Kitabı oku: «Pekka Poikanen (Peter Pan)», sayfa 3

Punanahat hiipivät rosvojen jäljissä ja heidän askelensa olivat niin hiljaiset, että kovakuoriaiset ruohikossa eivät liiku sen hiljaisemmin. Pian he olivat kokonaan hävinneet näkyvistä ja silloin rupesivat Kadonneet pojat yksitellen kurkistelemaan puunrunkojensa alta.

Kun pojat näkivät, että kaikki oli rauhallista, palasivat he vähitellen leikkipaikalleen pensaikossa. Mutta kauan he eivät saaneet olla rauhassa. Rupesi kuulumaan vihaista susien ulvontaa, ja Piikki, joka oli lähtenyt yksin ulos, juoksi takaisin vallan hengästyneenä.

Hän syöksyi toisten poikain joukkoon, ja hänen kintereillään tuli lauma laihoja ja nälkäisiä susia, joiden silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.

Mitä piti Kadonneitten poikien nyt tehdä? He olivat joutuneet pahaan kiipeliin, ja johtajakin oli poissa. Onneksi joku heistä muisti, mitä Pekan oli tapana tehdä, kun tällaista sattui. Aina kun villit eläimet hätyyttivät Pekkaa, juoksi hän niitä vastaan selkä edellä ja kovasti tömistellen ja katsella mulkoili niihin jalkainsa välistä.

Kadonneet pojat tekivät nyt tämän tempun kaikki yhdessä, ja tosiaankin sudet säikähtivät siitä niin, että pakenivat kauhusta ulisten takaisin koloihinsa.

Sitten Piikki kertoi toisille pojille, että hän oli nähnyt ihmeellisen kauniin valkoisen linnun.

"Se lensi tänne päin", sanoi Piikki. "Se näytti niin väsyneeltä ja sanoi: 'Vendi parka!'"

"Oletko varma, että se oli lintu?" kysyivät toiset.

Piikki oli siitä aivan varma, ja melkein samassa he näkivät Vendin, joka valkeassa yöpaidassaan lensi metsän läpi. Helikello lensi hänen vieressään, mutta syöksähti edelle ja tuli sanomaan pojille, että Pekka tahtoi heitä ampumaan tuon linnun. Helikello oli väliin oikein ilkeä pieni keijukainen. Hän ei pitänyt Vendistä, koska Pekka oli suudellut Vendiä.

Totteli sieppasi kohta jousensa ja nuolensa ja ampui tuota kummallista lintua. Lintu putosi maahan. Silloin pojat huomasivat, että se ei ollutkaan lintu, vaan pieni tyttö, ja kenties juuri se äiti, jonka Pekka oli luvannut tuoda heille.

Pojat säikähtivät kovin ja ymmärsivät heti tehneensä hyvin pahasti.

Ja juuri silloin tuli Pekka lentäen Jukan ja Mikaelin kanssa ja kysyi Vendiä.

"Hän lensi tänne, oletteko nähneet häntä?" kysyi Pekka.

"Olemme kyllä", sanoi Totteli ja viittasi Vendiin, joka makasi maassa liikkumattomana.

Pekka kumartui katsomaan ja näki, että Vendi oli kuollut. Hän huomasi nuolen ja tunsi sen Tottelin nuoleksi. Pekka oli kovin vihoissaan ja aikoi samalla nuolella lyödä Tottelin kuoliaaksi. Kahdesti hän jo kohotti kätensä, mutta hän ei voinut lyödä, jokin pidätti hänen kättään. Ihmeellistä kyllä se oli Vendi, joka oli heikosti liikauttanut käsivarttaan. Silloin he kaikki tulivat hyvin iloisiksi, sillä he näkivät, että Vendi ei ollutkaan kuollut, niinkuin he olivat luulleet. Hän oli vain pyörtynyt. Nuoli oli sattunut samaan nappiin, jonka Pekka oli hänelle antanut ja jota hän kantoi kaulassaan.

Vendi toipui pian, mutta hän oli vielä kovin heikko ja väsynyt pitkän lentonsa jälkeen. Pojat eivät oikein tietäneet, mitä tehdä hänelle. Heidän mielestään ei olisi ollut oikein sopivaa viedä häntä maanalaiseen taloon, mutta eivät he voineet häntä siihenkään jättää. Viimein he päättivät rakentaa talon hänen ympärilleen. He eivät vain oikein tietäneet, minkälainen talo heidän piti rakentaa. Silloin Vendi puolinukuksissa lauloi, minkälaisen talon hän tahtoisi.

"Kun sievän talon saada vois ja vallan pikkuisen! Sen katto sammalvehryt ois ja seinä punainen."

Pojat rupesivat paikalla rakentamaan. He kantoivat metsästä puuta ja sammalta ja toivat maanalaisesta asunnostaan parasta mitä keksivät. He ahersivat kuin räätälit ennen häitä, ja pian nousi Vendin ympärille kaunis, pieni talo. Sen seinät olivat oksista, joissa oli kirkkaan punainen kaarna, ja katto oli vihreätä sammalta. Pojat löivät nyrkillään seinään reikiä, joista tuli ikkunat, ja suurista keltaisista lehdistä saatiin ikkunaverhot. Ei enää puuttunut muuta kuin savupiippu. Se oli tietenkin saatava jostakin, ja silloin Pekka keksi hatun, jonka Jukka oli ottanut päähänsä kotoa lähdettäessä. Pekka löi hatusta pohjan pois, ja siinähän se oli savupiippu! Hattu pantiin katolle, ja voi ihmettä! Uudesta savupiipusta alkoi kohta nousta savu.

Kun talo nyt oli valmis, asettuivat pojat juhlallisesti oven eteen ja Pekka koputti. Vendi oli nyt noussut ylös ja tuli avaamaan ovea. Kaikki pojat nostivat hattua, ja Vendi oli hyvin ihastunut taloonsa.

Pojat polvistuivat nyt hänen eteensä ja pyysivät hartaasti, että hän rupeaisi heille äidiksi. He pyysivät, että hän peittäisi heidät iltaisin ja kertoisi satuja. Vendi oli kovin mielissään, mutta pelkäsi vain, ettei hänellä ollut tarpeeksi kokemusta. Hän lupasi kuitenkin koettaa parhaansa.

"Tulkaa heti sisään, tuhmat lapset", sanoi hän. "Ihan varmaan teillä on jalat märkinä. Ja ennenkuin panen teidät nukkumaan, ehdin juuri kertoa Tuhkimon loppuun."

Pojat menivät sisään. He olivat hyvin isoja, ja talo hyvin pieni, niin että he mahtoivat olla sullottuina kuin sardiinit purkissaan. Mutta Mikä-Mikä-Mikä-maassa on kaikki mahdollista, ja luulen että he olivat kaivanneet juuri sellaista kodikkuuden tunnetta. Lamppu sytytettiin ja he olivat hyvin onnelliset. Vähitellen vei Vendi heidät kaikki nukkumaan maanalaiseen taloon ja peitti heidät sänkyyn. Itse hän meni nukkumaan omaan uuteen taloonsa.

Pehmeä ilta lankesi yli metsän. Oli pimeätä ja hiljaista, joskus vain kuului suden ulvahdus. Kaikki muut nukkuivat, mutta Pekka Poikanen tuli ulos miekka vyöllä ja asteli Vendin tuvan edustalla kuin vahtisotilas. Hän vartioi kaikilta vaaroilta uutta pikku äitiä, jonka hän oli tuonut Kadonneille pojille.

MERENNEITOJEN JÄRVI

Eräänä kauniina kesäiltana Pekka vei pienen perheensä katsomaan merenneitojen järveä.

Niinkuin huomaatte, on Mikä-Mikä-Mikä-maa täynnä kummallisia olentoja. Näistä toiset ovat pelottavia, niinkuin merirosvot, sudet ja krokotiilit, toiset taas hauskoja ja kauniita, niinkuin keijukaiset ja merenneidot.

Vendi ja hänen veljensä, jotka eivät koskaan olleet nähneet oikeata pyrstöllistä merenneitoa, olivat hyvin uteliaita ja innoissaan. Sattuikin niin hyvin, että juuri kun he pääsivät järvelle, istui kalliolla merenneito, joka kampasi pitkää tukkaansa.

Aurinko paistoi hänen kutreihinsa, jotka kimaltelivat kuin kulta ja pronssi. Niissä hiuksissa oli kaunis, vihreävivahteinen väri. Kammatessaan hän lauloi niin ihmeellistä laulua, että pojille tuli halu ottaa hänet kiinni. He syöksyivät suinpäin veteen uimaan, mutta merenneito kiljahti: "Kuolevaisia!" ja sukelsi heidän ulottuviltaan kauas syvimpiin syvyyksiin.

"Mutta kas tuossa on toinen pieni merenneito! Hänet me varmasti saamme kiinni!" huusi Jukka, ja vähältä pitikin ettei hän onnistunut.

Mutta merenneitoja on vaikea saada kiinni ja vielä vaikeampi pitää käsissään. Jukka sai tuon pikku velhon käsiinsä, mutta sekös luikerteli kuin ankerias ja pääsi livahtamaan tiehensä. Kaikki lapset nousivat nyt kalliolle hengästyneinä ja innoissaan, kun äkkiä kuului huuto: "Merirosvot!" Oli kuin koko järvi olisi pimentynyt. Lapset näkivät veneen, joka lähestyi aika vauhtia. Veneessä istuivat molemmat rosvoluutnantit Kiero ja Vahva, ja keulaan oli köytetty vanki, joka ei ollut kukaan muu kuin poikien hyvä ystävä, intiaanien kuningatar Tiikeri-Lilja. Pekka ymmärsi heti rosvojen ilkeän tarkoituksen. He aikoivat jättää Tiikeri-Liljan noissa köysissä kalliolle, joka aina nousuveden aikana joutui kokonaan veden alle. Siihen Tiikeri-Lilja saisi hukkua.

Mutta Pekka päätti pelastaa hänet. Ykskaks hän ensin komensi väkensä sukeltamaan veden alle. Kun koko järvi sitten näytti tyhjältä, rupesi Pekka matkimaan rosvokapteenin ääntä. Rosvot luulivat, että itse Janne Koukkunen tuli uimalla heidän luokseen. Pekka käski heitä paikalla katkaisemaan köydet ja päästämään Tiikeri-Liljan vapaaksi. Rosvot kyllä kovin ihmettelivät, mutta eivät uskaltaneet vastustaa peljätyn Koukku-Jannen ääntä. He päästivät Tiikeri-Liljan vapaaksi, ja tämä hyppäsi veteen ja pelastui.

Pekka, joka yhä oli vedessä lähellä Vendiä, aikoi juuri kiekua riemusta, kun äkkiä kuului oikean Koukku-Jannen ääni. Rosvokapteeni oli kuin olikin vedessä ja ui rosvovenettä kohti. Kiero ja Vahva huomasivat kauhukseen, että he olivat antaneet narrata itseään. Ja pian tuli selville, että Pekka Poikanen se taaskin oli tehnyt kepposet.

Nyt nousi ankara taistelu poikien ja rosvojen välillä. Toiset pojat pitivät huolta Kierosta ja Vahvasta ja ajoivat heidät viimein pakoon. Pekka taas joutui tuolla pienellä kalliolla yksinään vastatusten Koukun kanssa. Hän oli jo siepannut rosvokapteenin oman veitsen käteensä ja aikoi lyödä, kun hän huomasikin seisovansa korkeammalla kuin kapteeni, ja se ei hänen mielestään ollut rehellistä peliä. Hän ojensi kätensä auttaakseen kapteenia ylemmäksi, mutta samassa tuo ilkimys jo iski häneen koukullaan ja haavoitti häntä. Sellainen epäritarillisuus koski Pekkaan enemmän kuin koko kipu, eikä tiedä kuinka taistelu olisi päättynyt, jollei krokotiilin tikutus taas olisi ruvennut kuulumaan. Kapteeni pakeni kasvot valkeina, ja Pekka oli sillä kertaa pelastunut.

Toiset pojat ja Tiikeri-Lilja olivat sillä välin jo lähteneet soutamaan kotia kohti. He olivat riemuissaan, kun näkivät kapteeni Koukkusen pakenevan, mutta heitä vähän huolestutti, kun Pekka ja Vendi eivät olleet veneessä. He olivat kuitenkin tottuneet rajattomasti luottamaan Pekkaan, ja arvelivat nyt, että Pekka ja Vendi joko uivat tai lensivät heidän perässään.

Mutta Pekka ja Vendi olivatkin joutuneet suureen vaaraan. He löysivät toisensa kalliolta, ja Vendi oli niin väsynyt, ettei voinut ajatellakaan uimista tai lentämistä. Pekka taas oli haavoittunut, niin ettei hänkään päässyt uimaan eikä lentämään. Venettä ei ollut, ja vesi nousi minkä ennätti. Kallio pieneni pienenemistään.

Lapset panivat kädet silmilleen, etteivät näkisi. He luulivat hukkuvansa vallan pian. Silloin jokin kevyt esine kosketti Pekkaa ikäänkuin apua tarjoten. Se oli suuren leijan häntä. Mikael oli tehnyt leijan pari päivää sitten, mutta se oli lähtenyt karkuun.

Pekka tuli hyvin iloiseksi, sillä hän muisti, että tuo leija oli nostanut Mikaelin maasta ylös. Sehän voisi kantaa Vendin maihin. Pekka tiesi, että leija ei kannattaisi kahta, mutta Vendin pelastuminen oli hänelle pääasia. Hän sitoi leijan hännän Vendin ympärille ja lähetti Kadonneitten poikien pikku äidin turvassa purjehtimaan maihin. "Hyvästi, Vendi!" huusi Pekka urheasti ja jäi yksin kalliolle.

Vesi nousi, ja Pekka seisoi suorana kalliolla ja ajatteli, että kuolema sentään olisi hirmuisen suuri seikkailu. Silloin hän näki oudon veneen ajautuvan kalliolle. Se oli suuri linnunpesä, Mikä-linnun pesä, jonka myrsky oli puhaltanut kalliolta mereen. Mikä-lintu itse makasi vielä pesässä ja koetti suojella muniaan, mutta se oli hyvin vaikeata. Pekka pani munat suureen hattuun, jonka joku rosvoista oli unohtanut kalliolle. Siinä ne olivat turvassa, ja Mikä-lintu oli tyytyväinen. Mutta Pekka itse istui tyhjään pesään, levitti takkinsa purjeeksi ja lähti iloisesti ja nopeasti purjehtimaan kotiin.