Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 33

Mitä tulee hallitukseen, teki ennen muinoin kuninkaallisen mahdin majesteetillinen komeus valtavan vaikutuksen ihmisiin. Ulkonaiset arvonmerkit, valtaistuin, valtikka, purppuravaippa, kruunu, diadeemi olivat heidän mielestään pyhiä esineitä. Nämä heidän kunnioittamansa merkit saattoivat sen miehenkin kunnioituksen esineeksi, jota ne koristivat. Ilman sotureja, ilman uhkauksia häntä toteltiin, niin pian kuin hän puhui. Tätä nykyä, kun tahallisesti poistetaan nämä arvonmerkit,¹⁴⁴ – niin mikä seuraakaan tästä ylenkatseesta? Se, että kuninkaallisen majesteettiuden tietoisuus haihtumistaan haihtuu kaikista sydämistä, että kuninkaat ainoastaan asestetuilla sotalaumoilla voivat hankkia itselleen alamaistensa kuuliaisuutta ja että alamaisten kunnioitus yksinomaan supistuu heidän rangaistuksen pelkoonsa. Kuninkaat eivät enää vaivaa itseään pitämällä diadeemia eivätkä ylhäiset arvonmerkkejään, mutta heillä täytyy alati olla satatuhatta käsivartta valmiina toimeenpanemaan heidän käskyjään. Vaikka tämä heistä voikin tuntua mukavammalta, saattaa helposti huomata, ettei tämä vaihetus ajan pitkään ole kääntyvä heidän hyödykseen.

Muinaiskansojen kaunopuheisuuden avulla saavuttamat tulokset ovat kerrassaan ihmeteltävät; mutta tämä kaunopuheisuus ei ollut yksinomaan kaunista ja hyvin sovitettua puhetta, vaan saavutti suurimmat tuloksensa juuri silloin, kuin puhuja puhui kaikkein vähimmin. Syvin vaikutus aikaansaatiin merkeillä eikä sanoilla; esitettävää ei sanoin lausuttu, se osotettiin. Se esine, joka tarjotaan silmän nähtäväksi, kiihottaa uteliaisuutta, panee mielen jännityksellä odottamaan sitä, mitä tullaan sanomaan, ja usein tämä esine yksinään on jo sanonut kaiken. Kun Trasybulos ja Tarqvinius leikkasivat poikki unikkoja, kun Aleksanteri painoi sinettiään lemmikkinsä huulille ja kun Diogenes lähti astumaan Zenon edestä, niin he kaikki ilmaisivat ajatuksensa paljoa paremmin kuin jos olisivat pitäneet pitkiä puheita. Mitkä pitkät lauseet ja käänteet olisivat voineet yhtä hyvin tuoda esiin samoja ajatuksia! Kun Dareios sotajoukkoineen on hyökännyt skyyttalaisten maahan, lähettää skyyttalaisten kuningas hänelle linnun, sammakon, hiiren ja viisi nuolta. Lähetti antaa hänelle lahjansa ja palaa mitään sanomatta. Meidän päivinämme tuo mies olisi käynyt hullusta. Mutta siihen aikaan tämä hirvittävä puhe ymmärrettiin, ja Dareios palasi niin nopeasti kuin suinkin saattoi omaan maahansa. Pankaapa näiden merkkien sijaan sanoja; kuta uhkaavammat nämä sanat ovat, sitä vähemmän ne pelottavat; ne olisivat kaikuneet kerskailulta, ja Dareios olisi vaan nauranut niille.

Kuinka suurta tarkkaavaisuutta roomalaiset omistivat merkkikielelle! Eri iän ja säädyn mukaiset vaatteet, toogat, sotilasvaippa, ylimysten purppurapäärmeinen mekko, bullat, senaattorinpuvut, sella curulis, liktorit, liktorien vitsakimput, kirveet, kultaseppeleet, yrtit, lehdet, suosionhuudot, riemukulut – kaikki heillä oli ulkonaista upeutta, edustusta ja juhlamenoa, ja kaikki vaikutti kansalaisten sydämiin. Valtiolle oli tärkeätä, että kansa kokoontui johonkin erityiseen paikkaan, että se näki Capitoliumin tai oli sitä näkemättä, että se oli kääntyneenä senaattiin päin tai siitä poispäin, että se neuvotteli jonakin erityisenä päivänä. Syytetyt muuttivat pukua, samoin viranhakijat; soturit eivät kerskanneet urotöistään, vaan näyttivät haavojaan. Kuvitellessani meidänaikaista puhujaa Caesarin kuoleman johdosta koettelemassa liikuttaa kansan mieltä, luulen että hän tyhjentäisi kaikki taiteen tavalliset apulähteet ja antaisi ylen intomielisen kuvauksen vainajan haavoista, verestä ja ruumiista. Antonius, joskohta onkin kaunopuheinen ei sano mitään tuollaista; hän antaa tuoda kansan nähtäviin Caesarin ruumiin. Mikä kaunopuheisuus!

Mutta tämä aineesta poikkeamiseni vie minut siitä liian kauas, kuten on useiden muidenkin laita. Mutta nämä minun poikkeamiseni toistuvat liian usein, jotta niitä voisi, pitkät kun ovat, kärsiä. Palaan siis asiaan.

Älkää koskaan ladelko nuorisolle kuivia järkeilyjä. Jos tahdotte saada järkiseikat nuorten ymmärrettäviksi, niin pukekaa ne johonkin havainnolliseen muotoon. Antakaa hengen kielen tunkea sydämeen, niin silloin se ymmärretään. Toistan sen vielä kerran: kylmät järkisyyt voivat määrätä mielipiteidemme laadun, mutta ne eivät määrää toimintaamme; ne panevat meidät uskomaan, mutta ne eivät pane toimimaan; meille näytetään mitä meidän tulee ajatella, mutta ei näytetä mitä meidän pitää tehdä. Jos tämä on totta aikaihmisiin nähden, on se kahta todempaa nuorisoon nähden, tämä kun vielä on aistimaailman kahleissa ja ajattelee ainoastaan mitä se havainnon nojalla voi kuvitella.

Vaikka olen ryhtynyt edellä mainittuihin valmistaviin varokeinoihin, olen siis tarkoin varova äkkiä menemästä Émilen huoneeseen ja pitämästä hänelle taitamattomasti pitkäveteistä puhetta siitä kysymyksestä, jota tahdon hänelle valaista. Aluksi koetan herättää hänen mielikuvitustaan; olen valitseva ajan, paikan ja esineet, jotka parhaiten soveltuvat siihen vaikutelmaan, minkä tahdon aikaansaada. Olen kutsuva niin sanoakseni koko luonnon keskustelujemme todistajaksi. Olen iäiseltä olennolta, jonka tekoa luonto on, anova puheeni totuuden vahvistusta ja olen ottava hänet ratkaisijaksi Émilen ja minun välilläni, Olen osottava sitä paikkaa, missä olemme, kallioita, metsiä, ympäröiviä vuoria hänen ja minun lupauksien muistomerkeiksi. Olen katseihini, äänenpainooni ja kättenliikkeisiini paneva sen innon ja hehkun, jota tahtoisin hänessäkin herättää. Silloin olen puhuva, ja hän on minua kuunteleva. Liikutus on valtaava mieleni, ja hänkin on heltyvä. Ollen itse velvollisuuksieni läpitunkema olen saattava hänen omat velvollisuutensa hänelle arvokkaammiksi. Olen elähyttävä ja vahvistava perusteluni kuvilla ja vertauksellisilla lauseilla. En ole eksyvä pitkiin, sekaviin ja tehottomiin perussääntöihin, vaan olen vapaasti ilmaiseva uhkuvat tunteeni. Järkeni on tekevä puheeni vakavaksi ja aaterikkaaksi, mutta sydämeni ei ole koskaan saava sisällystään kyllin ilmaistuksi. Kun silloin osotan hänelle kaiken, minkä olen hänen hyväkseen tehnyt, osotan sen siinä valossa kuin olisin sen tehnyt omaksi hyväkseni. Hän on silloin huomaava hellän kiintymykseni olevan syynä kaikkiin huolenpitoihini. Kuinka hämmästyneeksi ja liikutetuksi hän käy minun näin äkkiä muuttaessani puhettani! Sen sijaan että masentaisin hänen mieltänsä alati puhumalla hänelle hänen edustaan, olen tästälähin puhuva hänelle ainoastaan minun edustani, ja täten saan hänen mielensä vielä enemmän heltymään. Olen hänen nuoressa sydämessään puhaltava entistä leimuavampaan liekkiin kaikki ne ystävyyden, jalomielisyyden ja kiitollisuuden tunteet, jotka aikaisemmin olen herättänyt ja joiden ravitseminen on niin mieluisaa. Olen painava häntä poveani vastaan, vuodattaen heltymyksen kyyneleitä ja olen sanova: sinä olet minun hyväni, lapseni, minun tekojeni tulos, sinun onnestasi odotan omaa onneani; jos sinä petät toiveeni, riistät minulta kaksikymmentä vuotta elämääni ja aiheutat vanhojen päivieni onnettomuuden. Täten saa nuoren miehen kuuntelemaan ja piirtää hänen sydämensä pohjaan muiston siitä, mitä on puhunut.

Tähän asti olen antanut esimerkkejä siitä, miten kasvattajan tulee ohjata oppilastaan vaikeissa tiloissa. Viimeksi koskettelemani kysymyksen suhteen olen koettanut samaa; mutta monen kokeen jälkeen luovun siitä varmaan tietäen, että ranskankieli on liian teeskennelty, jotta se kirjassa soveltuisi ilmaisemaan sitä yksinkertaista luontevuutta, jota eräänlaiset kysymykset vaativat.

Ranskankieli, näin sanotaan, on sivein kaikista kielistä; minun mielestäni se on kaikkein säädyttömin kieli. Sillä luullakseni kielen siveys ei ole siinä, että huolellisesti vältetään säädyttömiä käänteitä, vaan siinä, että tällaiset käänteet kokonaan puuttuvat. Todella täytyy koettaessaan niitä välttää, niitä ajatella; eikä todellakaan ole toista kieltä, jota käyttäen olisi vaikeampi puhua puhtaasti – mikä merkitys tälle sanalle annettaneenkin —, kuin ranskankieli. Lukija kun aina on taitavampi huomaamaan epäsiveätä merkitystä kuin mitä tekijä on sitä poistamaan, hän alati loukkaantuu kaikesta. Mitenkä se, mikä käy sisään saastaisista korvista voisi olla itseensä tartuttamatta tätä saastaa? Sitävastoin kansalla, jolla on hyvät tavat, on myöskin jokaista käsitettä vastaava sovelias sana, ja nämä sanat ovat aina säädylliset; sillä niitä käytetään aina säädyllisellä tavalla. On mahdotonta kuvitella siveämpää kieltä kuin raamatun kieli, juuri senvuoksi, että kaikki siinä on sanottu luontevan yksinkertaisesti. Jos tahtoo saada samat seikat säädyttömiksi, tarvitsee ainoastaan kääntää ne ranskaksi. Se minkä aion sanoa Émilelleni on kaikuva kokonaan säädylliseltä ja siveältä hänen korvissaan. Mutta jotta lukija siitä saisi saman vaikutuksen, pitäisi hänellä olla yhtä puhdas sydän kuin Émilellä.

Olenpa lisäksi sitä mieltä, että mietteet puheen todellisesta puhtaudesta ja paheen väärästä hienostelusta voisivat hyvin puolustaa paikkaansa ja olla hyödylliset niissä moraalia käsittelevissä keskusteluissa, joihin tämä aine johtaa; sillä oppiessaan siveellisyyden kieltä tulee oppilaani myöskin oppia ulkonaisen säädyllisyyden kieltä, ja hänen tulee samalla saada tietää, miksi nämä kaksi kieltä ovat niin erilaiset. Miten liekään, väitän puolestani seuraavaa: jos niiden tehottomien määräysten asemesta, joita ennen aikaa lakkaamatta saarnataan nuorisolle, ja joille se nauraa saavutettuaan iän, jolloin ne olisivat paikallaan, jos sanon minä, odottaa ja valmistaa sitä hetkeä, jolloin nuoriso kykenee ymmärtämään, ja jos silloin nuorukaiselle esittää luonnon lait täyden totuuden valossa, jos hänelle osottaa niitä ruumiillisia ja henkisiä kärsimyksiä, jotka näiden lakien rikkominen matkaansaa, mikä seikka todistaa niiden oikeuden; jos puhuen synnytyksen käsittämättömästä mysteeriosta huomauttaa nuorukaiselle sitä viehätystä, jonka luoja yhdistää tähän toimitukseen, tuota kaikkia muita poissulkevaa kiintymystä, joka saattaa sen niin suloiseksi ja vielä lisäksi uskollisuuden ja siveyden velvollisuuksia, jotka tuota toimitusta ympäröivät ja jotka kohottavat sen viehätystä toteuttamalla sen tarkoitusta; jos kuvaa avioliittoa ei ainoastaan mitä suloisimpana liittona, vaan myös loukkaamattomana ja pyhimpänä sopimuksena ja jos pontevasti panee painoa kaikkiin niihin perusteihin, jotka saattavat niin pyhät siteet kaikkien ihmisten kunnioitusta ansaitseviksi ja jotka tuottavat vihaa ja kirouksia sen päälle, joka uskaltaa niiden puhtautta saastuttaa; jos hänen eteensä luo vaikuttavan ja todellisuuden mukaisen kuvan irstauden kauheudesta, sen järjettömästä tylsyttäväisyydestä, ja siitä vähitellen ja huomaamatta yltyvästä vietistä, jonka vaikutuksesta ensimäinen harha-askel johtaa yhä uusiin hairahduksiin, lopulta syösten uhrinsa turmioon; jos, sanon minä, hänelle ilmeisen selvästi osottaa miten terveys, voima, rohkeus, hyveet, jopa itse rakkauskin ja kaikki ihmisen tosihyvä perustuu siveään mieleen, niin olen varma siitä, että hänet täten saatetaan tavoittelemaan ja rakastamaan tuota siveyttä ja että hän on oleva taipuvainen omaksumaan ne keinot, jotka hänelle tarjotaan tuon siveyden säilyttämiseksi. Sillä niin kauan kuin sitä säilyttää, sitä myös kunnioittaa. Sitä ylenkatsoo vasta silloin, kun sen on menettänyt.

On vallan väärä käsitys, että taipumus pahaan olisi kukistamaton ja ettei ihminen kykenisi sitä voittamaan, ennenkuin on tottunut lankeamaan sen pauloihin. Aurelius Victor kertoo,¹⁴⁵ että useat miehet tunsivat niin hehkuvaa rakkautta Kleopatraan, että vapaaehtoisesti hengellään ostivat yhden hänen seurassaan vietetyn yön, eikä tällainen uhraus ole mahdoton miehelle, joka on intohimon huumaama. Mutta olettakaamme, että mitä raivokkaimman intohimon valtaama mies, joka mitä vähimmin osaisi hillitä aistillisuuttaan, näkisi mestauksensa valmistukset ja välikappaleet, ollen varma että hän näiden kautta neljännestuntia myöhemmin olisi saava surmansa. Aivan varmaan tämä mies tästä hetkestä alkaen voittaisi kiusauksensa, jopa hän vallan helposti sitä voisi vastustaa. Pian se kauhea kuva, joka liittyisi tuohon viettelykseen, haihduttaisi itse viettelyksen, ja kun se näin alati kohtaisi vastustusta, se lopulta väsyisi palaamasta. Ainoastaan tahtomme laimeus aiheuttaa kaiken heikkoutemme, ja meillä on aina voimaa tehdä sitä, mitä voimakkaasti tahdomme: Volenti nihil difficile.¹⁴⁶ Oi, jospa kammoaisimme pahetta yhtä paljon kuin rakastamme elämää, niin pidättäytyisimme yhtä helposti houkuttelevasta rikoksesta kuin houkuttelevasta myrkystä, jota tarjotaan herkkupalassa!

Kuinka ei huomata, että, jos kaikki tässä suhteessa nuorukaiselle annetut ohjaukset ovat tehottomat, ne eivät vastaa hänen ikänsä käsityskykyä ja että on ylen tärkeätä annettaessa ohjeita minkä ikäisille ihmisille tahansa pukea nuo ohjeet muotoon, joka miellyttää. Puhukaa nuorukaiselle vakavasti, kun niin vaaditaan; mutta olkoon sanottavallanne aina sellainen viehätys, että se pakostakin panee teitä kuuntelemaan. Älkää kuivasti vastustako nuoren miehen mielihaluja, älkää tukahuttako hänen mielikuvitustaan, ohjatkaa sitä peläten, että se muuten synnyttää hirviöitä. Puhukaa hänelle rakkaudesta, naisista, huvituksista, puhukaa niin, että hän puheessanne havaitsee sellaista viehätystä, joka hyväilee hänen nuorta sydäntään. Älkää laiminlyökö mitään saavuttaaksenne hänen luottamuksensa. Ainoastaan ollen hänen uskottunsa olette hänen ohjaajansa. Silloin ei teidän enää tarvitse pelätä, että häntä ikävystytätte. Hän on antava teille enemmän aihetta puhumaan, kuin mitä itse haluattekaan.

En hetkeäkään epäile, että Émile itsestään on tuleva siihen, minne häntä tahdon johtaa, jos seuraamalla yllä mainittuja periaatteita olen osannut ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin ja jos olen osannut Émilelleni puhua tavalla, joka vastaa hänen ikänsä saavuttamaa käsityskantaa. Enkä myöskään epäile, että hän varsin mielellään on alistuva minun huolenpitooni ja että hän, häntä ympäröivien vaarojen syvästi järkyttämänä, on sanova minulle palavan innokkaasti kuin hänen ikäisensä nuori mies ainakin: "Oi ystäväni, suojelijani, opettajani, käyttäkää edelleen sitä täysivaltaisuutta, josta aiotte luopua juuri sillä hetkellä, jolloin minulle on tärkeintä, että sitä harjotatte. Tähän asti se on johtunut minun heikkoudestani, nyt on se teillä oleva sen nojalla, että minä sitä tahdon, ja se on oleva minulle kahta pyhempi. Puolustakaa minua kaikilta minua piirittäviltä vihollisilta, ja etenkin niiltä vihollisilta, jotka ovat omassa sydämessäni ja jotka minua pettävät. Valvokaa omien tekojenne tulosta, jotta se olisi teidän arvoisenne. Tahdon totella teidän lakejanne ja olen aina tahtova. Jos joskus olisin teitä kohtaan tottelematon, se tapahtuisi tahtomattani. Saattakaa minut vapaaksi suojelemalla minua intohimoiltani, jotka pakolla minut valtaavat. Estäkää minua olemasta niiden orjana ja pakottakaa minua olemaan oma valtiaani, niin etten tottele aistejani, vaan järkeäni."

Kun olette johtanut oppilaanne näin pitkälle (ja jos tämä ei onnistu, on se teidän vikanne), niin varokaa liian pian ottamasta hänen sanoistaan kiinni peläten, että, jos valtanne joskus voisi tuntua hänestä raskaalta, hän voisi luulla olevansa oikeutettu siitä vapautumaan syyttäen teitä hänen lupauksensa pakollisesta anastamisesta. Tällaisella hetkellä varomus ja arvokas vakaumus ovat paikallaan. Ja tällainen kanta on vaikuttava häneen kahta syvemmin, kun hän nyt ensi kerran huomaa teidän sille asettuvan.

Teidän tulee siis sanoa hänelle: "Nuori mies, teet ajattelemattomasti vaikeita sopimuksia; pitäisi ne ensin hyvin tuntea, ennenkuin on oikeus niitä tehdä. Et tiedä kuinka raivokkaasti aistillisuus tempaa ikäisesi paheiden kuiluun, tehden sen nautinnon houkuttelevaa kuvaa näyttämällä. Sielusi ei suinkaan ole halpamielinen, sen tiedän; et koskaan söisi sanaasi, mutta kuinka monasti ehkä katuisit sen antaneesi! Kuinka monasti kiroisit sitä miestä, joka sinua rakastaa, kun hänen on pakko raadella sydäntäsi pelastaakseen sinut uhkaavista vaaroista! Odysseuksen tavoin, joka seireenein laulun lumoamana huusi tovereilleen, että he irrottaisivat hänen kahleensa, sinä nautintojen hurmaamana olet tahtova murtaa sinua ehkäisevät siteet. Olet väsyttävä minua valituksillasi, olet soimaava minua hirmuvallastani silloin, kun mitä hellimmin harrastan parastasi. Vaikka yksinomaan ajattelen miten saattaisin sinut onnelliseksi, vedän puoleeni sinun vihasi. Oi Émileni! en koskaan voi kestää sitä surullista tietoisuutta, että sinä minua vihaat; sinun onnesikin on liian kallis siitä hinnasta. Rakas nuori mies, etkö huomaa, että velvottamalla itseäsi minua tottelemaan, samalla velvotat minua sinua ohjaamaan, unhottamaan itseni omistaakseni kaiken huolenpitoni sinulle, olemaan kuuntelematta sinun valituksiasi, napinaasi, alati vastustamaan sinun ja minun toivomuksia? Panet hartioilleni ikeen, joka on raskaampi kuin oma ikeesi. Ennenkuin me molemmat alistumme siihen, punnitkaamme voimiamme. Ota mietintäaikaa, anna samoin minulle aikaa asiata ajatellakseni, ja tiedä, että se, joka on kaikkein hitain lupaamaan, on uskollisin antamaansa lupausta pitämään."

Tietäköön myös lukija itse, että kuta enemmän hän epäröi ennenkuin sitoutuu lupaukseen, sitä helpompi on oleva sen lupauksen täyttämystä toteuttaa. On tärkeätä, että nuori mies tietää lupaavansa paljon ja että te lupaatte vielä enemmän. Kun hetki on tullut ja kun hän on niin sanoakseni allekirjoittanut kontrahdin, muuttakaa silloin puhetapaanne, luokaa niin paljo lempeyttä valtaanne, kuin olette ilmaissut osottavanne ankaruutta. Sanokaa hänelle: "Nuori ystäväni, kokemusta sinulta puuttuu, mutta minä olen menetellyt niin, ettei sinulta puutu järkevyyttä. Nyt kykenet kaikkialla näkemään minun menettelyni vaikuttimet; sinun tarvitsee ainoastaan odottaa kunnes tulet kylmäverisemmäksi. Tottele minua aina ensin ja kysy sitten käskyni syytä; tähän olen aina oleva valmis, niin pian kuin kykenet tyynesti minua kuuntelemaan, enkä koskaan ole epäröivä valita sinua tuomariksi meidän välillämme. Sinä lupaat olla taipuvainen ja tottelevainen, ja minä lupaan käyttäväni tätä tottelevaisuutta ainoastaan tehdäkseni sinut onnellisimmaksi kaikista ihmisistä. Takeena lupaukseni täyttämyksestä on minulla se menestyminen, joka tähän asti on tullut osaksesi. Jos voit löytää jonkun ikäisesi, joka olisi viettänyt yhtä onnellista elämää kuin sinä, niin en enempää lupaa mitään."

Kun täten olen perustellut valtani, on ensimäinen huoleni oleva syrjäyttää välttämättömyyttä sitä käyttää. En ole säästävä mitään vaivaa, yhä enemmän saavuttaakseni hänen luottamustaan ja tullakseni yhä enemmän hänen sydämensä uskotuksi ja hänen huviensa hallitsijaksi. Kaukana siitä, että tukahuttaisin hänen ikänsä taipumukset, olen päinvastoin niihin tutustumalla koettava saada keinon niitä hillitä. Olen perehtyvä hänen mielipiteisiinsä voidakseni niitä ohjata enkä suinkaan ole etsivä hänelle kaukaista onnea nykyisen kustannuksella. En tahdo, että hän joskus tulevaisuudessa on oleva onnellinen, vaan aina, jos tämä on mahdollista.

Monet, jotka viisaalla menettelyllä tahtoisivat ohjata nuorisoa siten, että se olisi turvattu aistillisuuden pauloilta, herättävät siinä kammoa rakkautta kohtaan ja tahtoisivat kernaasti saada nuorukaista pitämään rikoksena pelkkää rakkauden ajattelemistakin, ikäänkuin rakkaus olisi ainoastaan vanhuksia varten. Kaikilla näillä erhetyttävillä opetuksilla, joita sydän ei hyväksy, ei ole mitään vakuuttavaa voimaa. Nuori mies, jota varmempi vaisto johtaa, nauraa salaa noille ikäville perusohjeille, joita teeskentelee noudattavansa, vaikka hän itse teossa vaan odottaa sitä hetkeä, jolloin saa osottaa, että ne ovat turhia. Kaikki tämä on vasten luontoa. Seuraamalla päinvastaista tietä olen varmemmin saavuttava saman päämäärän. En suinkaan jätä ravitsematta sitä viehkeätä tunnetta, jota hän palavasti halajaa; olen päinvastoin kuvaileva sitä elämän ylimmäksi onneksi, sillä se se todella onkin. Ja koska tätä tunnetta hänelle kuvailen, tahdon, että hän antautuisi sen valtaan. Huomauttamalla hänelle minkä hurmauksen sydänten sopusointuinen liitto luo aistilliseen nautintoon, herätän hänessä inhoa irstailua kohtaan ja teen hänet viisaaksi herättämällä hänessä lemmentunteita.

Kuinka typerän yksipuolinen on se, joka pitää nuoren miehen herääviä aistillisia haluja pelkkinä järkevyyden opetusten esteinä. Minä puolestani pidän niitä oikeana keinona saattaa hänet näitä samoja opetuksia halukkaasti omistamaan. Ei mikään muu voi hillitä intohimoja kuin intohimot itse. Niiden mahdin avulla tulee voittaa niiden tyrannius, ja luonnosta itsestä tulee aina noutaa soveliaat keinot luonnon järjestämiseksi.

Émile ei ole luotu sitä varten, että aina eläisi yksin; ollen yhteiskunnan jäsen on hänellä velvollisuuksia, jotka hänen on täyttäminen. Luotuna elämään ihmisten parissa hänen tulee heidät tuntea. Hän tuntee ihmisen yleensä, hänen tulee vielä oppia tuntemaan yksilöt. Hän tietää mitä maailmassa tehdään; hänen on vielä ottaminen selville, miten siinä eletään. On aika näyttää hänelle tämän suuren näyttämön ulkopuolet, jonka kaikki salaiset näytännöt hän jo tuntee. Hän ei enää ole tarkastava sitä nuoren huimapään typerällä ihailulla, vaan arvostellen kuin terve- ja suorajärkinen mies ainakin. Tosin hänen intohimonsa voivat viedä häntä harhaan; milloin ne eivät johtaisi erehdyksiin niitä, jotka niiden valtoihin antautuvat? Mutta ainakaan eivät muiden ihmisten intohimot tule häntä pettämään. Jos hän ne huomaa, on hän näkevä ne viisaan silmällä, ilman että heidän esimerkkinsä on häntä villitsevä ja ilman että heidän ennakkoluulonsa viekottelevat häntä harhapoluille.

Samoin kuin on olemassa ikä, joka soveltuu tieteisiin perehtymiseen, on myöskin ikä, jolloin on sopiva perehtyä maailmantuntemukseen. Jokainen, joka sen saavuttaa liian nuorena, on koko ikänsä sen sitoma kykenemättä valitsemaan, punnitsemaan, ja joskohta hän on itserakkaasti taitonsa tunteva, ei hän koskaan oikein tiedä mitä tekee. Mutta se, joka saavuttaa saman tuntemuksen, sittenkuin kykenee käsittämään ne perusteet, joihin se nojaa, on seuraava sen ohjeita sitä suuremmalla tajulla ja siis myöskin tarkemmin ja luontevammin. Antakaa ohjattavakseni kahdentoista vuotias lapsi, jolla ei ole mitään tietoja, niin olen antava sen teille takaisin viidentoistavuotiaana yhtä tiedokkaana kuin se lapsi on, jota te olette opettanut hennosta iästä alkaen ja erotus on oleva ainoastaan se, että teidän oppilaanne tiedot ovat ainoastaan hänen muistissaan, mutta minun oppilaani tiedot hänen arvostelevassa ymmärryksessään. Tai päästäkää kahdenkymmenenvuotias nuori mies seuraelämään, ja jos hänellä on hyvä ohjaus on hän vuoden kuluttua oleva rakastettavampi ja arvostelevamman kohtelias kuin se, joka lapsuudestaan on liikkunut seuraelämässä. Edellinen näet kyeten punnitsemaan kaikkia seuraelämän eri muotojen syitä, jotka perustuvat eri ikään, säätyyn ja eri sukupuoliin, voi niistä johtaa määrättyjä perusohjeita ja ulottaa nämä odottamattomiinkin tapahtumiin. Jälkimäinen sitävastoin, jonka yksinomaisena ohjauksena on hänen seurustelutottumuksensa, on hämillään, kun outo tapaus esiintyy.

Kaikki Ranskan nuoret tytöt kasvatetaan luostareissa aina siihen ikään asti, jolloin heidät naitetaan. Huomaako siltä että heidän silloin on vaikea omaksua noita tapoja, jotka heille ovat niin uudet, ja voiko syyttää Pariisin naisia siitä, että he muka olisivat kömpelön ja hämmästyneen näköiset ja että eivät tuntisi seurustelutapoja sentähden, etteivät ole liikkuneet seuraelämässä lapsuudesta alkaen? Tämä ennakkoluulo johtuu itse seuraihmisistä, jotka eivät tunne mitään tärkeämpää kuin tämä mitätön tietomäärä ja jotka erehtyen kuvittelevat, ettei voi alkaa liian aikaisin sitä hankkiakseen.

On kyllä totta, ettei pidä odottaa liian kauan. Se, joka on viettänyt koko nuoruutensa ajan kaukana suuresta seuraelämästä, on lopun elämäänsä siinä liikkuessaan oleva hämillään, pakollisen näköinen, on puhuva aina sopimattomalla hetkellä ja on käytöksessään tuova ilmi kömpelyyttä ja taitamattomuutta, joista ei seuraelämässä liikkuminen enää voi vierottaa pois ja joka muuttuu kahta naurettavammaksi, jos ponnistelee siitä vapautuakseen. Jokaisella opiskelulla on sovelias aika, joka on tunnettava, ja vaaransa, jotka tulee välttää. Varsinkin kysymyksessä oleva opiskelu niitä tarjoaa kosolta, mutta minä en panekaan oppilastani niille alttiiksi ryhtymättä varokeinoihin noiden vaarojen torjumiseksi.

Jos metodini joka suhteessa saavuttaa tarkoituksensa, jos se väistäen yhtä epäkohtaa, välttää toisenkin, on se mielestäni hyvä ja minä olen osunut oikeaan. Tämän luulen huomaavani siitä apukeinosta, jonka metodini minulle tässä kohdin tarjoaa. Jos tahdon olla ankara ja kylmänkiskoinen oppilaalleni, menetän hänen luottamuksensa ja hän on pian salaava tarkoituksensa minulta. Jos taas tahdon olla kohtelias ja suvaitsevainen tai ummistaa silmäni, mitä häntä silloin hyödyttää olla johtoni alaisena? Siinä tapauksessa suorastaan hyväksyn hänen säännöttömän elintapansa ja huojennan hänen omaatuntoaan oman omantuntoni kustannuksella. Jos vien hänet seuraelämään siinä yksinomaisessa tarkoituksessa, että hän siellä saavuttaisi kokemusta, on hän saavuttava enemmän kokemusta kuin mitä tahdonkaan. Jos taas pidän hänet siitä erillään aina viimeiseen hetkeen asti, niin mitä hän silloin on oppinut minulta? Kaiken, paitsi ihmisille tärkeimmän taidon, nimittäin sen, että osaisi elää kanssaihmistensä parissa. Jos huolenpidollani koetan hänelle hankkia liian etäistä etua, ei hän ole paneva siihen mitään arvoa; hän näet panee arvoa ainoastaan nykyisyyteen. Jos tyydyn hankkimaan hänelle huvituksia, niin mitä hän sillä voittaa? Hän veltostuu, sen sijaan että siitä saisi oppia.

Pois kaikki tämä. Minun keinoni poistaa kaikki nämä vaikeudet. Sydämesi, näin sanon nuorelle miehelle, tarvitsee naistoveria; menkäämme etsimään sellaista naista, joka sinulle sopii. Hän kenties ei ole niin helposti löydettävissä, sillä oikea ansiokkaisuus on aina harvinainen. Mutta älkäämme hätäilkö älkäämmekä väsykö etsimästä. Epäilemättä sellainen nainen on olemassa, ja lopulta hänet löydämme, tai ainakin löydämme naisen, joka tuota ihannettamme enimmin lähentelee. Annettuani nuorelle miehelle tämän päämäärän, joka kylläkin hivelee hänen itserakkauttaan, vien hänet ulos maailmaan. Mitä muuta minun tarvitseekaan asiasta sanoa? Ettekö huomaa, että jo olen tehnyt kaikki?

Jokainen saattaa kuvitella onnistuuko minun, kuvatessani Émilelle hänen lemmittyään, hänessä herättää mielenkiintoa, osaanko hänelle tehdä miellyttäviksi ja rakkaiksi ne ominaisuudet, joita hänen tulee rakastaa, ja kykenenkö kääntämään hänen tunteensa siihen, mitä hänen tulee tavoitella, ja kääntämään ne pois siitä, mitä hänen tulee paeta. Olisinpa taitamattomin kaikista ihmisistä, ellen jo edeltäpäin voisi saattaa häntä rakastuneeksi, ennenkuin hän tuntee erityistä rakkautensa esinettä. Se ei merkitse mitään, että se rakkauden esine, jota hänelle kuvailen, on minun mielikuvitukseni luoma; riittää että tämä kuva panee hänet inhoamaan muita, jotka voisivat häntä viekotella ja että hänelle kaikkialla tarjoutuu vertauskohtia, jotka antavat hänen pitää omaa ihannettaan parempana hänen elämässä kohtaamiaan muita naisia, jotka häneen tekevät jonkun vaikutuksen. Mitäpä todellinen rakkaus muuta on kuin harhakuva, vaihe, luulotelma? Rakastamme paljon enemmän luomaamme ihannetta kuin sitä esinettä, johon tuon ihanteemme liitämme. Jos näkisimme rakkauden esineemme juuri sellaisena kuin se on, ei maan päällä olisi rakkautta. Kun lakkaamme rakastamasta, on rakastamamme henkilö sama kuin ennenkin, mutta me emme enää näe häntä samanlaisena. Lumouksen verho lankeaa ja rakkaus haihtuu. Kun siis luon Émilelle mielikuvituksen ihannekuvan, on minun vallassani vertailla, minun on helppo karkottaa todellisuusolioiden synnyttämät harhakuvat.

Silti en tahdo, että nuorta miestä petettäisiin hänelle kuvaamalla sellaista täydellisyyden perikuvaa, jota ei ole olemassa. Mutta olen suorittava valintani siten, että hänen tulevalla lemmityllään on sellaiset viat, jotka Émilelle soveltuvat ja häntä miellyttävät ja jotka ovat omansa korjaamaan hänen vikojaan. En myöskään tahdo, että hänelle valheteltaisiin, väittämällä että se rakkauden esine todella on olemassa, joka hänelle kuvataan. Mutta jos tämä kuva häntä miellyttää, hän pian on haluava sen vastinetta todellisuudessa. Toivomuksesta olettamukseen siirtyminen on helppo; tätä varten tarvitaan ainoastaan muutamia taitavia selityksiä, jotka havainnollisten piirteiden muodossa antavat tuolle kuvitellulle esineelle selvemmän totuudenleiman. Minä puolestani tahtoisin mennä niinkin pitkälle, että antaisin tuolle naiselle nimen. Sanoisin hymyillen: Olkoon tulevan morsiamesi nimi Sophie, tämä on hyväenteinen nimi;¹⁴⁷ jos sillä naisella, jonka tulet omaksesi valitsemaan, ei ole tätä nimeä, hän ainakin on oleva ansiokas sitä kantamaan. Voimmehan siis jo edeltäpäin osottaa hänelle tätä kunniaa. Kun on noudattanut kaikkia näitä yksityisseikkoja ja jos viisaasti osaa kiertäen välttää vastaamasta hänelle myöntävästi ja kieltävästi, ovat hänen epäilyksensä muuttuvat varmuudeksi. Hän on luuleva, että häneltä tahallisesti salataan hänen tuleva puolisonsa, jonka hän aikanansa on näkevä. Jos on päästy näin pitkälle ja jos hyvin valiten on näytetty hänelle tarvittavat luonnepiirteet, kaikki muu on oleva helppoa. Hänet saattaa melkein vaaratta viedä ulos maailmaan. Häntä tulee vaan suojella aistillisuuden houkutuksilta, hänen sydämensä on kyllä turvissa.

Joko Émile nyt kuvittelee minun luomaani rakastettavaa mallikuvaa todellisen henkilön muotoisena tai ei, niin tämä kuva, jos se on hyvin tehty, on yhtä suuresti saattava hänet mieltymään kaikkeen, mikä on tuon kuvan näköistä ja on vierottava hänet kaikesta, mikä ei ole sen näköistä, aivan kuin hän mielessään kätkisi todellisen henkilön kuvaa. Tässä siis on hyvin edullinen keino turvata hänen sydämensä niiltä vaaroilta, jotka häntä välttämättömästi tulevat kohtaamaan, ja hillitsemään hänen aistillisuuttaan mielikuvituksen avulla, ja se on ennen kaikkea pelastava hänet noiden "kasvattajattarien" käsistä, jotka kiskovat niin kalliin palkan ja jotka kasvattavat nuoren miehen kohteliaaksi riistämällä häneltä kaiken hänen kunniallisuutensa! Sophie on niin kaino! Millä silmin siis Émile on katseleva noiden mainittujen naisten tungettelevan houkuttelevaa käytöstapaa. Sophie on niin yksinkertaisen teeskentelemätön. Miten siis noiden naisten tavat voisivat häntä miellyttää? Hänen ihanteensa ja noista naisista saavuttamiensa kokemuksien välillä on liian suuri juopa, jotta he koskaan voisivat käydä hänelle vaarallisiksi.