisi Aleksander.

– Joskus – se on suuri eroitus, jatkoi setä; – niinhän minä pyysinkin tekemään; vaan en joka päivä. Minä tiesin, että hän valehtelee. Mitä tekemistä siellä olisi joka päivä? Ikävystyisit vaan.

– Ei! Hän on hyvin viisas nainen… saanut mainion kasvatuksen… pitää musiikista… puhui Aleksander epäselvästi, väliin pysähtyen, hieroen silmäänsä vaikk'ei sitä kutkuttanutkaan, silitteli vasemman puoleista ohimotaan, sitten otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki huuliaan.

Lisaveta Aleksandrowna katsahti tarkasti, salavihkaa häneen, kääntyi sitten akkunaan päin ja hymyili.

– Vai niin! No, sen parempi, sanoi Piotr Ivanitsh, jos sinun ei ole ollut ikävä; minä olen yhä peljännyt, että olin tehnyt sinulle ikäviä hommia. Minä sanoin siis Surkowille: "kiitoksia, veikkoseni, että otat osaa veljeni pojan asioihin; olen suuresti, suuresti kiitollinen sinulle… mutta etköhän liioittele asiaa? Onnettomuus ei ole vielä niinkään suuri…" "Miksi ei olisi: " huudahti hän. "Eihän hän tee työtä; nuoren miehen täytyy ahkeroida…" "Ei sekään ole mikään onnettomuus", sanoin minä, "mikä hätä sinulla siitä on?" "Kuinka, mikä hätä?" vastasi Surkow. "Hän on saanut päähänsä käyttää viekkautta minua vastaan…" "Ahaa, siinäkö onnettomuus onkin!" aloin minä tehdä kiusaa. "Hän uskottelee minusta Julialle", puhui Surkow, "piru tiesi mitä… Julia on muuttunut kokonaan minua kohtaan. Kyllä minä opetan hänet, mokoman maitosuun" – suo anteeksi, minä kerron hänen sanojaan – "miten hän voisi minun kanssani muutoin taistella? Hänet on hän saanut parjaamisella puolelleen; toivon että saatatte hänet järkiinsä." "Kyllä minä hänet läksytän", sanoin minä, "kaikin mokomin läksytän; mutta, onkohan siinä perää? Miten hän on sinut vihoittanut?" Lahjoititko sinä hänelle kukkaisia, vai mitä? Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin aivan kuin vastausta odottaen. Aleksander oli ääneti. Piotr Ivanitsh jatkoi: "Kuinka", sanoi hän, "siinä ei olisi perää? Minkä vuoksi kuljettaa hän joka päivä Julialle kukkaiskimppuja? Nyt on talvi… mitä se tulee maksamaan?.. Kyllä minä tiedän, mitä nämät kukkaiskimput merkitsevät." Siinä se on, ajattelin itsekseni, mitä omainen tekee: ei, nyt huomaan ettei sukulaisuus ole niinkään tyhjänpäiväinen asia. Olisitkohan muille ruvennut sillä tavalla hommaamaan? "Mutta kuljettaako hän varmaan joka päivä?" sanoin minä. "Odotapas, minä kysyn häneltä: sinä kenties panet omiasi." Ja varmaan onkin valehdellut! Niinkö? Ei se voi olla mahdollista, että sinä… Aleksander olisi tahtonut vajota maan alle. Mutta Piotr Ivanitsh katsoi häntä armotta silmiin ja odotti vastausta.

– Joskus… kyllä minä olen… vienyt… sanoi Aleksander silmät alas luotuina.

– No, taaskin joskus. Eikä joka päivä: se on tosiaankin vahinko. No, sano minulle, mitä on tullut kaikki sinulle maksamaan: en minä tahdo, että sinä minun tähteni kuluttaisit turhaan; siinä on jo kylliksi että puuhaatkin. Anna minulle lasku. No, ja Surkow purki vielä kauan vihaansa. "He käyvät kävelemässä kahden kesken jalkaisin ja myös ajavat vaunuilla niissä paikoin, missä on vähemmin väkeä."

Nämät sanat pöyristyttivät hiukan Aleksanderia: hän oikasi jalkansa suoraksi tuolin alta ja veti ne äkkiä taaskin kokoon.

– Minä pudistin epäileväisestä päätäni, jatkoi setä. "Kyllä kai hän viitsii kävellä joka päivä!" sanoin minä. "Kysykää muilta ihmisiltä…" sanoi hän. "Ennen minä kysyn häneltä itseltään…" tuumasin minä… Eihän se ole totta?

– Kyllä minä… muutaman kerran… kävelin hänen kanssaan…

– No, eihän se ole joka päivä, sitä minä en kysynytkään; tiesin muutenkin, että hän valehtelee. "No mitä", sanoin minä, "erinomaista siinä on? Hän on leski, likeisiä miehiä hänellä ei ole; Aleksander on hyvänsävyisä, – ei niinkuin sinä… Sentähden hän ottaa Aleksanderin mukaansa: eihän hänen miten sovi yksin käydä". "Ei. sanoi hän", "minua ette petä; kyllä tiedän. Aina hän on Tafajewnan kanssa teatterissa; minä hänelle hankin loogin, välistä Jumala ties' millä puuhalla, mutta Aleksander istuu kuitenkin hänen kanssaan." Minä en voinut enää pidättää itseäni ja rupesin ääneen nauramaan. "Se on oikein sinulle, pöllö." ajattelin minä. "Katsopas vaan sitä Aleksanderia! Hän on vasta veljen poika! Mutta minua hävettää tosiaan, että minun tähteni niin paljon puuhaat", Aleksander oli kuin kidutuspenkissä. Otsasta valui suuria hikikarpaloita. Hän tuskin kuuli mitä setä puhui, eikä uskaltanut katsoa setään eikä tätiin.

Lisaveta Aleksandrowna sääli häntä. Hän pudisti päätään miehelleen, kieltäen tätä kiusaamasta poikaa. Mutta Piotr Ivanitsh ei hellittänyt.

– Mustasukkaisuudessaan pisti Surkowin päähän ruveta vakuuttamaan minua, jatkoi hän, että sinä olet jo korvia myöten rakastunut Tafajewnaan. "Ei, suo anteeksi", sanoin minä hänelle, "se ei ole totta". Hänkö rakastuisi kaiken sen jälkeen, mitä hänelle on tapahtunut! Hän tuntee liian hyvin naisia ja halveksii niitä… Eikö totta? Aleksander nyökäytti päätään silmiään nostamatta.

Lisaveta Aleksandrowna kärsi hänen tähtensä.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän voidakseen jollain tavalla lopettaa puheen.

– No, mitä?

– Taanoin kävi täällä mies Lukjanovilta kirjeen kanssa.

– Tiedän, hyvä. Niin mihin minä jäinkään? Piotr Ivanitsh, taas olet alkanut heittää tuhkaa kukkasilleni. Katso, mitä tämä on?

– Ei mitään kultaseni: sanotaan, että tuhka vaikuttaa hyvää kasvamisessa… Niin, minä aioin sanoa…

– Eiköhän liene aika, Piotr Ivanitsh ruveta päivälliselle?

– Hyvä, käske tuomaan pöytään! Sinä satuit muistuttamaan päivällisestä. Surkow sanoi, että sinä, Aleksander, olet melkein joka päivä siellä päivällisellä, että sentähden et käy nykyään meillä perjantaisin puolisella, että muka kokonaiset päivät vietätte yhdessä… piru ties mitä kaikkia hän lienee valehdellut, ihan kyllästytti minua; lopuksi minä ajoin hänet tiehensä. Niinpä olikin että hän on valehdellut. Nyt on perjantai ja sinä olet tässä edessäni.

Aleksander nosti toisen jalkansa toisen yli ja antoi päänsä vaipua vasemmanpuoleiselle olkapäälle.

– Minä olen sangen, sangen kiitollinen sinulle! – Tämä on sekä ystävyyden että sukulaisuuden palvelus, päätti Piotr Ivanitsh. – Surkow tuli vakuutetuksi, ettei hänellä ole mitään otettavissa ja peräytyi: "Julia luulee", sanoi hän, "että minä alan huokailla hänen peräänsä – siinä hän erehtyy". Minä aioin vielä laittaa lasikerroksen ja Jumala ties', mitä aikomuksia lieneekään ollut: hän ehk'ei ole uneksinutkaan semmoista onnea, joka oli valmistumaisillaan, Ei minulla olisi ollut mitään vastaan, naida hänet, sanoi Surkow, jos hän olisi osannut kiinnittää minut itseensä. Mutta nyt on kaikki lopussa. Totta Te neuvoitte minulle Piotr Ivanitsh, sanoi hän; nyt säilyy sekä rahat että aika. Nyt hän käy Bawrinin tapaan, synkkänä, eikä pyydä rahaa ja minä sanon: hänen kanssaan kaikki on loppunut. Sinä olet tehtäväsi tehnyt mestarillisesti! Nyt olen rauhoitettu pitkäksi ajaksi. Älä viitsi enempää puuhata. Nyt voit olla käymättäkin hänen luonaan, minä kuvittelen miten ikävä siellä on!.. ole niin hyvä ja anoa minulle anteeksi… kyllä minä palkitsen jollain tavalla. Kun tarvitset rahaa, niin käänny minun puoleeni. Lisa! Käske tuomaan meille hyvää viiniä päivällispöytään: juomme onnistuneen asian maljan.

Piotr Ivanitsh iäksi pois huoneesta. Lisaveta Aleksandrowna katsahti pari kertaa salaa Aleksanderiin ja huomattuaan, ettei tämä puhunut sanaakaan, läksi myöskin pois palvelusväkeä käskemään.

Aleksander istui aivan kuin unohduksissa ja tuijotti yhä polviinsa. Vihdoinkin kohotti hän päätään, katsoi ympärilleen – ei ollut ketään huoneessa. Vedettyään aimo hengähdyksen, katsoi hän kelloa, se oli neljä. Hän sieppasi nopeasti hattunsa, viittasi syrjään kädellä, sinnepäin mihin setä oli mennyt, hiljakseen, varpaillaan, pälyen kaikille haaroille, pääsi hän etehiseen, sieltä otti hän palttoonsa käsivarrelleen, töytäsi kuin nuoli portaita myöten alas ja ajoi Tafajewnan luo.

Surkow ei valehdellut: Aleksander rakasti Juliaa. Hän tunsi melkein kauhulla tämän rakkauden ensimmäiset alkeet, aivan kuin minkä ruttotaudin. Häntä vaivasi sekä pelko että häpeä: pelko – joutua taaskin oman ja vieraan sydämmen kaikkien oikkujen alaiseksi, häpeä – muiden edessä ja erittäinkin sedän. Hän olisi maksanut mitä tahansa, jos olisi asian voinut salata sedältä. Vähän aikaa sitten, kolme kuukautta takaperin, kieltäytyi hän niin ylpeästi ja päättävästi rakkaudesta, kirjoitti vielä kuolin laulun sille rauhattomalle tunteelle, saman, jonka setä oli lukenut, ja lopuksi halveksi julkisesti naisia – ja yht'äkkiä oli hän uudestaan naisen jalkojen juuressa. Taaskin lapsellisen maltittomuuden todistuksia. Laupias Isä! Milloin hän vapautuu sedän kunnottomasta vaikutuksesta? Eikö hänen elämässään koskaan tapahdu erilaista, odottamatonta käännekohtaa, mutta aina vaan käy Piotr Ivanitshin ennustuksien mukaan.

Tämä ajatus saattoi hänet epätoivoon. Hän olisi ollut iloinen pakenemaan uutta rakkautta. Mutta miten paeta? Mikä eroitus on Nadinkan ja Julian rakkauden välillä! Ensimmäinen rakkaus ei ollut mitään muuta kuin onneton sydämmen hairahdus, joka vaati ravintoa, sillä ijällä sydän ei paljon valikoitse: ottaa vastaan ensimmäisen, mikä vaan tulee eteen. Mutta Julia! Tämä ei ole enää mikään oikullinen tyttö lepakko, joka ei ymmärrä häntä, eikä itseäänkään, eikä rakkautta. Tämä on – nainen täydessä kehityksessään, ruumiiltaan heikko, mutta henkisessä suhteessa tarmoa rakkauteen: hän on kokonaan pelkkää rakkautta. Muita ehtoja onneen ja elämään hän ei tunnusta. Niinkuin rakastaminen olisi mikä tyhjä asia? Se on myöskin lahja, mutta Julia on – nero siinä. Hän oli uneksinut tällaista rakkautta: kiitollista, järkevätä, mutta samalla voimakasta, joka ei tiedä mistään muusta, mikä vaan ei kuulu sen omaan piiriin.

Minä en menetä henkeäni ilosta niinkuin luontokappale, puhui hän itselleen, henki ei mene tainnoksiin, vaan minussa tapahtuu arvokkaampi, korkeampi kehityskulku: minä tunnustan onneni, minä mietiskelen sitä, ja se on täydellisempi, vaikka ehkä tyynempi… Kuinka jalosti, teeskentelemättä, ilman matkailemista oli Julia antautunut tunteelleen. Tuntui kuin hän olisi odottanut semmoista ihmistä, joka ymmärtäisi syvästi rakkauden – ja se ihminen ilmestyi. Hän astui ylpeästi kuin laillinen vallitsija perityn rikkauden omistajaksi ja oli kiitollisuudella tunnustettu. Mikä lohdutus, mikä autuus, ajatteli Aleksander, ajaessaan hänen luokseen sedän luoda, on tietää, että löytyy maailmassa olento, joka vaikka olisi missä tahansa ja tekisi mitä tahansa, muistaa meitä, siirtää kaikki ajatukset, toimet ja teot yhteen pisteesen ja yhteen käsitykseen – rakastettuun olentoon. Se on aivan kuin meidän toinen "minä". Jos hän kuulee vaikka mitä, näkee mitä, kulkee vaikka minkä ohitse, tahi jos mikä tahansa kulkee hänen ohitsensa, kaikki mielenvaikutukset uskotaan toiselle minulle; se mielenvaikutus on molemmille tunnettu, molemmat ovat toisiaan opettaneet, sillä tavoin uskottu mielenvaikutus otetaan vastaan, vahvistetaan sielussa poistamattomilla piirteillä. Toinen minä kieltäytyy omista tunteista, jos toinen ei voi jakaa niitä ja ottaa vastaan. Hän rakastaa samaa mitä toinen, rakastaa, ja vihaa mitä toinenkin vihaa. Eroittamatta asuvat he samassa ajatuksessa ja yhdessä tunteessa: heillä on yksi henkinen silmä, yksi kuulo, yksi järki, yksi sielu…

– Herra, sinnekö paikkaan ajetaan, joka on Liteinalla? kysyi vossikka.

Julia rakasti Aleksanderia tulisemmin kuin tämä häntä. Hän ei tiennyt edes koko rakkautensa voimaa eikä ajatellut sitä. Hän rakasti ensimmäisen kerran – se ei olisi vielä ollut mitään – eihän voi suoraan rakastaa toisen kerran, mutta onnettomuus oli siinä, että hänen sydämmensä oli kehittynyt äärimmäiseen saakka, valmistettu ja kehitetty romaaneilla, ei ainoastaan ensimmäistä, vaan sitä romantillista rakkautta varten, joka löytyy muutamissa romaaneissa, mutta ei luonnollisuudesta ja joka sentähden onkin aina onneton. Sen ohessa Julian järki ei saanut terveellistä ravintoa pelkkien romaanien lukemisesta, ja alkoi erota sydämmestä. Hän ei voinut mitenkään huvitella tyyntä, yksinkertaista rakkautta, ilman myrskyn ilmaantumista, ilman rajatonta helleyttä. Hän olisi heti lakannut rakastamasta sitä ihmistä, joka ei olisi langennut hänen jalkainsa juureen sopivassa tilaisuudessa, joka ei olisi vannonut kaiken sielunsa voimalla, joka ei olisi uskaltanut polttaa hänet ja musertaa tuhaksi syleilyillään ja joka ei olisi uskaltanut ryhtyä muuhun toimeen kuin rakkauteen, eikä olisi juonut elämän maljaa pisara pisaralta hänen kyyneleistään ja suuteloistaan.

Siitä syntyi haaveellisuus, joka loi hänelle toisen maailman. Jos tavallisessa elämässä tapahtui jotakin, joka poikkesi eri maailman säännöistä, niin hänen sydämmensä joutui raivoon ja kärsi. Heikko ja vielä lisäksi naisen elimistö joutuu välistä sangen ankarien täristyksien alaiseksi. Useat mielenliikutukset ärsyttävät hermoja ja saattavat lopuksi ne täydelliseen epäjärjestykseen. Siitä syystä juuri tulee useille naisille miettiväisyys luonteessa ja surumielisyys ihan syyttä, synkkä katsantotapa elämään; siitä syystä tuntuu heistä luonnollinen, järjellisesti säädettyjä päättäväinen, muuttumattomien lakien mukainen järjestys ihmisen olemisesta raskailta kahleilta; sanalla sanoen siitä syystä peloittaa heitä todellisuus ja pakoittaa rakentamaan maailman utulinnojen tapaiseksi.

Kuka koetti kehittää niin ennen aikaisesti ja säännöttömästi Julian sydämmen ja antoi järjen olla rauhassa? Kuka? Se klassillinen pedagogillinen kolmimiehistö, triumviraatti, joka vanhempien kutsumuksesta ilmestyy ottamaan huostaansa nuoren järjen, ilmaisemaan sille kaikkien aineitten vaikutukset ja syyt, repäisemään menneen verhon ja näyttämään mitä allamme on – vaikea velvollisuus! Sentähden olikin kutsuttu yhteen kolme kansaa ratkaisemaan tätä mainetyötä. Vanhemmat ovat itse peräytyneet kasvatuksesta, arvellen että heidän huolensa ovat loppuneet siihen, kun hyvien ystävien suosimuslauseiden mukaan ottivat erään ranskalaisen, Poulen, ranskalaista kirjallisuutta ja muita aineita opettamaan; sitten erään saksalaisen, Smidt'in, siksi että oli tapana opetella, vaikk'ei koskaan opita saksan kieltä, ja viimeksi venäläisen opettajan Ivan Ivanitsh'in.

IV

– Minkätähden Aleksander ei käy meillä? Minä en ole nähnyt häntä kolmeen kuukauteen, kysyi Piotr Ivanitsh kerran vaimoltaan, tultuaan jostain kotia.

– Minä olen kadottanut jo kaiken toivon nähdä häntä enää milloinkaan, vastasi tämä.

– Mutta mikä hänen on sitten? Onko hän taaskin rakastunut?

– En tiedä.

– Onko hän terve?

– On.

– Ole hyvä, kirjoita hänelle, minulla olisi puhumista hänen kanssaan. Virastossa on heillä taas paikanmuutosta, minä luulen, ettei hän tiedäkään. Minä en voi käsittää tuota huolettomuutta.

– Minä olen jo kymmeniä kertoja kirjoittanut ja kutsunut. Hän sanoo aina, ett'ei ole aikaa ja pelaa napulipeliä eriskummallisten ihmisten kanssa ja onkii kaloja. Menepäs ennen itse: sinä saisit tietää, mikä häntä vaivaa.

– Ei minua haluta. Jos lähettäisin palvelijan.

– Ei Aleksander tule.

– Koetellaan.

Mies lähetettiin. Tämä palasi pian takaisin.

– No, onko hän kotona? kysyi Piotr Ivanitsh.

– On. Hän käski sanomaan terveisiä.

– Mitä hän tekee?

– Hän loikoo sohvalla.

– Kuinka, tähän aikaan jo?

– Nukkuuko hän?

– Ei suinkaan. Minä luulin alussa, että hän nukkui, mutta silmät olivat auki: hän suvaitsi katsoa kattoon.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

– Tuleeko hän tänne? kysyi Piotr Ivanitsh

– Ei. "Sano terveisiä ja ilmoita, että antaisivat anteeksi: en ole niin terve;" puhui hän, ja Teille rouva, käski hän sanomaan terveisiä.

– Mikä hiisi häntä vaivaa? Tämä on tosiaan kummallista! Pitääpä mokomia syntyäkin! Älä käske riisumaan valjaista hevosta. Eihän tässä mikään auta, menen hänen luonaan käymään. Mutta olkoon tämä tosiaan viimeisen kerran.

Piotr Ivanitsh tapasi Aleksanderin sohvalla loikomassa. Sedän tullessa nousi hän istualleen.

– Oletko sairas? kysyi Piotr Ivanitsh.

– En juuri… vastasi Aleksander haukotellen.

– Mitä sinä toimit?

– En mitään.

– Ja sinä voit olla työttä?

– Voin.

– Aleksander, minä kuulin tänään, että Ivanow lähtee pois.

– Niin lähtee.

– Kuka tulee hänen sijalleen?

– Sanotaan Itshenko.

– Entäs mitä sinä ajattelet?

– Minä? En mitään.

– Kuinka? Et mitään? Miksi et sinä tule hänen sijalleen?

– Eivät katso minua ansiolliseksi. Minkäpä sille mahtaa: varmaan en kelpaa.

– Herran tähden Aleksander, sinun täytyy ruveta toimimaan. Sinun pitäisi käydä tirehtöörin puheilla.

– Ei, sanoi Aleksander päätä pudistaen.

– Sinusta nähtävästi on yhdentekevätä?

– Niin onkin.

– Tämä on jo kolmas kerta kun menevät sinun edellesi.

– Yhdentekevä: menkööt vaan!

– Katsotaanpas mitä sinä sanot, kun sinun entinen alamaisesi alkaa sinua käskeä, tahi kun astuu sisään, niin sinun täytyy nousta ja kumartaa hänelle.

– Mitä sitten: minä nousen ja kumarran.

– Onko tämä itserakkautta?

– Ei minulla sitä olekaan.

– Onhan sinulla kuitenkin jonkunlaisia mielihaluja elämässä?

– Ei ole minkäänlaisia: Ovat olleet ja menneet.

– Se ei voi olla mahdollista: toiset mielihalut antavat sijaa toisille. Minkätähden ne sinulta olisivat menneet, kun muilta eivät mene? Olisipa tuo liian aikaista, luulisin: ethän sinä ole vielä kolmenkymmenenkään vanha…

Aleksander pudisti olkapäitään.

Piotr Ivanitshin mieli ei tehnyt enää jatkamaan tätä keskustelua. Hän kutsui niitä vaan oikuiksi; mutta hän tiesi, että kotia palattuaan hän ei voi päästä vaimonsa kysymyksistä, siksipä hän jatkoi vastoin tahtoaan.

– Sinun pitäisi huvittaa itseäsi, käydä seuroissa ja lukea, sanoi hän.

– Ei minua haluta, setä.

– Sinusta alkavat puhua, että sinä olet… vähäisen hassahtanut… rakkaudesta, teet Jumala ties' mitä, seurustelet kaikenlaisien rahjuksien kanssa… Minä kävisin jo senkin tähden seuroissa.

– Puhukoot mitä tahtovat.

– Kuules, Aleksander, jääkööt pilapuheet syrjään. Ne ovat kaikki pikkuseikkoja; voit tervehtiä tahi olla tervehtimättä, käydä seuroissa tahi olla käymättä-. – asia ei ole siinä. Vaan muista, että sinun, niinkuin jokaisen muunkin täytyy edistyä virka-uralla. Ajatteletko edes joskus sitä?

– Kuinka en ajattelisi: olenhan jo tehnytkin.

– Miten niin?

– Minä olen rajoittanut itselleni toimintapiirin enkä tahdo tulla siitä ulos. Täällä minä olen isäntä: tässä on minun virka-urani.

– Tämä on laiskuutta.

– Ehkä.

– Sinä et ole oikeutettu makaamaan kyljelläsi, kun voit kyllä toimia jotakin, niin kauan kun on vielä voimia. Onko sinun työsi tehty?

– Teenhän minä työtä. Ei kukaan ole soimannut minua laiskuudesta. Aamupäivän olen virastossa työssä kiinni, mutta ruveta taas työskentelemään enemmän – se olisi ylellisen elämän ja vapaaehtoisten velvollisuuksien etsimisiä. Mitä varten minä rupeaisin puuhailemaan?

– Kaikki hommaavat jonkin tarkoituksen tähden: yksi sentähden, että pitää velvollisuutenaan tehdä niin paljon kun on voimia, toinen rahan tähden kolmas kunnian tähden… Mikä poikkeus sinä olet?

– Kunnia, rahat! erittäinkin rahat! Mitä niillä tekee? Olenhan minä ravittu, puettu: kyllä ne siihen riittävät.

– Puettukin olet nykyään huononlaisesti, huomautti setä. Niinkuin et muuta tarvitsisikaan?

– En tarvitsekaan muuta.

– Entäs järjellisten ja henkisten nautintojen ylellisyyttä, entäs taide… alkoi Piotr Ivanitsh koettaen teeskennellä, puhumalla Aleksanderin tapaan Sinä voit mennä eteenpäin: sinun kutsumuksesi on korkeampi velvollisuutesi kutsuu sinua jaloon työhön… Oletko jo unhoittanut… korkeammat pyrinnöt?

– Olkoot Herran nimessä! Olkoot Herran nimessä! sanoi Aleksander

rauhattomana. Johan Tekin, setä, rupesitte oudosti, puhumaan!

Semmoista ei ennen tapahtunut Teille. Eiköhän se liene minua varten?

Turha vaiva! Minä olen pyrkinyt ylös – muistattehan? Mitä siitä tuli?

– Muistan kyllä, että sinä tahdoit paikalla päästä ministeriksi, sitten kirjailijaksi. Mutta kun huomasit, että korkeaan kutsumukseen vie pitkä ja vaivaloinen tie, kirjailija, näetkös, tarvitsee lahjoja, niin silloin käännyit takasin. Paljon teidän kaltaisia velikultia tulee tänne korkeilla katsantotavoilla, mutta omaa työtään eivät kuitenkaan huomaa nenänsä alla. Jos tarvittaisi kirjoittaa joku paperi, niin huomaa, ett'eivät taida sitäkään… En minä sinusta puhu; sinä olet näyttänyt, että voit kyllä tehdä työtäkin ja ajan pitkään tulla joksikin. Mutta sinun käy ikäväksi kauan odottaa. Sinä tahdoit tuossa paikassa – kun ei onnistunut – kävi nenä pitkäksi.

– Minä en tahdo pyrkiä ylemmäs. Minä tahdon jäädä sellaiseksi kuin olen: enkä minä ole oikeutettu valitsemaan itselleni tointa, jos se on alempana minun kykyäni – ja mitä minulta puuttuu? Jos minä teen tehtäväni puhtaalla omallatunnolla – niin minä täytän silloin velvollisuuteni. Soimatkoot minua vaan ky'yttömyydestä korkeampaan: minua ei laisinkaan loukkaisi vaikka niin olisikin. Olettehan itse sanonut, että vaatimattomassakin osassa on runollisuutta, mutta soimaatte nyt minua siitä, että minä olen valinnut kaikkein vaatimattomimman. Kuka voi kieltää minua menemästä muutamia askelia alemmaksi ja seisattumasta siihen, mikä minua miellyttää? Minä en välitä korkeammasta kutsumuksesta – kuuletteko, minä en välitä!

– Kuulen! En minä ole kuuro, mutta tämä on vaan surkuteltavia havaintoja.

– Ei siitä väliä. Minä olen löytänyt itselleni paikan ja ai'on istua siellä kaiken ikäni. Löysin yksinkertaisia ihmisiä, joissa ei löydy kujeita, siitäkään huolimatta, että heidän järkensä on rajoitettu, minä pelaan niiden kanssa napulipeliä ja ongin kaloja – ja se on mainiota. Mitä se haittaa, jos niinä olen Teidän mielestänne rangaistu siitä, mitä se haittaa, etten saa palkintoja, rahaa, kunniaa ja kutsumusta – kaikkea, joka Teitä houkuttelee. Minä kieltäydyn kaikesta…

– Aleksander, sinä tahdot teeskennellä rauhallisuutta ja välinpitämättömyyttä kaikelle, mutta sinun sanoissasi kiehuu kuitenkin harmi: sinä puhut, aivan kuin ei sanojen, vaan kyyneleiden kautta. Paljon löytyy sinussa sappea: et tiedä mihin sitä heität, sentähden, että itse olet ainoastaan syyllinen.

– Mitä se tekee? sanoi Aleksander.

– Mitä sinä tahdot? Täytyyhän ihmisen tahtoa jotakin?

– Tahdon, ettei minua häirittäisi pimeässä piirissäni, ett'ei hommattaisi tähteni mitään, vaan oltaisi rauhassa.

– Onko tämä elämää?

– Minun mielestäni se elämä, jota Te elätte, se ei ole elämää: luultavasti minä olenkin oikeassa.

– Sinä tahtoisit muodostaa elämän oman mielesi mukaan: minä kuvittelen kuinka hyvä se olisi. Arvelen, että sinulla kävelisi ruusupensaiden keskellä parittain rakastuneita ja ystäviä.

Aleksander ei virkkanut mitään.

Piotr Ivanitsh katseli häntä äänettömänä. Hän oli taaskin laihtunut. Silmät olivat menneet kuoppaan. Poskiin ja otsaan oli ilmautunut ennenaikaisia ryppyjä.

Setä peljästyi. Sielun kärsimyksiin uskoi hän vähän, mutta hän pelkäsi tämän synkkyyden alla piilevän jonkinlaisen fyysillisen paheen. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Aleksander sattuisi kadottamaan järkensä, siitä seuraisi kirjevaihto! saisi olla varma, että ämmä tulisi tänne.

– Aleksander, minä huomaan, että sinun ihastuksesi on hajonnut, sanoi hän.

– Miten voisi saada hänet kääntymään takaisin lempi-aatteihinsa, ajatteli setä – antaapas olla, minä koetan…

– Kuules, Aleksander, sanoi hän, sinä olet kovasti mennyt alaspäin. Pudista pois itsestäsi tämä haluttomuus. Tämä ei kelpaa! Ja mistä syystä? Sinä kenties otit liian tulisesti sydämmeesi, että minä välistä puhuin välinpitämättömästi rakkaudesta ja ystävyydestä. Sen minä tein leikillä suuremmaksi osaksi rajoittaakseni sinun ihastustasi, joka meidän vakavana aika kautena ei ole oikein paikoillaan, erittäin täällä Pietarissa, jossa kaikki on tasoitettu, sekä muodit, intohimot, toimet että huvitukset, kaikki on punnittu, tutkisteltu, arvosteltu, kaikille on määrätty rajansa. Minkätähden yksi poikkeaisi ulkonaisesti tästä yleisestä järjestyksestä? Luuletko sinä tosiaankin, että minä olen tunnoton, etten tunnusta rakkautta? Rakkaus on – ihana tunne: ei löydy mitään pyhempää kahden sydämmen liittoa, tahi ystävyys, esimerkiksi… Minä olen sisällisesti vakuutettu, että tunne täytyy olla pysyväinen, ikuinen…

Aleksander rupesi nauramaan.

– Mitä sinä naurat? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Oudosti, oudosti puhutte, setä. Ehkä suvaitsette sikarin?

Poltetaan: Te voitte jatkaa puhumista ja minä kuuntelen.

– Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa.?

– Ei mikään. Ajattelitte pettää minua! Kutsuitte minua kuitenkin erään kerran viisaanpuoleiseksi mieheksi! Te tahdotte leikkiä kanssani, ikäänkuin minkä kanssa – se on loukkaavaa! En suinkaan minä koko ikääni voi olla nuorukainen. Täytyyhän tämän läpikäymäni koulun kelvata jonnekin. Kuinka Te olette ruvennut puhumaan! Niinkuin minulla ei olisi silmiä päässä. Te matkaansaitte konstitempun, mutta minäpä vaan katselin hymyillen sitä.

En ryhtynyt omaan asiaan, ajatteli Piotr Ivanitsh, täytyy lähettää hänet vaimoni luo.

– Tule meille käymään, sanoi hän, vaimoni tahtoisi niin mielellään kohdata sinua.

– En voi, setä.

– Teetkö sinä oikein unohtaessasi hänet?

– Kenties teen hyvinkin väärin, mutta antakaa minulle Jumalan tähden anteeksi ja älkää odottako minua nyt. Odottakaa vielä joku aika, niin sitten minä tulen.

– Tee kuin tahdot, sanoi Piotr Ivanitsh. Hän viittasi kädellään ja läksi kotia.

Hän sanoi vaimolleen peräytyvänsä Aleksanderista, että tämä saa tehdä, niinkuin itse tahtoo, että hän on tehnyt kaikki mitä on voinut ja pesee nyt kätensä puhtaiksi.

Paettuaan Juliasta Aleksander heittäytyi pauhuisiin ilon vihureihin.

Hän lausui aina tunnetun runoilijamme runoja:

 
Lähtään sinne, miss' ilo huokuu
Ja hupaisuudet pauhoaa,
Miss' elämä ja nuoruus nuokkuu
Ja peliriemuun katoaa.
Hetki-onni pettäväinen
Mun halpoihin vei unelmiin,
Ja viinin kanssa sallimuksen
Mä yhdistelen sovuksiin.
Sydämmein huolet rauhoitan,
Aatosten siivet leikkoan
Ja taivaan valoa en salli silmillein.
 

Ilmaantui kokonainen perhe ystäviä ja niiden kanssa malja. Ystävät tutkistelivat ilolaulujaan vaahtoisesta kostukkeesta. "Pois suru". huudahtivat he riemuiten, "pois huolet! Menetetään, turmellaan, tuhotaan, juodaan elämä ja nuoruus! Hurraa!" Lasit ja pullot helisten putosivat laattialle.

Muutamaksi ajaksi sai vapaus, pauhuset seurat, huoleton elämä hänet unohtamaan Julian ja kaihon. Mutta aina oli yhtä ja samaa, päivälliset ravintoloissa, samat kasvot himmeine silmineen, joka päivä sama typerä ja juopunut kanssapuhujoiden houraileminen, kaiken tämän lisäksi aina huonossa kunnossa oleva vatsa: ei tämä ollut hänen voimiensa mukaista. Aleksanderin heikko ruumiinrakennus ja sielu, joka oli viritetty surulliselle ja synkälle sävelmälle, eivät kestäneet näitä huvituksia.

Hän pakeni iloisia peliä riemullisen pöydän takana ja ilmaantui omaan kamariinsa, olemaan yksin oman itsensä ja unhotettujen kirjojensa kanssa. Mutta kirja putoili hänen kädestään, kynä ei totellut mielen kehoitusta. Schiller, Göthe, Byron ilmasivat hänelle ihmiskunnan synkemmän puolen, valoisata hän ei huomannut ollenkaan: hänellä ei ollut aikaa siihen.

Kuinka onnellinen hän oli ollut aikanaan tässä kamarissa! Hän ei ollut silloin yksin: hänen läheisyydessään oleskeli ihana haamu ja valaisi häntä päivällä huolellisen työn ääressä, yöllä taas valvoi hänen päänaluisen yllä. Silloin asuivat siellä unelmat hänen kanssaan, tulevaisuus oli verhottu sumulla, mutta ei raskaalla räntäsäätä ennustavalla, vaan aamusumulla, joka peittää kirkkaan ruskon. Tämän sumun takana piili jotain, luultavasti – onni… Mutta nyt? Ei ainoastaan hänen kamarinsa, vaan koko maailma tuli hänelle tyhjäksi ja siinä samassa kylmyys, kaiho…

Tarkastellen elämää, kysellen sydämmeltään ja ymmärrykseltään, huomasi hän kauhistuksekseen, ettei sinne eikä tänne jäänyt ainoatakaan ruusunpunaista toivoa: Kaikki oli jäänyt taapäin; sumu haihtui; hänen eteensä leveni kuin erämaa, paljas todellisuus. Jumalani! Mikä silmänkantamaton väli! Mikä ikävä, iloton näky! Mennyt oli kadotettu, tulevaisuus turmeltu, onnea ei enää olemassa! Kaikki oli vaan narrinkuva mutta elää täytyi sittenkin!

Mitä hän oikeastaan tahtoi, sitä hän ei tiennyt itsekään; mutta paljon oli, jota hän ei tahtonut!

Hänen päänsä oli ikäänkuin sumuun peitetty. Hän ei maannut, vaan näytti kuin hän olisi ollut unohduksissa. Loppumattomana juovana kiertelivät raskaat ajatukset hänen päässään. Hän ajatteli:

"Mikä voisi häntä viehättää? Hurmaavia toiveita, suruttomuutta – ei ole! Hän tiesi kaikki mitä oli edessä. Arvo, kunniantiellä eteenpäin pyrkiminen? Mitä hän niistä? Maksaako vaivaa ruveta kahtakymmentä, kolmeakymmentä vuotta varten ponnistelemaan kuin kala jäätä vasten? Lämmittääkö se sitten sydäntä? Tuntuuko sielulle keveältä, jos jotkut ihmiset kumartavat sinulle syvään, mutta ajattelevat ehkä kuitenkin itsekseen: 'piru vieköön sinut!'"

"Rakkaus? Kas, se vielä! Hän osaa sen jo ulkoapäin ja sitäpaitsi hän on menettänyt jo rakastamislahjat. Mutta kohtelias muisti muistutti hänelle Nadinkaa, vaan ei viatonta suorasydämmistä Nadinkaa – sitä se ei koskaan muistuttanut – vaan välttämättömästi petturi – Nadinkaa, puiden, käytävien, kukkaisten ympäröimänä, ja kaikkien keskellä tämä käärmeen sikiö, hänelle tunnetulla hymyllä, ihastuksen ja häpeän punalla… kaikki tämä oli toista, eikä häntä varten!"… Vaikeroiden painoi hän sydäntänsä.

"Ystävyys", ajatteli hän, "se on toinen hulluus. Kaikki on tuttua, ei ole mitään uutta, vanha vanhassa pysyy, mutta elä kuitenkin!"

Hän ei uskonut ketään, eikä mihinkään, ei unohtunut nautinnoissa; nautti sitä, niinkuin ihminen, joka syö halutta jotain herkkuruokaa, kylmästi, tietäen, että sen jälkeen tulee ikävyyttä, että sielun tyhjyyttä ei voi millään täyttää. Turvautua tunteesen – se pettää, saattaa sielun liikutukseen ja lisää vielä muutamia haavoja. Katsellessaan ihmisiä, jotka olivat rakkauden hurmeessa, jotka eivät riemusta muistaneet itseään, hymyili hän ivallisesti ja ajatteli: "malttakaa, kyllä tulette vielä järkiinne; ensimmäisten ilojen perästä alkaa mustasukkaisuus, sopimuksen kohtauksia, kyyneleitä. Yhdessä eläessänne kyllästytätte toisianne hirmuisesti, mutta jos syyn arvaatte – itkette. Kun yhdytte taas – sitte on vielä pahempi. Tulette hulluiksi! Lakkaamatta riitelette, olette toisillenne vihoissa, mustasukkaiset, sitten lepytte, uudestaan riitaantuaksenne; tämä on heillä olevinaan rakkautta, luottamusta! Mutta kaikki nimittävät itsepäisesti yht'aikaa, vaahtohuulilla ja epätoivon kyyneleetkin silmissä, sitä onneksi! Mutta teidän ystävyytenne… heitä luu, mitä koirasi tekevät!"

Toivoa hän pelkäsi, tietäen että useimmiten, toivottuun kohtaan pyrkiessä, kohtalo tempasee onnen käsistä ja tuo esille aivan toista, mitä mieli ei ollenkaan tee – jotain jonnin joutavaa; mutta jos viimeinkin antaa toivotun asian niin se kiusaa ihmistä, heikontaa, alentaa oman itsensä silmissä ja heittää sitten, niinkuin heitetään koiralle jotain, kun sitä ensin on pakoitettu ryömimään makupalan luo, katselemaan sitä, pitelemään kuonolla, piehtaroimaan pölyssä, seisomaan takajaloilla ja sitten – on loppu!

Häntä peloitti sekä hetkinen onnenvirta että onnettomuus elämässä. Iloa hän ei voinut ennustaa itselleen, ainoastaan surua on välttämättömästi edessä, siitä ei pakoon päästä: kaikkien täytyy antautua yleisen säännön alle; kaikille, niin tuntui hänestä, on määrätty tasainen osa niin onnea kuin onnettomuuttakin. Hänen onnensa oli loppunut, ja millainen onni? Mielikuvitusta, valhetta. Murhe ainoastaan on realistillinen, mutta se on edessä. Siellä on sekä tauteja, vanhuutta ja kaikenlaisia häviöitä, kenties, puutettakin… Kaikki nämät ovat kohtalon iskuja, niinkuin maalais-täti sanoo, jotka odottavat häntä; mutta mitkä ilot odottavat? Suuri runollinen taipumus on pettänyt, hänelle turkutetaan raskasta taakkaa ja nimittävät sitä velvollisuudeksi! Jäljellä on ainoastaan surkuteltavat edut – rahat, mukavuus ja arvonimet… Olkoot Jumalan nimessä! Oi miten surullista on elämä; käsittää millainen se on, eikä kuitenkaan käsittää, mitä varten se on.

Sillä tavalla oli hän synkällä mielellä, eikä nähnyt missään ulospääsöä näistä epäilysten syvänteistä. Kokemukset turhanpäiten vanuttivat hänet, mutta eivät lisänneet elämälle terveyttä eivätkä puhdistaneet sen ilmaa, eivätkä antaneet valoa. Hän ei tiennyt mitä piti tehdä; hän väänteli itseään kyljeltä kyljelle sohvalla, alkoi tutkia mielessään tuttavuuksiaan – siitä hän suri vielä enemmän. Yhdellä on mainio paikka, sillä on kuuluisuutta, mainetta, on hyvä esimies; toinen varustautunut perhe-elämällä ja pitää hiljaisen elämän suuremmassa arvossa kun kaikki maailman hyörimis-edut, hän ei kadehtinut ketään, ei toivonut mitään; kolmas… mutta mitä niistä? Kaikki, kaikki ovat perustaneet elämänsä hyvälle kannalle ja kulkevat selkeätä, varmaa tietään. "Minä yksin… mutta mikä minä oikeastaan olen?"

Tässä hän alkoi ottaa itsestään selkoa: voisiko hän olla esimiehenä, tahi jonkin ratsukunnan päällikkönä? Voiko hän nauttia perhe-elämästä? Hän huomasi, ettei ensimmäinen, toinen eikä kolmas häntä tyydyttänyt. Joku pahahenki liikkui hänessä ja kuiskasi yhä hänelle, että tämä on liian huonoa hänelle, että hänen pitää kiitää ylemmäs… mutta missä ja kuinka, sitä hän ei voinut päättää. Kirjallisuusalalla hän oli erehtynyt. Mitä piti tehdä, miten alkaa? kysyi hän itseltään, eikä tiennyt, mitä siihen vastata. Mutta harmi kalvoi häntä! vaikkapa kenties esimieheksi tahi ratsuväen päälliköksi – mutta ei: aika on kulunut ja olisi aloittaminen aapisesta asti.

Epätoivo pusersi hänen silmistään kyyneleitä, – kiukun, kateuden, pahansuonnin kyyneleitä kaikkia kohtaan, mitä tuskallisimpia kyyneleitä. Hän katui katkerasti, ettei ollut totellut äitiään, vaan karannut yksinäisydestä pois.

"Mamma aavisti sydämmessään kaukaisen surun", ajatteli hän, "siellä nämät rauhattomat puuskat makaisivat herättämättömässä unessa; siellä ei olisi tämän hajanaisen elämän myrskyistä kiertelemistä. Sen ohessa olisivat löytäneet minut sieltäkin ihmiselliset tunteet ja intohimot: itserakkaus, ylpeys, kunnianhimo – kaikki olisivat pienemmässä määrässä koskettaneet sydäntäni meidän maakunnan ahtaitten rajojen sisällä – ja kaikki olisi tullut tyydytetyksi. Olisin ollut ensimmäinen maakunnassa! Niin! ehdottomasti. Taivaallisen tulen jumalallinen leimu, joka palaa kaikissa vähemmin tahi enemmin, olisi leimahtanut minussa, huomaamattani olisi se leimahtanut siellä minussa ja olisi pian sammunut työttömässä elämässä tahi olisi syttynyt vilpittömyydellä vaimoa ja lapsia kohtaan. Olemiseni ei olisi myrkytetty. Minä kävisin kutsumukseni läpi ylpeästi; elämäni tie olisi rauhallinen, se tuntuisi minusta yksinkertaiselta ja selkeältä, elämä olisi silloin voimieni mukaista, minä kestäisin taistelon sen kanssa… Mutta rakkaus? Se kukoistaisi muhkeana kukkaisena ja täyttäisi elämäni. Sofia rakastaisi siellä hiljaisuudessa. En olisi kadottanut luottamustani mistään, poimisin ruusuja, en tietäisi okaista, en tarvitsisi kokea mustasukkaisuuttakaan, kilpakosijani puutteesta! Mikä minua veti niin voimakkaasti ja sokeasti kaukaisuuteen, sumuun, säännöttömään ja tietämättömään taisteloon kohtalon kanssa? Kuinka hyvin minä ymmärsin silloin elämän ja ihmiset! Samalla tavalla ymmärtäisin niitä vielä nytkin, käsittämättä mitään. Minä odotin silloin paljon elämältä, ja tarkastamatta sitä tarkemmin, odottaisin siellä siltä vieläkin jotain. Mitenkä monta aarretta minä löysin sydämmessäni: mihin ne ovat joutuneet? Minä olen antanut niiden mennä vaihtokaupalla pitkin maailmaa, minä annoin avosydämmisyyteni, ensimmäisen pyhän lempeni – ja mitä olen saanut? Katkerasti on ihastukseni haihtunut, sain tietää, että kaikki on petosta, kaikki haihtuvaa, ettei voi luottaa itseensä eikä muihin – rupesin pelkäämään sekä muita että itseäni… Minä en voinut tämän elämän tutkistelemien keskellä hyväksyä elämän vähäpätöisyyksiä ja tyytyä niihin, niinkuin setä ja monet muut… Ja nyt!.."

Nyt toivoi hän ainoastaan yhtä: unohtaa menneen ja rauhallisena antaa sielunsa nukahtaa. Hän kylmeni yhä enemmän ja enemmän elämälle ja katseli kaikkea unisin silmin. Ihmistulvassa ja seurojen kuhinassa oli hänestä ikävää, pakeni niitä, mutta ikävä tuli hänen kanssaan.

Hän ihmetteli miten ihmiset voivat huvitella, yhä toimia jotain ja jokapäivä mieltyä uusiin mielihaluihin. Hänestä tuntui kummalliselta, etteivät ihmiset käy unisina, niinkuin hän, eivätkä itke; sen sijaan että puhuisivat rakkauden vaivoista ja tuskista, jos puhuivatkin, niin puhuvat vaivasta jaloissa tahi muissa paikoissa, reumatismista tahi vatsataudista. Ainoastaan ruumis saattaa heille huolta, sielusta ei ole väliä! "Tyhjät, halpamaiset ihmiset, luontokappaleen kaltaiset!" ajatteli hän. Mutta välistä vaipui hän syviin mietteisiin. "Niitä on niin paljon, noita halpamaisia ihmisiä", puhui hän itselleen hieman rauhattomana, "mutta minä olen yksin: ovatko he… tosiaan tyhjiä… väärässä…ja minä?"

Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisihan itse melkein syyllinen ja hän tuli siitä vielä onnettomammaksi.

Vanhojen tuttavien kanssa lopetti hän kanssakäymisen; uuden henkilön läheneminen vaikutti häneen niin että kylmät väreet juoksivat ruumiissa. Keskusteltuaan sedän kanssa vaipui hän vielä syvemmin haluttomuuden uneen: hänen sielunsa vaipui kokonaan unenhorrokseen. Hän antautui epäjumalan kaltaiselle välinpitämättömyydelle, oli laiskana, pakeni itsepintaisesti kaikkea, mikä vaan muistutti sivistynyttä maailmaa.

"Sama miten elää, kunhan vaan elää loppuun", sanoi hän, "jokaisella on vapaus käsittää elämää niinkuin tahtoo; sittenkuin kuolee…"

Hän haki keskustelua ilkeäin ja pahatapaisten ja kovasydämmisten ihmisten kanssa, kevensi sydäntään kuunnellessaan ilkeätä pilkantekoa kohtalosta; tahi hän vietti aikaansa senlaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet hänen vertaisiaan ei järjen eikä kasvatuksen puolesta, useimmiten ukko Kostjakowin kanssa, jonka myöskin Sajeshalow tahtoi saattaa Piotr Ivanitshin tuttavuuteen.

Kostjakow asui Hiekoilla ja kävi omalla kadullaan lakeerattu hattu päässä ja puettuna halattiin, joka oli vyötäiseltä sidottu nenäliinalla. Hänellä oli kyökkipiika, jonka kanssa hän iltasilla pelasi omaavalttia. Jos sattui tulemaan missä tulipalo, tuli hän ensimmäiseksi ja läksi viimeiseksi. Kulkiessaan kirkon ohitse, jossa sattui olemaan ruumis, mille pidettiin kuolinmessua, tunki hän ihmistulvan lävitse katsomaan ruumista kasvoihin ja meni saattamaan sitä sitten kirkkomaalle. Ylipäänsä oli hän kaikkein seremonien suuri ihailija sekä surullisten että iloisten; rakasti olla läsnä erinomaisissa tapauksissa, nimittäin: tappeluissa, onnettomissa kuoleman tapauksissa, kattojen sisäänputoomisissa j.n.e., luki myöskin erinomaisella nautinnolla sanomalehdistä tämänkaltaisia tapahtumia. Paitsi niitä luki hän myös lääkärin kirjoja, "senvuoksi", sanoi hän, "että tietäisi mitä on ihmisessä." Talvella pelasi Aleksander hänen kanssaan napulipeliä, mutta kesällä kävi hän kaupungin ulkopuolella hänen kanssaan onkimassa. Ukko puheli sitä ja tätä. Kun he menivät pellolle niin hän puhui viljasta ja kylvämisestä; pitkin rantoja käydessä – kalasta, laivankulusta; kaduilla teki hän muistutuksia taloista, rakennuksista, aineista ja sisääntuloista… ei mistään henkisistä asioista.

Aleksander koetti myöskin puolestaan kuolettaa itsessään henkisen alun, niinkuin eräkkäät koettavat ruumiin kuolettamista. Virastossa oli hän vähäpuheinen, kohdatessaan tuttavia erosi hän niistä parilla kolmella sanalla, ei sanonut olevan aikaa ja kiirehti pois. Sen sijaan kohtasi hän joka päivä ystäväänsä Kostjakowia. Väliin istui ukko koko päivän hänen luonaan, väliin kutsui Adujewia luokseen syömään kaalia. Hän opetti Aleksanderin laittamaan likonestettä, keittämään silliä sekä rääsyjä, Sitten he läksivät jonnekin naapuripitäjään – pellolle. Kostjakowilla oli jokapaikassa paljon tuttavia. Talonpoikain kanssa keskusteli hän niiden olemisesta ja elämisestä, akkojen kanssa laski hän leikkiä – hän oli toisinaan pilkkakirves niinkuin Sajeshalow oli hänet esittänytkin. Aleksander antoi hänelle täyden vallan puhua, mutta itse hän kuunteli suuremmaksi osaksi.

Hän tunsi jo että hyljätyn maailman mietteet harvemmin häntä haeskelivat, pyörien päässä hitaammin ja kun hän ei nähnyt ympäröivissä torjumista eikä vastustelemista, niin ne eivät päässeet kielelle saakka, ja kuolivat syntymättöminä.

Hänen sielunsa oli kummallinen ja tyhjä, niinkuin kuihtuneessa puutarhassa. Ei ollut enää pitkää aikaa täydellisen kangistumisen tilaan. Vielä muutama kuukausi niin – hyvästi! Mutta kas mitä tapahtuikaan.

Kerran Aleksander oli Kostjakowin kanssa onkimassa. Kostjakow oli puettu halattiin ja nahkatakkiin. Hän oli laittanut rannalle onkilauman muutamista erisuuruisista ongista, siellä oli pohja- ja koukkuonkia, jotka olivat kulkusilla ja kelloilla varustettuja. Hän poltti lyhkäistä piippua ja katseli, tuskin uskaltaen räpäyttää silmää, tätä onkipatteria, niiden joukossa Adujewinkin onkea, sentähden että Aleksander seisoi, pää puun nojassa ja katseli toiselle puolelle. Kauan seisoivat he sillä tavoin äänettöminä.

– Katsokaa Aleksander Feodoritsh, Teidän onkeanne syö! kuiskasi äkkiä Kostjakow.

Adujew katsoi veteen ja kääntyi taas.

– Teistä näytti siltä, vesi väräjää vaan, sanoi Aleksander.

– Katsokaa, katsokaa! huusi Kostjakow, syö, jumaliste syö! ai, ai!

Vetäkää, vetäkää! Pitäkää kiinni!

Todellakin korkki sukelti veteen, siima seurasi nopeasti sitä, siiman perästä tuli esiin pensaasta vapakin. Aleksander tempasi kiinni vapaa ja sitten siimaa.

– Hiljemmin, keveämmin, ei tuolla tavalla… mitä Te teette? huusi Kostjakow, nopeasti ottaen kiinni siimasta. – Herranen aika, miten raskas! Älkää tempoko; johtakaa, johtakaa, muutoin menee poikki. Kas noin, oikealle, vasemmalle, tänne, rantaan päin! Levätkää! Edemmäs; vetäkää nyt ylös, vetäkää, mutta ei äkkiä; kas noin, kas noin…

Vedenpinnalla näkyi iso hauki. Se kierteli nopeasti pyöränä, välkähdellen hopeisilla suomuksillaan, loiski oikealle ja vasemmalle ja räiskytti kumpaisenkin onkijan päälle vettä. Kostjakow kalpeni.

– Voi semmoista hankea! huudahti hän melkein pelolla, ojentui veden yli, kaatui, kompastui omiin onkiinsa ja tavoitteli molemmin käsin veden päällä pyörivää haukea. – No, rantaan, rantaan: tuonne, edemmäs! Siellä olet sinä meidän vaikka vääntelisit kuinka. Kas vaan, kuinka se kiemuroi: juurikuin mikä piru! Kas semmoista!

"Voi!" toisti joku takana.

Aleksander kääntyi. Parin askeleen päässä heistä seisoi vanhus, käsikynkässään pitkä, kaunis tyttö, jolla oli paljas pää ja päivän varjo kädessä. Tyttö rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän oli hiukan kumarassa ja seurasi suurella osanotolla, jok'ainoata Kostjakowin liikettä. Hän ei huomannut edes Aleksanderiakaan.

Adujew joutui hämille tästä odottamattomasta ilmiöstä. – Hän päästi kädestään vavan, hauki kellahti veteen, väänsi kauniisti purstoansa ja katosi syvyyteen, vetäen jälessään siimaa. Kaikki tämä tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

– Aleksander Feodorits! Mitä Te teette? huusi Kostjakow kun hullu ja alkoi tavotella siimaa. Hän tempasi sen ja veti esille pään mutta ilman koukkua ja haukea.

Kokonaan kalpeana kääntyi hän Aleksanderin puoleen, osoittaen tälle siiman päätä, hetkisen aikaa katsoi hän Adujewia villisti ja sylkäsi sitten.

– En lähde koskaan Teidän kanssanne onkimaan, vaikka minua kutsuttaisi sarvipääksi, sanoi hän ja meni pois onkineen.

Sillävälin huomasi tyttö, että Aleksander katseli häntä, hän punastui siitä ja peräytyi. Vanhus, joka nähtävästi oli hänen isänsä, kumarsi Adujewille. Adujew vastasi synkkänä kumarrukseen, heitti ongen pois ja istui noin kymmenen askeleen päähän puun alla olevalle penkille.

"Täälläkään ei ole rauhaa!" ajatteli hän. "Tuossa on joku Oedipos

Antigonen kanssa. Taaskin nainen! Ei niistä pääse mihinkään.

Jumalani! Mikä suunnattomuus niitä on joka paikassa!"

– Voi Teitä, kalamiehistä! puhui sillä välin Kostjakow parannellen onkiaan ja katsellen silloin tällöin äkäisesti Aleksanderia, Tekö voisitte vielä kaloja pyytää! Pyytäkää Te hiiriä, istuen kotona sohvallanne; vielä tulitte kaloja pyytämään. Mitenkä Te voisitte pyytää, kun se kerran käsistä karkasi? Melkeinpä oli jo suussakin, vaikk'ei paistettuna. Ihmeellistä, ett'eivät karkaa käsistänne lautaseltakin.

– Syökö kala? kysyi vanhus.

– Näettekös, vastasi Kostjakow, minulla on syötti kuudessa ongessa, vaikkapa edes kiiskin pakana nykäsisi ivalla, mutta sen sijaan kummittelee meren pohjassa – siimalla tupsahti: kymmenen naulan painava hauki, ja me myöhästyimme. Sanotaan, että oikealle pyytäjälle karkaa peto itsestään. Mitä vielä: jo minulta pääsisi irti, niin ottasin vedestäkin kiinni, entäs kun nyt tuli hauki itse hampaisiin ja me nukuimme… vielä kutsutaan kalastajiksi. Mitä sen kalastajia nämät ovat! Tällaisiako kalastajat ovat? Ei, oikea kalastaja, vaikkapa kanuunaakin vieressä pamauttaisivat, ei räpsäytä silmäänsäkään. Nämä ovat olevinaan kalamiehiä! Teistäkö olisi kalamieheksi!

Sillä välin puki Liisa itseään hyvin keikarimaisesti, ei ottanut mukaansa hoitajaa eikä isää ja istui joka ilta myöhäiseen yöhön puun alle.

Tulivat pimeät illat: hän odotti yhä; mutta ystäviä ei kuulunut eikä näkynyt.

Tuli syksy. Keltaset lehdet putoilivat puista ja kylvivät rannan; taivas oli alinomaa harmaa; kylmä tuuli puhalsi ja vihmoi. Rannat ja järvet kävivät tyhjiksi: eikä kuulunut iloisia lauluja, ei naurua, kaikuvia ääniä rannoilla; veneet ja laivat lopettivat kulkunsa. Ei yksikään hyönteinen surissut nurmella, ei yksikään lintu viserrellyt puussa; ainoastaan naakat ja varikset huudollaan herättivät sydämmessä kaihoa; kalakaan ei enää syönyt.

Mutta Liisa yhä vaan odotti: hänen täytyi kaikin mokomin saada puhua Aleksanderin kanssa; ilmaista hänelle salaisuutensa. Hän istui vaan aina penkillä lyhyt, ohkainen takki päällä. Hän oli laihtunut; silmät olivat menneet kuoppaan; huivilla olivat posket sidotut. Siinä tilassa tapasi isä hänet kerrata.

– Mennään pois, riittäköön jo täällä istuminen, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan ja vavisten kylmästä, katso, kätesi ovat ihan siniset, sinua viluttaa. Liisa kuuletko sinä? Mennään.

– Mihin?

– Kotia: tänään muutetaan kaupunkiin.

– Minkätähden? kysyi Liisa hämmästyksellä.

– Kuinka, minkätähdenkö? Syksy on tullut; me olemme ainoat, jotka vielä asumme maalla.

– Ah Jumalani! sanoi hän: – täällä olisi talvellakin hyvä olla: jäädään tänne.

– Mitä sinä vielä keksitkään! Joutavia, mennään!

– Odottakaa! sanoi Liisa rukoilevalla äänellä, kyllä vielä tulee onnen päivätkin.

– Kuule! vastasi isä taputtaen häntä poskelle ja osoittaen sitä paikkaa niissä ystävykset olivat onkineet: he eivät enää palaa…

– Eivät… palaa! toisti Liisa kysyväisellä, surullisella äänellä, ojensi sitten isälle kätensä ja hiljaa pää painuksissa, meni hän kotia katsoen silloin tällöin taakseen.

Mutta Adujew ja Kostjakow kävivät aikoja sitten kalastamassa jossain päinvastaisella suunnalla.

V

Vähitellen ennätti Aleksander unhottaa sekä Liisan että tuon ikävän kohtauksen hänen isänsä kanssa. Hän tuli taaskin rauhalliseksi, melkeinpä iloiseksi ja nauroi usein ääneen Kostjakowin typerille sukkeluuksille. Häntä nauratti tämän ihmisen katsantotapa elämästä. He tekivät pitempiä matkasuunnitelmia, aikoivat rakentaa jonnekin järven rannalle, jossa olisi paljon kaloja, tyllin ja eläisivät siellä loput elon päivistä. Aleksanderin sielu alkoi taaskin upota rajoitettujen käsitteiden ja aineellisen olemisen mutaan. Mutta sallimus ei nukkunut ja hänen ei onnistunut upota kokonaan, siihen mutaan.

Syksyllä hän sai tädiltä kirjelapun, jossa tämä pyytää kaikin mokomin saattamaan häntä laulajaisiin, sillä setä ei ollut oikein terve. Sinne oli tullut jokin Euroopan suuria taiteilijoita.

– Kuinka, laulajaisiin! sanoi Aleksander kovassa mielenliikutuksessa, laulajaisiin, taaskin tuonne ihmistulvaan, vaiheen ja teeskentelemisen parhaasen kultaloisteesen… en, minä en mene.

– Menkääpäs, niin tulee ehkä maksamaan ruplaa viisi, huomautti

Kostjakow.

– Piletti maksaa viisitoista ruplaa, sanoi Aleksander, minä antaisin mielelläni viisikymmentä, jos vaan ei tarvitseisi mennä.

– Viisitoista! huudahti Kostjakow lyöden kätensä yhteen. Voi niitä rosvoja! Piruja! Tulevat tänne meitä pettämään ja kokoomaan rahaa. Kelvottomat ihmiset! Älkää menkö Aleksander Feodoritsh, sylkekää heille. Olisipa edes jonkinlainen kapine: voisi tuoda kotia, asettaa pöydälle eli syödä; mutta tässä kun saa kuulla ainoastaan niu ja nau: maksa sitten semmoisesta viisitoista ruplaa. Viidellätoista ruplalla voi ostaa jo varsan.

– Viettääkseen illan hauskasti usein maksetaan enemmänkin, huomautti

Aleksander.

– Viettääkseen illan hauskasti! Tiedättekö mitä: mennään saunaan, niin vietämme illan mainiosti. Joka kerta kun minun tulee ikävä, menen minä sinne – ja sielläkös on hyvä olla, kun menee noin kuuden ajoissa, niin tulee pois kahdentoista, siellä saa sekä lämmitellä ja ruumistaan hioroskella, sattuu välistä että saa tehdä jonkin hauskan tuttavuuden: sattuu tulemaan pappismies, tahi kauppias, tahi upseeri; alkavat puhua kaupoista, tahi maailmaa lopusta… mieli ei tee sieltä lähteä pois. Kaikkiaan maksaa saunamatka kuusikymmentä kopekkaa miehestä! – Eivät tiedä missä illan viettää!

Mutta Aleksander meni kuitenkin. Huokauksella veti hän hännystakin, jota ei ollut moneen aikaan pitänyt päällään, veti valkoset hansikkaat käteensä.

– Hansikkaat viisi ruplaa – siis yhteiseen kaksikymmentä? laski

Kostjakow, ollessaan läsnä Aleksanderin pukeutuessa.

– Kaksikymmentä ruplaa heittää noin vaan yhdestä illasta: vielä pitää olla kuulemassa mokomaa kummaa!

Aleksander oli kokonaan vieraantunut pukemasta itseään kunnollisesti. Aamupäivällä kävi hän virastossa puettuna ikivanhaan virkatakkiin, iltapäivällä oli hän taaskin vanhassa takissa tahi palttoossa. Hänestä oli outoa olla hännystakissa. Siinä oli ahdasta, tässä oli jotain vailla, kaulaa varisti liiaksi atlassinen kaulahuivi.

Täti otti hänet ystävällisesti ja kiitollisuuden tunteella vastaan siitä, että Aleksander oli päättänyt jättää erakkoelämänsä hänen tähtensä, mutta ei puhunut sanaakaan hänen elämäntavastaan ja toimistaan.

Haettuaan salissa paikan Lisaveta Aleksandrownalle, Adujew nojasi pylvästä vastaan, jonkin hartevan miehen varjossa ja alkoi siellä ikävöidä. Hän haukotteli hiljaa käteensä, mutta ei ennättänyt panna suutaan kiinni, niin kajahti huumaavat käsien taputukset, jotka tervehtivät taiteilijaa. Aleksander ei edes katsonut häntä.

Soitettiin etusoitto. Muutaman minuutin kuluttua alkoi orkesteri vai'eta. Sen viimeisille sävelille yhtyi tuskin kuuluvia toisia säveleitä, alussa rohkeita, leikillisiä, juuri kuin olisivat muistuttaneet lapsuuden leikkejä: kuului aivankuin lasten ääniä, pauhuisia, iloisia; sitten säveleet muuttuivat tasaisemmiksi, miehekkäämmiksi; tuntui kuin ne olisivat nuorukaisen huolettomuutta, uskallusta, elämän ja voimien kyllyyttä esittäneet. Sitten tulvailivat, hiljemmin aivan kuin olisivat ilmaisseet hellän rakkauden tunnustuksen, sydämmellisen keskustelun ja vähitellen tullen heikommiksi sulivat yhteen intohimoiseen kuiskeesen ja huomaamatta vaikenivat…

Ei kukaan uskaltanut liikahtaa. Ihmisjoukko oli kuin kuollut äänettömyydestä. Vihdoinkin pääsi jokaiselta kuin yhdestä suusta ah! ja kuului kuiskeena ympäri salia. Ihmisjoukko alkoi liikkua, mutta ei aikaakaan, niin säveleet heräsivät uudestaan, kuuluivat crescendona, virtana ja hajosivat sitten tuhansina putouksina, hypiskelivät ahdistaen toinen toistaan. Niissä pauhasi kuin mustasukkaisuuden soimaukset, kiehui intohimon raivot; korva ei ennättänyt saada niitä kiinni, – ja äkkiä ne keskeytyivät, kuin ei olisi enää riittänyt koneella voimia, eikä ääntä. Jousen alta alkoi tulla synkkiä ääniä, jotka loppuivat kipeään, pitkään huokaukseen. Sydäntä repi: säveleet lauloivat aivankuin petollisesta rakkaudesta ja toivottomasta kaihosta. Kaikki ihmis-sielun kärsimykset ja surut kuuluivat niistä.

Aleksander vapisi. Hän nosti päätään ja katsoi kyyneleiden läpi naapurinsa olkapään ylitse. Laihallainen saksalainen, joka oli kumartunut koneen yli, seisoi tulvan edessä ja mahtavana hallitsi sitä. Lopetettuaan, pyyhkäsi hän välinpitämättömästi nenäliinalla kätensä ja otsansa. Salissa kuului ulvominen ja hirmuinen käsien taputus. Ei aikaakaan niin tämä taiteilija taipui vuorostaan tulvan edessä ja alkoi nöyrästi kumarrella ja kiittää.

"Hän kumartaa sille", ajatteli Aleksander, katsellen orjamaisesti tätä tuhannen päistä vesikäärmettä, hän, joka on niin paljon ylempänä heitä!

Taiteilija nosti jousta – ja silmänräpäyksessä kaikki vaikeni. Liikkuva ihmistulva liittyi taaskin yhteen liikkumattomaan ruumiisen. Kuului toisia säveliä, yleviä, juhlallisia; näistä sävelistä kuuntelijan selkä suoriutui, pää kohosi, nenä nousi pystyyn: ne herättivät sydämmessä ylpeyttä, synnyttivät kunnian unelmia. Orkesteri alkoi, humisevasti toistaa, niinkuin tulvan kaukaista huminaa, kansan rukousta…

Aleksander kalpeni ja antoi päänsä vaipua alas. Nämät säveleet muistuttivat hänelle kuin kiusalla, kertoivat hänelle selvästi menneen, koko hänen katkeran ja petetyn elämänsä.

– Katsokaa millaiselta tuo näyttää! sanoi joku, osoittaen Aleksanderia, minä en ymmärrä kuinka saattaa tuolla tavalla paljastaa itsensä: minä olen kuullut Papagenan, mutta minulla ei liikahtanut yksikään kulmakarva.

Aleksander kirosi sekä tädin kutsumista että taiteilijaa ja kaikkein enemmän kohtaloa, joka ei antanut hänen unohtua.

"Mitä varten? Mikä tarkoitus sillä on?" ajatteli hän. "Mitä se tahtoo minusta oikeastaan? Minkätähden se muistuttaa voimattomuuttani, menneen ajan hyödyttömyyttä, jota ei kumminkaan voi palauttaa?"

Saatettuaan tädin kotia, tahtoi hän mennä pois oinaan kotiinsa, mutta täti pidätti häntä kädestä.

– Ettekö todellakaan poikkea? kysyi hän nuhtelevaisesti.

– En.

– Minkätähden?

– Nyt on jo myöhäistä; joskus toiste.

– Ja Te voitte minulta tätä kieltää?

– Teiltä vielä enemmän kuin muilta. – Mistä syystä?

– Kestäisi niin kauan puhua. Hyvästi.

– Kuulkaa Aleksander, ainoastaan puoli tuntia, ei enempää. Jos kiellätte, niin se osoittaa, ettei Teillä ole koskaan ollut hitusenkaan verran ystävyyttä minua kohtaan.

Hän pyysi niin tunteellisesti, niin vakuutuksella, ettei Aleksander voinut kieltää, ja hän seurasi Lisaveta Aleksandrownaa pää alla päin, Piotr Ivanitsh oli toimitushuoneessaan.

– Aleksander, olenko minä todellakin ansainnat Teiltä ainoastaan ylenkatseen? kysyi Lisaveta Aleksandrowna, saatuaan hänet istumaan kamiinin viereen.

– Te erehdytte, ei tämä ole ylenkatsetta, vastasi hän.

– Mitä se on? Miksi tätä nimittäisin: kuinka monta monituista kertaa minä olen kirjoittanut Teille kutsunut Teitä luokseni, mutta Te ette tullut, lopulta ette vastannut enää kirjeisini.

– Ei se ole ylenkatsetta.

– Mitä se on?

– Ei mitään! sanoi Aleksander huokauksella. – Hyvästi, ma tante.

– Odottakaa! Mitä minä olen Teille tehnyt? Mikä Teidän on, Aleksander? Miksi Te olette tuollainen? Minkätähden Te olette välinpitämätön kaikesta, ette käy missään, oleskelette semmoisessa seurassa, joka on Teille sopimaton?

– Ilman vaan, ma tante; tämmöinen elämäntapa minua miellyttää; tällä tavalla on niin rauhallista elää: se on minulle sopivaa…

– Teille sopivaa? Mitä Te löydätte järjellenne ja sydämmellenne semmoisessa elämässä, semmoisten ihmisten kanssa?

Aleksander nyökäytti päätään.

– Te teeskentelette Aleksander; Te olette jostain kovin loukattu ja olette vaiti. Ennen aina löysitte jonkun, jolle uskoitte huolenne, tiesitte löytävänne lohdutusta tai ainakin osanottoa. Eikö Teillä ole enään ketään?

– Ei!..

– Ettekö usko kenellekään?

– En.

– Ettekö koskaan muistele äitiänne… hänen hyväilyjään?.. eikö Teidän ole muistunut mieleenne, että kenties joku Teitä täälläkin rakastaa, vaikk'ei kohta niinkuin hän, niin ainakin sisaren tavalla tahi enemmänkin, ystävän?

– Hyvästi ma tante! sanoi hän.

– Hyvästi. Aleksander: minä en tahdo Teitä kauemmin pidättää, vastasi täti. Hänelle nousi kyyneleet silmiin.

Aleksander oli jo ottanut hatun, mutta pani sen pois ja katsoi

Lisaveta Aleksandrownaan.

– En, minä en voi paeta Teitä: voimia ei riitä minulla, sanoi hän.

Mitä Te teette minulle?

– Olkaa vaikka yksi hetkinen entinen Aleksander. Kertokaa, uskokaa minulle kaikki…

– Niin, minä en voi olla ääneti Teidän edessänne: sanon Teille kaikki, mikä sieluani painaa, sanoi hän.

– Te kysytte minkätähden minä piillyn ihmisiltä, miksi olin kaikelle välinpitämätön, miksi en tahdo edes Teitä nähdä?.. Miksi? Tietäkää, että elämä on aikoja sitten tullut minulle vastenmieliseksi, minä olen valinnut itselleni sellaisen viran, missä minä huomaan elämää vähemmän. Minä en tahdo enkä hae muuta kuin rauhaa ja sielun unta. Minä olen tullut tuntemaan elämän kaiken tyhjyyden ja ja halveksin sitä syvästi. Se, joka on elänyt ja ajatellut, se ei voi olla sielussaan halveksimatta ihmisiä. Toimet, hommat, huolet, huvit – kaikki ovat minua kyllästyttäneet. Minä en pyri mihinkään, enkä hae mitään; minulla ei ole päämaalia, sillä jos mikä houkuttelisikin ja pääsisi sen perille – niin huomaa, että se on ainoastaan narrikuva. Riemut ovat minut jättäneet; minä olen niille kylmennyt. Sivistyneessä maailmassa ja semmoisten ihmisten seurassa, huomaan minä tuntuvammin elämän varjopuolet, mutta kotonani yksinäni kaukana ihmistulvasta olen minä kuin kovettunut; tapahtukoon mitä tahansa tässä unessa – minä en huomaa ihmisiä enkä itseäni. Minä en tee mitään, en huomaa vieraita enkä omia tekojani – minä olen rauhallinen… minusta on kaikki yhdentekevää: onnea ei voi olla olemassa, ja onnettomuus ei minua notkistuta…

– Tämä on kauheata, Aleksander, sanoi täti, tällä ijällä olla niin kylmä kaikelle…

– Mitä Te ihmettelette, ma tante? Vapautukaa vaan hetkeksi tuosta ahtaasta horisontista, johon olette telkitty, katsokaa elämää, maailmaa: mitä ne ovat? Mikä tänään on suurta, on huomenna arvotonta; mitä halusi eilen, siitä ei tänään välitä; eilinen ystävä on tänään vihollinen. Maksaako vaivaa ruveta turhasta puuhaamaan, rakastamaan, luottamaan, riitelemään, sopimaan, sanalla sanoen, elämään. Eikö ole paljon parempi antaa järjen sekä sydämmen nukkua? Minä nukun, sentähden en juuri käykään missään ja erittäinkin teillä… Minä olin jo kokonaan nukkunut, mutta Te herätitte sekä järjen että sydämmen ja työnnätte niitä taaskin syvyyteen. Jos tahdotte nähdä minut iloisena, terveenä, kenties elävänäkin, niin antakaa minun olla siellä, missä olen nyt. Antakaa noitten mielenliikutusten rauhoittua; antaa unelmien asettua, antaa järjen kokonaan jäykistyä, sydämmen kivettyä, silmien tottua pois kyyneleistä, huulten hymystä – ja sitten, vuoden tahi kahden perästä minä tulen Teidän luuksenne valmiina kaikkiin koetuksiin; silloin ette voi millään keinolla herättää minua, vaan nyt…

Hän teki epätoivon liikkeen.

– Katsokaa, Aleksander, keskeytti täti nopeasti, Te muutuitte yhdessä ainoassa minutissa: Teillä on kyyneleet silmissä; Te olette vielä entinen: älkää teeskennelkö, älkää pidättäkö tunnetta, antakaa sille valtaa…

– Mitä varten?# Minä en tule siitä paremmaksi; minä tulen vaan enemmän kärsimään. Tämä ilta on tehnyt minut mitättömäksi omissa silmissäni. Minä ymmärsin selvään, ettei minulla ole oikeutta syyttää ketään surussani. Olen itse turmellut elämäni. Minä olen uneksinut kunniaa ja Jumala tiesi mitä, ja ylenkatsoin toimeni; olen turmellut, vaatimattoman kutsumukseni enkä voi enää parantaa, mennyttä: myöhäistä! Minä olen paennut ihmistulvaa, olen sitä halveksinut, – mutta tuo saksalainen, syvällä, vahvalla sielullaan ja runollisella luonteellaan, ei luovu maailmasta eikä pakene ihmistulvaa: hän ylpeilee sen käsien taputuksista. Hän ymmärtää, että hän on tuskin huomattu rengas loppumattomassa ihmiskunnan ketjussa; hän tietää kaikki, mitä minäkin tiedän: kärsimykset ovat hänelle tutut. Kuulitteko kuinka hän kertoi sävelillä koko elämän: sen ilot, surut, onnen, sielun tuskat? Hän käsittää sen. Kuinka halvaksi ja mitättömäksi minä tulin tänään omissa silmissäni kaikkine suruineni ja kärsimyksineni! Hän herätti minussa katkeran käsityksen, että minä olen ylpeä – vaikka olen voimaton… Ah, miksi Te kutsuitte minua? Hyvästi, antakaa minun mennä.

– Kuinka minä olen syyllinen, Aleksander? Olenko minä todellakin herättänyt Teissä katkeran tunteen – minä?..

– Siinä se pula onkin! Teidän enkelinkaltaiset, hyvät kasvonne, ma tante, yksinkertaiset lauseet, ystävällinen käden puristus – kaikki tämä saattaa, minut rauhattomaksi ja liikuttaa minua: minä tahtoisin itkeä, tahtosin taaskin elää, taistella… mutta mitä varten?

– Kuinka? Mitä vartenko? Jääkää ainaiseksi meidän luoksemme; ja jos pidätte, että olen vähääkään ansainnut Teidän ystävyyttänne, niin varmaan löydätte lohdutuksen muualtakin; en minä ole yksin tämmöinen… kyllä Teille muutkin arvon antavat.

– Te luulette tämän aina lohduttavan minua? Luuletteko minun uskovan tuota hetkellistä surkuttelemista? Te olette sanan täydellisessä merkityksessä – nainen; Te olette luodut iloja varten, miehen onneksi; mutta voiko tuohon onneen luottaa? Voiko mennä takaukseen, että se on kestävää, ettei sallimus tänään tahi huomenna käännä nurin tuota onnellista elämää? Siinä on kysymys! Voiko uskoa mitään tahi ketään, itseäänkään? Eikö ole parempi, elää ilman toiveita ja mielenliikutuksia, ei odottaa mitään, eikä hakea iloa, sitten ei ole mitään tappioita itkettävänä?..

– Sallimusta ette missään voi paeta, Aleksander: siellä missä nytkin olette, se tulee Teitä vainoamaan…

– Se on totta, mutta siellä ei ole sallimuksella mitään ilvehtimistä, enemmän minä ilvehdin sen kanssa: usein sattuu, että kala pääse irti ongesta juuri silloin kuin ojentaa käden, milloin taas rupeaa satamaan, kun on mennyt ulos kaupungista tahi ilma on kaunis, mutta silloin ei itseään haluta mennä… se on niin hassua…

Lisaveta Aleksandrownalla ei ollut enään mitään vastaan sanottavaa.

– Kun naitte… tulette rakastamaan… sanoi hän epäröivästi.

– Nain! Mitä vielä! Luuletteko tosiaan, että uskoisin onneni naiselle, vaikka häntä rakastaisinkin, mikä myöskään ei voi tapahtua? Luuletteko tosiaan, että minä viitsisin ruveta semmoisiin puuhiin nimittäin tekemään naista onnelliseksi? Ei, minä tiedän, että pettäisimme toisiamme ja tulisimme petetyiksi. Setä Piotr Ivanitsh ja kokemus ovat minua opettaneet…

– Piotr Ivanitsh! niin, hän on suuresti syyllinen! sanoi Lisaveta Aleksandrowna huokauksella. Mutta Teillä oli vapaus olla häntä kuuntelematta… niin olisitte onnellinen avioliitossa…

– Kyllä, siellä maalla; mutta nyt… Ei, ma tante, avioliitto ei ole minua varten. Minä en voisi enää teeskennellä, jos lakkaisin rakastamasta ja onneni loppuisi siihen; en voisi olla näkemättä että vaimoni teeskentelisi; tulisi viekastelemaan, niinkuin viekastelevat… esimerkiksi Te ja setä…

– Mekö? kysyi hämmästyen sekä peljästyen Lisaveta Aleksandrowna.

– Niin, Te! Sanokaa, oletteko sillä tavoin onnellinen kuin olitte muinoin uneksinut?

– En ole sillä tavalla kuin olin uneksinut… vaan olen toisella tavalla, olen järjellisemmin, ehkä enemmänkin – eikö se ole samantekevää?.. vastasi sekavasti Lisaveta Aleksandrowna: – Tekin tulisitte…

– Järjellisemmin! Ah, ma tante, älkää Te puhuko: se tuntuu niin sedältä! Kyllä minä tunnen tuon hänen tapaisensa onnen; järjellisempi se on kyllä, mutta onkohan se suurempi? Hänellähän on kaikki vaan onnea, onnettomuutta ei ole olemassakaan, Jumalan haltuun! Ei! minun elämäni on pohjaan saakka ammennettu; minä olen väsynyt, olen uupunut elämään…

Molemmat olivat ääneti. Aleksander katseli hattua; täti mietiskeli, millä keinolla saisi häntä jäämään.

– Entäs Teidän lahjanne! sanoi hän äkkiä elävästi,

– Oh, ma tante! Että viitsitte pilkata minua! Oletteko unhottanut venäläisen sananlaskun: makaavaa ei lyödä. Minulla ei ole lahjoja, kerrassaan ei ole. Minulla on tunnetta, oli tulinen pää; unelmat pidin luomiskykynä ja kirjoittelin. Ei tästä ole pitkää aikaa, sittenkun löysin yhtä ja toista noista entisistä synneistäni, luin niitä – itseäni rupesi naurattamaan. Setä oli oikeassa, kun pakoitta minua polttamaan kaikki mitä oli. Ah, jos minä voisin saada takaisin menneen ajan. En käyttäisi sitä sillä tavalla.

– Älkää puhuko loppuun asti! sanoi hän. Jokaiselle meistä on lähetetty oma raskas ristimme.

– Kenellä on risti? kysyi Piotr Ivanitsh, astuen huoneesen. – Hyvää päivää, Aleksander! Sinullako vai mitä?

Piotr Ivanitsh oli koukistunut ja astui tuskin voiden nostaa jalkojaan.

– Ei semmoinen kuin sinä luulet, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, minä puhun raskaasta rististä, jota Aleksander kantaa…

– Mitä hän vielä kantaa? kysyi Piotr Ivanitsh, laskeutuessaan suurimmalla varovaisuudella nojatuoliin. – Oh sitä kipua! Onpa tämä vasta rangaistus!

Lisaveta Aleksandrowna auttoi häntä istumaan, pani selän taakse tyynyn ja jalkojen alle siirsi pallin.

– Mikä Teitä vaivaa, setä? kysyi Aleksander.

– Näetkös: kannan raskasta ristiä! Voi ristiluitani! Tämä on tosiaan risti: olen palvellut itseni siihen arvoon! Voi Jumalani!..

– Minkätähden sinä istut niin paljon! tunnethan sinä ilmanalan täällä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tohtori on määrännyt sinut enemmän astumaan, mutta et sitä tee; aamupäivät kirjoitat ja illat pelaat korttia.

– Pitäisikö minun ruveta suu selällään käymään pitkin katuja ja kuluttamaan aikaa?

– Olet saanut rangaistuksesi.

– Siitä ei pääse minnekään jos aikoo tehdä työtä. Kenellä ei kivistä, vistiluita? Tämä on melkein toimeliaan ihmisen kunniamerkkinä… ai! Et saa selkääni notkistumaan. No mitä sinä toimit, Aleksander?

– Samaa mitä ennenkin.

Vai niin! Sinun ristiluitasi ei tule kivistämään. Tämä on tosiaan ihmeellistä!

– Mitä sinä ihmettelet: etkö itse ole osaksi syyllinen, että hänestä on tullut semmoinen… sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

– Minäkö? Sepä on hauskaa kuulla! minä olen häntä laiskuuteen opettanut!

– Aivan oikein, setä, Teidän ei tarvitse ihmetellä, sanoi Aleksander, Te olette auttanut asianhaaroja suuresti tekemään minusta sellaisen kuin nyt olen, mutta minä en syytä Teitä. Minä olen itse syyllinen, kun en osannut tahi, oikeimmin sanottu, en voinut käyttää hyväkseni Teidän läksytyksiänne, niinkuin olisi pitänyt, sillä minä en ollut valmistettu niihin. Te olette kenties osaksi syyllinen siihen, että ymmärsitte ensimmäisestä hetkestä minun luonteeni ja tahdoitte muodostaa sen uudestaan; kokenut ihminen kun olette, olisi Teidän pitänyt nähdä sen olevan mahdotonta… Te herätitte minussa taistelon kahdesta katsansotavasta elämään, ettekä voinut sovittaa niitä: mitä siitä tuli? Kaikki on minussa muuttunut epäilykseen, jonkinlaiseen sekasotkuun.

– Voi ristiluitani! vaikeroi Piotr Ivanitsh. – Sekasotku! —

Sekasotkustahan minä tahdoin tehdä jotakin.

– Niin! Mutta mitä Te teitte? Esititte minulle elämän mitä ilkeimmässä paljaudessaan – ja missä ijässä? Silloin kuin minun olisi pitänyt tuntea ainoastaan sen valoisa puoli.

– Se on, minä koetin esittää sinulle elämän sellaisena kuin se on, ettet olisi saanut päähäsi semmoista, mitä ei ole olemassa. Muistan vielä millaisena herrana sinä sieltä tulit: täytyihän minun varoittaa, ettei täällä sovi sellainen olla. Minä olen varoittanut sinua vaan monista hullutuksista ja virheistä: ellei minua olisi ollut olemassa, niin olisit tehnyt niitä vielä enemmän.

– Ehkä. Mutta Te olette päästänyt yhden näkyvistä, setä: onnen. Te olitte unhottanut, että ihminen on onnellinen ainoastaan harhaellessaan, unelmissaan ja toiveissaan; todellisuus ei ole onnellinen…

– Mitä joutavia sinä lörpöttelet! Tuon mielipiteen toit sinä suoraan Aasian rajalta: Europassa ei enää uskota semmoisia, Unelmat, leikkikalut, valhe – kaikki nuo ovat naisille ja lapsille soveliaat, mutta miehen tulee, pitää tietää asia sellaisena kuin se on. Sinun mielestäsi se on pahempaa, kuin tulla petetyksi?

– Niin, sanokaa, setä, mitä vaan tahdotte, mutta onni on kuitenkin yhdistetty harhaluuloista, toiveista, luottamuksesta ihmisiin, uskosta omaan itseensä, sentähden kun rakkaudesta ja ystävyydestä… Te olette väittänyt minulle, että rakkaus on tyhjänpäiväinen, turhamainen tunne, että on helppo ja vieläpä parempikin elää ilman sitä; että intohimoisesti rakastaminen ei ole mikään ansio, sillä ei pääse luontokappaletta edemmäs…

– Muistele millä tavoin sinä tahdoit rakastaa: sepustelit huonoja runoja, puhuit outoa kieltä, niin että kuolettavasti kyllästytit minut tuolla… Grunjako se oli? Luuletko semmoisella voivasi naista kiinnittää itseesi?

– Milläs sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna kuivasti.

– Voi miten pistää ristiluihin! vaikeroi Piotr Ivanitsh.

– Sitten Te mätitte, jatkoi Aleksander, ettei syvää mieltymystä ja sopusointua ole olemassakaan, että on vaan tottumus…

Lisaveta Aleksandrowna katsoi ääneti ja syvästi mieheensä.

– Se on, näetkös, minä sanoin sinulle senvuoksi… että… sinä… tuota noin… voi, voi ristiluitani!

– Te puhuitte semmoista, jatkoi Aleksander, kaksikymmenvuotiselle pojalle, jonka mielestä rakkaus on kaikki – jonka toiminta, päämäärä – yhä pyörii tämän tunteen ympäri: sillä hän voi pelastua tahi turmeltua.

– Ihan niinkuin olisit syntynyt pari sataa vuotta takaperin! mutisi

Piotr Ivanitsh. Sinun pitäisi elämän satukeisarien valtakunnassa.

– Te olette selittänyt minulle, sanoi Aleksander, rakkauden, valheen, petoksen, kylmenemisen teorian… mitä varten? Minä tiesin tuon kaiken jo ennen kuin aioin rakastaa; mutta rakastaen minä jo tutkistelin rakkautta, niinkuin oppilas tutkistelee ruumista professorin johdolla ja ruumiin kauneuden sijassa näkee ainoastaan jäntereitä ja hermoja…

– Ei se kuitenkaan estänyt sinua olemasta melkein hassuna tuon… mikä hänen nimensä onkaan?.. Dashinka vai mikä?

– Kyllä; mutta Te ette antanut minun pettyä: minä kyllä olisin huomannut Nadinkan petoksesta onnettoman sattumuksen ja olisin odottanut niin kauan, kunnes ei olisi ollut tarvis rakkautta, mutta Te ennätitte tulla esille teorianne kanssa ja näytitte minulle, että se on yleinen järjestys – niin minä jo kahdenkymmenen viiden vanhana olin kadottanut luottamuksen onneen ja elämään ja vanhetuin sielun puolesta, Ystävyyden Te sysäsitte luotanne, kutsuitte sitäkin tottumukseksi; kutsuitte itseänne, senkin varmaan leikillä, paraaksi ystäväkseni, luultavasti sentähden kun ennätitte todistaa minulle, ettei ystävyyttä ole olemassa.

– Piotr Ivanitsh kuunteli ja silitteli toisella kädellä selkäänsä. Hän sanoi vastaan hyvin huolettomasti, aivankuin semmoinen ihminen joka yhdellä sanalla voi kukistaa kaikki syytökset.

– Ystävyydenkin sinä käsitit hyvin, sanoi hän, sinä vaadit ystävältä samanlaista kometiaa, jota muinaisina aikoina kerrotaan kahden hullun pelänneen… kutka ne olivatkaan?.. joista toinen jäi panttiin, siksi aikaa kuin ystävä kävi tervehtimässä… Mitä jos kaikki sillä tavalla tekisivät, niin olisihan silloin koko maailma hulluinhuoneena!

– Minä olen rakastanut ihmisiä, jatkoi, Aleksander: – luotin niiden ansioihin, hain heissä veljiä, aukasin niille tulikuuman syleni.

– Olikin hyvin tarpeellista! Kyllä muistan syleilyjäsi, keskeytti

Piotr Ivanitsh, sinä kyllästytit minut tarpeeksi asti niillä.

– Mutta Te näytitte minulle, mitä ne maksavat. Sen sijaan että Teidän olisi pitänyt ohjata sydäntäni luottamukseen, opetitte Te minua tunnottomasti valikoimaan, tarkastamaan ja varomaan ihmisiä: minä olen heitä tarkastellut – enkä pidä heistä enää!

– Kuka sinua voi ymmärtää! Sinä olet semmoinen hätikkö: minä arvelin, että sinä siitä olisit tullut vaatimaan niiltä vähemmin. Minä tunnen heitä kyllä, mutta en minä heitä vihaa…

– Rakastatko sinä ihmisiä? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

– Olen niihin… tottunut.

– Tottunut! toisti yksitoikkoisesti Lisaveta Aleksandrowna.

– Hänkin olisi niihin tottunut, sanoi Piotr Ivanitsh: – mutta hän oli jo ennen maalla kovasti turmeltu tädin kautta ja keltaisilla kukkasilla, sentähden hän kehittyykin niin vitkalleen.

– Sitten minä uskoin itseäni, aloitti taaskin Aleksander,

– Te osoititte minulle, että olen huonompi muita – minä rupesin itseänikin halveksimaan.

– Jos sinä tarkastelisit asiaa kylmäkiskoisemmin, niin olisit tullut näkemään, ettet ole huonompi etkä parempi muita, jota minä oikeastaan vaadinkin sinulta: silloin et olisi halveksinut muita, etkä itseäsikään, olisit vaan rauhallisempana kantanut ihmisten hulluudet ja olisit huomaavaisempi omaisiasi kohtaan. Minä, näetkös, tiedän oman arvoni, nähdessäni etten ole hyvä, mutta tunnustan kuitenkin itserakkauteni, että rakastan kuitenkin itseäni.

– Vai niin! Tässä kohden rakastat, vaan et ole tottunut! huomautti kylmästi Lisaveta Aleksandrowna.

– Voi ristiluitani! oihki Piotr Ivanitsh.

– Vielä viimeksi lopetitte Te yhdellä ainoalla iskulla, varomatta, säälimättä hajoititte parhaimman unelmani: luulin näet itsessäni löytyvän kipinän runolahjaa; Te osoititte miilulle armotta, etten minä ole luotu kauneuden uhripapiksi; kipeästi repäsitte minulta raiskan sydämmestäni ja tarjositte minulle toimen, joka oli vastenmieleinen. Ilman Teitä minä kirjoittelisin…

– Ja olisit tunnettu lahjattomana kirjailijana, keskeytti Piotr

Ivanitsh.

– Mitä minulla olisi yleisön kanssa tekemistä? Minä hommasin oman itseni tähden, vastoin käymiseni olisin minä pitänyt ilkeyden, kateuden, pahansuomisen johdosta tulleiksi, vähitellen olisin tottunut siihen ajatukseen, ettei ole kirjoittaminen tarpeellista ja olisin itse ryhtynyt muuhun toimeen. Mitä Te sitten ihmettelette, että minä, saatuani kaikki tietää, lannistuin?..

– No, mitä nyt sanot? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

– Ei minua haluta puhuakaan: mitä tuommoiseen joutavaan vastaa? Minä olen muka syyllinen kun sinä tänne tullessasi kuvittelit täällä olevan keltaisia kukkia kaikkialla, rakkautta ja ystävyyttä; etteivät ihmiset teekään muuta kuin kirjoittavat runoja, toiset kuuntelevat niitä ja ani harvoin, vaihtelevaisuuden vuoksi, ryhtyvät proosaan?.. Minä olen sinulle osoittanut, että ihmisen pitää ylipäänsä jokapaikassa ja erittäinkin täällä tehdä työtä, tehdä paljon työtä, ristiluiden kipuun asti… keltaisia kukkia ei ole olemassa, on ainoastaan arvonimiä, rahaa: nämät ovat paljon edullisempia! Sitä minä olen tahtonut sinulle näyttää toteen! Minä en epäillyt, ettet sinä lopulta käsittäisi elämää, etenkin siltä kannalta, kuin sitä nyt ymmärretään. Sinä tulitkin ymmärtämään, että siinä on vähän kukkia ja runoja, luulottelit elämän olevan – suuren virheen, että sinä muka huomaat sen ja siitä syystä on sinulla oikeus käydä pää alla päin; toiset eivät sitä huomaa ja senvuoksi elävät iloiten. Miksi sinä olet tyytymätön? Mikä sinulta puuttuu? Toinen sinun sijassasi siunaisi kohtaloaan. Ei puute, ei tauti eikä muukaan asiallinen suru sinua paina. Mitä sinulla ei ole? Rakkauttako? Eikö tuo jo riittäne: olethan rakastunut jo kaksi kertaa ja olit rakastettu. Sinut petettiin, sinä olet kuitti. Päätettiin että sinulla on ystäviä, joita harvoin toisilla löytyy, jotka eivät olekaan petollisia; veteen tosin eivät sinun tähtesi heittäytyisi eikä polttoroviollekaan, eivät välitä myöskään syleilemisestä; se olisi ihan perinpohjin hullua; käsittänethän toki viimeinkin! Sen sijaan saat aina neuvon, avun ja rahaa… Eikö tämä olisi ystävyyttä? Aikaa myöten voit naida; edistys virka-uralla on edessäsi; rupea vaan työskentelemään; sitä seuraa onnikin. Tee samoin, kuin muutkin tekevät, niin sallimus ei mene sinunkaan ohitsesi: löydät kyllä omasi. Naurettavaa on ajatella itseään eriskummallisemmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, kun et ole semmoiseksi luotu! No, mitä sinä murehdit?

– En minä syytä Teitä, setä, päinvastoin, minä kyllä annan arvon tarkoituksillenne ja kiitän sydämmestäni niistä. Minkä sille taitaa, etteivät ne onnistuneet? Älkää syyttäkö minuakaan. Me emme ole toisiamme ymmärtäneet – siinä on koko onnettomuus! Se joka voi miellyttää ja olla tarpeellista Teille, toiselle, kolmannelle – ei miellytä minua…

– Miellyttää toista, kolmatta!.. et puhu johdonmukaisesti ystäväiseni! Ajattelenko ja toiminko minä yksin siten kuin olen opettanut sinua ajattelemaan ja toimimaan… Katso ympärillesi.: tarkasta ihmisjoukkoa, – tahi – tulvaa, niinkuin sinä sitä kutsut – ei tietysti sitä, joka on maaseudulla; sinne ei tämä oppi niinkään pian pääse, vaan nykyaikaista, sivistynyttä, ajattelevaista ja toimivata: mitä se tahtoo ja mihin se pyrkii? Millä tavoin pitäisi ajatella? Sinä saat nähdä, että pitää ajatella juuri niinkuin minä olen neuvonut. Mitä minä olen sinulta vaatinut – sitä en minä ole kaikkea keksinyt.

– Kuka sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

– Aika.

– Välttämättömästikö täytyy kaikkea seurata, mitä aika on keksinyt? kysyi hän. Sekö olisi muka ainoastaan pyhää ja totta?

– Kaikki onkin pyhää ja totta! sanoi Piotr Ivanitsh.

– Kuinka! Sekö olisi totta, että pitää enemmän harkita kuin tuntea? Ei antaa sydämmelle valtaa, pidättää tunteiden puuskat? Ei antautua eikä uskoa sydämmen vuodatuksia?

– Niin, sanoi Piotr Ivanitsh.

– Toimia joka asiassa metoodin mukaisesti, uskoa vähemmän ihmisiä, pitää kaikkea epäluotettavana ja elää ihan yksin.

– Niin.

– Sekin on pyhää, ettei rakkaus ole tärkein elämässä, että pitää rakastaa enemmän työtään, kuin rakastettua henkilöä; ei pidä luottaa kenenkään uskollisuuteen, uskoa; että rakkauden täytyy päättyä kylmenemiseen, petokseen tahi tottumukseen? Onko ystävyys tottumusta? Onko tämä kaikki totta?

– Tämä on ollut aina totta, vastasi Piotr Ivanitsh, – muinaisina aikoina eivät vaan tahtoneet sitä uskoa, vaan nykyaikana on se tullut yleiseksi totuudeksi.

– Onko sekin pyhää, että kaikkea pitää tarkastella, laskea ja mietiskellä, ei antaa itsensä unohtua, uneksia, tulla lumotuksi vaikka valheestakin, kunhan vaan tulisi sen kautta onnelliseksi?

– Se on pyhää siitä syystä, että siinä on järkeä, sanoi Piotr

Ivanitsh.

– Onko sekin totuutta, että pitää antaa järjen toimia, kun on kysymys niistä, jotka ovat sydäntä lähinnä… esimerkiksi vaimon suhteen?..

– Ristiluitani ei ole vielä milloinkaan kivistänyt niin kuin nyt… voi! sanoi Piotr Ivanitsh, käyristellen tuolilla.

– Aha! Entäs ristiluusi! Kyllä on hyvä aikakausi! Ei ole mitään vastaan sanottavaa, lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.

– On erittäin hyvä, kultaseni; niin, oikuista ei synny mitään; kaikessa pitää olla järki, syy, kokemus, kohtuullisuus ja seurauksena tietysti menestys; kaikki pyrkii täydellisyyteen ja hyvyyteen.

– Teidän sanoissanne on kenties totuuttakin, setä, sanoi Aleksander, – mutta se ei lohduta minua. Teidän teorianne mukaan tiedän kaikki, katselen asioita Teidän silmillänne; minä olen Teidän koulunne kasvatti, vaan kuitenkin minun on ikävä, raskas ja vaikea elää… Mistä se tulee?

– Tottumattomuudesta uuteen järjestykseen. Et sinä yksin ole tuollainen: on niitä muitakin jälelle jääneitä; ne ovat kaikki marttyyreja. Ne ovat surkuteltavia; mutta minkä sille taitaa? Eihän yhden kourallisen ihmisiä sovi jäädä kokonaisen joukon jälelle. Kaikkeen mistä sinä minua syytit, sanoi Piotr Ivanitsh hiukan mietittyään, tarvitsen vaan yhden ainoan puolustuksen, joka on paras: muistatko, kun sinä ilmestyit tänne, niin minä, viisi minutia kestäneen keskustelun jälkeen, neuvoin sinua matkustamaan takaisin? Sinä et totellut. Mitä varten sinä hyökkäät aina minun kimppuuni? Ennustinhan minä, ettet sinä totu asiain oikeaan kulkuun, sinä luotit minun johtooni, pyysit neuvoja… puhuit ylenluonnollisella kielellä nykyajan henkisistä menestyksistä, ihmiskunnan pyrinnöistä… aikakauden käytännöllisestä suunnasta – no, siinä on sinulle yltäkyllin. Enhän minä voinut katsoa jälkeesi aamusta iltaan: mikä pakko minulla on siihen? En minä voinut peittää liinalla suutani yöksi, enkä myös siunailla sinua. Minä olen puhunut sinulle asioita, sillä sinä pyysit minua sitä tekemään; se mitä siitä on seurannut, ei minua liikuta. Sinä et ole lapsi etkä tyhmäkään: voit itse tuomita… Kun olisi pitänyt työtä tehdä, niin sinä – milloin ulvot tyttölämiskän petoksesta, milloin itket ystävän erosta, milloin kärsit sielun tyhjyydestä, milloin tunteiden liiallisuudesta; mitä elämää se on? Onhan tämä koetus! Katsopas nykyajan nuorisoa: miten reippaita ne ovat! Kaikki kiehuu henkisestä työstä, tarmosta, miten sujuvasti ja helposti suoriutuvat kaikista noista hullutuksista, joita teikäläisten kielellä kutsutaan myrskyiksi ja kärsimyksiksi… piru ties' mitä kaikkea vielä!..

– Miten sujuvasti sinä ratkaiset asioita! sanoi Lisaveta

Aleksandrowna, – ja sinun ei ole ollenkaan sääli Aleksanderia?

– Ei. Jos hänen ristiluitaan särkisi, niin silloin minä säälisin: – tämä ei ole keksintö, unelma eikä runollisuus, vaan asianmukainen suru… Oi!

– Opettakaa minua, setä, ainakin, mitä minun nyt pitää tehdä?

Mitenkä Te Teidän järjellänne ratkaisette tämän laskun?

– Mitäkö tehdä? Niin… matkusta maalle!

– Maalle! toisti Lisaveta Aleksandrowna. Oletko sinä järjessäsi,

Piotr Ivanitsh? Mitä hän siellä tekisi?

– Maalle! toisti Aleksanderikin ja molemmat katsoivat Piotr

Ivanitshiin.

– Niin, maalle: siellä kohtaat äitisi, lohdutat häntä. Sinähän haet rauhallista elämää: täällä sinä olet yhä mielenliikutuksessa; missä olisi rauhallisempaa kuin siellä, järvellä tädin kanssa… Todellakin, mene sinne! Ken tietää ehkä sinä…

– Oi.

Hän alkoi pidellä selkäänsä.

Parin viikon perästä sai Aleksander virkaeron ja tuli sanomaan jäähyväisiä sedälle ja tädille. Täti ja Aleksander olivat surulliset ja vähäpuheiset. Lisaveta Aleksandrowjnan silmissä kimaltelivat kyyneleet. Piotr Ivanitsh puhui yksinään.

– Ei ole tehnyt edistystä virka-uralla eikä saavuttanut onnea, puhui hän päätään pudistellen, maksoi tosiaankin vaivaa tulla tänne! Häpäisit vaan Adujewin suvun.

– Älä nyt aina, Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, – sinä olet tuolla virkaedistykselläsi kyllästyttänyt minut.

– Mietipäs, kultaseni, kahdeksaan vuoteen ei ole saanut mitään toimeen!

– Hyvästi, setä, sanoi Aleksander.

– Kiitän Teitä kaikesta, kaikesta…

– Ei ole kiittämistä! Hyvästi Aleksander! Etkö tarvitse rahaa matkalle?

– En, kiitos: omat riittävät,

– Mitä tämä on, ett'et milloinkaan ota! Tämä lopulta saattaa minut raivoon. No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.

– Eikö sinua säälitä erota hänestä? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

– Hm! mumisi setä, minä olen häneen tottunut. Muista Aleksander, että sinulla on setä ja ystävä kuuletko? Jos tarvitset virkaa, tointa ja iljettävää metallia, niin käänny vaan rohkeasti minun puoleeni: aina löydät yhden, toisen ja kolmannenkin.

– Ja jos tarvitsette osanottoa, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, – lohdutusta surussa, lämmintä ja luotettavaa ystävyyttä…

– Ja sydämmen vuodatuksia, lisäsi Piotr Ivanitsh.

– … niin muistakaa, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna, että Teillä on täti ja ystävä.

– No, kultaseni, maalla ei semmoista puutu! siellä on kaikki kukkia, rakkautta, vuodatuksia sekä tätäkin.

Aleksander oli liikutettu; hän ei voinut lausua sanaakaan. Sanoessaan jäähyväiset sedälle aukasi hän sylinsä setää vastaan, vaikk'ei niin innokkaasti kuin kahdeksan vuotta takaperin. Piotr Ivanitsh ei ottanut häntä syliinsä, otti häntä vaan molemmista käsistä, puristi niitä kovemmin kuin kahdeksan vuotta takaperin. Lisaveta Aleksandrowna rupesi itkemään.

– Uhhuu! Jumalan kiitos, on kuin vuori olisi hartioiltani pudonnut! sanoi Piotr Ivanitsh, kun Aleksander oli lähtenyt, – tuntuu kuin ristiluitanikin olisi helpoittanut pakottamasta.

– Mitä hän on sinulle tehnyt? sanoi vaimo kyyneleet silmissä.

– Mitä? On ollut oikeana kiusaajana: pahempana kuin tehtaalaiset; niille, jos alkavat hullutella, annetaan selkään; mutta mitäs hänelle tekee?

Täti itki kaiken päivän, ja kun Piotr Ivanitsh pyysi päivällistä, niin sanottiin, ett'ei sitä ole valmistettu, että rouva on sulkenut itsensä kamariinsa eikä ottanut kokkia vastaan.

– Kaikki vaan lähtee Aleksanderista! sanoi Piotr Ivanitsh.

– Onpa tämä koko kiusaus hänen tähtensä. Hän murisi ja mutisi, lähti sitten päivälliselle englantilaiseen klupiin.

Dilishansi kulki aamulla varhain verkalleen kaupungista ja vei pois

Aleksander Feodoritshia ja Evseitä.

Aleksander, pää ulkona akkunasta, koki kaikin tavoin saada itsensä surulliselle nuotille ja viimein purki ajatuksissaan tunteensa.

Ajoivat parturien, hammaslääkärien, ompelijoiden ja herrastalojen ohitse, "Hyvästi", puhui hän nyykyttäen päätään ja tarttuen kiinni ohkaiseen tukkaansa, "hyvästi sinä valetukan, tekohampaiden, pumpulista mukaillun luonnon, pyöreiden hattujen kaupunki; kohteliaan ylpeiden, teeskenneltyjen tunteiden ja elottoman hyörinnän kaupunki. Hyvästi sinä syvien intohimoisen, lempeiden ja lämpimien sieluntunteiden suuremmoinen hautakammio. Täällä minä olen seisonut kahdeksan vuotta silmä vasten silmää nykyaikaisen elämän kanssa, mutta selin luontoon, joka on kääntynyt pois minusta; minä olen menettänyt elon voimat ja olen vanhettunut kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanhana; mutta olipa aika…"

"Hyvästi, hyvästi sinä kaupunki, missä olen kärsinyt, missä rakastanut, missä sydämmeni olen haudannut".

"Sylini aukaisen teille leveät pellot, teille, siunatut kylät, kotipuoleni laitumet, ottakaa minut vastaan syliinne, että virkoisin ja sieluni heräisi valveille".

Tässä hän luki Pushkinin runon: "Maalari on tyranni unisella pensselillä" j.n.e. Hän pyyhkäsi silmiään ja piiloutui vaunujen perälle.

VI

Oli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi hieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan huikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin hohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat oksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää, joiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät leveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä keveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko kääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä – kaikki silmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti. Hattara menee ohitse – järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat aivan kuin kullan valamina.

Anna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet on sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen lauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta lehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut, antoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä varten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä katsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle hengelle valmistamaan päivällistä.

Anna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä alkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat muuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta hiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas. Anna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.

– Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. – Eikö olisi voinut kiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.

Tyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä odotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään ympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi tuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista säteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli pimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho – kaikki selittämättömän pahan-enteisen värin valamana.

Anna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi juurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen välähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen aivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa surra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään, puhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu ei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti kuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri hitaasti ohitse kankainen vastakaiku.

Kaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat linnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat auringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat ruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin näyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta. Puut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne suoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä, aivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta. Pilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen läpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata itsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä puhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke kosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti tuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin. Sen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä tomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita lautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä talonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja ja kanoja, levitellen niiden purstoja.

Se oli mennyt ohitse. Taas oli äänettömyys. Kaikki hyöri ja piiloitteleiksi; tyhmä pässi yksin ei aavistanut mitään; se märehti vaan kaikessa rauhallisuudessa, seisten keskellä katua ja katsellen ylhäälle päin, ymmärtämättä yleistä hälinää; höyhen ja oljen korret, pyörien tiellä, ponnistelivat voidakseen seurata tuuliaispäätä.

Putosi pari kolme suurta vesipisaraa – ja äkkiä leimahti salama. Ukko vanhus nousi multapenkiltä ja kiiruusti vei lapsenlapset tupaan; ämmä silmiään ristien pani nopeasti oven kiini ja sulki akkunan.

Ukkonen järähti, sekoittaen ihmispauhinan ja juhlallisesti, majesteetillisesti liiti läpi ilman. Säikähtynyt hevonen irtautui liiasta ja riensi nuorineen pellolle; turhaan seuraa sitä talonpoika. Mutta sade se karisee ja pieksee aina tiheämmin ja tiheämmin, rapisuttaa kattoja ja akkunoita kovemmin. Valkonen kätönen pelokkaasti työntää balkongille hellän huolen esineitä – kukkia.

Ensimäisestä ukkosen räjähdyksestä risti Anna Pavlowna silmänsä ja läksi pois balkongilta.

"Ei, tänään ei maksa enää odottaa", sanoi hän huoaten, "ukkosen ilman tähden on hän jonnekin pysähtynyt, kenties yöksi".

Äkkiä alkoi kuulua pyörien kolinaa, mutta ei lehdosta, vaan syrjästä. Joku ajoi pihaan. Adujewan sydän meni tainnoksiin. "Kuinka hän tulee sieltä kautta?" ajatteli hän. "Tahtoikohan tulla salaa? Mutta ei, eihän siellä ole tietä".

Hän ei tiennyt mitä piti ajatellakaan; vaan pian kaikki selveni. Hetkisen kuluttua astui Anton Ivanitsh sisään. Hänen tukkansa välähteli hopealta; itse hän oli lihonut; posket olivat paisuneet työttömyydestä ja liiallisesta syömisestä. Hänen yllään oli sama takki ja samat leveät housut.

– Olenpa minä Teitä odottanut aika lailla, Anton Ivanitsh, aloitti

Anna Pavlowna, luulin ettette tulisikaan – olin joutua epätoivoon.

– Synti on sellaista ajatella, jostain toisesta voisitte kyllä, hyvä ystävä – vaan ei minusta. Minua ei viekotellakaan joka paikkaan… Teidän pitäisi sitä kaikkein vähemmin tehdä. Ei se ole minun syyni, että niin kauan olen viipynyt, minä nykyään ajan yhdellä hevosella.

– Kuinka niin? kysyi hajamielisesti Anna Pavlowna, lähestyen akkunaa.

– Ystävä hyvä, Pavel Savitshilla olleista ristiäisistä saakka on täplikäs liikannut; mikä hiisi lienee kuskin päähän pistänyt, pani, näet, vanhan aitan oven kaivannon poikki… näetkös, he ovat köyhiä ihmisiä! Ei ollut varaa panna uusia lautoja! Ovessa oli naula tahi haka, – hiisi sen tiesi, mikä se lienee ollut! Kun hevonen astui sille, niin se kaatui sivulle ja milt'ei taittanut niskaani… mokomat juuttaat!

Siitä saakka se on ruvennut liikkaamaan… Kyllä ne ovat semmoisia riettaita! Ette usko, hyvä ystävä, miten, niillä on kotona: usein vaivaishuoneessa paremmin elätetään ihmisiä. Mutta Moskovassa, Kusnetskin sillalla, niin jok'ikinen vuosi panevat kymmenen tuhatta.

Anna Pavlowna kuunteli häntä hajamielisenä ja nyykytti hiljakseen päätään, kun tämä oli lopettanut.

– Minähän olen saanut Sashenkalta kirjeen, Anton Ivanitsh! keskeytti hän, hän kirjoittaa saapuvansa tänne kahdenkymmenen päivän vaiheilla: en tahtonut mitenkään tointua ilosta.

– Olen kuullut, hyvä ystävä. Proshka kertoi sen minulle, ensin en voinut oikein käsittää mitä hän puhui; luulin hänen jo tulleeksi; ilosta nousi oikein hiki päähäni.

– Antakoon Jumala Teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kuin meitä niin rakastatte.

– Kuinka en teitä rakastaisi! Olenhan minä Aleksander Feodoritshia käsilläni kantanut: hän on minusta kuin omainen.

– Kiitoksia Teille, Anton Ivanitsh. Jumala Teitä palkitkoon! Kahteen yöhön en ole melkein ollenkaan maannut, enkä ole antanut palvelijoidenkaan maata: jos hän sattuisi tulemaan epämääräiseen aikaan, ja me kaikki nukkuisimme – se olisi vasta kaunista. Eilen ja toissapäivänä kuljin minä lehtoon asti. Jalkasin, tänäänkin olisin mennyt, mutta kirottu vanhuus ottaa vallan. Yöllä unettomuus on minut tehnyt voimattomaksi. Istukaa Anton Ivanitsh. Olettehan läpi märkä; tahtoisitteko ottaa ryypyn ja aterioida? Ehkä saamme myöhään käydä puoliselle: odotetaan kallista vierasta.

– Jos häntä sitten haukkaisi. Totta puhuakseni olen minä muutoin jo aterioinut.

– Missä Te ennätitte?

– Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden ohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin sen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä tulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten totellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi pidättänyt siellä koko päivän.

– Kuinka jaksaa Maria Karpowna?

– Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.

– Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen jaksaa?

– Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon päästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina. Köyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi, ettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan pyritään.

– Mitä Te sanotte?

– Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu vaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa, pöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa – siinä on kaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!

– Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.

– Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan minä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä vähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut jotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään Teidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?

– Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,

– Tosiaan!

– Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin tosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko asian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni; kun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta ettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?

– Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: – minä en kadota en palaista – … en sanankaan.

– No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja Anton

Ivanitsh oli istunut pöydän ääreen, – minä näin…

– Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.

– Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi kurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. – Siis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni seisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle sanovinani: "Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?" Mutta hän oli vaan ääneti ja katseli oveen päin. "Hyvänen aika!" ajattelin minä unissani itsekseni, "miksi hän on ääneti ja mitä varten hän katselee oveen päin?" Minä katsoin sinne myöskin… katsoin: ei aikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi minua ja sanoi ihan kuin ilmissä: "hyvästi äitiseni, minä matkustan kauas, tuonne noin", hän osoitti järveä, enkä "palaja enää koskaan", sanoi hän. "Minne aiot ystäväiseni?" kysyin minä, mutta sydäntäni vihloi niin että… Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli minua niin kummallisesti ja sääliväisesti. "Mutta mistä sinä tulit kyyhkyseni?" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni, huokasi ja osoitti taaskin järveä. "Järvestä", sanoi hän tuskin kuuluvasti: – "veden asukkaiden luota." Minä rupesin ihan kokonaan vapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä; herättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta itse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin paikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin Hän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja onnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää, mitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut? Tämmöinen ukkonen…

– Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton Ivanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu ihan varmaan.

– Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä vastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo niin lokaiseksi tie.

– Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!

Samassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä menivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.

– Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä luulin…

Äkkiä kuului taaskin.

– Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi balkongille.

– Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello kaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä säikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa jalkaa nuoralla?

Äkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja kovemmin.

– Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän, hän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä palvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!.. Hän tulee ihan kuin vieraasen taloon, Jumalani!

Hän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin kamarissa.

Anton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.

– Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin kuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian tänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä ilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä… Mikä epäjärjestys teillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä Te siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa pian…

– En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.

Näillä sanoilla laskeusi hän nojatuoliin. Anton Ivanitsh sieppasi pöydältä leipäpalasen, pani sen ja suola-astian lautaselle sekä hyökkäsi ovea kohti.

– Ei ole niin mitään valmistettu! ärisi hän.

Mutta samassa ovessa tuli heitä vastaan kolme lakeijaa ja pari palvelustyttöä.

– Hän tulee, tulee! Hän on tullut, huusivat he kalpeina ja säikähtyneinä, aivan kuin olisi tullut rosvoja.

Niiden jäljessä tuli heti Aleksander.

– Sashenka! ystäväni!.. huudahti Anna Pavlowna, seisahtui yht'äkkiä ja katseli neuvottomana Aleksanderia.

– Missä on Sashenka?

– Minähän se olen, äitiseni! vastasi tämä suudellen hänen kättään.

– Sinä?

Äiti katseli häntä tarkasti.

– Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti syleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.

– Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana eikä päästänyt sylistään.

– Olen terve, äitiseni.

– Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä sinun päästin?

Adujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti itkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.

– Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän kyynelten valtaamana: – silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket – kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena. Arvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat sinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi? Minä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle ainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!..

Muija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.

"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!" ajatteli Anton

Ivanitsh.

– Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen? kuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.

– Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä tässäkin maailmassa kohdata toisiamme.

Aleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni katsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi kutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin eteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi, miten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen olkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti sanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: "mene ja pese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi".

Evsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä: se ympäröi hänet aivan kokonaan.

Hän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen, kuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin kivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena katsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui hän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin kääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.

– Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi! Mutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla tyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.

– Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntä

välistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. —

Kai pietarilaiset ovat… sinut jo kerran siellä panneet pyörälle?

Voi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.

Evsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen hänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä paketin, jossa oli suuri huivi.

Agrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan, kaappiin.

– Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat talonväestä.

– Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä tungeksitte! huusi hän heille.

– Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.

– Näyttäkää, näyttäkää! alkoivat muutamat kiusata.

Agrafena repäsi paperikäärön ja sieltä putoili muutamia korttipakkoja, käytettyjä, mutta melkein uusia korttia.

– Löysitpä jotain tuotavaa! sanoi Agrafena. Luuletko, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin korttia pelata? Vai niin! Keksitpä jotakin: rupeaisinko minä sinun kanssasi korttia pelaamaan!

Hän piiloitti kortitkin. Tunnin päästä istui Evsei taaskin vanhalla paikallaan, pöydän ja uunin välissä.

– Taivaan Herra tätä rauhaa, rauhaa! puheli hän milloin vetäen kokoon, milloin pitkäksi jalkojaan, toista on täällä. Pietarissa oli aivan vankilan kaltaista elämää. Olisiko mitään syötävää, Agrafena Ivanowna? En ole mitään maistanut, sittenkuin viimeisellä pysäkillä.

– Et ole vielä vanhasta tavastasi luopunut? Tuossa on! Näes vaan, miten tarttui ruokaan; näkyy, ettei teitä siellä olla syötetty.

Aleksander kulki kaikkien huoneiden läpitse, meni sitten puutarhaan, seisattuen joka pensaan ja joka penkin eteen. Äiti seurasi häntä ja huokaili katsellessaan pojan kalpeita kasvoja, mutta pelkäsi kuitenkin itkeä; häntä säikäytti Piotr Ivanitsh. Hän kyseli pojan eloista ja oloista, mutta ei voinut mitenkään päästä syyn perille, miksi hän oli tullut niin laihaksi, kalvakaksi ja niihin olivat hiuksensa joutuneet. Hän tarjosi pojalle sekä juotavaa että syötävää, mutta hän kieltäytyi kaikesta, sanoen olevansa väsynyt matkasta ja haluavansa nukkua, Anna Pavlowna tarkasti, oliko tila hyvin tehty, torui tyttöä, että se oli kova, pakoitti tekemään uudestaan hänen aikanaan, eikä mennyt ennen pois kuin Aleksander oli pannut maata. Hän meni ulos varpaisillaan, kielsi palvelusväkeä puhumasta sekä hengittämästä kovaa ja astumasta saappaat jalassa. Sitten hän käski lähettää Evsein luokseen. Tämän kanssa tuli Agrafenakin. Evsei kumarsi jalkoihin asti rouvalle ja suuteli hänen kättään.

– Mikä Sashenkalle on tullut? kysyi hän ankarasti. Minkä näköiseksi hän on tullut – hä?

Evsei oli vaiti.

– Mitä varten sinä olet ääneti? kysyi Agrafena. Kuuletko, mitä rouva sinulta kysyy?

– Miksi hän on niin laihtunut? sanoi Anna Pavlowna, Minne hänen hiuksensa ovat joutuneet?

– Ei voi tietää, rouva! sanoi Evsei. Se on herran asia.

– Et voi tietää! Mitä sinä olet sitten katsonut? Evsei ei tiennyt, mitä piti sanoa ja oli vaiti.

– Löysittepä hänestä uskotun, rouva! sanoi Agrafena, rakkaudella katsellen Evseitä. Mitä sinä siellä teit? Puhu rouvalle! Kyllä sinä saat kyydin!

– Rouva hyvä, minäkö en olisi ollut innokas, sanoi pelokkaasti

Evsei, katsoen milloin rouvaan, milloin Agrafenaan: – olen palvellut uskollisesti ja totisesti, kysykää jos tahdotte vaikka

Arhipitshilta…

– Keltä Arhipitshilta?

– Sikäläiseltä portinvartijalta.

– Mitä sinä höpötät! huomautti Agrafena. – Älkää viitsikö häntä kuunnella, rouva! Läävään hänet pitäisi teljättämän – niin tietäisi kyllä.

– Olen valmis täyttämään herrasväen tahdon, jatkoi Evsei, vaikka minun pitää paikalla kuolla! Minä otan Jumalan kuvan seinältä alas…

– Kaikki olette puhuessa hyvät! sanoi Anna Pavlowna, mutta kun tulee työ kysymykseen, niin ei teitä kuulukaan. Kyllä näkyy, että olet hyvin herraa hoitanut: olet antanut mennä niin pitkälle, että kyyhkyseni on terveytensä menettänyt! Kyllä olet häntä hoitanut! Kyllä minä sinua opetan…

Hän uhkasi Evseitä.

– Minäkö en olisi häntä hoitanut, rouva? Kahdeksassa vuodessa ei ole herran paidoista kadonnut kuin yksi, minulla ovat tallella kaikki kuluneetkin.