Kitabı oku: «Kotona: Kuvaelma Itä-Suomesta», sayfa 3

– No, mitä se minuun kuuluu.

– Niin; en minä suinkaan tiedä, mutta tulkaahan nyt huomenna, niin saatte tietää. Ja sitten kun lautamies oli syljäissyt pari kertaa oikein toimesta ja vetänyt helpotuksen huokauksen, nousi hän ylös, sanoi hyvästit ja meni.

Kristian raapi päätään tuuhean tukan alta ja astui verkalleen ulos. Levottomana hän kierteli tiluksillaan, huokasi raskaasti nyt kun oli yksin ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.

Koska oli vielä liika lämmin tuvassa, istui hän portaille nauttimaan illan viileyttä. Yö oli nuoskea ja lämmin; tähdet pilkottivat unisesti ilman läpi, joka hienosen harson tavoin varjosi taivaan kupulakea. Täysikuu kohosi hiljaisessa loistossa nevan takaa; se paistoi keltasena ja suurena harvan hongikon läpi, joka kituen kasvoi mättäillä tuossa raudansekaisessa vedessä. Viimeinen kilttakerttu siisatti metsässä, ja kehrääjälintu lenteli, ikäänkuin juovuksissa, milloin oikealle milloin vasemmalle, milloin ylös milloin alas, katosi silloin tällöin yöhön, painautui litteäksi maata vasten teillä ja poluilla, istui pitkinpäin puun oksalla, kurisi ja kehräsi. Kansa kammoo kehrääjälintua ja tämä kammo mahtoi vaikuttaa, että Kristianista oli kaikki niin surullisen ja alamielisen näköistä. Luonto näytti hänestä sellaiselta kuin hänen mielialansa salli hänen sitä käsittää. Hän ei saanut, ei mitenkään, päästään tuota äskeistä juttua. Jaloon olivat liittyneet kaikki muistot viimeksi kuluneelta elämänajalta. Kaikki, jota hän oli uneksinut ja halunnut, kaikki, joka oli huolestuttanut ja peloittanut häntä, tunkeunut hänen mieleensä, kaikki oli ollut yhteydessä Jalon kanssa. Miten selvään hän muisti kun Jegor Timofeitsch Ivanoff laittoi kauppansa Tervolan kylään. Kaikkia, jota ennen täytyi noutaa kaupungista, sai nyt ostaa Jegor Timofejeitschin puodista. Miten nöyrä ja liukas hän olikaan ollut, tää Jegor, miten hän oli kietonut heidät kaikki asioihinsa!

Se tapahtui silloin kun Jalo oli noin kolmen vuoden vanha. Jegor oli ollut kaikkien palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut tupakkaa ja jakanut naukkuja, sanonut "juvast" ja "Jumalas halttuun" ja "ollut nii kelpo" – "eikö rahaa, no ei mitää, ei se mitää – toischen kerta, kirjotta kirjaa – toischen kerta, ischäntämies". Se meni niin mukavasti, mutta kun vuosi oli lopussa niin oli hänen kirjansa täyteen kirjoitettu, ja kaikki nuo pienet postit tekivät suunnattoman summan. Ja jos kuka oli lainan tarpeessa, niin keliäpä rahaa oli, jos ei Jegorilla. Tosin hän otti kakstoista prosenttia, mutta siinäpä ei silloin tarvittukaan asianajajoita, tuomareita, lautamiehiä eikä muita sellaisia. Ja kukapa ei näinä aikoina tarvinnut rahaa! Sitä tarvitsi koko maailma ja Kristian myös. Ja kun neljä vuotta oli kulunut, silloin se oli Jegor Timofeitsch Ivanoff, joka oltuaan kaikkien palvelija oli kaikkien herra. Nyt suoreni hänen selkänsä, ykskaks: hän oli jäykkä kuin puukko; nyt kuului näin:

– Pöllö, mitä sinä siihen ruista kylvät? Ei, kauraa sinun täytyy kylvää; en minä saa rukiita myydyksi nykyään! Rahaako, että ostat lehmän, eihän sinulla ole ruokaa entisellekään? Ei pistetä! – Hän möi kauran talonpoikien pelloilta ennenkuin se oli leikattukaan. Hän hakkasi heidän metsänsä puiksi ja päreiksi ilman muita mutkia, kuin että suvaitsi mainita aikomuksestaan heille. Ja miten se kasvoi, tuo kauhistava velka. Se oli täyttymätön kuin filistealaisten Molok. Kaikki katosi sen avaraan kitaan. Se ei ollut koskaan tyytyväinen, eivät auttaneet mitkään uhraukset ja lyhennykset tervan, halkojen, talin, harjaksien, lampaanlihan, rapujen, lintujen ja kaurojen muodossa. Kristian, jos kuka, oli tiukalla tämän naapurin kynsissä. Heidän tupansa olivat nimittäin nurkka nurkassa kiinni. Hän tiesi paremmin kuin muut mitä velkautuminen tahtoo sanoa. Tuntui kuin olisi joku kolonnut lihan ja imenyt ytimen hänen luistaan. Hän oli joskus mielestään aivan voimaton vastustamaan tuota hirveää vihollista ja oli jo aikeessa lähteäkseen mieron tielle, jättääkseen kaikki, jotta jälleen pääsisi vapaaksi. Mutta kun tuho oli tulemassa, oli apukin auttamassa. Ja apu, se oli Jalo, joka silloin Mikonpäivän aikaan oli kuuden vuoden vanha.

Ja mimmoinen eläin tämä Jalo oli! Sen musta karva kiilsi sileänä kuin silkki. Kun sitä katseli sivulta päin, muodostui tummempia ja vaaleampia lämyjä sen lautasille. Sellainen häntä ja harja kuin sillä oli, uhkea ja aaltoileva! Sen kaviot olivat teräksestä taotut; sen rinta huokui ilmaa kuin palje. Silmät sillä oli kuin merikotkalla. Se ei nähnyt ainoastaan kauas; se näki sumussa, lumituiskussa ja pimeässä. Ja sentään, enemmän kuin sen kauneus ja siromuotoisuus oli sen ylevyys. Se oli ylpeä. Piiskanhujaus oli häväistys, joka saattoi sen vimmaan. Se oli sävyisä, vaikka väkevä, se oli ystävällinen, vaikka vallaton. Ja kiitollinen sydän sillä oli! Se hiveli lämmintä, sametinsileää turpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran kun tämä antoi sille suolaa ja leipää, kauroja tai sokeripalan. Se eläin oli parempi kuin moni ihminen, parempi varmaan kuin hänen tottelematon tyttärensä ja kiittämätön vävynsä. Oliko kukaan nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse piruakaan! Oliko se milloinkaan kompastunut? Ei koskaan, ei pahimmassakaan myötämäessä. Sellainen oli Jalo, parahin eläin koko Suomenmaassa. Tuskinpa löytyi Venäjälläkään sen vertaista. Kun velat painoivat pahimmin, kun Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhria, alati enemmän uhria, meni Kristian talliin, ruokki Jaloaan, voiteli sen kaviot mustaksi, palmikoi sen harjan ja taputteli sen kaulaa. Ja hän oli varma siitä, että hän palasi tallista paremmalla mielellä kuin oli sinne mennessään.

Kun Jegor Timofeitschin saamiset kasvoivat Kristianin korvia myöten, niin ettei tämä nähnyt mitään mahdollisuutta vapautuakseen verenimijästään, valjasti hän Jalon köykäsen reen eteen ja lähti Viipuriin puhuttelemaan jotain asianajajaa, vaikkapa itse "Syöteriä". Hän ei voinut uskoa, että Jegor oli kirjoittanut oikein ylös. Hänen pienoset ostoksensa, hiukan tupakkaa ja hirssiryyniä, kahvia ja sokeria, eivät millään muotoa saattaneet tehdä niin suurta summaa. Sen asian laita ei voinut olla oikein. Entä koronkiskonta sitten!

Miten tarkoin hän muisti sen matkan! Silloin oli kylmä ja kirkas tammikuunpäivä. Lumi lepäsi tasaisena kuin metsälammen pinta, kedoilla ja peltomailla. Aitojen, pielesten ja isojen kivimöhkäleiden varjot lankesivat sinisinä läntteinä valkoselle vaipalle. Pulmunen sirratti, paeten hänen edellään; harakka nauroi mielihyvissään, siinä hypätä hupsautellessaan aitaa pitkin; ja Sipi, karhukoira, jolla oli niin suipot korvat ja villava häntä, laukkasi Jalon edessä, joka somasti heitti kavioitaan, ikäänkuin huvikseen. Mentiin niin että humisi korvissa. Se oli niin rattoisaa, että painava levottomuus, joka oli vaivannut Kristiania, melkein haihtui. Hän oli jo ennättänyt lähelle Papulan kaupungin osaa, kun kuuli jonkun huutavan ja heijaavan takanaan. Hän otti piipun suustaan, kumartui reen yli, katsoi taakseen ja näki erään henkilön, joka pienessä kappireessä ajoi täyttä laukkaa hänen perässään, yhä viittilöiden ketunnahkasilla rukkasillaan. Kristian seisahdutti, ja matkustavainen, pieni turkkiinpuettu, kömpelö herra, joka ajoi hiirenkarvaisella ruunalla, tavoitti hänet pian.

– Hyvää päivää, isäntä! Teilläpä vasta juoksija on! sanoi hän innokkaasti, pureskellen jäätyneitä viiksiään. – Niin, minä tunnustan teille suoran totuuden: ainakin neljänneksen minä olen ajanut niinkuin ikään olen voinut saamatta kiinni isäntää. Mistä tuo hevonen on kotoisin? Kenen se on? Mikä oli sen isän ja äidin nimi? Miten vanha se on? Ei, mutta katsos tuota rintaa ja noita jalkoja! – Ja matkustaja nousi ylös reestään, lähemmin katsellakseen Jaloa.

Kristian oli sekä iloinen että ylpeä, teki selvää siitä kuin tiesi ja kiitti hevoistaan muukalaiselle, joka oli vallan ihastuneen näköinen.

– No, te tulette tietysti kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella hevosella, kuin tuo teidän, se on suorastaan velvollisuus. Minä olen ratsumestari T., minä olen yksi palkintotuomareista; pankaa mieleenne, ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.

Kilpa-ajoista Kristian kyllä oli kuullut. Olipa muutaman kerran ollut arvelussakin lähteäkseen koettamaan, mutta tavallisesti saa maalla tietää mitä on tapahtuva, vasta sitten kun se jo on tapahtunut; mutta nyt – miksikäs ei, koska kerran sattui olemaan kaupungissa.

Kristian lupasi tulla, ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo, levotonna päästäkseen lähtemään, katosi likimmäisen mäen taa kuin nuoli ihailevan ratsumestarin edestä.

Kristian otti osaa kilpa-ajoon. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja riemun aika Jalolle ja sen isännälle. Ei löytynyt lehteäkään meidän maassamme, joka ei tietänyt kertoa Jalosta ja sen omistajasta. Sähkösanomat kiersivät maita ja mantereita kertoen Jalon urhotöistä. Sen nopeus oli meillä tavatonta, se otti ensimäisen palkinnon, saaden loistavan voiton vanhoista, kuuluisista kilpajuoksijoista. Vielä nytkin, siinä istuessaan raskasmielisenä ja surullisena eteisten portailla, levisi kirkas hymy Kristianin kasvoille, kun hän ajatteli sitä ihanata päivää. Miten selvään hän sen muisti: päivänvaloa, sininen taivas, hienoja välkkyviä lumiheteitä, talvituulen tuomia, soittoa ja hurrahuutoja, kiihoittavia juomia ja Jalo päivän sankari. Epäilemättä se oli hänen elämänsä ihanin ja sisältörikkain päivä. Mutta niinkuin korkeimmat aallot lankeavat syvimpään kuiluun ja pisimmät puut tekevät pisimmät varjot, samaten toi sekin päivä, jolloin hän ja Jalo seisoivat ylinnä onnenkukkuloilla, muassaan katkerimman surun.

Asianajajan luona ei asia parantunut; päinvastoin sai Kristian kuulla, että Jegor oli hakenut kuvernörin tuomion hänen päällensä. Hänen velkansa oli korkoineen kaikkineen maksettava. Jalo täytyi myödä, mutta sen hinta ei riittänyt velan suorittamiseksi. Kristian joi itsensä humalaan, itki, selvisi jälleen, ja näiden erilaisten mielentilojen vaihdellessa tinki ja tinki hän lakkaamatta. Viimein täytyi kaupasta tehdä tosi. Jalo myötiin eräälle venäläiselle kauppiaalle, ja murheisena ja vimmattuna tuli Kristian kotiin ajaen tammalla, jota hän vihasi. Ei se lohduttanut, että lompakko oli satamarkkasia täynnä, jotka Jalo oli juossut kokoon pieneksi muistolahjaksi isännälleen. Kristian oli lohduton. Että päälle päätteeksi antaa rahat Jegorille, oli hänestä mielettömyyttä. Samalla ne olisi saattanut järveen heittää. Vihdoin viimeinkin sen kumminkin täytyi tapahtua. Hän kävi Jegorin puotiin, juuri kun tämä sattui yksin olemaan, maksoi maksettavansa ja sai takasin velkakirjansa ja muut arvopaperit. Jegor oli varomaton ja lausui muutamia loukkaavia sanoja. Silloin kuohahti Kristianin sisu ja jos ei Jegor ennestään tietänyt mitä selkäsauna on, niin kyllä hän sen nyt tuli tietämään. Siitä päivästä lähtien vallitsi verivihollisuus noiden molempain naapurien kesken.

Kristian oli vapaa, mutta vaikka hän siitä kerskailikin Jegorin kuulten, kärsi hänen sydämmensä kuitenkin. Mitäpä oli vapaus hänelle, kun Jalo oli poissa! Hän oli päässyt vapaaksi uhkaavasta vaarasta, mutta hän oli myös menettänyt ainoan ilonsa. Hänen elämänsä oli kadottanut jännityksensä: ei ollut velkoja enää huolehdittavana, ei Jaloa enää rakastettavana eikä iloa antamassa. Suolana pakoittavan sydämmen haavoissa olivat sanomalehtiuutiset, joita hän silloin tällöin sattui kuulemaan. "Mainio juoksija-ori Jalo, joka sai ensimmäisen palkinnon Viipurissa, on jälleen kunnostanut itsensä", tahi "juoksijaurho Jalo on voittanut palkinnon Hämeenlinnan kilpa-ajoissa". Niinä päivinä ei Kristian ollut tapaisensa: joko istui äänetönnä ja jörönä kuin peippo sadesäällä, tai oli äkäpäinen ja tirskui kuin valkea katajissa.

Vähitellen kypsyi hänessä ajatus että, maksoi mitä maksoi, hankkia tuon eläimen takasin. Mitä varten kerätä ja koota ahnaille perillisille ja itse elää ilotonta elämää? Odottihan vävypoika levottomuudella perilliseksi pääsemistä ja tytär myös. Jospa edes olisi lapsenlapsia. Ei, asiain näin ollen oli parasta hommata Jalo kotia jälleen.

Monien mutkien perästä hän sai takausmiehet ja kihlakunnanoikeudessa kiinnityksen talolleen. Nyt oli vain kohtuullista korkoa vastaan nostettava rahat ja sitten hevoskauppaa hieromaan. Rahaa kalliimpi ei kuitenkaan mahtanut olla. Ostajalla siellä Viipurissa oli monta hevosta ja epäilemättä hän kunnollista korvausta vastaan luopuu Jalosta. Matkapäivä oli jo määrätty, kun Kristian eräänä kauniina heinäkuunaamuna, ollessaan juuri puukolla raaputtamassa pois muutamia jäykkiä, valkosia karvoja, jotka orastivat hänen leuallaan, kuuli hirnuntaa ja se kuului niin kumman tuttavalta. Se ei voinut olla erehdys; se hirnunta oli Jalon, sillä juuri noin se kutsui isäntäänsä, kun tämä joskus aamusilla oli pitempään talliin menemättä. Kristian lennätti puukon kädestään ja riensi ulos. Tuolla, hänen oman tallinnurkkansa takana, josta Jegorin niittykaistale alkoi, tuolla seisoi hänen Jalonsa, heitti päätään ylös ja alas, pöristi sieraimia ja pärskyi. Yhtäkkiä se vilisti aidan yli ja seisoi entisen isäntänsä kartanolla. Kristian oli kuin ramman lyömä; hänen huuliltaan pääsi vain hiljainen kah! Lempeä hymy, kuin päivänpaiste kolkolla kankaalla, valaisi hänen kasvojaan ja kaikki kuulemansa kummat peikoista ja lumouksista vilahtivat silmänräpäyksessä hänen kuohahtaneesen mieleensä. Kun hän siinä vielä silmiään hieroi ja mietti, oliko hän todellakin hereillä, kapusi Jegor, hänen vihamiehensä, kartanolle, päitset ja piiska kädessä. "Hevonen on minun", sanoi hän; "eläkä huolikaan houkutella sitä tänne".

Jegor tarttui Jalon otsatukkaan, pani kiroten päitset sen päähän ja uhkasi, että kyllä hän sen opettaa karkaamasta aitojen yli. Säälimättömästi tempoen talutti hän Jalo raukan omalle puolelleen, ja hetken kuluttua kuuli Kristian oriin potkivan ja puhkuvan peljäten Jegorin ruoskaa. Lyödä Jaloa, sellaista eläintä lyödä, se oli kamalaa.

Tästä päivästä kävi elämä helvetiksi Kristianille. Kiusallista oli ollut kaivata tuota hevosta, mutta tietää, että se oli pahimman vihamiehen oma, ettei sitä voi enää koskaan saada takasin, nähdä joka päivä eikä saada lähestyä sitä, se oli kahta kauheampaa. Kaikki mitä Jegor keksi ylpeilläkseen Kristianin läsnäollessa hevosesta ja kiusatakseen häntä, sen hän teki tarkalleen. Kaikki lyönnit kuin hän oli saanut, sai nyt Jalon selkä kestää. Ja jos ori, joka joskus tapahtui, tuli täyttä neliä entisen isäntänsä luo ikäänkuin turvaa hakemaan, silloin saattoi Kristian olla varma siitä että paksut makkurat Jalon lautasilla ovat piakkoin todistavat, miten Jegor Timofejevitsch uskollista ystävyyttä arvostelee.

Siten kului muutamia viikkoja. Oli kuuma elokuun päivä, multakokkareet pellolla halkeilivat kuumuudessa, ilma värähteli ja höyrysi lämpimästä. Kylän koirat olivat herenneet haukkumasta ja makasivat katveessa portaiden ja ulkohuoneiden alla. Lehmät seisoivat rannalla vatsaa myöden vedessä ja hakivat suojaa tummien leppien alta. Ainoastaan sääkset lensivät rivakasti päivänpaahteessa: sudenkorento ja metallihohteinen viheriä kärpänen piirsivät loistavia koukeroita ilmaan. Kristian makasi höyläpenkillä tuvassaan ja seurasi lämpimin katsein Jaloa, joka seisoi siellä Jegorin niityllä, vanhan arpisen jalavan siimeksessä. Kristian uneksi niistä onnenpäivistä, jolloin Jalo oli hänen – ja senaikuiset huolet tuntuivat hänestä nyt niin pieniltä ja riemut suurilta. Hän oli juuri vaipumassa keveään suloiseen uneen, kun hänet äkkiä herätti kolme herraa Viipurista, jotka innokkaasti tiedustelivat talon isäntää. Nuo kolme herraa olivat lähteneet vainoretkelle jäniksiä vastaan. Äkkiarvaamatta he olivat yhyttäneet ilveksen, joka niinkuin hekin, oli jäniksiä pyytämässä. Kaks vuorokautta he olivat koirineen ajaneet kamppia, joka heidän sanansa mukaan oli kohta peräti uuvutettu, kun tapahtui se onnettomuus, että heidän koiransa loukkasi käpälänsä ja täytyi jättää jälelle. Metsästäjät kyselivät mistä he voisivat saada lainata koiraa, joka kelpaisi jatkamaan ajoa. Kristianilla oli. Hänen Sipinsä, niin maalainen kuin olikin, ajoi metsä- ja vesilintua, jänistä ja karhua, jos siksi sattui. Metsästäjät, Kristian ja Sipi kiiruhtivat suolle, jossa ilveksen jäljet viimeksi nähtiin. Neljänneksen kuluttua oli Sipi selvillä jäljillä, ja kiihkeästi vinkuen ja heiluttaen pörhöistä häntäänsä otatti se korpeen päin. Vimmattu haukunta ilmaisi kohta että uupunut ilves oli pysähtynyt, piti puoliaan eli oli kiivennyt puuhun. Kun metsästäjät saapuivat paikalle, tanssi Sipi hurjinta sotatanssiaan hongan juurella, jonka oksilla kamppi lepäsi hampaita näytellen ja sähisten vastustajalleen. Tupsupäiset korvat olivat luimussa pääkalloa pitkin, silmät säkenöivät vihasta, ja näytti siltä kuin se olisi mielinyt karata pörhöisen vihamiehensä niskaan. Vaan, ennenkuin se oli ennättänyt päättää taistella, putosi se ääntäkään päästämättä etumaisen metsästäjän luodista. Sen käpälät sidottiin yhteen, pujotettiin seiväs jalkojen väliin, ja riemuiten lähdettiin Kristianin talolle. Siellä söivät nuo väsyneet, mutta iloiset metsästäjät yksinkertaisen aterian, ja kämpin peijaisia juotiin perinpohjin rommissa, sikunaviinassa ja purevassa konjakissa. Väkevät juomat kohosivat lämpimässä päähän, ja kun ilta alkoi hämärtää, olivat Kristian ja hänen vieraansa jokseenkin punakoita ja suurisuisia.

– Kuulehan Kristian, – sanoi hänen vaimonsa, joka alkoi peljätä tuota meluavaa seuraa, – minä en suvaitse ladatuita aseita talossa, mene ja ammu pois luoti tuosta pyssystä! Kristian nousi hitaasti ylös sanoen, että nuo naiset ovat aina sellaisia pelkureita, otti pyssyn penkiltä ja meni ulos. Siellä oli päivänvalo sammunut, mutta ei ollut vielä pimeäkään. Iltatuuli toi tuoksua vasta pieleksitystä apilaasta. Kaukana kuuluivat paimentorvien joeltavat äänet, ja pihapihlajassa jatkoi sirkka lauluaan. Notkuvin polvin astui Kristian portaita alas. Äkkiä pysähtyi hän. Tuolla tallinnurkan luona seisoi jälleen hänen öinen unelmansa ja hänen ainainen ajatuksensa. Jalo puisteli siroa päätään, ravisti jouhevaa harjaansa ja kutsui entistä isäntäänsä matalalla, hiljaisella, salaperäisellä hirnunnalla. Kristian meni liikutettuna sen luo ja taputti sen niskaa. Hevonen pisti matalan aidan yli hienon turpansa hänen taskuunsa. Kiihoittunut kuin oli, ojensi hän molemmat kätensä hevosen kaulan ympäri. Olihan siitä niin kauan aikaa kun hän oli saanut taputella Jaloa, hyväillä sen hienoa karvaa ja puhua sille. Hivellessään pitkin oriin selkää, tunsi hän äkkiä makkurat, Jegorin ruoskan jäljet. Nyt kuohahti tuon puoleksi humaltuneen miehen veri. – Kurja eläinrääkkääjä, – kirosi hän puiden luista nyrkkiään Jegorin taloa kohti. Minä pelastan sinut ainiaaksi, ystävä raukka, hänen häväistyksiltään ja silmäniskuiltaan, hänen julmuudeltaan. Ja ennenkun hän itse oikein tajusi, mitä tahtoi tehdä, nykäsi hän pyssyn olalta – laukaus ja jalo eläin vaipui ähkien maahan; surullinen katse sammuvasta silmästä, ja Jalo makasi kuoliaana sen aidan takana, joka eroitti hänet hänen entisestä isännästään. Kristian pakeni kuin murhamies metsään. Puoli tuntia sen jälkeen astui hän jälleen tupaansa, ja oli aivan selvä. Metsästystoverit olivat lähteneet kipeää koiraansa etsimään. Hän oli yksin vaimonsa kanssa. Liikutetuin mielin hän kertoi vaimolleen mitä oli tehnyt.

* * * * *

No, mitä sinä nyt aijot tehdä, sanoi Kristianin vaimo, kun mies myöhään yöllä lautamies Laurikaisen käynnin jälkeen tuli tupaan. – Eihän hänellä ole yhtään vierastamiestä.

Ei, ei ole, mutta käyköönpä miten tahansa, minä kerron kaikessa tapauksessa koko jutun tuomarille.

II.
Kesä

Olin tehnyt kamalan matkan. Jalkasin, hevosella ja rattain monta sataa virstaa Kolmekantajoelta Mantsinsaareen, Vienajoen suussa, sieltä ylös Sordavalaan ja sitten jälleen alas rajalle päin. Ensimäisinä päivinä satoi vettä rankasti kuin sumua ja se kutisti näkypiirin niin pieneksi kuin mahdollista. Sitten taukosi satamasta, mutta taivas pysyi tasaisen harmaana ja ilma kolkkona. Mieleni oli alakuloinen, ruumis runneltu ja sielu väsynyt, niin että tuskin oli pitkästä matkasta mitään muistoa tarttunut sieluni cameraan. Kaikki oli sumuista ja tasaraitaista kuin patjanpäällys.

Oliko siis ihme että pieni loistava kohtauskuva, muuten kyllä vähäpätöinen, jonka satuin näkemään Pelkolan kievarissa, syöpyi muistooni, jossa se loisti kuin tulinen väripilkku muuten tahratulla paletilla. Kaikki yhtyi antamaan tälle pienelle tapahtumalle, jota tässä kutsun "kesäksi", väriä ja ylennystä. Kesäkuun aurinko paistoi ensikerran koko viikolla, aukeat, viljavat vainiot keinuivat kesätuulessa, viheriät niityt viehättivät, ja lehtimetsä, viileä ja raitis, suhisi niin sointuvasti, niin viettelevästi. Kaikki muodosti miellyttävän vastakohdan niille viikoille, jotka olin viettänyt kolkoissa mänty- ja kuusimetsissä, laihoille halmeille, joissa mustat hiiltyneet puut pistivät näkyviin harvasta rukiista, niityille, joilla mättäät ja saraheinät taistelivat vallasta. Olin katsonut köyhyyttä silmästä silmään, olin nähnyt sarkaa, puuastioita, savupirttiä ja kurtistuneita kasvoja. Tuntuipa hyvältä ajaa kievariin eräässä talossa, jossa näkyi jälkiä muinaisesta loistosta, melkein komeudesta. Sen toinen sivu oli vilkkaaseen katuun päin, toinen metsistyneeseen puistoon. Kartanolla oli kolmet mukavat Wieniläisvaunut, hevoset olivat juuri päästetyt valjaista, ajaja ja kyytipojat taluttivat niitä edestakasin. Kamarineitsyt ja kaksi pitkää kullalla silattua palvelijaa punaisissa palvelijanvaatteissa, joihin kuului säärykset ja sulkatöyhtöiset huopalakit, vetivät esille vaunuista kallisarvoisia huivia, päällystakkia, päivänvarjoja, englantilaisia matka-arkkuja, kauniita vasuja, joissa oli hedelmiä ja viiniä. Sisällä, kievarin isossa salissa, oli eloa ja iloa, naurua ja leikkipuhetta, väriä, nuoruutta ja ihanuutta. Päätään muita pitempänä seisoi siellä vanha ylhäinen mies, jonka suku oli niin monen miespolven ajalla sekoittunut Europan ylimyskuntaan, että oli mahdotonta sanoa, mihin kansakuntaan se oikeastaan kuului ja minkä kansan keskuudessa se oli syntynyt ja kasvanut. Hän oli, niinkuin itä Suomessa varsin sattuvasti sanotaan, Pietarilainen – ranskalais-saksalainen kasvatus, englantilaisten tavat ja yhtä vieras Venäjälle kuin hänen nimensä: parooni Holstein Wapparn. Hänen puolisonsa, joka oli erinomaisen hienon näköinen, asetteli hoitajattaren kera lasten pukuja, terveiden kauniiden lasten, joilla oli punaset posket ja silkkisuortuvat. Eräs nuori mies kaartin luutnantin pu'ussa pyöri viehättävän noin 20 vuotiaan nuoren naisen ympärillä, joka oli puettu plastillisesti poimutettuun kesäpukuun japanin silkistä, pitseillä ja kukkasilla somistettuun olkihattuun, hattuun, jonka ympäröimät kasvot olivat yhtä suloiset kuin Greuze'n hienoimmat pastellikuvat. Hänessä oli jotain niin kevyistä ja samalla loistavaa, että minä ehdottomasti tulin ajatelleeksi leijailevaa perhosta, jolla on väriä ja kultatomua siivillä. Perhosen nimi oli Sonja ja siitä lähtien on se nimi ollut minusta niin kaunis.

Korkeakoipinen susikoira, jolla oli kapea kuono ja lempeät silmät, tervehti minua ystävällisesti vinkuen, jotavastoin tavattoman ylpeä spanjalainen villakoira huomautti minulle, että oli sopimatonta noin muitta mutkitta tunkeutua niin hienoon ja ylhäiseen seuraan. Kaikeksi onneksi oli sylikoira ainoa ylpeä siinä seurassa. Vanha ylimys teki minulle pehmeällä venäläis-sekaisella ranskankielellä muutamia kysymyksiä laivoista Laatokalla ja hirvien pyyntiajasta sekä esitteli itsensä, sanoen olevansa hovitilan omistaja. Hän oli nyt tullut perheineen sanomaan hyvästiä talolle, jossa hän ei ollut käynyt kolmeenkymmeneenneljään vuoteen. Se oli nyt myötävä Suomen valtiolle ja hän tahtoi sitä ennen näyttää tämän suvun perintökartanon perheelleen, pojalleen luutnantille ja eräälle sukulaiselle, tuolle kauniille perhoselle. Myöhemmin sain tietää että parooni Holstein oli synnyltään suomalainen. Hänen kantaisänsä oli ollut upseeri eräässä komppaniassa suomalaista väkeä, jonka perintöruhtinas Pietari, kolmas keisari tällä nimellä, oli asettanut. Talvisin oli komppania palvellut Holsteinissa, kesillä Pietarhovissa, ja muistoksi keisarin rakkaasta perintömaasta oli tuo aateloittu suku ottanut tämän nimen.

Nyt töytäsivät maltittomat lapset ulos puutarhaan. Parooni seurasi puolisoineen ja Kolja, niin sanottiin luutnanttia, ja minun kaunis perhoseni liehahtivat toisten jälessä. Tuntui ikäänkuin huone olisi muuttunut synkäksi ja pimeäksi sitten kun tuo kaunis iloinen joukko lähti pois. Taksoja, kuulutuksia ja asetuksia ruskeissa puitteissa kellahtuneella paperilla, jossa kärpäset olivat pitäneet huolta välimerkeistä, riippui loistavan sinisellä seinällä. Keisarin kuva, jossa hänellä oli hirmuiset makkurat silmien yläpuolella ja keisarinnan hymyilevä kolmen kopekan kuva, kirottu ylpeä villakoira, kuumuus ja kahvinhaju, – kaikki tuo ajoi minutkin ulos puutarhaan. Pyysin lihavan venäläisen emäntäni kattamaan päivällispöytäni ulkona erään huonosti hoidetun syreenipensaikon suojassa, joka hoidosta huolimatta kukoisti ihanasti.

Kievarihuoneet olivat eräässä talossa, joka oli ennen kuulunut hovitilan rakennusryhmään. Ne olivat puistoon päin, eteisestä saattoi nähdä päärakennuksen, suunnattoman suuren puupalatsin muhkeine, mutta kuivine etusivuineen, pestiläisine hirsipatsaineen, jotka olivat päällystetyt purjepalttinalla. Alakerta oli laudoitettu puupalasilla ja holvit sahatut lankuista ja kaikki juovitettu kuin giallo antico brocatelli ja breccian marmorikivi.

Tein kiertoretken tyhjässä, hiljaisessa puistossa, istuin sitten sireenipensastoon, josta minulla oli mainio näkyala puutarhan yli. Se oli alkujaan perustettu vanhaan ranskalaiseen malliin, käytävät supisuoria, pensastot leikeltyjä ja puut istutetut tarkasti mitatun matkan päähän toisistaan. Käytäviä reunusti muinoin tasaseksi leikatut saksanpihlajapensaat, joista kohosi määrätyn välimatkan päässä acaciapuu, leikattu pyramiidin, pallon tai neliön muotoiseksi. Ennen muinoin kun ensimäinen parooni Holstein täällä piti juhlia loistavalle hoville ja yhdelle tämän maailman mahtavimmista ruhtinaista, silloin oli iso puutarha nähnyt onnensa päivät. Nyt oli sekin saanut antaa alaa ajan demokratillisille ja romantillisille mielipiteille. Jäykät puksipuuryhmät, jotka vaivoin vastustivat ilmanalan ankaruutta, olivat jo aikoja kuivaneet. Kankeat kurenmiekat, ylpeät keisarinkruunut ja tulpaanit, jotka lihavina, muhkeina ja koreina keväällä kohosivat maasta, ne olivat kaikki nähneet ihanimman aikansa katoavan, niiden oli täytynyt vetäytyä syrjään sellaisten kukkaisten tieltä, jotka eivät vähääkään välittäneet ranskalaisesta mallista, vaan kasvoivat missä mielivät, kunhan siellä oli raitista ilmaa ja Jumalan kirkas aurinko paistoi; – vaatimattomia kukkasia, tulineilikoita, orvokkia, keltakukkia ja muita luonnon pikkuporvareita. Mutta se ei ollut ainoastaan kukkasissa kuin uuden ajan henki ilmautui. Marmorin näköiseksi maalatuilla alustoilla oli siellä ennen seisonut jumalia ja hyveiden edustajoita, kipsistä tehtyjä ja öljymaalilla maalatuita. Ne seisoivat siellä monta vuotta vanhojen lehmusten suojassa ja peittivät alastomuuttaan niin hyvin kuin taisivat kostealla sammalverholla, joka vuosi vuodelta kasvoi yhä ylemmäksi niiden sileitä valkosenhohtavia jäseniä pitkin ja kulutti niitä. Nyt olivat sekä jumalat että hyveiden haltijattaret tuhkaläjänä ja ainoastaan miehenkorkuinen epilobiumkasvi osoitti paikkaa, missä ne olivat kerran hymyilleet. Yksi vain, vaarallisin niistä kaikeista, rakkaudenjumala itse, oli pelastunut jumalien ragnarök'istä. Hän oli seisonut helisevillä lasitiuvuilla somistetussa kiinalaisessa kioskissa. Tässä pienessä kioskissa oli keisari Paavali kerran vanhassa Suomessa käydessään istunut muutamien uskottujen seurassa, sillä välin kun ylhäisiä herroja ja naisia, joilla oli punaset korot silkkikenkien alla, sipsutteli edestakasin säännöllisillä käytävillä ja kuiskailivat monta sangen epäsäännöllistä asiaa. Tämän merkittävän tapauksen muistoksi oli kamariherra ripustuttanut marmorisen muistotaulun komealla latinaisella kirjoituksella. Oh, se oli aikoja sitten. Taulu oli unohdettu ja kirjoitusta mahdoton lukea. Nyt kujersi parvi harmaansinisiä kyyhkysiä kioskissa. Amor oli saanut muuttaa ulos ja seisoi rappeutuneella jalustalla keskellä viheriäistä ympyrää, missä neljä leveää käytävää yhtyivät. Jotain oli puutarha kuitenkin voittanut rappiolle joutumisestaan, nuo komeat lehtokujat, jotka nyt kasvoivat vapaasti, saksista ja mittanauhoista välittämättä. Jos niitä ennen pidettiin kovassa kurissa, niin olivat ne nyt vanhoilla päivillään sitä vallattomampia. Ne kasvoivat niin liki, niin liki toisiaan, ettei ainoakaan auringon säde tunkenut niiden vihannoivan katoksen läpi. Mutta nimensä ne olivat kadottaneet. Ja mimmoiset nimet, nimet, jotka voisivat reväistä portit auki satujen, balladien ja laulujen maailmaan. Kas tuossa tuo kostea paikka keskellä puutarhaa, siinä oli kerran lammikko, Okeanon valtakunta. Kumpu tuolla oli muinoin saari lammikossa, se oli onnellisuuden saari ja sinne sinä pääsit huokausten nyt jo lahonnutta siltaa myöten.

Tuossa on salaisuuksien lehto ja tuossa lemmen polku. Siinä kun istuin ja haaveksin entisyydestä ja nykyisyydestä, lehahti komeasta, mutta rappeutuneesta parooni Holsteinien vaakunalla koristetusta portista kaunis Sonja perhoseni. Iloinen oli, sen saattoi nähdä, hän poikkesi heti salaisuuksien lehtoon, hän lehahti rakkauden jumalan luo, istui hetken hänen jalkojensa juurella, hän näytti vaipuvan ajatuksiin, jotka olivat aivan varmaan yhteydessä pienen jumalan kanssa. Nyt nousi hän taas ja liiteli pois pehmein liikkein lemmenpolkua pitkin. Etsikö hän ketään? – Ei. Lieneekö tietänyt, että puutarhan ulkopuolella, tuolla pensasaidan takana, lensi toinen perhonen keinuen leijaillen, sitä ei tiedä – mutta siellä kaukana lehtokujan päässä oli pienoinen portti, se oli aina auki, ja siitä hän lensi puutarhaan. Kas, nyt he kohtaavat toisensa, niin odottamatta, – niin eriskummallisen odottamatta! Katso, miten he lekuttelevat toistensa ohi, nyt on tyttö ensin, nyt on hän, poika, nyt he pysähtyvät metsäruusupensaan luo. Ja nyt he liitelevät edelleen elyseion kenttiä pitkin, kauas pois, jossa kasvaa kieloja, – koko maailma kielonkukkia!