Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 19

Eräs kuuluisa tämän vuosisadan kirjailija,⁹² jonka teokset ovat täynnä suuria tuumia ja pieniä näkökohtia, oli kuten kaikki muutkin hänen uskontunnustukseensa kuuluvat papit, tehnyt lupauksen olla ottamatta itselleen omaa vaimoa. Mutta ollen muita herkkätuntoisempi aviorikoksen suhteen, hän, kuten kerrotaan, piti talossaan kauniita palvelijattaria, joiden seurassa hän parhaimman taitonsa mukaan hyvitti tuolla ajattelemattomalla päätöksellä solvaamaansa ihmissukukuntaa. Hän piti kansalaisen velvollisuutena lahjoittaa isänmaalle toisia kansalaisia, ja tämänlaisella verolla, jota sille maksoi, hän lisäsi käsityöläisten säätyluokkaa. Niinpian kuin nämä lapset olivat tarpeeksi vanhat, hän antoi niiden kaikkien oppia mieleisensä ammatin ja jätti pois luvusta ainoastaan vähempää työtä kysyvät, hyödyttömät tai muodin vaihtelusta riippuvat ammatit, kuten esim. parturin ammatin, joka ei koskaan ole välttämätön ja joka milloin tahansa voi käydä tarpeettomaksi, niin kauan kuin luonto ei lakkaa antamasta meille hiuksia.

Tämmöisten näkökohtien tulee ohjata meitä valitessamme ammattia Émilelle. Tai oikeastaan ei ole meidän tehtävä sitä valita, vaan hänen itsensä. Sillä ne periaatteet, jotka häneen on istutettu, ylläpitävät hänessä hyödyttömien seikkojen ylenkatsetta, niin ettei hän koskaan tahdo hukata aikaansa työhön, jolla ei ole mitään arvoa, eikä hän tunne mitään muuta arvon määrääjää kuin todellinen hyöty. Hän haluaa sellaista ammattia, joka olisi voinut hyödyttää Robinsonia hänen saaressaan.

Tutustuttaessamme lasta luonnon ja taidon tuotteisiin, nostaessamme sen tiedonhalua ja seuratessamme minne tämä tiedonhalu sen vie, on meillä tilaisuus tutkia sen harrastuksia, taipumuksia ja kykyä ja nähdä sen älyn ensi säkenen välkähtävän, jos sillä nimittäin on erityisesti huomattavaa älykkäisyyttä. Mutta yleinen erehdys, joka on vältettävä, on se, että luullaan kyvyn ansioksi sellaista, mikä vaan on tilapäistä aikaansaannosta, ja se, että luullaan selväksi taipumukseksi siihen tai siihen ammattiin matkimisälyä, joka on yhteinen ihmiselle ja apinalle ja joka saattaa nämä molemmat vaistomaisesti tekemään kaikki, mitä näkevät tehtävän, oikein tietämättä mitä se hyödyttää. Maailma on täynnä ammattilaisia ja etenkin taiteilijoita, joilla ei ole luontaista taipumusta harjottamaansa taiteeseen; tämä on niille tyrkytetty lapsuudeniästä alkaen, joko erityisistä syistä tai sen näennäisen innon johdosta, jota lapset ovat osottaneet, ja joka olisi saattanut ne kiintymään mihin toiseen taiteeseen tahansa, jos ne vaan olisivat nähneet muiden sitä harjottavan. Niinpä moni kuullessaan rummun pärinää luulee olevansa kenraali; toinen taas näkee rakennusta rakennettavan ja tahtoo olla arkkitehti. Jokainen tuntee vetovoimaa siihen ammattiin, jota näkee harjotettavan, kun luulee sitä arvossa pidetyksi. Tunsin erään palvelijan, joka nähdessään herransa maalaavan ja piirustavan sai päähänsä itse ruveta maalaajaksi ja piirustajaksi. Tehtyään tämän päätöksen hän heti tarttui piirustimeen, josta luopui ainoastaan tarttuakseen siveltimeen, mitä ei ole hylkäävä elinaikanaan. Nauttimatta opetusta ja noudattamatta mitään sääntöjä hän rupesi piirtämään kaikkea, mikä vaan sattui hänen eteensä. Kokonaista kolme vuotta hän hukkasi, istuen nenä kiinni noissa tuhrauksissaan, ilman että mikään muu kuin hänen palveluksensa voi häntä niiden äärestä saada poistumaan, ja koskaan menettämättä harrastustaan, huolimatta siitä vähäisestä edistyksestä, jonka hänen keskinkertainen kykynsä salli. Näin hänen hyvin kuumana suviaikana kokonaista kuusi kuukautta perätysten istuvan päiväkaudet kuin kiinninaulattuna tuolillaan pienessä etelään päin olevassa huoneessa, missä oli tukehtua kuumuuteen, kun vaan kulki sen läpi, ja siinä piirustavan ja yhä uudelleen piirustavan edessään olevaa karttapalloa. Hän alkoi työnsä yhä vaan uudelleen ja uudelleen voittamattoman itsepäisesti, kunnes oli saanut piirustuksensa niin hyväksi, että saattoi olla siihen tyytyväinen. Viimein hän herransa suosion ja erään taiteilijan opastuksen kautta on päässyt niin pitkälle, että on voinut jättää palvelijatoimensa ja elää siveltimensä tuotteilla. Järkähtämätön ahkeruus korvaa johonkin määrään kykyä. Hän on tuon määrän saavuttanut, mutta ei koskaan ole pääsevä sen pitemmälle. Tämän kunnon miehen sitkeä uutteruus ja eteenpäinpyrkiminen on kiitosta ansaitseva. Hän on aina saavuttava kunnioitusta uutteruudellaan, uskollisuudellaan ja hyvillä tavoillaan. Mutta hän ei ole koskaan maalaava suurempia taideteoksia kuin kylttejä. Kuinka moni muu on pettynyt intonsa takia, luullen sitä todelliseksi kyvyksi! Vallan eri seikkoja ovat mieltymys johonkin työhön ja todellinen kyky siihen. Tarvitsemme hienompaa huomiokykyä kuin mitä ajatellaankaan, tarkoin huomataksemme lapsen oikean älyn ja taipumuksen, lapsen, joka pikemmin näyttää mielihalujaan kuin todellisia taipumuksiaan ja jota aina arvostellaan edellisten nojalla, kun ei osata tutkia jälkimäisiä. Toivoisin että joku arvostelukykyinen henkilö tekisi tutkimuksen taidosta havaita lapsia. Olisi hyvin tärkeätä tuntea tämä taito. Isillä ja äideillä ei ole edes sen alkeitakaan.

Mutta ehkä tässä panemme liiaksi painoa ammatin valitsemiseen. Koska on kysymys ainoastaan käsityön harjottamisesta, tämä valitseminen menettää merkityksensä Émilen suhteen. Hän on jo suorittanut enemmän kuin puolet oppiajastaan niiden harjotusten muodossa, jotka olemme valinneet hänen tehtäväkseen tähän asti. Mihin soisitte hänen ryhtyvän? Hän on valmis kaikkeen. Hän osaa jo käyttää lapiota ja kuokkaa. Hän osaa käyttää sorvituolia, vasaraa, höylää ja viilaa. Hän tuntee jo kaikkien ammattien työkalut. On tarpeellista ainoastaan, että hän oppii käyttämään jotakin näistä työkaluista niin taitavasti ja helposti, että vetää vertoja eteville työmiehille, jotka sitä käyttävät. Tässä suhteessa hänellä on paljon etuja muihin nähden, nimittäin että hänen ruumiinsa on notkea, hänen jäsenensä ovat taipuvat, niin että hän helposti saattaa asettua monenlaisiin eri asentoihin ja että hän rasittumatta voi jatkuvasti harjottaa erilaista liikettä. Lisäksi hänen elimensä ovat tarkat ja hyvin harjotetut. Koko ammattien koneisto on hänelle jo tuttu. Voidakseen tehdä työtä kuin mestari ainakin, hän tarvitsee ainoastaan tottumusta, ja tämä saavutetaan ainoastaan aikaa myöten. Mille ammatille, jonka valinta on meidän tehtävämme, hän siis on omistava tarpeeksi aikaa, siihen täysin perehtyäkseen? Ainoastaan tästä on nyt enää kysymys.

Annettakoon ihmiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen sukupuolelleen, ja nuorukaiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen iälleen. Jokainen toimi, joka pakottaa istumaan ja joka kiinnittää huoneeseen, veltostuttaen ja heikontaen ruumista, on hänelle sopimaton. Eipä nuori poika koskaan itsestään ole halunnut ruveta räätäliksi. Täytyy menetellä taidokkaasti taivuttaakseen tähän naisten ammattiin sukupuolta, jolle se ei sovellu.⁹³ Neulaa ja miekkaa ei samojen käsien pitäisi pidellä. Jos minä olisin hallitsija, en sallisi muiden kuin naisten ja rampojen, joiden on pakko elättää itseään naisten tavoin, harjottaa neulomis- ja ompeluammattia. Jos oletamme että eunukit ovat tarpeellisia, on mielestäni aivan mieletöntä että itämaalaiset sellaisiksi varta vasten muodostavat ihmisiä. Miksi eivät he tyydy luonnon muodostamiin, noihin lukuisiin veltostuneisiin miehiin, joiden sydämen luonto on surkastuttanut; näitä on niin paljo, etteivät he edes voisi kaikkia käyttää. Jokainen heikko, herkkä ja pelokas mies on luonnon tuomitsema paikallaan-istujan elämään; hän on luotu elämään naisten parissa tai heidän tapaansa. Harjottakoon hän jotakin naisten ammattia. Ja jos välttämättömästi tarvitaan todellisia eunukkeja, niin tuomittakoon tähän tilaan miehiä, jotka häpäisevät sukupuoltaan valitsemalla sille sopimattomia ammatteja. Heidän valintansa tässä suhteessa todistaa luonnon erehdystä. Se, joka jollakin tavalla korjaa tätä erehdystä, epäilemättä tekee hyvää.

Kiellän oppilaaltani epäterveelliset ammatit, mutta en vaivalloisia enkä edes vaarallisia. Ne näet samalla harjottavat voimia ja rohkeutta. Ne sopivat yksinomaan miehille; naiset eivät niitä valitse. Miksi eivät miehet häpeä sekaantua naisten ammatteihin?

 
Luctantur paucae, comedunt colliphia paucae…
Vos lamam trahitis, calathisque peracta refertis
Vellera…⁹⁴
 

Italiassa ei näe naisia puotien myyjättärinä. Eivät ne, jotka ovat tottuneet Ranskan ja Englannin vilkkaaseen katuelämään, voi kuvitella mitään surullisempaa näkyä kuin se, jonka Italian kadut tarjoavat. Nähdessäni muotitavarain-kauppiaiden myyvän naisille nauhoja, hiuskoristeita ja -verkkoja ja silkkinukka-punoksia, pidin kaikkea tätä hienoa korutavaraa hyvin oudon näköisenä noin karkeissa suurissa käsissä, jotka olivat luodut painamaan palkeita ja takomaan alasinta. Ajattelin itsekseni: tässä maassa naisten puolestaan pitäisi avata miekkaseppä- ja aseliikkeitä. Ei niin! Jokainen valmistakoon ja myyköön oman sukupuolensa aseita. Mutta jotta niitä tuntisi, tulee niitä käyttää.

Nuori mies, paina töihisi miehen käden leima! Opi voimakkaalla käsivarrella liikuttelemaan kirvestä ja sahaa, veistelemään sileäksi tukkia, nousemaan katon harjalle, kattamaan taloja ja kiinnittämään kattoparret ja -palkit. Huuda sitten luoksesi sisaresi auttamaan sinua työssäsi samoin kuin hän pyysi sinua auttamaan itseään kutomatyössään.

Huomaan vaativani liikoja arvoisilta aikalaisiltani. Mutta annanpa johtopäätösten vastustamattoman voiman joskus temmata itseni mukaansa. Jos kuka tahansa tuntisi häpeää siitä, että julkisessa paikassa tekisi työtä kirves kädessä ja nahkainen vyöliina edessä, pitäisin häntä yleisen mielipiteen orjana, joka olisi valmis häveten punastumaan hyvästä teostaan, niin pian kuin kunnon ihmisiä ruvettaisiin ilkkumaan. Kuitenkin sopii meidän tehdä myönnytyksiä isien ennakkoluuloille kaikissa niissä seikoissa, jotka eivät voi vahingoittaa lasten arvostelukykyä. Ei ole tarpeellista harjoittaa kaikkia hyödyllisiä ammatteja, jotta niitä kaikkia kunnioittaisi. Riittää, ettei pidä ainoatakaan niistä arvoansa alempana. Jos on valitsemisen varaa ja jos ei mikään muu seikka aiheuta valintaamme, niin miksi emme valitessamme samanarvoisten ammattien välillä ottaisi huomioon huvia, mieltymystämme ja taipumustamme? Metallityöt ovat hyödyllisimmät kaikista. En kuitenkaan ilman erityisen painavaa syytä aio tehdä pojastanne hevosen kengittäjää, en lukkoseppää enkä muunlaista seppää. Minua ei ollenkaan huvittaisi nähdä häntä pajassaan kyklopin muotoisena. En myöskään tekisi hänestä muuraria, vielä vähemmin suutaria. Tietysti näillä ammateilla tulee olla harjottajansa. Mutta sen, joka voi valita, tulee ottaa huomioon puhtaus; tämä näet ei ole mitään ennakkoluuloa, vaan on aistien ratkaisema asia. Lopuksi mainitsen vielä etten myöskään valitsisi noita kaikkea ajatustoimintaa kaipaavia ammatteja, joiden harjottajat, ollen vailla kaikkea aistikkaisuutta melkein koneellisesti käyttävät käsiään yhä vaan samaan työhön. Mitä hyödyttää käyttää kutojien ja kivenhakkaajien ammattiin järjellisiä ihmisiä? Sillä ovathan nämä ammattilaiset oikeastaan pelkkiä koneita, jotka panevat toisen koneen liikkeelle.

Kaikkea tätä tarkoin punnittuani pidän sinä ammattina, jonka soisin oppilaani valitsevan, puusepän ammattia. Se on siisti ja hyödyllinen ja sitä voi harjottaa kodissa. Se antaa ruumiille riittävää liikettä. Se vaatii harjottajaltaan taitoa ja aistikkaisuutta, ja vaikka hyödyllisyys määrää valmistettavien esineiden muodon, se ei estä siihen yhdistämästä somuutta ja hyvää makua.

Jos oppilaanne harrastus sattumalta huomattavasti kohdistuisi spekulativisiin tieteisiin, ei minulla puolestani olisi mitään sitä vastaan, että hänelle annettaisiin taipumustensa mukainen ammatti, että hän esim. saa oppia tekemään matemaattisia koneita, silmälaseja, teleskooppeja y.m.

Kun Émile alkaa harjotella ammattiansa, minä tahdon oppia sitä hänen kanssansa. Olen näet varma siitä, ettei hän koskaan ole oppiva hyvin muuta kuin mitä me yhdessä opimme. Menemme siis molemmat oppiin, emmekä suinkaan vaadi että meitä on kohdeltava herroina, vaan todellisina oppipoikina, jotka eivät hae huvitusta. Miksi emme ottaisi asiaa aivan vakavalta kannalta? Tsaari Pietari harjotti laivanrakentajan ammattia ja rumpalin tointa omassa sotajoukossaan. Eikö tämä ruhtinas kenties ollut kenen arvoinen tahansa mitä syntyperään ja avuihin tulee? On luonnollista etten sano tätä Émilelle, vaan kasvattajalle, olkoon hän sitten kuka tahansa.

Valitettavasti emme voi viettää kaikkea aikaamme höyläpenkin ääressä. Emme näet ole yksinomaan oppipoikia ammatissamme, vaan myöskin ihmisiksi kehittymisessä; ja tämän viimemainitun ammatin oppiminen on vaivalloisempi ja pitempi kuin edellisen. Miten meidän siis on menetteleminen? Palkkaammeko joka päivä tunnin ajaksi veistotyön-opettajan, samoin kuin palkataan tanssinopettaja? Emme silloin olisi oppipoikia, vaan oppilaita. Kunnianhimomme esineenä ei ole niin suuressa määrin oppia puusepän ammattia, kuin kohota puusepän säätyyn. Mielestäni on siis sopivaa, että ainakin kerran tai pari viikossa menemme viettämään koko päivän opettajamme luo, että nousemme aamulla samaan aikaan kuin hän, että olemme työssä ennen häntä, että syömme samassa pöydässä kuin hän ja että teemme työtä hänen johdollaan ja että, sen jälkeen kuin meillä on ollut kunnia syödä illallista hänen perheensä kanssa, palaamme, jos niin haluamme, lepäämään koviin vuoteisiimme. Täten saattaa oppia useita ammatteja samanaikuisesti sekä harjaantuu käsitöihin, ilman että toista oppimisalaa sen kautta laiminlyödään.

Menetelkäämme oikein ja samalla yksinkertaisesti. Varokaamme ettemme turhamielisyyttä vastustaessamme anna sille vaan uutta ravintoa. Se, joka ylpeilee siitä, että on voittanut ennakkoluulot, tavallaan niihin alistuu. Kerrotaan, että ottomaanien hallitsijasuvussa vallitsevan vanhan tavan mukaan sulttaanin tulee harjottaa jotakin käsityötä, ja jokainen tietää, etteivät kuninkaallisten käsien suorittamat työt voi olla muuta kuin mestariteoksia. Hän siis jakaa komeiden menojen ohella näitä mestariteoksia Turkin ylhäisille. Ja työ maksetaan työntekijän korkean arvon mukaan. Mikä mielestäni tässä on pahaa, ei piile siinä, että tämä tapa lopulta tarkottaa vaan rahankiskomista, se kun päinvastoin on hyvä teko. Pakottaessaan valtakuntansa ylhäisiä kanssaan jakamaan kansalta ryöstettyjä varoja, hallitsijan ei tarvitse suorastaan ryöstää kansalta niin paljoa. Tämä helpotus liittyy välttämättömästi yksinvaltaan, joka ilman sitä ei voisi pysyä yllä.

Todellinen epäkohta, joka liittyy tuollaiseen tapaan, on että se antaa tuolle hallitsija paralle liian suuren ajatuksen omasta kyvystään. Kuningas Midaksen tavoin hän näkee muuttuvan kullaksi kaiken mihin kajoo, mutta hän ei huomaa aasinkorvia, jotka hänelle siitä kasvavat.⁹⁵ Jotta Émilen korvat pysyisivät luonnollisen kokoisina, suojelkaamme hänen käsiään tästä niin tuottavasta kyvystä. Älköön hänen työnsä saako hintaansa työntekijän, vaan itse työn mukaan. Älkäämme koskaan salliko että hänen aikaansaannoksiaan arvostellaan muun kuin etevien mestarien tuotteiden mukaan. Hänen työnsä on arvosteltava sen oman arvon nojalla, eikä siitä syystä, että se on hänen tekemänsä. Sanokaa siitä, mikä on hyvin tehty: tuopa on hyvin tehty; mutta älkää lisätkö: kuka sen on tehnyt? Jos hän itse ylpeän ja itsetietoisen näköisenä sanoo: minä sen olen tehnyt, niin sanokaa kylmästi: sinä tai joku muu, se on vallan yhdentekevää; se olisi joka tapauksessa hyvin tehty.

Arvoisa äiti, ole varuillasi etenkin niiden valheiden suhteen, joita sinulle valmistetaan. Jos poikasi tietää paljon asioita, epäile kaikkia hänen tietojaan. Jos hän onnettomuudekseen on kasvatettu Pariisissa ja jos hän on rikas, hän on hukassa. Vaikka siellä onkin niin paljo käteviä taitureita, hänellä on oleva jokaisen niiden taito, mutta poistuttuaan heidän luotaan, on hän kadottava kaiken tuon taidon. Pariisissa rikas tietää kaikki; siellä ainoastaan köyhä on tietämätön. Tämä pääkaupunki on täynnä tekotaiteilijoita ja ennen kaikkea tekotaiteilijattaria, jotka suorittavat työnsä samalla tavoin kuin Guillaume keksi värinsä. Miesten joukossa tunnen tässä suhteessa ainoastaan kolme kunnollista poikkeuksen tekevää henkilöä, ja ehkäpä heitä saattaa olla enempikin. Mutta naisten joukossa en tunne yhtään tällaista poikkeusta, ja epäilen tokko sellaista onkaan. Yleensä saavutetaan nimi taiteiden alalla samoin kuin oppineiden uralla; tullaan näet taiteilijaksi ja taiteenarvostelijaksi samalla tavoin kuin lakitieteen tohtoriksi ja virkamieheksi.

Jos kerran pääsisi vallalle se käsitys, että on kaunista osata jotakin ammattia, niin lapset sen osaisivat pian oppimattansakin. Heistä tulisi ammatissaan mestareita samoin kuin Zürichissä tullaan raatiherroiksi. Olkoot nämä juhlalliset temput kaukana Émilestä; pois kaikki ulkonaisuus, ja sen sijaan aina todellisuus. Älköön puhuttako siitä, mitä hän tietää, vaan annettakoon hänen oppia edelleen kaikessa hiljaisuudessa. Tehköön hän edelleen mestariteoksiaan, saamatta mitään mestarinkirjaa. Älköön hän osottautuko työmieheksi arvoltaan, vaan työltään.

Jos minun on onnistunut tähän asti ymmärrettävästi esittää perusteeni, niin epäilemättä huomataan miten ruumiinharjotuksen ja käsitöiden ohella oppilaassani hänen huomaamattansa herätän harrastusta arvostelemiseen ja mietiskelyyn, täten antaakseni hänelle vastapainon sitä laiskuutta vastaan, joka voisi hänessä syntyä välinpitämättömyydestä ihmisten mielipiteitä kohtaan sekä hänen intohimojensa levosta. Hänen tulee tehdä työtä talonpojan tavoin ja ajatella filosofin tavoin, jotta ei olisi yhtä suuri tyhjäntoimittaja kuin villi-ihminen. Kasvatuksen suuri salaisuus piilee siinä, että annetaan ruumiinharjotusten ja henkisen toiminnan aina olla toistensa virkistyksenä.

Mutta varokaamme sellaista opettamasta, mikä vaatii kypsyneempää henkistä kehityskantaa. Émile ei tule kauan olemaan käsityöläinen itse huomaamatta eri säätyjen erilaisuutta, jota alussa ei ollut huomannut. Niiden periaatteiden nojalla, jotka olen häneen istuttanut ja jotka ovat hänen käsityskantansa mukaiset, hän on asettava minutkin tutkistelunsa esineeksi. Kun hän saa kaikki yksinomaan minulta ja huomaa olevansa vallan lähellä köyhyyttä, hän luultavasti tahtoo tietää, miksi minä olen siitä niin kaukana. Ehkä hän odottamatta tekee minulle vallan kietovia kysymyksiä. "Te olette rikas, olette sanonut sen minulle, ja sen huomaan. Rikaskin on velkapää suorittamaan työtään yhteiskunnalle, koska hän on ihminen. Mutta mitä te teette sen hyväksi?" – Mitähän tähän vastaisi joku meidän aikamme arvossa pidetty kasvattaja? Sitä en tiedä. Kenties hän olisi niin typerä, että puhuisi lapselle siitä vaivasta, jota näkee sitä kasvattaessaan. Mitä minuun tulee, on työpaja pelastava minut pulastani. "Tuo oli, rakas Émile, oiva kysymys. Lupaan vastata siihen omasta puolestani, kun itse puolestasi osaat siihen vastata tavalla, joka sinua tyydyttää. Vastaiseksi olen antava köyhille ja sinulle sen, mikä jää tarpeistani jäljelle ja tekevä valmiiksi pöydän tai tuolin viikossa, jotta en olisi aivan hyödytön."

Nyt olemme palanneet itseemme. Kasvattimme on jättämäisillään taakseen lapsuuden ajan ja palaamaisillaan omaan yksilöyteensä. Nyt hän enemmän kuin koskaan ennen tuntee sen välttämättömyyden, joka kiinnittää hänet olioihin ja oloihin. Aluksi olemme harjottaneet hänen ruumistaan ja aistejaan ja sitten hänen älyänsä ja arvostelukykyään. Lopuksi olemme yhdistäneet hänen jäsentensä käyttämisen hänen henkisten kykyjensä käyttämiseen. Olemme kehittäneet hänet toimivaksi ja ajattelevaksi olennoksi.

Jäljellä on vaan se tehtävä, jotta hänestä kehittyisi täysi ihminen, että kehitämme hänet rakastavaksi ja tunteelliseksi olennoksi, s.o. että saatamme hänen järkensä täyteen kehitykseensä tunteen avulla. Mutta ennenkuin siirrymme tätä uutta kehitysaikaa tarkastamaan, luokaamme silmäys jättämäämme ikäkauteen ja katsokaamme, niin tarkoin kuin suinkin on mahdollista, mihin asti olemme ennättäneet.

Oppilaallamme ei alussa ollut muuta kuin aistimuksia; nyt hänellä on käsitteitä. Silloin hän ainoastaan havaitsi, nyt hän arvostelee. Sillä useiden toisiaan seuraavien tai samanaikuisten aistimusten vertaamisesta sekä siitä arvostelusta, jonka niiden suhteen muodostamme, syntyy eräänlainen yhdysperäinen sisäinen havainto, jota sanon käsitteeksi.

Se tapa, jolla käsitteitä muodostetaan, antaa ihmisälylle erityisen luonteen. Sellaisella ihmisellä, joka muodostaa käsitteensä yksinomaan tosioloisten suhteiden mukaan, on vankka äly. Sillä taas, joka tyytyy näennäisiin suhteisiin, on pintapuolinen äly. Sillä joka näkee olosuhteet sellaisina kuin ne todella ovat, on oikea arvostelukyky. Sillä taas, joka niitä väärin arvostelee, on puutteellinen äly. Se, joka keksii kuviteltuja olosuhteita, joilla ei ole mitään vastinetta tai edes todennäköisyyttä, on houkkio; se, joka ei ollenkaan vertaile, on hölmö. Suurempi tai vähempi taito verrata toisiinsa käsitteitä ja huomata eri suhteita on perustana ihmisten suuremmalle tai vähemmälle älykkäisyydelle, j.n.e.

Yksinkertaiset käsitteet eivät ole muuta kuin toisiinsa verrattuja aistimuksia. Arvostelukykyä yhtyy yhtä hyvin yksinkertaisiin aistimuksiin kuin aistimusyhtymiin, joita sanon yksinkertaisiksi käsitteiksi. Aistimuksessa arvostelu on puhtaasti passiivinen; se ainoastaan vahvistaa sitä tietoisuutta, että todella koemme sitä, mitä koemme. Käsitteessä taas arvosteleva toiminta on aktiivinen; se lähentää toisiinsa, vertailee ja määrää ne suhteet, joita aisti ei tarkoin määrää. Siinä on koko ero, mutta se onkin suuri. Luonto ei koskaan meitä petä; me itse aina petämme itseämme.

Näen lapselle tarjottavan jäätynyttä ruokaa. Se vie lusikan suuhunsa, tietämättä mitä se sisältää, ja huutaa kärsien kylmästä: "Oi, tämä minua polttaa!" Sillä näet on hyvin vahva aistimus, eikä se tunne vahvempaa aistimusta, kuin minkä tulen kuumuus herättää, ja siksipä se luulee tuntevansa juuri sitä. Kuitenkin lapsi erehtyy, tuon ruuan kylmyys tekee siihen vastenmielisen vaikutuksen, mutta se tietysti ei sitä polta, eivätkä nämä kaksi aistimusta ole samanlaisia; ne henkilöt näet, jotka ovat kokeneet molempia, eivät sekota niitä toisiinsa. Itse aistimus ei siis petä lasta, vaan lapsen siitä muodostama arvostelu.

Samoin on sen laita, joka ensi kerran näkee peilin tai optillisen eli näköopillisen koneen, tai joka keskellä talvea tai kesää astuu syvään kellariin, tai joka pistää kätensä hyvin lämpimänä tai hyvin kylmänä haaleaan veteen, tai joka kahden ristiin pannun sormen välissä pyörittää pientä kuulaa, j.n.e. Jos hän tyytyy mainitsemaan ainoastaan sen, minkä silloin todella kokee, hänen arvostelunsa on puhtaasti passiivinen ja hänen on mahdotonta erehtyä. Mutta jos hän pelkän ulkonäön mukaan arvostelee jotakin seikkaa, hän on aktiivinen, hän vertailee, ja johtuu induktsionin avulla suhteisiin, joita ei itse asiassa huomaa, ja silloin hän erehtyy tai voi erehtyä. Korjatakseen tai välttääkseen erehdystä, hän tarvitsee kokemusta.

Jos yöllä huomautatte oppilaallenne pilvistä, jotka kulkevat kuun ja hänen välillään, niin hän luulee, että kun kulkee päinvastaiseen suuntaan ja että pilvet ovat paikoillaan. Tämä luulo herää hänessä hätäisen induktsionin johdosta, hän kun tavallisesti huomaa pienten esineiden liikkuvan nopeammin kuin suuret, ja kun hänestä pilvet näyttävät suuremmilta kuin kuu, jonka etäisyyttä häh ei osaa arvostella. Ollessaan vesillä liikkuvassa veneessä hän katsoessaan rantaa loitommalta joutuu päinvastaiseen erehdykseen ja luulee rannan juoksevan taaksepäin; tämä johtuu siitä, ettei hän huomaa itse liikkuvansa, vaan pitää venettä, merta tai jokea ja koko näköpiiriään liikkumattomana kokonaisuutena, josta taaksepäin rientävä ranta tuntuu olevan vaan osa.

Kun lapsi ensi kerran näkee puoleksi veteen upotetun sauvan, tämä näyttää olevan taitettu, ja tämä havainto on vallan oikea. Se olisi oikea, vaikkemme tuntisikaan tämän ilmiön syytä. Jos siis kysytte lapselta mitä se näkee, se sanoo: taitetun sauvan, ja sen vastaus on oikea, sillä se on varma siitä että on nähnyt taitetun sauvan. Mutta jos se havaintonsa pettämänä menee pitemmälle ja jos se sanottuaan nähneensä taitetun sauvan vielä lisäksi väittää että näkemänsä todella on taitettu sauva, niin silloin se väittää jotakin aivan väärää; ja miksi? Sentähden, että se silloin muuttuu aktiiviseksi ja ettei sen arvostelu enää johdu pelkästä aistillisesta havainnosta, vaan induktsionin kautta tehdystä johtopäätöksestä, se kun näet väittää sellaista, mitä ei suorastaan ole havainnut, olettaen että toisen aistin on vahvistaminen toisen aistin välittämä aistimus.

Koska kaikki erehdyksemme johtuvat arvosteluistamme on selvää, että jos meidän ei koskaan tarvitsisi tehdä arvostelmia, ei meidän koskaan tarvitsisi oppia mitään. Emme koskaan joutuisi alttiiksi erehdykselle. Olisimme onnellisemmat tietämättömyydestämme, kuin mitä voimme olla tietoja omistaen. Kukapa kieltäisi oppineiden tuntevan tuhansia totuuksia, joita oppimattomat eivät koskaan tule tietämään! Ovatko oppineet siltä lähempänä totuutta? Päinvastoin; edistyessään he siitä yhä vaan poistuvat. Sillä heidän turhamielinen arvostelemisintonsa lisääntyy suuremmassa määrin kuin heidän tietonsa, ja jokaiseen heidän oppimaansa totuuteen liittyy sata väärää arvostelmaa. On ilmeisen selvää, että Europan oppineet seurat ovat pelkkiä julkisia valheen kouluja, ja aivan varmaan tiedeakatemiassa on enemmän erehdyksiä kuin koko villikansassa.

Kuta enemmän ihmiset tietävät, sitä enemmän he erehtyvät. Ainoa keino välttää erehtymistä on tietämättömyys. Jos ette koskaan muodosta arvostelmia, ette myöskään koskaan erehdy. Tätä opettaa sekä luonto että järki. Lukuunottamatta varsin vähälukuisia ja varsin tuntuvia välittömiä suhteita, jotka kiinnittävät meitä olioihin, tunnemme luonnostamme mitä syvintä välinpitämättömyyttä kaikkia muita suhteita kohtaan. Villi-ihminen ei vaivaisi itseään ottamalla askeltakaan nähdäkseen mitä täydellisintä käynnissä olevaa konetta tai kaikkia sähkön ihmeitä. "Mitä se minua liikuttaa?" – siinä kysymys, jonka useimmiten kuulee tietämättömien lausuvan, mutta joka parhaiten sopisi oppineelle.

Mutta onnettomuudeksemme tämä lause ei enää sovi meille. Kaikki liikuttaa meitä, me kun olemme riippuvaiset kaikesta; ja tiedonhalumme lisääntyy luonnollisesti tarpeidemme mukana. Siitä syystä minä puolestani huomaan, että filosofeilla on hyvin suuri tiedonhalu ja että villeillä ei ole sitä ollenkaan. Jälkimäiset näet eivät tarvitse ketään. Filosofi taas tarvitsee kaikkia ja etenkin ihailijoita.

Minulle kenties tehdään se vastaväitös, että poikkean luonnosta; sen väitöksen kiellän jyrkästi. Luonto näet valitsee välikappaleensa ja järjestää ne tarpeen, eikä yleisen mielipiteen mukaan. Mutta tarpeet vaihtelevat ihmisten eri asemien mukaan. On suuri ero luonnollisen, luonnontilassa elävän ja yhteiskunnassa elävän ihmisen välillä. Émile ei ole mikään villi, jonka tulee vetäytyä asumaan erämaahan; hän on villi, jonka tulee asua kaupungeissa. Hänen tulee osata siellä hankkia itselleen mitä tarvitsee, käyttää hyödykseen niiden asukkaita ja elää, joskaan ei heidän tavoin, niin ainakin heidän kanssansa.

Koska hänen keskellä niin monia uusia olosuhteita, joista hän tulee riippuvaiseksi, täytyy vasten tahtoaankin arvostella asioita, niin opettakaamme hänelle oikeata arvostelutapaa.

Paras keino oppia hyvin arvostelemaan on se, joka enimmin pyrkii saattamaan kokemuksiamme yksinkertaisiksi ja joka lisäksi saattaa meidät kykeneviksi olemaan kokonaan vailla kokemuksia, silti joutumatta erehdyksiin. Siitä seuraa että meidän, kauan aikaa korjattuamme toisen aistin välittämää aistimusta toisen aistin välittämällä aistimuksella, tulee vielä oppia tutkimaan kunkin aistin välittämää aistimusta itse aistin avulla, turvaamatta toiseen aistiin. Silloin on jokainen aistimuksemme muuttuva käsitteeksi, ja tämä käsite on oleva yhtäpitävä totuuden kanssa. Tämänlaiset ovat ne kokemukset, joilla olen koettanut täyttää tämän kolmannen ikäkauden.

Tämä menettelytapa vaatii kärsivällisyyttä ja huolellisuutta, jota noudattamaan ainoastaan harvat opettajat kykenevät, mutta jota ilman oppilas ei koskaan opi oikein arvostelemaan. Jos esim. oppilaanne erehtyessä taitetulta näyttävän sauvan suhteen tahdotte huomauttaa hänelle hänen erehdyksestään ja sitä varten joutuin vedätte sauvan pois vedestä, tosin poistatte häneltä tuon erehdyksen, mutta mitähän hänelle samalla oikeastaan opetatte? Ette mitään muuta kuin minkä hän itse pian olisi oppinut. Tällainen menettely on vallan väärä. On vähemmin tärkeätä opettaa hänelle jotakin totuutta kuin osottaa, miten on meneteltävä, jotta aina saisi selville totuuden. Jotta voisitte perinpohjaisesti antaa hänelle opettavaa ohjaustanne, ei teidän pidä niin pian poistaa hänen erehdystänsä. Tarjotkoon esimerkin se tapa, jota tässä suhteessa noudatan Émileen nähden.

Ensiksikin, toiseen edellytetystä kysymyksestä, on jokainen tavallisen kasvatuksen saanut lapsi epäilemättä vastaava myöntävästi. Tuo sauva on aivan varmaan taitettu – näin on hän sanova. Minä suuresti epäilen tokko Émile vastaisi näin. Hän kun ei ollenkaan pidä tärkeänä olla oppinut tai käydä oppineesta, hän ei koskaan hätäile arvostelujaan tehdessään. Hän tekee johtopäätöksensä yksinomaan ilmeisen selvyyden nojalla, jota ei suinkaan huomaa kysymyksessä olevassa tapauksessa, sillä hän tietää kuinka suuresti silmämme voivat pettää, vaikkapa vaan mitä perspektiiviin tulee.

Muuten hän tietää kokemuksesta että kaikkein mitättömimmilläkin kysymyksinäni aina on joku tarkoitus, jota hän ei heti huomaa, eikä hän siis ole tottunut vastaamaan ajattelemattomasti. Päinvastoin hän epäilee itseään, punnitsee kysymyksiäni tarkoin ja tutkii niitä huolellisesti, ennenkuin vastaa. Hän ei koskaan anna minulle sellaista vastausta, johon ei olisi itse tyytyväinen, ja hän on tässä suhteessa itse hyvin vaativainen. Muuten emme me kumpikaan pidä ylen tärkeänä tietää itse totuutta, vaan koetamme ennen kaikkea pysyä vapaina erehdyksestä. Meitä pahottaisi paljon enemmän jos huomaisimme tulleemme johtopäätökseen, joka ei meitä tyydyttäisi, kuin jos emme olisi tehneet mitään johtopäätöstä. "En tiedä" on lause, joka meille molemmille sopii niin hyvin ja jota toistamme niin usein, että se jo kummastakin tuntuu vallan luontevalta. Mutta jos oppilaani tulisi vastanneeksi ajattelemattomasti tai jos hän välttäisi vastausta tuolla mukavalla lauseellamme: "en tiedä", huomautan hänelle aina samaa: tarkastakaamme, tutkikaamme.