Kitabı oku: «Kotona: Kuvaelma Itä-Suomesta», sayfa 5

V.
Ylimys sekin

Vanha Tobias Savolainen oli kuollut, mutta häntä ei surenut kukaan. Ja totta puhuen ei kenelläkään ollutkaan syytä surra häntä. Hän oli ollut ankara isäntä, joka viimeiseen asti puristi voimat siltä, joka oli hänen palveluksessaan. Saamisensa kiskoi hän armotta, hän ei koskaan odottanut eikä säälinyt ketään. Nyt hän makasi tuolla alhaalla ranta-aitassa, suorana ja jäykkänä, kuolema oli hellittänyt ankaroita piirteitä suun ympärillä, mutta kulmat olivat yhtä tuiman näköiset kuin konsanaan eläessään ja se oli kai siitä syystä kun talonväki, joka kerran kun oli rantaan asiata, tekivät pitkän kierroksen ranta-aitan kohdalla. Hän lepäsi kimröökillä ja tuoreella maidolla maalatussa arkussa puettuna valkoisiin alusvaatteisiin ja keltasiin pitkävartisiin saappaihin; kädet, nuo käsnäiset kädet, jotka olivat pitäneet aurankärkeä jäykästi vaossa monella kivikkoisella pellolla, olivat asetetut ristiin vanhan virsikirjan ympärille. Syksytuuli, joka puhalteli hataran seinän raoista, liehutti hänen pitkää harmaata tukkaansa, joka oli silitetty kahdenpuolen päätä, jakaus keskellä.

Tobiaalla oli ollut myrskyinen elämä elettävänä, hän oli koettanut sekä yhtä että toista tässä maailmassa, ennenkuin onni rupesi hymyilemään hänelle. Lapsena olivat nälkävuodet ajaneet hänet kodostaan Savossa ja hän oli jo viidenkymmenen vanha, ennenkuin pääsi oman katon alle, mutta sitten kun hän kerran oli päässyt onnenpolulle, näytti oikkuinen kohtalo päättäneen ammentaa hänelle lahjojaan. Hän joutui onnelliseen avioliittoon, hän sai kaksi vankkaa poikaa, mutta alituiset myötäkäymiset kahdenkymmenen vuoden ajalla olivat paaduttaneet hänen sydämmensä ja kun onnettomuus kaksi vuotta ennen hänen kuolemataan astui hänen majaansa, tappoi hänen vaimonsa ja lapsensa isoon rokkoon, teki hän kuin vanha Job, hän kirosi syntymähetkeään, hänen sydämmensä kävi kovaksi kuin pii, mielensä taipumattomaksi, ja kun hän viimeinkin vaelsi isiensä luo, veti hänen ympäristönsä helpotuksen, jopa tyytyväisyydenkin huokauksen. Mutta kaikista tyytyväisin oli hänen veljensä Matti, hidas harvapuheinen ja itsepintainen savolainen, joka vilkkaiden puheliain karjalaisten joukkoon soveltui yhtä huonosti kuin "kärpänen keittoon". Tyttärensä Anna Liisan kera hän oli nälinkuoliaana tullut savuisesta pirtistään Savossa, neljätoista päivää, kenties kolme viikkoa sitten. Siellä hän oli mäkitupalaisena ja päivämiehenä viettänyt kurjaa oloa. Jokaista hermoa, jokaista jänterettä ponnistamalla hän oli hankkinut itselleen ja tyttärelleen elontarpeet, nyt hän oli tullut Egyptin lihapadoille, hän oli perivä Tobiaan talon ja tavarat. Tobias oli lentänyt isänkodista, ennenkun Matti näki päivän valon, Matin ei siis nyt tarvinnut pukea päälleen tavanmukaista synkkää hautajaisnaamiota. Tyytyväisenä ja myhähdellen hän siellä seisoi ikuisesti palava piippunysä toisessa alasvedetyssä suupielessä, toisesta taas tuprusi niinkuin palavasta suosta ilmaan paldurin tai vinterskin [virginialaisen tupakan] haju. Silloin tällöin hän tarttui tanakasti piipunkoppaan, täytti sitä tuvantakaisilla ja syljeskeli varmuudella ja voimalla ympärilleen.

"No naapurimiehet", sanoi Matti ottamatta piippua suustaan, "missä ovat naulat ja vasara nyt, kenties käymme naulaamassa kannen kiinni ja lähdemme sitten hautausmaalle!"

Ivallisesti hymyillen Matin huonoa käytöstä, sillä perillinen ei saa koskaan peijaisissa jouduttaa lähtöä, vaan hänen pitää virrenveisuulla ja ruoalla viivytellä vieraita niin kauan kuin suinkin, nousi nyt itsekukin, vieraat tyhjensivät "piskaryypyn", joka annettiin sokeripalaisten kanssa, kiristivät vöitään, kohottivat ylös pitkän karjalaisen takkinsa, ja lakit kädessä vaelsi joukko ranta-aittaan. Kansi pistettiin vasemmalta puolelta ruumisarkun alle, vedettiin pois oikealta ja sitten vasta se naulattiin kiinni, se oli tuottava kuolleelle rauhaa. Arkku nostettiin nelipyöräsiin karjalaiskärryihin, ajaja istahti arkunkannelle ja hänen viereensä eräs kuuluisa virrenveisaaja, joka ruumista kartanosta vietäessä lauloi kovalla ja vapisevalla äänellä virren. Kun lähestyttiin kyläkuntaa, torppaa, ihmisasuntoa, lauloi laulaja värssyn tuosta virrestä – muulloin hän lepäsi. Ruumiskärryjä seurasi Matti ja Anna Liisa sekä pitkä jono kutsuvieraita, jotka hiljaa ajaen saattoivat hyvin-ymmärtäväistä talollista Tobias Savolaista hänen viimeiseen lepokammioonsa. Hautauksen jälkeen lähti koko joukko takasin peijaistaloon, nyt hurjaa menoa ajaen. Eräällä kankaalla pysähdyttiin, siellä oli tien risteyksessä vanha komea honka. Paksut kierteiset juuret levisivät laajalti kanervamättäiden välissä. Runko kohosi arpisena ja sammaltuneena sekä kannatti tuuheaa latvaa. Se oli haltian mänty, se oli kuin joku heraldinen sukupuu, sillä sen kuori oli peitetty lukemattomilla punasilla, sinisillä, keltasilla ja mustilla laudanpalasilla, joihin oli koverrettu nimikirjaimia. Eräs nuori mies kiipesi honkaan ja naulasi sen kylkeen loistavansinisen pienen taulun, jossa oli vainajan puumerkki, kuolinpäivä ja vuosi – että haamu, jos se ei saisi rauhaa haudassaan, muistaisi sen nähdessään miten asiat ovat, palaisi takaisin hiljaiseen asuntoonsa eikä häiritseisi onnellisia perillisiä. Tämän viimeisen velvollisuuden täytettyä ajettiin Matti Savolaisen perintötaloon, ja nyt siellä pidettiin sellaista kestinkiä, että kuollut varmaankin olisi kääntynyt haudassaan, jos se olisi ollut tietoinen siitä. Hernekeittoa, hirssiryynipuuroa, vehnäleipää ja paloviinaa siellä annettiin. Miehet istuivat pöydän ympärillä, naiset, jotka pitivät huolta tarjoilemisesta, sieppasivat suuhunsa palan sieltä, palan täältä ja söivät seisten mitä mistäkin saivat.

Viipurilainen on ylipäätään raitis, mutta tällaisessa tilaisuudessa täytyi tietysti pitää puoliaan, vallankin oli perillinen mielestään oikeutettu maistelemaan vähän enemmänkin. Hän oli juonut pari pikaria n.s. talonpoikaisrommia ja se oli antanut ukolle rohkeutta, niin että hän vähä väliä sanoa tokasi tupakan höyryjen välissä tuon kumoamattoman totuuden "että savolainen ei ole pässi".

Hokien tätä "ei ole pässi" ja rakas piippu hampaiden välissä nukahti hän penkille uunin vieressä. Kun hän viho viimeinkin heräsi, oli tupa tyhjä, vieraat olivat menneet jo aikoja sitten. Ilta oli tullut, yököt lepakoivat ja kehrääjälintu lenteli pehmosilla siivillään levottomissa aaltomaisissa juovissa pitkin maan pintaa. Syksyinen kuu paistoi lepikon yli suorastaan avonaisesta ovesta eteiseen Matin talossa. Kuunvalo väistyi suuressa suorakulmiossa pitkin koloista permantoa, valaisi nukkuvaa vierasta, joka kestitsemisestä raskaana oli uupunut yhteen nurkkaan, väistyi taas hiukan ja paistoi kissaan, joka korvat törössä ja käpälä ylhäällä jännittävässä odotuksessa tuijotti erääsen hiirenkoloon, mutta kun kuutamo ennätti syvimmälle vastapuoliseen nurkkaan, heloitti se kahta kirkkaammalla loisteella, sillä siellä istui eräällä pölkyllä Anna Liisa ja Juho renki, vaihtaen suudelmia ja ikuisia lupauksia ja uneksien keväisiä unelmia kodosta ja konnusta, pienistä lihavista, möntivistä lapsista ja navettakartanosta täynnä kirjavaa karjaa. Valitettavasti ei kuu ollut ainoa, joka näki nuo punahohteet, jotka tulivat ja poistuivat Anna Liisan poskipäillä, ei ollut kuu ainoa, joka kuunteli tuota kuiskivaa puhetta. Matti Savolainen seisoi tuimana ja unisena tuvanovella ja seurasi vihaisilla silmäyksillä noita kahta nuorukaista.

Matti oli elämänikänsä reutonut päivätyöläisenä, kukapa olisi uskonut, että tuossa nöyrässä köyhässä miehessä löytyi hitunenkaan ylpeyttä. Neljä päivää oli kulunut veljen kuolemasta, vielä neljä päivää sitten hän oli elänyt veljensä armoilla. Ylpeys oli levännyt kuin pieni kuivettunut siemen hänen sisimmässään, se oli levännyt kuin kalliolla. Nyt oli yhtäkkiä tullut kaikkia kuin tarvittiin, että se rupesi itämään, myötäkäymisen tuulet olivat kantaneet siemenen soveliaampaan maahan, onnenpäivien aurinko oli lämmittänyt sitä, paloviina kostuttanut ja neljässä päivässä se oli itänyt ja kasvanut komeaksi puuksi. Matti oli nyt maata omistava ylimys, joka asui omalla pohjalla omassa pesässä – ja moinen mies naittaisi tyttärensä rengin kanssa, päivätyöläisen – ei ikinä. – Kuutamokulmio oli tuskin ennättänyt siirtyä eteisestä ja levitä mustalle tuvanseinälle, ennenkun renki Juho tuli ulos vauhdilla, ja tuvanovi paiskattiin kiinni hänen jälkeensä. Ijäksi olivat haihtuneet Anna Liisan onnelliset kevätunelmat.

VI.
Ukkovaari

Kaksi virstaa vielä lähimpään kievariin, taivas pimeä, sade valui virtanaan, salamat leimahtelivat taivaanrannalla, ja mikä pahinta, rokkanaula toisessa etupyörässä pysyi paikoillaan ainoastaan siten, että kyytipoika piti jalkaansa sen päällä. Oli selvää ettei matkustaminen saattanut olla hupaista, vallankin kun ajattelee, että olin kulkenut viisikymmentä virstaa sinä päivänä. Käännyin siis kyytimiehen puoleen.

"Kuules nyt poikaseni, tässä ei tule muu neuvoksi kuin mennä yöksi lähimmäiseen taloon, tiedätkö mitään semmoista näillä seuduin." Poika tiesi ja hetken kuluttua koluutimme oikein erinomaisen huonolla tiellä yksinäiseen taloon, jonka piikkinen katonharja oli kuin musta varjokuva sameaa taivasta vastaan. Minua hämmästytti, että osaksi rikkonaisista ikkunoista näin tulet hohtavan, sillä talonpojat ja merimiehet, jotka ovat läheisemmässä yhteydessä luonnon kanssa, ovat myöskin paljoa enemmän kuin henkilöt muista säädyistä luonnon vaikutuksen ja sen voimien alaiset. Kuka jaksaa vetää unta niinkuin suomalainen talonpoikamme talvella, mutta kesällä hän siihen sijaan tuskin ollenkaan nauttii lepoa ja tekee työtä enemmän kuin kukaan muu. Hän käy levolle kun aurinko laskee, auringon noustessa hän nousee ylös, ellei ole metsällä eli kalassa tai vietä tanssien lyhyistä pohjolan yötä. Mutta jos tällä valvomisen ajalla sattuu sateinen, pimeä päivä, jommoinen nytkin oli, on hän heti yhtä unelias kuin talvisaikaan. Tämän tietäen minä luulin löytäväni talonväen sikeässä unessa, mutta näinkin avaraan tupaan astuttuani talonisännän, hänen vaimonsa ja kuusitoistavuotisen pojan istuvan unisen talikynttelin valossa erään pöydän ympärillä.

"Hyvää ehtoota hyvät väet, saako märkä ja uupunut matkustaja täällä yösijaa", tervehdin minä.

Isäntä nousi ylös juhlallisesti ja osotti erääseen nurkkaan päin. Nyt vasta minä huomasin että siellä nurkassa makasi vanha mies, makasi kuolinvuoteellaan. Pitkät valkoset hiukset olivat epäjärjestyksessä, rinta kohoili ja laski, jokainen hengenveto kuului ympäri tupaa ja kertoi miten vaikeata oli kuolevaisen kamppailla elämästä.

"Se on minun isäni", sanoi talonpoika kuiskaten kuin minä kysyväisesti katsahdin vuoteesen päin, "hän on yli kahdeksankymmentä vuotta. Rovasti lähti juuri täältä, kävi ripittämässä; nyt ei hänellä ole muuta odotettavaa kuin kuolema."

"Mikä vaiva hänellä on, oletteko puhutelleet lääkäriä?"

"Häntä vaivaa vanhuus, herra", sanoi talonpojan vaimo, miellyttävä neljänkymmenen ikäinen nainen, "me kyllä tahdoimme lähettää lääkäriä noutamaan, mutta ukkovaari suuttui niin, olisittepa vain nähneet, hän on niin kiivas ja tulinen. Joutavia, sanoi hän, kahdeksankymmenen vanha äijä, mitäpä tohtori semmoiselle taitaa, minä olen elänyt aikani, minun pitää kuolla, hän sanoi; ja vaikkei hän koskaan ennen ole sairastanut – hän hakkasi vielä puita Vapunpäivänä ja hoiti itsensä ja tupakantaimet tallin takana koko kesän ajan – niin menee tässä yhtenä päivänä ja paneutuu maaten ja tuossa hän nyt makaa ukko raukka viimeisiä hengenvetojaan vetäen, Herra Jesta, kukapa olisi tuota uskonut viikko takaperin, mutta niin se on", jatkoi emäntä huokaisten, "tänäpänä terve, ja huomenna on kirves puunjuureen pantu".

"Siinä tapauksessa minun täytyy hakea yösijaa toisaalta; ystäväiset, voitteko sanoa minulle, mistä?"

"Mutta rajuilma vaan yltyy", jatkoi emäntä hiljaa, "Herra Jesus tuota salamata ja paukausta sitten, koko tupa tärisee. Ei herra saata lähteä tänä yönä matkalle. Käykää tuonne toiseen tupaan porstuan takana, siellä voitte saada yösijaa. Eikä siellä ole syöpäläisiäkään, ja kuivia olkia kannoimme myös sinne varuilta, että jos ukko olisi kuollut tänä yönä – "

"Katri", kutsui ukko tavattoman kovalla vaikka vapisevalla äänellä, kaikki vavahtivat ja emäntä astui kiireesti kuolevan luo, tarjosi hänelle kylmää kahvia halkinaisesta sinisestä posliinikupista ja järjesteli päänaluista.

"Katri", sanoi vanhus vaivaloisesti lausuen joka sanan, "jos ilma selkenee päivän valjetessa – niin – täytyy teidän kaikkien mennä kauraa leikkaamaan – kuuletko, kaikkien – kaikkien."

"Niin, olkaa vaan huoletta hyvä isä, kyllä kaura tulee leikatuksi."

Ei kuulunut enää mitään, vanhus näytti vaipuvan uneen tai tunnottomuuteen, kenties se oli kuolema.

Minä menin kesätupaan, joka oli, niinkuin tavallisesti tässä osassa Itä-Suomea, toisella puolen kylmää eteistä, riisuin päältäni ja laskeuduin olille, jotka oli kannettu tupaan kuolleen varalta.

Pimeä, yksinäisyys, makuusijani, kuoleman läheisyys ja siniset salamat, jotka aika ajoin valaisivat joka ainoan kolkan tuossa suuressa huoneessa, mahtavat ykkösenjyrähdykset, kaikki nuo asettivat minut sellaiseen tilaan, etten, niin väsynyt kuin olinkin, voinut sulkea silmiäni uneen. Ääretön jono hyödyttömiä, sekavia ajatuksia tuli ja meni taas, yksitoikkoisesti, itsepintaisesti ja loi ylös aikoja unhoitetuista tapahtumista toinen toistaan kiusallisempia muistoja. Ei ollut mahdollista pysähdyttää tuota konetta. Suuressa takassa leimahtivat muutamat hehkuvat hiilet joka kerran kuin tuuli ulkona suhisten tunkeutui savupiippuun. Minusta tuntui kuin olisin noissa leimahtelevissa hiileissä nähnyt kuvan siitä elämästä, joka viereisessä huoneessa teki loppua. Psalmistan sanat, "ihmisen elinaika on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta; ja kuin se paras on ollut, niin on se tuskaa ja työtä ollut" johtuivat minun mieleeni. Vihdoinkin minä vaivuin raskaasen uneen, josta ei ollut virkistystä ja jota unet häiritsivät. Kuollut oli tulevinaan minun luokseni ja hän pyysi minua poistumaan olkivuoteelta, se oli häntä varten tehty, mutta joku tuntematon voima esti minua nousemasta, ja kuollut pyysi yhä kiihkeämmin, hän rukoili, hän pakoitti, niin, hän oli kovaäänisesti kiistelevinään sijasta tuolla kehnolla olkivuoteella. Samassa minä heräsin hiessä uiden, mutta iloisena että pääsin kiihkeän vanhuksen käsistä. Aurinko, joka ei ollut näkynyt viikkokauteen, paistoi suoraan silmiini ja julisti ihanan syyspäivän koittaneen. Takan luona seisoi isäntä ja hänen perheensä, he olivat kaikki huolestuneen näköisiä.

"Jos Jumala sentään olisi korjannut hänen tänä yönä!" sanoi vaimo.

"Niinpä niin, mutta Herra on tahtonut toisin. Ei voi jättää ukkoa tuohon yksinään makaamaan, eikä voi kaurapeltoakaan jättää. Kuules Pavel, jos sinä sentään jäisit ukkovanhan luo."

"Ei, minä en jää", vastasi Pavel kiivaasti itkussa suin, "jos vielä kuolee sillaikana niin, niin – ei, minä en jää – "

Nyt lähti isäntäväki tuvasta, minä nousin ylös, puin päälleni ja ajattelin katkeruudella näitä kiittämättömiä olentoja, jotka kiistelivät siitä kuka vanhuksen luo jäisi, isän luo, tekemään hänelle viimeisen rakkauden työn, sulkemaan hänen väsyneet silmänsä. Kuu olin pukeutunut, astuin varovaisesti ovesta sisälle. Perheen jäsenet olivat valmiiksi varustetut lähteäkseen muutamiksi päiviksi pois kotoa. Tuohikontti, maitoleili, kirves ja sirpit, ei mitään puuttunut.

"Aijotteko te jättää ukon yksinään muutamiksi päiviksi", kysyin minä, mitään vastausta saamatta. Tuolla herrassäädyn itse omistamalla oikeudella tunkeutumaan talonpoikien asioihin, lisäsin minä noin suuresta kylmäkiskoisuudesta harmistuneena: "mutta sehän on tunnottomasti tehty, kuinka te saatatte jättää oman isänne kuolemaan, yksin kuin koiran, hankkikaa edes joku vieras ihminen, joka jää tänne ja hoitaa häntä."

Lienen sanonut nuo sanat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli, vai lieneekö vanhan kuulohermot olleet erinomaisesti jännitetyt ja herkät, sillä nyt kuului vuoteelta vapiseva:

"Ei tarvitse, maksaa vaan – suotta – kuolen kohta."

Isäntäväet näyttivät epätietoisilta; oli kuin olisi kuoleva arvannut heidän ajatuksensa, viimeisellä voimien ponnistuksella nousi vanhus vuoteessaan nojautuen vapisevien käsien varaan. – Kylmä aamuvalo lankesi keltasille ryppyisille kasvoille, ja karvaselle ankarasti läähättävälle rinnalle. Hän avasi syvälle painuneen suunsa puhuakseen, mutta ei tullut ääntäkään kokoonkuivaneiden huulien yli, leuka vain tärisi ja lokatti. Vihan ilmaus levisi kuin pilvi lukemattomien ryppyjen uurtamille kasvoille, ja hän osoitti vapisevalla kädellään ovea kohti saaden vihdoinkin vaikeasti kähistyksi "ulos", jonka jälkeen hän taas vaipui vuoteelleen.

Me menimme heti eteiseen säikähtäneinä ja värisevinä. Oven takana kuunteli emäntä vielä hetken, mutta kun ei kuulunut mitään, menimme ulos ja rupesimme hevosta valjastamaan. Ei virkettu koko ajalla sanaakaan. Hiljaa ja unisena istui Pavel tuvanportailla ja järsi reikäleipää isännän taluttaessa hevosta tallista ja emännän asetellessa evässäkkiä ja työkaluja tilaviin nelipyöräsiin kärryihin, joita yleisesti Itä-Suomessa käytetään.

Kun hevonen oli valjastettu, nousimme kaikki kärryihin ja ajoimme äänettöminä kuin hautajaisissa. Seutu oli synkkää ja autiota. Tiemme kulki surkeata rämeistä maata pitkin. Oli aikainen aamu, usvat leijuivat kosteilla paikoilla molemmin puolin tietä. Laihoista petäjistä, jotka kasvoivat missä maa oli kuivinta, kuului mustan tikan heleä valittava ääni. Rääkkäsorsat, jotka olivat kokoutuneet suuriin laumoihin lähteäkseen syysmatkalleen vetivät pitkiä kiiltäviä viiruja kirkkaisiin vesilätäköihin kun ne kärryjen raminaa säikähtäen piiloutuivat raatteeseen, saraheiniin ja pajupehkoihin, joita kasvoi mättäiden välissä.

Ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa koko välillä. Kun me sitten hiljankin lähenimme kievaritaloa, oikasi emäntä itseänsä pari kertaa, nykäsi esiliinaansa ja huiviansa ja sanoi viimein ikäänkuin puolustellen:

"Ukkovaari on niin kiivas, näettekös, ja sitten on asianlaita semmoinen, että metsäpellot ovat meidän omiamme, ne lunastettiin keväällä valtiolta."

"No, entäs talo, kenenkäs se on sitten?"

"Se on lahjoitusherran, me olemme lahjoitustilallisia, vielä kuukaudenajan", hän lisäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Appivaari on ollut aina herrojen alla, hän kyllä halusi, hänkin, omaa, mutta ei saanut koskaan, isä raukka: ja kun me nyt lunastimme itsellemme omaa, oli hän visu siitä, että se tulisi oikein hoidetuksi – nähkääs."

Nyt olimme kievarissa. Minä sanoin hyvästit isäntäväelleni, jotka ajoivat eteenpäin.

Neljän päivän perästä minä palasin samaa tietä takasin, ukko oli kuollut, hautaussaatto tuli vastaani.

VII.
Kuisma

Tällä kertaa pyydän lukijoitani lähtemään kanssani isänmaamme itäisille rajamaille, käyttääkseni tuota kollektiivista maantieteellistä nimitystä, jonka "ystävämme", venäläiset sanomalehtimiehet, ovat suomesta puhuessaan sepittäneet. Tahdomme vaeltaa muutamia päivämatkoja tuolle puolen pientä vilkasta ja virkeätä Sortavalan kaupunkia, joka toivottavasti on kerran loistava kuin tähti Itämailla näille syrjäisille ihanoille seuduille. Tätä toivomme sillä perustuksella, että Sortavala on ruotsalais-suomalaisen sivistystyön äärimmäinen etuvartija. Täältä ovat ne miehet nousevat, joiden työnä on yhdistää isänmaahan ne seutuvat, missä suomalaiset runot ja tarinat kenties ovat kerran syntyneet ja missä niillä nyt on turvapaikka: heidän tehtävänään on liittää meidän maahamme laajoja aloja ja heimokuntia, jotka ovat puoleksi vierähtäneet äidin helmasta, unhoitettuina ja laiminlyötyinä siskoparvelta.

* * * * *

Sinä olet jättänyt viimeiset ylängöt ja vaarat, ja tuntien, että jotakin suurta ääretöntä on edessäsi, vaellat sinä tällä autiolla tasangolla, joka Äänisjärven lisävesien takana muuttuu tundraksi, äärettömäksi tundraksi, joka menee aina Uralin yli ja Kap Tscheluskinin takana, siellä kaukana Beringin salmen luona, puristuu Jäämeren rannan ja Pohjoisasian vuorien väliin. Pienoisen, ylen täyden sisäjärven matalalla, mutta hiekkaisella rannalla, jossa koivu ja leppä koittavat juuriaan ruskeassa suovedessä, on kylä yksinään erämaassa, 30 jopa 50 virstaa lähimpään naapuriin.

Kylä on omituisen näköinen; se ei ole samaa laatua kuin muut kyläkunnat näissä pitäjissä, sen asukkaat ovat nimittäin sitten suuren nälkävuoden 1868 sekoittuneet pohjoiskarjalaisten kanssa Kuopion läänistä.

Irtainta väestöä, jotka nälkävuoden pakoittamina jättivät entiset asuntonsa ja taistelussaan jokapäiväisestä leivästä löysivät täältä laihoja ahoja, kalasia järviä ja kadehdittavaa metsästysmaata. Se oli selvää, ettei tulokkaita katselleet lempein silmin ne, jotka olivat ammoisista ajoista täällä asuneet.

Mutta aikojenkin kuluessa eivät vanhat ja uudet ainekset voineet sulaa yhteen ja yhdeksi tulla. Paitsi nurjamielisyyttä, olivat vielä kieli ja uskonto esteenä. Vanhat asukkaat ovat kreikkalaisia uskonnoltaan; heidän kielensä on tuota omituista suomea, jota Aunuksen suomen nimellä puhutaan Laatokan itäpohjois puolisissa pitäjissä. Muuttolaiset sitävastoin ovat luterilaisia ja puhuvat Savo-karjalais suomea. Nuo vanhat, kylän, pitäjän, koko seudun ylimykset, olivat maanomistajia, joiden henkinen elämä oli kehittynyt perustuen taruihin, satuihin ja lauluihin, jotka olivat jääneet perinnöksi lukemattomalta jonolta menneitä sukupolvia, aina niiltä ajoilta, kun Kantelen kielet viritettiin ensi kerran. Erämaan valtaava suuruus oli painanut heidän luonteesensa surumielisyyden ja ylevyyden leiman, yksinäisyys oli luonut heihin suoraa vilpittömyyttä ja vierasvaraisuutta, joka on niin ominaista sydänmaan lapsilla.

Vastatulleilla ei ole mitään perintöä säilytettävänä, heidän isänsä oli köyhyys, he olivat kasvaneet puutteessa. Ilman aineellisia varoja, ilman henkistä hoitoa on tuo puhtaasti suomalainen rotu näillä seuduin vaipunut yhä alemmaksi ja alemmaksi ja on kaikkia vailla.

Sellaiset ovat olot, missä vain me liikumme näillä seuduin, jossa kaksi sivistysvirtausta, idästä ja lännestä, kohtaavat toisensa.

* * * * *

Oli helteinen iltapäivä. Aurinko paahtoi niin, että ilma otravainion yli pirtin takana näytti värähtelevän kuumuudessa. Itikat ja paarmat olivat ainoat, jotka uskalsivat päivänpaisteesen. Mutta ne siellä liehuivatkin oikein halustaan ja iloisesta surinastaan päättäen, oli niillä oikein hyvä olla, vallankin kulmassa tuvan ja eteisen seinän välillä, jossa aurinko kuumimmin paahtoi ja jossa muutamat vanhat saunavastat happanivat helteessä.

Varjossa, rappeutuneiden portaiden katon alla, istui Katri, yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jonka puute, työ ja pian tapahtuva äitiys tekivät vanhan ja kuihtuneen näköiseksi. Hänen edessään istui keski-ikäinen mies. Tämän haluttomat piirteet näyttivät kuumassa melkein veltoilta, joka ei suinkaan tehnyt häntä kauniimmaksi. Katrilla oli kädessään aapinen ja hän koetti äidin kärsivällisyydellä opettaa Leander Aholaiselle lukutaidon salaisuuksia. Leander väisti karkeaa, jäykkää sormeaan riviä pitkin ja piipun riippuessa toisesta suupielestä, mutisi hän vastahakoisesti tavun tavun perästä.

Katrin kasvot kirkastuivat joka kerran kun hän arvasi oikein, jotavastoin niihin kuvautui toivoton väsymys, niinpian kun hänen ijällinen oppilaansa erehtyi.

Niin he olivat pitkittäneet hetken. Leander oli jo haukotellut, pudottanut piippunsa ja taas haukotellut. Nyt pistäytyivät päivänsäteet porstuvankaton alle, säteiden kera tuli helle ja helteen mukana paarmat ja kärpäset. Leanderin siinä lukiessa, tupakoidessa ja hikoillessa istahti nenäkäs kärpänen hänen päivettyneelle poskelleen; kerta kerralta hän sen hätyytti pois, kerta kerralta tuli rauhanrikkoja takasin, kunnes tuolle häpeämättömälle onnistui oikein kovasti pistää Leanderia. Kärsimättömyydestä vimmastuneena lennätti Leander kirjan aidan taa ja vannoi että hän, tapahtuipa mitä tahansa, ei tänä ilmoisna ikinä avaa tuota kirottua kirjaa. Pappi saa hyljätä hänet kuinka monta kertaa tahansa, hän ei sittenkään rupea opettelemaan semmoista, joka kaikissa tapauksissa on tuiki tarpeetonta hänelle. Katri säpsähti, pani kädet kasvojen eteen ja purskahti itkuun.

Leander tupakoi, eikä ollut tietävinäänkään. Helle oli lisääntynyt, ukkosen täyttämä ilma tuntui paksulta ja polttavalta, mustia pilviä keräytyi tuonne lammen kohdalle ja kumea jyrinä ennusti rajuilmaa. Ukkosenpilvet petäytyivät kokoon myös Leanderin otsalla. Hänen katseensa synkistyi ja hän vilkasi salavihkaa Katriin.

Nyt iski salama tuolla kaukana. Linnut olivat vaijenneet. Paarmat ja kärpäset olivat lopettaneet iloisen surinansa. Ja kaikki nuo tuhannet nimettömät sopusointuiset äänet luonnossa, joita sinä et saata olla kuulematta kauniina kesäpäivänä, et syvimmässä sydänmaassakaan, kaikki ne ovat valjenneet, on niin hiljaista, niin hiljaista – luonto vartoo ja odottaa. Raskas huokaus Katrin ahdistetusta rinnasta, nyyhkytys herättää Leanderin hänen ajatuksistaan. Kiukustuneena paiskaa hän nyrkkinsä portaisin, niin että madonsyömät palkit hyppivät. "Ole itkemättä!" huusi hän, "ei tässä kyyneleet auta; huomenna, kenties tänä iltana jo tulee pappi lukusia pitämään ja sinä näet itse, siksi minä en ennätä oppia lukemaan."

"Entäs minä raukka sitten", sanoi Katri nyyhkytyksien lomassa, "miten on minun käypä? Sinä tiedät itsekin miten minä olen, neljäntoista päivän perästä, sanovat kylän vaimot, olen minä äiti, ja jos et sinä siksi ole ripillä käynyt, ei meitä kuuluteta eikä vihitä – " Leander vääntelihe levottomasti penkillä – "sinä tiedät mitä silloin sanotaan kylällä minusta ja lapsesta, sinun lapsestasi" – Leander kynsi miettiväisenä korvallistaan —

"Ja kaikki vaan", jatkoi Katri, "sentähden ettet sinä viitsi opetella lukemaan. Jos sinä lukisit edes käskysanat, niin pastori ehkä – "

"Anna tänne katkismus sitten", mörähti Leander. Katri haki katkismuksen ja nyt sai Leander suurella vaivalla soperretuksi käskyt ja "mitä se on". He olivat juuri ennättäneet kuudenteen käskyyn, kun suuria raskaita sadepisaroita rupesi tippumaan. Koivu kummulla aitan vieressä vavahteli, ja kumea suhina kuului sen latvasta. Opettaja ja hänen oppilaansa kiiruhtivat tupaan. Tuskin he olivat oikein päässeet keskeytettyyn lukuun käsiksi, kun rajuilma puhkesi valloilleen kauan tukehdutetun voiman vimmalla. Ilma pimeni ja virtanaan vuoti sadevettä pirtin hajanaiselle katolle. Salamat sinkoilivat, ukkonen jyrisi. Kahden ukkosenpamauksen välissä kuulivat he ajopelien tulevan tuimaa vauhtia rämisten ylös kartanolle.

Leander ja Katri riensivät eteiseen katsomaan kuka tuo tulokas saattoi olla. Se oli pastori, pitkä hoipperoinen olento, jonka pieni haukanpää rankkasateesta huolimatta retkahteli suloisessa unessa sinne ja tänne olkapäiden välissä; kyytipoika, joka oli kiepaissut ryijyn ympärilleen, puisteli itseään ja sanoi nauraen puoliääneen: "Leander, tule auttamaan pastoria kärryistä, asia on niin, että hän on – juovuksissa."

"Juovuksissa!"

"Niin juuri."

Pastori heräsi.

"No, minne sinä viet minua, poika?" Hän katseli ympärilleen tylsin katsein – "Leander – ei, sinä torvelo, vie minut Ivanoffiin, starostin taloon. Luuletko sinä, että minä tahdon maata Leanderin likaisessa hökkelissä. Kuuletko, vie minut Ivanoffiin!"

"Kuulkaapas, herra pastori", sanoi Katri nöyrästi, "milloinka lukuiset ovat?"

"Lukuiset – niin, niitä ei ole hyvälle aikaa, minun täytyy tuonne – tuonne – niin, se on yhden tekevää." Mutta kun hänenkin sumeat katseensa huomasivat Katrin levottomat kysyväiset kasvot, lisäsi hän: "no, kolmen viikon päästä."

"Kuules poika", hän kääntyi kyytipojan puoleen, "aja Ivanoffiin." – Ja sateen virratessa ja kyytipojan rattaille kiivetessä, vaipui pastori jälleen vanhurskaan uneen.

Vesi lotisi, kärryt koluuttivat taakkoineen tiehensä. Katri purskahti katkeraan itkuun, mutta Leander puki päälleen harmaan sarkatakkinsa, parhaan hattunsa, ja Katrin itkusta, rankkasateesta ja ukkosesta piittaamatta astui hän miettiväisenä ulos ja katosi aitan taa, joka oli jo vanhuuttaan harmaa ja nyt sateesta musta kuin uunin arina.

* * * * *

Pari tuntia oli kulunut. Sade oli tauonnut. Tunti vielä ja pääskynen, joka oli sadetta paeten kätkeytynyt pesäänsä räystään alla, livahti ulos sujuvilla siivillä ja selitti iloisella sirpatuksella, että nyt oli rajusää lakannut. Revittyjen pilvien välitse pilkotti laskeva aurinko, itikat ja polttiaiset liehuivat auringon säteissä, jotka vinosuuntaisesti puikahtivat kultareunaisten pilvien takaa ja pienissä osissa valaisivat uudesta elpynyttä maailmaa. Iltatuuli oli herännyt ja luikui hupaisesti leppien oksitse, pakoitti ohran taipumaan tuulessa, niin että peltotilkku oli kuin hienointa kullankellertävää satiinia. Tuuli irroitti tuohilevyn, jonka Leander oli pannut rikkonaiseen tuvanlasiin, kävi kutsumatonna pirttiin, puisteli vanhaa nokea orsista ja näki kauhistuen, miten Katri raukka oli muutamissa tunneissa muuttunut.

Hän istui siinä kalpeana, silmäterät suurena ja kuihtuneilla kasvoilla sanomattoman veltto ilme. Säikähtyneenä tunki tuuli ovesta pihalle, juurikun Leander astui, mieli mustana, kyynäränkorkuisen kynnyksen yli.

"Leander", sanoi Katri synkästi katsellen alaspäin, "ei ole enää neljäätoista päivää, minä tunnen sen."

"Se on yhdentekevää, nyt."

"Yhdentekevää nyt" – ja viha leimahti solvaistun naisen kasvoille – "yhdentekevää, sanot sinä?" —

"Niin, yhdentekevää juuri. Huomenna meidät vihitään, tahi jos sinä tahdot" – sanoi hän viipyen, pitkään katsellen vaimoa – "tai tänä iltana."

"Mitä sinä sanot", sanoi Katri ja kavahti pystyyn, "oletko puhutellut pastoria?" Ilon säde välähti raukeissa itkusta punoittavissa silmissä. "Sano, oletko puhutellut häntä; oliko hän selvä – no, sano, mitä hän arveli?"

"Niin, se tahtoo sanoa" – siellä oli jotakin Leanderin kulkussa, joka ei tahtonut tulla ulos – "niin, minä olen – puhutellut pastoria, venäläistä pastoria."

"Mitä sanot – venäläistä pastoria?"

"Niin, sen minä olen tehnyt, minä olen lukenut hänelle 'Otse nas'. Nyt minä olen ripillä käynyt. Huomenna sunnuntaina tapahtuu vihkiminen."

Katrin pää vaipui toivottomasti rinnalle, isoja kyyneleitä vieri hänen poskiaan pitkin. Siinä he sitten istuivat molemmat, tuntikausia, virkkamatta ainoaa sanaa. He tunsivat molemmat, että nyt ei enää ollut mitään apua, heidän kohtalonsa oli ratkaistu.