Kitabı oku: «Runoelmia», sayfa 3

Orvonkukka

 
    Tuoll' orvonkukka kedolla
    Juur' yksin seisoi varjossa;
    Se herttainen ol' kukka.
    Tul' nuori paimen tyttönen,
    Tul' kevein jaloin, riemuiten,
    Ja käy, ja käy
    Ain' kenttää laulaen.
 
 
    Jos, mietti orpo, oisin ma
    Ehk' kauniin kukka luonnossa
    Oi, hetkeksi vaan aikaa!
    Mua kunnes kulta poimia sais
    Mun rinnoillensa asettais!
    Ei muuta, ei,
    Kuin hetken aikaa vaan.
 
 
    Vaan, oi, tuo tyttö kulkee vaan.
    Eik' häntä huomannunnakaan
    Vaan tallas kukka-raukkaa.
    Se kuol ja kuollen laulaapi;
    Ma kuolen, vaan sun kauttasi,
    Kautt' sun, kautt' sun,
    Sun jaloillasi tok.
 

Metsolainen

 
    Ken yöllä ajelee myöhäiseen?
    Sep' isä on lapsukaisineen;
    Hän poikasta kainaloss' pitääpi,
    Hänt' syleilee, suojelee lujasti.
 
 
    Miks, poikasein, peittelet silmiä? —
    Metsolaistako, isä, et näe sä?
    Metsänhaltiaa tuolla sauvallaan? —
    Se, poikani, on sumupilkku vaan.
 
 
    "Sa armas laps, käy kanssani sa!
    Sull' somia leikkiä opetan ma;
    Mont' kaunist' kukkaa on tarhassain!
    Mont' kultapukua maammollain!"
 
 
    Mun isäni, taattoni, kuuletko.
    Mit' metsolainen mull' lupaa jo? —
    Ol' vaiti, ol' rauhassa, poikasen',
    Tuo lehvissä humisee tuulonen.
 
 
    "Sa kaunis poika, sa seuraa mua!
    Mun tyttärein haluuvat hoidella sua;
    Net öisin tuoll' aholla hyppelee,
    Sua tuutien unehen laulelee".
 
 
    Mun taattoni, etkö jo näe sä
    Tuolla varjossa haltian tyttäriä? —
    Mun poikueni, kyllä näen ma tuot':
    Ne haamottaa vanhat halavat nuot.
 
 
    "Mua kaunosi viettää, sua lemmin ma,
    Et tahallas käy, otan vallalla". —
    Mun isäni, taattoin, jo viepi minut!
    Mua metsolainen on loukaillut!
 
 
    Isä kauhussa kiidättää ratsuansa,
    Hän pitääpi parkuvaa lastansa,
    Juur vaivalla pääseepi kodollens,
    Hänen sylissään kuollut on lapsuens.
 

Pohjolan kuningas

 
    Ol kuningas Pohjolassa
    Ain' lujin sydämin,
    Joll' armaans kuolemassa
    Soi muistoks pikarin.
 
 
    Häll' kallis hautaan asti
    Ol kulta pikar tuo;
    Hän itki katkerasti,
    Ain' koska siitä juo.
 
 
    Kun tunsi kuolimensa,
    Hän luki aarteitaan,
    Kaikk antoi pojallensa,
    Ei pikaria vaan.
 
 
    Hän istui atrialla,
    Seurassa uroitten,
    Tuoll' ranteen kukkulalla
    Linnassa isien.
 
 
    Tääll' kanssa ystävitten
    Joi maljan viimeisen,
    Ja pyhän pikarin sitten
    Hän heitti merehen.
 
 
    Hän näk' sen putovan, pohjaan
    Sen näki siirtyvän.
    Hän sulki silmäns; koskaan
    Ei juonut enähän.
 

Kulkeva kello

 
    O1 kerran laps, se konsanaan
    Ei kyennyt kirkonteille,
    Vaan pyhäisin näät ainiaan
    Ties hiipiä tantereille.
 
 
    Sa, virkkoi äiti, kuuleppas:
    Jo kello kutsuileepi,
    Ja jos et lähe tahallas,
    Se väkisin sua viepi.
 
 
    Vaan poika mietti: kello, ho,
    Kyll' pysyy paikallansa.
    Ja täyttä laukkaa tiehens jo,
    Juur kuni koulustansa!
 
 
    Ei kello, kello enään soi,
    Tuot' äiti juoruaapi.
    Vaan, kauhu! – perässänsä —
    Jo kello kiiruhtaapi.
 
 
    Se kulkee, kaikuu yhä vaan;
    Jo poika leikkins heittää
    Ja kiidähtää kuin unissaan:
    Jo kello hänet peittää.
 
 
    Vaan kuinka hyppii, viertelee
    Sek' ohjaa polkuansa,
    Jo kotihinpa kiertelee —
    Ja kirkkoon suorastansa.
 
 
    Sit' myöten sunnuntaisin ain'
    Hän pitää pyhäst' huolta,
    Eik' suo, ett' itse kello vain
    Hänt' hakee ulkoa tuolta.
 

Henkien laulu yli vetten

 
    Sa ihmis-sielu
    Oot kaltainen ve'en:
    Se taivaast' tulee,
    Se taivaan nousee.
    Ja taasen ales
    Sen maahan täytyy
    Ain' vaihetellen.
 
 
    Jos korkealt' virtaa
    Vuori-kyljeltä
    Kirkas suihkunsa,
    Hän heittäyy hellästi
    Pilvilaineina
    Sulja-paadelle;
    Sen suosimana
    Sitt' kulkee verkoillen
    Ja hiljaa vilisten
    Ales syvyyteen.
 
 
    Jospa kallioit' kohoo
    Tiellä putouksen,
    Hän vihoissaan kuohuu
    Ain' asteettain
    Ales kuiluhun.
    Laaka-uomassaan
    Sitte laaksoja luikkii;
    Ja pinnassaan
    Jo ihailee kasvojans'
    Kaikki tähdet.
 
 
    Tuuli on aaltojen
    Ylkämies armas,
    Tuuli ain' pohjalta
    Kuohuja tuo.
 
 
    Sa ihmis-sielu
    Kuin moinen oot ve'en!
    Sa ihmis onni
    Kuink' kaltainen tuulten!
 

Promeetteo

 
    Sa peitä taivahas, Zeys,
    Sumupilvilläs,
    Ja harjoittele, kuni lapsi
    Jok' ohdakkeita latvoo,
    Sa iskua tammien, kukkulain;
    Mutta maahani tok
    Et pysty sa,
    Etkä mökkiini, jota et sa ole tehnyt,
    Etkä lieteheni,
    jonka liekistä
    Mua kadehdit.
 
 
    En tunne ma köyhempää
    Alla auringon teit', jumalia!
    Te ruokitte kurjasti
    Uhrianteilla
    Ja rukouksilla
    Ylevyytenne,
    Ja nääntyisitte, jos oisi
    Eivät houruja toiveisia
    Kerjäläiset ja lapset.
 
 
        Lasna ollessain,
    Kun tiennyt en minne, kunne,
    Ma kiersin eksyneet silmäni
    Päin taivahan, ikään kuin oisi
    Tuolla ylhäällä korva mua kuullakseen,
    Olis sydän, kuin mun,
    Ahdistettua armahtaakseen.
 
 
        Mua suojeli ken
    Ylpeydestä titaanien?
    Ken kuolosta pelasti,
    Orjuudesta ken?
    Eikö kaikki tuo oo sun työs,
    Pyhä hehkuva sydämeni?
    Vaan sa, pettynyt, hehkuit
    Pelastuksestas kiitokset
    Tuolla ylhäällä uinahtavalle.
 
 
    Mun kunnioittaa sua? Miksi?
    Ootko ahdistetun sa tuskat
    Lievitellyt sa milloinkaan?
    Ootko pyyhkäissyt kyyneleitä
    Sa kiusatun konsanaan?
    Eikö mieheksi mua oo taonut
    Kaikkivaltias aika vaan
    Ja sallimus ikuinen,
    Minun herrat ja sun?
 
 
        Sa ehkä arvelet,
    Ett' mun elämää vihata pitäis
    Sekä paeta erämaihin,
    Kosk' kaikki ei unelmani
    Ole kukkia tuoneet?
 
 
    Tässä istun ma, kaavaan inehmoja
    Mun kuvani mukaan,
    Luon heimoa, minun kaltaista,
    Kärsimähän ja itkemään,
    Nauttimahan ja iloitamaan,
    Pitämättä sinusta lukua
    Kuin ma!
 

Ihmisyyden ääret

 
    Kosk' ikivanha
    Isänen pyhä
    Vakavin käsin
    Pauhaavist' pilvist'
    Leimuvat tulensa
    Luo yli maan,
    Ma suutelen viimeistä
    Vaippansa helmaa,
    Kauhua lapsen
    Povessani.
 
 
    Sillä verroille
    Ei pyrkikö jumalain
    Ihminen.
    Jos ylös hän kohoo,
    Tavottaaksensa
    Kiireelläns tähtiä,
    Jo leijoileepi
    Hän horjuvin jaloin,
    Ja leluks hän joutuu
    Pilvein ja tuulten.
 
 
    Josp' vakavilla,
    Kiinteillä kannoilla
    Vankalla, vahvalla
    Maalla hän jää,
    Eip' ulotu hän
    Edes tammien
    Tai viinapuitten
    Rinnalle.
 
 
    Mi ompi väli
    Jumaloitten ja ihmisten?
    Ett' monta aaltoa
    E'ellä noitten kulkee
    Ikivirtana:
    Meit' aalto nostaa,
    Meit' aalto nielee
    Ja uuvumme.
 
 
    Pieneen piirrokseen vaan
    Meidän ikämme äärryy;
    Vaan lukuisat polvet
    Pysyväisesti
    Ain' liittääpi olons'
    Loppumattomaan jaksoon.