Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 14

Se osottaa suurta kokemattomuutta, joka pelkää herkuttelevaisuuden voivan juurtua kyvykkääseen lapseen. Lapsena emme tosin ajattele muuta kuin syömistä; nuoruuden iässä emme sitä enää ajattele, kaikki meille kelpaa ja meillä on paljo muuta tehtävää. En kuitenkaan neuvo varomattomasti käyttämään niin alhaista kiihotinta enkä herkkupalojen muodossa kehottamaan lapsia kauniin teon tuottamaa kunniaa tavoittelemaan. Mutta en huomaa miksi ei puhtaasti ruumiillisia harjotuksia voisi rohkaista aineellisilla ja makua hivelevillä palkinnoilla, koska lapsuus ei ole tai koska sen ainakaan ei pitäisi olla muuta kuin leikkiä ja reipasta huvia. Kun joku Mallorca-saaren poikasista näkee puun latvassa riippuvan korin ja lingollaan heittää sen siitä alas, on kaiketi vallan oikein, että hän taitavuudestaan saa palkan ja että hyvä aamiainen korvaa ne voimat, jotka hän on käyttänyt sitä hankkiakseen.⁷¹ Kun spartalainen nuorukainen alttiina vaaralle saada sata raipanlyöntiä, taitavasti hiipii kyökkiin, mistä varastaa elävän revonpoikasen, kun hän kätkee sen nuttuunsa viedäkseen sen pois ja kun se häntä raapii ja puree verille, ja kun tuo poika, peläten yllätyksen tuottamaa häpeää, silmiä räpäyttämättä antaa repiä sisälmyksiään päästämättä ainoatakaan tuskan ääntä, on vallan oikein ja kohtuullista, että hän lopuksi hyötyy saaliistaan ja saa syödä sen, sittenkuin se melkein on syönyt hänet. Älköön hyvää ateriaa koskaan tarjottako palkkana, mutta miksi se ei voisi olla niiden vaivojen tulos, joita on nähty sitä hankittaessa; Émile ei suinkaan ole pitävä kivelle panemaani kakkua palkkana siitä, että hän on hyvin juossut; hän ainoastaan tietää, että ainoa keino saada tuo leivos on se, että hän saa sen käteensä ennen toisia.

Tämä ei ollenkaan vastusta niitä mielipiteitä, jotka äsken lausuin ruokalajien yksinkertaisuuden puolesta. Ei näet vedotessaan lasten ruokahaluun tarvitse kiihottaa niiden aistillisuutta, vaan tulee ainoastaan tyydyttää luonnontarvetta. Ja tämä saavutetaan mitä yksinkertaisimmilla keinoilla, ellei tahallansa koeteta hienostaa lasten makua. Niiden alituinen ruokahalu, jonka niissä nostaa varttumisen tarve, on varma höyste, joka korvaa monen muun. Hedelmät, maitoruuat, joku leivos, joka on tavallista leipää maukkaampi, ja etenkin taito sopivan suuruisina annoksina jaella tätä kaikkea – siinä on meille keino johtaa kokonaisia lapsijoukkoja maailman ääriin, ilman että on tarpeellista niissä herättää makua kitalakea hiveleviin ruokiin tai turmella niiden makuaistia.

Seikka, joka todistaa, ettei mieltymys lihaan ole ihmiselle luonnollinen, on se, että lapset ovat välinpitämättömät tämän ruokalajin suhteen ja että ne kaikki enemmän pitävät kasviruuista, maitoliemistä, leivoksista, hedelmistä, j.n.e. On hyvin tärkeätä, ettei tätä alkuperäistä makua johdeta harhaan ja ettei lapsia tehdä liharuokia himoitseviksi. Ellei niiden terveys tästä kärsikään, niiden luonne siitä kärsii. Miten tahansa tätä kokemusta selitettäneenkin, on varma, että suuret lihansyöjät yleensä ovat julmemmat ja raaemmat kuin kaikki muut ihmiset. Tämä huomio on tehty kaikilla seuduilla ja kaikkina aikoina. Englantilaisten raakuus on tunnettu.⁷² Persialaiset tulenpalvelijat ovat mitä lempeimpiä ihmisiä.⁷³ Kaikki villit ovat julmia; mutta heidän tapansa eivät tätä julmuutta aiheuta, vaan heidän ravintonsa. He menevät sotaan samoin kuin menisivät metsästysretkelle ja kohtelevat ihmisiä kuin karhuja. Englannissa eivät teurastajat kelpaa todistajiksi,⁷⁴ eivätkä edes kirurgit. Suuret pahantekijät karkaisevat itseään murhatekojaan varten juomalla verta. Homeros kuvaa kyklooppeja, jotka olivat lihansyöjiä, kauheiksi ihmisiksi ja lotofaageja niin ystävälliseksi ja rakastettavaksi kansaksi, että jokainen, joka oli tullut kosketukseen heidän kanssaan, unhotti oman isänmaansa ja jäi asumaan heidän pariinsa.

"Kysyt minulta", sanoi Plutarkos, "miksi Pytagoras pidättäytyi syömästä eläinten lihaa, mutta minä päinvastoin kysyn sinulta: miten rohkea oli se ihminen, joka ensiksi pani suuhunsa teurastetun eläimen lihaa, joka hampaillaan musersi äsken tapetun elukan luita, joka antoi kantaa eteensä pöytään kuolleita ruumiita ja upotti vatsaansa niiden eläinten jäseniä ja elimiä, jotka muutama hetki sitä ennen määkivät, mylvivät, astuivat ja näkivät? Miten hänen kätensä saattoi pistää rauta-asetta tuntevan olennon sydämeen? Miten hänen silmänsä saattoivat kestää murhan näkyä? Miten hän saattoi nähdä tuota eläinparkaa teurastettavan, nyljettävän ja kappaleiksi leikeltävän? Miten saattoi hän katsella vielä vavahtelevia lihapalasia? Kuinka niiden haju ei pannut häntä voimaan pahoin? Eikö hän tuntenut inhoa, vastenmielisyyttä ja kauhua kosketellessaan näiden haavojen likaa ja pestessään pois mustaa hyytynyttä verta joka niitä peitti."

 
"Nyljetty vuota se matavi maassa,
Liha jo mylvivi vartahassa.
Syödä sit' ei voi ihminen vapisematta,
Eikä sen valitushuutoa kuuntelematta."
 

"Tuollaiset epäilemättä olivat hänen tunteensa kun hän ensi kerran voitti luonnon syödäkseen tämän kamalan aterian, kun hän tahtoi tyydyttää nälkäänsä elävän eläimen lihalla, eläimen, joka vielä kävi laitumella, ja kun hän epäröi, miten piti teurastaa, leikellä palasiksi ja paistaa karitsa, joka nuoleskeli hänen käsiään. On syytä oudoksua niitä, jotka panivat alkuun tällaiset ateriat, eikä niitä, jotka niistä pidättäytyvät. Edelliset voisivat vielä puolustaa raakalaisuuttaan syiden avulla, jotka puuttuvat meiltä, joten me olemme sata kertaa suurempia raakalaisia kuin he."

"Te onnelliset kuolevaiset, jumalien lemmikit – voisivat meille sanoa nuo ensimäiset ihmiset – verratkaa aikoja toisiinsa ja huomatkaa kuinka onnellisessa asemassa te olette, ja kuinka kurjassa tilassa me olimme! Täyttä kehitystään saavuttamaton maa ja sumujen täyttämä ilma eivät vielä olleet vuodenaikojen vaikutuksen alaisina. Jokien säännötön virtaus uursi rantoja joka taholta. Lammet, järvet, syvät suot peittivät tulvien kolme neljännestä maan pinnasta; jäljellä oleva neljännes oli pienten metsikköjen tai hedelmättömien metsien peittämänä. Maa ei tuottanut mitään hyviä hedelmiä. Meillä ei ollut mitään kyntöaseita, emme tunteneet sellaisten käyttämistä, ja kun emme olleet mitään kylväneet, ei meillä ollut odotettavissa mitään elonkorjuuta. Nälkä ei siis ollenkaan hellittänyt. Talvella sammal ja puiden kaarna olivat tavallisia ravintoaineitamme. Jotkut vihreät juolasheinän ja kanervan juuret tarjosivat meille juhla-aterian, ja kun ihmiset olivat löytäneet pähkinöitä, tammen tai pyökinterhoja, he tanssivat riemuiten tammen tai pyökin ympärillä laulaen maalaissävelmää, mainiten maata imettäjäkseen ja äidikseen. Tämä oli heidän ainoa juhlansa ja ainoa huvinsa. Kaikki muu heidän elämässään oli pelkkää surua, vaivaa ja kurjuutta."

"Kun viimein hävitetty ja alaston maa ei enää tarjonnut meille mitään, oli meidän pakko solvaista luontoa, ylläpitääksemme henkeämme, ja me söimme onnettomuustovereitamme ennemmin kuin itse kuolimme heidän kanssaan. Mutta kuka pakottaa teitä, julmat ihmiset, vuodattamaan verta? Katsokaa mikä onnellisuuden yltäkylläisyys teitä ympäröi! Kuinka paljon hedelmiä maa teille tuottaa! Kuinka paljon rikkauksia pellot ja viinitarhat teille antavat! Kuinka monet eläimet tarjoavat teille maitonsa ravinnoksenne, villansa pukimiksenne! Mitä enempää te niiltä vaaditte, Ja mikä raivo saattaa teidät tekemään niin monta murhaa, vaikka teillä on yllin kyllin omaisuutta ja ravintoaineita! Miksi valehtelette maaemollemme syyttäen sitä siitä, ettei se muka voi teitä elättää? Miksi teette syntiä Cerestä, pyhien lakien keksijää ja suopeata Bakhosta, ihmisten lohduttajaa kohtaan, ikäänkuin heidän tuhlailevat lahjansa eivät riittäisi ylläpitämään ihmissukua? Miten on teillä sydäntä kantaa heidän makeiden hedelmiensä sekaan pöydälle eläinten luita ja juoda maitoa ja samalla niiden eläinten verta, jotka ovat teille tuon maidon antaneet? Pantterit ja jalopeurat, joita sanotte raateleviksi pedoiksi, seuraavat vaistoaan pakosta, tappaen toisia eläimiä elääkseen. Mutta te olette sata kertaa niitä julmemmat, poljette pakotta oikean vaistonne antautuaksenne veriseen herkullisuuteenne. Ne eläimet, joita te syötte, eivät ole sellaisia, jotka syövät muita eläimiä. Raatelevia eläimiä ette syö, vaan matkitte niitä. Te himotsette ainoastaan viattomien ja lempeiden eläinten lihaa, jotka eivät tee pahaa kellekään, jotka kiintyvät teihin ja palvelevat teitä, ja jotka te ahmitte suuhunne palkaksi niiden palveluksesta."

"Oi sinä luonnoton murhaaja, jos itsepäisesti väität luonnon tehneen sinut ahmien syömään kaltaisiasi, olentoja, jotka ovat lihaa ja luuta, tunteellisia, ja elolliset kuten sinä itse, niin tukahuta ainakin se kauhu, jonka se sinussa herättää näitä kamaloita aterioita kohtaan. Tapa nuo eläimet itse omin käsin, ilman rauta-asetta; leikkele ne kappaleiksi kynsilläsi, kuten jalopeurat ja karhut tekevät. Pure tuota härkää ja raatele se kappaleiksi, paina kyntesi sen nahkaan. Syö tuo karitsa elävältä, syö sen liha vallan lämpimänä ja juo sen sielu sen veren mukana. Vapiset, et rohkene tuntea hampaittesi välissä vielä elävän lihan vavahdusta. Mikä kurja olento oletkaan! Ensin tapat eläimen ja sitten syöt sen, ikäänkuin kuolettaaksesi sen kaksi kertaa. Mutta tämäkään ei vielä riitä; kuollut liha on sinulle vastenmielistä, sisälmyksesi eivät sitä kestä, se on muutettava tulen avulla, se on keitettävä, paistettava ja valmistettava höysteillä, jotka salaavat sen alkuperäisen maun. Sinä tarvitset makkarakauppiaita, keittäjiä ja paistajia, sanalla sanoen henkilöitä, jotka poistavat murhan kauhun ja verhoavat kuolleet ruumiit, jotta ei näiden muuttelujen pettämä makuaisti pitäisi vastenmielisenä sitä, mikä sille on outoa, ja jotta se pitäisi hyvänmakuisina kuolleita ruumiita, joiden näkyä silmä vaivoin kestäisi."

Joskohta tämä pala on vieras aineelleni, en ole voinut vastustaa haluani julkaista sitä tässä, ja luulen että harvat lukijoistani minua siitä ovat moittivat.

Muuten, minkä elintavan määrännettekin lapsillenne, kunhan vaan totutatte ne yleisiin ja yksinkertaisiin ruokiin, niin antakaa niiden syödä, juosta ja leikkiä niin paljo kuin niitä haluttaa. Voitte olla varmat siitä, etteivät ne koskaan syö liiaksi ja etteivät ne saa vatsakipuja. Mutta jos puolet päivästä annatte niiden kärsiä nälkää, ja jos ne sitten pääsevät välttämään valvontaanne, hankkivat ne itselleen tarmon takaa korvausta ja syövät vatsansa piloille, jopa niinkin paljon, että halkeavat. Ruokahalumme muuttuu kohtuuttoman suureksi ainoastaan sentähden, että tahdomme antaa sille muita sääntöjä kuin mitkä luonto on määrännyt. Kun alati sovittelemme, määräämme, lisäämme ja vähennämme, emme toisin sanoin hellitä vaakaa kädestämme. Mutta tämän vaa'an mittana ei ole vatsamme, vaan mielijohteemme. Mutta palaan esimerkkeihini. Talonpojilla on leipäkaappi ja hedelmä-aitta alati auki. Eivätkä heidän lapsensa ja aikaihmisensä tunne vatsakipuja.

Jos kuitenkin sattuisi niin, että joku lapsi söisi liiaksi, mitä en luule mahdolliseksi, jos seurataan minun metodiani, niin on helppo huvittaa sitä sille mieluisilla seikoilla siihen määrin, että se huomaamattaan voisi nälästä uupua. Kuinka monet tällaiset varmat ja helpot keinot jäävät kaikilta kasvattajilta käyttämättä; Herodotos kertoo että lydialaiset äärimäisen nälänhädän ahdistamina saivat päähänsä panna toimeen leikkejä ja muita huvituksia, jotka saattoivat heidät unhottamaan nälkänsä, joten viettivät päiväkausia ajattelematta syömistä.⁷⁵ Oppineet kasvattajanne ovat ehkä lukeneet sata kertaa tämän kertomuksen, huomaamatta millä tavoin sitä voi käyttää lasten kasvattamisessa. Joku heistä kenties huomauttaa minulle ettei lapsi kernaasti hylkää päivällistään mennäkseen lukemaan läksyänsä. Arvoisa opettaja! siinä olet oikeassa; minä en ajatellutkaan moista huvia.

Hajuaisti suhtautuu makuun samoin kuin näkö kosketukseen. Haju ilmoittaa maulle edeltäpäin millä tavoin se tai se aine on siihen vaikuttava ja panee joko sitä pakenemaan tai tavoittelemaan, riippuen tuosta edeltäpäin saadusta vaikutuksesta. Olen kuullut sanottavan, että villeillä on vallan toisin toimiva hajuaisti kuin meillä ja että heidän mielipiteensä hyvästä ja huonosta hajusta on vallan erilainen kuin meillä. Minä puolestani sen hyvin uskon. Hajuaistimukset ovat itsessään heikkoja aistimuksia. Ne kiihottavat enemmän mielikuvitusta kuin aisteja, eivätkä vaikuta niin paljoa sillä, minkä ne todella tarjoavat, kuin sillä, mitä panevat odottamaan. Jos tämä on totta, on selvää, että toisten ihmisten maku, joka heidän elintapansa kautta on muuttunut paljoa erilaisemmaksi kuin toisin elävien ihmisten, saattaa heidät tuntemaan vallan toisin maun edelläkävijää, hajua. Tattari varmaankin yhtä halukkaasti haistelee hevosraadon reittä, kuin joku meidän metsästäjistä puoleksi mädännyttä peltopyytä.

Puhtaasti ulkonaiset aistimukset, kuten esim. se, että sieraimissa tuntuu kukkalavan tuoksu, varmaankin jäävät kokematta sellaisilta ihmisiltä, jotka astuvat liiaksi, pitääkseen kävelemistä hauskana, tai sellaisilta, jotka eivät tee tarpeeksi työtä, jotta lepo tuntuisi heistä suloiselta. Alati nälkäiset ihmiset eivät luultavasti suuresti nauttisi tuoksuista, jotka eivät ilmaise mitään syötävää. Haju on mielikuvituksen aisti. Koska se saattaa hermot kovempaan ponnistukseen, se varmaankin hyvin tuntuvasti vaikuttaa aivoihin. Tämän vuoksi se hetkeksi elähyttää, mutta väsyttää ajan pitkään. Sen vaikutukset lemmen alalla ovat jotenkin tunnetut. Naisen pukuhuoneen hieno tuoksu ei ole mikään heikko ansa. Enkä tiedä, pitääkö onnitella vai surkutella sitä viisasta miestä, joka on niin vähässä määrin hyvien tuoksujen vaikutukselle altis, etteivät hänen lemmittynsä povelle kiinnitetyt kukat koskaan ole saaneet hänen sydäntään nopeammin sykkimään.

Hajuaisti ei liene alkuiässä varsin vahva; silloin näet mielikuvitus, jota vasta harvat intohimot ovat vilkastuttaneet, tuskin vielä on kiihotuksille altis, ja silloin ei vielä ole tarpeeksi kokemusta arvata toisen aistin nojalla, mitä toinen lupaa. Tämän johtopäätöksen osottaa kokemus vallan oikeaksi; ja on varma että tämä aisti vielä on epäselvä ja melkein tylsä useimmilla lapsilla. Tosin lasten aistimuskyky on yhtä hieno, ehkäpä hienompikin kuin aikaihmisillä. Mutta ne kun eivät siihen yhdistä mitään muuta käsitystä, eivät ne helposti siitä tunne mielihyvää eivätkä mielipahaa, joten haju ei vaikuta niihin miellyttävästi eikä vastenmielisesti, kuten meihin. Luulen että pitämättä kiinni tästä järjestelmästä ja tarvitsematta turvautua eri sukupuolien vertailevaan anatomiaan, voi helposti löytää syyn siihen, miksi naiset yleensä tuntevat vahvempaa vaikutusta hajuista kuin miehet.

Sanotaan Kanadan villien nuoruudestaan alkaen kehittävän hajunsa niin tarkaksi, että he, vaikka heillä onkin metsäkoirat, eivät huoli niitä käyttää metsästäessään, vaan tekevät itse metsäkoiran virkaa. Mielestäni on selvää, että voisi kehittää lasten hajuaistia yhtä tarkaksi, jos totuttaisi ne vainuten löytämään ateriansa, samoin kuin koira vainullaan löytää saaliinsa. Mutta en huomaa, mitä hyötyä niillä itse teossa olisi siitä, paitsi että oppisivat tuntemaan haju- ja makuaistin keskinäistä suhdetta. Luonto on pitänyt huolta siitä, että meidän on pakko tuntea tämä suhde. Se on saattanut viimemainitun aistin toiminnan melkein erottamattomaksi edellisen toiminnasta asettamalla niiden elimet vieretysten ja sijoittamalla niille suuhun suoranaisen välittäjän, niin ettemme tunne minkään aineen makua samalla tuntematta sen hajua. Soisin vaan, ettei sekoitettaisi tätä luonnollista suhdetta siten, että lapselle annetaan lääkettä jonka pahaa makua on koetettu lieventää jollakin hyvänhajuisella aineella, sillä molempien eri aistimusten ristiriita on liian suuri, jotta lasta voisi pettää. Kun näet toiminnaltaan vahvempi aisti hävittää toisen aistin vaikutuksen, lapsi nielee lääkkeen yhtä vastenmielisesti. Tämä vastenmielisyys ulottuu kaikkiin samanaikuisiin aistimuksiin. Niin pian kuin heikoinkin niistä jälleen herää, mielikuvitus palauttaa toisenkin niistä. Täten tuollainen itsessään sangen hyvä haju on hänestä peräti vastenmielinen, ja näin varomaton huolenpitomme vaan lisää epämieluisten aistimusten lukua miellyttävien kustannuksella.

Seuraavissa kirjoissa aion puhua kuudennen aistin, niin sanotun yleisaistin (sens commun) kehityksestä, vähemmän sentähden, että se on yhteinen kaikille ihmisille kuin sentähden, että se on tulos muiden aistien hyvin järjestetystä kehittymisestä ja että se ilmaisee meille olioiden luonnon, yhdistämällä niiden kaikki ulkonaiset ominaisuudet. Tällä kuudennella aistilla ei siis ole mitään erityistä elintä. Se sijaitsee vaan aivoissa ja sen puhtaasti älyperäisiä aistimuksia sanotaan mielteiksi tai mielikuviksi. Näiden mielikuviemme lukuisuuden mukaan mitataan tietojemme laajuus. Niiden selvyys ja tarkkuus muodostaa ymmärryksen terävyyden. Taitoa verrata niitä toisiinsa sanotaan inhimilliseksi järjeksi. Siis se, mitä olen sanonut aistimukselliseksi tai lapselliseksi järjeksi, on siinä, että muodostetaan yksinkertaisia mielikuvia useiden aistimusten avulla, ja se mitä sanon älylliseksi eli inhimilliseksi järjeksi on siinä, että muodostetaan kokoonpantuja mielikuvia useiden yksinkertaisten mielteiden avulla.

Jos oletamme, että minun metodini on luonnonmukainen ja etten ole erehtynyt sen käyttämisen suhteen, olemme siis johtaneet oppilastamme aistimusten maailman läpi aina nuoruuden iän järkevyyden rajoille. Ensimäinen askel, minkä tästä astumme eteenpäin, on oleva miehen askel. Mutta ennenkuin siirrymme tähän uuteen kehitysjakoon, luokaamme vielä lyhyt katse jättämäämme kauteen. Kullakin iällä ja säädyllä elämässä on oma omituinen kehitystäydellisyytensä ja kypsymistilansa. Olemme usein kuulleet puhuttavan täysin kehittyneestä miehestä, mutta tarkastakaamme myöskin täysin kehittynyttä lasta. Tämä tarkastus on tarjoava meille jotakin uutta, ja ehkei ollenkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.

Äärellisten olentojen olemassaolo on niin köyhä ja rajoitettu, ettei mielemme koskaan helly, jos havaitsemme ainoastaan olevata. Mielikuvitus kaunistaa olioita, ja ellei se luo viehätystä havaitsemaamme, supistuu tämän tarjoama tehoton mielihyvä pelkkään aistimukseen ja jättää aina sydämen kylmäksi. Syksyn aarteiden koristama maa levittää eteemme rikkauksia, joita silmä ihailee, mutta tämä ihailu ei saata meitä heltymään. Se johtuu enemmän harkinnasta kuin tunteesta. Keväällä melkein alaston maaseutu kaipaa kaikkea koristusta; metsät eivät levitä siimestä ja ruoho vasta alkaa puhjeta maille; kuitenkin sydän heltyy tätä nähdessämme. Nähdessämme luonnon näin uudelleen elpyvän, tunnemme oman mielemmekin virkoavan; ilon leima meitä ympäröi kaikkialla. Nuo viehkeiden tunteiden seuralaiset, ilokyyneleet, jotka ovat valmiit liittymään jokaiseen hellään mielenliikutukseen, ilmestyvät jo silmäripsillemme. Vaikka sitävastoin elonkorjuun aika onkin vilkas, eloisa ja hupaisa, katselemme sitä kuitenkin aina kuivin silmin.

Mistä johtuu tämä ero? Siitä, että mielikuvitus yhdistää kevään kuvaan sitä seuraavien vuodenaikojen kuvan. Noihin hentoihin nuppuihin silmä lisää kukkia, hedelmiä, varjoja ja joskus näiden verhoamia salaperäisyyksiä. Se yhdistää yhteen kohtaan tulevia aikoja, eikä näe esineitä sellaisina kuin ne todella tulevat esiintymään, vaan sellaisina, joiksi itse ne toivoo, sillä riippuu mielikuvituksesta itsestään valita ne. Syksyllä taas emme voi nähdä muuta kuin tosi-oloja. Jos ajatuksissa tahdomme siirtyä kevääseen, talvi meidät pysäyttää, ja jähmettynyt mielikuvitus kuolee hallaan ja lumikinoksiin.

Tästä johtuu se viehätys, jota tunnemme tarkastaessamme kaunista lapsuudenikää, viehätys, joka on paljon suurempi kuin mitä varttuneen iän kehityskypsyyden tarkastaminen tarjoaa. Milloinka tunnemme todellista mielihyvää nähdessämme edessämme varttuneen miehen? Epäilemättä silloin, kun hänen elämäntyönsä antaa aihetta luomaan silmäyksen hänen aikaisempaan elämäänsä ja kun tämän silmäyksen luominen ikäänkuin nuorentaa hänet meidän silmissämme. Jos meidän tulee tarkastaa häntä sellaisena kuin hän on tai kuvailla häntä sellaiseksi kuin hän tulee olemaan vanhuudessaan, on riutumisen ajatus karkottava kaiken mielihyväntunteen. Ei näet ole mitään iloa siitä, että ajattelemme ihmisen suurin askelin rientävän hautaansa kohti; kuolon kuva rumentaa kaikki.

Mutta kun kuvittelen kymmen- tai kaksitoista vuotiasta lasta, joka on voimakas ja ikäisekseen hyvin kehittynyt, niin ei se minussa herätä yhtään epämieluista ajatusta, ei nykyajan eikä tulevaisuuden suhteen. Näen sen edessäni telmivänä, vilkkaana, iloisena, ilman kalvavia huolia ja pitkällistä ja vaivalloista varokeinojen noudattamista. Se elää kokonaan hetkeä varten ja nauttii elämän täyteläisyyttä, joka näyttää pyrkivän laajenemaan ulkopuolelle itseään. Kuvittelen mielessäni millainen se on oleva varttuneemmassa iässä, kun se saavuttaa arvostelukykyä ja älykkäisyyttä, kun sen voimat päivä päivältä lisääntyvät ja kun siinä hetki hetkeltä ilmenee tästä merkkejä. Näen sen edessäni pienokaisena, ja se minua miellyttää; näen sen edessäni miehenä, ja se miellyttää minua vielä enemmän. Sen hehkuva veri tuntuu lämmittävän minun vertani. Luulen eläväni sen elämää, ja sen vilkkaus nuorentaa minua.

Kello lyö; mikä muutos! Heti paikalla pienokaisen silmä himmenee, sen hilpeys haihtuu. Hyvästi ilo, hyvästi vallattomat leikit! Ankara ja äkäinen mies tarttuu hänen käteensä, sanoo hänelle: menkäämme, poikaseni, ja vie hänet pois. Siinä huoneessa, johon he astuvat, näen kirjojen häämöttävän. Kirjoja! Mikä surullinen huoneenkoristus hänen ikäiselleen. Lapsi parka antaa johtaa itsensä lukuhuoneeseensa, katselee surullisena kaikkea, mikä sitä ympäröi, vaikenee, ja lähtee työhönsä, silmät täynnä kyyneleitä, joita se ei uskalla vuodattaa ja sydän täynnä huokauksia, joita ei uskalla ilmoille päästää.

Sinä, jonka ei tarvitse pelätä mitään tämänkaltaista, sinä, jolle ei yksikään elämän aika ole tarjoava pakkoa ja ikävää, sinä, joka levollisena näet päivän lähestyvän ja kärsivällisenä yön tulevan ja joka luet hetkiä ainoastaan huvituksiesi mukaan, tule, onnellinen ja siivo oppilaani, läsnäolollasi lohduttamaan meitä tuon poloisen poistumisesta, tule joutuin … hän tuleekin jo, ja minä tunnen hänen lähestyessään iloa, jonka näen hänenkin jakavan kanssani. Tuleehan hän ystävänsä, toverinsa ja leikkikumppaninsa luo. Hän on nähdessään minut varma siitä, ettei kauan ole pysyvä vailla hupaisaa ajanvietettä. Me emme koskaan ole riippuvaiset toisistamme, mutta tulemme aina hyvin toimeen, emmekä viihdy kenenkään muun seurassa niin hyvin kuin kahden kesken toistemme kanssa.

Hänen kasvonsa, pukunsa ja ryhtinsä ilmaisevat varmuutta ja tyytyväisyyttä. Terveys loistaa hänen kasvoistaan. Hänen varmat askeleensa ilmaisevat jäntevyyttä. Hänen kasvonvärissään, joka tosin vielä on hieno, olematta silti kivulloinen, ei ole mitään naisellisen hemmoteltua; ilma ja aurinko ovat jo siihen painaneet hänen sukupuolensa kunniakkaan leiman. Hänen vielä pyöreät lihaksensa päästävät jo näkyviin säännöllisen muodon. Hänen silmissään, joita ei tunteen tuli vielä vilkastuta, on ainakin koko synnynnäinen kirkkaus. Pitkälliset surut eivät ole niitä himmentäneet, eivätkä loppumattomat kyyneleet ole murtaneet hänen poskiansa. Huomatkaa hänen ripeissä, mutta varmoissa liikkeissään hänen ikänsä vilkkautta, riippumattomuuden tuottamaa lujuutta ja hänen toistuneiden harjotustensa hankkimaa kokemusta. Hän on avomielisen ja vapaan näköinen siltä olematta röyhkeä tai turhamielinen. Hänen kasvonsa, joita ei ole liimattu kiinni kirjoihin, eivät riipu alas rinnalle. Hänelle ei tarvitse sanoa: nosta pääsi pystyyn, sillä ei häpeä eikä pelko ole koskaan saattanut häntä painamaan sitä alas.

Antakaamme hänen tulla seurapiiriin. Tutkikaa häntä ja tehkää hänelle luottamusta osottavia kysymyksiä. Älkää pelätkö hänen tungettelevaisuuttaan, lörpötyksiään ja varomattomia kysymyksiään. Älkää pelätkö, että hän kokonaan saattaa teidät valtaansa tai vaatii, että kääntäisitte huomionne yksistään häneen niin, ettette enää pääsisi vapaaksi hänestä.

Älkää liioin odottako häneltä miellyttävää puhetta tai että hän teille laskettelisi sitä, mitä olen hänelle opettanut. Häneltä ei voi odottaa muuta kuin teeskentelemätöntä ja yksinkertaista totuutta, joka on vapaa koristuksista, keinotekoisuudesta ja turhamielisyydestä. Hän on kertova teille sen pahan, minkä on tehnyt tai mitä ajattelee, yhtä vapaasti kuin hyvänkin, ollenkaan huolimatta siitä, minkä vaikutuksen hänen puheensa teihin tekee. Hän käyttää sanoja niiden alkuperäisessä yksinkertaisessa merkityksessä.

Lapsista muodostetaan aina kernaasti edullinen mielipide ja ollaan siis pahoillaan niistä monista tyhmyyksistä, jotka aina tekevät tyhjiksi ne toiveet, mitkä aiheutuvat jostakin sattumalta niiden kielelle eksyneestä älykkäästä sanasta. Joskin minun oppilaani harvoin antaa aihetta sellaisiin toiveisiin, ei hän ainakaan koskaan aiheuta tuollaista pettymystä. Hän näet ei koskaan sano turhaa sanaa eikä väsytä itseään lörpötyksillä, joita ei kukaan kuuntele. Hänen aatteensa ja mielipiteensä ovat rajoitetut, mutta selvät. Vaikkei hän osaa paljoa ulkoa, hän osaa paljon kokemuksesta. Vaikka hän lukee kirjoja huonommin kuin muut lapset, hän lukee paremmin luonnon kirjaa. Hänen älynsä ei piile kielessä, vaan hänen päässään. Hänellä on vähemmän muistia kuin arvostelukykyä. Hän osaa puhua yhtä ainoaa kieltä, mutta hän ymmärtää mitä puhuu, ja jos ei hän osaakaan ilmaista ajatuksiaan yhtä sujuvasti kuin muut, hän sen sijaan toimii paremmin kuin he.

Hän ei tiedä mitä tottumus ja tapa on. Se, minkä hän teki eilen ei ollenkaan vaikuta siihen, mitä hän tänään tekee.⁷⁶ Hän ei koskaan seuraa mitään kaavaa, ei noudata auktoriteettia eikä esimerkkiä, vaan toimii ja puhuu niin kuin hänelle sopii. Älkää siis häneltä odottako opittuja puheita ja tutkittua menettelytapaa, sillä hän lausuu aina uskollisesti mitä ajattelee ja toimii aina taipumustensa mukaan.

Huomaatte hänellä olevan ainoastaan muutamia moraalisia käsitteitä, jotka koskevat hänen nykyistä tilaansa, mutta ette ainoatakaan, joka koskisi ihmisiä. Mitä nämä häntä hyödyttäisivätkään, kun lapsi näet ei vielä ole mikään toimiva yhteiskunnan jäsen? Jos puhutte hänelle vapaudesta, omistusoikeudesta, jopa sopimuksestakin, niin hän saattaa ymmärtää nämä käsitteet. Hän tietää miksi hänen omansa on hänelle kuuluvata ja miksi muiden omaisuus ei ole hänen omaansa. Jos menette pitemmälle, ei hän enää tiedä mitään. Jos puhutte hänelle velvollisuudesta, kuuliaisuudesta, ei hän puhettanne ymmärrä. Jos käskette häntä tekemään jotakin, ei hän ole teitä totteleva. Mutta sanokaa hänelle: jos nyt teet minulle mieliksi, olen toiste tekevä sinun mieliksesi. Heti paikalla hän on oleva halukas teitä palvelemaan. Hän näet ei mitään hartaammin toivo, kuin että saa vaikutusalansa laajennetuksi ja että teihin nähden saa oikeuksia, joiden tietää olevan rikkomattomia. Ehkäpä hän myös on oleva mielissään siitä, että hänet huomataan, että hänetkin otetaan lukuun ja tunnustetaan joksikin. Mutta jos viimemainittu vaikutin häntä johtaa, on hän jo poikennut luonnosta, ettekä ole tarpeeksi edeltäkäsin tukkineet turhamielisyyden ovia.

Hän puolestaan tarvitsee apua, ja tätä hän on valitsematta pyytävä ensimäiseltä vastaantulijalta, yhtä hyvin kuninkaalta kuin palvelijaltaan. Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia hänen silmissään. Hänen kasvojensa ilmeestä hänen pyytäessään huomaatte, ettei hän pidä teitä velvollisena häntä auttamaan. Hän tietää, että hänen pyyntönsä täyttäminen johtuu hyväntahtoisuudesta ja hän tietää myös että ihmiset ovat taipuvaiset sitä osottamaan. Hänen lausetapansa on yksinkertaista ja lyhyttä. Hänen äänensä, katseensa ja liikkeensä osottavat, että hän on yhtä paljon tottunut myöntyväisyyteen kuin kieltäytymiseen. Hänessä ei ilmene orjan mateleva ja alamainen nöyryys eikä valtiaan käskevä äänenpaino, vaan vaatimaton luottamus lähimäiseensä, vapaan, mutta tunteellisen ja heikon olennon liikuttava lempeämielisyys, olennon, joka rukoilee apua toiselta niinikään vapaalta, mutta vahvalta ja hyväntekeväiseltä olennolta. Jos täytätte hänen pyyntönsä, ei hän teitä siitä ole kiittävä, mutta hän tuntee ottaneensa velan. Jos kieltäydytte häntä auttamasta, ei hän sitä valita eikä toista pyyntöään, tietäen että se olisi turhaa. Hän ei ole ajatteleva: pyyntöni on hylätty, vaan on ajatteleva: sitä ei voitu hyväksyä. Ja kuten olen jo sanonut, ei ihminen napise välttämättömyyttä vastaan, jonka kerran on huomannut järkähtämättä vallitsevaksi.

Jättäkää hänet yksin vapauteensa ja antakaa hänen toimia mitään sanomatta hänelle. Katselkaa vaan syrjästä mitä hän tekee ja miten hän menettelee. Kun hänen ei tarvitse itselleen todistaa että on vapaa, hän ei koskaan tee mitään kevytmielisesti ja yksinomaan osottaakseen toimintavapauttaan. Tietäähän hän aina olevansa oma herransa. Hän on hilpeä, nopealiikkeinen ja notkeajäseninen. Hänen liikkeissään ilmenee hänen ikänsä koko vilkkaus, mutta ette ole huomaava ainoatakaan tarkoituksetonta liikettä. Yrittäköön hän mitä tahansa, ei hän koskaan ryhdy mihinkään sellaiseen, joka käy yli hänen voimiensa, sillä näitä hän on hyvin koetellut, joten hän ne tuntee. Hänen keinonsa ovat aina hänen tarkoitustensa mukaiset, ja harvoin hän toimii olematta varma onnistumisesta. Hänen silmänsä on oleva tarkkaavainen ja punnitseva. Hän ei ole typerän neuvottomana kyselevä toisilta miten on kaiken sen laita, minkä näkee, vaan on itse sitä tutkiva ja näkee ensin suurta vaivaa ottaakseen selville, minkä tahtoo tietää, ennenkuin kysyy muilta. Jos hän joutuu odottamattomaan pulaan, hän hämmästyy vähemmin kuin muut. Esiintyvät vaaratkin häntä vähemmin pelottavat. Kun hänen mielikuvituksensa vielä lepää, sitähän ei vielä ole millään tavoin elvytetty, näkee hän kaikki sellaisena kuin se on, arvostelee vaaroja niiden todellisen vaarallisuuden mukaan ja säilyttää aina kylmäverisyytensä. Välttämättömyys laskeutuu liian usein painokkaana hänen hartioilleen, jotta hän kapinoisi sitä vastaan. Onhan hän kantanut sen iestä syntymästään asti, ollen siis siihen tottunut. Hän on sentähden aina valmis kaikkien mahdollisten tapahtumien varalle.