Kitabı oku: «Susikoira», sayfa 7

YHDESTOISTA LUKU.
Hylkiö

Lip-lip synkisti edelleen Valkohampaan elämää, niin että se kävi pahankurisemmaksi ja hurjemmaksi, kuin sillä luonnon mukaan oli oikeutta. Villeys kuului sen luonteeseen, mutta näin kehittynyt villeys nousi yli tavallisen määrän. Se tuli ihmiseläintenkin kesken kuuluisaksi hurjuudestaan. Milloin hyvänsä leirissä syntyi hälinää ja häiriötä, tappelua ja kinastelua, milloin hyvänsä joku nainen nosti mellakan varastetun lihakappaleen vuoksi, varmasti saattoi tavata Valkohampaan siihen sekaantuneena ja usein juuri pahimpana syyllisenä. Ihmiset eivät viitsineet ottaa selkoa sen käyttäytymisen syistä. He havaitsivat vain seuraukset, ja ne olivat huonot. Se oli salakähmäilijä ja varas, ilkimys ja rauhanhäiritsijä; ja vihastuneet naiset sanoivat sille päin silmiä, sen tarkastaessa heitä valppaana ja valmiina väistämään ketterästi lennähteleviä heittoaseita, että se oli susi ja kelvoton olento ja saisi vielä huonon lopun.

Se havaitsi joutuneensa koko tuon väkirikkaan leirin hylkiöksi. Kaikki nuoret koirat seurasivat Lip-lipin esimerkkiä. Valkohampaan ja niiden välillä vallitsi erotus. Ehkä ne vainusivat sen villin alkuperän ja tunsivat vaistomaisesti sitä kohtaan vihamielisyyttä, jota kotikoira tuntee sutta kohtaan. Olipa asian laita mikä tahansa, ne yhtyivät Lip-lipin kera sitä vainoamaan. Ja julistettuaan kerran sodan sitä vastaan ne katsoivat itsellään olevan kyllin syytä jatkaa sitä. Tuon tuostakin jokainen niistä sai tuta sen hampaita; ja sen kunniaksi oli mainittava, että se antoi enemmän kuin itse sai. Monen niistä se saattoi löylyttää kahden taisteltaessa, mutta kaksintaisteluja ei sille tarjottu. Milloin sellainen oli alkamassa, se oli heti merkkinä kaikille nuorille koirille, jotka saapuivat juosten joka taholta ja syöksyivät tämän yhden kimppuun.

Tästä vainosta se oppi kaksi tärkeätä seikkaa: miten joukkotaistelussa oli suoriuduttava ja kuinka lyhimmässä ajassa oli yksinäiselle koiralle tuotettava suurinta vauriota. Jos tahtoi pysyä hengissä, täytyi pysyä jaloillaan keskellä vihollisjoukkoa, ja tämän taidon se oppi hyvin. Se kykeni säilyttämään tasapainonsa yhtä varmasti kuin kissa. Saattoivatpa suuretkin koirat lennättää sen taakse päin tai sivulle käsin raskaan ruumiinsa tölmäyksellä, ja paikaltaan se lensi joko ilmassa tai liukuen maassa; mutta aina sillä oli jalat allaan päin maaemoa.

Koirien tapellessa käy varsinaisen kahakan edellä tavallisesti valmisteluja – siinä äristään, pörrötetään karvoja ja tepastellaan jäykin jaloin. Mutta Valkohammas oppi jättämään oheen nämä mutkat. Vitkastelu merkitsi sitä, että saisi kaikki nuoret koirat kimppuunsa. Sen oli suoritettava työnsä nopeasti ja sitten poistuttava. Niinpä se oppi tukahduttamaan kaikki varoitukset. Se syöksyi kimppuun ja puraisi ja viilsi silmänräpäyksessä, ennenkuin vihollinen saattoi valmistautua vastarintaan. Sitten se oppi tuottamaan nopeasti ankaria vaurioita. Myöskin yllätyksen merkityksen se oppi oivaltamaan. Koira oli jo puoleksi piesty, jos sen kimppuun pääsi yllättämällä, viilsi sen kylkeen haavan tai raateli korvan siekaleiksi, ennenkuin se edes tiesi, mitä tapahtui.

Sitä paitsi oli merkillisen helppoa kumota yllätetty koira, ja koira, joka siten oli joutunut kumoon, paljasti aina hetkeksi pehmeän kurkkunsa – arimman kohtansa, johon oli iskettävä hengen nitistämiseksi. Valkohammas tunsi tämän kohdan. Se tuntemus oli periytynyt sille suoraan metsästäviltä susilta. Niinpä Valkohammas, ryhtyessään hyökkäämään, menetteli seuraavasti: ensiksi oli tavattava nuori koira yksinään, toiseksi se oli yllätettävä ja työnnettävä kumoon, ja kolmanneksi hampaat oli iskettävä pehmeään kurkkuun.

Koska se oli vain puolikasvuinen, sen leuat eivät olleet vielä kehittyneet kyllin isoiksi tai kyllin voimakkaiksi, jotta tuo kurkkuote olisi käynyt kuolettavaksi; mutta leirissä kulki moni nuori koira runnelluin kurkuin todistuksena Valkohampaan aikomuksesta. Ja eräänä päivänä, kun se tapasi erään vihollisensa yksin metsän laidassa, sen onnistui, kumoamalla se useat kerrat ja tuon tuostakin käymällä kurkkuun kiinni, katkaista valtimo ja vastustajansa elämänlanka. Sinä iltana leirissä oli aika melske. Teko oli huomattu, tapahtumasta oli toimitettu viesti surmatun koiran isännälle, naiset muistelivat kaikkia lihavarkauksia, ja monet kiukkuiset äänet ahdistelivat Isoa Majavaa. Mutta hän seisoi päättäväisenä kotansa ovella ja kieltäytyi jättämästä sisään teljettyä rikollista kostoa huutavan heimon käsiin. Valkohammasta alkoivat vihata sekä ihmiset että koirat. Tänä kehityskautenaan se ei ollut hetkeäkään turvassa. Jokaisen koiran hampaat, jokaisen ihmisen käsi uhkasi sitä. Heimolaiset sitä tervehtivät äristen, jumalat sadatellen ja kiviä heitellen. Se eli jännityksessä. Se oli aina altis hyökkäämään tai ketterä väistämään hyökkäyksiä, silmä oli herkkä huomaamaan odottamattomia heittoaseita; se oli valmis toimimaan äkisti ja tyynesti, syöksymään kimppuun välähtävin hampain tai hypähtämään erilleen uhkaavasti äristen.

Äristä se osasi hirvittävämmin kuin yksikään toinen koira, nuori tai vanha, koko leirissä. Ärinän tarkoituksena on varoittaa tai peloittaa, ja tarvitaan arvostelukykyä päättämään, milloin sitä on käytettävä. Valkohammas tiesi, miten ja milloin se oli synnytettävä. Ärinäänsä se sisällytti kaiken, mikä on häijyä, pahanilkistä ja kammottavaa. Kun sen kuono kurtistui yhtämittaisiin nykähdyksiin, karvat pörhistyivät aaltoihin, kieli livahti suusta ulos ja taas sisään kuin punainen käärme, korvat painuivat taaksepäin, silmät kiukkua kipenöivät, huulet työntyivät erilleen paljastaen kuolaa valuvat hampaat, silloin melkein jokainen hyökkääjä pysähtyi. Yllätettynä tällainen hetkellinen pysähdys antoi sille aikaa miettiä ja valita toimintatapansa. Mutta usein moinen pysähdys myöskin piteni, kunnes hyökkääjä lopulta luopui kokonaan aikeestaan. Ja useamman kuin yhden täysikasvuisen koiran edessä Valkohammas saattoi ärinänsä turvissa ryhtyä kunnialla peräytymään.

Ollen puolikasvuisten penikkain keskuudessa hylkiö, se saattoi verisellä menettelytavallaan ja erinomaisella taidollaan näiden parven kalliisti maksamaan niiden aloittaman vainon. Kun se ei saanut itse juosta parven mukana, niin asiat kehittyivät sille tolalle, ettei yksikään parven jäsenistä voinut juoksennella erillään parvesta. Valkohammas ei sallinut sitä. Sen väijyvän ja salakähmäisen taistelutavan vuoksi nuoret koirat pelkäsivät juoksennella yksinään. Ottamatta lukuun Lip-lipiä niiden oli pakko pysytellä yhdessä suojellakseen itseään tuolta pedolta, jonka olivat tehneet viholliseksensa. Penikka, joka yksinään ilmestyi joen partaalle, oli kuolemaan tuomittu tai sai täyttä laukkaa paeta väijyvää sudenpentua, herättäen koko leirin kimakoilla tuskan ja pelon huudoilla.

Mutta Valkohampaan kostotyöt eivät päättyneet vielä sittenkään, kun nuoret koirat olivat täysin oppineet tajuamaan, että niiden oli turvauduttava toisiinsa. Se hyökkäsi niiden kimppuun tavatessaan ne yksinään, ja ne ahdistelivat sitä ollessaan koolla. Niiden tarvitsi vain nähdä se rynnätäkseen heti sen perään, jolloin se nopeutensa avulla useimmiten pääsi turvaan. Mutta huonosti kävi koiran, joka tällaisessa ajossa ennätti toveriensa edelle! Valkohammas oli oppinut pyörähtämään äkisti ahdistajansa kimppuun, joka oli jättänyt parven jälkeensä, ja runtelemaan sen perin pohjin, ennenkuin toiset ennättivät perille. Näin kävi sangen usein, sillä jouduttuaan kerran alkuun koirat olivat herkät menettämään malttinsa ajon kiivaudessa, kun taas Valkohammas ei koskaan menettänyt malttiaan. Vilkaisten juostessaan taaksepäin se oli aina valmis kiepsahtamaan päin ja puskemaan kumoon ylen innokkaan ahdistajan, joka oli kiitänyt toveriensa edelle.

Nuorien koirain luonto vaatii leikkiä, ja kun nyt olot olivat kehittyneet tällaisiksi, ne käsittivät tämän sodankäynnin leikikseen. Niinpä Valkohampaan ajo muodostui niiden päähuvitukseksi – samalla kyllä hengenvaaralliseksi ja aina uhkaavaksi huvitukseksi. Se taasen uskalsi kaikkialle, ollen nopeajalkaisin. Sinä aikana, jolloin se odotteli turhaan emoaan takaisin, se juoksutteli parvea monesti hurjaa kyytiä pitkin läheisiä metsiä. Mutta aina parvi kadotti sen näkyvistään. Sen hälinä ja ulvonta varoitti sitä vaarasta; itse se juoksi yksinään, pehmeäjalkaisena, hiljaisesti liukuvana varjona puiden keskellä, kuten isä ja emo ennen sitä. Sitä paitsi se oli paljon läheisemmässä yhteydessä erämaan kanssa kuin ne ja tunsi sen juonet ja salaisuudet. Perin mielellään se turvautui siihen kepposeen, että peitti jälkensä virtaavaan veteen astuen ja makasi sitten hiljaa läheisessä viidakossa kuunnellen vainoojain pettyneinä hälisevän.

Kun se näin oli oman heimonsa ja ihmisten vihaama, aina ahdistettuna ja itsekin alinomaa sotajalalla, se kehittyi nopeasti ja yksipuolisesti. Sellaisessa maaperässä eivät ystävällisyys ja rakkaus voineet versoa. Eikä sillä niistä ollutkaan edes hämärintä aavistusta. Sen lakina oli totella väkevämpää ja sortaa heikompaa. Iso Majava oli jumala ja väkevä. Sen vuoksi Valkohammas totteli sitä. Mutta nuorempi tai pienempi koira oli heikko – sellaisen olion voi tuhota. Sen kehitys kulki kohti valtaa. Jotta se saattaisi taistella uhkaavaa vahinkoa ja tuhoa vastaan, sen hävittämis- ja suojelemiskyky kehittyi suhteettomasti. Siitä tuli liikkeiltään muita koiria nopeampi, ketteräjalkaisempi, ovelampi, tuhoisampi, joustavampi, lihaksiltaan jäntevämpi, kestävämpi, julmempi, villimpi ja älykkäämpi. Sen täytyi muodostua tällaiseksi, sillä muutoin se ei olisi voinut pitää puoliaan eikä säilyttää henkeään vihamielisessä ympäristössä.

KAHDESTOISTA LUKU.
Jumalten jäljillä

Syksyn tullen, kun päivät lyhenivät ja ilmassa alkoi olla pakkasen tuntua, Valkohampaalle koitti vapautumisen hetki. Leirissä oli useita päiviä vallinnut suuri hälinä. Heimo valmistautui purkamaan kesämajansa ja lähtemään kiluineen ja kaluineen syysmetsästykseen. Valkohammas seurasi näitä hommia kiihkein katsein, ja kun kodat rupesivat häviämään ja ruuhet virran rannalla täyttymään, se ymmärsi asian laidan. Ruuhet tekivät lähtöä, ja muutamat olivat jo kadonneet jokea myöten.

Valkohammas päätti aivan tahallansa jäädä jäljelle. Se odotti, milloin tulisi tilaisuus hiipiä leiristä metsään. Ensin se salasi jälkensä virtaavaan veteen, joka alkoi jo käydä jääriitteeseen rannoilta. Sitten se ryömi syvälle tiheään viidakkoon ja vartosi. Aika kului, ja se nukkui tuntimääriä keskeytymättä. Sitten se heräsi kuullessaan Ison Majavan huutavan itseään nimeltä. Muitakin ääniä se erotti. Ison Majavan vaimo kuului ottavan osaa etsintään, samoin Mit-sa, Ison Majavan poika.

Valkohammas vapisi pelosta, ja vaikka se tunsi vaistomaista pakkoa ryömiä esiin piilopaikastaan, se vastusti sitä. Jonkun ajan kuluttua äänet häipyivät, ja sitten se tuli esiin nauttiakseen yrityksensä menestymisestä. Pimeä läheni, ja se kisaili hetken puiden keskellä iloiten vapaudestaan. Sitten, aivan äkkiä, se havaitsi olevansa yksin. Se istuutui harkitsemaan, kuunnellen salon hiljaisuutta ja ymmällään siitä. Tuntui uhkaavalta, kun ei havainnut mitään liikettä eikä erottanut yhtään ääntä. Siitä tuntui, ikäänkuin jokin näkymätön ja aavistamaton vaara olisi jossain väijynyt. Se alkoi katsella epäluuloisesti synkkinä kohoavia puita ja pimeitä varjoja, joissa saattoi piileskellä ties mitä vaaroja.

Sitten rupesi olemaan kylmä. Ei ollut enää olemassa mitään lämmittävää kodan seinää, jota vasten saattoi kyyristyä. Jalkoja paleli, ja se nosteli vuoroin toista, vuoroin toista etukäpälää. Se kiersi tuuhean häntänsä niiden peitoksi, ja samalla se näki näyn. Tämä ei ollut laisinkaan omituista. Sen sisäiseen näkemykseen oli painunut sarja muistikuvia. Se näki jälleen leirin kotineen ja leimuavine nuotioineen. Se kuuli naisten kimakat huudot, miesten karheat ääret ja koirien ärinän. Sen oli nälkä, ja se muisti, kuinka sille oli heitetty lihapaloja ja kalaa. Nyt ei ollut lihaa odotettavissa – ympärillä vallitsi vain uhkaava hiljaisuus, jota ei saattanut syödä.

Orjuus oli tehnyt sen pehmeämmäksi. Vastuuttomuus oli heikontanut sen. Se oli unohtanut, miten itsestään oli pidettävä huolta. Yö ammotti sen ympärillä. Aistimet, jotka olivat tottuneet leirin hälinään ja meluun, alituisesti näkemään ja kuulemaan jotain, olivat nyt joutuneet joutilaiksi. Nyt ei ollut mitään tehtävänä, ei mitään nähtävänä. Ne jännittyivät havaitakseen jotakin, mikä olisi keskeyttänyt luonnon äänettömyyden ja liikkumattomuuden. Toimettomuus ja tunto siitä, että jotain kauheata oli uhkaamassa, herätti niissä kammoa.

Se hätkähti ankarasti pelosta. Jotain suunnatonta ja muodotonta hyökkäsi sen näköpiirin poikki. Se oli puun varjo, joka siirtyi ohitse, kun tuuli pyyhkäisi pilvet kuun tieltä. Tämän huomattuaan se vinkui heikosti; sitten se tukahdutti vinkunan peläten, että saattaisi herättää väijyvien vaarojen huomion.

Pakkasen puristama puu synnytti kovan paukahduksen. Se oli juuri penikan kohdalla. Tämä ulvahti säikähtyneenä. Sen valtasi pakokauhu, ja se juoksi hurjana kohti kylää. Se tunsi vastustamatonta tarvetta päästä ihmisten seuraan ja suojaan. Sieraimissa oli vielä leirisavun haju. Korvissa kaikuivat äänekkäinä leirin äänet ja huudot. Se ennätti metsästä kuun valaisemalle aukealle, missä ei ollut varjoja eikä pimeyttä. Mutta sen katse ei kohdannutkaan mitään kylää. Se oli unohtanut. Kylä oli hävinnyt.

Hurja pako keskeytyi äkkiä. Eihän enää ollut paikkaa, mihin paeta. Se hiipi murheisena autiolla leiripaikalla, nuuskien tunkioita ja jumalien jättämiä repaleita. Nyt se olisi iloinnut, jos sen ympärillä olisi kalissut kiukkuisten vaimojen lennättämiä kiviä, jos Ison Majavan käsi olisi raivon puuskassa iskenyt sen ruumiiseen; ja riemumielin se olisi tervehtinyt Lip-lipiä ja koko ärisevää, pelkurimaista koiralaumaa.

Se joutui paikalle, missä Ison Majavan kota oli sijainnut. Tämän keskelle se nyt istuutui. Se suuntasi kuononsa kuuta kohti. Kurkkua kouristi ankarasti, suu aukeni, ja sydäntäsärkevänä ulinana pulppusi esille sen orpous ja pelko, kaipaus Kitshiä kohtaan, kaikki menneet murheet ja kärsimykset ja vastaisten vaarojen ja onnettomuuksien aavistus. Nyt kajahti pitkä sudenulvonta, täyteläisenä ja valittavana – ensimmäinen minkä Valkohammas oli synnyttänyt. Päivänkoitto poisti sen pelon, mutta enensi orpouden tunnetta. Paljas maa, joka vielä äskettäin oli vilissyt olentoja, teki yksinäisyyden entistä tuntuvammaksi. Kauaa se ei aprikoinut, ennenkuin teki päätöksensä. Se syöksyi metsään ja noudatti joen rantaa myötävirtaan. Kaiken päivää se juoksi lepäämättä. Se näytti olevan luotu juoksemaan iän kaiken. Rautainen ruumis uhmasi väsymystä. Ja vielä väsymyksen tullen peritty kestävyys terästi sitä ponnistamaan loppumattomiin ja teki sen kykeneväksi pakottamaan nurkuvaa ruumistaan eteenpäin.

Kun joki kääntyi päin äkkijyrkkiä kallioita, se kapusi takana olevien korkeiden vuorten yli. Pääjokeen laskevien purojen ja virtojen poikki se kahlasi tai ui. Monesti se laskeutui jäälle, jota rannoille alkoi muodostua, ja useamman kuin yhden kerran jää murtui alta ja se ponnisteli henkensä edestä kylmissä pyörteissä. Mutta aina se oli varuillaan havaitakseen, poistuivatko jumalain jäljet jossain virralta kääntyen sisämaahan päin.

Valkohammas oli älykkäämpi tavallisia heimolaisiaan, mutta sen ymmärrys ei ollut kyllin laajalle ulottuva kantaakseen Mackenzien toiselle partaalle. Entä jos jumalain jäljet erosivatkin virrasta sillä puolen? Tämä ei juolahtanut koskaan sen mieleen. Myöhemmin, kun se oli matkannut enemmän, varttunut vanhemmaksi sekä viisaammaksi ja oppinut tuntemaan jokia ja jälkiä paremmin, se saattoi tajuta sen mahdolliseksi. Mutta tuo kyky oli vielä vastaisuuden varassa. Nyt se juoksi edelleen sokeasti, sen laskelmiin kuului vain sen oma Mackenzien ranta.

Kaiken yötä se juoksi kohdaten pimeässä tapaturmia ja törmäten päin esteitä, jotka viivyttivät, mutta eivät masentaneet mieltä. Toisen vuorokauden keskipäivällä se oli juossut pysähtymättä kolmekymmentä tuntia, ja sen rautaiset jäntereet alkoivat herpaantua. Ainoastaan mielen sitkeys piti sitä yhä liikkeessä. Se ei ollut syönyt neljäänkymmeneen tuntiin, ja nyt se alkoi käydä heikoksi nälästä. Myöskin tiheään uudistuneet jääkylmät kylvyt vaikuttivat lamauttavasti. Sen sievä turkki oli aivan loassa. Käpäläin leveät känsät olivat verille halkeilleet. Se oli alkanut ontua, ja tämä ontuminen yltyi tunti tunnilta. Vielä pahemmaksi kävi tila, kun taivas pimeni ja alkoi sataa lunta, kosteata, sulavaa, tahmaista ja livettävää lunta, joka salasi maiseman ja peitti epätasaisuudet, niin että matkan teko kävi entistä työläämmäksi ja tuskallisemmaksi.

Iso Majava oli aikonut leiriytyä siksi yöksi Mackenzien vastaiselle rannalle, sillä eränkäynti suuntautui sille taholle. Mutta juuri ennen pimeän tuloa Klu-Kutsh, Ison Majavan vaimo, oli äkännyt tällä rannalla peuran, joka saapui joelle juomaan. Ellei peura olisi tullut juomaan, ellei Mit-sa olisi lumipyryn vuoksi ohjannut ruuhta harhaan, ellei Klu-Kutsh olisi havainnut peuraa ja Iso Majava kaatanut sitä onnistuneella laukauksella, olisivat kaikki seuraavat tapahtumat muodostuneet aivan toisenlaisiksi. Iso Majava ei olisi leiriytynyt Mackenzien tälle puolen, ja Valkohammas olisi kulkenut sivuitse ja jatkanut matkaansa joko kuollakseen tai tavatakseen villit veljensä ja tullakseen niiden kaltaiseksi – viettääkseen suden elämää kaiken ikänsä.

Yö oli saapunut. Lunta laskeutui sakeammin, ja Valkohammas kompasteli ja nilkutti eteenpäin vikisten hiljaa itsekseen. Äkkiä se havaitsi lumessa verekset jäljet. Niin verekset ne olivat, että se tunsi heti niiden merkityksen. Kiihkeänä vinkuen se seurasi niitä joen partaalle puiden keskelle. Sen korviin kajahti leirin ääniä. Se näki nuotion leimuavan, Klu-Kutshin keittävän ja Ison Majavan istuvan kyykyssä ja syödä natustavan raakaa rasvaa! Leirissä oli tuoretta lihaa!

Valkohammas odotti saavansa selkäänsä. Se kyyristyi ja pörrötti hiukan karvojansa sitä ajatellessaan. Sitten se kulki jälleen eteenpäin. Se pelkäsi ja vihasi kuritusta, jonka se tiesi tulevan osakseen.

Mutta se tiesi myöskin, että se saisi nauttia tulen lämpöä, jumalien suojelusta, koirien seuraa – ja vaikka tämä viimeksimainittu olikin vihamielistä, oli se kuitenkin seuraa ja tyydytti sen tarvetta.

Se saapui kiemurrellen ja ryömien tulen valoon. Iso Majava näki sen ja herkesi syömästä. Valkohammas ryömi verkalleen, kiemurrellen ja muristen alennuksessaan ja alistuvaisuudessaan. Se ryömi suoraa päätä Isoa Majavaa kohti, ja tuuma tuumalta sen eteneminen kävi hitaammaksi ja tuskallisemmaksi. Vihdoin se ennätti herransa jalkain juureen ja antautui nyt vapaaehtoisesti sieluineen ja ruumiineen hänen valtaansa. Omasta ehdostaan se saapui ihmisen tulen ääreen ja hänen hallittavakseen. Valkohammas odotti vavisten kuritusta. Käsi sen yläpuolella liikahti. Se kiemurteli vaistomaisesti iskua varroten. Mitään ei tapahtunut. Se vilkaisi salavihkaa ylöspäin. Iso Majava taittoi rasvakimpaletta kahtia. Iso Majava työnsi sille palasen rasvaa! Perin hiljalleen ja hieman epäluuloisesti se nuuski ensin rasvaa ja ryhtyi sitten syömään. Iso Majava määräsi tuotavaksi lihaa ja suojeli sitä toisilta koirilta, kun se söi annostansa. Tämän jälkeen se lepäsi kiitollisena ja tyytyväisenä Ison Majavan jalkojen juuressa, tuijottaen lämmittävään tuleen, räpyttäen silmiään ja torkkuen, tietäen turvallisena, ettei huominen tapaisi sitä vaeltamassa yksinään halki autioiden salojen, vaan ihmis-eläinten leirissä, jumalien parissa, joiden valtaan se oli antautunut ja joiden alamainen se nyt oli.

KOLMASTOISTA LUKU.
Sopimus

Kun joulukuu oli kulunut puolimailleen, lähti Iso Majava matkaamaan Mackenzie-jokea ylöspäin. Mit-sa ja Klu-Kutsh lähtivät hänen kerallaan. Itse hän ajoi reessä, jota vetivät ostetut tai lainatut koirat. Toisessa, pienemmässä reessä ajoi Mit-sa, ja sen eteen oli valjastettu joukkue penikoita. Se oli oikeastaan vain leikkihommaa, mutta tuotti suurta riemua Mit-salle, joka tunsi alkavansa näin päästä miesten kirjoihin. Siten hän myöskin oppi ajamaan ja koulimaan koiria, ja nämä saatiin tottumaan valjaisiin. Olipa reestä sen lisäksi hiukan hyötyäkin, sillä siinä kuljetettiin lähes neljäsataa naulaa varusteita ja elintarpeita.

Valkohammas oli nähnyt leirikoirien uurastavan rekien edessä, joten se ei vastustellut ylen paljoa, kun sen ylle ensi kertaa puettiin valjaat. Kaulaan pantiin sammalella täytetty nahkarengas, jonka kaksi hihnaa yhdisti rintaa ja selkää kiertävään vyöhön. Tähän taas oli kiinnitetty pitkä nuora, josta se veti rekeä.

Vetojoukkueeseen kuului seitsemän poikasta. Toiset olivat syntyneet varemmin sinä vuonna ja olivat yhdeksän ja kymmenen kuukauden ikäisiä; Valkohammas oli sitävastoin vain kahdeksan kuukauden vanha. Kukin koira oli kiinnitetty rekeen eri nuoralla. Kaikki nuorat olivat erimittaiset, eroten pituudessa toisistaan ainakin koiran mitan verran. Jokainen nuora oli sidottu reen keulassa olevaan renkaaseen. Tuohesta tehty reki oli vailla jalaksia, ja sen keula oli taivutettu ylöspäin, jotta se estyisi sukeltamasta lumen alle. Tämän rakenteen tähden paino ja reen kuormitus jakautui mahdollisimman laajalle pinnalle, mikä oli perin edullista, koska lumi oli aivan jauhomaista ja kovin pehmeätä. Koiratkin koettivat saman periaatteen mukaan jakaa painonsa niin laajalle alalle kuin mahdollista: ne muodostivat nuorineen viuhkan, jonka kanta oli reen keulassa, ja täten ei yksikään koira joutunut astumaan edellisen jälkiä.

Viuhkamainen järjestys oli toisessakin suhteessa edullinen. Erimittaiset nuorat estivät koiria käymästä takaapäin edelläkulkevan kimppuun. Jos koira halusi ahdistaa toista, täytyi sen kääntyä lyhyemmästä nuorasta vetävän kimppuun, ja tällöin sillä oli vastassaan sekä koira että ajajan ruoska. Mutta parasta kaikista oli se, että koiran, joka pyrki ahdistamaan edessään olevaa, oli vedettävä rekeä nopeammin, ja mitä nopeammin reki liukui, sitä sukkelammin saattoi ahdistettu koira paeta. Ja niin kävi takimmaiselle koiralle mahdottomaksi saavuttaa etumaista. Kuta nopeammin se juoksi, sitä nopeammin ravasi myöskin tavoiteltu ja samalla kaikki koirat. Sanalla sanoen, reki kulki sukkelammin; ja näin ihminen vahvisti ovelalla juonella valtaansa eläimiin nähden.

Mit-sa muistutti isäänsä, hän omisti melkoisen määrän tämän vanhaa viisautta. Hän oli huomannut, kuinka Lip-lip vainosi Valkohammasta, mutta Lip-lip oli silloin toisen omaisuutta, eikä Mit-sa ollut milloinkaan uskaltanut enempää kuin toisinaan salavihkaa heittää sitä kivellä. Mutta nyt Lip-lip oli hänen koiransa, ja hän ryhtyi kostamaan sijoittamalla sen pisimmän nuoran päähän. Täten Lip-lipistä tuli johtaja, ja se oli näennäisesti kunniapaikka. Mutta todellisuudessa se riisti siltä kaiken kunnian: ennen se oli ollut koko parven komentaja ja herra, nyt se huomasi joutuneensa joukkueen vihan ja vainon esineeksi.

Koska se juoksi pisimmän nuoran päässä, se näytti muista koirista aina juoksevan pois niiden tieltä. Ne näkivät siitä vain tuuhean hännän ja pakenevat takajalat – ja tämä näky ei ollut lähimainkaan niin peloittava kuin sen pörhistyneet niskakarvat ja välkkyvät hampaat. Päinvastoin, nähdessään sen juoksevan tiehensä ne luulivat sen pakenevan ja halusivat rynnätä perässä.

Samassa tuokiossa kuin reki lähti liikkeelle, alkoi joukkue ajaa Lip-lipiä takaa ja jatkoi siten kaiken päivää. Alussa se oli arvostaan arkana ja kiukkuisena altis kääntymään päin ahdistajiaan vastaan; mutta tällöin Mit-sa läimäytti kolmenkymmenen jalan pituisen suoliruoskansa sille päin silmiä pakottaen sen pyörähtämään jälleen ympäri ja jatkamaan juoksuaan. Joukkuetta Lip-lip saattoi vastustaa, mutta ruoskalle se ei mahtanut mitään, ja niinpä sillä ei ollut muuta keinoa kuin pitää pitkä nuoransa pingoitettuna ja kylkensä kyllin etäällä toveriensa hampaista.

Mutta intiaanin mielessä piili vieläkin suurempi oveluus. Yllyttääkseen toisia koiria ajamaan loputtomasti takaa johtajaansa Mit-sa suosi tätä aivan erikoisesti. Nämä suosionosoitukset synnyttivät kateutta ja vihaa. Niiden ollessa saapuvilla Mit-sa saattoi antaa sille ruokaa, ja antaa yksin sille. Tämä teki ne aivan hurjiksi. Lip-lipin ahmiessa lihaansa Mit-san suojelemana ne raivosivat juuri ruoskan ulottuman ulkopuolella. Ja milloin ei ollut lihaa annettavana, Mit-sa pysytti vetojoukkueen loitolla ja oli antavinaan lihaa Lip-lipille.

Valkohammas antautui suopein mielin työhön. Taipuessaan jumalien valtaan se oli tehnyt suurempia myönnytyksiä kuin toiset koirat, ja se oli oppinut niitä perinpohjaisemmin havaitsemaan, kuinka turhaa heidän tahtonsa vastustaminen oli. Lisäksi koiralauman harjoittama vaino oli vähentänyt sen ja enentänyt ihmisen merkitystä. Valkohammas ei ollut tottunut olemaan seuraan nähden riippuvainen sukulaisistaan. Kitshi oli joutunut melkein unohduksiin, ja nyt sen harrastus kohdistui pääasiallisesti jumaliin, jotka se oli omaksunut valtiaikseen. Niinpä se uurasti ankarasti, oppi kuria ja oli kuuliainen. Uskollisuus ja alttius olivat luonteenomaisia sen elämälle. Nämä piirteet ovat oleellisia sudelle ja villikoiralle, kun ne ovat kesyttyneet, ja ne Valkohammaskin omisti, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä.

Tavallaan Valkohammas ja toiset koirat seurustelivat keskenään, mutta se oli sotaista ja vihamielistä seurustelua. Se ei ollut koskaan oppinut kisailemaan niiden kanssa. Se taisi vain tapella, ja niinpä se nyt tappelikin maksaen satakertaisesti takaisin ne haavat ja vammat, jotka se oli saanut Lip-lipin ollessa lauman johtajana.

Nyt Lip-lip ei ollut enää johtajana – paitsi milloin se pakeni toveriensa tieltä nuoransa päässä, reen kiitäessä kaiken aikaa perässä. Leirissä se pysyttelihe Mit-san tai Ison Majavan tai Klu-Kutshin lähellä. Se ei rohjennut poistua jumalien luota, sillä nyt sillä oli vastassaan kaikkien koirien hampaat ja se sai tuta perin pohjin sen vainon katkeruutta, joka ennen oli kohdannut Valkohammasta.

Lip-lipin kukistuttua Valkohammas olisi voinut kohota koiraparven johtajaksi. Mutta siihen se oli liian juro ja yksinäisyyttä rakastava. Se joko löylytti vetotovereitaan tai käänsi niille selkänsä. Sen lähestyessä ne siirtyivät syrjään, eikä rohkeinkaan niistä uskaltanut milloinkaan ryövätä siltä lihaa. Päinvastoin, ne ahmivat vain annoksensa kiireimmiten, peläten että se riistäisi sen niiltä. Valkohammas tunsi hyvin lain: sorra heikkoja ja tottele väkeviä. Se söi lihaosansa niin nopeasti kuin saattoi. Ja onneton silloin se koira, joka ei ollut vielä lopettanut ateriaansa! Kajahti ärähdys, hampaat välkähtivät, ja koira poloinen sai ulvoa harmiaan tunteettomille tähdille Valkohampaan pistellessä sen annoksen poskeensa.

Silloin tällöin joku koira kivahti kapinaan, tullakseen kuitenkin nopeasti kukistetuksi. Täten Valkohampaalla oli tilaisuutta säilyttää tappelutaitonsa. Se tahtoi kaikin mokomin pysyä yksinäisenä keskellä laumaa, ja se taisteli usein säilyttääkseen tämän aseman. Mutta sellaiset taistelut eivät kestäneet kauan. Se oli liian nopea vastustajilleen. Ne olivat verissään, ennenkuin tiesivät mitä oli tapahtunutkaan, voitetut melkein ennen kuin elivät aloittaneetkaan.

Kuri, jota Valkohammas piti yllä toveriensa kesken, oli melkein yhtä ankara kuin jumalien vaatima rekikuri. Se ei suonut niille koskaan mitään vapauksia, pakotti ne osoittamaan alituista kunnioitusta. Omassa keskuudessaan ne saivat tehdä mielensä mukaan; se asia ei liikuttanut sitä. Mutta sitä se niiltä vaati, että jättivät sen yksikseen, siirtyivät tieltä, kun se suvaitsi astua niiden joukkoon, ja aina tunnustivat sen yliherrakseen. Milloin ne vain yrittivätkin tepastella jäykkäjalkaisina, paljastaa hampaansa tai pörröttää karvojaan, heti se oli niiden kimpussa armottomana ja julmana, pakottaen ne nopeasti tunnustamaan erehdyksensä.

Se oli suunnaton tyranni. Sen ylivaltius oli rautaista. Se sorti heikkoja kostonhaluisena. Turhan vuoksi se ei ollutkaan ottanut osaa säälimättömään taisteluun olemassaolon puolesta pienuudessaan, jolloin emo ja se, yksinään ja apua saamatta, pitivät puolensa ja säilyttivät henkensä villissä erämaassa. Eikä se ollut suotta oppinut astumaan pehmeästi, milloin voimakkaampi kulki ohi. Se sorti heikkoja, mutta kunnioitti väkeviä. Ja ollessaan tällä pitkällä matkalla Ison Majavan mukana se astui kylläkin pehmeästi, kun tavattiin outoja ihmiseläimiä ja näiden leirissä täysikasvuisia koiria.

Kuukaudet kuluivat. Iso Majava jatkoi yhä matkaansa. Pitkät retkeilyt ja alituinen uurastaminen reen edessä kehittivät Valkohampaan voimia, ja näytti siltä, että sen älyllinen kehitys oli melkein valmis. Se oli oppinut tuntemaan perin pohjin maailman, jossa se eli. Sen elämänkatsomus oli karu ja aineellinen. Sen silmissä maailma oli hurja ja julma, vailla lämpöä, maailma, jossa ei ollut hyväilyjä, ei hellyyttä eikä suloa.

Isoa Majavaa kohtaan se ei tuntenut mitään rakkautta. Tosin hän oli jumala, mutta perin hurja jumala. Valkohammas tunnusti mielellään hänet valtiaakseen, mutta tämä valtius perustui suurempaan älyyn ja raakaan voimaan. Valkohampaan olemuksessa oli jotain, joka saattoi sen kaipaamaan tätä herruutta, muutoin se ei olisi palannut erämaasta sitä palvelemaan. Sen luonteessa oli syvyyksiä, joita ei oltu koskaan mitattu. Iso Majava olisi ystävällisellä sanalla, hyväilyllä ulottunut niiden pohjaan, mutta hän ei hyväillyt eikä lausunut ystävällisiä sanoja. Sellainen ei ollut hänen tapansa. Hänen valtiutensa oli villiä, ja villisti hän hallitsi, jakaen oikeutta sauva kädessä, rangaisten rikkomuksia ankarin iskuin ja palkiten ansioita, ei ystävällisyydellä, vaan säästämällä lyönneistä.

Niinpä Valkohammas ei tietänyt mitään taivaasta, jonka ihmisen käsi olisi saattanut sille luoda. Sitä paitsi se ei pitänyt ihmiseläinten käsistä. Se epäili niitä. Tosin ne toisinaan jakoivat lihaa, mutta useammin ne jakoivat kipua. Käsistä oli paras pysyä loitolla. Ne lennättivät kiviä, käyttivät keppejä, sauvoja ja ruoskia, läimäyttivät ja löivät ja osasivat koskettaessaan tuottaa kipua nipistämällä ja vääntämällä. Vieraissa leireissä se oli joutunut tekemisiin lasten käsien kanssa ja oppinut tuntemaan, että ne osasivat tuottaa julmaa tuskaa. Olipa muuan pienokainen kerran pistämäisillään siltä silmän puhki. Moinen kokemus oli tehnyt sen epäluuloiseksi kaikkia lapsia kohtaan. Se ei voinut sietää niitä. Niiden lähestyessä turmiota ennustavine käsineen se nousi ja lähti tiehensä.