Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 43

Joskohta säädyn yhtäläisyys ei ole välttämätön avioliitolle, niin tämä yhtäläisyys, liittyessään muihin sopusuhtaisiin ominaisuuksiin, lisää niiden arvoa. Sen tulee olla kaikkia huomioon otettavia seikkoja vähempiarvoinen, mutta on lisäetu siitä, että kaikki muut ominaisuudet ovat sopusuhtaiset.

Mies, ellei hän ole hallitsija, ei voi ottaa itselleen vaimoa mistä säädystä tahansa. Sillä joskohta hän itse on vapaa ennakkoluuloista, hän on kohtaava niitä muissa. Ja niin olisi mahdollista, että monikin neitonen hänelle sopisi, mutta ettei hän siltä saa häntä vaimokseen. On siis varovaisuussyitä, joiden tulee rajoittaa arvostelukykyisen isän tekemää valintaa. Hänen ei pidä koettaa solmia lapselleen aviota, joka on yläpuolella tämän säätyä, sillä tämä ei riipu hänen vapaasta tahdostaan. Jos hän sen voisikin tehdä, niin ei hänen sittenkään pitäisi sitä katsoa suotavaksi. Sillä mitä nuori mies, ja ainakin minun kasvattamani, huolii säätyarvosta? Jos hän kuitenkin kohoaa yläpuolelle säätyään, panee hän itsensä alttiiksi tuhansille epäkohdille, joita on tunteva koko ikänsä. Väitänpä lisäksi, ettei hänen pidä koettaa keskenään tasoittaa eriluontoisia arvoseikkoja, kuten jalosukuisuutta ja rikkautta, sillä kumpikin näistä paljon vähemmän lisää toisen arvoa, kuin mitä se kadottaa omasta arvostaan. Vielä väitän, etteivät ihmiset yhteisessä arvonpanossa koskaan voi olla täysin yksimieliset ja että kumpikin panee suuremman arvon pesään tuomaansa omaisuuteen, mistä aiheutuu eripuraisuus kahden perheen, jopa kahden aviopuolisonkin välillä.

Avioliittoon nähden on vielä suuri ero siinä, naiko mies ylemmästä vai alemmasta säädystä. Edellinen tapaus on vallan järjetön, jälkimäinen taas on järkevämpi. Perhe liittyy yhteiskuntaan ainoastaan perheenisän kautta, joten tämän sääty ja asema määrää koko perheen aseman. Kun mies siis ottaa vaimon alemmasta säätyluokasta, ei hän itse alennu, vaan kohottaa puolisonsa. Jos hän taas ottaa vaimon ylemmästä säätyluokasta, hän alentuu, voimatta itseään ylentää. Siis edellisessä tapauksessa hänellä on etua, ilman vahinkoa, jälkimäisessä vahinkoa, ilman etua. Lisäksi on luonnon järjestyksen mukaista, että vaimo tottelee miestä. Kun siis mies ottaa alempisäätyisen vaimon, luonnon järjestys ja yhteiskuntajärjestys ovat sopusuhtaiset ja kaikki on kuin olla pitää. Mutta päinvastoin on laita, kun mies ottaa aviovaimon ylemmästä säädystä, sillä silloin mies joko loukkaa oikeuttaan tai kiitollisuuttaan, osottautuu kiittämättömäksi tai tekee itsensä halveksittavaksi. Silloin vaimo, vaatien itselleen auktoriteetin, kohoaa miehensä tyranniksi; ja mies muuttuneena orjaksi on mitä naurettavin ja kurjin olento. Tämä on niiden onnettomien suosikkien kohtalo, joita Aasian hallitsijat kunnioittavat ja kiduttavat aviositeillä perheensä jäsenten kanssa. Nämä suosikit, niin kerrotaan, saavat maatakseen vaimojensa vuoteessa, nousta niihin ainoastaan jalkapuolesta.

Odotan useiden lukijoiden, muistaen minun väittäneen naisella olevan luonnollisen kyvyn hallita miestä, syyttävän minua ristiriitaisten mielipiteiden esilletuomisesta tässä suhteessa; mutta jos he näin tekevät, he erehtyvät. On suuri ero, anastaako itselleen käskyvallan, vai hallitseeko itse käskijää. Naisen valta on lempeyden, taitavuuden ja ystävällisyyden valta. Hänen käskynä ovat hyväilyjä, hänen uhkauksensa ovat kyyneleitä. Hänen tulee hallita talossa kuin ministerin valtiossa; tämä näet asettaa niin, että hänelle annetaan käsky tehdä se, mitä hän tahtoo tehdä. Tässä suhteessa saattaa pitää kieltämättömänä, että onnellisimmat perheet ovat ne, joissa vaimolla on enimmin sanottavaa. Mutta kun hän ei tunnusta perheenisän mielipidettä, jos hän tahtoo anastaa hänen oikeutensa ja itse käskeä, tällaisesta nurinkurisuudesta ei koskaan johdu muuta kuin onnettomuutta, pahennusta ja häpeää.

Meidän on siis vielä kosketteleminen sitä tapausta, jolloin mies ottaa vaimon samasta tai alemmasta säädystä, ja mitä jälkimäiseen tapaukseen tulee, luulen olevan vähäisen rajoituksen tehtävänä. On näet vaikea alimmista kansankerroksista löytää vaimo, joka voisi tehdä kunnon miehen onnelliseksi. Tällä en väitä, että näissä kansankerroksissa olisi enemmän paheellisuutta kuin ylhäisissä, mutta kieltämätöntä on, että niissä on varsin vähän käsitystä kauneudesta ja kunniallisuudesta ja että ylempien kansankerrosten vääryydet saattavat alhaisia kansanluokkia näkemään ylhäisempien paheitakin oikeuden valossa.

Luonnostaan ihminen ei ollenkaan ole taipuvainen ajattelemaan. Ajatteleminen on taito, jonka hän oppii kuten kaikki muutkin taidot, jopa hän sen oppii vaikeamminkin. Molempien sukupuolten ihmiset minä puolestani jaan kahteen luokkaan, nimittäin henkilöihin, jotka ajattelevat, ja henkilöihin, jotka eivät ajattele. Ja tämä ero johtuu melkein yksinomaan kasvatuksesta. Miehen, joka kuuluu edelliseen luokkaan, ei tule ottaa itselleen vaimoa jälkimäisestä. Sillä seurustelun suurin viehätys puuttuu hänen yhdyselämästään vaimonsa kanssa, jos hänen on pakko yksin ajatella. Henkilöillä, jotka viettävät koko elämänsä tehden työtä toimeentuloa varten, ei ole muita ajatuksia kuin sellaisia, jotka koskevat heidän työtänsä tai etuansa, ja koko heidän henkevyytensä ja älykkäisyytensä tuntuu piilevän heidän käsivarsissaan. Tämä tiedottomuus ei vahingoita rehellisyyttä eikä siveellisyyttä, päinvastoin se usein niitä hyödyttääkin. Usein näet tinkii velvollisuuksista, kun niitä liiaksi pohtii, ja lopulta panee sovittelevia puheita itse velvollisuuden täyttämyksen sijaan. Omatunto on kaikkein valistunein filosofeista. Ei ole tarpeellista tuntea Ciceron kirjoittamaa velvollisuuksien tutkistelua voidakseen olla kunnon mies. Ja maailman kunniallisin nainen tietää kenties itse kaikkein vähimmin mitä kunniallisuus on. Mutta kuitenkin on yhtä totta, että ainoastaan sivistynyt henkilö saattaa seurustelun miellyttäväksi; ja surullista on perheenisälle, joka viihtyy kotonaan, jos hänen on pakko sulkeutua itseensä ja jos häntä hänen kodissaan ei kukaan ymmärrä.

Miten muuten nainen, jolla ei ole mitään kykyä ajatella, voisi kasvattaa lapsiaan? Miten hän saattaa ratkaista, mikä heille on soveliasta? Miten on hän valmistava heitä omistamaan hyveitä, joita hän ei tunne, ja avuja, joista hänellä ei ole mitään käsitystä? Hän on osaava käyttää kasvatuskeinoinaan ainoastaan imartelua tai uhkauksia ja siten tehdä heidät joko julkean röyhkeiksi tai pelokkaiksi. Hän on tekevä heistä joko koreilevia apinoita tai hurjia veitikoita, mutta ei koskaan ole kasvattava heistä älykkäitä tai rakastettavia lapsia.

Ei siis sovi miehelle, jolla on hyvä kasvatus, ottaa vaimo, jolla ei ole mitään kasvatusta, eikä siis myöskään hakea itselleen vaimoa säädystä, jossa yleensä ei voi olla hyvää kasvatusta. Mutta minä puolestani pitäisin sata kertaa parempana yksinkertaista ja tavallisen kasvatuksen saanutta neitosta kuin oppinutta naista, kaunosielua, joka kotiinsa asettaisi kirjallisen tuomioistuimen, minkä ylituomariksi hän itse tekeytyisi. Tällainen kaunosieluinen nainen on miehensä, lastensa, ystäviensä, palvelijoidensa, sanalla sanoen kaikkien vitsaus. Kauniin neronsa ylevistä korkeuksista hän katsoo alas halveksien kaikkia naisen velvollisuuksiaan ja pääseikka on hänelle aina tekeytyä miesmäiseksi olennoksi, kuten neiti de Lenclos. Ulkopuolella taloaan hän on aina naurettava ja syystä häntä ankarasti arvostellaan, eikä tätä voi välttää niin pian kuin hylkää oman säätynsä eikä ole luotu sitä säätyä varten, johon tahtoo astua. Kaikki nuo suurilahjaiset naiset saattavat herättää ihailua ainoastaan houkkioissa. Tunnetaan aina se taiteilija tai ystävä, joka on ohjannut kynää tai sivellintä, kun he ovat jonkun taideteoksen valmistaneet. Tunnetaan, että joku hienotunteisen hiljainen kynäilijä on heille sanellut heidän oraakkeliennustuksensa. Koko tämä tyhjänkerskuruus on arvotonta kunnialliselle naiselle. Vaikka hänellä olisikin oikeita taipumuksia, niin niiden esilletuominen ei olisi hänen arvonsa mukainen. Hänen arvokkaisuutensa on olla huomaamaton; hänen kunniansa piilee hänen miehensä kunnioituksessa; hänen ilonsa perustuu perheensä onneen. Lukija, vetoan sinuun itseesi; ollos vilpitön. Mikä antaa sinulle paremman ajatuksen naisesta ja saattaa sinut lähestymään häntä kunnioittavammin; sekö, että astuessasi hänen huoneeseensa näet hänen harrastavan sukupuolensa töitä ja kaikenlaisia talousaskareita ja olevan lastensa vaatteiden ympäröimänä, vai se, että huomaat hänen kirjoittavan runoja peilipöytänsä ääressä, ollen kaikennäköisten lentokirjasten ja pienten eriväristen paperilehtien ympäröimänä? Kukaan oppinut ja kirjallisuutta harrastava nainen ei koskaan saisi miestä, jos maan päällä olisi pelkkiä järkeviä miehiä:

Quaeris cur nolim te ducere, Galla? Diserta es.¹⁷⁶

Näiden näkökohtien jälkeen seuraa kysymys ulkomuodosta. Tämä on ensimäinen seikka, joka kiinittää huomion, ja sen pitäisi olla viimeinen; mutta sitä ei myöskään tule pitää vallan mitättömänä. Suurta kauneutta minun mielestäni pikemmin tulee aviota varten karttaa kuin hakea. Kauneus kuluu pian omistuksesta; kuuden viikon kuluttua se ei enää merkitse omistajalle mitään, mutta sen tuottamat vaarat kestävät yhtä kauan kuin se itse. Ellei kaunis vaimo samalla ole enkeli, on hänen puolisonsa maailman onnettomin mies. Ja vaikka hän olisikin enkeli, niin miten hän voisi karkottaa ne vihamiehet, jotka alati ympäröivät hänen miestään? Ellei äärettömän suuri rumuus herättäisi inhoa, pitäisin sitä harvinaista kauneutta parempana. Sillä lyhyen ajan kuluttua ei niistä kumpikaan merkitse aviomiehestä mitään, vaan kauneus muuttuu hankaluudeksi, rumuus eduksi. Mutta rumuus, joka herättää inhoa, on mitä suurin onnettomuus. Tämä tunne näet, kaukana siitä, että haihtuisi, kiihtyy lakkaamatta ja muuttuu lopulta vihaksi. Moinen avio on sula helvetti; parempi olisi kuolla kuin elää sellaista yhdyselämää.

Halutkaa kaikessa sitä, mikä on keskinkertaista, samoin kauneuteenkin nähden. Miellyttävä ja puoleensa vetävä ulkomuoto, joka ei herätä kiihkeätä rakkauden tunnetta, vaan tasaista kiintymystä, on asetettava etusijaan. Siitä ei ole miehelle vahinkoa, päinvastoin etua, joka tulee molempien aviopuolisojen hyväksi. Miellyttäväisyys ei kulu, kuten kauneus; se uudistuu lakkaamatta, ja kolmekymmenvuotisen avion kuluttua kunniallinen vaimo, joka samalla on miellyttävä, tekee mieheensä saman vaikutuksen, kuin heidän avionsa alussa.

Tällaiset ovat ne näkökohdat, jotka ovat saattaneet minut valitsemaan Émilen vaimoksi Sophien. Ollen luonnon oppilas, samoin kuin Émile, hän on soveliaampi Émilelle kuin kukaan muu; hän on oleva oikean miehen vaimo. Hän on Émilen vertainen syntyperäänsä ja avuihinsa nähden, mutta on häntä varattomampi. Hän ei ensi katseella herätä mieltymystä, mutta miellyttää päivä päivältä yhä enemmän. Hänen suurin suloutensa vaikuttaa ainoastaan asteittain; se näyttäytyy vasta läheisessä seurustelussa, ja hänen miehensä on sen huomaava enemmän kuin kukaan muu. Hänen kasvatuksensa ei ole loistava, mutta ei myöskään laiminlyöty. Hänellä on makua, ilman että on lukenut, taipumuksia, ilman että on taiteilija, arvostelukykyä, ilman että omistaa tietoja. Hänellä ei siis ole mitään oppineisuutta, mutta hänen älynsä on valmis vastaanottamaan tietoja. Se on hyvin muokattu maaperä, joka vaan odottaa siementä, kantaakseen runsasta satoa. Hän ei koskaan ole lukenut muita kirjoja kuin Barrêmen lastenkirjan ja "Télémaque'n", joka jälkimäinen sattumalta joutui hänen käsiinsä. Mutta koska hän on neitonen, joka kykenee innostumaan "Télémaque'een", niin voiko hänen sydämensä olla kuivatunteinen ja hänen älynsä kömpelö? Oi tätä rakastettavaa tietämättömyyttä. Onnellinen se mies, jonka on määränä häntä opettaa! Hän ei suinkaan ole oleva miehensä opettaja, vaan hänen oppilaansa. Kaukana siitä, että tahtoisi pakottaa miestään alistumaan hänen makuunsa, hän päinvastoin on omaksuva miehensä maun. Hän on oleva miehelleen suurempiarvoinen, kuin jos olisi oppinut; sillä hänen miehellään on oleva huvi opettaa hänelle kaikki. Onpa vihdoin aika, että he tutustuvat toisiinsa. Koettakaamme lähentää heitä toisiinsa. Lähdemme Pariisista surullisina ja haaveillen. Tämä alituisen lavertelemisen kotipaikka ei ole meille mieluinen asuinsija. Émile luo ylenkatseellisen silmäyksen tähän suureen kaupunkiin ja sanoo närkästyneenä: kuinka monta päivää olemme siellä hukanneet turhaan etsintään. Oi! siellä ei ole sydämeni puoliso; ystäväni, te sen hyvin olette tietänyt; mutta minun hukkaamani aika ei teitä ollenkaan liikuta, ja minun kärsimykseni teissä herättävät varsin vähän kärsimystä. Katson häntä suoraan silmiin ja sanon kiivastumatta: Émile, ajatteletko todella, mitä sanot? Heti paikalla hän vallan häpeissään kavahtaa kaulaani ja sulkee minut syliinsä mitään vastaamatta. Tällainen on aina hänen vastauksensa, kun hän on väärässä.

Nyt kuljemme siis maita mantereita kuin todelliset harhailevat ritarit. Tosin emme heidän tavoin hae seikkailuja; päinvastoin niitä pakenemme lähtiessämme Pariisista. Mutta matkustamistapamme vivahtaa heidän harharetkiinsä; matkustelemisemme näet on epätasaista, milloin annamme hevosen kulkea täyttä laukkaa, milloin taas käymäjalkaa. Ken on tarkoin seurannut minun metodiani, on epäilemättä jo älynnyt sen hengen. Enkä luule ainoankaan lukijoistani olevan niin suuresti voimassa olevien tapojen kahlehtimana, että olettaisi meidän molempien torkkuvan hyvin suljetuissa kyytivaunuissa, matkustavan mitään havaitsematta, kokonaan jättävän huomioon ottamatta lähtöhetken ja saapumisen välisen ajan ja nopeasti matkustaen luulevan ajan säästyvän, kun sen itse teossa hukkaamme.

Ihmiset sanovat, että elämä on lyhyt, ja minä puolestani huomaan heidän tekevän kaiken tehtävänsä saattaakseen sen lyhyeksi. Kun he eivät osaa sitä oikein käyttää, he valittavat ajan nopeutta, ja kuitenkin se heidän mielestään kuluu liian hitaasti. Alati kiihkeästi tavoitellen pyrkimyksensä esinettä he mielipahakseen huomaavat sen välin, joka heidät siitä erottaa. Toinen tahtoisi, että jo huomispäivä, toinen, että tuleva kuu olisi käsissä, ja vielä toinen, että kymmenen vuotta jo olisi kulunut.

Ei kukaan tahdo elää tänään; ei kukaan ole tyytyväinen nykyhetkeen, jokaisesta se tuntuu kuluvan liian hitaasti. Kun ihmiset valittavat, että aika kuluu liian nopeasti, he eivät puhu totta. He maksaisivat kernaasti mitä tahansa, kunhan saisivat sen joutuisasti rientämään eteenpäin. He tuhlaisivat koko omaisuutensa, jos voisivat näin palotellen lyhentää elämäänsä, eikä kenties ole yhtään ihmistä, joka ei olisi täten supistanut ikäänsä hyvin harvaan tuntiin, jos olisi ollut hänen vallassaan poistaa iästään ikävät ja tuskalliset hetket tai ne, jotka saattavat hänet kärsimättömänä odottamaan haluamaansa hetkeä. Niinpä joku kuluttaa puolet iästään matkustaakseen Pariisista Versailles'iin, ja Versailles'ista Pariisiin, kaupungista maalle, maalta kaupunkiin ja toisesta kaupunginosasta toiseen. Tällainen ihminen ei tietäisi, miten saisi aikansa kulumaan, ellei hänellä olisi tuota suurta salaista taitoa sitä hukata tällä tavoin; ja hän poistuu toimistaan vaan senvuoksi, että saisi ajan kulumaan niihin jälleen palaamalla. Hän pitää ajanvoittona niitä hetkiä, jotka täten itse teossa häneltä menevät hukkaan, hän kun ei tiedä miten muuten saisi ne kulumaan. Tai sitten hän pitää kiirettä pelkästä kiirehtimisen halusta ja saapuu kyydillä ajaen johonkin paikkaan, taas samalla tavoin palatakseen. Kuolevaiset, ettekö koskaan lakkaa parjaamasta luontoa? Miksi valitatte elämän lyhyyttä, kun se kuitenkaan mielestänne ei ole tarpeeksi lyhyt? Jos teistä vaan yksikin osaisi hillitä halunsa niin, ettei koskaan toivoisi ajan kuluvan nopeammin, niin hän ei suinkaan pitäisi elämää liian lyhyenä. Eläminen ja elämästä nauttiminen on hänestä oleva samaa; ja vaikka hän kuolisi nuorena, on hän ummistava silmänsä tyytyväisenä elämänsä aikaan.

Vaikka minun metodistani olisi tämä ainoa etu, niin vaan tästäkin syystä pidän sitä kaikkia muita metodeja parempana. Minä en ole kasvattanut Émileäni haluamaan ja odottamaan, vaan nauttimaan. Ja kun hänen halunsa tavoittelee jotakin tulevaa, ei se tapahdu niin intohimoisen rajusti, että ajan hitaus häntä tuskaannuttaisi. Hän ei ole yksistään tunteva mielihyvää jonkun seikan toivomisesta, vaan myöskin etenemisestä sen saavuttamista kohti. Ja hänen intohimonsa ovat siihen määrin maltilliset, että hän aina enemmän on kiintynyt nykyhetkeen kuin tulevaisuuteen.

Me emme siis matkustele pikakyydillä, vaan tavallisina matkailijoina. Emme ainoastaan kiinnitä huomiotamme matkamme molempiin äärikohtiin, vaan myöskin siihen mikä on näiden kohtien välillä, itse matkustaminen tuottaa meille huvia. Emme näet matkusta surullisina istuen vankien tavoin pienissä häkintapaisissa suljetuissa vaunuissa. Emme myöskään matkusta hemmotellun mukavasti kuten naiset. Emme suojele itseämme vapaalta ilmalta emmekä ummista silmiämme ympäröiviltä esineiltä, vaan katselemme niitä mieliksemme niin kauan kuin meitä suinkin haluttaa. Émile ei koskaan nouse postikyytivaunuihin, eikä koskaan turvaudu tähän matkustamistapaan, ellei hänellä ole kiirettä. Mutta mikä yleensä voisi Émilelle tuottaa kiirettä? Yksi ainoa seikka, se nimittäin, että hän tahtoo nauttia elämästä. Tähän voin lisätä vielä yhden seikan: hyvän tekeminen, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Mutta tämän juuri onkin nauttimista elämästä.

Minä voin kuvitella ainoastaan yhden matkustamistavan, joka on miellyttävämpää kuin hevosella matkustaminen, nimittäin jalan kulkeminen. Jalan matkustava lähtee milloin häntä haluttaa, pysähtyy milloin tahtoo, kulkee niin kauas kuin haluaa. Hän havainnoi koko seutua, hän kääntyy oikealle ja vasemmalle ja tutkii kaikkea, mikä hänen mielenkiintoansa herättää; hän pysähtyy joka paikkaan, mistä vaan avautuu näköalaa. Jos hän näkee joen, hän seuraa sen rantoja, jos huomaa tuuhean metsän, hän vetäytyy sen siimekseen. Jos hän kohtaa luolan, hän käy sitä tarkastamassa, jos taas kivilouhimo sattuu hänen tielleen, hän tutkii siinä olevia kivennäisiä. Joka paikkaan, missä viihtyy, hän pysähtyy. Niin pian kuin hänellä on ikävä, hän jatkaa matkaansa. Hän ei ole riippuvainen hevosista eikä kyytimiehistä. Hänen ei tarvitse valita valtateitä eikä mukavia maanteitä, vaan kulkee kaikkialla, missä ihminen suinkin pääsee kulkemaan. Hän näkee kaiken, minkä ihminen voi nähdä, ja koska hän on riippuvainen yksinomaan itsestään, hän nauttii niin täydellistä vapautta, kuin mikä suinkin voi ihmisen osaksi tulla. Jos huono sää häntä pidättää ja jos hänet silloin ikävä valtaa, hän ottaa hevosen. Jos hän on väsynyt … mutta Émile ei ollenkaan väsy; hän on vahva. Ja miksipä hän väsyisi? Eihän hänellä ole kiirettä. Vaikka hän keskeyttääkin vaelluksensa, ei hänelle tule ikävä. Hänellä on kaikkialla keinonsa huvitella itseään. Hän menee esim. jonkun mestarin luo ja ottaa häneltä työtä. Hän harjottaa käsivarsiaan, antaessaan jalkojensa levätä.

Jalan matkustaminen on filosofien, sellaisten kuin Thaleksen, Platonin ja Pythagoraksen matkustamistapa. Minä en voi käsittää miten filosofi voisikaan suostua toisin matkustamaan ja riistää itseltään kaikkien niiden rikkauksien näkemisen, joiden yli hän astuu ja joita maa tuhlaillen levittää hänen eteensä. Kukahan ihminen, joka hiemankin harrastaa maanviljelystä, ei tahtoisi tutustua niiden seutujen ilmanalassa kasvaviin maantuotteisiin, joissa kulkee, sekä niiden viljelemistapaan? Kukahan ihminen, jota luonnonhistoria vähänkin huvittaa, malttaisi kulkea paikkakunnan kautta, tutkimatta sitä, kiivetä kallioiden yli, niistä paloja lohkomatta, kulkea vuorien yli, kasveja keräämättä, nähdä kiviä, tutkimatta onko niissä kivettymiä. Pikkutieteilijät tutkivat luonnonhistoriaa työhuoneessaan; heillä on kyllä kaikenmoisia pieniä kokoelmia, he tuntevat nimiä, mutta heillä ei ole mitään käsitystä luonnosta. Mutta Émilen kokoelmahuone on rikkaampi kuin kuninkailla; se on nimittäin koko maanpinta. Jokainen esine on siinä oikealla paikallaan. Se luonnontieteilijä, joka sitä hoitaa, on pannut siinä kaikki hyvin kauniiseen järjestykseen; d'Aubenton¹⁷⁷ ei tässä suhteessa olisi taitavampi.

Kuinka monta erilaista hauskuutta saavuttaa tämän miellyttävän matkustamistavan kautta! Lisäksi terveys vahvistuu ja mieli käy hilpeäksi. Olen aina huomannut, että ne, jotka matkustavat hyvissä ajoneuvoissa, ovat olleet hiljaisia, haaveksivia, surullisia, riidanhaluisia tai sairaita; jalanastujat taas olen huomannut alati hilpeiksi, huolettomiksi, kaikkeen tyytyväisiksi. Kuinka jalkamiehen sydän ilosta vavahtelee, kun hän lähestyy yömajaansa! Kuinka yksinkertainenkin ateria tuntuu maukkaalta! Kuinka suloista on asettua lepäämään pöydän ääreen! Kuinka makeasti nukkuu huonossakin vuoteessa! Ken tahtoo kiireesti päästä perille, matkustakoon kyytivaunuissa; mutta ken tahtoo todella matkustella, kulkekoon jalan.

Jollei Émile, ennenkuin olemme kulkeneet viisikymmentä Ranskan penikulmaa tällä kuvittelemallani tavalla, ole unhottanut Sophieta, olen joko minä perin taitamaton, tai Émile varsin vähäisessä määrin utelias. Koska hänellä on niin paljon alkeistietoja, on varsin luultavaa, että hän haluaa kartuttaa tietojaan. Olemme tiedonhaluiset siinä määrin, kuin meillä jo on tietoja; ja Émile tietää juuri niin paljon, että oppimishalu hänessä on herännyt.

Tällävälin toinen seikka toisensa jälkeen vetää huomiomme puoleensa, ja me jatkamme yhä matkaamme. Olen asettanut ensimäisen retkemme päämäärän etäiseksi. Syy siihen on selvä. Kun lähtee pois Pariisista, tulee mennä etsimään naista kaukaa.

Eräänä päivänä olemme eksyneet tavallista kauemmaksi laaksoihin ja vuoristoon, missä ei ole nähtävissä yhtään tietä, emmekä enää tiedä mitä tietä palata. Tämä ei meitä huolestuta, sillä kaikki tiet ovat hyvät, kun ne vaan johtavat jonnekin perille. Mutta kun on nälkä, pitää päästä jonnekin, missä on syötävää. Onneksi kohtaamme talonpojan, joka vie meidät majaansa. Syömme hyvin halukkaasti hänen niukkaa ja yksinkertaista ruokaansa. Nähdessään meidät niin väsyneinä ja nälistyneinä, hän sanoo: "Jos hyvä Jumala olisi johdattanut teidät toiselle puolelle kukkulaa, niin olisi teidät otettu paremmin vastaan … olisitte löytäneet niin ihmisystävällisiä ja hyviä ihmisiä!… Tosin he eivät ole hyväsydämisempiä kuin minä, mutta he ovat rikkaammat, joskohta sanotaan, että he ennen olivat vielä rikkaammat… He eivät, Jumalan kiitos, kärsi puutetta; ja koko seutu saa nauttia siitä, mikä heidän varoistaan ylettyy muille jaettavaksi."

Kuullessaan mainittavan näitä hyviä ihmisiä, Émile tuntee sydämensä ilosta paisuvan. "Ystäväni", sanoo hän katsoen minuun, "menkäämme tähän taloon, jonka isäntiä ympäristö siunaa. Minua suuresti ilahuttaisi nähdä heidät; ehkäpä hekin mielellään tahtoisivat tutustua meihin. Olen varma siitä, että he ottaisivat meidät hyvin vastaan. Jos he ovat meidän aateveljiämme, me epäilemättä olemme liittyvät heihin."

Saatuamme selvät ohjeet siitä, missä tuo talo sijaitsee, lähdemme liikkeelle ja rupeamme harhailemaan metsässä. Rankka sade yllättää meidät tiellä ja hidastuttaa matkaamme, kuitenkaan pysäyttämättä meitä Viimein huomaamme olevamme oikealla tolalla, ja illalla saavumme osotettuun taloon. Siinä kylässä, jonka keskellä tämä talo kohoaa, se yksin, joskohta onkin yksinkertainen, on ulkomuodoltaan jossain määrin huomattava. Esitämme itsemme ja anomme vieraanvaraisuutta. Viedään meidät puhumaan isännän kanssa. Hän tekee meille kysymyksiä, mutta aivan kohteliaasti. Emme sano hänelle matkamme tarkoitusta, mutta mainitsemme hänelle tämän polvekkeemme aiheen. Entisiltä varakkailta päiviltään hän on säilyttänyt kyvyn helposti tuntea ihmisten säädyn heidän esiintymisestään. Jokainen, joka on elänyt suuressa maailmassa, harvoin tässä suhteessa erehtyy. Tämä passi päästää meidät sisälle.

Meille annetaan hyvin pieni, mutta puhdas huone; takkaan sytytetään tuli; täällä on liinavaatteita ja tarpeelliset huonekalut, sanalla sanoen kaikki, mitä tarvitsemme. "Mitä!" sanoo Émile, "luulisi että meitä oli odotettu. Olipa talonpoika oikeassa! Mikä hyvyys, huomaavaisuus ja kohteliaisuus! Ja kaikki tämä tuntemattomille! Luulenpa siirtyneeni Homeroksen aikoihin." "Tunnusta kiitollisena kaikki tämä", sanoin hänelle, "mutta älä sitä oudoksu; kaikkialla missä vieraita käy harvoin, he ovat tervetulleet; ei mikään tee sen vieraanvaraisemmaksi kuin se seikka, ettei tarvitse usein osottaa vieraanvaraisuutta. Liika vierastulva tappaa vieraanvaraisuuden. Homeroksen aikana ei paljoa matkusteltu, ja sentähden otettiin matkamiehet kaikkialla hyvin vastaan. Me olemme ehkä ainoat matkustajat, jotka tänä vuonna on nähty täällä." "Se on yhdentekevää", virkkaa Émile, "sekin on isäntäväkemme ansioksi luettava, että he tulevat toimeen ilman vieraita ja että kuitenkin ottavat tulijoita hyvin vastaan."

Kuivattuamme vaatteemme ja saatettuamme ne joltiseen kuntoon ja järjestykseen, palaamme talonisännän luo; hän esittää meille vaimonsa. Tämä vastaanottaa meidät ei ainoastaan kohteliaasti, vaan sydämellisesti. Päähuomionsa hän kiinnittää Émileen. Hänen oloissaan oleva äiti harvoin näkee levottomuutta tai ainakin uteliaisuutta tuntematta tämänikäisen nuoren miehen astuvan taloonsa.

Meidän tähtemme tarjotaan illallista aikaisemmin. Astuessamme sisään ruokasaliin näemme viisi lautasta pöydällä. Istumme pöytään, yksi lautasista jää tyhjäksi. Nuori neitonen astuu sisään, kumartaa syvään ja istuutuu vaatimattomasti, mitään puhumatta. Émile, jonka huomio kääntyy syömiseensä tai vastauksiinsa, tervehtii häntä, puhuu edelleen ja syö. Hänen matkansa päätarkoitus on niin kaukana hänen mielestään, että hän itse vielä luulee olevansa etäällä päämäärästä. Keskustelu koskettelee meitä eksyneitä matkailijoita. "Hyvä herra", sanoo Émilelle isäntä, "te näytätte minusta olevan miellyttävä ja älykäs nuori mies; ja tämä panee minut ajattelemaan, että te olette saapunut tänne, te ja teidän kasvattajanne, väsyneinä ja kastuneina, vallan kuin Telemakhos ja Mentor Kalypson saareen." "On totta", virkkaa Émile, "että täällä kohtaamme yhtä suurta kestiystävyyttä, kuin mitä Kalypso osotti." Ja Émilen seuralainen huomautti: "Ja Eukhariksen suloa." Mutta Émile, joka tuntee Odysseian, ei ole lukenut "Télémaque" kirjaa; hän ei tiedä kuka Eukharis oli. Mitä nuoreen neitoseen tulee, huomaan hänen punastuvan hiusrajaan asti, luovan katseensa lautaselleen ja tuskin rohkenevan hengittää. Äiti, joka huomaa hänen pulansa, antaa isälle merkin, ja jälkimäinen muuttaa puheaihetta. Puhuessaan nykyisestä yksinäisyydestään hän huomaamattaan kertoo mitkä tapaukset ovat sen aiheuttaneet, nimittäin hänen elämänsä onnettomuudet, hänen vaimonsa järkähtämätön uskollisuus, heidän avioelämänsä tarjoamat lohdutukset, syrjäisessä olopaikassa viettämänsä miellyttävä ja rauhallinen elämä. Kaiken tämän hän kertoo, sanomatta sanaakaan nuoresta tyttärestään. Kaikki tämä muodostaa miellyttävän ja liikuttavan kertomuksen, jota ei voi kuunnella ilman mielenkiintoa. Émile, joka tulee liikutetuksi ja heltyy, lakkaa syömästä kuunnellakseen. Lopuksi hän sinä hetkenä, jolloin tuo miesten jaloin mitä suurinta mielihyvää osottaen kuvaa vaimonsa, tuon naisten parhaimman, kiintymystä, nuori matkailija vallan suunniltaan ihastuksesta tarttuu isännän toiseen käteen ja puristaa sitä ja samoin hänen vaimonsa käteen, jota kohti hän kumartuu, kastellen sitä kyynelillään. Nuoren miehen luonteva vilkkaus saa kaikki ihastumaan. Mutta nuori neitonen on kaikista enimmin liikutettu tästä hänen hyvän sydämensä ilmauksesta ja luulee näkevänsä edessään Telemakhoksen, joka heltyy Filoktetoksen onnettomuudesta. Salaa neitonen luo häneen katseensa tarkemmin tutkiakseen hänen kasvojaan; hän ei niissä huomaa mitään, joka ei oikeuttaisi tuota vertailua. Émilen pakollisuudesta vapaat kasvot ilmaisevat avomielisyyttä, mutta eivät röyhkeyttä; hänen käytöstapansa on vilkasta, kuitenkaan olematta ajattelemattoman kevytmielistä. Hänen tunteellisuutensa saattaa hänen katseensa lempeäksi ja hänen kasvojenilmeensä liikuttaviksi. Kun tuo nuori neitonen näkee hänen itkevän, hän on valmis niinikään vuodattamaan kyyneleitä. Mutta salainen häpy saattaa hänet ne pidättämään. Ja jo hän soimaa itseään siitä, että on ollut vähällä puhjeta itkemään, ikäänkuin olisi väärin itkeä oman perheensä tähden.

Neitosen äiti, joka aterian alusta pitäen koko ajan on häntä pitänyt silmällä, huomaa hänen pakollisen tilansa ja vapauttaa hänet siitä lähettämällä hänet jollekin asialle. Hetken kuluttua neitonen palaa, mutta on niin huonosti osannut hillitä itseään, että kaikki ilmeisen selvästi huomaavat hänen hämmennystilansa. Äiti sanoo hänelle lempeästi: Sophie, toinnuhan toki; etkö siis ollenkaan voi lakata itkemästä vanhempiesi onnettomuutta? Sinä, joka heitä siitä lohdutat, et saa antautua enemmän surun valtaan, kuin he itse.

Kuullessaan mainittavan Sophien nimeä, Émile ilmeisesti vavahtelee. Kun näin rakas nimi tunkee hänen korvaansa, hän kavahtaa pystyyn ikäänkuin unesta ja luo siihen henkilöön, joka uskaltaa tuota nimeä pitää, uteliaan katseen. Sophie, oi Sophie! Sinuako sydämeni hakee, sinuako sydämeni rakastaa? Émile katselee häntä ja tarkastelee häntä jonkunmoisen pelon ja epäluulon valtaamana. Hän ei selvästi näe, ovatko nuo kasvot sellaiset, joiksi hän niitä on kuvitellut. Hän ei tarkoin tunne onko tämä todellisuudessa esiintyvä muoto hänen kuvittelemaansa ylempi vai alempi. Hän tutkii jokaista piirrettä, hän tähystelee joka liikettä, hän keksii kaikelle tuhat eri sekavaa selitystä. Hän antaisi puolet elämäänsä, jos Sophie vaan puhuisi ainoan sanan. Hän katselee minua levottomana ja hämmästyneenä. Hänen silmänsä tekevät minulle samalla kertaa sata kysymystä, lausuvat sata soimausta. Hän näyttää sanovan minulle joka katseellaan: "Ohjatkaa minua, niin kauan kuin vielä on aikaa. Jos sydämeni antautuu ja jäljestäpäin huomaa erehtyneensä, en saata koskaan tointua tästä onnettomuuden iskusta."

Émile on mies, joka kaikkein vähimmin osaa teeskennellä. Mitenkä hän voisikaan peittää tunteitaan elämänsä suurimman hämmennyksen hetkenä, ollen neljän havaitsijan välissä, jotka häntä tähystelevät ja joista se, joka näyttää hajamielisimmältä, itse teossa häntä kaikkein tarkkaavaisimmin havainnoi? Émilen pulmallinen hämmennys ei jää Sophien tarkoilta katseilta huomaamatta; Émilen silmät muuten ilmaisevat, että Sophie on niiden esineenä. Sophie huomaa, ettei tämä levottomuus vielä ole rakkautta, mutta siitä ei ole väliä. Hän kiinnittää huomionsa Sophiehen ja ja ajattelee häntä, tämä riittää. Sophie tuntisi itsensä hyvin onnettomaksi, jos Émile rankaisematta näin kiinnittäisi huomionsa häneen.