Kitabı oku: «Marcus O'Brienin kohtalo», sayfa 2

* * * * *

Marcus O'Brien yksin sen tiesi, mutta hän ei palannut siitä kertomaan. Hän heräsi seuraavana aamuna kovissa tuskissa. Vatsa oli kuin kalkittu tavattomasta wiskymäärästä ja hänestä tuntui kuin olisi sinne siirretty tulikuuma uuni. Päätä särki joka paikasta, sekä sisästä että ulkoa. Ja pahinta kaikesta oli kasvoissa oleva tuska. Kuusi tuntia olivat lukemattomat moskiitot olleet hänen kasvoillaan aterioimassa ja niiden turmiokas myrkky oli saattanut ne hirveästi pöhöttymään. Vain tavattomasti ponnistamalla tahtoaan sai hän silmäluomet hieman raolleen nähdäkseen edes vähän. Kun hän sattui liikuttamaan kättään, tuntui niissäkin ankara kipu. Hän katsahti niihin, mutta ei tuntenut niitä omikseen, nekin olivat turvonneet muodottomiksi moskiittojen myrkystä. Hän ei voinut saada selville, kuka hän oli. Hänessä ei ollut ainoatakaan ulkonaista tuttua merkkiä, joka olisi herättänyt hänessä jonkunlaisen ajatusyhtymän ja liittänyt hänen tietoisuutensa entisyyteen. Ulkoisesti oli hänet erotettu entisyydestä, sillä mikään ei herättänyt hänessä entisyyden muistoa. Ja lisäksi oli hän siksi sairas ja surkeassa kunnossa, ettei hänellä ollut tarmoa eikä halua ryhtyä sitä pohtimaan.

Vasta kun hän huomasi pikkusormessa mutkan, joka johtui vuosia sitten sattuneesta murtumasta, hän tiesi olevansa Marcus O'Brien. Ja samalla koko entisyys välähti hänen mieleensä. Ja huomatessaan peukalon kynnen alla verijäljen, jonka hän oli saanut edellisellä viikolla, oli hän kaksin kerroin varma omasta itsestään. Silloin hän tiesi, että nuo kamalat kädet kuuluivat Marcus O'Brienille, mikä oli pilkulleen samaa, kuin että Marcus O'Brien kuului noihin käsiin. Ensiksi heräsi hänessä ajatus, että hän oli sairas, että hänessä oli ollut jokikuume. Silmien aukaiseminen oli niin tuskallista, että hän piti ne jatkuvasti suljettuina. Virrassa ajelehtiva oksa antoi veneen kupeeseen terävän napsahduksen. Hän arveli jonkun koputtavan majan ovelle ja sanoi: "Sisälle". Odotettuaan hetkisen turhaan hän ärähti: "Ole ulkona sitten, hitto soikoon." Mutta yhtä kaikki hän toivoi, että koputtaja tulisi sisään ja kertoisi hänelle, miten ja kuinka kauan hän oli sairastanut.

Mutta vähitellen alkoi edellinen yö selvitä hänen aivoissaan. Ei hän ollutkaan sairastunut. Hän oli yksinkertaisesti ollut päissään ja nyt oli hänen aika nousta sekä lähteä työhön. Työstä johtui kultalöytö mieleen ja samalla hän muisti, että hän ei ollut suostunut luovuttamaan sitä kymmenestätuhannesta dollarista. Äkkiä hän nousi ylös ja pinnisti silmänsä auki. Silloin hän näki olevansa veneessä, joka ajelehti ruskeana tulvivalla Yukonilla. Kuusien peittämät rannat ja saaret olivat outoja. Vähäksi aikaa hän hölmistyi. Mitä kaikki tämä saattoi merkitä. Viimeöisen juomingin hän jaksoi muistaa, mutta sen ja hänen nykyisen asemansa välillä ei ollut vähintäkään yhteyttä.

Sulkien silmänsä hän nojasi pakoittavan päänsä käsiinsä. Mitä oli tapahtunut? Hitaasti kohosi kamala ajatus hänen aivoihinsa. Hän taisteli vastaan, koetti torjua sen luotaan, mutta itsepintaisena se pyrki esille: hän oli tappanut jonkun. Vain se kykeni selittämään, miksi hän ajelehti Yukonilla avonaisessa veneessä. Red Cow'n lakia, jota hän oli niin kauan soveltanut toisiin, oli nyt sovelletettu häneen. Hän oli tappanut miehen ja hänet oli pantu virran vietäväksi. Mutta kenet? Hän pinnisti sairaita aivojaan saadakseen vastauksen, mutta muuta hän ei saanut sieltä esille, kuin hämärän muiston, että hänen päälleen oli kaatunut ruumiita ja hän oli iskenyt niitä. Ketä ne mahtoivat olla? Kenties hän oli tappanut useampia. Hän tunnusteli vyötään. Puukko oli poissa tupesta. Sillä hän oli varmasti tekonsa tehnyt. Mutta varmasti oli täytynyt olla joku syy tappamiseen. Hän avasi silmänsä ja tarkasteli venettä kauhun vallassa. Muonaa ei ollut, ei hituistakaan. Voivotellen hän istahti tuhdolle. Hän oli tappanut aiheettomasti. Häneen oli laki sovelletettu ankarimmassa muodossaan.

Puolentunnin verran hän istui liikahtamatta puristellen särkevää päätään ja koettaen ajatella. Sitten hän otti vatsaa vilvottavan vesisiemauksen laidan yli. Se teki hyvää. Nousten seisomaan ja kuulijanaan ainoastaan villi, keväinen luonto, hän pyhästi kirosi juomisen. Senjälkeen hän sitoi veneen vedessä ajelehtivaan suureen mäntyyn, joka kulki syvemmällä kuin vene ja senvuoksi myöskin nopeammin. Pestyään kasvonsa ja kätensä hän istahti uudelleen perälaudalle ajattelemaan. Kesäkuu oli lopullaan. Beringinmerelle oli kaksituhatta mailia. Vene kulki keskimäärin viisi mailia tunnissa. Niin korkealla pohjoisessa ei siihen vuodenaikaan ollut pimeätä milloinkaan ja siksi hän saattaisi kulkea vuorokauden läpeensä. Se merkitsisi satakaksikymmentä mailia päivässä. Jos onnettomien sattumien varalle jätetään kaksikymmentä, niin jää sata mailia päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä hän saapuisi Beringinmerelle. Ja sitä varten ei hänen tarvitsisi ponnistella vähääkään, joki tekisi kaiken työn. Hän saisi makailla veneenpohjalla ja säästellä voimiaan.

Kahteen päivään hän ei syönyt mitään. Kun hän sitten joutui sellaiselle kohdalle, missä rannat olivat matalat, niin hän meni maihin kooten siellä villien hanhien ja sorsien munia. Tulitikkuja hänellä ei ollut ja munat oli syötävä raakoina. Hyvältä ne eivät maistaneet, mutta pitiväthän ne hänet pystyssä. Kuljettuaan napapiirin poikki hän saapui Hudson-yhtiön asemalle. Ruokavarasaattue ei ollut vielä saapunut Mackenzieltä ja asemalta oli muona tyyten lopussa. Hänelle tarjottiin sorsanmunia, mutta hän selitti, että hänellä oli niitä bushelin verran veneessään. Myöskin tarjottiin hänelle wiskyryyppyä, mutta sen hän torjui kiivaasti. Tulitikkuja hän kuitenkin sai ja sitten hän keitti munat. Joen suupuolella vastatuulet hidastuttivat hänen kulkuaan, joten hän sai kaksikymmentäneljä päivää tulla toimeen pelkät munat ravintonaan. Onnettomuudeksi oli hän nukkuessaan sivuuttanut sekä St. Paulin että Pyhän Ristin lähetysasemat. Ja vilpittömästi hän saattoi sanoa, kuten hän myöhemmin teki, että Yukonin varrella olevista lähetysasemista puhuminen oli humpuukia. Siellä ei niitä ollut, sen hän ainakin tiesi.

Beringinmerelle päästyään vaihtui hänen ruokajärjestyksensä, munien sijalle tuli hylkeenliha, ja mahdoton oli hänen milloinkaan saada selville, kumpi oli hänestä parempi. Vuoden lopulla pelasti eräs Yhdysvaltain tullikutteri hänet ja seuraavana talvena hän hyvällä menestyksellä esiintyi San Fransiscossa raittiusluennoitsijana. Siltä alalta hän löysi kutsumuksensa. "Välttäkää pulloa", on hänen iskusanansa ja taisteluhuutonsa. Kautta rantain hän koettaa kuulijoissaan herättää vaikutelman, että hänen omassa elämässään on pullo aiheuttanut suuren onnettomuuden. Myöskin on hän maininnut omaisuuden menetyksestä, joka oli aiheutunut tuosta pahanhengen helvetillisestä viettelysjuomasta, mutta tämän tapahtuman takaa kuulijoille häämöittää joku kaamea, arvaamaton onnettomuus, josta pullo on vastuussa. Hän on hyvin menestynyt alallaan, harmaantunut ja saanut osakseen kunnioitusta käydessään kiivasta sotaa väkeviä juomia vastaan. Mutta Yukonin rannoilla Marcus O'Brienin kummallinen kohtalo kulkee yhä kertomuksena. Se on sellainen selvittämätön tapaus, joka ihmeellisyydessä vetää vertoja sir John Franklinin katoamiselle.

MERKKI

Enää en paljoa muistele Stephen Mackayeta, vaikka minulla aikoinani oli tapana käyttää hänen nimeään vannomisen vahvistukseksi. Tunnustan, että niihin aikoihin rakastin häntä enemmän kuin omaa veljeäni. Mutta jos nyt vielä joskus kohtaan Stephen Mackayen, niin en ole vastuunalainen teoistani. Minä en jaksa sulattaa sitä, että sellaisen miehen, jonka kanssa olin veljellisesti jakanut ruuan ja vuodehuovat ja jonka kanssa yhdessä olimme ponnistelleet Chilcootin solassa, pitikin menetellä niin, kuin hän teki. Pidin aina Stevea rehtinä miehenä ja kelpo toverina, jonka luonteessa ei ollut kostonhimon eikä ilkeämielisyyden hiventäkään. Mutta ikinäni en enää luota ihmistuntemukseeni. Nähkääs, minä hoitelin sitä miestä, kun hän makasi tyfoidikuumeessa, yhdessä näimme nälkää Stewartin latvoilla ja hän pelasti henkeni Little Salmonilla. Ja nyt kaikkien yhdessä elettyjen vuosien jälkeen en voi sanoa hänestä muuta, kuin että hän on kehnoin mies, minkä ikinä olen tuntenut.

Lähdimme Klondikea kohti syksyllä 1897, jolloin kultakuume oli kiihkeänä, mutta lähdimme siksi myöhään, ettemme ehtineet Chilcootin yli ennen vesien jäätymistä. Puolitiessä saimme ottaa varustuksemme selkäämme ja kun alkoi sadella lunta, koetimme hankkia koiria vetämään tavaramme loppumatkan. Siten satuimme saamaan Merkin. Koirat olivat silloin kalliita ja me saimme maksaa siitä satakymmenen dollaria. Ja se näytti kyllä hintansa arvoiselta. Sanoin näytti, sillä se oli komeimpia koiria, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sen paino oli kuusikymmentä naulaa ja kaikesta päättäen se oli hyvä rekikoira. Mutta rodusta oli mahdoton päästä selville. Se ei ollut intiaanikoira, ei Mameluten eikä liioin Hudsonin koira. Se muistutti niitä kaikkia eikä ainoatakaan täydelleen. Ja kaiken lisäksi oli siinä myöskin hieman valkoisen miehen koiraa, sillä toisessa kyljessä oli kellan-ruskean-punaisen-likaisen-valkealla pohjalla – sen värinen oli koiran turkki – vesiastian pohjan suuruinen sysimusta merkki. Juuri senvuoksi me nimitimme koiraa Merkiksi.

Ulkonäössä ei sillä ollut pienintäkään vikaa. Kun se oli hyvässä kunnossa, näkyivät kuhmuiset lihakset joka paikasta. Enkä milloinkaan ole nähnyt Alaskassa niin voimakkaan näköistä koiraa, en myöskään niin älykkäältä näyttävää. Kun sitä silmäili, niin varmasti uskoi, että se kykeni vetämään enemmän kuin kolme samanpainoista koiraa. Kenties olisi se voinutkin, mutta minä vaan en sitä nähnyt. Ei äly sitä siihen suuntaan ohjannut. Varastamisessa ja ruuan hankkimisessa se oli mestari. Sillä oli sellainen vaisto, että se suorastaan haistoi etukäteen, milloin olisi ollut käytävä käsiksi työhön, ja silloin se yritti hiipiä syrjään. Ja päästyään irti, osasi se yhtä taitavasti pysyäkin irti. Mutta kun se joutui työhön, niin olisi sydämenne vuotanut verta nähdessänne, miten äly siitä täydelleen hävisi ja jäljelle jäi vain kömpelö, hoippuva, tyhmä ja veltto rakki.

Joskus olen ajatellut, ettei se ollutkaan tyhmyyttä. Kentiespä oli koira liian viisas tehdäkseen työtä, kuten jotkut tuntemani miehet. Kentiespä se älykkyydessään veti meitä kaikkia nenästä. Mahdollisesti se harkitsi kaiken ja arveli, että ottaen selkäsaunan silloin tällöin ja tekemättä työtä oli paljoa mukavampaa kuin tehdä aina työtä ja säästyä selkäsaunalta. Kyllä sillä koiralla oli tarpeeksi älyä sellaisiin mietiskelyihin. Sanonpa teille, että olen istunut ja katsonut sen silmiin, kunnes kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani sen silmistä kuvastuvaa älykkäisyyttä. En osaa keksiä sopivia sanoja selittääkseni sitä. Siihen eivät tyhjät sanat riitä. Näin sen, siinä kaikki. Joskus tuntui minusta, että näin ihmisen sieluun, kun katsoin koiraa silmiin. Ja se, mitä siellä näin, herätti omassa mielessäni kaikenlaisia ajatuksia sielunvaelluksesta ja muusta sellaisesta. Ja sanon teille, vaistomaisesti tunsin, että sen eläimen silmissä oli jotain suurta. Sanoman ne sisälsivät, mutta minä en ollut tarpeeksi suuri kyetäkseni sitä tajuamaan. Ja mitä se lienee ollutkaan (tiedän, että puhun naurettavasti) – mitä se lieneekään ollut, se oli minua voimakkaampi. En voi antaa teille aavistustakaan siitä, mitä eläimen silmissä näin. Ei se ollut valoa eikä se ollut väriä. Jotain liikkuvaa se oli. Se liikkui poispäin, vaikka itse silmät pysyivätkin aivan hievahtamatta. Ja luonnollisestikaan en minä nähnyt sen liikkuvan. Tunsin vain vaistomaisesti, että se liikkui. Se oli ilme – juuri sitä se oli – ja minä sain siitä vaikutelman. Ei, samanlainen kuin pelkkä ilme se ei ollut. Siinä oli enemmän. En tiedä, mitä se oli, mutta se herätti minussa sukulaisuuden tunteen yhtä kaikki. Eipä siltä, ei se tunne ollut senttimentalinen. Paremminkin se sukulaisuus merkitsi tasavertaisuutta. Enkä usko, että se oli tietoista. Varmastikin oli se koiran puolelta tiedotonta. Kun se kerran oli olemassa, niin se oli, ja minkä sille voi, että se kuvastui näkösälle. Ei se kuvastunut, se liikkui. Tiedän puhuvani roskaa, mutta jos te olisitte katselleet koiraa silmiin, kuten minä tein, niin ymmärtäisitte. Steveen se oli tehnyt samanlaisen vaikutuksen. Katsokaas, yritin kerran tappaa Merkin, eihän siitä ollut mihinkään, mutta siinä yrityksessä kärsin tappion. Talutin sen pensaikkoon. Hitaasti ja vastahakoisesti se tuli mukanani. Se tiesi, mitä oli tekeillä. Sopivalle kohdalle pysähdyin, poljin jalallani talutusnuoraa ja vedin esille ison Colt-revolverini. Ja koira istahti rauhallisesti katsellen minua. Sanon teille, ei se rukoillut, se vain katsoi. Ja sen silmissä näin liikkuvan, juuri niin, liikkuvan, niin paljon käsittämätöntä. Todellisuudessa en nähnyt liikettä. Mielessäni sen näin, sillä kuten jo äsken sanoin, minä luullakseni vain tunsin sen. Ja sanonpa teille nyt sen suoraan: se oli minulle ylivoimaista. Se olisi ollut samaa kuin tappaa mies, tietoinen, rohkea mies, joka rauhallisesti katsoo asettanne ikäänkuin sanoakseen: "Ketä pelottaa?" Ja lisäksi näytti silmien sisältämä sanoma olevan niin lähellä, että minä nopean laukauksen asemesta pysähdyin nähdäkseni, voisinko sen nyt tajuta. Tuossa se oli, aivan edessäni, vilahdellen koiran silmissä. Ja sitten oli kaikki liian myöhäistä. Minua rupesi pelottamaan. Koko ruumiini vapisi ja vatsassani tuntui nykäyksiä, jotka; saattoivat minut merikipeäksi. Istuin vain ja katselin koiraan, joka puolestaan katsoi minuun, kunnes luulin tulevani hulluksi. Tahdotteko tietää, mitä tein? Heitin revolverin maahan ja juoksin takaisin leiriin Jumalan pelko sydämessäni. Steve ivaili minua. Mutta, nähkääs, viikkoa myöhemmin Steve vei Merkin metsään samassa aikomuksessa. Steve palasi yksin, mutta vähän ajan kuluttua Merkki tipsutteli takaisin, sekin.

Joka tapauksessa ei Merkki tahtonut tehdä työtä. Olimme maksaneet siitä satakymmenen dollaria viimeisistä pennosistamme ja se ei tahtonut tehdä työtä. Se ei tahtonut edes vetää vetohihnaa tiukalle. Kun ensi kerran panimme sen valjaisiin, puheli Steve sille ja se ikäänkuin vapisi, siinä kaikki. Ei yritystäkään vetämiseen. Koira vain seisoi siinä tutisten kuin hyytelö. Steve kosketti sitä piiskalla. Se vingahti, mutta ei hievahtanut. Toinen sivallus, hieman lujempi. Se rupesi ulvomaan, tavallista, pitkäveteistä sudenulvontaa. Silloin Steve raivostui ja antoi sille sivalluksen toisensa jälkeen, ainakin puolisentusinaa, ja juoksujalkaa minä kiiruhdin teltalta.

Sanoin Stevelle, että hän kohteli eläintä raa'asti, ja silloin oli meillä sananvaihto, ensimäinen, mitä meillä oli ollut. Hän heitti piiskan lumeen ja poistui raivoissaan. Otin piiskan ja menin koiran luokse. Merkki vapisi ja hytisi painautuen maahan, ennenkuin ehdin piiskaa heilauttaakaan. Kun se sai ensimäisen sivallukseni, alkoi se ulvoa ikäänkuin makkarakoneessa. Steve palasi ilkkuen minulle ja minä pyysin anteeksi äskeiset sanani.

Mahdotonta oli saada Merkkiä tekemään mitään. Ja kaiken muun hyvän lisäksi se oli pahin ahmatti koiraksi, mitä olen milloinkaan nähnyt. Päälle päätteeksi se oli mitä taitavin varas. Sitä vastaan oli mahdoton turvautua. Monen aamiaisen saimme syödä ilman silavaa, sillä Merkki oli ennättänyt ennen meitä. Ja juuri sen koiran tähden me olimme vähällä kuolla nälkään Stewartin latvoilla. Se älysi keinon murtautua lihasäiliöömme, ja mitä se ei itse jaksanut syödä, sen söivät valjakkomme muut koirat. Mutta puolueeton se oli. Se varasti kaikilta. Väsymättä se oli aina liikkeessä tarkkaan nuuskien kaikki paikat. Eikä viittä mailia lähempänä ollut ainoatakaan leiripaikkaa, jota se ei olisi tarkastanut. Pahinta oli, että sen vierailulaskut tuotiin aina meidän maksettaviksemme, mikä olikin varsin oikein, sillä se oli maan tapa. Mutta raskasta se meille oli etenkin ensimäisenä Chilcootin luona viettämänämme talvena saadessamme maksaa kokonaisia kinkkuja ja silavakylkiä, joita emme olleet syöneet emmekä edes nähneet. Tapella se osasi myöskin, se koira. Kaikkea muuta se osasi tehdä paitsi työtä. Milloinkaan se ei vetänyt naulaakaan, mutta se oli koko valjakon pomo. Ja kyllä se osasi pitää toiset koirat kurissa. Se käyttäytyi kuin öykkäri tyrmistyttäen toiset koirat ja aina oli niistä jollakin tuoreet muistot Merkin hampaista. Mutta ei se ollut pelkkä öykkäri. Se ei pelännyt ainoatakaan neljällä jalalla kulkevaa oliota. Ja olen nähnyt sen yksin menevän vieraaseen valjakkoon pelkästään tappelemaan ilman pienintäkään syytä. Kerroinko jo, että se osasi syödä. Kerran tapasin sen syömästä piiskaa. Se on ihan totta. Siimasta se oli aloittanut ja minun saapuessani oli se päässyt kädensijaan asti, joka parhaillaan oli menossa.

Mutta komean näköinen se oli. Ensimäisen viikon lopulla me myimme sen seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista ratsastavalle poliisille. Heillä oli kokeneita koiranajajia ja tiesimme, että kun Merkki olisi kulkenut kuudensadan mailin matkan Dawsoniin, niin olisi se hyvä ajokoira. Sanoin, että tiesimme, sillä silloin olimme vasta äskettäin tutustuneet Merkkiin. Vähää myöhemmin emme olleet niin ajattelemattomia, että olisimme tienneet mitään mistään, mikä sitä koski. Viikkoa myöhemmin heräsimme varhain aamulla kimakimpaan koiratappeluun, mitä ikinä olimme kuulleet. Merkki oli palannut takaisin ja oli parhaillaan opettamassa kuria valjakollemme. Sinä aamuna oli aamiaisemme alakuloinen, sen sanon. Mutta kahta tuntia myöhemmin mielialamme kirkastui, kun myimme Merkin viralliselle kuriirille, joka oli matkalla Dawsoniin kuljettaen hallituksen viestejä. Sillä kertaa Merkki viipyi vain kolme päivää, ja kuten tavallisesti, juhli tuloaan panemalla toimeen kunnon metelin.

Kun olimme saaneet omat varustuksemme solan yli, vietimme talven ja kevään kuljettaen toisten tavaroita ja ansaitsimme hyvin. Myöskin Merkki tuotti meille rahaa. Kun olimme myyneet sen yhden kerran, myimme sen myös kaksikymmentä kertaa. Aina se palasi eikä kukaan vaatinut meiltä rahojaan takaisin. Emme me tahtoneet Merkistä rahaa. Olisimme maksaneet sievoisen summan, jos kuka hyvänsä olisi sen meiltä ottanut. Meidän oli päästävä siitä eroon ja lahjoittaa emme sitä voineet, sillä se olisi herättänyt epäilyksiä. Mutta siksi komea sillä oli ulkomuoto, että sen myyminen ei milloinkaan tuottanut vaikeuksia. "Tottumaton", sanoimme me vain ja siitä maksettiin tavanmukainen hinta. Myimme sen niinkin halvasta kuin kahdestakymmenestäviidestä dollarista ja kerran saimme siitä sataviisikymmentä. Sillä kertaa toi ostaja omassa persoonassaan Merkin takaisin. Hän ei suostunut ottamaan takaisin rahoja, mutta tapa, millä hän meitä soimasi, oli peloittavan kunnioitustaherättävä. Hän sanoi pitävänsä hintaa halpana siitä, että hän sai sanoa meille, mitä hän meistä ajatteli. Ja me tunsimme mielessämme, että hänellä oli oikeus puolellaan emmekä vähääkään sanoneet hänelle vastaan. Mutta en vielä tähän päivään asti ole saanut takaisin samanlaista omanarvontuntoa, kuin mitä tunsin, ennenkuin mies minut häpäisi.

Jäiden lähdettyä nostimme tavaramme Lake Bennettin malliseen veneeseen ja lähdimme kohti Dawsonia. Meillä oli hyvä koiravaljakko ja luonnollisesti sijoitimme sen tavaroittemme päälle. Merkki oli mukana, siitä oli mahdoton päästä eroon. Ja toistakymmentä kertaa se ensimäisenä päivänä työnsi jonkun koiran tappelussa veneestä veteen. Siellä oli ahtaat paikat ja se ei näyttänyt pitävän tungoksesta.

"Avarat tilat tuo koira tarvitsee", sanoi Steve seuraavana päivänä.

"Jätetään se maihin."

Niin teimme ja laskimme veneen Caricon Crossingin luona likelle rantaa ja kehoitimme sitä hyppäämään. Kaksi muuta koiraa, hyvää koiraa, hyppäsi sen mukaan ja meiltä meni kaksi kokonaista päivää niitä etsiessämme. Milloinkaan emme enää niitä kumpaakaan nähneet, mutta siksi suuri oli Merkin menosta johtunut helpotuksentunne, että pidimme hintaa halpana, samoinkuin se mies, joka menetti sataviisikymmentä dollaria. Ensimäistä kertaa moniin kuukausiin Steve ja minä nauroimme vihellellen ja naureskellen. Olimme iloisia kuin pääskyset. Synkät päivät oli sivuutettu. Painajainen oli väistynyt. Merkki oli mennyt.

Kolme viikkoa senjälkeen seisoimme Steve ja minä joen rannalla Dawsonissa. Pieni Lake Bennettiltä saapuva laiva lähestyi juuri rantaa. Äkkiä näin Steven hypähtävän ja kuulin hänen sanovan jotain varsin rumaa, joka ei ollut hänen tapaistaan. Rupesin tarkastelemaan laivaa ja siinäpä se! Laivan keulassa istui Merkki karvat pystyssä. Heti livahdimme me tiehemme kuin kaksi piestyä kylänrakkia tahi oikeudenkättä lymyilevää pahantekijää. Niin arveli poliisiluutnanttikin, joka näki meidän luikkivan tiehemme. Hän epäili, että laivassa saapui meitä etsiviä lainvalvojia. Laivan tuloa hän ei jäänyt odottamaan, vaan seurasi perässämme ja pidätti meidät kapakan nurkassa. Meillä oli varsin hupaista selitellessämme, sillä me emme suostuneet lähtemään takaisin laivalle, missä olisimme tavanneet Merkin. Lopuksi hän jätti meidät toisen poliisimiehen vartioitaviksi ja meni itse laivalle. Hänestä selviydyttyämme menimme majallemme. Sinne saapuessamme istui Merkki ovella meitä odottelemassa. Mistä ihmeestä se tiesi meidän asuvan siellä? Sinä kesänä oli Dawsonissa väkeä neljäkymmentätuhatta henkeä ja miten totta tosiaan se osasi löytää juuri meidän majamme? Mistä se saattoi ensiksikin tietää, että me olimme Dawsonissa? Sen jätän teidän pohdittavaksenne. Mutta älkää unohtako, mitä olen kertonut sen älystä ja siitä ihmeellisestä kuolemattomuuden vaikutelmasta, joka minussa syntyi katsoessani sen silmiin.

Nyt oli mahdotonta koettaakaan päästä siitä enää eroon. Dawsonissa oli liian paljon sellaisia miehiä, jotka olivat ostaneet sen Chilcootilla, ja puhe siitä levisi nopeasti. Useita kertoja panimme sen Yukonia alaspäin lähtevään laivaan. Mutta seuraavalla laiturilla se hyppäsi maihin ja juoksi rantaa myöten takaisin. Emme saaneet sitä myydyksi, emme voineet sitä tappaa (kumpikin olimme koettaneet) eikä kukaan muukaan kyennyt sitä tappamaan. Se koira oli noiduttu. Kerrankin näin sen pääkadulla käyvän tappeluun vastassaan viisikymmentä koiraa. Ja kun koirat erotettiin, oli se vahingoittumattomana jaloillaan, kun taas sen vastassa olleista koirista kaksi makasi kuolleena.

Näin sen majuri Dinwiddien keittiöstä varastavan niin raskaan hirvenlihakimpaleen, että koira töintuskin pääsi karkuun nopeammin kuin sitä kirves kädessä ajava rva Dimwiddien intiaanikeittäjätär. Kun koira intiaaninaisen luovuttua takaa-ajosta pääsi mäelle, tyhjensi majuri Dinwiddie sitä kohti kertaakaan osaamatta. Sitten saapui poliisi paikalle ja pidätti majurin ampuma-aseen käyttämisestä kaupungin sisällä. Majuri Dinwiddie maksoi sakkonsa, kun taas Steve ja minä maksoimme hirvenlihasta dollarin naulalta luineen päivineen. Sen oli hänkin siitä maksanut. Liha oli sinä vuonna kallista.