Kitabı oku: «Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta», sayfa 3

IV

Seuraavana päivänä, eräänä pimeänä syksypäivänä, myrskyn vielä vinkuessa ja sateen vihaisena iskiessä kastarin pieniä ikkunoita, tulivat matkustajat myöhään illalla porille. Oli vaarallista kulkua tämä, sillä väylä ei ollut viitattuna, mutta Matin paikantunto auttoi häntä saarilla ja luodoilla palavien tulien avulla löytämään tietä; hän sai nyt olla höyryaluksen oppaana.

Näitä tulia, jotka valaisivat heidän tietänsä, polttivat kalastajat. Syksymyöhällä, kun myrsky vyöryy, kun luonto vanhana, väsyneenä kuolemantautia sairastaa, silloin herää rakkaudenvietti muikussa, Pielisjärven aarteessa, silloin se viettyy kutemaan raskaissa harmaissa aalloissa vaahtovien rantojen likellä. Ja silloin jättävät kalastajat kotinsa maatakseen vuorokausittain tuolla ulkona autioilla saarilla ja luodoilla, laskeakseen pyydyksiänsä ja suolatakseen saaliistaan. Näitten tulien avulla päästiin saarien, luotojen ja karien välitse perille kylän satamapaikkaan.

Kiiskilän kylä sijaitsee joen varrella, joka Suomen rajan takana olevasta järvestä lampien ja soitten läpi pyrkii Pielisjärveen. Pantuaan proomun ankkuriin joen suuhun ja tarkoin lukittuaan kastarin oven, astui Matti maalle. Tyytyväisyyttä ilmaiseva hymy levisi hänen leveille uskollisille kasvoillensa hänen ajatellessaan, että hän nyt, oltuaan poissa koko pitkän kuukauden, saisi jälleen nähdä kotinsa ja omaisensa.

Äänetönnä meni hän Veikkoliinin kanssa keskievariin, hankki tälle asunnon ja pestasi jotenkin renttumaisen näköisen mieshenkilön, Iisakki Hultilan, joka yksin tylsänä istui tyhjässä huoneessa kaljahaarikan ääressä, seuraavana päivänä saattamaan metsänostajaa Kiiskilän metsään. Sitte sanottiin toisilleen hyvästi pariksi päiväksi, jonka ajan kuluttua Matti saisi tiedot metsästään ja sen hinnasta.

Herätessään varhain seuraavana aamuna, katsoi Veikkoliini ulos keskievarin pienistä akkunoista. Hän oli ennen ollut näillä seuduilla, mutta silloin toisissa asioissa ja ajatuksissa. Nyt kääntyi hänen tähystelevä silmänsä ensin metsään. Tuolla se seisoi kauimpana taivaanrannalla, kuten avaran ja valoisan taulun loistava, siintävä kehys. Avara oli taulu, sillä keskievari sijaitsi ylhäällä Lieksavaaran viimeisellä mäenkunnaalla Pielisjärven rannalla, ja valoisa se oli, sillä rajuilma oli tauonnut ja syksyinen aurinko vielä kerran noussut taivaalle säteilevän kirkkaana, niinkuin ei sumua eikä pilviä milloinkaan olisi ollut.

Veikkoliini katseli seutua, joka näytti hyvin viljellyltä. Ompa se onni, ajatteli hän itseksensä, saahan työvoimia täältä, joilla hongat kaadetaan; jos vain metsä kelpaa, kyllä täällä on käsivarsia ja kirveitä. Hän pukeutui nopeasti, sytytti piippunsa ja meni etehiseen kestikievarilta tiedustelemaan, oliko hänen oppaansa jo valmis. Hultila istui etehis-kuistissa laukku selässä, pitkävartiset, nahkahihnoilla sidotut pieksusaappaat jalassa ja sauva kädessä, valmiina milloin hyvänsä ottamaan osaa retkeen. Hänen ulkoasunsa oli hiukan siistitty, hän ei näyttänyt tänään niin täydellisesti kurjuuteen vajonneelta kuin eilen.

– Kaikki on valmiina, sanoi hän tervehtien. Emäntä on laittanut evään, tässä se on, ja viinaa on hän myöskin pannut mukaan.

Viinaa mainitessa ilmaantui hetkeksi miehen vaaleille elottomille kasvoille elonväre, joka tavallansa kuvasi tuota suloista sanaa, Veikkoliini tätä huomatessaan, katsoi terävästi Hultilaan ja sanoi:

– Vai niin, onko viinaa mukana, siinä tapauksessa lienee parasta, että minä itse otan purakon hoitaakseni.

Puolen tunnin kuluttua olivat matkamiehemme matkalla. Ensin kulkivat he kylän läpi, joka oli oikeata karjalaismallia. Rakennukset, jotka kuuluivat yhdelle perheelle ja suvulle, olivat rakennetut kunnaiden kukkuloille yhteen kasaan pienin ryhmin. Metsä oli hakattu pois. Ainoastaan muutama niveräpahkojen vaivaama koivu tahi joku vanha pihlaja näkyi aittojen ja ulkohuoneitten ahtaissa lomissa. Pellot ympäröivät taloja. Lähinnä navettaa, maanviljelyksen emoa, kaiken kasvuvoiman antajaa, sijaitsi se vähäinen peltopala, jossa pellava kesällä kasvoi pitkänä, sinisilmäisenä ja nuorteana, jossa lantut ja muutamat tupakanvarret, ylellisyys-kasveja talonpojan talossa, imivät maan hienointa mehua.

Kun kulkijamme olivat kulkeneet talojen ja peltojen ohitse, saapuivat he yhteiseen hakaan. Kaikkialta kuului kulkusten ja kellojen ääntä; kyläkunnan karja kävi täällä leppien ja pihlajien, koivujen ja pajujen alla laitumella, etsien viimeisiä, pehmeitä heinänkorsia, joita kesän aurinko ei vielä ollut kellastanut ja kovettanut.

Ha'an sivuttuaan tulivat he metsään, joka tällä kohdalla viettää itäänpäin; kauempana oli suo, jonka kautta joki juoksi; lavean, hallaa synnyttävän ja viljelykseen kelpaamattoman suon takana, alkaa uudestaan metsä, jatkuen luullakseni – Arkankeliin saakka! Täällä jossain, pari peninkulmaa etäämmällä kulkenee tsaarinmaan raja. Nähkääs, tämä on juuri satujen seitsenpeninkulmainen metsä.

Ja nyt mentiin yhä edelleen. Kestävyydellä, joka ei näyttänyt tietävän mistään väsymyksestä, ravinnokseen käyttäen vettä, suolattuja muikkuja ja leipää, kulkivat nämä kaksi miestä kompassin avulla metsän läpi.

Yöllä lepäsivät he jonkun kaatuneen kuusen alla tahi jossakin rappeutuneessa ladossa autiolla rohkalla. Kolme vuorokautta ristiin rastiin metsää kaikille suunnille kuljettuansa, saatiin työ vihdoinkin valmiiksi; metsä oli erinomaista ja, mikä oli vielä tärkeämpää, se sijaitsi hyvin.

Kolmantena päivänä saapuivat miehet takaisin kylään, menivät keskievariin, tilasivat saunan, lämmittivät kylmettyneet ja jäykenneet jäsenensä ja istuivat nyt iltasilla keskievarissa höyryävän rommitodin ääressä.

Puheltaessa kysyi Veikkoliini Iisakki Hultilalta, miten hän niin hyvin tunsi metsän ja seudun.

Tämä ei kumminkaan näyttänyt kuulevan tahi käsittävän koko kysymystä. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä loistivat ja välkkyivät, hänen sieraintensa laiteet liikkuivat ja hänen veltot kasvonsa kokonaan olivat saaneet ryhtiä ja eloa, Hän näet rakensi uutta totia, ja tätä toimittaessaan ei hänellä ollut aikaa, halua eikä mieltä mihinkään muuhun. Kun hän oli saanut väkevän laitoksensa valmiiksi, tyhjensi hän sen yhdellä kertaa ja sekotti taaskin toisen. Sen hän vei mukaansa takkavalkean ääreen, joka iloisesti leimusi suuressa pesässään, niin että tervaskannot ratisivat ja paukkuivat. Hän istuutui niin lähelle tulta kuin mahdollista, hieroi jänteisiä, laihoja jäseniänsä ja nautti, nautti tulesta kuin märkä koira, lämpimästä alkoholista kuin nuori jumala. – Veikkoliinin uudestaan kysymättä sanoi hän vähän ajan kuluttua:

– Niin, nähkääs, minä olen syntynyt täällä. Puhun kaikki teille. – Sitten vaikeni hän.

– En ole milloinkaan puhunut elämästäni kenellekään. Taaskin pitkä äänettömyys. Tehkää hyvin, istukaa tähän, tässä tulen ääressä on niin hyvä, tässä on sijaa. Olkaa niin hyvä, mutta maljanne ensiksi, maljanne!

– Nähkääs, olen ollut ylioppilaanakin ja vieläpä papinsällinä. Te ihmettelette, miten olen joutunut siksi, mitä olen, sikunasihteeriksi, maamittarin-apulaiseksi, kylänkirjuriksi, niin – minä kerron sen teille. Se on oma vikani, ihan kokonansa minun oma vikani. Ja vikani! – niin! Sen voin teille kertoa, sillä nähkääs, te ymmärrätte minua.

– Nähkääs, ei pidä milloinkaan muuttaa säätyänsä, ei milloinkaan pyrkiä toiseen säätyyn.

Veikkoliini kääntyi puhujaan päin:

– Mitä sanotte?

– Ei milloinkaan saa muuttaa säätyänsä, toisti hän uudestaan.

– Eikö parempaankaan?

– Ei milloinkaan! Se ei ole koskaan onneksi. Silloin pukeudutaan uuteen pukuun, joka ei sovellu, sillä se on joko liian laaja tahi liian ahdas.

Veikkoliini katsoi toveriinsa, joka oli kovin kumarruksissaan; kyynärpäät lepäsivät polvilla ja leuka oli vaipunut käsien nojaan. Kuparipuna valaisi hänen kasvojansa. Hän katsoi suoraan tuleen ja näytti kuuntelevan hiilten rätinätä ja luikertamista yhteen kasaan. Hän näytti niin vanhalta, väsyneeltä ja kuluneelta.

– Nähkääs, alotti hän vähän ajan kuluttua, näettekö miten ututuhka lankeaa hehkuville hiilille, ensin kepeästi kuin untuva, sitten yhä raskaampana kunnes vihdoin hiilet, jotka vielä silloin tällöin kipenöivät ja liekehtivät, ovat melkein peittyneet utuisen, harmaan peitteen alle, nähkääs, tuo on minun kuvani. Minäkin olen kerran räiskynyt ja leimunnut. Ne olivat hauskoja liekkejä, jotka nousivat korkealle ja jotka tahtoivat lämmittää ja valaista. Mutta sitten vaihdoin kaiken tuon pois, josta jo olen sanonut, ettei saa sitä vaihtaa pois, ja siitä pitäin sammun minä itse aina yhä enemmän, ututuhka lankeaa yhä raskaampana päälleni.

– Niin, katsokaas, minä olen talonpoikaissukua. Minusta piti tulla, jumala paratkoon, jotain parempaa, sillä lukeminen kävi kuin huihai. Äiti työnsi ja isä auttoi, sisar ja veli kantoivat minua käsillään. Pappi ja ruununvouti ottivat minun huostaansa. Olin pitäjän kunnia ja ylpeys. Isä puhui kaikissa kokouksissa, että luin latinata. Äiti laski ja tuumi, kuinka paljon ansaitsen, kuin kerran pääsen rovastiksi. Veljeni ja sisareni kunnioittivat oppiani siihen määrään, että he sanoivat minua "herraksi."

– Puutteita kärsittyäni pääsin kuin pääsinkin ylioppilaaksi. Nyt olin vaihtanut talonpoikaissäätyni herrasmiehen säätyyn. Olin jättänyt lämpöisen, vahvan takin ja ottanut ylleni avaran, mutta jäykän puvun, joka minua kylmi. Olin kasvanut pois omaisteni piiristä, sydämmestä ja rakkaudesta. He eivät minua enää ymmärtäneet, minua ihmeteltiin ainoastaan. Toinen, jonka jätin pois, oli äidinkieleni. Oli niinkuin pienen kultaisen pikarin vaihtaminen isoon kullattuun haarikkaan. Ja kuitenkaan en oppinut ruotsia niin, että olisin voinut sitä virheettömästi puhua. Mutta kaikkein hulluimmasti kävi, kun rupesin vaihtamaan perittyjä talonpojan mielipiteitäni.

Hän joi loppuun, teki uutta totia ja ottaessaan kulauksen toisen perästä, jatkoi hän puhettansa.

– Nähkääs, kun tulin yliopistoon, hyökyi vapamielisyys korkeana aallokkona, pitkältä oli maihin, ja taivas oli kirkas. Koko mailma oli vapaamielinen. Minun talonpoikais-vanhoillisuuteni suori tiehensä ja sen seurassa viimeinen ankkuri, joka minua vielä pidätti. Nyt oli kaikki ulkoa opittua, ei mitään elämästä saatua, kaikki siteet minun ja omaisten välillä olivat katkaistut. Ja nyt piti minun lukea papiksi.

Hän vaikeni.

Halot olivat nyt hajonneet pieniksi, punaisiksi, hehkuviksi palasiksi, jotka tasaisesti ja kuumasti valaisivat ilman liekkiä, yhtämittaisesti. Pimeä ja hiljaisuus täyttivät ison huoneen, joka epävarmassa valossaan näytti vielä suuremmalta ja kolkommalta. Hulttila istui piirtelemässä sormellaan kuvioita ilmaan. Veikkoliini luuli hänen näkevän näkyjä. Mutta kohta alkoi tuo entinen ylioppilas taaskin kertomuksensa. Vaikka hän välillä sokkaroi, piti hän ajatuksensa kuitenkin hyvin ko'olla.

– Kun ajattelen että tämä kaikki on tapahtunut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, niin näyttää se minusta käsittämättömältä. Tuntuu kuin olisin Metusalemin ikäinen ja kuin vuosisatoja olisi jo kulunut siitä, kuin ajattelin niitä asioita, joista teille olen kertonut. Tunnen itseni niin vanhaksi ja tyhjäksi kuin tyhjä näkinkenkä järven rannalla. Nähkääs, asianlaita on se, että olen oikeastaan lakannut jo aikoja sitten elämästä, kaikesta olen nykyjään välinpitämätön, elän vanhasta tottumuksesta, samoin kuin juonkin. Nähkääs, oikeastaan ei juominen enää minusta maista. Mutta mitä minun piti puhuakaan, ja hän alkoi änkyttää. Niin, miten minä luin papiksi. Aloin jumaluusopintoni vapaamielisestä päästä. Tutkinnossa huomattiin että osasin paremmin uskonnon vastustamista kuin kristinuskon puolustusoppia, olin lukenut noita vapaamielisiä kirjoja ihan liiaksi. Ja siten sain kerta toisensa perästä siipeeni, sillä huomattiin minut sudeksi lammasten vaatteissa, palkkapaimeneksi, valkoiseksi maalatuksi haudaksi. Sitä paitse, totta puhuakseni, join jo silloin. Ja niin jouduin köyhyyteen ja kurjuuteen, nälkään ja likaan sekä kylmään. Eräänä päivänä yksin istuessani, kurjassa majassani Punavuorilla Helsingissä, tuli luokseni eräs toveri.

– Nyt on minulla jotain sinulle, sanoi hän. Nouse ylös, vanha poika! Sinä saat taaskin maata haahkan-untuvissa, syödä ruokaa joka päivä ja tuntea itsesi ihmiseksi. Sinä tulet suomalaiseksi painoasiamieheksi Viipuriin. Lukea sanomalehtiä, ainoastaan lukea, kuuletko, ja nostaa 2000 markkaa vuodessa. Tule huomenna luokseni. Saat lainaksi takkini ja saapas-parin. Sitten menet painoasiain Ylihallitukseen ja sitten on asia valmis, sitäpaitsi kaikki on jo päätetty. Minä tulen itse sinua hakemaan, kuuletko. Niinhän se on, tätä teikäläiset ette kyllä ymmärrä, mutta yhdentekevähän se on.

– En muista enää mitä toverilleni vastasin, mutta senlaiseksi en vielä ollut muuttunut, että olisin suostunut ehdotukseen. Minä pakenin.

– Seuraavana päivänä olin höyryn voimalla matkalla ja neljäntoista päivän perästä olin kotona. Isä, äiti, sisar, veli, pappi ja ruununvouti saivat ainoastaan häpeätä kaikesta toimestaan. Ja minä sain kalliisti maksaa perustuslain mukaisesti määrätyn uskon epäilemistä. Sen jälkeen olen elänyt kauheita vuosia. Jokaisesta syömästäni leipäpalasta sain tietää, mitä se oli maksanut. Kaikki, joka ennen oli ollut minulle ja omilleni kunniaksi, muuttui minulle ja heille häpeäksi. Siitä ajasta saakka kannan nimeä, jonka jokainen henkilö pitäjässä tuntee; olette varmaankin kuullut että minua kutsutaan lutikaksi. Vietin surkeata elämää. Häpesin kerjätä ja ojaa kaivaa en jaksanut. Elin jonkun aikaa papin kirjojen pitämisellä, mutta…

Ja Hultilan mieliala pikaisesti muuttui; vakavasta muuttui hän yht'äkkiä lystilliseksi ja nauraa kikersi.

– Sittenkuin huomattiin, että kirjoista olin jättänyt pois kauhean joukon lapsia, antanut poikain muuttua tytöiksi ja päinvastoin, sallinut muutamain elää toista sataa vuotta ja toisten kuolla liian aikaiseen, niin sain eron myöskin siitä toimesta.

– Monta vuotta on nyt kulunut siitä ajasta, vanhempani ovat menneet manalan majoille.

Hänen puheensa kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi sekä sekavammaksi, sanat olivat kuin tervassa, ja pikaisesti, niinkuin vanhain juoppoin käy, sai humala vallan.

– Jos minä olisin jäänyt talonpojaksi. – Jääkää talonpojaksi, Veikkoliini, jääkää siksi mitä olette, on samaa kuin vaihtaa kultainen pikari. – Nähkääs, ruotsalaiset sanovat: talonpoika ei lähde kolmannessa polvessa – nähkääs, jos teillä olisi poika, no no, niin – nyt kaula sanoi seis, ja hän vaikeni äkkiä, hänen jänteensä tulivat veltoiksi. Onnellisena ja tyytyväisenä vaipui hän sijallensa, hän oli saavuttanut tarkoituksensa, humalan unohduksen.

Veikkoliini katseli häntä.

– Hänen ei ole onnistunut, sentähden on hän katkeramielinen. Ja sitäpaitsi hän valehtelee, kaikki juopot valehtelevat. Jokin syy surmalla pitää olla. Aina on se jokin muu, vaan ei milloinkaan viina. – Turhaa puhetta se on, ainoastaan lorua.

V

Seuraavana päivänä tapasivat Veikkoliini ja Matti toisensa sopimuksen mukaan Kiiskilän keskievarissa.

Veikkoliini oli levoton; hän oli pyytänyt Hultilaa olemaan kiijoitusmiehenä ja todistajana. Toinen vierasmies oli Jaakko Trast, vanha kaartilainen, Vahvan Matin hyvä ystävä ja nykyinen ammattiveli. Mutta toistaiseksi ainoastaan vanha sotamies oli saapunut. Veikkoliini oli päättänyt tänään tehdä kaupan lopullisesti millä keinolla hyvänsä. Ja vaikka Matti rapisteli kuin kala Veikkoliinin nuotassa ja vieläpä lisäksi kuin vaikeasti suomustettava kala, niin veti Veikkoliini saaliinsa lopulta maihin, ja paljoa ennen, kuin Matti itse huomasikaan, olivat kaikki määräykset välikirjassa selvillä.

Yhdessä asiassa oli Matti kuitenkin peräytymätön. Veikkoliini tahtoi että jättiläinen ottaisi koko hakkauksen ja tukkien kulettamisen Veikkoliinin puolesta. Mutta Matti oli luvannut kuolleelle Blumelle hoitaa kauppahuoneen metsän hakkausta, joka oli ainoastaan muutaman peninkulman päässä pohjoiseen päin tästä; hän oli luvannut vielä enemmänkin: kaikki tukit uitettaisiin hänen omalla peräänkatsannollaan Pielisjärveä ja virtaista Pielisjokea myöten Suikkilan sahalle.

– Ja sen käsitätte, Veikkoliini, sanoi hän, että kun on luvannut niin täytyy pitää – "sanasta miestä, sarvesta härkää".

– Mutta, intti Veikkoliini, vanha Blumehan on kuollut ja…

– Niin on, mutta minä elän, vastasi Matti vihaisesti, ja minä pidän mitä olen luvannut.

Veikkoliini ei uskaltanut kauvemmin pysyä ehdotuksessaan, peläten menettävänsä kaikki. Tässä jättiläisessä löytyi omituinen sekoitus; kesyttämätöntä voimaa ja taipuvaista lapsellisuutta, joka näyttäytyi arvostelemattomassa luottamuksessa ja myöntyväisyydessä. Tämä myöntyväisyys saattoi kuitenkin, sen tiesi Veikkoliini, joskus loppua, etenkin jos Matti oli tyhjentänyt muutamia laseja liiaksi tahi tullut suututetuksi. Ja pikaisesti, ennenkuin aavistikaan, saattoi tuo myöntyväinen mielenlaatu kääntyä vastustavaksi yksipäisyydeksi, jota ei kukaan, ei edes Matin vaimokaan, joka muutoin kääri hänet sormensa ympärille, saanut taipumaan.

Veikkoliini antoi sentähden, viisaasti kyllä, viimeisen ehdotuksensa raueta, ollen tyytyväinen siihen, mitä hän oli voittanut. Kun hän kerran saisi metsänoston päätetyksi, niin kyllä hän saisi miehiä puita kaatamaan ja kuljettamaan. Ehkä Jaakko Trastin voisi taivuttaa siihen.

Jaakko Trast oli tavattoman ruma mies, mutta vartaloltaan oikea sotilas. Monta vuotta oli hän ollut sotamiehenä Suomen kaartissa, ollut Bulgarian vapauttamis-sodassa, ottanut osaa moniin tappeluihin, tullut haavoitetuksi Filippopolin luona ja maannut San Stefanon lasaretissa pitkiä kuukausia sen jälkeen, kuin pataljoona oli palannut isänmaahan. Mies, jonka nom de guerre oli Trast – oikeastaan nimeltänsä Torvikoski – oli pitkäkasvuinen vartaloltaan, varustettuna hyvin kippuralla nenällä, älykkäillä, harmailla silmillä ja pitkillä, riippuvilla, mongolilaisilla viiksillä, joiden väliin piippunykä oli kasvettunut ikuisiksi ajoiksi. Vaikeata oli ollut harjoitussääntöjen opettaminen hänelle, mutta sittenkuin hän ne kerran oli oppinut, niin ne olivat, samoin kuin piippukin, kasvettuneet häneen koko ijäksi. Sotilasmaisuus oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Hän liikkui itseliikkujan säntillisyydellä, niinkuin plutoona komennon mukaan. Sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa käytti hän "smirnaansa" ja tervehti, niinkuin ihmiset sanoivat, paljaasta kopeudesta sotilastavalla, kättä nostaen lakin laitaan. Lakki taaskin oli aina vanha väritön, vaalennut kappale, joka, ostipa hän sen sitte mistä tahansa, pian sai jonkunlaisen sotilasmaisen muodon.

Kaikki Veikkoliinin esitykset ja lupaukset Trastille olivat kuitenkin turhat.

– Sotamies ei jätä toveriansa milloinkaan pulaan, oli hänen säännönmukainen vastauksensa kaikkiin Veikkoliinin loistaviin tarjouksiin. Matti ja minä olemme vanhoja tovereita, hän tarvitsee minua nyt, oli kaikki, mitä Veikkoliini sai vastaukseksi.

Aamiaisenaika oli jo kumminkin aikoja sitten mennyt ohi; ei Hultilaa eikä todistajaa vieläkään kuulunut. Veikkoliini oli kuin kuumilla kivillä. Kunhan ei vaan jotain tapahtuisi ja koko asia raukeaisi taaskin. Hänen levottomuuttaan lisäsi vielä keskievarin yhtämittainen vaatiminen, että vieraiden piti mennä pois. Puolen tunnin kuluttua kokoontuu köyhäinhoidon johtokunta, johon kuuluu pappi ja siltavouti. Ja sitä ennen pitäisi kaupan olla päätetty; muutoin voisivat molemmat, siltavouti ja kirkkoherra sekaantua asiaan, ja kirkkoherran kanssa ei ollut leikittelemistä. Jumala tiesi miten vielä koko oston käyneekään.

Ja taaskin tuli keskievari muistuttamaan, että toimitus alkaa kohta.

Näitä kolmea vierasta ei ollutkaan niin helppo lähettää pois. Jaakko Trast ja Matti olivat tulleet keskievariin liikutettuina ja iloisella tuulella ja siitä asti nauttineet Veikkoliinin laskuun koko joukon olutta ja rommia. Nyt istuivat he penkillä ja istuivat lujina. Etenkin jättiläiskokoinen Matti näytti olevan oikein kiinnikasvettuneena. Hän piti nyrkkinsä, raskaat kuin paljat, pöydällä. Kun hän tahtoi vahvistaa puhettaan, löi hän pöydän honkalautaan niin että haarikat ja kipat tanssivat ja hyppivät. Räätäliukko ja hänen muorinsa, jotka pitivät keskievaria, hypähtivät pelosta joka lyönniltä.

Paitsi kestikievarin isäntää ja emäntää sekä mainittua kolmea vierasta istui loitompana takan vierellä valko-ihoinen poika, jolla oli kaksi niin suurta, pyöreätä ja kirkasta silmää, että jokaisen täytyi hänet huomata. Hän kuunteli erinomaisen ahmivalla halulla vieraiden koko joukon liioiteltua keskustelua sodasta ja urostöistä, metsistä ja metsänostoista, kävelymatkoista ja metsästyksistä suurissa erämaissa, tukkilautoista kovasti virtaavissa jokiloissa ja kuohuvissa koskissa, aavoilla selillä myrskyssä, sumussa ja tyynessä; metsänostoista, joilla tuhansia ja monia tuhansia markkoja oli ansaittu; metsän ostajista, jotka olivat alkaneet uransa köyhinä kuin lappalainen ja nyt elelivät Helsingissä kauppaneuvoksina, kassakaapit täynnä.

Keskievaria ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän että poika kuunteli keskustelua. Aika-ajoin torui hän poikaa ja lähetti hänet ulos milloin millekin asialle. Näytti siltä, kuin hän ei olisi tahtonut näyttää poikaa kenellekään.

Kello oli jo lähes kaksitoista, Hultila ei tullut. Veikkoliini ei voinut nyt enää hillitä itseänsä, vaan nousi istualtaan ja läksi etsimään luotettavaa kirjuria. Keskievari ja hänen vaimonsa tulivat yhä levottomammiksi. Trast oli äsken jutellut jättiläiselle kertomuksen, miten hän oli peijannut erään turkkilaisen etuvartijan Pinskin vuorella Bulgariassa, kun keskievari-räätäli tuli jättiläisen luo, asetti Matin lakin hänen viereensä ja liehakkaasti ja mairittelevasti hymyillen kehoitti häntä ajattelemaan vaimoansa ja lapsiansa, sillä päivällisaika oli jo aikoja sitten tullut.

Vahva Matti ei antanut itseänsä häiritä, hän työnsi räätälin sävyisästi pois vasemmalla kädellään, samalla hartaasti kuunnellen Jaakko Trastin jutelman loppua. Mutta kun räätäli rupesi häntä yhä kiihkeämmin muistuttamaan, suuttui Matti, löi nyrkkiään pöytään, niin että kaikki mitä honkalaudalla oli, lensi lattialle. Ja kääntyen rauhanhäiritsijään, sanoi hän maltittomasti:

– Onko tämä keskievari, vai onko se sinun räätäliverstaasi?

– Keskievari luonnollisesti, sanoi räätäli pahoin peljästyneenä,

– Mene hiiteen sitte! Minä istun täällä niin kauan kuin tahdon. Kerää ylös lekkeet laattialta. Köyhäinhoitohallitusta en tule häiritsemään. Tahdon olla läsnä huutokaupassa. Siihenhän saanen luvan?

– Kyllä varmaan, lisäsi Trast säistäen, luoden kiusaavan silmäyksen keskievariin. Huutokauppa on julkisesti pidettävä, niin on laissa määrätty.

Jättiläinen tuli taas hyvälle tuulelle ja nauroi niin, että valkoiset hampaat kiilsivät.

Samassa astuivat, siltavouti etunenässä, huutolaiset horjuvin askelin korkean kynnyksen yli tupaan. Siinä oli vanhuksia, voimattomia miehiä sauvansa nojassa, jotka taistellessaan henkensä elättämiseksi olivat käyneet kumaraisiksi, köyhiä raukkoja ilman muuta suojatta kuin se, minkä köyhäinhoito saattoi tarjota. Siinä oli pieniä lapsia, puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat jääneet turvattomiksi, hoidottomiksi mailmaan. Kaikki nämät olivat annetavat huutokaupassa vähimmän vaativalle, joka sitountuisi pienimmästä kunnan maksusta elättämään ja vaatettamaan heitä.

Tuolla poikien joukossa seisoi nyt myöskin tuo isoilla, kirkkailla silmillä varustettu poika, jota keskievari oli yhtämittaa ajanut pois tuvasta.

Vahva Matti, joka tovereinensa oli vetäyntynyt ison tuvan nurkkaan, oli huomannut pojan. Hän tuijotti poikaan siksi kunnes, väkijuomien huumaamana, liikutettuna ja hellänä, luuli tuntevansa nuo silmät. Olihan se ihan kuin hänen oma Erikkinsä, joka neljä vuotta takaperin, kun Vahva Matti kuljetti tuota suurta tukkilauttaa Pielisjokea myöten, putosi hirsilautan tukkien väliin, ja jonka virta vei alas kuohuvaan koskeen.

– Kuules Jaakko, sanoi hän vihdoinkin änkyttäen ja liikutettuna.

Näetkö tuota poikaa tuolla … häntä, jolla on nuo silmät?

– Kjllähän minä pojan näen. Hän on varmaankin herrassukua – tuonlainen hieno, valkoinen iho ja tuollaiset mustat silmät eivät tule talonpoikaisverestä.

– Minä luulen että hän olisi hyödyksi tuolla kaukana metsässä, jos kaupat syntyy Veikkoliinin kanssa.

– Mitä hän siellä voisi toimittaa?

– Kantaa ruokaa tukinhakkaajille, katsoa hevosia ruoka-aikana ja sitten olla kokkipoikana tukkilautalla.

– Hän näyttää liian heikolta niihin toimiin… Ehken, jos sinä kunnollisesti vaatetat ja hyvin hoidat poikaa. Mutta mitä vaimosi sanoo? Hän ei varmaankaan ole tyytyväinen, jos sinä otat pojan ilman hänen tietämättään.

– Hm, mutisi jättiläinen miettiväisesti. Kyllä siinä oli perää. Hän raapi päätänsä, sylkäisi miettiväisesti ja oli nähtävästi ristiriidassa itsensä kanssa.

– Kenen tuo poika lienee? Myytäneenkö hänkin huutokaupalla?

– En tiedä, mutta sopiihan kysyä häneltä.

Trast viittasi poikaa luoksensa; punastuen ja empien sekä päätänsä heittäen, poistaaksensa pitkät hiuksensa silmiltänsä, meni poika sille puolelle tupaa, jossa vieraat istuivat.

– Myydäänkö sinutkin tänään?

– Kyllä, myydään – luullakseni.

– Oliko hyvä olla entisessä paikassa?

– Eihän, vastasi poika arasti.

– Mitä tointa sinulla siellä oli?

– Katsoa lapsia.

Keskievari, joka levottomuudella oli seurannut keskustelua, tunkeutui esille köyhäin joukon lävitse. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei voinut vanhalta sotamieheltä salata kiihoitettua mielentilaansa.

– Älkää, Vahva Matti, välittäkö tuosta lurjuksesta. Hän ei kelpaa juuri mihinkään. Katsokaa miten luisut hänen olkapäänsä ovat, rinnan kohdalta on hän yhtä paksu kuin kananpoika, ja miten paljon hän kuluttaa vaatteita, se on kokonaan käsittämätöntä. Työtä ei hän jaksa tehdä ja heikko on hän ymmärryksenkin puolesta…

– Luisut olkapäät hänellä todella on, mutta hän on varmaankin saanut kantaa entisessä paikassa kaikki lapset järjestään – se kyllä tuntuu tuollaiselle. – Niin, ja huonolla ruualla on hän myöskin ollut, lisäsi Vahva Matti, katsoen samalla viattomasti räätäliin. Koettele käsivarsia, senlaiset tikut, oikein kurjat tikut…

Keskievari hillitsi vihaansa, mutta hänen vaimonsa turmeli kaikkityyni puuttumalla pikaisesti Matin puheeseen.

– Huonolla ruualla – siitä minä kiitän. Minä manuutan teidät herjauksesta. Huonolla ruualla, kun hän on ollut minun itseni luona ja syönyt samaa ruokaa kuin me muutkin.

– No no, jos se on sillä tavalla, räätäli, niin sitä en tietänyt ollenkaan. Vai niin, hän ei siis kelpaa mihinkään. Noh, siinä tapauksessa otan minä hänet, niin pääsette te siitä kelvottomasta, sanoi jättiläinen.

Ilon leimaus loisti lapsen silmissä hänen näitä sanoja kuullessaan, leimaus, joka ei jäänyt huomaamatta väkevän Matin talittuneilta silmiltä.

– Vai niin, te tahdotte ottaa hänet. Täällä ei oteta ketään, täällä tarjotaan puhdasta rahaa, ja minä aion pitää pojan, väitti suuttunut keskievari.

– Kuule nyt Jaakko, sanoi Matti, räätäliä kuulematta. Minä tarvitsen aina jonkun, joka voi täyttää päivätyölistat, minä olen huono kirjoittamisessa, ja jos poika osaisi kirjoittaa, niin…

– Kyllä minä osaan kirjoittaa ja laskea myöskin, sanoi poika innokkaasti.

Mutta nyt tuli räätäli oikein vihaiseksi.

– Kirjoittaa, niin, sinä osaat kirjoittaa kuin varis, mene tiehesi. Minä opetan sinua puhumaan vanhojen ihmisten läsnäollessa… Ja hän nosti kätensä läimäyttääksensä poikaa, mutta Vahva Matti otti kiinni räätälin nyrkistä niin että rystyset rutisivat ja niiden omistaja vaaleni tuskasta.

Enempää väittelemistä eivät vastustajat ehtineet vaihtaa, sillä nyt tulivat sisään köyhäinhoitohallituksen jäsenet. Etunenässä astui pastori;

– "Smirna", sanoi Jaakko Trast, nousi ylös ja teki kunniaa papille.

Vahva Matti nousi myöskin seisomaan ja tervehti kunnioituksella.

Molemmat vetäysivät syrjäisemmälle puolelle tupaa.

Köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja, eräs maakauppias ja jotkut pitäjän luottamusmiehistä tulivat esille ja istuutuivat kaikki pöydän ääreen, jossa Vahva Matti ja hänen toverinsa äskettäin olivat istuneet. Suuri vihko papereita ja pöytäkirjoja pantiin pöydälle. Puheenjohtaja alkoi selailla luetteloita, silloin tällöin kuiskaten pari sanaa pastorille, ja niin tapahtui huuto. Siltavouti hoiti vasarata.

Ensin myytiin vanha Leena. Hän nousi kalliiksi, häntä ei enää voitu käytti niinkuin ennen, kylän lasten kaitsijaksi.

Vielä kalliimmaksi nousi eräs vanha suutari, sillä vanha mummo saattaa monessa kohdassa olla hyödyksi, mutta vanha mies ei kelpaa muuhun, kuin nuuskaamaan ja polttamaan tupakkaa.

Niin menivät suuret ja pienet sekaisin, hinnat olivat ylipäätään alhaammalla, kuin edellisenä vuotena. Pastori sovitteli niin paljon kuin voi, että jokainen köyhä sai jäädä vanhaan paikkaan, jos hän siinä viihtyi.

Nyt tuli kirkassilmäisen pojan vuoro. Rukoilevasti katsoi hän nurkkaan, jossa Vahva Matti istui. Oi! Vahva Matti oli nukkunut, ja pää riippui niin, että niska oli sijoiltansa pois mennä. Siltavouti huusi: kuinka paljon tahdotaan? Keskievari sanoi matalalla äänellä hintansa, ettei herättäisi vastustajaansa.

– Ensimäinen kerta, 60 markkaa. Eikö kukaan tarjoo vähempää? Toinen kerta, 60 markkaa.

Kolmas kerta, ja hän korotti äänensä ja odotti hetkisen.

Räätäli seisoi kuin neulojen kärjillä.

Nyt heräsi Vahva Matti syntyneestä hiljaisuudesta, katsahti ympärillensä sekä poikaan, joka vaaleana ja pelästyneenä seisoi esinnä rivissä.

– Tuon pojan, sanoi hän, mennen pikaisesti yli laattian, niin että laattiapalkit notkuivat; hänen otan minä – ilmaiseksi. Lyökää pöytään, siltavouti, kuuletteko, ilmaiseksi, – kolmas kerta,

– Ilmaiseksi, huusi keskievari. Hän on hullu, hän on juovuksissa, minulla on poika ollut kaksi vuotta, olen pitänyt häntä kansakoulussa, elättänyt häntä ja vaatettanut häntä ja, ja…

– Ole vaiti, keskievari, sanoi pappi. Elättämisestä ja vaatteista en tahdo kanssasi riidellä, ne ovat maksetut, ja ne olisivat voineet olla paremmat, mutta katsokaa, mitä kansakouluun tulee, niin kyllä minä se olin, joka pakotin sinua poikaa sinne lähettämään.

Ja kääntyen jättiläiseen, lisäsi hän: Mitä Matti Kiiskilä pojalla tekee, sinullahan on lapsia kylläksi, sinä muutat talveksi salolle, tulet karhun hyyryläiseksi ja suden huonetoveriksi.

Matti seisoi pönäkkänä pöydän ääressä.

– Eiköhän hänestä liene jotakin hyötyä! Kerrotaan hänen osaavan sekä kirjoittaa että laskea.

Samassa huomasi hän keskievarin, joka seisoi siinä kuin elävä kysymysmerkki.

– Eihän keskievarin sovi sanoa, että minä olen juovuksissa, kun olen juonut hänen omaa rommiansa. Olen kyllä hieman iloinen, niin olenkin, mutta sitäpaitsi meneväthän siltavouti ja Trast minua takaamaan, vai kuinka?