Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 21

Vaikka häveliäisyys on luonnonmukainen ihmisessä, ei se lapsissa ole synnynnäinen. Sillä häveliäisyys syntyy yksinomaan pahan tietoisuudesta. Ja kun lapsilla ei ole eikä saa olla tätä tietoisuutta, miten voisi niillä olla se tunne, joka on sen aiheuttama? Jos rupeaa niille opettamaan, mitä häveliäisyys ja säädyllisyys on, opettaa niille samalla että on olemassa häpeällisiä ja säädyttömiä seikkoja ja antaa niille salaisen halun saavuttaa nuo seikat. Ennemmin tai myöhemmin ne tyydyttävät tuon halun, ja ensimäinen kipinä, joka iskee niiden mielikuvitukseen, ehdottomasti jouduttaa aistillisuuden heräämistä. Se, joka punastuu, on jo syyllinen. Todellinen viattomuus ei häpeä mitään.

Lapsilla ei ole samoja haluja kuin aikaihmisillä. Mutta ollen aikaihmisten tavoin eräiden luonnontarpeiden alaiset, jotka epäsiisteydellään loukkaavat puhtaudenaistia, voipi niissä jo tämän riippuvaisuuden yhteydessä antaa ohjausta säädyllisyyteen. Seuratkaamme luonnon viittausta, joka sijoittaen samaan ruumiin kohtaan salaisten nautintojen ja inhottavan epäsiistien luonnontarpeiden elimet, meissä eri ikäasteilla herättää samanlaista häveliäisyyden tunnetta, kulloinkin eri käsitteiden muodossa, nimittäin miehessä kohtuullisuuden ja lapsissa siisteyden muodossa.

Minun mielestäni on olemassa vaan yksi ainoa tehoisa keino säilyttää lapsissa niiden viattomuus, nimittäin se, että kaikki lapsia ympäröivät henkilöt sitä kunnioittavat ja rakastavat. Ellei niin ole laita, on koko se pidättäytyminen, jota koetetaan ylläpitää niissä, ennemmin tai myöhemmin raukeava. Hymyily, silmien räpäyttäminen ja kuvaava liike saattaa lapsille ilmaista kaiken, mitä on tahdottu salata. Ei muuta tarvita kuin että ne huomaavat, että sitä on tahdottu salata, jotta ne sen oppivat. Ne hienostuneet puhetavat ja käänteet, joita sivistyneet ihmiset keskinäisessä keskustelussa käyttävät, eivät ollenkaan sovi keskustellessa lasten kanssa, ne kun edellyttävät arvostelukykyä ja kehitystä, joita lapsilta ei saa vaatia. Mutta jos todella panee arvoa lasten luonnolliseen yksinkertaisuuteen, oppii helposti sen puhetavan, jota keskustellessa niiden kanssa sopii käyttää. Puhetavassa voi noudattaa eräänlaista teeskentelemättömyyttä, joka sopii viattomuudelle ja joka viattomia olentoja miellyttää. Tällainen puhetapa poistaa lapsesta vaarallisen uteliaisuuden. Kun sille puhuu kaikki yksinkertaisesti, ei se epäilekään, että on jäänyt jotakin sille sanomatta. Jos karkeihin sanoihin yhdistämme lasten käsityspiiristä noudettuja vastenmielisyyttä herättäviä käsitteitä, tukahutamme mielikuvituksen ensi leimahduksen. Emme kiellä lasta lausumasta näitä sanoja tai näitä käsitteitä omistamasta, mutta herätämme siinä sen huomaamatta vastenmielisyyttä niiden palauttamista kohtaan. Ja kuinka paljon päänvaivaa tämä luonteva vapaus säästäisi niiltä, jotka sydämensä pakosta aina avoimesti sanovat sanottavansa ja sanovat sen niinkuin todella ovat sen itsessään tunteneet.

Miten lapset tulevat maailmaan? Tämä on sangen pulmallinen kysymys, jonka lapset vallan luonnollisesti tulevat tehneiksi; siitä annetaanko tähän kysymykseen varomaton vai varovainen vastaus, joskus ratkaisevasti riippuvat niiden tavat ja terveys koko elämän aikana. Mukavin tapa, minkä äiti huomaa soveliaaksi päästäkseen pulmastaan poikaansa pettämättä, on se että hän panee hänet asiasta vaikenemaan. Tämä olisi hyvä keino, jos lapsi jo pienestä pitäen olisi siihen totutettu välinpitämättömien seikkojen suhteen, niin ettei se tässä kohtelussa epäilisi mitään salaperäisyyttä piilevän. Mutta harvoin äiti pysähtyy tähän. "Se on naineiden ihmisten salaisuus", näin hän esim. sanoo; "pikku poikien ei pidä olla niin uteliaita." Täten äiti kyllä itse hyvin pääsee pulmastaan; mutta tietäköön hän, että pienokainen tuon ylenkatseellisen kohtelun loukkaamana ei ole hetkeäkään lepäävä ennenkuin on saanut tietää naineiden ihmisten salaisuuden, ja että hän pian on saava sen tietääkin.

Sallittakoon minun mainita eräs vallan toisenlainen vastaus, jonka kuulin annettavan samaan kysymykseen ja joka kahta enemmän herätti huomiotani, se kun oli naisen antama, joka oli yhtä kaino puheissaan kuin tavoissaan, mutta joka tarvittaessa osasi polkea väärät arvelut ilkkuvien ihmisten moitteiden ja turhien puheiden suhteen, kun tiesi poikansa menestyksen sekä hyveen edistämisen olevan kysymyksessä. Hänen pikku pojaltaan oli vähää ennen virtsaa heittäessä lähtenyt sen mukana pieni kivi, joka oli haavoittanut virtsaputkea; mutta tämä kipu oli jo unhottunut. "Äiti", sanoi tuo pieni kyseliäs veitikka, "miten lapset tulevat maailmaan?" "Poikani", vastaa äiti epäröimättä, "äidit päästävät ne virtsansa mukana ulos itsestään ja tuntevat samassa usein kipuja, jotka maksavat heille hengen." Houkkiot tälle naurakoot ja hölmöt tuntekoot siveellisyytensä loukatuksi. Mutta ymmärtäväiset punnitkoot, keksinevätkö koskaan järkevämpää ja tarkoituksenmukaisempaa vastausta.

Ensinnäkin luonnollisen ja lapselle tunnetun tarpeen käsite kääntää pois ajatukset salaperäisistä asianhaaroista. Tähän tulee lisäksi, että kivun ja kuoleman mainitseminen luovat koko kysymykseen surumielisyyden verhon, joka ehkäisee mielikuvituksen vilkkaan toiminnan ja tukahuttaa uteliaisuuden. Kaikki johtaa ajatukset synnyttämisen seurauksiin, eikä sen syihin. Ihmisluonnon heikkous, inhottavat seikat, kärsimyksen kuvat – siinä ne lähemmän tiedonannon tulokset, joihin tämä vastaus johtaa, jos sen herättämä vastenmielisyys sallii lapsen tuollaisia lähempiä tietoja pyytää. Mitenkä tähän suuntaan käyvissä keskusteluissa levottomat intohimot pääsisivätkään syntymään! Kuitenkin tulee huomata, ettei totuutta ole poljettu ja ettei ole tarvittu pettää oppilasta, sen sijaan että häntä olisi opetettu.

Lapsenne lukevat kirjoja ja ammentavat niistä tietoja, joita heillä ei olisi, jos eivät olisi niitä lukeneet. Lukiessa mielikuvitus kiihottuu ja terottuu lukuhuoneen hiljaisuudessa. Jos he ottavat osaa seuraelämään, he kuulevat kaksimielistä puhetta ja näkevät esimerkkejä, jotka heitä hämmästyttävät. Heihin on siihen määrään istutettu se käsitys, että ovat aikaihmisiä, että he kaikesta, minkä aikaihmiset tekevät heidän läsnäollessaan, hakevat esiin sen, mikä heille itselleen sopii. Onhan välttämätöntä, että he pitävät muiden tekoja kaavanaan, kun muiden arvostelut ovat heidän lakeinaan. Ne palvelijat, jotka tehdään riippuvaisiksi lasten tahdosta ja jotka siis pitävät edullisena miellyttää heitä, huvittavat heitä heidän hyvien tapojensa kustannuksella. Kevytmieliset lastenhoitajattaret puhuvat nelivuotiselle lapselle sellaista, mitä ei edes julkein heistä kehtaisi sanoa viidentoistavuotiaalle. Pian nämä naiset unhottavat minkä ovat sanoneet; mutta lapset eivät unhota sitä, minkä ovat kuulleet. Rivot puheet valmistavat siveettömyyttä. Turmeltunut palvelija saattaa lapsen irstaaksi, ja yhteinen etu saattaa molemmat asiasta vaikenemaan.

Lapsi, joka on kasvatettu ikänsä vaatimusten mukaisesti on yksinäinen olento. Se ei tiedä muunlaisesta kiintymyksestä kuin sellaisesta, joka johtuu tottumuksesta. Se rakastaa sisartaan samoin kuin kelloaan, ja ystäväänsä kuin koiraansa. Se ei tunne olevansa mitään erityistä sukupuolta eikä mitään erityistä sukua. Mies ja nainen ovat sille yhtä vieraita. Se ei sovita itseensä mitään siitä, mitä he tekevät ja sanovat; se ei sitä huomaa eikä kuule, tai ei ollenkaan kiinnitä siihen huomiotaan. Heidän puheensa eivät sitä huvita enempää kuin heidän tekonsa. Kaikki tämä on sille vallan välinpitämätöntä. Tätä metodia noudattamalla ei lapseen istuteta mitään keinotekoista erehdystä, vaan ylläpidetään siinä luonnollista tietämättömyyttä. Se aika tulee, jolloin luonto itse ottaa toimekseen opettaa oppilastaan, ja vasta silloin se saattaa hänet kykeneväksi vahingotta omistamaan tuota opetusta. Tässä ovat metodini pääpiirteet. Tarkoitukseni ei ole antaa yksityiskohtaisia sääntöjä; mutta kuitenkin ne keinot, joita ehdotan muita tarkoituksia varten, valaisevat vielä lisäksi tätäkin kysymystä.

Jos tahdotte saattaa järjestystä ja säännöllisyyttä herääviin intohimoihin, niin pidentäkää niiden kehitysaikaa, jotta ne ehtivät saada keskinäistä tasasuhtaisuutta, sitä myöten kuin ne syntyvät. Silloin ei ihminen niitä säädä, vaan luonto itse. Kasvattajilla ei ole muuta tehtävää kuin antaa luonnon järjestää omaa työtänsä. Jos kasvatti olisi yksin, ei kasvattajalla tässä suhteessa olisi mitään tehtävää; mutta kaikki, mikä edellistä ympäröi, kiihottaa hänen mielikuvitustaan. Ennakkoluulojen tulva tempaa häntä mukaansa; jotta voitaisiin häntä pidättää, tulee häntä voimakkaasti johtaa päinvastaiseen suuntaan. Tunteen pitää hillitä mielikuvitusta ja järjen saattaa ihmisten mielipiteet vaikenemaan. Kaikkien intohimojen lähde on tunne-elämän vaikutustenalaisuus; mielikuvitus määrää niiden suunnan. On välttämätöntä, että jokainen olento, joka tietää suhteensa muihin, tuntee mielipahaa huomatessaan näiden suhteiden huononevan ja kun hän kuvittelee tai luulee kuvittelevansa olevan olemassa toisia suhteita, jotka paremmin sopivat hänen luonnolleen. Mielikuvituksen erehdykset muuttavat kaikkien äärellisten olentojen, enkeleidenkin intohimot, jos niillä niitä on,⁹⁸ paheiksi. Niiden pitäisi näet tuntea kaikkien olentojen luonto, tietääkseen mitkä suhteet paraiten soveltuvat niiden omalle luonteelle.

Kaiken inhimillisen viisauden ydin intohimojen kohteluun nähden on lyhyesti seuraava: 1:ksi tulee tuntea ihmisen oikeat suhteet sekä mitä tulee sukuun että yksilöön. 2:ksi tulee järjestää kaikki mielenliikutukset näiden suhteiden mukaan.

Mutta onko ihmisen vallassa järjestää näitä mielenliikutuksia erityisten suhteiden mukaisesti? Epäilemättä, jos hän osaa ohjata mielikuvitustaan johonkin määrättyyn suuntaan tai saattaa sitä tottumaan erityiseen toimintatapaan. Muuten ei ole niin paljoa kysymys siitä, mitä ihminen tässä suhteessa voi aikaansaada itseensä nähden, kuin siitä, missä määrin kasvattaja voi vaikuttaa oppilaaseensa, valitsemalla ne olosuhteet, joihin hän hänet asettaa. Esittämällä soveliaat keinot oppilaan pysyttämiseksi luonnon järjestyksen rajoissa samalla tarpeeksi osotetaan miten hän niistä voi poistua.

Niin kauan kuin oppilaan vaikutuksenalaisuus rajoittuu hänen omaan persoonaansa, ei hänen toimintansa ole siveellistä laatua. Vasta silloin, kun tämä vaikutuksenalaisuus alkaa ulottua häntä itseään ulommaksi, hän ensin saa ne aavistukset ja sitten ne selvät käsitteet hyvästä ja pahasta, joiden nojalla hän todella kehittyy ihmiseksi ja sukunsa olennaiseksi osaksi. Tähän ensimäiseen näkökohtaan meidän siis ensin tulee kiinnittää huomiomme.

Se on vaikeata, sillä sitä varten täytyy hylätä ne esimerkit, jotka ovat meitä lähinnä ja hakea sellaisia, jotka osottavat luonnon järjestyksen mukaisesti tapahtuvaa asteittaista kehitystä.

Lapsi, joka on kaavamaisesti kasvatettu, hienosteltu ja sivistetty, ja joka vaan odottaa milloin on saavuttava kyvyn panna käytäntöön saamansa ennenaikaiset tiedot, ei koskaan erehdy sen hetken suhteen, jolloin se tuon kyvyn saavuttaa. Sen tuloa se ei suinkaan kärsivällisesti odota, vaan jouduttaa sitä; se saattaa verensä liian aikaiseen kuohuntaan. Se tietää mikä on oleva sen halujen esine jo paljoa ennen kuin se niitä kokee. Luonto ei sitä kiihota, se itse päinvastoin pakottaa luontoa. Kun luonto tekee siitä miehen, ei sillä enää ole sille mitään opetettavaa. Lapsi näet jo oli ajatuksissaan mies paljoa ennen, kuin se todella oli mieheksi varttunut.

Luonnon oikea kulku on asteittainen ja hitaampi. Vähitellen veri kuumenee, elonhenget elpyvät ja aistillisuus herää. Se viisas työmies, joka ohjaa konepajaa, pitää huolta siitä, että kaikki työkalut ovat täydelliset, ennenkuin niitä ruvetaan käyttämään työssä. Pitkällinen levottomuus käy ensi halujen edellä, pitkällinen tietämättömyys niitä pettää; halutaan jotakin tuntematonta, epämääräistä. Veri kuohuu ja läikkyy; elämän yltäkylläisyys pyrkii leviämään ulommaksi omaa persoonaa. Silmä vilkastuu ja tähystelee muita olentoja. Harrastus ympäröiviä henkilöitä kohtaan herää sekä se tunne, ettemme ole luodut elämään yksin. Näin sydän aukenee inhimillisille tunteille ja kykenee tuntemaan kiintymystä.

Ensimäinen tunne, jota huolellisesti kasvatettu nuorukainen voi tuntea, ei ole rakkaus vaan ystävyys. Hänen heräävän mielikuvituksensa toiminnan ensi ilmauksia on se, että se huomauttaa hänellä olevan vertaisiaan, suku näet kiinnittää hänen huomiotansa aikaisemmin kuin sukupuolet. Siinä piilee toinen pidennetyn viattomuudenajan tuottama etu, nimittäin se, että voimme käyttää hyväksemme heräävää tunne-elämää, kylvääksemme nuorukaisen sydämeen inhimillisyyden ensi siemenet. Tämä etu on kahta arvokkaampi sentähden, että tämä on ainoa elämän ikäkausi, jolloin tällaisilla yrityksillä voi olla todellista menestystä.

Olen aina huomannut että nuorukaiset, jotka aikaisin ovat turmeltuneet ja joutuneet alttiiksi naisille ja irstailulle, ovat olleet epäinhimillisiä ja julmia; aistillisuuden kiivaus on saattanut heidät kärsimättömiksi, kostonhimoisiksi ja hurjiksi. Heidän mielikuvituksensa, jonka yksi ainoa seikka täytti, sulkeutui kaikilta muilta harrastuksilta; he eivät tunteneet sääliä tai armahtavaisuutta; he olisivat voineet uhrata isänsä, äitinsä, jopa koko maailman pienimmällekin huvilleen. Sitävastoin onnellisessa tapojen yksinkertaisuudessa kasvatettu nuorukainen tuntee jo luonnon ensi liikahdusten johtavan häntä helliin ja kiintymystä uhkuviin mielenliikutuksiin. Hänen sääliväinen sydämensä heltyy lähimäisensä kärsimyksistä. Hän vavahtaa ilosta nähdessään jälleen toverinsa; hänen käsivartensa avautuvat vaistomaisesti hyväilevään syleilyyn ja hänen silmänsä osaavat vuodattaa heltymyksen kyyneliä. Hän tuntee häpeää, jos on pahottanut toisten mieltä, ja hän katuu, jos tieten on jotakin loukannut. Jos kuohahtavan veren hehku saattaa hänet kiivastumaan, ärtymään ja vihastumaan, huomaa seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä koko hyvyyden hänen perinpohjaisessa katumuksessaan. Hän itkee ja huokailee iskemästään haavasta ja tahtoisi omalla verellään jälleen lunastaa vuodattamansa veren. Koko hänen kiivautensa haihtuu ja hänen ylpeytensä nöyrtyy syyllisyytensä tietoisuudesta. Jos joku on loukannut häntä itseään, niin hänen raivonsa ollessa ylimmillään pieni anteeksi pyyntö, yksi ainoa sana hänet täydelleen lepyttää. Hän antaa anteeksi muiden väärät teot yhtä kernaasti kuin hyvittää omansa. Nuoruudenikä ei ole koston eikä vihan, vaan on sääliväisyyden, lempeyden ja jalomielisyyden ikä. Rohkenenpa väittää – enkä pelkää että kokemus kumoaa väitettäni – että lapsi, joka ei ole turmeltunutta sukua ja joka on säilyttänyt viattomuutensa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, tuossa iässä on mitä jalomielisin, paras, helläsydämisin ja rakastettavin ihminen. Tällaista kaiketi teille ei ole koskaan ennen sanottu; sen kyllä uskon, sillä koulujen perinpohjaisessa turmeluksessa kasvatetut filosofit eivät kykene tätä tietämään.

Ihmisen heikkous saattaa hänet yhteiskunnalliseksi; yhteiset kärsimyksemme kiinnittävät sydämemme ihmiskuntaan. Emme olisi velkapäät sitä kohtaan tuntemaan mitään kiitollisuutta, ellemme olisi ihmisiä. Jokainen kiintymys on merkki omasta riittämättömyydestämme. Jos ei kukaan meistä tarvitsisi toisia, ei kukaan ajattelisi liittymistä heihin. Näin itse voimattomuudestamme syntyy heikko onnemme. Todella onnellinen olento on yksinään elävä ihminen. Jumala yksin nauttii ehdotonta onnea, mutta kuka meistä sitä kykenee käsittämään? Jos joku epätäydellinen olento voisi riittää itselleen, niin mistä hän, meidän käsityksemme mukaan voisi nauttia? Hän olisi yksin, hän olisi perin onneton. Minä en voi käsittää että henkilö, joka ei tarvitsisi mitään, voisi rakastaa jotakin. En voi käsittää että se, joka ei rakastaisi mitään, voisi olla onnellinen.

Tästä johtuu, että kiinnymme kanssaihmisiimme vähemmin sen nojalla, että ottaisimme osaa heidän iloihinsa, kuin sen nojalla, että säälimme heidän kärsimyksiään; sillä jälkimäisistä huomaamme paljoa paremmin oman luontomme yhtäläisyyden ja ne ovat samalla takeina heidän kiintymyksestään meihin. Kun yhteiset tarpeemme liittävät meidät yhteen edun nojalla, yhteiset kärsimyksemme taas yhdistävät meidät lähimäisen rakkauden siteillä. Onnellisen ihmisen näkeminen herättää muissa vähemmän rakkautta kuin kateutta. Tekisipä mieli syyttää häntä oikeuden anastamisesta, joka ei ole hänelle tuleva, hän kun näin nauttii erikoista onnellisuutta. Lisäksi itserakkautemme kärsii, kun se panee meidät ajattelemaan ettei tuo ihminen ollenkaan tarvitse meitä. Mutta kukapa ei säälisi onnetonta, jonka näkee kärsivän? Kukapa ei tahtoisi vapauttaa häntä hänen kärsimyksestään, jos se ei maksaisi enempää kuin toivomuksen? Mielikuvitus saattaa meidät helpommin asettumaan onnettoman kuin onnellisen ihmisen kannalle. Tunteemme sanoo meille että edellisen tila meitä liikuttaa paljon lähemmin kuin jälkimäinen. Sääli on mieluisa tunne, sillä asettuessamme kärsivän kannalle tunnemme kuitenkin samalla mielihyvää ajatellessamme ettemme ole hänen kärsimyksensä alaisena. Kateus taas on katkera tunne, kun näet kateellinen ihminen nähdessään onnellisen henkilön ei suinkaan mielikuvituksessaan asetu hänen asemaansa, vaan pahottelee sitä ettei itse ole tuossa asemassa. Tuntuu siltä kuin kärsivän näkeminen vapauttaisi meidät hänen kärsimyksistään, ja onnellisen näkeminen taas riistäisi meiltä sen onnellisuuden, jota hän nauttii.

Jos siis tahdotte herättää ja ylläpitää nuorukaisen sydämessä alkavan tunne-elämän ensi ilmauksia ja taivuttaa hänen luonteensa hyväntekeväisyyteen ja hyvyyteen, niin älkää näyttämällä hänelle inhimillisen onnen pettävää kuvaa saattako hänessä itämään ylpeyttä, turhamielisyyttä ja kateutta. Älkää heti aluksi luoko hänen silmiensä eteen hovien komeutta, palatsien upeutta ja teatterin houkuttelevia näytöksiä; älkää viekö häntä seurapiireihin ja loistaviin pitoihin; älkää näyttäkö hänelle suuren maailman ulkokuorta, ennenkuin olette saattanut hänet kykeneväksi arvostelemaan sen ominaista sisäistä arvoa. Jos hänelle näytetään maailmaa, ennenkuin hän tuntee ihmisiä, ei häntä siten suinkaan kehitetä, vaan turmellaan; häntä ei opeteta, vaan petetään.

Ihmiset eivät luonnostaan ole kuninkaita, ylhäisiä, eivät hovimiehiä eivätkä rikkaita; kaikki ovat syntyneet alastomina ja köyhinä, kaikki ovat alttiina elämän kärsimyksille, suruille, onnettomuuksille, tarpeille ja kaikenlaisille kivuille; lopuksi kaikkien on pakko kuolla. Sellainen on ihminen todellisuuden valossa; sitä kohtaloa ei kukaan vältä. Kun siis alatte tutkia ihmisluontoa, niin kiinnittäkää ensin huomionne siihen, mikä ihmisluonnosta on erottamatonta, siihen mikä ihmiskunnalle on olennaista.

Kuudentoista-vuotiaana nuorukainen tietää mitä kärsimys on, sillä hän on jo itse kärsinyt; mutta tuskinpa hän tietää, että muutkin olennot kärsivät. Pelkkä kärsimyksen näkeminen ilman että itse sitä kokee ei ole kärsimyksen tuntemista; ja, kuten olen sanonut monta monituista kertaa, lapsi, joka ei osaa mielessään kuvitella mitä muut ihmiset tuntevat, tuntee ainoastaan omat kärsimyksensä. Mutta niin pian kuin aistillisuuden ensi kehitys siinä puhaltaa liekkiin mielikuvituksen tulen, se rupeaa tuntemaan kanssaihmisten tunteita, heltymään heidän valituksistaan ja kärsimään heidän tuskistaan. Silloin kärsivän ihmiskunnan tarjoama surullinen näytelmä epäilemättä hänen sydämessään herättää ensimäisen ihmisrakkaudentunteen, jota hän koskaan on kokenut.

Kenen on syy siihen, ettei ole helppoa lapsissanne huomata tätä kehityskohtaa? Opetattehan niitä jo niin aikaisin teeskentelemään tunteita ja tutustutatte ne niin aikaisin tunteita ilmaisevaan kieleen, että ne, yhäti käyttäen samaa puhetapaa, kääntävät teiltä saamansa opetukset teitä vastaan, eikä teille jää mitään keinoa huomata, milloin niiden teeskentely lakkaa ja milloin ne todella alkavat tuntea sitä, mitä sanovat. Tarkastakaa sitä vastoin Émileäni; siihen ikään asti, johon olemme häntä seuranneet, ei hänellä ole ollut noita tunteita, eikä hän ole valehdellut. Ennenkuin hän on tietänyt mitä rakastaminen merkitsee hän ei ole sanonut kellekään: "Pidän sinusta hyvin paljon." Hänelle ei ole määrätty miten hänen tulee käyttäytyä isänsä ja äitinsä tai sairaan kasvattajansa huoneessa. Hänelle ei ole neuvottu taitoa teeskennellä surullisuutta, jota hän ei ole tuntenut. Hän ei ole teeskennellyt itkemistä kenenkään ihmisen kuolon johdosta, sillä hän ei ymmärrä mitä kuolema on. Sama tunteettomuus, joka on hänen sydämessään, ilmenee hänen käytöstavassaankin. Ollen välinpitämätön kaiken, paitsi itsensä suhteen, kuten kaikki muutkin lapset, hän ei kiinnitä harrastustaan kehenkään. Ainoa seikka, joka hänet erottaa muista lapsista, on se, ettei hän ollenkaan tahdo näyttää omaavansa tuollaista harrastusta ja ettei hän siis ole teeskentelevän vilpillinen kuten ne.

Émile, joka on varsin vähän ajatellut tuntevien olentojen tilaa, on vasta myöhään tietävä mitä kärsimys ja kuolema on. Valitukset ja huudot alkavat silloin nostaa hänen säälintunteitaan, nähdessään veren vuotoa hän on kääntävä pois silmänsä. Kuolevan eläimen viimeiset kouristusliikkeet ovat hänessä herättävät epämääräistä tuskaa, ennenkuin hän vielä tietää, mistä nämä oudot tunteet hänessä heräävät. Jos hän olisi jäänyt alkuperäiseen tietämättömyyden ja raakuuden tilaan, hän ei noita tunteita tuntisi; jos hänellä olisi enempi tietoja, hän tuntisi niiden alkusyyn; nyt hän on jo liiaksi verrannut toisiinsa eri käsitteitä, ollakseen mitään tuntematta, mutta ei ole tehnyt sitä tarpeeksi käsittääkseen mitä tuntee.

Täten syntyy sääli, tuo ensimäinen yhteyden tunne, joka luonnon järjestyksen mukaisesti liikuttaa ihmissydäntä. Tullakseen tunteelliseksi ja sääliväiseksi lapsen on tietäminen että on olemassa sen kaltaisia olentoja, joilla on samat kärsimykset, jotka lapsella on ollut, jotka tuntevat sen tuntemia tuskia ja lisäksi toisia tuskia, joita lapsi voi kuvitella vielä joskus kärsivänsä. Sillä mitenkä muuten voisimmekaan heltyä säälintunteista, ellemme siirtyisi ulkopuolelle omaa itseämme ja ellemme asettuisi kokonaan kärsivän olennon sijaan, hyläten, niin sanoakseni, oman olemuksemme, vaihtaen sen tuon toisen olemukseen? Kärsimme ainoastaan siinä määrin kuin tiedämme hänen kärsivän; kärsimyksemme aihe ei ole meissä itsessämme, vaan hänessä. Ei siis kukaan kykene sääliä tuntemaan ennenkuin mielikuvitus herää ja alkaa siirtää ihmistä ulkopuolelle itseään.

Mitä muuta voimmekaan tehdä herättääksemme ja ylläpitääksemme tätä versovaa tunteellisuutta, ohjataksemme ja seurataksemme sitä sen luonnolliseen kehityssuuntaan, kuin että toiselta puolen tarjoamme nuorukaiselle sellaista, mihin hänen sydämensä paisuvat voimat voivat kiintyä, mikä laajentaa hänen tunteellisuuttaan ja ulotuttaa sen muihin olentoihin, mikä saattaa hänet kaikkialla ulkopuolella itseään löytämään itseänsä, ja että toiselta puolen huolellisesti poistamme kaiken, mikä saattaa hänen sydämensä ahtaaksi, umpinaiseksi ja mikä kehittää inhimillistä itsekkäisyyttä. Meidän tulee toisin sanoin herättää hänessä hyvyyttä, inhimillisyyttä, sääliä, hyväntekeväisyyttä ja kaikkia puoleensa vetäviä ja lempeitä tunteita, jotka luonnostaan ovat ihmisille niin miellyttäviä. Toiselta puolen tulee meidän estää syntymästä kateutta, ahneutta, vihaa ja kaikkia vastenmielisiä ja julmia mielenliikutuksia, jotka eivät ainoastaan niin sanoakseni vedä tunteellisuutta alas nollapisteeseen, vaan vielä sitä alemmaksikin, tuottaen kärsimystä ja tuskaa itse sille henkilölle, joka niitä tuntee. Luulen voivani supistaa kaikki edellä mainitut mietteeni pariin kolmeen määrättyyn, selvään ja helppotajuiseen ohjesääntöön:

Ensimäinen perusohje.

Ei ole ihmissydämelle olennaista asettua onnellisempien ihmisten, vaan niiden sijaan, jotka ovat meitä itseämme surkuteltavammat.

Jos tavataan poikkeuksia tästä säännöstä, niin ne ovat enemmän näennäisiä kuin olennaisia. Niinpä emme asetu sen rikkaan tai ylhäisen henkilön sijaan, johon olemme kiintyneet ystävyyden siteillä; ja vaikka kiintymyksemme tuohon henkilöön onkin vilpitön, ei se kuitenkaan pohjaltaan ole muuta kuin että omistamme itsellemme hänen varallisuutensa tuottamia etuja. Joskus pidämme hänestä silloin kun onnettomuus on häntä kohdannut. Mutta niin kauan kuin hän on onnellinen, ei hänellä ole muuta oikeata ystävää kuin se, joka ei anna näennäisten seikkojen pettää itseään ja joka häntä enemmän säälii kuin kadehtii, huolimatta hänen onnellisista oloistaan.

Tunnemme mielemme heltyvän liikutuksen tunteista tarkastaessamme muutamien säätyluokkien kuten esim. maalaisten ja paimenten onnellista elämää. Sitä mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme näiden kunnon ihmisten nauttivan onneansa, ei myrkytä mikään kateus, sillä tunnemme todellista myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Miksi? Sentähden, että tunnemme kykenevämme astumaan alas tähän rauhalliseen ja viattomaan tilaan ja nauttimaan samaa onnellisuutta. Tämä on meille tarjona oleva viimeinen turva, joka herättää pelkkiä miellyttäviä ajatuksia, kun meidän näet ainoastaan tarvitsee tahtoa nauttia sen tuottamaa mielihyvää. On aina mieluista huomata omaa voimaansa ja kykeneväisyyttään sekä tarkastaa apukeinojaan, silloinkin, kun emme tahdo niitä käyttää.

Tästä seuraa että, jos tahdomme kasvattaa nuoren miehen ihmisystävälliseksi, ei meidän suinkaan pidä saattaa häntä ihailemaan muiden ihmisten loistavaa asemaa, vaan tulee päinvastoin osottaa tämän aseman varjopuolia ja saattaa nuorukaista pelkäämään tuollaisen kohtalon alaiseksi joutumista. Silloin hän luonnollisesti on raivaava itselleen sellaisen onnentien, jota ei kukaan muu ennen ole astunut.

Toinen perusohje.

Emme koskaan surkuttele toisissa muita kärsimyksiä kuin sellaisia, joilta emme luule olevamme itse turvatut.

Non ignara mali, miseris succurrere disco.⁹⁹

En tunne mitään niin kaunista, syvää, liikuttavaa ja totta kuin tämä säe.

Miksi kuninkaat eivät tunne sääliä alamaisiaan kohtaan? Sentähden, etteivät koskaan pidä itseään muiden ihmisten kaltaisina. Minkä tähden rikkaat ovat niin kovat köyhiä kohtaan? Sentähden, etteivät pelkää köyhtyvänsä. Miksi aateliset niin suuresti halveksivat kansaa? Siksi että aatelismies ei koskaan tule kansanmieheksi. Miksi turkkilaiset yleensä ovat inhimillisemmät ja vieraanvaraisemmat kuin me? Sentähden, että heidän kokonaan mielivaltaisen hallituksensa vuoksi yksityisihmisten suuruus ja onni alati on epävarma ja horjuva, joten he eivät pidä alenemista ja onnettomuutta tilana, johon eivät voisi joutua.¹⁰⁰ Jokainen saattaa huomenna saada osakseen saman kohtalon kuin se, jota tänään on auttanut. Tämä huomio, joka esiintyy alati itämaalaisissa romaaneissa, aiheuttaa sen, että niitä lukiessamme tunnemme jonkunmoista liikuttavaa heltymystä, jota ei koko meidän kuiva ja teennäinen moraalimme voi herättää.

Älkää siis totuttako oppilastanne oman edullisen asemansa korkeuksista tarkastamaan onnettomien kärsimyksiä ja kovaosaisten työtä, älkääkä toivoko hänessä herättävänne sääliä heitä kohtaan, jos hän pitää noita kärsimyksiä itselleen vieraina. Selittäkää hänelle että noiden poloisien kohtalo voi hänetkin kohdata, että kaikki heidän onnettomuutensa uhkaavat häntäkin ja että tuhannet odottamattomat ja välttämättömät tapaukset minä hetkenä tahansa voivat saattaa hänet niiden uhriksi. Totuttakaa hänet olemaan luottamatta syntyperäänsä, terveyteensä ja rikkauteensa; osottakaa hänelle kaikki onnen vaihtelut ja hakekaa hänelle noita alati liiankin usein esiintyviä esimerkkejä ihmisistä, jotka hänen omaa asemaansa ylhäisemmältä yhteiskunta-asteelta ovat vajonneet mitä kurjimpaan tilaan. Onko tämä tapahtunut heidän omasta vai muiden syistä, ei tässä tule kysymykseen. Eihän hän edes tiedä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan häiritkö hänen tietojensa järjestystä ja opastakaa häntä ainoastaan sellaisilla ohjeilla, jotka soveltuvat hänen käsityskykyynsä. Hänen ei tarvitse olla suuresti oppinut ymmärtääkseen ettei koko inhimillinen oppineisuus voi hänelle vastata, onko hän tunnin kuluttua oleva elävien vai kuolleiden joukossa, eikö munuaisvaiva vielä ennen yön tuloa tuota hänelle hampaiden-kiristystä, onko hän kuukauden kuluttua rikas vai köyhä, onko hän kenties vuoden päästä ruoskanlyöntien pakottamana soutava galeerilaivaa Algeriassa. Mutta älkää suinkaan sanoko hänelle tätä kylmästi, ikäänkuin olisi kysymys katkismuksen ulkoluvusta. Huomatkoon ja tuntekoon hän itse inhimillistä kärsimystä. Saattakaa hänen mielikuvituksensa järkkymään ja pelosta vapisemaan niiden vaarojen johdosta, jotka lakkaamatta ympäröivät jokaista ihmistä. Auetkoot hänen silmänsä näkemään kaikkia noita ammottavia kuiluja, ja takertukoon hän kiinni teihin, kuullessaan teidän niitä kuvailevan, peläten että niihin suistuisi. Mutta tätenhän teemme hänestä aran pelkurin – huomautatte kenties. Tämän saa tulevaisuus osottaa; mutta kaikkein tärkeintä on, että nykyhetkellä teemme hänet inhimilliseksi.

Kolmas perusohje.

Sitä sääliä, jota tunnemme lähimäisemme kärsimystä kohtaan, emme mittaa tämän kärsimyksen suuruuden mukaan, vaan sen nojalla, mikäli luulemme kärsivän kykenevän kärsimystänsä tuntemaan.

Surkuttelemme onnetonta ainoastaan siinä määrin kuin luulemme hänen itsensä pitävän itseään säälittävänä. Kärsimyksiemme fyysillinen tietoisuus on rajoitetumpi kuin miltä näyttää; mutta muisti, joka panee meidät tuntemaan niitä jatkuvina, ja mielikuvitus, joka ulotuttaa ne tulevaisuuteen, vasta saattavat meidät säälittäviksi. Tässä mielestäni piilee yksi syy siihen, että olemme tunnottomammat eläinten kuin ihmisten kärsimyksiä kohtaan, joskohta eläinten yhtä suuren kärsimismahdollisuuden pitäisi yhtä suuressa määrin asettaa meidät niiden sijaan. Emme surkuttele tallissa olevaa ajohevosta, kun näet emme oleta että se heiniään syödessään ajattelee saamiaan ruoskaniskuja tai niitä vaivoja jotka sitä odottavat. Emme liioin surkuttele lammasta, jonka näemme syövän laitumella, vaikka tiedämme että se pian teurastetaan; arvelemme näet ettei se tiedä tulevaa kohtaloaan. Kun tämä edellytys laajenee, muutumme tunnottomiksi ihmiskohtaloidenkin suhteen; niinpä rikkaat lohduttavat itseään ajatellessaan sitä pahaa, jonka tekevät köyhille olettamalla heitä niin tylsämielisiksi, etteivät ollenkaan tuota pahaa huomaa. Yleensä luullakseni se arvo, jonka kukin panee vertaistensa onneen, riippuu siitä arvosta, jossa hän heitä pitää. On luonnollista, että pidämme vähäarvoisena sellaisten henkilöiden onnea, joita halveksimme. Älkää siis enää ihmetelkö, että valtiomiehet puhuvat kansasta niin ylenkatseellisesti ja että useimmat filosofit tahallansa kuvaavat ihmistä niin häijyksi.