Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 11

Osottaessani miten on käytettävä lapsuuden pitkää joutilaisuutta, koskettelen yksityisseikkoja, jotka saattavat tuntua naurettavilta. Mikä sukkela opetus, huudahtanee joku minulle, joka oman kritiikkinne mukaan rajoittuu neuvomaan sellaista, jota ei kenenkään tarvitse oppia! Mitä hyödyttää hukata aikaa, antamalla ohjeita, jotka aina tarjoutuvat itsestään ja jotka eivät maksa vaivaa eivätkä huolenpitoa? Mikä kahdentoistavuotias lapsi ei tee kaikkea sitä, minkä tahdotte opettaa kasvatillenne, jopa sitä, minkä se on oppinut opettajiltaan?

Erehdytte, hyvät herrat! Minä opetan kasvatilleni pitkään aikaan kysyvää ja hyvin vaivalloista taitoa, jota teidän oppilaillanne varmaankaan ei ole, nimittäin tietämättömyyden taitoa; sillä niiden henkilöiden tietomäärä, jotka eivät kuvittele tietävänsä enempää, kuin sen, minkä tietävät, rajoittuu hyvin harvoihin seikkoihin. Te sanotte tarjoavanne oppilaillenne tiedettä; olkoon menneeksi; minä puolestani harrastan niiden välikappaleiden hankkimista, joiden avulla tiedettä voidaan omaksua. Kerrotaan venetsialaisten muinoin suurella komeudella näyttäneen Espanjan lähettiläälle P. Markuksen aarretta; tämä ei lausunut yhtään ihailun sanaa, katsahti vaan pöytien alle ja virkkoi: Qui non c'è la radice.⁵² Aina kun kuulen jonkun opettajan panevan oppilaansa laskettelemaan tietojaan, on minulla halu huudahtaa hänelle samoin.

Kaikki, jotka ovat ajatelleet muinaiskansojen elintapoja, johtavat voimisteluharjotuksista tuon ruumiin ja sielun reippauden, joka tuntuvimmin erottaa nuo kansat nykyajan ihmisistä. Se tapa, jolla Montaigne kannattaa tätä mielipidettä, osottaa, että hänellä siitä oli vahva vakaumus; hän palaa siihen alinomaa ja tuhannella eri tavalla. Puhuessaan lapsen kasvatuksesta hän sanoo, että sen sielun karkaisemista varten on välttämätöntä vahvistaa sen lihaksia; totuttamalla sitä työhön se totutetaan kärsimystä kestämään; totuttamalla sitä ruumiinharjotusten ponnistuksiin, se karaistaan kestämään nyrjähtymistä, vatsakipua ja kaikkia tauteja. Viisas Locke, hyvä Rollin, oppinut Feury ja pedanttinen de Crousaz, joiden mielipiteet kaikessa muussa ovat suuresti toisistaan eroavat, ovat kaikki yhtä mieltä siinä, että lasten ruumiilliselle kehitykselle on omistettava suurta huolta. Tämä on järkevin kaikista heidän ohjeistaan; sitä kuitenkin enimmin laiminlyödään ja tullaan aina laiminlyömään. Olen jo tarpeeksi puhunut sen tärkeydestä; ja kun sen suhteen ei voi tuoda esiin parempia perusteita ja järkevämpiä osviittoja kuin ne, jotka tapaa Locken teoksessa,⁵³ tyydyn viittaamaan siihen, omasta puolestani lisättyäni muutamia näkökohtia hänen huomautuksiinsa.

Kasvavan ruumiin jäsenten tulee olla vapaina, avaroiden vaatteiden peittäminä; ei mikään saa estää niiden liikettä ja kasvamista; älköön yksikään vaatekappale olko liian ahdas, liiaksi ihomyötäinen, älköön käytettäkö mitään puristavia vöitä. Ranskalainen puku, joka jo miehille on epämukava ja epäterveellinen, on haitallinen varsinkin lapsille. Ruumiinnesteet, jotka täten tukkeutuvat ja pysähtyvät kiertokulussaan, turmeltuvat, varsinkin, jos tämän lisäksi tulee toimeton ja paikallaan-istujan elämä, jopa ne mätänevät ja synnyttävät keripukkia; tämä tauti käy päivä päivältä meillä yhä yleisemmäksi, jotavastoin vanhat kansat sitä tuskin tunsivat, kun niiden vaatetus- ja elintavat suojelivat niitä siltä. Käytännössä oleva husaarinpuku ei suinkaan poista pahaa, vaan päinvastoin lisää sitä; se tosin säästää lapsilta muutamia nauhoja ja vöitä, mutta rutistaa sen sijaan niiden koko ruumista. Parasta on antaa niiden käydä lapsenhameessa, niin kauan kuin mahdollista, ja sitten antaa niille hyvin avara puku panematta ollenkaan painoa siihen, että niiden vartalon muoto tulisi näkyviin, sillä tämä vaan saattaisi sen muodottomaksi. Lasten henkiset ja ruumiilliset viat johtuvat melkein kaikki samasta syystä; tahdotaan niistä tehdä aikaihmisiä ennen aikaa.

On olemassa iloisia värejä ja synkkiä värejä; edelliset miellyttävät lapsia enemmän; ne pukevatkin niitä paremmin, enkä käsitä miksi ei tässä suhteessa otettaisi huomioon niin luonnollista maun määrääjää; mutta niin pian kuin ne suosivat jotakin kangasta vaan sentähden, että se on komeata, on niiden sydän jo ylellisyyden ihailuun antautunut, takertunut yleisen mielipiteen kaikkiin oikkuihin, eikä tuo maku varmaankaan niissä ole herännyt niiden omasta taipumuksesta. Melkoinen merkitys kasvatukseen nähden on vaatteiden valinnalla ja tämän valinnan vaikuttimilla. Eivätpä ainoastaan sokeasti menettelevät äidit lupaa lapsilleen palkinnoksi upeita vaatteita, näkee älyttömien kasvattajienkin uhkaavan oppilaitaan, sanomalla heille rangaistukseksi antavansa karkeamman ja yksinkertaisemman vaatetuksen. "Ellet lue paremmin, ellet varo paremmin vaatteitasi, sinut vaatetetaan pian tuon maalaispojan tavoin." Tämä tietää samaa kuin että sanottaisiin: "Tiedä, ettei ihminen ole mitään ilman pukuaan, että sinun koko arvosi piilee vaatteissasi." Onko ollenkaan ihmeellistä, että näin viisaat opetukset nuorison mielessä löytävät kiitollisen maaperän, että nuoret niistä oppivat panemaan arvoa ainoastaan puvun koreuteen ja punnitsemaan ihmisarvoa yksistään ulkomuodon mukaan!

Jos minun tehtäväkseni tulisi oikaista täten pilatun lapsen mieli, asettaisin niin, että sen upeimmat vaatteet olisivat epämukavimmat. Ne häntä lakkaamatta vaivaisivat, pitäisivät pakollisena ja lukemattomilla tavoilla häirittynä. Karkottaisin vapauden ja iloisuuden pienokaisen upeuden takia. Jos se tahtoisi ottaa osaa toisten yksinkertaisemmin puettujen lasten leikkeihin, täytyisi näiden heti lakata ja leikkivien hajaantua. Sanalla sanoen, ikävystyttäisin sitä ja kyllästyttäisin sen siihen määrin komeuteensa, saattaisin sen siihen määrin kultapäärmeisen nuttunsa orjaksi, että siitä tekisin sille vitsauksen ja että se katselisi vähemmin kauhistuneena pimeintä vankilakoppia kuin loistavaa pukuansa. Niin kauan kuin lasta ei ole saatettu ennakkoluulojemme orjaksi, sen hartain toivomus on aina elää mukavasti ja vapaana; yksinkertaisin ja mukavin puku, sellainen, joka vähimmin rajoittaa sen vapautta, on aina sen mielestä paras.

Ruumis tottuu liikuntoon ja harjotuksiin, mutta vielä helpommin toimettomuuteen. Kun jälkimäinen tapahtuu, virtaavat ruumiinnesteet tasaisesti ja yhdenmukaisesti, ja silloin tulee suojella ruumista ilmanmuutoksilta; edellisessä tapauksessa taas ruumis siirtyy alinomaa liikkeestä lepoon, lämmöstä kylmään, ja silloin tulee sitä totuttaa kaikkiin eri ilmanvaihdoksiin. Siitä seuraa, että kaikkien henkilöiden, jotka toimiensa vuoksi ovat asuinhuoneeseensa sidotut, tulee aina pukeutua lämpimästi, pysyttääkseen kaikkina vuodenaikoina ja päivänhetkinä ruumiinlämmön jotenkin samana. Niiden päinvastoin, jotka menevät ulos ja taas palaavat sisälle, tehden sen tuulisäällä, auringonpaisteella, sateella, joilla on paljo ruumiinliikettä ja jotka viettävät suurimman osan aikaansa taivasalla, tulee aina pukeutua kevyesti, jotta tottuisivat kaikkiin ilmanmuutoksiin, kaikkiin ilmalämmön eri asteisiin, ilman että nämä seikat heihin vaikuttavat haitallisesti. Neuvon kaikkia käyttämään samoja vaatteita eri vuodenaikoina; niin on ainakin Émileni säännöllisesti tekevä. Tällä en tarkota, että hänen kesällä tulisi käyttää talvivaatteitaan, kuten paikallaan-istujan elämää viettävät henkilöt tekevät, vaan että hän talvella käyttää kesävaatteitaan, kuten työmiehet tekevät. Tätä jälkimäistä tapaa noudatti Newton koko elinaikansa, ja saavutti kahdeksankymmenen vuoden iän.

Joka vuodenaikana tulee käyttää kevyttä päähinettä tai olla sitä kokonaan käyttämättä. Muinaiset egyptiläiset olivat aina avopäin; persialaiset peittivät päänsä suurilla hiippahatuilla ja käyttävät vieläkin paksuja turbaaneja, joiden käyttämisen, Chardinin mukaan, maan ilmanala tekee välttämättömäksi. Olen toisessa paikassa⁵⁴ kosketellut sitä eroa, jonka Herodotos taistelukentällä huomasi persialaisten ja egyptiläisten pääkallojen välillä. Koska siis on tärkeätä, että päänluut kehittyvät kovemmiksi, tiviimmiksi ja lujemmiksi ja vähemmin huokoisiksi, jotta ne paremmin suojelisivat aivoja vammoilta, vilustumiselta, kuumenemiselta ja kaikilta ilmanvaihdon vaikutuksilta, niin totuttakaa lapsianne olemaan kesät ja talvet, päivällä ja yöllä avopäin. Jos taas pitääksenne lasten hiukset puhtaina ja järjestyksessä tahdotte niille yöksi antaa päähineen, niin olkoon tämä ohut, hieno myssy, sentapainen verkkopäähine, jolla baskit peittävät hiuksensa. Tiedän kyllä, että useimmat äidit, joihin Chardinin huomautus tekee syvemmän vaikutuksen kuin minun järkisyyni, luulevat kaikkialla vallitsevan persian ilmanalan. Mutta minä en ole valinnut kasvatikseni europpalaista, tehdäkseni hänestä aasialaisen. Yleensä annetaan lapsille liian lämpimät puvut, varsinkin alkuiässä. Niitä pitäisi pikemmin totuttaa kylmään kuin lämpimään; suuresta kylmästä ne eivät koskaan kärsi haittaa, jos ne siihen totutetaan aikaisin. Niiden iho on herkkähuokoinen ja ohut, ja sallii hyvin runsaan hikoilemisen, joten liian suuri lämpimyys välttämättömästi vaikuttaa uuvuttavasti. Onpa tunnettu asia, että lapsia kuolee enemmän elokuussa kuin missään muussa kuussa. Muuten selviää ilmeisesti verrattaessa pohjoismaiden kansoja etelämaiden kansoihin, että ylenmääräisen kylmän kestäminen saattaa karkaista enemmän kuin liian lämmön kärsiminen. Mutta mikäli lapsi kasvaa ja sen jäntereet vahvistuvat, tulee sitä vähitellen totuttaa kestämään auringon säteitä. Jos tässä suhteessa menettelee asteittain, saattaa lopulta vaaratta totuttaa lasta kuuman vyöhykkeen helteeseen.

Keskellä miehekkäitä ja järkeviä ohjeitaan Locke lankeaa ristiriitaisuuksiin, joita ei odottaisi niin tarkkajärkiseltä ajattelijalta. Tämä sama mies, joka neuvoo, että lapset kesällä uisivat jääkylmässä vedessä, varoittaa antamasta niiden lämminneinä juoda kylmää vettä ja panna pitkäkseen kosteaan paikkaan.⁵⁵ Mutta koska hän tahtoo, että lasten jalkineet aina päästävät läpi vettä, niin eikö tämä siis tapahdu, kun niiden on kuuma, ja eikö voi jalkojen vaikutuksesta ruumiiseen tehdä samaa johtopäätöstä kuin hän tekee käsien suhteesta jalkoihin ja ruumiin suhteesta kasvoihin. Jos vaaditte, huomautan hänelle, että ihmisruumiin tulee olla aivan yhtä vähässä määrin arka kuin kasvojen, miksi moititte minua siitä, jos vaadin, että sen tulee olla yhtä vähän arka kuin jalat?

Estääkseen lapsia juomasta, kun niiden on kuuma, hän määrää, että pitää totuttaa niitä syömään pala leipää ennen juomista. Tuntuu hyvin kummalliselta, että tulee antaa lapsen syödä, kun sen on jano; pikemmin tahtoisin antaa sen juoda, kun sen on nälkä. Minua ei koskaan saada uskomaan, että luonnolliset tarpeemme ovat niin kohtuuttomat, ettei niitä voisi tyydyttää joutumatta hengenvaaraan. Jos niin olisi laita, ihmissuku olisi aikoja sitten kuollut sukupuuttoon, ennenkuin se olisi oppinut, mitä sen elinehdot vaativat.

Aina kun Émilen on jano, tahdon antaa hänen juoda. Hänelle on annettava puhdasta vettä, siihen mitään sekottamatta, jopa ollenkaan sitä lämmittämättä, vaikka hänen olisi niin kuuma, että hiki valuisi ja vaikka oltaisiin keskellä talvea. Ainoa seikka, joka on otettava huomioon, on itse veden laatu. Jos hänelle annetaan jokivettä, hän juokoon sitä heti sellaisenaan. Jos taas annetaan lähdevettä, tulee antaa sen joku aika ennen juomista olla vapaan ilman vaikutuksen alaisena. Lämpiminä vuodenaikoina jokivesi on lämmintä; mutta niin ei ole lähdeveden laita, joka ei ole ollut vapaan ilman yhteydessä. Tulee siis odottaa, kunnes sillä on ilman lämpömäärä. Talvella päinvastoin lähdevesi tässä suhteessa on vähemmän vaarallista kuin jokivesi. Mutta eipä ole luonnollista eikä tavallista, että talvella kuumenemme ja hiestymme taivasalla. Kylmä ilma näet, joka lakkaamatta koskettelee ihoa, tunkee hien sisälle ruumiiseen ja estää huokoset aukenemasta tarpeeksi päästääkseen hien vapaasti valumaan ulos. En näet tahdo, että Émile harjottelisi ruumistaan talvella huoneessa lämmittävän takkavalkean ääressä, vaan ulkona kentällä keskellä lunta ja jäätä. Jos ei hänen ruumiinsa lämpene muusta kuin lumipallojen tekemisestä ja heittelemisestä, juokoon hän vettä milloin tahtoo, jatkakoon juotuaan ruumiinliikettään, eikä siitä tarvitse pelätä mitään haittaa. Jos hän jonkun toisenkin ruumiinliikkeen johdosta hiestyy ja tuntee janoa, juokoon vaan kylmää vettä talvellakin. Pitäkää ainoastaan huolta siitä, että hän matkan päästä ja hitaasti astuen noutaa vettä itselleen. Arvattavasti on kylmä, joten hän tarpeeksi jäähtyy saapuessaan perille ja voi juoda kylmää vettä vaaratta. Ryhtykää ennen kaikkea näihin varokeinoihin hänen huomaamattansa. Parempi on, että hän joskus olisi sairaana, kuin että aina tarkoin pitäisi silmällä terveyttään.

Lapset tarvitsevat paljon unta, ne kun harjottavat tavattoman paljon ruumiinliikettä. Toinen näistä seikoista on toisen vastapainona; kokemus osottaa että molemmat niille ovat yhtä tärkeät. Levon aika on yö, se on luonnon järjestys. On yleisesti tunnettu asia, että uni on levollisempi ja makeampi auringon ollessa taivaanrannan alapuolella ja ettei auringonsäteiden lämmittämä ilma salli meidän nauttia yhtä rauhallista ja virkistävää unta. Terveellisin tapa on epäilemättä nousta ja panna maata auringon mukana. Siitä seuraa, että ihmisten ja eläinten meidän ilmanalassamme tarvitsee nukkua kauemmin talvella kuin kesällä. Mutta kansalaisen elämä ei ole tarpeeksi yksinkertainen ja luonnollinen eikä tarpeeksi vapaa muutoksista ja satunnaisuuksista, jotta voisi totuttaa ihmistä tuollaiseen yhdenmukaisuuteen siinä määrässä, että se hänelle muuttuisi välttämättömäksi. Tietysti tulee noudattaa määrättyjä sääntöjä; mutta ensimäinen sääntö on se, että niistä voi poiketa kun tarve vaatii. Älkää siis ajattelemattomasti hemmotelko oppilastanne totuttamalla sitä yhtämittaiseen levolliseen uneen, joka ei koskaan keskeydy. Antakaa hänen ensin seurata luonnon lakia, mutta älkää unhottako, että hänen eläessään keskellä yhteiskuntaamme tulee kohota yläpuolelle tätä lakia, että hänen tulee osata panna maata myöhään, nousta aikaisin, tulla äkkiä herätetyksi ja valvoa yönsä siitä kärsimättä. Jos tämä alotetaan jo aikaisin ja jos jatketaan hitaasti ja asteittain, totutetaan ruumis kestämään sellaista, mikä tuottaisi sille perikadon, jos se täysin kehittyneenä joutuisi sen alaiseksi.

Niinikään on tärkeätä alusta pitäen tottua kovaan vuoteeseen; täten lopulta ei pidä mitään vuodetta epämukavana. Yleensä ankara elintapa, kun se on muuttunut tavaksi, lisää mielihyvän aistimuksia; veltto elintapa taas tuottaa lukemattomia mielipahantunteita. Liian hemmotellut henkilöt eivät enää saa unta muuten kuin nukkuen untuvilla; ne henkilöt, jotka ovat tottuneet nukkumaan laudoilla, saavat unta missä tahansa. Sille, joka heti maata pantuaan vaipuu uneen, ei mikään vuode ole kova.

Pehmeä vuode, jossa nukkuja vajoaa höyheniin ja untuviin, veltostuttaa ja ikäänkuin hajottaa ruumiin. Liian lämpimän peitteen verhoomat munuaiset kuumenevat. Siitä johtuu usein kivitauti ja toisenlaisia kipuja ja välttämättömästi herkkä ruumiintila, joka tarjoaa hedelmällisen maaperän kaikille taudeille.

Paras vuode on se, joka tuottaa parhaan unen. Sellaisen me, Émile ja minä, hankimme itsellemme päivän kuluessa. Me emme tarvitse persialaisia orjia vuodettamme kohentamaan; tekemällä maatyötä parhaiten kohennamme makuusijamme.

Tiedän kokemuksesta, että kun lapsi on terve, sen voi mielensä mukaan nukuttaa ja pitää valveilla. Kun lapsi on pantu vuoteeseen ja kun se lörpötyksellään väsyttää hoitajaa, tämä sanoo sille: nuku! Se vaikuttaa yhtä vähän kuin jos hän lapsen ollessa sairaana sanoisi: tule terveeksi. Paras keino saada lapsi nukkumaan on se, että sitä itseä ikävystytetään. Jos puhuu siksi, kunnes sen on pakko vaieta, se on nukkuva pian. Saarnat ovat aina jossakin suhteessa hyödylliset; on parempi puheella nukuttaa lapsi kuin tuudittamisella. Mutta jos illalla käytätte tätä nukutuskeinoa, varokaa sen käyttämistä päivällä.

Joskus herätän Émilen, en juuri peläten, että hän voisi tottua nukkumaan liian kauan, vaan totuttaakseni hänet kaikkeen, siihenkin, että hänet äkkiä herätetään. Minulla olisi varsin vähän kykyä tähän tehtävääni, ellen osaisi totuttaa häntä heräämään itsestään ja nousemaan niin sanoakseni minun mieleni mukaan, ilman että hänelle sanon sanaakaan. Jos hän ei nuku tarpeeksi kauan, viittaan siihen, että aamupäivä on oleva ikävä, joten hän itse pitää voittona kuta enemmän tätä aamupäivää hän voi kuluttaa uneen. Jos hän taas nukkuu liian kauan, osotan hänelle herätessään jotakin, joka häntä erityisesti huvittaa. Jos tahdon, että hän herää määrähetkellä, sanon hänelle: huomisaamuna kello kuusi lähdetään kalaan, tai tehdään huviretki siihen tai siihen paikkaan; tahdotko tulla mukaan? Hän sanoo lähtevänsä ja pyytää minua herättämään. Lupaan tahi olen lupaamatta, miten katson asianhaarojen vaativan. Jos hän herää liian myöhään, olen jo lähtenyt. Olisipa kummallista, ellei hän pian oppisi itsestään heräämään.

Jos muuten tapahtuisi niin, mikä on harvinaista, että veltto lapsi näyttäisi taipumusta vajota laiskuuteen, ei pidä antaa sen seurata tätä taipumustaan, josta se tuiki veltostuisi, vaan tulee hankkia sille jotain kiihotinta, joka sen siitä herättää. Luonnollisesti tässä ei ole kysymys sen pakottamisesta vilkkaaseen toimintaan, vaan tulee kiihottaa sitä siihen jollakin sopivalla yllykkeellä, joka yllyke, jos se on hyvin valittu ja luonnon järjestyksen mukainen, tuottaa meille yhtaikaa kaksi etua.

En saata kuvitella mitään, johon ei voisi, taitavasti menetellen, saada lapsia mielistymään, jopa intohimoisesti kiintymään, ilman että niiden itserakkautta, kilpailuhalua tai kateutta kiihotetaan. Niiden vilkkaus ja matkimishalu riittävät; varsinkin niiden luonnollinen iloisuus tarjoaa hyvän keinon, jonka käyttäminen tuottaa varmat tulokset, mutta jonka hyötyä ei vielä yksikään opettaja ole huomannut. Aina leikkiessään, jos ne vaan varmasti tietävät, että leikki on kysymyksessä, ne kärsivät valittamatta, jopa nauraen, tuskia, joita eivät koskaan muulloin kestäisi vuodattamatta runsaita kyyneltulvia. Pitkät paastoamiset, iskut, palohaavat ja kaikenlaiset väsyttävät retket ovat nuorten raakalaisten mielestä huvituksia; tämä todistaa, että kärsimykselläkin on höysteensä, joka voi poistaa siltä katkeruuden. Mutta eivätpä kaikki opettajat kykene valmistamaan täten höystettyä ruokaa eivätkä kaikki oppilaat sitä nauttimaan irvistelemättä. Mutta eksynpä uudelleen poikkeuksiin, ellen ole varuillani.

Poikkeuksetta kuitenkin ihminen on tuskien, sukunsa kärsimysten, tapaturmien, hengenvaarojen ja vihdoin kuoleman alainen. Kuta enempi hänet totutetaan näihin ajatuksiin, sitä enempi hänestä häädetään tuo tuskallinen herkkätuntoisuus, joka kärsimättömyyttä synnyttäen lisää tuskan kestämisen vaikeutta. Kuta enempi hänet tutustetaan niihin kärsimyksiin, jotka saattavat häntä kohdata, sitä enempi, kuten Montaigne olisi sanonut, niiltä katkaistaan tuo outouden kärki ja sitä enempi hänen sielunsa karkaistaan. Hänen ruumiinsa on oleva se panssari, josta kaikki henkeä uhkaavat nuolet kimpoavat pois. Koska kuoleman lähestyminen ei vielä ole itse kuolema, on tämä menettävä kauhunsa; hän ei niin sanoakseni kuole ollenkaan. Hän on oleva joko elävä tai kuollut, eikä mitään muuta. Hänestä sama Montaigne olisi voinut sanoa, kuten on sanonut eräästä Marokon kuninkaasta, ettei kukaan ole elänyt niin täydesti viime hetkeen asti. Mielen jäntevyys ja lujuus, kuten kaikki muut hyveet, ovat juurrutettavat lapsuudessa. Mutta niitä ei opeteta lapsille terottamalla niiden nimet lasten muistiin, vaan siten, että ne saatetaan niihin mieltymään, ennenkuin tietävät, että ne ovat hyveitä.

Kuolemasta puhuessani kysyn, miten on menetteleminen oppilaamme suhteen rokkotaudin vaaraan nähden. Onko rokko siihen istutettava aivan alkuiässä, vai onko odotettava kunnes se saa luonnolliset rokot? Edellinen tapa, joka nykyaikana on yleinen käytännössä, suojelee vaarasta sen osan ihmisikää, jossa elämällä on suurin arvonsa. Sen sijaan se panee alttiiksi vaaralle sen iän, jolla on vähin arvo, jos hyvin toimitettu rokotus yleensä voi tuottaa mitään vaaraa.⁵⁶

Jälkimäinen menettelytapa on enemmän sopusoinnussa yleisten periaatteidemme kanssa, nimittäin, että annamme luonnon kaikessa seurata omia ohjeitaan, jotka se heti hylkää, kun ihminen niihin sekaantuu. Luonnonihminen on aina valmis: antakaamme siis luonnon, tuon suuren lääkärin, itse toimeenpanna istutus; se on paremmin valitseva sopivan hetken kuin me.

Älköön tästä tehtäkö sitä johtopäätöstä, että minä en hyväksy rokottamista, sillä ne perusteet, joiden nojalla minä vapautan kasvattini siitä, eivät olisi ollenkaan käytännölliset teidän kasvatteihinne nähden. Teidän kasvatustapanne ei kehitä niitä kestämään rokkoa, kun saavat tämän taudin; jos sen puhkeaminen jätetään sattuman varaan, kasvattinne luultavasti siihen kuolevat. Olen huomannut, että eri maissa vastustetaan rokotusta sitä enempi, kuta tärkeämmäksi se käy, ja syy tähän on helposti huomattavissa. Tuskin katson tätä kysymystä sen arvoiseksi, että Émileeni nähden rupeaisin sitä punnitsemaan. Hänet rokotetaan tai jätetään rokottamatta, riippuen ajasta, paikasta ja olosuhteista: häneen nähden tämä on melkein yhdentekevää. Jos häneen istutetaan rokkoa, on siitä se etu, että edeltäpäin huomataan ja tunnetaan hänen tautinsa; tällä on arvonsa. Mutta jos hän saa luonnollisen rokon, on hän pelastunut lääkärin käsistä, ja se on paljon tärkeämpää.

Erityiskasvatus, jonka yksinomaisena päämääränä on saattaa eroamaan rahvaasta tämän kasvatuksen saaneet, valitsee aina etupäässä kalliimmat oppialat ja hylkää tavallisimmat, jotka juuri ovat hyödyllisimmät. Niinpä kaikki huolellisesti kasvatetut nuorukaiset oppivat ratsastamaan, tämä opetus kun maksaa paljon rahaa. Mutta eipä melkein yksikään heistä opi uimaan, se kun ei maksa mitään, ja kun työmies voi oppia uimaan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Ja kuitenkin matkustaja, joka ei ole käynyt ratsastuskoulua, nousee hevosen selkään, pysyy siinä ja ratsastaa sen verran kuin tarve vaatii; veteen joutunut taas hukkuu uimatta, sillä uida ei osaa sitä erityisesti oppimatta. Muuten ei kenenkään ole pakko harjottaa hengenvaarallista ratsastustaitoa, jotavastoin ei kukaan ole varma siitä, eikö hänen pidä uimalla pelastua hukkumisvaarasta, jolle ihminen niin usein on alttiina. Émile on tunteva itsensä yhtä kotiutuneeksi vedessä kuin maalla. Jospa ihminen voisi elää joka elementissä! Jos voisimme oppia lentämään, tekisin hänestä kotkan, ja salamanterin, jos voisimme kestää tulta.

Pelätään, että lapsi hukkuu opetellessaan uimaan. Jos se hukkuu opetellessaan uimaan tai uimataidon puutteessa, on syy kummassakin tapauksessa kasvattajan. Ainoastaan turhamielisyys saattaa uhkarohkeaksi; emme ole uhkarohkeita, kun ei kukaan meitä näe. Émile ei tätä ominaisuutta osottaisi, vaikka koko maailma häntä katselisi. Harjotus kun ei riipu vaarasta, on hän isänsä puutarhassa oppiva uimaan Hellespontin yli. Mutta täytyypä valmistua vaarankin varalle, jotta ei sen ilmaannuttua menetä malttiaan. Tämä on huomattava puoli puheenaolevassa harjottelemisessa. Muuten tarkoin punniten vaaraa pojan voimien mukaan ei minun tarvitse pelätä mitään varomattomuuden aiheuttamaa vaaraa, kun aina sovitan niin, että hän pitää yhtä paljon huolta turvallisuudestaan kuin minä omasta turvallisuudestani.

Lapsi ei tietysti vedä vertoja aikaihmiselle; sillä ei ole samoja voimia eikä samaa ymmärrystä; mutta se näkee ja kuulee yhtä hyvin tai melkein yhtä hyvin. Sillä on yhtä herkkä makuaisti, vaikka ei yhtä hieno, ja se erottaa yhtä hyvin hajut, vaikka sen aistillinen halu ei niistä kiihotu yhtä suuressa määrin. Ensimäiset kyvyt, jotka meissä muodostuvat ja kehittyvät, ovat aistit. Niitä siis pitäisi ensiksi viljellä, mutta ne ovat juuri ainoat, jotka unhotetaan ja joita enimmän laiminlyödään.

Aistien harjottaminen ei ole niiden pelkkää käyttämistä, vaan se on opettelemista niiden avulla oikein arvostelemaan, niin sanoakseni havaitsemaan; emme näet osaa kosketella, nähdä emmekä kuulla muulla tavoin, kuin miten olemme oppineet.

On olemassa puhtaasti luonnollista ja koneellista harjotusta, joka on omansa tekemään ruumiin vahvaksi, vaikuttamatta mitään arvostelukykyyn. Uinti, juoksu, hyppy, hyrrällä leikkiminen, kivien heitto – kaikki tämä on sangen hyvää. Mutta onko meillä ainoastaan käsivarret ja jalat? Eikö meillä ehkä ole silmiä, korvia ja ovatko kenties nämä elimet tarpeettomat edellämainittuja käyttäessämme? Älkää siis harjottako ainoastaan voimianne, vaan harjottakaa myöskin kaikkia niitä ohjaavia aisteja, koettakaa niistä jokaisesta saada niin paljo hyötyä kuin suinkin ja verratkaa kunkin aistin välittämää aistimusta toiseen. Mitatkaa, laskekaa, punnitkaa, verratkaa! Älkää käyttäkö voimaanne, ennenkuin olette punninneet vastustusta. Menetelkää aina niin, että vaikutuksen laskeminen käy keinojen käyttämisen edellä. Totuttakaa lapsi siihen, ettei se koskaan tee riittämättömiä tai tarpeettomia ponnistuksia. Jos täten totutatte sen arvaamaan kaikkien liikkeidensä vaikutukset ja korjaamaan erehdyksensä kokemuksen avulla, niin on vallan selvää, että se tulee sitä arvostelukykyisemmäksi, kuta enemmän se toimii.

Olettakaamme, että pitäisi saada liikkeelle joku raskas esine. Jos lapsi ottaa liian pitkän kangen, se tuhlaa liiaksi liikettä, jos se taas ottaa liian lyhyen, ei sillä ole tarpeeksi voimaa. Kokemus saattaa opettaa sitä valitsemaan juuri sellaisen kangen, joka on sopiva. Tämä viisaus siis ei mene yli sen iän käsityskyvyn. Jos on kysymyksessä taakan kantaminen ja jos lapsi aikoo kantaa niin suuren taakan kuin sen voimat sallivat, ja jos se ei edeltä nostelemalla tunnustele sen painoa, on sen kieltämättä silmämitalla edeltäpäin laskeminen tuon taakan paino. Jos on valitseminen yhtä kookkaiden, mutta eriaineisten esineiden välillä, niin tulee lapsen oppia erottamaan niiden ominaispaino. Olen tavannut hyvin kasvatetun nuoren miehen, joka vasta itse koeteltuaan uskoi, että tammilastuilla täytetty saavi oli kevyempi kuin vedellä täytetty.

Kaikkien aistiemme käyttäminen ei ole yhtä suuressa määrin hallussamme. Yhden niistä, nimittäin tuntoaistin, toiminta ei koskaan keskeydy hereillä ollessamme; se on levinneenä yli koko ruumiimme ainaisen vartijan tavoin ilmottaen meille kaiken, mikä voisi meitä vahingottaa. Tunto on se aisti, joka meissä tahtomattammekin ensiksi kehittyy tuon alituisen harjaantumisen kautta, ja jota meidän siis vähemmin tarvitsee erityisesti viljellä. Kuitenkin huomaamme, että sokeilla on varmempi ja hienompi tunto kuin meillä; heidän näet, kun eivät ole näön opastamia, on pakko yksinomaan tuntoaistin nojalla muodostaa ne arvostelut, jotka me muodostamme näköaistin välityksellä. Miksi ei siis meitä opeteta heidän tavoin astumaan pimeässä ja pimeässä tuntemaan niitä esineitä, jotka ovat käsiemme saavutettavissa ja oikein arvostelemaan meitä ympäröiviä esineitä, sanalla sanoen tekemään yöllä ja ilman valoa kaiken sen, minkä sokeat tekevät päivällä kaivaten näköä? Niin kauan kuin aurinko paistaa, olemme heitä edullisemmassa asemassa; pimeässä he vuorostaan ovat oppaanamme. Me olemme sokeat puolet ikäämme, ero on vaan se, että varsinaisesti sokeat aina tulevat toimeen ja että me emme rohkene astua askeltakaan sydänyöllä. Mutta onhan meillä tulta, huomauttanee joku. – Aina vaan turvauduttava koneisiin! Kuka takaa, että nämä tarvittaessa seuraavat teitä kaikkialle? Minä puolestani suon kernaammin, että Émilellä on silmät sormien päässä, kuin kynttilän tekijän puodissa.

Jos olette suljettu huoneustoon keskellä yötä, lyökää kätenne yhteen, niin huomaatte huoneen kaiusta, onko se suuri vai pieni, oletteko keskellä huonetta vai nurkassa. Jos olette puolen jalan päässä seinästä, niin edessänne oleva ohuempi, mutta samalla voimakkaammin virtaava ilmapatsas on tekevä erilaisen vaikutuksen kasvoihinne. Pysykää alallanne ja kääntykää vuoroin joka taholle; jos joku ovi on auki, ilmanveto on sen ilmaiseva. Jos kuljette laivalla, voitte siitä, millä tavoin ilma koskettelee kasvojanne, päättää sekä mihin suuntaan kuljette että millä vauhdilla, hitaalla vai nopealla, rantavirta teitä kuljettaa eteenpäin. Näitä ja tämänlaisia havaintoja voimme tehdä ainoastaan yöllä; kuinka tarkkaavaisia koetammekin olla päivällä, eivät ne meille onnistu, sillä silmämme yhtä paljon hajottavat kuin tukevat huomiotamme. Kuitenkaan emme näitä havaintoja tehdessämme ole käyttäneet käsiämme emmekä sauvaa. Kuinka monta tietoa, jotka muuten ovat näköaistin välittämiä, voimme saavuttaa tuntoaistilla, ilman että edes mitään koskettelemme.

Paljo leikkejä yön aikaan! Tämä neuvo on tärkeämpi kuin miltä puusta katsoen näyttää. Yö luonnollisesti pelottaa ihmisiä, jopa välistä eläimiäkin.⁵⁷ Järki, tiedot, nerokkaisuus ja rohkeus vapauttavat ainoastaan harvoja tästä heikkoudesta. Olen nähnyt sivistyneiden miesten, vapaa-ajattelijoiden, filosofien ja päiväsaikaan pelottomien sotilaiden vapisevan yöllä naisten tavoin, kuullessaan lehden kahisevan. Selitetään tämän pelon johtuvan imettäjien saduista, mutta siinä erehdytään; sillä syy on vallan luonnollinen. Mikä on tämä syy? Sama, joka tekee kuurot epäluuloisiksi ja rahvaan taikauskoiseksi, nimittäin se, ettemme tunne meitä ympäröiviä seikkoja emmekä sitä, mikä ympärillämme tapahtuu.⁵⁸ Tottunut kun olen jo kaukaa näkemään esineet ja edeltäkäsin arvaamaan niiden tekemän vaikutuksen, on luonnollista että pimeässä, missä en enää näe mitään siitä, mikä minua ympäröi, oletan piilevän tuhansia olentoja ja tuhansia liikkeitä, jotka voivat minua vahingoittaa ja joilta minun on mahdoton turvata itseäni. Turhaan tiedän olevani turvissa siinä paikassa, missä olen; en kuitenkaan koskaan tiedä olevani yhtä turvallinen, kuin jos sen silmilläni näkisin. Minulla on siis aina pelon aihe, jota minulla ei ole päivänvalon vallitessa. Tosin tiedän, ettei mikään vieras olento voi ruumistani vahingoittaa, jonkin kahinan tai melun sen lähestymistä ilmaisematta. Senpä vuoksi ovatkin korvani lakkaamatta erittäin tarkkaavaiset. Kun kuulen vähintäkin kahinaa, jonka aiheuttajaa en voi erottaa, itsenisuojelemisvaisto panee minut olettamaan tuoksi aiheuttajaksi jotain kaikkein vaarallisinta, mikä vaatii varovaisuuttani ja siis juuri sellaista, joka on enimmin omansa minua pelästyttämään.