Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 41

En vielä pysähdy tähän, vaan väitän, että hyve tuottaa yhtä paljon etua rakkaudelle kuin muille luonnon oikeuksille ja että rakastajattaren arvo sen kautta kohoaa yhtä paljon kuin aviovaimojen ja äitien. Ei ole olemassa oikeata rakkautta ilman innostusta eikä innostusta ilman todellista tai kuviteltua täydellisyyden esinettä, joka ainakin on olemassa rakastavan mielikuvituksessa. Mistä innostuisivatkaan rakastajat, joiden mielestä täydellisyys on haihtunut ja jotka rakkautensa esineessä näkevät pelkkää aistillisen nautinnon antajaa? Ei, sillä lailla sydän ei lämpene eikä antaudu noiden ylevien innonpurkausten valtoihin, jotka saattavat rakastajat autuaalliseen huumaukseen ja luovat hänen intohimoonsa sen viehätyksen. Tosin kaikki rakkaudessa on harhaluuloa, sen myönnän. Mutta todellista siinä ovat ne tunteet, jotka innostavat meitä ihailemaan sitä tosikauneutta, mitä ne panevat meitä rakastamaan. Tämä kauneus ei piile rakkauden esineessä, vaan on erehdyksiemme tulos. Vähät siitä! Uhraammeko silti vähemmän kaikki alhaiset tunteemme tuolle kuvitellulle täydellisyyden esikuvalle? Täyttyykö sydämemme silti vähemmän niiden hyveiden tietoisuudella, joita oletamme lemmityssä olevan? Vapaudummeko vähemmin inhimillisen minän alhaisuudesta? Missä olisi se rakastaja, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeänsä lemmittynsä puolesta, ja missä huomaa aistillista ja raakaa intohimoa miehessä, joka on valmis kuolemaan? Ivaamme vaeltavia ritareja! He kuitenkin tunsivat rakkauden, kun me sitävastoin emme enää tunne muuta kuin irstailua. Kun noita romanttisia periaatteita ruvettiin pitämään naurettavina, tämä muutos aiheutui vähemmän järkevyydestä kuin huonoista tavoista.

Tarkastettakoon mitä vuosisataa tahansa, niin luonnolliset suhteet eivät muutu. Niistä johtuvat epäkohdat ja sopusuhtaisuudet ovat aina samat; ennakkoluulot, vaikka anastavatkin järkevyyden kauniin nimen, muuttavat ainoastaan ulkokuorta. Itsehillitsemys on aina oleva jotakin suurta ja kaunista, vaikka se ei johtaisikaan muuhun kuin haaveellisten vakaumusten toteuttamiseen. Ja todet kunniallisuuden vaikuttimet valtaavat aina jokaisen arvostelukykyisen naisen sydämen, joka osaa asemastaan hakea onneaan. Siveys epäilemättä on suloinen hyve kauniille naiselle, jolla on vähänkin sielun ylevyyttä. Nähdessään koko maailman jalkojensa juuressa hän viettää riemuvoittoa kaikesta ja itsestään. Hän pystyttää omaan sydämeensä valtaistuimen, jonka eteen kaikki tulevat kunnioittaen kumartamaan. Hellyyden tai mustasukkaisuuden tunteet, jotka kuitenkin aina ovat kunnioittavaa laatua, ollen molempien sukupuolten tuntemia, yleinen ja oma arvonpano suorittavat hänelle lakkaamatta korvausverona kunniaa, joka yllin kyllin palkitsee muutamien hetkien taistelun. Kieltäytymisen aiheuttama haikeus on hetkellinen, mutta sen palkka on pysyvä. Mikä nautinto jalolle sielulle, kun hyveen aiheuttama itsetietoisuus yhtyy kauneuteen. Miten yleviksi romaanisankarittaria kuvattaneenkin, niin tuollainen jalo nainen on tunteva puhtaampaa iloa kuin Lais ja Kleopatra. Ja kun hänen kauneutensa on haihtunut, on hänen kunniansa ja ilonsa kuitenkin vielä pysyvä. Ainoastaan sellainen nainen saattaa nauttia menneisyydestäänkin.

Kuta suuremmat ja vaivalloisemmat velvollisuudet ovat, sitä selvemmät ja painavammat tulee niiden järkisyiden olla, joihin ne perustetaan. Käytetään usein jonkunlaista jumalista puhetapaa, kun käsitellään mitä vakavimpia kysymyksiä, ja tuolla puhetavalla väsytetään nuorten naisten korvat, voimatta heissä herättää toivottua vakaumusta. Tällaisesta puhetavasta, joka varsin vähän vastaa heidän ajatusmaailmaansa, sekä siitä, että he itsekseen panevat siihen niin vähän arvoa, johtuu heidän herkkyytensä seuraamaan omia pyyteitään, heiltä kun puuttuu itse asiaan perustuvia järkisyitä. Nuorella naisella, joka on kasvatettu järkevästi ja hurskaasti, on epäilemättä vahvoja aseita viettelemyksiä vastaan. Mutta sellainen nuori nainen, jonka sydäntä tai oikeammin korvia yksinomaan ravitaan mystillisillä laverruksilla, joutuu aivan varmaan ensimäisen taitavan viettelijän uhriksi, jonka tielle sattuu. Eipä nuori ja kaunis nainen koskaan ole halveksiva ruumistaan, eikä hän koskaan ole toden teolla sureva niitä suuria syntejä, joihin hänen kauneutensa on saattanut hänet lankeamaan, hän ei koskaan ole vilpittömästi ja Jumalan edessä itkevä sitä, että on himon esineenä, hän ei koskaan ole itsekseen uskova että sydämen viehkein tunne on saatanan keksintö. Antakaa hänelle toisia sisäisiä perusteita, joita hän käsittää, sillä nuo tuollaiset perusteet eivät häneen vaikuta. Vielä pahemmalla kannalla ovat asiat, jos hänen käsitteensä saatetaan toisilleen ristiriitaisiksi, kuten varsin usein tapahtuu, ja jos, sittenkuin on nöyryytetty häntä kuvaamalla hänen ruumistaan ja kauneuttaan synnin saastuttamiksi, koetetaan saada häntä kunnioittamaan ruumistaan Jeesuksen Kristuksen temppelinä – tuota samaa ruumista, joka hänelle on saatettu niin halveksittavaksi. Liian ylevät ja liian alhaiset käsitteet ovat molemmat yhtä tehottomat, eivätkä ne voi soveltua yhteen. Tulee käyttää järkisyitä, jotka soveltuvat naissukupuolelle ja nuorelle iälle. Velvollisuudelle myönnetty kunnioitus on voimakas ainoastaan siinä määrin, kuin siihen yhdistetään vaikuttimia, jotka innostavat meitä sitä täyttämään!

Qvae quia non liceat non facit, illa facit.¹⁷¹

Eipä luulisi Ovidiuksen langettavan näin ankaraa arvostelua.

Jos siis tahdotte nuorissa naisissa herättää rakkautta hyviin tapoihin, niin älkää lakkaamatta sanoko heille: olkaa siveitä, vaan synnyttäkää heissä suuri harrastus siveyteen, saattakaa heidät täydelleen tajuamaan sen arvo; siten saatatte heidät sitä rakastamaan. Ei riitä herättää tätä harrastusta vasta kaukaisen tulevaisuuden varalle. Osottakaa jo nykyhetkellä, miten tärkeä se on heille heidän ikäsuhteisiinsa ja heidän ihailijoidensa luonteeseen nähden. Kuvatkaa heille kunnon miestä, ansiokasta miestä, opettakaa heitä häntä tuntemaan ja rakastamaan, ja rakastamaan omasta puolestaan. Todistakaa heille, että tuollainen mies yksin voi tehdä heidät onnellisiksi, olkoot he sitten hänen ystävättäriään, vaimojaan tai rakastajattariaan. Lähentäkää heihin hyvettä järkevyyden tietä pitkin: saattakaa heidät huomaamaan, että heidän sukupuolensa valta ja kaikki edut eivät perustu ainoastaan heidän hyvään käytöstapaansa ja hyviin tapoihinsa, vaan myöskin miehen samoihin ominaisuuksiin, että heillä on varsin vähän vaikutusvaltaa halpoihin ja alhaisiin mieliin, että mies vasta silloin oikein osaa kunnioittaa ja ihailla lemmittyään, kun hän kunnioittaa hyvettä. Silloin voitte olla varma siitä, että kuvailemalla heille meidän päiviemme tapoja, heissä herätätte todellista inhoa niitä kohtaan. Näyttämällä heille millaiset muoti-ihmiset ovat, saatatte ne heille halveksituiksi. Jos vierotatte heidät pois tuollaisten ihmisten periaatteista, jos esitätte heidän tunteensa niiden vastenmielisessä valossa ja herätätte ylenkatsetta heidän turhamaiseen kohteliaisuuteensa, viritätte heissä eloon jalomman kunnianhimon, nimittäin halun hallita suuria ja vahvoja sieluja, Spartan naisten kunnianhimon, joka tavotteli miesten johtamista. Rohkea, julkea, juonitteleva nainen, joka houkuttelee rakastajiaan ainoastaan keimailullaan ja osaa pysyttää heitä luonaan ainoastaan suosionsa lahjottamisella, saa heitä tottelemaan ainoastaan palvelijoiden tavoin, kun on kysymys halpojen ja alhaisten palvelusten täyttämisestä; mutta tärkeissä ja vakavissa asioissa hän on vailla vaikutusvaltaa heidän suhteensa. Mutta nainen, joka samalla on kunniallinen, rakastettava ja viisas, nainen, joka pakottaa ihailijansa häntä kunnioittamaan sanalla sanoen nainen, joka kunnioituksen nojalla ylläpitää rakkautta, lähettää yhden ainoan merkin annettuaan rakastajansa maailman ääriin, taisteluun, kunniaan, kuoloon, minne vaan tahtoo. Tämä hänen hallitsemisensa on mielestäni kaunis ja ansaitsee kyllä, että sen saavuttamiseksi tehdään uhrauksia.¹⁷²

Tähän henkeen on Sophie kasvatettu, ja hänen kasvatuksensa on vaatinut enemmän huolellisuutta kuin vaivaa, kun näet pikemmin on seurattu hänen harrastuksiaan, kuin häntä on vaivattu. Mainitkaamme nyt sananen hänen persoonastaan sen kuvan mukaisesti, jonka hänestä olen Émilelle tarjonnut ja jonka hän itse mielikuvituksessaan on luonut puolisosta, joka voi tehdä hänet onnelliseksi.

Mainitsen yhä vielä toistamiseen, että jätän syrjään kaikki ihmeet. Émile ei ole mikään ihme eikä Sophie liioin. Émile on mies ja Sophie nainen; siinä koko heidän kunniansa. Siinä sukupuoli-ominaisuuksien sekaannuksessa, joka meidän päivinämme vallitsee, on melkein ihme, jos joku kaikilta ominaisuuksiltaan kuuluu omaan sukupuoleensa.

Sophiella on hyvät taipumukset ja hyvä luonne. Hänellä on hyvin tunteellinen sydän, ja tämä suuri tunteellisuus antaa hänen mielikuvitukselleen joskus viekkauden, jota on vaikea hillitä. Hänen älynsä ei ole niin terävä kuin se on asioiden ytimeen tunkeva, hänen mielialansa ovat hilpeät, mutta kuitenkin vaihtelevat, hänen kasvonsa ovat tavalliset, mutta samalla miellyttävät. Hänen kasvojensa ilmeet todistavat henkevyyttä, eivätkä ne valehtele. Saattaa lähestyä häntä välinpitämättömänä, mutta ei voi lähteä hänen luotaan saamatta hänestä syvää vaikutusta. Toisilla naisilla saattaa olla sellaisia hyviä ominaisuuksia, jotka häneltä puuttuvat; toisilla taas on vielä suuremmassa määrin hänen hyviä ominaisuuksiaan. Mutta ei yhdelläkään ole parempaa ominaisuuksien yhtymää, joka muodostaa onnellisen luonteen. Hän osaa käyttää edukseen vikojansakin, ja jos hän olisi täydellisempi, hän miellyttäisi paljon vähemmän.

Sophie ei ole kaunis, mutta hänen seurassaan miehet unhottavat kauniit naiset, ja nämä ovat hänen seurassaan tyytymättömät itseensä. Ensi näkemältä hän tuskin on sievä, mutta kuta useammin häntä näkee, sitä kauniimmalta hän tuntuu. Hänen persoonansa voittaa siinä, missä niin monet muut menettävät, ja sitä, minkä hän kerran on voittanut, hän ei enää menetä. Toisella naisella saattaa olla kauniimmat silmät, kauniimpi suu, voimakkaamman vaikutuksen tekevä vartalo; mutta eipä toisella ole sen miellyttävämpää kasvua, kauniimpaa ihoa, valkeampaa kättä, sirompaa ja pienempää jalkaa, lempeämpää katsetta, liikuttavampia kasvonpiirteitä. Häikäisemättä hän herättää mielenkiintoa ja hurmaa, ja vaikeata on sanoa miksi.

Sophie pitää sievistä puvuista ja ymmärtää niitä hankkia. Hänen äidillään ei ole muuta kamarineittä kuin hän. Hänellä on sangen hyvä pukeutumisaisti, mutta hän vihaa upeita pukimia. Hänen vaatteissaan huomaa aina yksinkertaisuuden yhtyneen hienouteen; hän ei rakasta mitään loistokasta, vaan ainoastaan sellaista, mikä pukee. Hän ei tunne muodissa olevia värejä, mutta tietää erinomaisen hyvin, mitkä värit hänelle sopivat. Ei ole ainoatakaan nuorta naista, joka näyttäisi panevan vähemmän huolta pukuunsa kuin hän ja jonka puku olisi valitumpi. Joskohta ei yksikään hänen pukunsa osa ole sattumalta hankittu, ei se kuitenkaan ilmaise kuinka suurta taidokkaisuutta on käytetty sen valinnassa. Hänen pukimensa on näennäisesti hyvin vaatimaton, mutta itse teossa hyvin soma ja miellyttävä. Hän ei paljasta sulouksiaan, vaan päinvastoin verhoaa niitä, mutta hän verhoaa niitä siten, että näkee niiden haamoittavan esiin verhon takaa. Kun hänet näkee, huudahtaa: "tuossa on siveä ja viisas tyttö!" Jos kauemmin viipyy hänen seurassaan, silmät ja sydän tarkastavat koko hänen persoonaansa, ilman että niitä voi kääntää hänestä pois, ja tekisi mieli sanoa, että koko tämä niin yksinkertainen vaatetus verhoaa häntä ainoastaan sitä varten, että mielikuvitus sen kappale kappaleelta riistäisi pois.

Sophiella on luontaisia taipumuksia. Hän on tietoinen niistä eikä ole niitä laiminlyönyt. Mutta kun hänellä ei ole ollut tilaisuutta niitä erityisen taiteellisesti kehittää, hän on tyytynyt harjottamaan somaa ääntänsä laulamaan puhtaasti ja tarkasti sekä aistikkaasti, pieniä jalkojaan astumaan kevyesti, helposti, notkeasti, ja on lisäksi opetellut kumartamaan vapaan sulavasti ja ilman kömpelyyttä, tehden sen kaikenlaisissa eri tiloissa. Muuten hänellä ei ole ollut muuta laulunopettajaa kuin isänsä, ei muuta tanssinopettajaa kuin äitinsä, ja läheisyydessä asuva urkuri on antanut muutamia pianotunteja säestystä varten; tätä taitoa hän sittemmin on omin päin viljellyt. Alussa hän koetti vaan saattaa valkean kätensä näyttämään sievältä mustilla koskettimilla. Sitten hän huomasi että pianon kuiva ja terävä ääni teki ihmisäänen kaiun pehmeämmäksi, ja vähitellen hänen korvansa tottui erottamaan soinnoksia. Tullessaan vanhemmaksi hän on alkanut tuntea esityksen tunteellisuuden viehätystä ja rakastaa musiikkia sen itsensä tähden. Mutta tämä on enemmän taideharrastusta kuin todellista taipumusta; hän näet ei osaa nuottien mukaan soittaa sävelmää.

Parhaiten Sophie osaa, parhaiten hänelle on opetettu hänen sukupuolensa töitä, jopa sellaisiakin, joihin tavallisesti ei kiinnitetä huomiota, kuten hameidensa leikkaamista ja ompelemista. Ei ole ainoataan ompelutyötä, jota hän ei osaisi, ja jota hän ei tekisi mielellään. Mutta enimmin kaikista käsitöistä hän pitää pitsien solmustelemisesta, sillä ei mikään muu käsityö aiheuta niin miellyttävää asentoa eikä niin siroa ja kevyttä sormienliikettä. Hän on myös perehtynyt taloudenhoitoon yksityiskohtia myöten. Hän osaa hallita keittiötä ja ruokakomeroa. Hän tuntee ruokatavaroiden hinnan ja laadun; hän osaa sangen hyvin kirjanpitoa, hän on äitinsä hovimestari. Koska hänen kutsumuksensa on kerran itse tulla perheenäidiksi, hän ohjatessaan synnyinkotiaan oppii ohjaamaan omaa kotiaan. Hän osaa auttaa palvelijoita heidän töissään ja tekee sen aina kernaasti. Ainoastaan sitä voi hyvin neuvoillaan ohjata, minkä itse osaa toimittaa. Tämän vuoksi hänen äitinsä näin pitää häntä työssä ja toimessa. Sophien ajatukset eivät tosin vielä ulotu niin kauas tulevaisuuteen. Hänen ainoana päämääränään on hänen äitinsä palveleminen ja hänen huolitaakkansa huojentaminen. On kuitenkin totta, ettei hän kaikkia tehtäviään suorita yhtä suurella mielihyvällä. Niinpä hän, vaikka onkin herkkusuu, ei pidä keittiötoimista. Ruuanvalmistamiseen yhtyvät askareet ovat hänelle vastenmieliset, hänen mielestään ne eivät koskaan ole tarpeeksi puhtaat. Hän on tässä suhteessa äärettömän herkkä, ja tästä hänen herkkämielisyydestään, joka on kehittynyt liiallisuuteen, on tullut eräs hänen vikojaan. Kernaammin hän antaisi koko päivällisruuan pudota tuleen, kuin antaisi hihapitsiensä likaantua Samasta syystä hän on aina tuntenut vastenmielisyyttä puutarhanhoidon ohjausta kohtaan. Multa on hänen mielestään likaista. Niinpian kuin hän näkee lantaläjän, luulee hän tuntevansa sen pahan hajan.

Tähän hänen vikaansa on syynä hänen äitinsä opetus. Äidin mielestä ensimäisiä naisen oikeuksista on puhtaus; se on erityinen, välttämätön, luonnon asettama velvollisuus. Ei ole maailmassa mitään inhottavampaa kuin likainen vaimo, ja mies, joka sellaista vaimoa inhoaa, on aina oikeassa. Sophien äiti on niin paljon saarnannut tätä velvollisuutta tyttärelleen, hän on häneltä vaatinut niin suurta siisteyttä mitä omaan persoonaansa tulee, mitä tulee hänen vaatteisiinsa, huoneeseensa, työhönsä, pukeutumiseensa, että hänen tarkkaavaisuutensa tässä suhteessa on muuttunut tavaksi ja anastaa suuren osan hänen aikaansa ja muutenkin melkoisen sijan hänen huomiossaan. Sentähden kaikessa, minkä hän tekee, hänen ensimäinen huolensa on tehdä se puhtaasti; se, että hän sen hyvin tekee, astuu toiseen sijaan.

Kuitenkaan kaikki tämä ei ole muuttunut turhaksi teeskentelyksi ja heikoksi ylellisyyskiihkoksi. Komeilun hienostelu ei suinkaan ole hänen pyyteidensä päämäärä. Hänen huoneeseensa ei koskaan tule muuta kuin yksinkertaista raitista vettä; hän ei tunne muuta hyvää hajua kuin kukkien tuoksua, eikä hänen miehensä koskaan ole vetävä sieraimiinsa suloisempaa tuoksua, kuin hänen henkäyksensä. Lopuksi on mainittava, ettei se tarkkaavaisuus, jonka hän omistaa persoonansa ulkonaiseen hoitoon, saata häntä unhottamaan, että hän on velkapää omistamaan elämänsä ja aikansa jalommille toimille. Hän ei tunne tai halveksii tuota ylenmääräistä ruumiillista puhtautta, joka saastuttaa sielun. Sophie ei ainoastaan ole ruumiillista puhtautta harrastava, hänen sielunsakin on puhdas.

Sanoin, että Sophie on herkkusuu; se hän oli luonnostaan, mutta hän on totuttanut itsensä kohtuulliseksi ruuassa, ja nyt hän harjottaa tätä kohtuullisuutta hyveenä. Tyttöjen laita ei ole sama kuin poikien, joita melkoisessa määrin voi heidän herkullisuuttaan tyydyttämällä hallita. Jos tämän taipumuksen sallitaan jäädä tyttölapsiin, sillä on arveluttavat seuraukset; on suorastaan vaarallista olla sitä poistamatta. Kun Sophie pienenä yksin meni äitinsä huoneeseen, ei hän aina sieltä palannut tyhjin käsin, eikä hänen omatuntonsa ollut vallan puhdas makeisiin nähden. Hänen äitinsä yllätti hänet, nuhteli ja rankaisi häntä ja antoi hänen paastota. Lopulta sai hän tyttärensä käsittämään, että makeiset turmelevat hampaat ja liika syöminen pöhöttää ruumiin. Näin Sophie teki parannuksen; tultuaan suuremmaksi on hänessä herännyt toisenlainen maku, joka on vierottanut hänet tästä alhaisesta aistillisesta mausta. Herkutteleminen menettää heti valtansa sekä naisiin että miehiin nähden, kun sydämen jalot tunteet alkavat paisua. Sophie on, mitä ruokalajeihin tulee, säilyttänyt sukupuolelleen ominaisen maun, hän pitää maitoruuista ja makeista ruokalajeista; hän pitää leivoksista ja väliruuista, mutta varsin vähän lihasta. Hän ei koskaan ole maistanut viiniä eikä väkeviä liköörejä. Muuten hän kaikkea syö varsin kohtuullisesti. Toimittaahan hänen sukupuolensa paljon vähemmän työläitä askareita kuin me miehet, ja hänen voimansa tarvitsevat siis vähemmän korvausta. Yleensä hän pitää kaikista hyvistä ruuista ja panee niihin arvoa; mutta hän osaa myös tyytyä vähemmän hyviin ruokiin, ilman että tämä puute häntä vaivaa.

Sophiella on miellyttävät, vaikkei loistavat henkiset kyvyt; hänen älykkäisyytensä on varma, joskaan ei syvä; sanalla sanoen hänen kyvyistään ei sanota mitään erityistä, sillä ne ovat samat kuin tavallisilla ihmisillä yleensä. Hänen henkensä, kykynsä miellyttävät aina niitä henkilöitä, jotka puhuvat hänen kanssaan, joskohta niissä ei ole mitään kaunistelevaa, mikä meidän käsityksemme mukaan kuuluu naisten henkiseen kasvatukseen. Hänen sivistyksensä näet ei ole muodostunut kirjojen luvusta, vaan hänen keskusteluistaan vanhempiensa kanssa, hänen omista mietteistään ja niistä havainnoista, jotka hän on tehnyt siinä vähäisessä seurustelupiirissä, jonka yhteyteen hänellä on ollut tilaisuutta tulla. Sophie on luonnostaan iloinen; lapsena hän oli vallatonkin, mutta hänen äitinsä on vähitellen onnistunut hillitsemään hänen rajun luontonsa, peläten, ettei liian äkillinen käänne aavistamatta olisi tehnyt selväksi, että tuollainen hillitseminen oli välttämätön. Sophie on siis tullut siveäksi ja ennen aikaa hiljaiseksi; ja nyt kun tuo aika on tullut, on hänen helpompi säilyttää omaksumansa ryhti, kuin mitä olisi ollut, jos ei olisi annettu hänen käsittää muutoksensa syytä. Nyt on miellyttävää nähdä kuinka hänessä joskus vielä heräävät vanhat tavat ja kuinka hän antautuu lapselliseen vilkkauteen, mutta sitten heti äkkiä muuttuu miettiväksi, vaikenee, luo alas katseensa ja punastuu. Onhan luonnollista, että hän ollessaan tällä kahden iän rajalla, jossakin määrin omistaa kummankin ominaisuuksia. Sophie on liian tunteellinen, jotta hänen mielialansa aina voisivat olla samanlaiset, mutta hänen mielensä on liian lempeä, jotta tämä tunteellisuus voisi muille tuottaa ikävyyksiä; ainoastaan hänelle itselleen tuo tunteellisuus tuottaa ikäviä hetkiä. Yksi ainoa loukkaava sana riittää tekemään hänen mielensä raskaaksi, joskohta hän ei näytä mielipahaansa; hän näet silloin koettaa päästä muiden seurasta mennäkseen itkemään. Jos keskellä hänen itkemistään isä tai äiti häntä kutsuu yhdelläkin ainoalla sanalla, hän tulee heti leikkimään ja nauramaan, taitavasti pyyhkien kyyneleet silmistään ja koettaen tukahuttaa nyyhkytyksensä.

Hän ei liioin ole kokonaan vapaa itsepäisyydestä. Jos hänen paha tuulensa kiihottuu, se muuttuu uhkamielisyydeksi, ja silloin hän saattaa unhottaa malttinsa. Mutta jos antaa hänen tyyntyä, niin saa nähdä, että se tapa, jolla hän taas koettaa hyvittää ikävän tekonsa, on melkein luettava hänelle ansioksi. Jos häntä rangaistaan, hän on taipuisa ja nöyrä ja huomaa, ettei hänen häpeänsä niin paljoa johdu rangaistuksesta kuin hänen vikansa tietoisuudesta. Jos ei hänelle sano mitään, ei hän koskaan ole itsestään vikaansa katumatta, ja tämän hän tekee niin vilpittömästi ja niin miellyttävästi, että on mahdotonta olla hänelle suuttunut. Hän olisi valmis alhaisimmankin palvelijan läsnäollessa suutelemaan maata, eikä tämä alentuminen häntä ollenkaan surettaisi, ja niin pian kuin hän on saanut anteeksi, hänen ilonsa ja hyväilynsä osottavat, mistä taakasta hänen sydämensä on vapautunut. Sanalla sanoen, hän kestää kärsivällisesti toisten väärät teot, ja hyvittää alttiisti omat vikansa. Tällainen on hänen sukupuolensa rakastettava luonne, ennenkuin me olemme sen turmelleet. Nainen on luotu alistumaan miehen tahtoon, jopa kestämään vääryyttäkin hänen puoleltaan. Nuoria poikia taas ei koskaan voi samanlaiseen taivuttaa. Sisäinen tunne heissä nousee ja kapinoi vääryyttä vastaan; luonto ei ole tehnyt heitä sellaisiksi, että he sitä sietäisivät.

gravem Pelidae

stomachum cedere

nescii.¹⁷³

Sophie on uskonnollinen, mutta hänen uskonnollisuutensa on järkevä ja yksinkertainen; siinä on vähän dogmeja ja vielä vähemmän hartaudenharjotuksia, tai oikeammin sanoen: hän ei tunne muuta olennaista uskollisuuden ilmausta kuin moraalin harjoittamiseen, ja senvuoksi hän omistaa koko elämänsä palvellakseen Jumalaa tekemällä hyvää. Koko se opetus, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle tässä suhteessa antaneet, on tähdännyt siihen, että he totuttaisivat hänet kunnioittavaan alistumiseen, minkä vuoksi he alati ovat sanoneet: "Tyttäremme, nuo tiedot eivät ole ikäsi kehityksen mukaiset; miehesi on ne sinulle selvittävä, kun sopiva aika tulee." Muuten he eivät pidä hänelle pitkiä saarnoja jumalisuudesta, vaan tyytyvät saarnaamaan sitä hänelle esimerkillään, ja tämä esimerkki on syvälle painunut hänen sydämeensä.

Sophie rakastaa hyvettä; tämä rakkaus on muuttunut hänessä vallan hallitsevaksi intohimoksi. Hän rakastaa hyvettä, koska ei ole mitään niin kaunista kuin se on; hän sitä rakastaa, se kun on naisen kunnia ja kun hyveinen nainen hänen mielestään on melkein enkelin arvoinen; hän rakastaa sitä onnen oikeana tienä ja sentähden, että hän näkee pelkkää kurjuutta, avuttomuutta, onnettomuutta ja häpeää siveettömän naisen elämässä. Hän rakastaa sitä vihdoin sentähden, että se on rakas hänen kunnianarvoiselle isälleen, hänen hellälle ja arvokkaalle äidilleen. Hänen vanhempansa näet eivät tyydy tuntemaan onnellisuutta omista hyveistään, vaan tahtovat sitä tuntea tyttärensäkin hyveellisyyden nojalla, ja tyttären ensimäinen onnen ehto on saattaa vanhempansa onnellisiksi. Kaikki nämä tunteet herättävät hänessä innostuksen, joka ylentää hänen mieltänsä ja joka alistaa kaikki hänen pikku pyyteensä niin jalon intohimon alaisiksi. Sophie on oleva sievä ja kunniallinen viimeiseen henkäykseensä asti; sen hän on vannonut sydämessään, ja tämän valan hän on vannonut iässä, jolloin hän jo käsitti, miten vaikeata on sellaista valaa täyttää; hän on sen vannonut silloin, kun hänen olisi pitänyt pidättäytyä sellaisesta sitoumuksesta, jos hänen aistillisuutensa olisi näyttänyt vaativan herruutta hänen ylitsensä.

Sophie ei ole tuollainen rakastettava ranskatar, joka on luonnonlaadultaan kylmä ja turhamielisyydestä kiemaileva, tahtoen ennemmin loistaa kuin miellyttää, hakien ennemmin huvittavaa ajanvietettä kuin todellista iloa. Sophien mieltä kalvaa ainoastaan rakastamisen halu; se tunkeutuu hänen mieleensä ja tekee hänet levottomaksi keskellä kemuja. Hän on menettänyt entisen hilpeytensä; vallattomat leikit eivät enää häntä miellytä. Kaukana siitä, että hän pelkäisi yksinäisyyden häntä ikävystyttävän, hän sitä päinvastoin hakee. Hän siellä ajattelee sitä miestä, joka on saattava sen hänelle suloiseksi. Kaikki hänelle välinpitämättömät henkilöt ovat hänen vastuksenaan. Hän ei halua ihailijoita, vaan lemmittyä. Hän tahtoo kernaammin miellyttää yhtä ainoata kunnon miestä, ja häntä aina miellyttää, kuin saavuttaa muotinaisen maineen, jota kestää päivän, mutta joka seuraavana päivänä saattaa ivanaurun alaiseksi.

Naisten arvostelukyky kehittyy aikaisemmin kuin miesten, Koska näet naiset melkein lapsuudesta alkaen ovat puolustautumistilassa ja koska heille on uskottu niin kalliin aarteen vaikea hoitaminen, heidän välttämättömästi tulee aikaisemmin tuntea hyvä ja paha. Sophie on joka suhteessa aikaisin kehittynyt, koska hänen luonnonlaatunsa tätä kehitystä jouduttaa, ja sentähden hänen arvostelukykynsäkin muodostuu aikaisemmin kuin muilla hänen ikäisillään tytöillä. Tämä ei ole ollenkaan kummallista: eihän henkinen kypsyys kaikissa esiinny samaan aikaan.

Sophie tuntee hyvin oman sukupuolensa kuten myös miesten velvollisuudet. Hän tuntee miesten viat ja naisten paheet. Hän tuntee myöskin yhtä hyvin päinvastaiset ominaisuudet ja hyveet, ja on painanut ne kaikki syvälle sydämeensä. Ei saata olla sen korkeampaa luuloa kunniallisesta naisesta kuin mikä hänellä on, eikä tämä käsitys häntä pelota. Mutta tietenkin hän suuremmalla mielihyvällä kiinnittää huomionsa kunnon mieheen. Hän näet tietää olevansa luotu sellaista miestä varten, että hän on hänen arvoisensa, että hän hänelle voi antaa samanlaista onnea, jota itse häneltä saa. Hän tietää varsin hyvin, että hän tuollaisen miehen on oikeaksi tunteva, kunhan hän vaan hänet kohtaa.

Naiset ovat miesten ansioiden luonnollisia tuomareita, samoin kuin miehet ovat naisten ansioiden arvostelijoita. Tämä seikka perustuu molemminpuolisiin oikeuksiin, ja kumpikin puoli sen hyvin tietää. Sophie tuntee tämän oikeutensa ja käyttää sitä, mutta vaatimattomasti, kuten sopii hänen ikäiselleen nuorelle naiselle, hänen kokemattomuudelleen ja asemalleen. Hän arvostelee ainoastaan sellaisia seikkoja, joita kykenee käsittämään, ja harjottaa arvosteluansa ainoastaan silloin, kun siitä voi kehittää jotakin hyödyllistä periaatetta. Poissaolevista hän puhuu mitä varovaisimmin, varsinkin naisista. Hän tietää että naiset tulevat parjaaviksi ja purevan ivallisiksi, kun he rupeavat puhumaan omasta sukupuolestaan. Niin, kauan kuin he rajoittuvat arvostelemaan miehiä, he ovat aina tasapuolisia. Sophie rajoittaa siis arvostelunsa miehiin. Mitä naisiin tulee, hän puhuu heistä, vaan kaiken sen hyvän, minkä heistä tietää. Hän arvelee olevansa velkapää osottamaan tätä kunniaa omalle sukupuolelleen. Niistä naisista taas, joista hänellä ei ole mitään hyvää sanottavaa, hän ei sano mitään, ja tämän hänen menettelynsä hyvin ymmärtää.

Sophiella on varsin vähän hienon maailman seurustelutottumusta; mutta hän on kohtelias ja tarkkaavainen ja on käyttäymisessään aina miellyttävä. Onnellinen luonto häntä auttaa paljon paremmin kuin kaikki taidot. Hänellä on oma omituinen kohteliaisuutensa, joka ei johdu mistään kaavamaisista säännöistä, joka ei ole muodin orjuuden alainen, joka ei vaihtele eri muotien mukaan, joka ei tee mitään totutun tavan nojalla, vaan joka johtuu todellisesta halusta miellyttää ja joka miellyttääkin. Hän ei ollenkaan tunne kuluneita jokapäiväisiä kohteliaisuuksia eikä myöskään itse keksi harvinaisempia. Hän ei sano, että on "syvästi kiitollinen", että "on hänelle suuri kunnia", "älkää vaivatko itseänne", j.n.e. Vielä vähemmin hän käyttää korupuhetta. Kun hänelle osotetaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, hän vastaa kumartamalla tai sanomalla yksinkertaisesti: kiitos; mutta tämä sana hänen lausumanaan korvaa useita muita sanoja. Kun hänelle tehdään todellinen palvelus, hän antaa sydämensä puhua, eikä tämä ilmaise tunteitaan kohteliaisuuksien muodossa. Hän ei koskaan ole ranskalaisen tavan mukaan alistuva sievisteleviin kujeisiin, kuten esim. mennessään toisesta huoneesta toiseen laskemaan kätensä kuusikymmenvuotisen miehen käsivarrelle, kun hänellä päinvastoin olisi halu tuota vanhusta tukea. Jos meidän kohtelias nuori keikari tarjoaa hänelle samaa tungettelevaa palvelusta, hän jättää tämän palvelukseen alttiin herran portaisiin, keikahtaa parilla askeleella huoneeseen ja sanoo, ettei hän ole ontuva. Vaikka hän ei ole kasvultaan pitkä, hän ei koskaan ole huolinut korkeista koroista; hänen pienet jalkansa ovatkin tarpeeksi somat, niin ettei hänen tarvitse turvautua korkeihin korkoihin.

Hän ei pysy hiljaisena ja kunnioittavana ainoastaan naisten seurassa, vaan myöskin naineiden tai häntä paljon vanhempien miesten seurassa. Hän ei koskaan ole asettuva heitä ylemmälle sijalle muun vaikuttimen kuin tottelevaisuuden nojalla, ja on niin pian, kuin suinkin voi, taas asettuva alemmalle sijalleen. Hän näet tietää, että iän oikeudet käyvät sukupuolen edellä; sillä vanhuudella on viisaus, jota on kunnioitettava ennen kaikkea muuta.

Toisin hän taas käyttäytyy ikäistensä nuorten miesten seurassa. Siinä hänen on tarpeellista noudattaa toisenlaista käytöstapaa, saavuttaakseen heidän kunnioituksensa, ja hän osaa sitä noudattaa, luopumatta siitä vaatimattomasta sävystä, joka hänelle sopii. Jos nuo nuoret miehet itse ovat vaatimattomia ja hiljaisia, on hän kernaasti seurustellessaan heidän kanssaan osottava nuoruuden rakastettavaa tutunomaisuutta. Heidän leikkisän vallattomat puheensa ovat kuitenkin viattomat ja pysyvät säädyllisyyden rajoissa. Jos heidän keskustelunsa saa vakavan käänteen, hän tahtoo, että se samalla on hyödyllinen. Jos se taas muuttuu mauttomaksi, hän on pian lopettava sen. Sillä hän halveksii etenkin tuota mitätöntä keikailevan kohteliaisuuden lavertelua, pitäen sitä hyvin loukkaavana sukupuolelleen. Hän tietää varsin hyvin, ettei se mies, jota hän etsii, käytä tuollaista lavertelua, eikä hän koskaan kernaasti kärsi toisen miehen puolelta sellaista kohtelua, johon ei tekisi itseään syypääksi se mies, jonka kuva on syvälle painunut hänen sydämeensä. Se korkea ajatus, joka hänellä on sukupuolensa oikeuksista, se henkinen itsetietoisuus, jonka hänessä herättää hänen tunteidensa puhtaus, se hyveen voimakkuus, jota hän itsessään tuntee, ja joka tekee hänet varmaksi siitä, että hän ansaitsee kunnioitusta, saattavat häntä paheksuen kuuntelemaan niitä imeliä puheita, joilla luullaan voitavan häntä huvittaa. Hän ei kuuntele niitä ilmeisellä vihastuksella, vaan ivallisella myönnytyksellä, joka saattaa hämille, tai välinpitämättömän kylmäkiskoisesti, ja tätä viimemainittua menettelyä vähimmin odotetaan. Jos joku kaunis salonki-leijona latelee hänelle kohteliaisuuksiaan, jos hän sukkelasti ylistää hänen älykkäisyyttään, kauneuttaan, suloaan, ja arvaamatonta onnea saada häntä miellyttää, niin Sophie hyvin rohkenee häntä keskeyttää, sanoen hänelle kohteliaasti: "Hyvä herra, luulenpa tietäväni nuo seikat paremmin kuin te; jollei meillä ole toisillemme mitään merkillisempää sanottavaa, luulen, että voimme tähän päättää keskustelumme." Silmänräpäyksessä hän sitten tämän sanottuaan kumartaa ja on kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä. Kysykääpä nyt noilta salonki-leijonilta, onkohan helppoa ladella kohteliaita laverruksiaan näin vastahakoiselle henkilölle!