Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 17

Mutta Émilemme, joka on saanut talonpoikaisemman kasvatuksen ja jota suurella vaivalla olemme koettaneet kehittää niin, että hän ainoastaan vaikeasti ymmärtää asioita, ei kuuntelisi sanaakaan tuosta kaikesta. Niin pian kuin hän kuulisi ensi sanan, jota ei ymmärtäisi, hän rupeisi juoksentelemaan ympäri huonetta ja antaisi minun yksin pitää puhettani. On siis etsittävä tehoisampi ratkaisu; minun tieteelliset keinoni eivät hänen mielestään ole minkään arvoiset. Tarkastimme paraikaa metsän asemaa pohjoispuolella Montmorencita, kun oppilaani keskeytti minut tuolla ikävällä kysymyksellä: mitä hyötyä on tästä? Olet oikeassa, sanoin hänelle, tämä työ ei hyödytä mitään, emme enää ryhdy siihen, sillä meiltä ei puutu hyödyllisiä huvituksia. Harrastimme sitten muuta, eikä sinä päivänä enää puhuttu maantiedosta.

Seuraavana aamuna ehdotan hänelle kävelyä ennen aamiaista. Hän suostuu hyvin halukkaasti. Lapset ovat aina valmiit juoksemaan, ja oppilaallani on hyvät jalat. Menemme metsään, kuljemme niittyjen ja peltojen poikki, eksymme emmekä enää tiedä missä olemme, ja kun on palaaminen kotia, emme enää löydä tietä. Aika kuluu, tulee kuuma. Meidän on nälkä, joudutamme askeleitamme ja harhailemme turhaan sinne tänne, mutta löydämme kaikkialla vaan metsää, kivilouhimoita ja ahoja, mutta emme mitään sellaista, mikä opastaisi meidät tielle. Märkinä hiestä, väsyneinä ja nälkäisinä eksymme näin kulkiessamme yhä kauemmaksi. Viimein istuudumme lepäämään ja neuvottelemaan. Émile, jonka tällä kertaa oletan kasvatetuksi muiden lasten tavoin, ei neuvottele, vaan itkee. Hän ei tiedä että olemme vallan lähellä Montmorencita ja että ainoastaan pensaikko meiltä sen peittää. Mutta tämä pensaikko on hänen mielestään kokonainen metsä ja hänen kokoisensa ihmisolento on jo vallan kuin haudattu tuollaiseen pensaikkoon.

Hetken vaitiolon jälkeen sanon hänelle levottoman näköisenä: Rakas Émile, mitä meidän on tekeminen päästäksemme pois täältä?

Émile (märkänä hiestä ja vuodattaen runsaita kyyneleitä): Mistä minä sen tietäisin. Olen väsynyt; minun on nälkä ja jano; en enää jaksa mitään.

Jean-Jacques: Luuletko minun tilaani paremmaksi ja luuletko että olisin itkemättä, jos voisin kyyneleistäni saada suurusta? Ei tässä auta itku, täytyy löytää tie. Katsotaanpa kelloasi, paljonko se on?

Émile: Kello on kaksitoista, enkä vielä ole saanut aamiaista.

Jean-Jacques: Se on totta, kello on kaksitoista, enkä minäkään vielä ole syönyt aamiaista.

Émile: Kylläpä teidän sitten on nälkä!

Jean-Jacques: Ikävä kyllä ei aamiaiseni tule minua täältä etsimään. Kello on kaksitoista. Juuri samaan aikaan tarkastimme eilen Montmorencissa metsän asemaa. Jospa nyt samoin voisimme metsästä tarkastaa Montmorencin asemaa…

Émile: Se olisi hyvä. Mutta eilen näimme metsän, ja täältä emme näe kaupunkia.

Jean-Jacques: Se on paha… Mutta jos voisimme sitä näkemättämmekin löytää sen suunnan…

Émile: Miten se kävisi päinsä?

Jean-Jacques: Emmekö sanoneet että metsä oli…

Émile: Pohjoiseen Montmorencista.

Jean-Jacques: Siis täytyy Montmorencyn olla…

Émile: Etelään metsästä.

Jean-Jacques: Onhan meillä keino kello kahdentoista aikaan löytää pohjoinen.

Émile: On kyllä, varjon suunnasta.

Jean-Jacques: Mutta miten löydämme etelän?

Émile: Niin, mitä tehdä?

Jean-Jacques: Etelä on päinvastaiseen suuntaan pohjoisesta.

Émile: Se on totta. Meidän tarvitsee vaan hakea varjon vastakkainen suunta. Kas, tuossa on etelä, tuossa on etelä! Varmaankin Montmorenci on tuolla päin. Menkäämme tuohon suuntaan.

Jean-Jacques: Saatatpa olla oikeassa. Seuratkaamme tuota polkua metsikön läpi.

Émile (lyöden kätensä yhteen ja päästäen ilohuudon): Oi! näen Montmorencin! Sehän on vallan edessämme, aivan avonaisella paikalla. Rientäkäämme aamiaiselle, juoskaamme nopeasti. Tähtitieteestä on kyllä hyötyä.

Olkaa varma siitä, että, jos hän ei sano viimemainittuja sanoja, hän niitä ajattelee. Vähät siitä, kunhan vaan minä en niitä lausu. Olkaa myös varma siitä ettei hän elämässään ole unhottava sinä päivänä saamaansa opetusta. Jos sen sijaan olisin antanut hänen huoneessa vaan olettaa kaikkea tätä, olisi hän unhottanut puheeni jo seuraavana päivänä. Tulee puhua niin paljon kuin suinkin tekojen muodossa ja sanoin selittää vaan mitä ei voi teoilla osottaa.

Minulla ei ole lukijan käsityskyvystä niin huonoa ajatusta, että rupeaisin hänelle antamaan jokaisesta oppiaineesta esimerkkejä. Mutta olkoon kysymys mistä tahansa, en saata tarpeeksi kehottaa kasvattajaa aina asettamaan todisteensa oppilaansa käsityskyvyn mukaisiksi. Sillä, sanon sen vielä kerran, paha ei ole siinä, ettei oppilas ymmärrä, vaan siinä, että hän luulee ymmärtävänsä.

Muistan miten kerran tahdoin eräässä lapsessa herättää harrastusta kemiaan, minkä vuoksi näytin sille useita metallisaoksia ja selitin, kuinka kirjoitusmustetta tehdään. Sanoin että sen musta väri johtuu hyvin hienoksi jauhetusta raudasta, joka liuoitetaan vihtrillissä ja saostetaan lipeisessä nesteessä. Keskellä oppinutta selitystäni pienokainen viekkaasti keskeytti minut sillä kysymyksellä, jonka hänelle olin opettanut. Jouduin siitä hyvin hämilleni.

Hieman asiaa mietittyäni keksin seuraavan keinon. Lähetin noutamaan viiniä talon viinikellarista sekä neljälläkymmenellä pennillä toista viiniä viinikauppiaalta. Otin esille pienen pullon, joka sisälsi alkali-liuosta, ja kun sitten vielä olin kaatanut kahteen lasiin kumpaankin erilaista viiniä,⁸² puhuin seuraavasti:

"Väärennetään useita ravintoaineita, jotta ne näyttäisivät paremmilta, kuin mitä ne ovat. Nämä väärennykset pettävät silmää ja makua. Mutta ne ovat vahingolliset ja saattavat väärennetyt aineet, huolimatta kauniista ulkonäöstään, huonommiksi kuin mitä ne alkuperäisesti olivat."

"Väärennetään etenkin juomatavaroita ja ennen kaikkea viinejä, sillä tätä väärennystä on vaikeampi huomata ja se tuottaa väärentäjälle suuremman edun. Happamia viinejä väärennetään lyijyhappeutuman avulla. Tämä valmistetaan lyijystä. Happoihin yhdistetty lyijy tuottaa hyvin makeata ainetta, joka poistaa viinin mausta happamuuden, mutta joka on myrkkyä niille, jotka tuollaista viiniä juovat. On siis tärkeätä tietää, ennenkuin juo viiniä, onko siihen sekoitettu lyijyhappeutumaa, vai ei. Saadakseni tämän selville menettelen seuraavalla tavalla."

"Viini ei sisällä ainoastaan polttoaineeksi kelpaavaa väkiviinaa, kuten olet huomannut paloviinasta, joka siitä tehdään; mutta se sisältää vielä happoa, minkä huomaa siitä, että siitä myöskin saadaan etikkaa ja viinikiveä."

"Happo on metalliaineiden sukua ja yhdistyy niiden kanssa liuokseksi, muodostaen kokoonpantua suolaa. Niin on esim. ruoste, yksinkertaisesti ilman ja veden sisältämän hapon liuvottamaa rautaa ja vaskiruoste ainoastaan etikan liuvottamaa vaskea."

"Mutta tämä happo on enemmän sukua aikalisille kuin metalliaineille, niin että, jos edellisiä sekoitetaan yllämainittuihin kokoonpantuihin suoloihin, täytyy hapon erottautua metallista, johon se on yhtynyt ja yhtyä alkaliin."

"Silloin haposta eronnut ja tuon hapon aiheuttamasta liuvostilasta vapautunut metalli vajoo pohjaan ja tekee viininesteen sameaksi."

"Jos siis jompikumpi näistä viineistä sisältää lyijyhappeutumaa, pitää sen happo tämän happeutuman liuvostilassa. Jos siihen kaadan lipeäainetta, tämä pakottaa hapon eroamaan lyijyhappeutumasta ja yhtymään lipeäaineeseen. Lyijy, joka ei enää pysy liuvostilassa, näyttäytyy, tekee nesteen sameaksi ja painuu viimein lasin pohjaan."

"Jos viinissä ei ole lyijyä,⁸³ eikä mitään muuta metallia, alkali sekoittuu rauhallisesti⁸⁴ happoon, koko neste pysyy liuenneena, eikä pohjalle kokoonnu mitään metallia."

Sitten kaadoin alkali-nestettä molempiin viinilaseihin; talon oma viini pysyi selkeänä ja läpikuultavana, ostettu taas muuttui hetken kuluttua sameaksi, ja tunnin kuluttua näki selvästi viinistä eronneen lyijyn lasin pohjalla.

"Tuossa nyt näet", sanoin hänelle, "luonnollista ja puhdasta viiniä, jota voi vaaratta juoda ja väärennettyä viiniä, joka myrkyttää. Tämän saa selville saman taidon avulla, jonka hyödyllisyyttä äsken kysyit minulta. Se, joka hyvin osaa tehdä mustetta, osaa myöskin tuntea väärennetyt viinit."

Olin hyvin tyytyväinen antamaani esimerkkiin, ja kuitenkin huomasin ettei se tehnyt mitään vaikutusta pienokaiseen. Tarvitsin hieman aikaa käsittääkseni että olin tehnyt tyhmyyden. Puhumattakaan siitä, ettei kahdentoistavuotiaan lapsen olisi mahdollista seurata sellaista selitystä, jonka olin antanut, ei se edes voinut käsittää tämän kokeen hyötyä. Se näet oli maistanut kumpaakin viiniä ja oli pitänyt niitä molempia hyvänmakuisina, minkä vuoksi sille ei ollenkaan selvinnyt tuo sana "väärennys", jonka luulin niin hyvin selittäneeni. Nuo muut sanat "epäterveellinen" ja "myrkky", eivät myöskään sen mielestä merkinneet mitään. Se oli niiden suhteen samalla kannalla kuin yllämainittu poika, joka kertoi lääkäri Filippoksesta. Näin on kaikkien lasten laita.

Sellaisten syiden ja seurausten suhteet, joiden yhteyttä emme tajua, se hyvä ja paha, jota emme käsitä, tarpeet, joita me emme koskaan ole tunteneet, eivät meistä ole minkään arvoiset. On mahdotonta herättää meissä harrastusta mihinkään, mikä on niiden yhteydessä. Viidentoistavuotiaana arvostelemme viisaan miehen onnellista tilaa yhtä suureksi kuin kolmekymmenvuotiaana paratiisin ihanuutta. Ja kun ei kumpaakaan hyvin käsitä, tekee varsin vähän niitä itselleen hankkiakseen. Ja jos niitä käsittäisikin, sittenkin tekisi varsin vähä niitä saavuttaakseen, ellei niitä halua, ellei tunne niiden olevan itselleen soveliaita. On helppo selittää lapselle että se, minkä tahtoo sille opettaa, on hyödyllistä; mutta tämä ei merkitse mitään, ellei siinä voi herättää todellista vakaumusta siitä. Turhaan tyyni järki saattaa meitä hyväksymään tai hylkäämään. Ainoastaan intohimo saattaa meidät toimimaan, ja miten voimmekaan intohimoisesti tavoitella sellaista, jota emme harrasta!

Älkää koskaan kiinnittäkö lapsen huomiota sellaiseen, jota se ei kykene käsittämään. Niin kauan kuin ihmiskunta on sille melkein vieras, ei sitä voi kohottaa miehen kannalle, vaan tulee esittää sille miehen tilaa ja oloja sen omalta kannalta. Vaikka pidättekin silmällä sitä, mikä sille voi olla hyödyllistä varttuneemmassa iässä, älkää puhuko sille muusta kuin sellaisesta, minkä hyötyä se jo kykenee käsittämään. Muuten ei koskaan pidä verrata sitä toisiin lapsiin; älköön sillä olko mitään kilpailijoita, ei edes juoksussa, niin pian kuin se alkaa järkevästi ajatella. On monta vertaa parempi, että se on vallan oppimatta sellaista, mitä oppisi ainoastaan kateuden ja turhamielisyyden vaikutuksesta. Sen sijaan olen huomauttava sille joka vuosi sen saavuttamaa edistystä ja olen vertaava sitä aina seuraavan vuoden edistykseen. Olen sanova sille: olet kasvanut niin tai niin monta linjaa, tuon ojan yli olet kerran hypännyt, tuollaisen taakan kantanut, noin pitkälle heitit kiven ja tuon matkan juoksit lepäämättä. Saammepa nähdä mitä nyt kykenet tekemään. Näin innostutan oppilastani saattamatta häntä kellekään kateelliseksi. Hän tahtoo kunnostaa itseään entistään enemmin. En huomaa mitään haittaa siitä, että hän on oma kilpailijansa.

Vihaan kirjoja; ne opettavat meitä vaan puhumaan asioista, joita emme tunne. Sanotaan Hermeksen kaivertaneen patsaisiin tieteiden alkeet, suojatakseen nämä keksintönsä uudelta vedenpaisumukselta. Jos hän hyvin olisi terottanut niitä ihmisten mieliin, ne olisivat säilyneet perintötietona. Hyvin kehitetyt aivot ovat ne muistopatsaat, joihin kaiverrettuina inhimilliset tiedot varmimmin pystyvät.

Eiköhän voitaisi koota eri kirjoihin sirotettuja tietoja siten, että ne palvelisivat samaa tarkoitusperää, joka helposti olisi käsitettävissä ja joka voisi innossa tätäkin ikää? Jos voitaisiin keksiä tila, jossa kaikki ihmisen luonnolliset tarpeet ilmeisesti selviäisivät lapselle, ja jossa keinot tyydyttää näitä tarpeita vähitellen yhtä helposti kehittyisivät, niin kuvaamalla vilkkaasti ja yksinkertaisesti tätä tilaa tulisi antaa lapsen mielikuvitukselle ensimäinen herätys ja harjotus.

Intomielinen filosofi! Huomaan jo sinun mielikuvituksesi leimuavan. Mutta älä turhaan vaivaa päätäsi: tämä tila on jo löydetty, se on jo kuvattukin, ja tämä on tehty – en tahdo tätä väittäen sinua loukata – paljoa paremmin kuin sinä itse sen tekisit, ainakin enemmän todellisuuden mukaisesti ja yksinkertaisemmin. Koska välttämättömästi tarvitsemme kirjoja, on olemassa yksi sellainen, joka mielestäni tarjoaa mitä onnistuneimman esityksen luonnollisesta kasvatuksesta. Tämä kirja on oleva ensimäinen, jonka Émileni on lukeva; se on kauan aikaa yksin muodostava koko hänen kirjastonsa ja on aina siinä pysyvä kunniasijalla. Se on oleva se teksti, johon kaikki luonnontieteitä koskevat keskustelumme ainoastaan tarjoavat kommentarioita. Se on edistyessämme oleva arvostelukykymme mittaajana, ja sitä olemme aina mielihyvällä lukevat, niin kauan kuin makumme ei ole turmeltunut. Mikä on siis tämä merkillinen kirja? Onko se joku Aristoteleen, Pliniuksen vai Buffonin teos? Ei. Se on Robinson Crusoe.

Robinson Crusoe saaressaan, yksin, kaivaten lähimmäistensä apua ja kaikenlaisia työaseita ja kuitenkin tullen toimeen, pysyen yllä jopa hankkien itselleen jonkunlaista elämän mukavuutta – kas siinä aihe, joka huvittaa kutakin ikää ja joka lukemattomin tavoin voidaan tehdä lapsille miellyttäväksi. Tässä siis kohtaamme todella tuollaisen aution saaren, johon aikaisemmin viittasin. Tämä tila ei ole, sen myönnän, yhteiskuntaihmisen tila; on todenmukaista ettei Émilekään sellaiseen joudu. Mutta tämän tilan mukaan hänen tulee arvostella kaikkia muita elämäntiloja. Varmin keino kohota yläpuolelle ennakkoluuloja ja tehdä oikeita johtopäätöksiä olojen oikeista suhteista on asettua tuollaisen yksinäisen ihmisen asemaan ja arvostella kaikkea niin kuin tuo ihminen itse arvostelisi oman hyötynsä kannalta.

Jos tästä romaanista jätetään huomioon ottamatta sivuseikat, niin on se, alkaen Robinsonin lähellä saartaan tapahtuneesta haaksirikosta ja päättyen sen laivan tuloon, joka hänet sieltä vie pois, tarjoava Émilelle sekä huvia että oppia kysymyksessä olevassa iässä. Tahdon että hänen päänsä siitä on joutuva pyörälle, että hän alati ajattelee linnaansa, vuohiaan, istutuksiaan; hän saa oppia, ei kirjoista, vaan käytännössä yksityisseikkoja myöten, kaikki mitä sellaisessa tilassa ollen tulee oppia. Hän kuvitelkoon itse olevansa Robinson. Kuvitelkoon että on puettu vuotiin, että hänellä on suuri lakki päässä, vyöllä suunnaton miekka, sanalla sanoen että on kirjan sankarin eriskummaisissa tamineissa, lukuunottamatta päivänvarjostinta, jota hän ei tarvitse. Tahdon että hän on levoton niiden toimenpiteiden suhteen, joihin on ryhdyttävä, jos tämä tai tuo sattuisi puuttumaan häneltä, ja että hän arvostelee sankarinsa menettelyä. Hän tutkikoon, eikö hän ole laiminlyönyt mitään, eikö jotain voisi tehdä paremmin. Pankoon hän tarkoin merkille hänen erehdyksensä, jotta ei itse samanlaisessa tilassa niihin joutuisi. Sillä aivan varmaan hän päättää itse lähteä samanlaiselle seikkailuretkelle. Tämä on ainoa oikea tuulentupa tuossa onnellisessa iässä, jossa ei tunneta muuta onnea kuin se, minkä välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen ja vapaus tuottaa.

Minkä oivallisen apulähteen tarjoaa tämä lapsen into taitavalle miehelle, joka on herättänyt sen juuri kasvatustarkoituksiaan varten! Lapsi näet, joka palaa halusta hankkia itselleen täyden varaston saartansa varten, on oleva innokkaampi oppimaan kuin opettaja opettamaan. Se tahtoo tietää kaikki, mikä on hyödyllistä, eikä tahdokaan muuta tietää. Sitä ei enää tarvitse kehottaa, päinvastoin tulee sitä pidättää. Muuten tulee meidän joutuin saattaa se kotiutuneeksi tässä saaressa, niinkauan kuin se siellä löytää onnensa. Sillä se päivä lähestyy, jolloin se, jos tahtookin elää siinä, ei ainakaan tahdo elää yksin, ja jolloin Perjantai, jota se nyt ei ollenkaan ajattele, ei sille enää tarjoa riittävää seuraa.

Luonnontarpeiden vaatima taidokkaisuus, johon yhden ihmisen työ voi riittää, johtaa etsimään ja harjottamaan teollisuuden vaatimaa taitoa ja siihen tarvitaan useiden käsien yhteistyötä. Edellistä saattavat harjottaa erakot ja villi-ihmiset; jälkimäinen taas saattaa syntyä ainoastaan yhteiskunnassa ja tekee tämän välttämättömäksi. Niin kauan kuin tunnetaan ainoastaan fyysillisiä tarpeita, kukin ihminen riittää itselleen. Ylimääräisten varojen ja apukeinojen ilmaantuminen tekee välttämättömäksi työn jaon. Sillä vaikka yksi ihminen yksin työtä tehdessään ansaitsee yhden ainoan ihmisen toimeentulon, ansaitsee sata yhdessä työtä tekevää ihmistä kahdensadan hengen toimeentulon. Niin pian kuin osa ihmisiä lepää, täytyy työtä tekevien käsivartten korvata joutilasten työttömyyttä.

Kasvattajan suurimpana huolena tulee olla pitää kaukana oppilaastaan kaikki tiedot niistä yhteiskuntasuhteista, joita hän ei kykene käsittämään. Mutta kun tietojen keskinäinen yhteys pakottaa kasvattajaa hänelle osottamaan ihmisten keskinäistä riippuvaisuutta, älköön hänelle niitä osotettako siveelliseltä kannalta, vaan käännettäköön hänen tarkkaavaisuutensa aluksi teollisuuteen ja mekaaniseen taitoon, jotka saattavat ihmiset toisilleen hyödyllisiksi. Kun viette oppilaanne verstaasta verstaaseen, älkää koskaan salliko hänen nähdä mitään työtä tehtävän, itse omin käsin siihen ryhtymättä, älkääkä antako hänen lähteä pois verstaasta ilman että hän täydelleen käsittää siinä esiintyvän menettelytavan syyt tai ainakin niiden työtapojen syyt, joita hän on tarkastanut. Tätä varten on kasvattajan itsensä tekeminen työtä ja kaikkialla antaminen oppilaalleen esimerkkiä; jotta hänestä tulisi mestari, tulee kasvattajan kaikkialla olla oppipoika. Tulee näet ottaa huomioon että tunnin työnteko on lapselle opettava enemmän kuin koko päivän kestänyt selittely.

Se arvo, joka yleisesti pannaan eri ammattitaitoihin ja taiteisiin, on päinvastaisessa suhteessa niiden hyötyyn. Tämän arvon määrää suorastaan niiden hyödyttömyys, ja niin pitääkin olla. Hyödyllinen taidokkaisuus on se, jolla ansaitsee vähimmin, kun näet työntekijöiden luku on suhteessa ihmisten tarpeisiin ja kun sellaisten työn tulosten, joita kaikki tarvitsevat, täytyy olla sen hintaiset, että köyhäkin jaksaa niitä itselleen hankkia. Sitävastoin nuo tärkeät henkilöt, joita ei sanota käsityöläisiksi tai taitureiksi, vaan taiteilijoiksi, tekevät työtä yksinomaan joutilaita ja rikkaita varten ja panevat vallan mielivaltaiset hinnat tekemilleen leluille. Ja kun näiden turhien aikaansaannosten arvo perustuu yksinomaan mielipiteeseen, muodostaa niiden hintakin osan niiden arvoa, eikä niitä arvostella muun kuin niiden hinnan mukaan. Se arvo, jonka rikas niihin panee ei johdu niiden hyödyllisyydestä, vaan siitä ettei köyhä voi niitä itselleen hankkia. Nolo habere bona, nisi quibus populus inviderit.⁸⁵

Mitä tulisikaan oppilaistanne, jos annatte heihin juurtua tämän mielettömän ennakkoluulon, jos itse sitä suositte ja jos he esim. näkevät teidän astuvan kultasepän puotiin suurempaa kunnioitusta osottaen kuin rautapuotiin? Mikä on oleva heidän arvostelunsa taidon ja esineiden oikeasta arvosta, kun kaikkialla näkevät mielivallan määräämän hinnan olevan ristiriidassa todellisen hyödyn määräämän hinnan kanssa ja kun huomaavat että kuta enemmän esine maksaa, sitä vähempiarvoinen se on? Jos vaan päästätte nämä väärät käsitteet heidän päähänsä, voitte luopua heitä enempää kasvattamasta; huolimatta kaikista ponnistuksistanne he tulevat saamaan samanlaisen kasvatuksen kuin kaikki muut. Silloin on teiltä neljäntoista vuoden työ mennyt hukkaan.

Émile, joka ajattelee saarensa varustamista, on katseleva asioita toisin silmin. Robinson olisi pannut paljon enemmän arvoa rautapuotiin kuin kaikkiin Saiden korutavaroihin. Edellinen olisi hänen mielestään ollut hyvin kunnioitettava mies, jälkimäinen viheliäinen keinottelija.

"Poikani on luotu elämään maailmassa. Hän ei elä viisaiden, vaan houkkioiden parissa. Hänen tulee siis tuntea heidän hulluutensa, he kun tahtovat, että heitä sen avulla on johdettava. Oikea tieto asioista ja oloista on hyvä, mutta ihmisten ja heidän mielipiteidensä tuntemus on tärkeämpi; yhteiskunnassa näet ihmisen paras välikappale on ihminen, ja viisain on se, joka parhaiten osaa käyttää tätä välikappaletta. Mitä hyödyttää terottaa lapsiin käsitystä kuvitellusta olojen järjestyksestä, joka on vallan päinvastainen kuin olevat olot, joiden mukaan sen kuitenkin täytyy asettaa toimintansa? Opettakaa ne ensin tulemaan viisaiksi ja sitten voitte opettaa niitä arvostelemaan missä suhteessa muut ovat hulluja."

Sellaisia ovat ne harhasyyt, joihin nojaten isät väärässä varovaisuudessaan koettavat saattaa lapsensa niiden ennakkoluulojen orjiksi, joilla heitä ravitsevat, sekä sen mielettömän joukon leikkipalloiksi, josta tahtovat tehdä intohimojensa välikappaleita. Kuinka paljo seikkoja on opittava ensin, ennenkuin voi oppia tuntemaan ihmistä! Ihminen on viisaan viimeisen tutkimisen esine, ja kuitenkin tahdotaan hänet tehdä lapsen ensimäisen opiskelun esineeksi! Ennenkuin lapselle selvitellään aikaihmisten tunteita, tulee opettaa sitä panemaan niihin arvoa. Oppiiko ehkä tuntemaan mielettömyyttä, jos sitä luulee järkevyydeksi! Sen, joka tahtoo olla viisas, tulee erottaa, mikä ei ole viisasta. Miten lapsenne oppisi tuntemaan ihmisiä, ellei se opi arvostelemaan heidän mielipiteitään ja erehdyksiään? On varsin vahingollista tietää mitä ihmiset ajattelevat, jos ei tiedä onko se, mitä he ajattelevat, oikeata vai väärää. Opettakaa siis lapselle ensin mitä asiat ja olot ovat itsessään; jäljestäpäin opetatte sille mitä ne ovat meidän silmissämme. Siten lapsi on oppiva vertaamaan ihmisten mielipiteitä totuuteen ja kohoamaan rahvaan mielipiteitä korkeammalle; se näet ei huomaa ennakkoluuloja, joka ne omaksuu, eikä se voi johtaa kansaa, joka on sen kaltainen. Mutta jos oppilaallenne ensin terotatte yleistä mielipidettä, ennenkuin opetatte häntä sitä arvostelemaan, niin voitte olla varma siitä, että mitä tehnettekään, tuo mielipide on tuleva hänen omakseen ettekä enää voi sitä karkottaa. Lopputuloksena mainitsen että sen, joka tahtoo tehdä nuorukaisen arvostelukykyiseksi, tulee kehittää hänen omaa arvostelukykyään eikä tyrkyttää hänelle toisen mielipiteitä.

Kuten lukija huomaa, en ole oppilaalleni ollenkaan puhunut ihmisistä; hänellä olisi ollut liiaksi tervettä järkeä kuunnellakseen minua. Hänen suhteensa sukuunsa ei vielä ole tarpeeksi selvä, jotta hän voisi arvostella muita itsensä mukaan. Hän ei tunne muuta ihmisolentoa kuin itsensä, ja itseäänkin hän tuntee varsin puutteellisesti. Mutta jos hän itsestään lausuukin ainoastaan harvoja arvosteluja, ne ainakin ovat oikeita. Hän ei tunne toisten asemaa, mutta hän tietää oman asemansa ja pysyy siinä. Emme ole sitoneet häntä yhteiskunnallisilla siteillä, joita hän ei voi tuntea, vaan välttämättömyyden siteillä. Hän on melkein pelkkä fyysillinen olento; kohtelemme häntä edelleen sellaisena.

Hänen tulee arvostella kaikkia luonnossa esiintyviä esineitä ja ihmisten töitä niiden hänelle tuottaman, selvästi havaittavan hyödyn, turvallisuuden ja hyvinvoinnin mukaan. Siten on hänen pitäminen rautaa paljon kallisarvoisempana kuin kultaa, ja lasia timanttia arvokkaampana. Samoin hän kunnioittaa paljoa enemmän suutaria ja muuraria kuin Lempereuria, Le Blancia ja kaikkia Europan kultaseppiä. Sokerileipuri on ennen kaikkea hänen mielestään hyvin tärkeä henkilö, ja hän vaihtaisi koko tiedeakatemian Rue des Lombards'in vähäpätöisimpään sokerileipuriin. Kultasepät, kaivertajat ja kultaajat eivät hänen mielestään ole muita kuin tyhjäntoimittajia, jotka huvittelevat itseään vallan joutavalla ammatilla; hän ei edes pane suurta arvoa kellosepän ammattiin. Onnellinen lapsi nauttii ajastaan, olematta sen orja; hän käyttää sitä hyödyllisesti, vaikka ei tunne sen arvoa. Se seikka, että intohimot vielä lepäävät, saattaa ajan tasaisesti kulumaan ja saattaa tarpeettomaksi erityisen aikaa mittaavan koneen.⁸⁶ Kun puhuin Émilen kellosta ja kun oletin että hän itki, kuvittelin häntä tavalliseksi lapseksi, antaakseni täten hyödyllisen ja valaisevan esimerkin. Mitä oikeaan Émileen tulee, ei tällainen muista niin suuresti eroava lapsi kelpaisi mainittavaksi tavallisissa esimerkeissä.

On olemassa yhtä luonnollinen ja vielä järjellisempi järjestys, jonka mukaan arvostellaan kätevyyttä ja ammatteja niitä yhdistävien välttämättömyyssuhteiden nojalla, jolloin asetetaan ensi sijalle kaikkein riippumattomimmat ja viimeiseen sijaan ne, jotka riippuvat useammista muista ammateista. Tämä järjestys, joka tarjoaa tärkeitä näkökohtia koko yhteiskunnan arvostelemista varten, on edellisen kaltainen ja on saman väärentämisen alaisena ihmisten arvosteluissa. Niinpä raaka-aineiden valmistamista suorittavat ammattikunnat, jotka eivät nauti mitään kunniaa, ja joiden raha-ansiokin on varsin vähäinen. Sitävastoin jokainen käsityö saavuttaa sitä suurempaa kunnioitusta, kuta useampi käsi on ollut sitä suorittamassa. En tässä aio tutkia onko teollisuus suurempi ja ansaitseeko se suurempaa palkkaa hienon kätevyyden alalla, joka antaa viimeisen hiotun muodon raaka-aineille, vai sen alku-työn alalla, joka muokkaa nuo aineet sellaisiksi, että ihmiset voivat niitä käyttää. Sanon vaan että joka alalla se ammattitaito, jonka merkitys on yleisin ja jonka hyöty on välttämätön, kieltämättä ansaitsee enimmin kunnioitusta, ja että se ammattitaitavuus, joka vähimmin kaipaa muiden ammattien apua, kaikkein suurimmassa määrin sitä ansaitsee, se kun on vapaampi ja lähempänä riippumattomuutta. Siinä oikeat näkökohdat ammattitaidon ja teollisuuden arvostelemiseksi. Kaikki muu on mielivaltaista ja riippuu ennakkoluuloista.

Ensimäinen ja kunnioitettavin kaikista ammateista on maanviljelys. Toiseen sijaan asetan puolestani sepän ammatin, kolmanteen puusepän j.n.e. Lapsi, jota eivät vielä yleiset ennakkoluulot ole kietoneet, olisi vallan samaa mieltä. Kuinka paljon tärkeitä mietteitä tässä suhteessa Émilemme on saava Robinsonista! Mitä hän on ajatteleva nähdessään että eri ammattitaidot kehittyvät ainoastaan jakautuessaan alaosiin ja luomalla äärettömän monta työasetta? Hän on virkkava: Kaikkien noiden ihmisten taitavuudessa ilmenee suuri järjettömyys; he pelkäävät etteivät heidän käsivartensa ja sormensa kelpaa mihinkään, kun keksivät niin paljon työaseita ja koneita, voidakseen olla niitä käyttämättä. Voidakseen harjottaa yhtä ammattia on heidän pakko turvautua lukemattomiin muihin; jokainen yksityinen käsityöläinen tarvitsee koko kaupungin työalakseen. Mitä minuun ja toveriini tulee, käytämme kaiken kekseliäisyytemme enentääksemme omaa kätevyyttämme. Valmistamme itsellemme sellaiset työkalut, jotka voimme ottaa mukaamme kaikkialle. Kaikki nuo henkilöt, jotka niin suuresti ylpeilevät taidostaan Pariisissa, eivät saisi mitään aikaan meidän saaressamme, vaan olisivat vuorostaan meidän oppipoikiamme.

Älköön lukija kiintykö tarkastamaan tässä ilmenevää oppilaamme ruumiin harjotusta ja kätevyyttä, vaan tarkastakoon minkä suunnan annamme hänen lapselliselle uteliaisuudelleen; pitäkää silmällä hänen älyänsä, kekseliäisyyttään, arvaamiskykyään ja pankaa merkille, miten aiomme kehittää hänen päätänsä. Kaikesta, minkä hän näkee ja tekee, hän on tahtova tuntea kaikki ja tietää kaiken alkusyyt. Hän on johtuva työkalusta toiseen, kunnes on päässyt ensimäiseen työkaluun. Hän ei ole hyväksyvä mitään olettamusta. Hän kieltäytyisi oppimasta jotakin, joka edellyttäisi sellaisia tietoja, joita hänellä ei ole. Jos hän näkee joustimen, hän tahtoo tietää miten teräs on noudettu kaivoksesta; jos hän näkee kyhättävän kokoon kirstua, hän tahtoo tietää miten puu on metsässä kaadettu. Tehdessään itse veistotyötä, on hän sanova kutakin työkalua käyttäessään: jos minulla ei olisi tätä asetta, niin miten minun tulisi menetellä tehdäkseni itselleni sellaisen tai tullakseni ilman sitä toimeen?

Muuten on vaikea välttää erästä erehdystä, johon opettaja joutuu itse innostuessaan lapselle valitsemaansa käsityöhön, nimittäin sitä, että aina olettaa lapsen olevan siihen yhtä innostuneen. Varokoon hän siis ettei, kun työinto valtaa hänet itsensä, lapsi ole tuohon työhön kyllästynyt, kehtaamatta kyllästymistään osottaa. Lapsen tulee täydellisesti olla kiintynyt käsillä olevaan askareeseen, mutta opettajan tulee myös täydelleen kiinnittää huomionsa lapseen, pitää häntä lakkaamatta silmällä, sitä kuitenkaan lapselle näyttämättä, edeltäpäin arvata sen ajatukset ja ehkäistä tarpeettomien ajatusten syntyminen, hänen tulee sanalla sanoen pitää lasta työssä ja toimessa sillä tavoin, että se pitää työtään hyödyllisenä, mutta että se samalla sitä miellyttää, koska se hyvin käsittää työnsä hyödyllisyyden.

Ammattien yhdyssiteenä on teollisuustuotteiden vaihtaminen, kauppiaiden yhdysside on tavarain vaihto ja pankkien on arvopapereiden ja rahan vaihetus. Kaikki nämä seikat ovat yhteydessä keskenään, ja alkeistiedot niistä on jo oppilaamme mieleen kylvetty. Perustuksen tähän kaikkeen Émilen mielessä olemme laskeneet jo hänen alkuiällään puutarhuri Robertin avulla. Nyt on meidän vaan yleistäminen nämä käsitteet ja ulotuttaminen ne useampiin esimerkkeihin, selvittääksemme hänelle kaupan merkityksen. Jos hänelle vielä selvitetään ne luonnonhistorialliset yksityisseikat, jotka koskevat kullekin maalle omituisia tuotteita, ne taitavuutta ja tiedettä koskevat yksityisseikat, jotka tulevat kysymykseen merenkulussa ja lopuksi tavarain kuljetuksen eri vaikeudet, jotka johtuvat maiden, merten ja jokien j.n.e. asemasta, on hän saava havainnollisen kuvan siitä.

Ei mikään yhteiskunta voi olla olemassa ilman vaihtoa, ei mikään vaihto voi syntyä ilman niittoja eikä mikään yleinen mitta voi tulla kysymykseen ilman yhtäläisyyttä. Niinpä kunkin yhteiskunnan ensimäisenä lakina on joku sovinnainen yhtäläisyys joko ihmisissä tai oloissa.

Ihmisten sovinnainen yhtäläisyys, joka suuresti eroaa luonnollisesta yhtäläisyydestä, saattaa välttämättömäksi säätöisen oikeuden, nimittäin hallituksen ja lait. Lapsen valtiota koskevien tietojen tulee olla selvät ja rajoitetut. Sen ei tarvitse tietää hallituksesta yleensä muuta kuin mikä koskee omistusoikeutta, josta sillä jo on vähä käsitystä.

Sovinnainen yhtäläisyys oloissa on ollut syynä rahan keksimiseen. Raha näet vaan on erilaisten tavaroiden arvon mittaaja, ja tässä suhteessa se on yhteiskunnan todellinen yhdysside. Saattaapa rahana käyttää mitä hyvänsä. Muinoin sinä käytettiin karjaa, monet heimot vielä tänäkin päivänä käyttävät rahana simpukankuoria; Spartassa lyötiin rahaa raudasta, Ruotsissa tähän tarkoitukseen on käytetty kuparia, ja meillä Ranskassa käytetään kultaa ja hopeaa.