Kitabı oku: «Isät ja lapset», sayfa 17

– Ilmankos minä kuulin sinun viime yönä yskivän, – virkkoi Arina Vlâsjewna.

– Vilustunut kai, – toisti Bazârow ja läksi.

Anna Vlâsjewna rupesi puuhaamaan teetä lehmuksen kukkasista, mutta Vasili Ivânowitsh meni viereiseen huoneesen ja kourasi ääneti tukkaansa.

Bazârow ei sinä päivänä enää noussutkaan ja vietti koko yönkin raskaassa, raukeassa horrostilassa. Yöllä kello yhden maissa hän avasi ponnistaen silmänsä ja nähtyään pyhimyskuvain lampun valossa isän kallistuneen hänen ylitsensä, käski hänen mennä pois. Toinen totteli, mutta palasi varpaisillaan heti takaisin, kätkeysi puoleksi kaapinoven taakse, sieltä sitten lakkaamatta katsellen poikaansa. Arina Vlâsjewna ei pannut maata hänkään. Myötäänsä hän, hiukan vaan raottaen ovea, tuli kuuntelemaan, mitenkä Jenjûsha hengittää ja vilaukselta katsahtamaan Vasili Ivânowitshia. Ei hän nähnyt miehestään kuin toisen puolen kyyristynyttä selkää, mutta sekin tuntui jonkun verran helpottavan.

Aamulla Bazârow koetti nousta, mutta päätä rupesi huimaamaan, nenästä alkoi vuotaa verta, ja hän pani jälleen pitkäkseen. Vasili Ivânowitsh palveli häntä sanaakaan sanomatta. Arina Vlâsjewna tuli sisään ja kysyi, kuinka hän voi.

– Paremmin, – vastasi Bazârow, kääntyen seinään päin.

Vasili Ivânowitsh huitomaan käsiänsä hänelle; toinen puraisi huultaan, jott'ei purskahtaisi itkuun, ja läksi huoneesta.

Tuntui kuin koko talo olisi synkistynyt; huoli asui kaikkien kasvoilla; omituinen hiljaisuus sai vallan kaikkialla. Pihasta vietiin pois kylälle muuan kelokaulainen kukko, joka ei pitkään aikaan voinut käsittää, miksikä häntä tällä tapaa kohdellaan. Bazârow makasi edelleen kasvot seinään päin. Vasili Ivânowitsh koetti kääntyä hänen puoleensa, kysellen kaikenlaista, mutta ne kun vain uuvuttivat Bazârowia, niin ukko lyyhistyi äänetönnä nojatuoliinsa, silloin tällöin vaan sormiansa naksautellen. Hän läksi vähäksi aikaa puutarhaan, seisoi siellä kuin kuvapatsas, ikäänkuin sanomaton hämmästys olisi hänet siihen paikkaan jähmettänyt (hämmästyksen ilme ei ylipäätänsäkään hänen kasvoiltaan kadonnut) ja palasi jälleen poikansa luokse, koettaen kartella vaimonsa tiedusteluja. Kerran Arina Vlâsjewna vihdoinkin otti häntä kädestä ja virkkoi katkonnaisesti, melkein uhkaamalla: "Mutta mikäs häntä vaivaa?" Toinen hätkähti silloin ja koetti pakottaa itsensä myhähtämään, mutta kauhukseen huomasi ruvenneensakin nauramaan. Aamulla varhain hän jo oli pannut noutamaan lääkäriä, annettuaan siitä ennalta tiedon pojalleen, jott'ei tämä sitten lääkärin tultua suuttuisi.

Bazârow kääntyi äkkiä vuoteessaan, loi isäänsä tirkistelevän, tympeän katseen ja pyysi juotavaa.

Vasili Ivânowitsh ojensi hänelle vettä ja koetteli ohimennen hänen otsaansa. Se oli hehkuvan kuuma.

– Ukko, kuule, – lausui Bazârow käheällä äänellä ja hitaasti; – asiat on huonolla kannalla nyt. Minä olen saanut tartunnan, ja muutaman päivän perästä saat haudata minut.

Vasili Ivânowitsh horjahti, niinkuin kuka olisi häntä lyönyt jalkoja vasten.

– Jevgêni! – äännähti hän. – Mitäs sinä puhutkaan? Herrainen aika! Sinä olet vilustunut…

– Älä nyt, – keskeytti hänet Bazârow, kiirehtimättä. – Ei lääkäri saa puhua tuolla tapaa. Täss' on kaikki tartunnan oireet, sen kyllä tiedät.

– Missäs ne oireet … ne tartunnan oireet, Jevgêni hyvä?

– Mitäs nää sitten on? – vastasi Bazârow, nostaen paitansa hihaa ja näyttäen isälle pahaenteisiä, punaisia täpliä iholla.

Vasili Ivânowitsh säpsähti ja kelmeni kauhusta.

– No niin … jospa niinkin olisi… – virkkoi hän viimein – jospa… vaikkapa nyt … jotain tuollaista tartuntaa…

– Pyemiaa, – auttoi poika.

– No niin … jotain epidemiaa…

– Pyemiaa – toisti Bazârow tuikeasti ja selvästi. – Vai joko olet unohtanut luentovihkosi?

– No olkoon niin, olkoon niin… Mutta me parannamme sinut.

– Juttuja kans! Mutta ei siitä nyt ole puhe. En olisi odottanut kuolevani niin pian; tämmöinen sattuma se, totta puhuen, tuntuu sangen ilkeältä. Äiti ja sinä saatte nyt käyttää hyväksenne sitä seikkaa, että uskonto on teissä voimallinen. Nyt on teillä tilaisuus panna se koetukselle… Mutta minun tekisi mieli pyytää sinulta yhtä asiaa. Huomenna tai ylihuomenna minun aivoni, niinkuin tiedät, ottavat virkaeron. En ole nytkään ihan varma siitä, puhunenko selvästi. Koko ajan, minkä tuossa makasin, olin näkevinäni punaisten koirien juoksentelevan ympärilläni ja sinun käyneen asentoon, niinkuin tetrin edessä… Tuntuu kuin olisin humalassa. Ymmärrätkös sinä kaikki, mitä minä puhun?

– Hyväinen aika, Jevgêni! Sinähän puhut aivan niinkuin puhua pitää.

– Sitä parempi. Sanoit lähettäneesi hakemaan tohtoria… Oman mielesi sillä hyvität … hyvitähän sitten minunkin mieleni: lähetä viesti.

– Arkâdi Nikolâitshilleko? – puuttui ukko puheesen.

– Mille Arkâdi Nikolâitshille? – virkkoi Bazârow, ikäänkuin jotain muistellen. – Niin, sillekö lellipojalle? Ei, anna hänen olla rauhassa: hänestä on tullut naakka nyt. Älä pelkää, ei tämä vielä ole hourailua. Mutta panehan sana rouva Odintsôwille, Anna Sergêjewnalle. Täälläpäin on senniminen tilan-omistajatar, tiedäthän? – Vasili Ivânowitsh nyökäytti päätään. – Sanokoon viestinviejä niin, että Jevgêni, se Bazârow, pyysi sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan kohta kuolevansa. Teetkö sen?

– Teen… Mutta onko se nyt mahdollista, että sinä kuolisit … sinä, Jevgêni? … Aatteles itsekin? Missäs se oikeus ja kohtuus sitten on maailmassa?

– En tiedä, mutta panehan se viesti.

– Heti paikalla, ja itse kirjoitan kirjeenkin.

– Ei, ei tarvitse kirjoittaa mitään: sano vaan, että lähetti terveisiä; muuta ei. Ja nyt minä lähden taas niitten koirieni luokse. Merkillistä! Tahtois kiinnittää ajatuksensa kuolemaan, mutta ei tule mitään. Silmissä vain punanen täplä näkyy … siinä kaikki.

Raskaasti hän jälleen kääntyi seinään päin.

Vasili Ivânowitsh läksi ulos sairaan huoneesta ja, makuukammioon päästyään, lyyhähti samassa polvilleen pyhimysten kuvain eteen.

– Rukoile, Arina, rukoile! – parahti hän, – meidän poikamme on kuoleman kielissä.

Tohtori saapui, – se sama jolla ei ollut hornankiveä, – tutki sairaan ja neuvoi noudattamaan odottavaista metodia, lausuen samalla pari sanaa parantumisen mahdollisuudesta.

– Oletteko milloinkaan nähnyt, että ihminen minun tilassani eiolisi lähtenyt Elysiumin kentille? – kysyi Bazârow, samassa kädellään äkkiä tarttuen sohvan edessä olevan raskaan pöydän jalkaan, ja tärisyttäen pöytää ja siirtäen sen paikoiltaan.

– Sitä voimaa! – virkkoi hän. – Yhä se on jäljellä vielä, mutta kuolla pitää! … Ukko se on edes ennättänyt vieraantua elämästä, mutta minä… Niin, menepäs nyt ja kiellä kuolema; se kieltää sinut ja siinä se! … Kuka siellä itkee? – lisäsi hän hetken kuluttua. – Äitikö? Äiti rukka! Ketähän hän nyt rupeaa ruokkimaan erinomaisilla borsheillaan? Entäs, sinä Vasili Ivânowitsh? Iniset, luullakseni, sinäkin! No, ellei kristin-usko tehoa, niin ole filosoofi, stooiko tai jotain sellaista! Sinähän kehut olevasi filosoofi, vai?

– Mikä filosoofi minä olen! – äännähti Vasili Ivânowitsh, kyynelten myötäänsä vieriessä pitkin poskia.

Bazârow kävi hetkestä hetkeen yhä huonommaksi. Tauti yltyi pikaiseksi, niinkuin tavallisesti käy kirurgillisten saastutusten jälkeen. Muistiansa hän ei vielä menettänyt; hän ymmärsi kaikki mitä puhuttiin. Hän otteli vielä tautinsa kanssa.

– En tahdo ruveta hourailemaan – sopotteli hän, nyrkkejänsä puristellen. – Mitä joutavia! – Mutta sitten taas tuli yhteen menoon: – no niin, kahdeksan, siitä pois kymmenen, mitenkäs paljon se on?

Vasili Ivânowitsh se astuskeli kuin mielipuoli, ehdotellen milloin keinoa, milloin toista, saamatta aikaan mitään; peittelihän vaan myötäänsä pojan jalkoja. "Hikihuppuun … oksetinta … sinappitaikinaa vatsalle … iskeä suonta"… Niin hän puheli ponnistellen. Tohtori, jonka hän pyysi jäämään, yhtyi kaikkeen tuohon, juotteli sairaalle limonaadia, pyytäen itselleen vuoroin piippua, vuoroin "vahvistavaista ja lämmittäväistä", toisin sanoen viinaa. Arina Vlâsjewna istui pienellä jakkaralla ovensuussa, silloin tällöin vain lähtien siitä toiseen huoneesen rukoilemaan. Pari päivää sitten oli toalettipeili luiskahtanut hänen käsistään ja särkynyt: se oli hänen mielestään paha enne. Itse Anfísushkakaan ei osannut sanoa hänelle yhtään mitään. Timofêitsh oli lähtenyt rouva Odintsôwin luokse.

Raskas oli sairaalla yö… Ankara kuume rasitti häntä. Aamun tullen helpotti hiukan. Hän pyysi Arina Vlâsjewnaa kampaamaan hänen tukkaansa, suuteli hänen kättään ja hörppäsi pari kulausta teetä. Vasili Ivânowitsh elpyi hiukan.

– Jumalan kiitos! – hoki hän; – nyt on kriisi … nyt on kriisi.

– Kummallista, – virkkoi Bazârow, – kummallista, mikä voima sanassa! Otti ja löysi sen, sanoi: "kriisi", ja – mieli on lohdutettu. Merkillinen asia tuo, että ihminen vielä uskoo sanoihin. Sano häntä tomppeliksi, hän panee pahakseen, vaikk'et löiskään; sano viisaaksi, hänen tulee hyvä mieli, vaikk'et antais rahaakaan.

Tämä pieni puhe, joka muistutti Bazârowin entisiä sanasutkauksia, tuntui Vasili Ivânowitshista suloiselta.

– Bravo! Hyvin! sanottu, hyvin – huudahti hän, ollen taputtavinaan käsiänsä.

Bazârow myhähti murheellisesti.

– Mitenkäs päin sinä luulet niinmuodoin, – virkkoi hän, – onko kriisi jo ohi vai vasta alkanut?

– Sinä voit paremmin, sen minä näen, ja siitä minä olen iloinen, – vastasi Vasili Ivânowitsh.

– Sehän on hyvä; ilo ei tee koskaan pahaa. Mutta panithan sanan … sinne niin?

– Panin, kuinkas muutoin!

Muutosta parempaan ei kestänyt kauan. Taudinpuuskat alkoivat uudistua jälleen. Vasili Ivânowitsh istui poikansa vieressä. Joku erityinen tuska näkyi raastavan ukon mieltä. Muutamia kertoja hän jo yritti puhua, mutta ei voinut.

– Jevgêni! – virkkoi hän viimein. – Poikani, rakas poikani, poikani armas!

Tämä erikoinen puhuttelu vaikutti Bazârowiin… Hän käänsi hiukan päätään, koetti nähtävästikin ponnistautua irti häntä painavasta raskaasta horroksesta ja lausui:

– Mitä sanot, isäni?

– Jevgêni! – jatkoi Vasili Ivânowitsh, laskeutuen polvilleen poikansa sohvan ääreen, vaikk'ei toinen voinut nähdä häntä, hänellä kun oli silmät ummessa. – Jevgêni! Sinun on nyt parempi; Jumalan avulla paranetkin vielä, mutta käytä hyväksesi tätä aikaa, lohduta äitiäsi ja minua, täytä kristityn velvollisuus! Et usko, kuinka kauhean raskasta minun on puhua sinulle tätä, mutta vielä kauheampaa … ikipäiviksi näetkös, Jevgêni… aatteles, miltä…

Ukolta katkesi ääni, mutta pojan kasvoilla, vaikka silmät olivat yhä kiinni, elähti jotain omituista.

– En minä pane vastaan, jos se saattaa lohduttaa teitä, – sanoi hän viimein, – mutta ei tässä minun mielestäni huoli kiirehtiä. Itsehän sinä sanoit, että minun on parempi.

– Parempi on, Jevgêni, parempi; mutta kukapas sen tietää… Jumalan kädessähän kaikki on, mutta kun kristillinen velvollisuus on täytetty…

– Ei, kyllä minä odotan vielä, – keskeytti Bazârow. – Minäkin olen sitä mieltä, että kriisi on tullut. Ja jos taas olemme erehtyneet kumpainenkin, niin mitäpäs siitä? Annetaanhan ehtoollista tajuttomillekin.

– No mutta, Jevgêni…

– Minä odotan. Minua nukuttaa nyt. Älä häiritse minua.

Hän laski päänsä entiseen asentoon.

Ukko nousi, istui nojatuoliin ja, pannen leukansa kämmenen nojaan, rupesi pureskelemaan sormenpäitään.

Äkkiä kajahti hänen korviinsa linjaalivaunujen kolina, tuo kolina, joka niin räikeästi erottautuu maaelämän hiljaisuudessa. Lähemmäs ja lähemmäs vierivät keveät pyörät; jo kuuluu hevosten korskunaa… Vasili Ivânowitsh kavahti pystyyn ja riensi akkunaan. Pihaan ajoivat parhaillaan kahden-istuttavat vaunut, neli-valjakko edessä. Sen pitemmittä harkinnoitta, tuommoisen hurjan riemastuksen puuskassa hän juoksi kuistille… Livreaan puettu lakeija oli aukaisemassa vaunun-ovea, ja siitä tuli ulos rouvas-ihminen mustassa mantiljassa, musta harso silmillä.

– Minun nimeni on Odintsôw, – sanoi hän. – Onko Jevgêni Vasíljewitsh hengissä vielä? Te olette kaiketi hänen isänsä. Minä toin tohtorin mukanani.

– O, minun hyväntekijäni! – huudahti Vasili Ivânowitsh, tarttuen hänen käteensä ja painellen sitä suonenvetoisesti huuliinsa, sillä välin kuin Anna Sergêjewnan tuoma tohtori, pienikasvuinen mies, saksalaista tyypiä, silmälasit silmillä, kiirehtimättä astui vaunuista maahan. – Hengissä on, hengissä on, minun Jevgênini, ja nyt hän tulee pelastetuksi! Arina! Arina! Enkeli taivaasta on ilmestynyt…

– Mitä? Herra siunatkoon! – jokelsi eukko, rientäen vierashuoneesta. Mitäkään käsittämättä koko asiasta, hän lankesi eteisessä Anna Sergêjewnan jalkain juureen ja rupesi, kuin mielipuoli, suutelemaan hänen leninkiänsä.

– Mitäs te nyt! mitäs te nyt! – puheli Anna Sergêjewna, mutta Arina Vlâsjewna ei kuullut häntä, eikä Vasiii Ivânowitshkaan osannut muuta kuin myötäänsä hokea: "enkeli! enkeli!"

– Wo ist der Kranke? Mis ole se patient? – kysäisi viimein tohtori, hieman närkästyneenä.

Vasili Ivânowitsh hillitsi tunteittensa purkaukset.

– Täällä, täällä, – sanoi hän – olkaa hyvä ja seuratkaa minua,wertester her koljeega, – lisäsi hän sitten vanhalta muistiltaan.

– Aa! – äännähti saksalainen, myhähtäen happamesti.

Vasili Ivânowitsh saattoi hänet kabinettiin.

– Tohtori Anna Sergêjewna Odintsôwilta, – sanoi hän pojalleen, kumartuen ihan hänen korvansa juureen.

Bazârow avasi äkkiä silmänsä. – Mitä sinä sanoit?

– Minä sanoin, että Anna Sergêjewna Odintsôw on täällä ja on tuonut mukanansa tämän herra tohtorin.

Bazârow katsahti ympärinsä.

– Hän täällä… Minä tahdon nähdä hänet.

– Saathan sinä hänet nähdä, Jevgêni, mutta ensin täytyy keskustella herra tohtorin kanssa. Minä kerron hänelle koko taudin historian, koskapa Sîdor Sîdoritsh (äskeinen kihlakunnanlääkäri) on lähtenyt pois, ja sitten me pidämme pienen konsultationin. Bazârow katsahti saksalaiseen.

– Jutelkaa sitten pian, mutta älkää puhuko latinaa, sillä ymmärrän minäkin mitä jam moritur²⁴ merkitsee.

– Der Herr scheint des Deutschen mächtig su sein,²⁵ – alkoi vasta-tullut Aesculapion opetuslapsi, kääntyen Vasili Ivânowitshiin.

– Ih … haabje… Puhukaa sentään venättä, – virkkoi ukko.

– Soo, soo, se ole siis sil viisil… No ikskaikki. Konsultationi alkoi.

Puolen tunnin perästä Anna Sergêjewna astui Vasili Ivânowitshin seurassa kabinettiin. Tohtori ennätti kuiskata hänelle, ett'ei sairaan paranemisesta ole vähintäkään toivoa.

Anna Sergêjewna katsahti Bazârowiin ja – pysähtyi ovelle: niin kerrassaan hämmästynyt hän oli, nähdessään hänen kuumeiset ja samalla kalman-omaiset kasvonsa ja nuo sameat silmät, jotka tuijottivat häneen. Omituinen kylmä ja raukaiseva säikähdys täytti hänet. Silmänräpäykseksi sävähti hänessä tämä ajatus: Mitähän olisin tuntenutkaan, jos todellakin olisin rakastanut häntä?

– Kiitos, – virkkoi Bazârow. – En osannut tätä odottaakaan. Tämä on hyvä työ. Ja niinpä me siis vielä kerran tapasimme, kuten lupasittekin.

– Anna Sergêjewna oli niin ystävällinen… – yritti Vasili Ivânowitsh.

– Isä, jätä meidät. Sallittehan, Anna Sergêjewna? Eipähän nyt… Hän viittasi päällään raukeaan, velttona viruvaan ruumiisensa.

Vasili Ivânowitsh läksi pois.

– Niin, kiitos, – toisti Bazârow. – Tämähän on aivan kuninkaallista. Kerrotaanhan kuninkaittenkin käyvän sairaitten luona.

– Jevgêni Vasiljewitsh! Minä toivoin…

– Voi Anna Sergêjewna! Puhukaamme totta. Minä olen mennyttä miestä. Pyörän alle joutui poika. Ja siitä seuraa, että turha oli tulevaisuutta ajatellakaan. Tuttuhan se on juttu, tuo kuolema, mutta uusi itsekullekin. Tähän saakka ei minua ole hirvittänyt… mutta sitten tulee tajuttomuus ja fiuh! (Hän huitasi hervakasti kädellään). No niin, mitäpä sanoisinkaan teille? … Minähän rakastin teitä! Mieletöntä kerrassaan se oli ennen, kaksin verroin nyt… Rakkaus se on pelkkää muotoa vain, mutta minun muotoni se on nyt hajoamaisillaan. Sanonpa paremminkin: te olette niin uljas! Nytkin te seisotte tuossa niin kauniina…

Anna Sergêjewna hätkähti vasten tahtoansakin.

– Älkää peljätkö … istukaa tuonne noin … älkää tulko minua lähelle; minun tautini on tarttuvaa laatua.

Anna Sergêjewna astui kiirein askelin huoneen poikki ja istahti nojatuoliin, sen sohvan vieressä, jossa Bazârow makasi.

– Niin ylevämielinen! – kuiskasi Bazârow. – Ja niin lähellä, ja niin nuori ja tuore ja puhtoinen … tässä ilkeässä huoneessa! Noniin, jääkää hyvästi! Eläkää kauan, se on kaikkein parasta, ja käyttäkää elämää hyväksenne, niinkauan kuin aikaa on. Katsokaas, mikä nurinkurinen kuva: mato, puoleksi rikki tallattu, sekin vielä kiemurtelee. Ja niin sitä mietiskelin minäkin: paljon minä teen ja aikaan saan, en minä hetikään kuole, jopa! Minulla on tehtävä maailmassa, minä olen jättiläinen! Mutta nyt tuon jättiläisen tehtävänä on vain pitää huolta, että kuolisi säädyllisesti, vaikka kukapa siitäkään välittäisi… Ja oli miten oli: häntää en rupea heiluttamaan…

Bazârow vaikeni ja tavoitti kädellään lasiansa. Anna Sergêjewna antoi hänelle juotavaa, sormikkaitaan riisumatta ja arasti hengittäen.

– Minut te unohdatte – jatkoi sairas, – eihän kuolleesta elävän kumppaliksi… Isä sanoo teille varmaankin, että kas tuommoisen miehen muka nyt kadottaa Venäjänmaa… Loruja, mutta antakaa ukon olla siinä uskossa. Hyvä se, että on edes jotain, mikä lapsen mielen viihdyttää… Olkaa äidillekin hellä, sillä sellaisia ihmisiä kuin hän, te ette siellä teidän suuressa maailmassanne löydä, vaikka valkealla hakisitte… Minua muka tarvitsee Venäjänmaa… Ei, eipäs näy tarvitsevan. Ja ketäpä se tarvitsis? Suutaria se tarvitsee, räätäliä se tarvitsee, teurastajaa … teurastaja myö lihaa … teurastaja … malttakaahan … nyt tais mennä sekaisin… Tässä on metsä…

Bazârow nosti kätensä otsalleen.

Anna Sergêjewna kumartui hänen puoleensa.

– Jevgêni Vasíljitsh, minä olen täällä… Sairas tarttui hänen käteensä ja kohottautui.

– Jääkää hyvästi, – sanoi hän, äkkiä reipastuen, ja silmät välähtivät viimeistä kertaa. – Jääkää hyvästi… Kuulkaas… minähän en suudellutkaan teitä silloin… Puhaltakaa tuohuksen liekki kuolevaiseen … sitten se sammukoon…

Anna Sergêjewna painoi huulensa hänen otsaansa.

– Jo riittää! – virkkoi hän, vaipuen taas pielukselle. – Nyt … löi pimeäksi…

Anna Sergêjewna astui hiljaa ulos huoneesta.

– Kuinka on? – kysäisi Vasili Ivânowitsh kuiskaten.

– Nukahti, – vastasi toinen tuskin kuuluvalla äänellä.

Bazârowin ei ollut suotu herätä enää. Iltapuoleen hän kävi aivan tajuttomaksi… Huomenissa hän kuoli. Isä Aleksei toimitti hänelle uskonnolliset menot. Kun viimeistä voidellusta tehtäessä pyhä öljy oli kajonnut hänen rintaansa, hänen toinen silmänsä aukeni. Näytti silloin kuin hän olisi huomannut juhlapukuisen papin, savuavan suitsutusastian, kynttilät pyhimyskuvan edessä, ja silloin sävähti silmänräpäyksen kestävä kauhistus yli noitten kuolehtuneitten kasvojen.

Ja vihdoin, kun viimeinen huokaus oli rinnasta lähtenyt ja talossa alkoi yleinen voivotus, silloin äkillinen raivo valtasi Vasili Ivânowitshin.

– Sanoinhan minä nostavani napinan huudon! – parkui hän käheällä äänellä, kasvot hehkuvina ja vääntyneinä, ja nyrkkiänsä ilmaan puiden, ikäänkuin ketä uhaten, – ja minä napisen ja huudan, ja huudan ja napisen!

Mutta Arina Vlâsjewna kietoi, kyynelissään kylpien, kätensä hänen kaulaansa, ja molemmat lankesivat maahan kasvoilleen pyhimyskuvan eteen.

– Noin, – kertoi myöhemmin Anfîsushka väentuvassa, – noin rinnatusten siinä sitten olivat poloiset ja päänsä yhteen painoivat kuin karitsat sydänpäivällä…

Mutta sydänpäivän helle helpottaa, ja ilta joutuu, ja yö saa, ja sitten palataan hiljaiseen tyyssijaan, ja suloista on siellä nukkua raskautettujen ja väsyneitten…

XXVIII

Kului puoli vuotta. Ulkona oli valkoinen talvi ja sen seuralaiset alinomaiset: pilvettömäin pakkasten armoton hiljaisuus, kiinteä, narskahteleva lumi, punertava härmä puissa, vaaleansinervä taivas, savupatsaat uuninpiippujen päällä, huurupilvien hulvaukset äkkiä avatuista ovista, verevät, ikäänkuin minkä puremat posket ihmisten kasvoissa ja värähteleväin hepojen joutuisa juoksu.

Lyhyt tammikuun päivä läheni jo loppuansa. Illan kylmä kiristeli entistä kuivemmaksi liikahtamatonta ilmaa, ja nopeasti himmeni veripunainen illanrusko. Prokôfjitsh, mustassa frakissa ja valkoisissa sormikkaissa, kattoi juhlallisen näköisenä pöytää seitsemälle hengelle.

Viikko sitten oli pitäjän pienessä kirkossa toimitettu – hiljaa ja melkein ilman todistajia – kahdet vihkiäiset: Arkâdin ja Kâtjan sekä Nikolai Petrôwitshin ja Fênitshkan. Ja tänään nyt Nikolai Petrôwitsh piti läksiäispäivällisiä veljelleen, jonka oli määrä matkustaa Moskovaan asioilleen. Anna Sergêjewna oli lähtenyt pois heti vihkiäisten jälkeen, jätettyään runsaat huomenlahjat nuorikoille.

Täsmälleen kello kolme kaikki astuivat pöytään. Mitja sai siinä sijansa hänkin. Hänellä oli jo oma hoitajansa, brokaadi-tanu päässä. Pâvel Petrôwitsh istui Kâtjan ja Fênitshkan välissä; "miehet" olivat sijoittuneet itsekukin vaimonsa viereen.

Ystävämme olivat muuttuneet viime aikoina: näytti kuin olisivat pulskistuneet, vakaantuneet. Pâvel Petrôwitsh se yksin oli laihtunut, mutta sekin loi vain enemmän siroutta hänen luisevain piirteittensägrandseigneur'imäisyyteen… Muuttunut oli Fênitshkakin. Uudessa silkkileningissä, leveä samettikoriste nivuksilla, kultakäädyt kaulassa, hän istui kunnioittavasti liikkumatonna, kunnioittavasti omaan itseensä nähden ja kaikkiin nähden, mikä hänen ympärillään oli, ja myhähdellen, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "suokaa anteeksi, mutta minkäs minä sille mahdan!" Eikä hän yksin, vaan kaikki muutkin myhähtelivät ikäänkuin anteeksi pyydellen. Kaikista tuntui hiukan tukalalta ja hiukan alakuloiselta, mutta itse asiassa sangen hyvältä. Itsekukin osoitti hauskalla huomaavaisuudella palveluksia toiselleen, ikäänkuin kaikki olisivat suostuneet näyttelemään jotain kodikasta komediaa. Kâtja oli kaikista levollisin. Luottavasti hän katsahteli ympärilleen, ja Nikolai Petrôwitsh oli mielistynyt häneen aivan hurjasti, sen saattoi huomata. Loppupuolella ateriaa hän nousi ylös, tarttui pikariinsa ja kääntyi Pâvel Petrôwitshin puoleen:

– Sinä jätät meidät … sinä jätät meidät nyt, veli armas, – aloitti hän; – tietysti joksikin aikaa vain; mutta min'en kumminkaan saata olla julkilausumatta sinulle, että minä … että me … mikäli minä … mikäli me… Jaa, semmoista se on, kun ei ihminen osaa pitää puhetta. Arkâdi, pidä sinä.

– Ei, isä, en minä ole valmistautunut.

– Mutta minäpä olin! No niin, salli nyt, veli hyvä minun vain syleillä sinua, toivottaa sinulle kaikkea hyvää, ja palaja pian tänne taas.

Pâvel Petrôwitsh suuteli jokaista, Mitjaa tietysti kanssa. Fênitshkalta hän sitä paitsi suuteli kättä, jota toinen ei vielä osannut ojentaa asianmukaisella tavalla. Uudestaan täytettyä pikaria tyhjentäessään Pâvel Petrôwitsh virkkoi, syvästi huoaten:

– Olkaa onnellisia, ystäväni! Farewell!

Tämä englantilainen loppuliraus jäi muilta huomaamatta, mutta kaikki tunsivat liikutusta sydämessään.

– Bazârowin muistoksi, – kuiskasi Kâtja miehellensä, kilistäen hänen kanssaan. Vastaukseksi Arkâdi puristi lujasti hänen kättään, mutta ei rohjennut ääneensä esittää tätä maljaa.

* * * * *

Tähänhän saisi jutelma päättyäkin. Mutta kenties joku lukijoista tahtonee tietää, mitä itsekukin tässä esittämistämme henkilöistä tekee nyt, nyt paraillaan. Me olemme valmiit tyydyttämään hänen toivomuksensa.

Anna Sergêjewna on äsken mennyt naimisiin, ei rakkaudesta, vaan vakaumuksesta. Hänen miehensä on Venäjän tulevaisia toimimiehiä, sangen älykäs, lain-oppinut, jolla on terävä, käytännöllinen äly, luja tahto ja huomattava puhelahja. Hän on vielä nuori, hyväntahtoinen ja kylmä kuin jää. He elävät erittäin hyvässä sovussa keskenään ja saavuttavat vielä kukaties onnenkin … kukaties rakkaudenkin.

Vanha ruhtinatar kuoli ja joutui jo kuolinpäivänä unohduksiin.

Kirsânowit, isä poikineen, elävät Mârjinossa. Heidän taloudelliset asiansa alkavat korjaantua. Arkâdista on tullut innokas maanviljelijä, ja "farmi" tuottaa nyt melkoisia tuloja. Nikolai Petrôwitsh on päässyt sovinto-oikeuden jäseneksi ja puuhaa kaikesta voimastaan, alinomaa ajellen ympäri piirikunnassa ja pitäen pitkiä puheita; hän näet on sitä mieltä, että musikka pitää "saada järkiinsä", se on: hänelle pitää toistamistaan toistella samoja sanoja, kunnes toinen ihan väsyy. Mutta eipä hän, totta puhuen, sittenkään tyydytä sivistyneitä tilan-omistajia, jotka vuoroin uhkeasti, vuoroin surumielisesti puhuvat mansipationista (lausuen tuon 'an' nenäänsä), eikä hän tyydytä sivistymättömiäkään tilan-omistajia, jotka kursailematta haukkuvat "tätä munsipatsuonia". Liiaksi hän on pehmeä niin toisille kuin toisillekin.

Kâtjerîna Sergêjewnalle on syntynyt poika, Kolja. Mitja se juosta piipottelee jo reippaasti ja puhuu paasuaa paljon.

Fênitshka, Feodôsia Nikolâjewna ei rakasta – miehensä ja Mitjan jälkeen – ketään niin palavasti kuin kälyänsä, ja kun Kâtja istahtaa pianon ääreen, silloin hän olisi valmis istumaan hänen vieressään päivän umpeen.

Sananen Pjotristakin. Hän on typeryyttään ja mahtavuuttaan ihan pökkelöitynyt. Hän ei käytä enää tavun alussa kovaa t: tä ja sanoo siis dämä ja duttava. Mutta naimisissa on hänkin ja saanut kelpo myötäjäiset. Hänen vaimonsa on kaupungin kaalitarhurin tytär, joka oli ennättänyt antaa rukkaset kahdellekin kosijalle siitä syystä vain, ett'ei heillä ollut taskukelloa, mutta Pjotrilla oli muutakin kuin kello, – hänellä oli kiiltävät batinitkin.

Dresdenissä, Brühlin terrassilla, kello kahden ja neljän välillä, siis kaikkein fashionablisimpaan kävelyaikaan, teille saattaa tulla vastaan muuan herra, noin viidenkymmenen vanha, aivan harmaissa jo. Näyttää siltä kuin häntä vaivaisi leini, mutta kaunis mies hän on yhä vieläkin, käy hienossa puvussa, ja koko hänen ryhdissään asuu tuo omituinen leima, jonka ihminen saa ainoastaan pitkällisen oleskelun kautta yhteiskunnan ylhäisimmissä piireissä. Se on Pâvel Petrôwitsh. Hän läksi Moskovasta ulkomaille terveyttään parantamaan ja asettui Dresdeniin, jossa nyt seurustelee enimmäkseen englantilaisten ja sinne poikkeavain venäläisten kanssa. Englantilaisten seurassa hän käyttäytyy varsin säveästi, melkein vaatimattomasti, ei kumminkaan ilman arvokkaisuutta. Hän on heidän mielestään kuivanpuoleinen herra, mutta he kunnioittavat hänessä kumminkin täydellistä gentlemania, "a perfect gentleman".

Venäläisten kanssa hän on vilkkaampi, purkaa sappeaan, ivaillen itseänsä ja härnäillen muita; mutta tuo kaikki käy häneltä niin miellyttävästi, sekä etenkehdaten että säädyllisesti. Hän kannattelee slavofiilista suuntaa: sehän on ylhäisessä maailmassa nykyjääntrès distingué. Venäläistä kirjallisuutta hän ei lue lainkaan, mutta kirjoituspöydällään on hänellä hopeainen tuhkakuppi musikan niinivirsun muodossa. Meikäläiset turistit ovat hyvin kärkkäät hännystelemään häntä. Matvei Iljítshkin, joka oli sen-aikuisen oppositionin miehiä, teki kaikessa mahtavuudessaan visitin hänelle. Sikäläisten kanssa hän tosin ei paljoa seurustele, mutta he osoittavat hänelle melkein hartaudenomaista kunnioitusta. Saada pääsylippu hovikapellaan tai teatteriin, – eihän sitä kukaan kykene hankkimaan niin helposti ja nopeasti kuin der Herr Baron von Kirsânoff. Hyvää hän tekee voimiansa myöten yhä nytkin; välisti hän vieläkin pitää hiukan melua: ilmankos hän olikin leijona aikoinaan. Mutta raskaalta tuntuu hänestä elämä … raskaammalta kuin itse luuleekaan… Maksaa vain katsahtaa häneen, kun hän venäläisessä kirkossa seisoo jossain syrjässä, seinään nojaten, ajatuksissaan, liikahtamatta, huulet katkerassa puristuksessa … ja siinä hän sitten äkkiä herää mietteistään ja alkaa melkein huomaamattomasti tehdä ristinmerkkiä rintaansa.

Rouva Kúkshin joutui ulkomaille hänkin. Hän oleskelee nykyjään Heidelbergissa, tutkistellen siellä – ei luonnontieteitä enää, vaan arkkitehtuuria, jossa hän, oman puheensa mukaan, on keksaissut uusia lakeja. Hän hieroo edelleenkin tuttavuutta ylioppilaitten kanssa, semminkin nuorten venäläisten fyysiikojen ja kemistien kera, joita vilisemällä vilisee Heidelbergissa. Nämä herrathan ne ensi alussa herättivät naiiveissa saksalaisissa professoreissa ihmettelyä terveellä älyllään, mutta nyttemmin ihmetyttävät näitä samoja professoreita täydellisellä toimettomuudellaan ja perinjuurisella laiskuudellaan.

Sítnikow vetelehtii Pietarissa, seurustellen suuren Jelisêjewitshin ja parin kolmen kemistin kanssa, jotka eivät tiedä erotusta hapen ja typen välillä, mutta silti ovat täynnään kieltämystä ja oman itsensä kunnioittamista. Sítnikow valmistautuu suureksi mieheksi hänkin ja vakuuttelee jatkavansa Bazârowin "asiaa". Sanotaan hänen saaneen kerran selkäänsäkin, mutta eipä mies velkaa jäänyt: eräässä sameassa aikakauskirjan pahaisessa hän julkaisi erään samean artiklan pahaisen, viitaten siinä kautta rantain, että tuo selkään antanut herrasmies on – pelkuri. Tätä tällaista hän sanoo ironiaksi. Isä se lähettelee häntä asioilleen milloin puoleen, milloin toiseen. Äidin mielestä hän on tölhömäinen ja – literatööri.

* * * * *

Kaukana, syrjäisissä seuduin Venäjänmaata on pieni kirkonkylän kalmisto. Kuten melkein kaikki kalmistot meillä, niin sekin luo eteesi murheellisen näyn: ojat sen ympärillä ovat jo aikaa sitten vierineet umpeen; harmaat puuristit ovat kallellaan ja mätänevät katoksiensa alla, jotka joskus maailmassa olivat maalatuita; kivipaadet haudoilla ovat siirtyneet sijoiltaan, niinkuin kuka heitä alhaalta päin sysäileisi; pari kolme kitukasvuista puuta tuskin nimeksikään siimestä suo; lampaita siellä kenenkään ahdistelematta kävelee haudoilla…

Mutta hautain joukossa on yksi, johon ei ihmiskäsi pääse kajoamaan, ja jota ei polje elukan jalka; linnut vaan sen päällä istuvat ja aamuvirsiänsä veisailevat. Rauta-aitaus on rakettu sen ympärille, ja nuori näre kasvaa sen kummassakin päässä. Siinä lepää Jevgêni Bazârow. Sen ääreen saapuu läheisestä pikku kylästä usein kaksi jo raihnaista vanhusta, mies vaimoineen. Toisiansa tukien he astuvat raskain askelin, lähestyvät rautaristikkoa ja polvillensa lankeavat, ja siinä itkevät kauan ja katkerasti, ja kauan ja tarkasti katselevat mykkää kiveä, jonka alla heidän poikansa lepää. He vaihtavat sanasen ja toisen, huitaisevat pois kiveltä pölyn ja oikaisevat näreessä oksan ja rukoilevat jälleen, eivätkä malta eritä tästä paikasta, jossa heistä tuntuu kuin olisivat lähempänä poikaansa, lähempänä muistoja hänestä…

Turhiako ovat vanhusten rukoukset ja kyyneleet? Voimatonko on rakkaus, pyhä, alttiiksi-antauva rakkaus?

Oi ei!

Kätkeköönpä hauta kuinka intohimoisen, syntisen, kapinoivan ihmissydämen hyvänsä, – levollisesti sen kummulta kukkaset meitä katselevat viattomilla silmillään: ei ne yksin ikuisesta rauhasta meille haasta, tuosta "kylmäkiskoisen" luonnon suuresta rauhasta; iankaikkisesta sovituksestakin ne haastaa ja elämästä, jolla ei loppua ole.