Kitabı oku: «Vapaudesta», sayfa 6

On yksi kuvaava kohta yleisen mielipiteen nykyisessä suunnassa, joka on aivan omiansa tekemään sitä suvaitsemattomaksi kaikkea selvää individualisuuden ilmestymistä kohtaan. Yleensä ovat tavalliset ihmiset maltillisia ei ainoastaan ymmärryksensä, vaan myös taipumustensa puolesta: heillä ei ole mielitekoja eikä toiveita kyllin voimallisia taivuttamaan heitä mihinkään epätavalliseen tekemiseen, eivätkä he siis voi ymmärtää niitä, joilla semmoisia on, ja lukevat nämät kaikki noihin hurjiin ja säännöttömiin ihmisiin, joihin he ovat tottuneet luomaan halveksivan katseen. Olettakaamme nyt tämän yleisen seikan lisäksi mahtavan liikkeen päässeen alkuun siveellisyyden parantamiseksi, niin on selvää, mitä meillä on odotettavissa. Näinä aikoina on sellainen liike alulla: paljon on jo todella vaikutettu elämän säännöllisemmäksi tekemiseksi ja vallattomuuden ehkäisemiseksi; nyt on mailmassa ihmisystävällinen henki, jonka harjoittamiselle ei ole mitään viehättävämpää alaa, kuin lähimäisten siveellinen ja älyllinen parantaminen. Nämät ajan suunnat tekevät yleisön kärkkäämmäksi kuin melkein koskaan ennen säätämään yleisiä käytöksen sääntöjä ja yrittelemään saada jokaista hyväksytyn mallin mukaiseksi. Ja tämä julki lausuttu tahi hiljaisuudessa hyväksytty malli on, ett'ei saa mitään kovasti kaivata. Luonteen ihanteena on sillä oleminen ilman selvää luonnetta; puristamalla kutistaminen, niinkuin kiinalaisen naisen jalan, jokaisen osan ihmisen luontoa, joka pistää esiin ja pyrkii tekemään ihmistä huomattavasti erilaisen näköiseksi, kuin tavalliset ihmiset.

Niinkuin tavallisesti on sellaisten ihanteiden laita, jotka sulkevat pois toisen puolen siitä, mikä on toivottavaa, synnyttää myöskin nykyinen perikuva heikkoa jäljennöstä toisestakin puolesta. Suuren energian sijasta, voimallisen järjen ohjissa, ja vahvojen tunteiden sijasta, tunnokkaan tahdon ankarassa kurissa, tuottaa se heikkoja tunteita ja heikkoa energiaa, joita siis voidaan ilman järjen tahi tahdon lujuutta saada ulkonaisesti säännön mukaiseksi. Energilliset luonteet ovat jo ylimalkaan joutumassa tarunomaisiksi. Tuskin on tässä maassa enää mitään tilaa energialle, paitsi asioimistoimissa. Niihin käytetty energia saattaa vielä olla huomioon otettava. Mitä sitä vähän jääpi jäljelle tältä alalta, se kulutetaan johonkin kiihkoon, joka voi olla hyödyllinen, vieläpä ihmisystävällinenkin kiihko, mutta on aina joku yksinäinen seikka ja tavallisesti vielä vähäpätöinen seikka. Englannin suuruus on tätä nykyä kerrassaan kollektiivinen: yksityisinä pieniä ollen, näytämme yhdistymätapamme kautta vaan kykenevän johonkin suureen; ja tähän meidän siveelliset ja uskonnolliset ihmisystävämme, filantropimme ovat täydellisesti tyytyväisiä. Mutta toisenlaatuisia miehiä olivat ne, jotka Englannin tekivät siksi, mikä se on ollut, ja toisenlaatuisia miehiä tarvitaan myöskin torjumaan sen häviötä.

Tavan sortovalta on kaikkialla pysyväisenä esteenä inhimilliselle edistymiselle, sillä se on alituisessa riidassa tuon halun kanssa pyrkimään johonkin parempaan kuin tavanmukainen on, jota halua on asianhaarain mukaan kutsuttu vapauden, edistyksen tahi parannuksen hengeksi. Parannuksenhenki ei aina ole vapaudenhenkeä, sillä se saattaa pyrkiä pakottamaan parannuksia ihmisille vastoin heidän tahtoansa, ja vapaudenhenki, se kuin vastustaa sellaisia hankkeita, saattaa eri paikoissa ja eri aikoina liittyä parannuksen vastustajiin; mutta ainoa pettämätön ja kestävä parannuksen lähde on vapaus, sillä siinä on yhtä monta mahdollista ja itsenäistä vapauden keskustaa, kuin on individejä. Mutta edistyksen aate, joko vapauden tahi parannuksen harrastuksena, taistelee tavan valtaa vastaan ja sisältää ainakin vapautuksen tästä ikeestä; ja taistelu näiden kahden vallan välillä on pääaineena ihmiskunnan historiassa. Suuremmalla osalla mailmaa ei oikeastaan ole historiaa, sillä tavan sortovalta on siinä täydellinen. Niin on kaikkein Itämaiden laita. Tapa on siellä kaikissa korkeimpana tuomarina; oikeus merkitsee siellä tavanmukaisuutta, tavan voimaa ei kukaan, jollei ehkä vallastansa päihtynyt tyranni, ajattele vastustaa. Ja me näemme seurauksen. Noissa kansoissa on varmaan kerran ollut originalisuutta, ne eivät ole maasta nousseet väkirikkaina, kirjallisina, moniin elämän taitoihin perehtyneinä; itse ne itselleen kaiken tuon loivat ja olivat silloin maailman suurimmat ja mahtavimmat kansat. Mitä ovat ne nyt? Alamaisia heimoille, joiden esi-isät kiertelivät metsissä, kuin heidän esi-isillään oli uhkeat palatsit ja ylväät temppelit, mutta joiden yli tavalla oli valtaa ainoastaan yhdessä vapauden ja edistyksen kanssa. Näkyy, että kansa edistyy jonkun aikaa ja sitten pysähtyy. Koska pysähtyy se? Kuin siinä lakkaa olemasta individualismitta. Jos samallainen muutos sattuisi Europan kansoille, niin se ei tapahtuisi aivan samassa muodossa: se tavan sortovalta, joka näitä kansoja uhkaa, ei ole kerrassaan paikallaanoloa. Se tuomitsee kyllä omituisuudet, mutta ei estä muutoksia, kuin nimittäin kaikki muuttuu yhdessä. Me olemme luopuneet esi-isiemme määrätyistä puvuista: jokaisen täytyy vielä pukeutua niinkuin muutkin ihmiset, mutta muoti saattaa muuttua kerran tahi kahdesti vuodessa. Me siten pidämme huolta, että kuin muutos tapahtuu, pitää sen tapahtuman muutoksen tähden, eikä kauneuden tahi mukavuuden käsitteen vaatimuksesta; sillä sama kauneuden tahi mukavuuden käsite ei juolahtaisi samalla hetkellä koko maailman mieleen, eikä tulisi toisella hetkellä yhtä aikaa poisjätetyksi. Mutta me olemme edistyväisiä samoin kuin muuttuvaisia: alituisesti teemme me uusia keksintöjä koneiden alalla ja pidämme niitä, kunnes niiden sijaan taas tulee parempia; me harrastamme parannusta politikin, kasvatuksen ja vieläpä siveellisyydenkin alalla, vaikka tässä viimemainitussa meidän käsityksemme mukaiset parannukset pääasiallisesti ovat kehottamista tahi pakottamista muita ihmisiä olemaan yhtä hyviä kuin me. Ei se ole edistys, jota vastaan me hangoittelemme; päinvastoin me mairittelemme itseämme olevamme edistyväisin kansa, kuin koskaan on elänyt. Individualismitta vastaan me sodimme: me ajattelisimme tehneemme ihmeitä, jos olisimme tehneet kaikki itsemme kanssa yhtäläisiksi, unohtaen, että juuri yhden ihmisen eroavaisuus toisesta yleensä on ensimäinen seikka, joka vetää huomion joko yhden lajin epätäydellisyyteen ja toisen paremmuuteen tahi mahdollisuuteen molempain etuja yhdistämällä synnyttää parempaa, kuin kumpikaan niistä. Meillä on varottava esimerkki kiinalaisissa, jotka ovat hyvin lahjakas kansa ja jossakin suhteessa viisaskin, jolla oli se harvinaisen hyvä onni, että se hyvin varhain sai sangen hyvän kokoelman tapoja, jossakin määrin miesten tekoa, joille valistuneimmankin europalaisen täytyy, muutamilla rajoituksilla, antaa viisaan ja filosofin nimen. He ovat huomattavia myös erinomaisista laitoksistansa, joilla he koettivat juurruttaa parhaan viisautensa kuin heillä oli niin paljon kuin mahdollista jokaiseen yhteiskunnan jäseneen ja varmistaa niille, jotka sitä olivat enimmän itsellensä omistaneet, pääsön kunniakkaisiin ja valtavirkoihin. Varmaan kansa, joka on tämän tehnyt, on keksinyt inhimillisen edistyksen salaisuuden ja pysytellyt aina maailman liikkeen etupäässä! Päinvastoin, – siitä on tullut paikallaan pysyvä, se on paikalleen jäänyt vuosituhansiksi. Ja jos se koskaan enää paranee, täytyy sen parantumisen tapahtua muukalaisten kautta. Kiinalaiset ovat onnistuneet yli kaikkein toiveitten siinä, mitä Englannin filantropit niin suurella vaivalla puuhaavat – tekemässä kaikki ihmiset yhtäläisiksi, saamassa kaikki ohjaamaan ajatuksiensa ja käytöstänsä samojen maksiimien ja sääntöjen mukaan; ja sellaiset ovat hedelmät. Yleisen mielipiteen uudenaikainen menettelytapa on järjestämättömässä muodossa samaa, kuin kiinalaiset kasvatus- ja valtiosysteemit ovat järjestetyssä; ja jollei individualisuus kykene menestyksellä pitämään puoliansa tätä ijestä vastaan, niin Europa, ylevästä entisyydestään ja kristinuskon tunnustamisestaan huolimatta, kallistuu kallistumistaan toiseksi Kiinaksi.

Mikä on tähän asti suojellut Europaa tästä kohtalosta? Mikä on tehnyt europalaisen kansaperheen edistyväksi eikä paikallaan pysyväksi osaksi ihmiskuntaa? Ei kansojen suurempi etevyys, joka, jos sitä on, on seuraus, eikä syy, mutta heidän merkillinen eroavaisuutensa luonteessa ja sivistyksessä. Individit, säätyluokat, kansakunnat ovat olleet äärettömästi toisistaan poikkeavia: he ovat tallanneet sangen monenlaisia polkuja, joista kukin vei johonkin arvokkaaseen, ja vaikka kaikkina aikoma ne, jotka ovat astuneet eri polkuja, ovat olleet toisiaan kohtaan suvaitsemattomia ja kukin on ajatellut mainioksi seikaksi sitä, että kaikki muut olisi pakotettu vaeltamaan hänen jälkiänsä, niin heidän yrityksillään estämään toistensa kehitystä on harvoin ollut pysyväistä menestystä, ja kukin on aikomaan suostunut vastaanottamaan sen hyvän, jota muilla on ollut tarjona. Europan tulee minun ajatukseni mukaan kokonaan kiittää tätä teitten moninaisuutta edistyvästä ja monipuolisesta kehityksestänsä. Mutta sillä rupeaa jo olemaan tätä onnea huomattavasti vähemmässä määrässä. Se on varmasti lähestymässä kiinalaista ihannetta: tehdä kaikki ihmiset samallaisiksi. Tocqueville huomauttaa viimeisessä tärkeässä teoksessaan, kuinka paljoa enemmän tämän ajan ranskalaiset ovat toistensa laisia, kuin vielä viimeisen miespolven kansa. Saman huomautuksen sopii tehdä englantilaisista paljoa suuremmassa määrässä. Eräässä paikassa, johon olemme jo viitanneet, lausuu Wilhelm von Humboldt kaksi seikkaa olevan välttämätöntä inhimillisen kehityksen ehtoa, koska ne ovat välttämättömiä, jotta saataisiin ihmisiä toisistaan eroavaisiksi: nimittäin vapaus ja asemain vaihtelevaisuus. Jälkimäinen näitä ehtoja on tässä maassa päivä päivältä vähenemässä. Ne olot, jotka ympäröivät eri säätyluokkia ja ihmisiä ja luovat heidän luonteensa, ovat joka päivä yhä enemmän yhtäläistymässä. Ennen kukin eri arvo, eri kotiseutu, eri toimi ja ammatti niin sanoaksemme elivät eri maailmassa, nykyään suuressa määrin samassa. Vertauksella puhuen, lukevat ne nyt samoja asioita, kuuntelevat samoja asioita, näkevät samoja asioita, käyvät samoissa paikoissa, heillä on samat toiveet ja pelot, samat oikeudet ja vapaudet, ja sama keino niiden puolustamiseksi. Olkoot säilyneet asemain erilaisuudet kuinka suuria tahansa, eivät ne kuitenkaan ole mitään lakanneisiin erilaisuuksiin verraten. Ja yhtäläistyminen on vielä käymässä. Kaikki nykyajan valtiolliset muutokset edistävät sitä, sillä ne kaikki tarkottavat nostaa alhaista ja alentaa ylhäistä. Kaikki sivistyksen levittäminen edistää sitä, koska sivistys panee ihmiset yhteisen vaikutuksen alaiseksi ja laskee heidät yhteiseen tieto- ja mielipidevarastoon. Kulkukeinojen parantuminen edistää sitä, saattaen eri paikkojen asukkaat personalliseen yhteyteen ja kannattaen vilkasta asuinpaikan muuttelemista. Kaupan ja teollisuuden vaurastuminen edistää sitä, levittämällä laajemmalle mukavien olojen etuja ja avaamalla kaikista kunnianhimon esineistä, korkeimmistakin, yhteisen kilpailun, jossa kohoamisen halu ei enää pysy erityisen luokan luonteena, vaan kaikkien luokkain yhteisenä ominaisuutena. Voimallisempi vaikutin, kuin nämät kaikkikin, yleisen yhtäläisyyden levittämiseksi ihmiskuntaan on yleisen mielipiteen voiman täydellisentyminen niin tässä kuin muissakin vapaissa maissa. Kuin ne moninaiset ylänteet, joitten suojasta ihmisten oli mahdollista halveksia joukon mielipiteitä, vähitellen tasoittuvat; kuin itse ajatuskin vastustaa yleisön tahtoa, milloin on suoraan tunnettu sillä tahtoa olevan, yhä enemmän katoaa käytännöllisten valtiomiesten mielestä, niin lakkaa olemasta mitään yhteiskunnallista tukea eroavaisuudelle, mitään lujaa valtaa yhteiskunnassa, joka itse vastustaisi joukkojen vaikutusta ja olisi halukas suojaansa ottamaan mielipiteitä ja pyrintöjä, jotka yleisön mielipiteistä ja pyrinnöistä poikkeavat.

Kaikki nämät syyt yhdessä muodostavat sellaisen joukon individualisuudelle vihollisia vaikutuksia, ettei ole helppo käsittää, kuinka se voi pitää paikkansa. Ja vaikeus kasvaa yhä suuremmaksi, jollei ymmärtävää yleisöä saada tuntemaan sen arvoa – näkemään, että eroavaisuudet ovat hyvät, vaikkeivät olisi parannuksiakaan, vieläpä vaikka, kuten heistä saattaa näyttää, joku olisi pahennustakin. Jos individualisuuden vaatimukset koskaan ovat puolustettavat, niin nyt on oikea aika, kuin paljon vielä puuttuu täydellisestä pakollisesta yhtäläistyksestä. Ainoastaan alhaisemmilla asteillaan anastusta vastaan voidaan menestyksellä vastarintaa tehdä. Vaatimus, että kaikkein muitten ihmisten pitää olla meidän kaltaisiamme kasvaa siitä kannatuksesta, jota se saapi. Jos vastustus viipyy siksi, että elämä on puristettu lähes yhdeksi yhdenmuotoiseksi tyypiksi, niin kaikki poikkeus tästä tyypistä tulee katsottavaksi jumalattomaksi, epäsiveelliseksi, jopa kauhistavaksi ja luonnonvastaiseksikin. Ihmiskunta käy pian kykenemättömäksi käsittämään tärkeäksi eroavaisuutta, kuin se on joksikin ajaksi vieraantunut näkemästä sitä.

NELJÄS LUKU
Rajoista yhteiskunnan vallalle individin yli

Missä siis ovat oikeat rajat individin herruudelle oman itsensä ylitse? Missä alkaa yhteiskunnan valta? Kuinka paljon ihmiselämää pitää omistaa individualisuudelle ja kuinka paljon yhteiskunnalle?

Kumpikin saa oikean osansa, kuin kummallakin on se, mikä erittäin koskee sitä. Individualisuudelle pitäisi kuulua se osa elämää, joka pääasiallisesti liikuttaa individin etuja; yhteiskunnalle se osa, joka pääasiassa koskee yhteiskunnan etuja.

Vaikk'ei yhteiskunta perustukaan kontrahtiin ja vaikk'ei kontrahdin keksiminen, siitä muka johtaaksensa yhteiskunnalliset velvollisuudet, vastaa tarkotustansa, niin kuitenkin jokainen, joka on yhteiskunnan suojeluksessa, on velvollinen tätä lahjaa vastaamaan; ja yhteiskunnassa eläminen sinään jo tekee välttämättömäksi, että jokainen on sidottu käytöksessänsä muita kohtaan noudattamaan jotakin ohjetta. Tämä käytös on ensiksikin siinä, ett'ei loukkaa kenenkään muun etuja, tahi oikeammin varmoja etuja, jotka julkisen lain määräyksen tahi salaisen sopimuksen mukaan ovat katsottavat oikeuksiksi; ja toiseksi, että kukin ihminen kantaa jonkun kohtuullisen periaatteen mukaan määrättävän osansa taakkaa ja uhrauksia, mitä tuottaa puolustaminen yhteiskuntaa tahi sen jäseniä vääryydeltä ja ahdistamisilta. Näihin ehtoihin on yhteiskunta oikeutettu pakottamaan jäsenensä, kerrassaan niiden kustannuksella, jotka yrittävät jättämään niitä täyttämättä. Eikä tässä ole kaikki, mitä yhteiskunta saapi tehdä. Individin toimet saattavat olla vahingollisia muille tahi puuttua oikeaa vaarinottoa muitten menestyksestä, käymättä kuitenkaan niin pitkälle, että loukkaisivat heidän määrättyjä oikeuksiansa. Syyllinen on silloin oikeudenmukaisesti rangaistava mielipiteen tuomion, vaikka ei lain kautta. Niin pian kuin joku osa ihmisen käytöstä sortavasti sattuu toisten etuihin, on yhteiskunnalla tuomionvalta siihen ja kysymys, onko yhteinen menestys edistyvä sekautumisesta siihen vaiko ei, joutuu keskustelun alaiseksi. Mutta ei ole mitään aihetta herättää sellaista kysymystä, kuin ihmisen käytös ei vaaranna kenenkään etuja, paitsi hänen omiansa, tahi ei tarvitsisi vaarantaa, joll'eivät he tahtoisi (kaikkein kysymyksessä olevain ollen täysi-ikäisiä ja tavallisia ymmärrykseltään). Kaikissa sellaisissa tapauksissa pitäisi olla täysi vapaus, laillinen ja yhteiskunnallinen, tehdä teko ja vastata seurauksista.

Kovin väärin käsittää tätä oppia se, joka luulee ainoastaan itsekkään välinpitämättömyyden vaativan, ett'ei ihmisillä saa olla mitään tekemistä toistensa käytöksen kanssa ja ett'ei heidän tule pitää vaaria kenenkään elämästä ja menestyksestä, joll'ei heidän oma etunsa ole siihen kietoutunut. Vähennyksen sijasta tarvitaan kyllä entistä paljoa enemmän rehellistä puuhaa toisen hyvän edistämiseksi. Mutta rehellinen hyväntahtoisuus voi löytää muitakin keinoja kehottaaksensa ihmisiä hyvään, kuin ruoskat ja vitsat, sanan mukaan tahi kuvaannollisesti käsitettyinä. Minä olen viimeinen alentamassa itsekohtaisten avujen arvoa; ne ovat ainoastaan tärkeydeltään alemmat yhteiskunnallisia hyveitä, jos ovat ollenkaan niitä alemmat. Kasvatuksen asia on yhtäläisesti viljellä molempia. Mutta kasvatuskin vaikuttaa vakauttamisen ja kehotuksen kautta yhtä hyvin kuin pakotuksen, ja ainoastaan edellisellä keinolla pitäisi, kuin kasvatuksen aika on ohitse kulunut, itsekohtaiset avut mieleen painettaman. Ihmisten tulee auttaa toisiansa erottamaan parempaa huonommasta ja vahvistaa valitsemaan edellistä ja välttämään jälkimäistä. Heidän pitäisi aina olla kiihottamassa toisiansa yhä enemmän harjottamaan korkeampia kykyjänsä ja yhä enemmän suuntaamaan tunteitansa ja tarkotuksiansa viisauteen eikä hulluuteen, ylentäviin eikä alentaviin seikkoihin ja mietelmiin. Mutta ei kukaan ihminen tahi mikään ihmisjoukko ole oikeutettu sanomaan toiselle täysi-ikäiselle ihmiselle, ettei hän saa elämänsä kanssa menetellä omaksi hyödykseen, niinkuin hän parhaana pitää. Hänen oma etunsa koskee kaikkein enimmin häntä itseään: se etu, mikä kenelläkään muulla voi olla hänen menestyksestänsä, on, paitsi lujan personallisen välin tapauksissa, vähäpätöinen siihen verraten, mitä hänellä itsellään on. Se etu mikä yhteiskunnalla on hänen personastaan (paitsi hänen käytöksestään muita kohtaan) on osannainen ja kerrassaan epäsuora: kuin taasen omat tunteensa ja olonsa tavallisinkin mies tahi vaimo käsittää äärettömästi paljoa paremmin kuin kukaan muu. Yhteiskunnan sekautumisen vallitsemaan hänen päätöksiänsä ja hankkeitansa asioissa, jotka koskevat ainoastaan häntä itseänsä, täytyy perustua yleisiin olettamisiin, ja ne saattavat olla aivan vääriä, ja jospa ovat oikeitakin, olla, yhtä hyvin kuin olla olematta, väärin sovitetut erityisseikkoihin ja ihmisten kautta, jotka eivät ole paremmin tutustuneet sellaisten tapausten kohtiin, kuin ne, jotka katselevat niitä syrjästä vaan. Tässä osassa ihmisasioita siis individualisuudella on oma alansa. Ihmisten käytöksessä toisiansa kohtaan on välttämätöntä enimmäkseen noudattaa yleisiä sääntöjä, jotta kukin tietää, mitä hänellä on odotettavana; mutta omissa asioissaan on kukin oikeutettu omaa itsenäisyyttänsä vapaasti harjottamaan. Mietteitä helpottamiseksi hänen ratkaisuansa, kehotuksia vahvistamaan hänen tahtoansa saavat hänelle tarjota, vieläpä tyrkyttääkin muut, mutta itse hän lopullisesti ratkaisee. Kaikki erehdykset, jotka hän mahdollisesti tekee neuvoa ja varotusta vastaan, ovat vähäpätöisiä siihen pahaan verraten, että sallittaisiin muitten pakottaa häntä siihen, mitä he hänen hyvänänsä pitävät.

Minä en tarkota, ett'ei niihin tunteisiin, joilla muut katselevat jotakin ihmistä, saisi mitenkään vaikuttaa hänen itsekohtaiset ominaisuutensa ja puutteensa. Tämä ei ole mahdollista eikä toivottavaa. Jos hän on etevä jossakin niitä ominaisuuksia, jotka tulevat hänen omaksi hyväksensä, hän on siinä suhteessa sopiva ihmeteltäväksi. Hän on sitä lähempänä ihmisluonnon ihanteellista täydellisyyttä. Jos hän on suuresti puutteellinen jossakin noita ominaisuuksia, ihmettelyn vastainen tunne on seurauksena. On narrimaisuuden aste, ja niin sanoaksemme (vaikka tätä nimeä sopii vastustaa) alhaisen ja turmeltuneen aistin aste, jotka, vaikk'eivät voi oikeuttaa tekemään pahaa ihmiselle, joka sitä osottaa, tekevät hänet välttämättömästi oikeaksi vastenmielisyyden ja pahimmassa tapauksessa halveksimisenkin esineeksi; ihmisissä ei voi ilman näitä tunteita olla vastaisia ominaisuuksia oikeassa määrässä. Tekemättä kenellekään vääryyttä saattaa ihminen toimia niin, että hän pakottaa meidät arvostelemaan ja pitämään häntä hassuna tahi alhaisemman asteen olentona, ja koska tämä arvostelu ja tunne on seikka, jota hän mielemmin välttäisi, on se palveluksen osotusta hänelle, että varottaa häntä siitä edeltäpäin, juurikuin jostakin muustakin vastenmielisestä seurauksesta, jolle hän panee itsensä alttiiksi. Olisi todella hyvä, jos tätä kelpo palvelusta tehtäisiin paljoa vapaammin, kuin tavallinen kohteliaisuuden tunto nykyään sallii, ja jos ihminen saisi rehellisesti huomauttaa toiselle luulevansa hänen olevan väärässä, tulematta pidetyksi epäkohteliaana ja röyhkeänä. Meillä on myös oikeus monella tavalla toimia epäsuopean käsityksemme mukaan toisesta, ei sortaen hänen individualismittansa, vaan omaamme käyttäen. Meidän ei esim. ole pakko hakea hänen seuraansa, meillä on oikeus välttää sitä, vaikk'ei tästä väittelemisestä melua pitää, sillä meillä on oikeus valita mieluisinta seuraa itsellemme. Meillä on oikeus, ja se saattaa olla meidän velvollisuutemmekin, varottaa muita hänestä, jos mielestämme hänen esimerkkinsä tahi puheensa turmiollisesti vaikuttaa niihin, joiden kanssa hän seuraa pitää. Me saamme etusijassa muille tehdä vapaaehtoisia hyviä töitä, paitsi niitä, jotka ovat hänelle parannukseksi. Näillä moninaisilla tavoilla saattaa ihminen kärsiä sangen ankaraa rangaistusta muitten puolelta virheistä, jotka suorastaan vaarantavat ainoastaan häneen itseensä. Mutta hän kärsii näitä rangaistuksia ainoastaan siinä määrin kuin ne ovat luonnollisia ja ikäänkuin välttämättömiä seurauksia itse virheistä, ei sentähden, että ne ovat aikomuksella hänelle sälytetyt rankaisemisen tähden. Ihmisen, joka osottaa kiivautta, itsepintaisuutta, suuriluuloisuutta, joka ei voi elää kohtuullisissa varoissa, joka ei voi hillitä vahingollisia taipumuksiansa, joka häärii eläimellisissä nautinnoissa tunteen ja ymmärryksen nautintojen kulumisen uhalla, täytyy odottaa alenevansa muitten ajatuksessa ja saavansa vähemmän osaksensa heidän suosiollisia tunteitansa; mutta siitä ei hänellä ole oikeutta valittaa, jollei hän ole ansainnut heidän suosiotansa erinomaisella etevyydellänsä yhteiskunnallisissa askareissaan ja siten hankkinut itselleen oikeuden heidän hyviin töihinsä, joihin eivät vaikuta hänen virheensä itseänsä kohtaan.

Minä väitän siis, että ne ikävyydet, jotka suoraan seuraavat muitten epäsuopeasta arvostelusta, ovat ainoat, joiden alaiseksi ihmistä saisi koskaan saattaa sen osan tähden hänen käytöstänsä ja luonnettansa, joka koskee hänen omaa hyväänsä, mutta ei vaikuta muitten etuihin heidän väleissänsä hänen kanssansa. Muita ihmisiä sortavat toimet vaativat aivan toisenlaista kohtelua. Heidän oikeuksiansa loukkaaminen, saattaminen heille jonkun tappion tahi vahingon, joka ei ole omien etujen kautta oikeutettu; petollisuus ja kaksikielisyys keskinäisissä asioissa; ruma ja alhainen käyttäminen etevämmyyttänsä; vieläpä itsekäs kieltäytyminen suojelemasta lähimaista vääryyttä vastaan – kaikki nämät ovat omiansa siveellisen paheksumisen esineiksi ja, pahimmissa tapauksissa, siveellisen koston ja rangaistuksen. Eikä ainoastaan nämät toimet, vaan se mielentila, joka niihin saattaa, on oikeastaan epäsiveellinen ja syystä moitteenalainen, joka moite voi kohota kauhuksi saakka. Mielenlaadun julmuus, ilkeys ja pahaluontoisuus; tuo kaikista himoista enimmän yhteiskunnan vastainen ja inhottava kateus; teeskenteleväisyys ja epärehellisyys; vihastuminen joutavista asioista ja ylenmääräinen katkeruus; vallanhimo ja halu vetää puoleensa enemmän kuin oikean osansa (kreikkalaisten pleo neksia); ylpeys, jota tyydyttää muitten alentumus, itsekkäisyys, joka ajattelee itsensä ja omat asiansa tärkeämmiksi, kuin mikään muu ja ratkaisee kaikki epäilyksen alaiset asiat omaan puoleensa, – nämät ovat siveellisiä vikoja ja muodostavat huonon ja inhottavan siveellisen luonteen: toisin äskenmainitut itsekohtaiset virheet, jotka eivät oikeastaan ole epäsiveellisyyttä eivätkä, nouskootpa mihin määrään tahansa, ole rikoksellisuutta. Ne saattavat olla jonkunlaisen narrimaisuuden tahi personallisen arvokkaisuuden ja itsensäkunnioittamisen puutteen näytteenä; mutta ne ovat ainoastaan silloin siveellisen paheksumisen alaisia, kuin niissä on velvollisuuden rikkomista muita vastaan, jonka tähden ihminen on velvollinen ottamaan käytöksestänsä vaarin. Niin sanotut velvollisuudet itseämme kohtaan eivät ole yhteiskunnan kannalta pakottavia, jolleivät asianhaarat tee niitä samalla velvollisuuksiksi muita kohtaan. Sanat "velvollisuus itseänsä kohtaan", kuin ne tarkottavat muuta kuin viisautta, tarkottavat itsensä kunnioittamista tahi itsensä kehittämistä, eikä yhdestäkään näistä ole kukaan lähimmäisillensä vastuussa, koska ei ihmiskunnalla ole mitään hyvää hänen olemastaan niille vastuussa yhdestäkään niistä. Erotus arvossapidon menettämisen, joka syystä kyllä saapi sattua ihmiselle älyn ja personallisen arvokkaisuuden puutteen johdosta, ja sen paheksumisen välillä, jota hän ansaitsee loukkaamastaan muitten oikeuksia, ei ole paljas nimellinen erotus. Se vaikuttaa suurta erilaisuutta meidän tunteissamme ja käytöksessämme häntä kohtaan, onko hän meille vastenmielinen asioissa, joissa luulemme olevamme oikeutetut tarkastamaan häntä vai semmoisissa, joissa tunnemme, ettei meillä sitä oikeutta ole. Jos hän ei meitä miellytä, saatamme lausua vastenmielisyytemme, ja pysyä erillämme niin ihmisestä kuin asiasta, joka ei meitä miellytä, mutta emme siltä saa pitää asianamme ikävystyttää hänen elämäänsä. Meidän on ajateltava, että hän jo kärsi tahi on pian kärsivä täyden rangaistuksen virheestään; jos hän tuhlauksella turmelee elämänsä, ei meidän saa silti haluta sitä yhä enemmän turmella; emme saa toivoa rangaista, vaan pikemmin koittaa lieventää hänen rangaistustansa, näyttämällä kuinka hän saattaisi välttää tahi auttaa sen pahan, kuin hänen käytöksensä uhkaa hänelle tuottaa. Olkoon hän meidän säälimme, kenties paheksumisemme, mutta ei vihamme ja kostomme esineenä; emme saa kohdella häntä yhteiskunnan vihollisena; pahinta, mihin voimme ajatella itsemme oikeutetuksi, on jättää hänet aloillensa, jollemme ryhdy häneen hyväntahtoisesti osottamalla harrastusta ja osanottoa häntä kohtaan. Se on aivan toista, jos hän on rikkonut lähimäistensä, yksityisten tahi joukkojen, suojelemiseksi välttämättömiä sääntöjä. Hänen tekojensa pahat seuraukset eivät silloin satu häneen, vaan muihin; ja yhteiskunnan täytyy, kaikkien jäsentensä suojelija kuin se on, kostaa se hänelle; täytyy rangaista häntä rankaisemisen aikomisessa ja pitää huoli siitä, että se rangaistus on kyllin kova. Toisessa tapauksessa on hän rikoksellisena meidän tuomioistuimen edessä, ja meidän on tehtävänämme ei ainoastaan olla häntä tuomitsemassa vaan myös tavalla tahi toisella olla tuomiotamme toimeenpanemassa. Toisessa tapauksessa taas ei meidän asiamme ole häntä kärsimään saattaa, paitsi mitä satunnaisesti lähtee meidän käyttämästämme samaa vapautta asioitamme järjestäessämme, kuin me suomme hänelle hänen asioissaan.

Tässä huomautettua erotusta sen osan välillä ihmisen elämää, joka vaarantaa häneen itseensä vaan, ja sen, joka vaarantaa muihin, ei monikaan tahdo myöntää. Kuinka (kysytään ehkä) saattaa osa yhteiskunnan jäsenen käytöstä olla toisille jäsenille yhdentekevää? Ei kukaan ihminen ole kerrassaan yksinäinen olento; on mahdotonta ihmisen jollakin tavoin ankarasti ja kestäväisesti vahingottaa itseään, ilman että siitä turmiota tulisi ainakin hänen läheisimmillensä, useinpa paljoa laajemmallekin. Jos hän laiminlyö omaisuutensa hoitoa, vahingottaa hän niitä, jotka siitä omaisuudesta saavat välittömän tahi välillisen elatuksensa, ja tavallisesti vähentää suuremmassa tahi vähemmässä määrässä yhteiskunnan yhteisiä varoja. Jos hän pilaa ruumiinsa tahi henkensä kykyjä, ei hän ainoastaan tuota pahaa kaikille niille, joitten onni jossakin määrin on hänestä riippuvainen, mutta tekee itsensä kykenemättömäksi, siihen palvelukseen, johon hän on velvollinen lähimäisilleen yleensä; kenties tulee kuormaksi heidän osanotollensa ja hyväntahtoisuudellensa, ja jos sellainen käytös olisi hyvin lukuisa, tuskin mikään muu rikos, joita tehdään, enemmän vähentäisi yhteisen hyvän määrää. Lopuksi, jollei ihminen virheillään ja hulluuksillaan suorastaan ketään vahingota, hän kuitenkin pahentaa, sanotaan ehkä, esimerkillään, ja on pakotettava ottamaan itsestänsä vaarin niiden tähden, jotka näkemästään tahi tuntemastaan hänen käytöksensä saattavat tulla turmelluiksi tahi harhaan viedyiksi.

Ja jospa, lisättäneen vielä, hänen huonon käytöksensä seuraukset pysähtyisivätkin virheelliseen tahi ajattelemattomaan individiin itseensä, tuleeko yhteiskunnan jättää omiin valtoihinsa ne, jotka selvästi ovat kykenemättömät omassa vapaudessaan elämään? Jos tunnustetaan velvollisuudeksi antaa lapsille ja alaikäisille suojelusta heitä itseänsä vastaan, eikö yhteiskunnan tule samaten antaa sitä suojelusta vanhemmillekin ihmisille, jotka ovat samaten kykenemättömiä itseänsä hallitsemaan? Jos pelaus, juoppous, ylellisyys, laiskuus ja epäsiisteys ovat yhtä suuressa määrin onnea turmelevia ja yhtä suuria esteitä edistymiselle kuin monetkin tahi useimmat laissa kielletyt teot, miksei (kysytään ehkä) lain pitäisi, sen mukaan kuin käytännöllistä ja sopivaa on, koettaa tukehuttaa niitäkin? Ja eikö ainakin yleisen mielipiteen pitäisi täytteeksi lain välttämättömään epätäydellisyyteen olla voimallisena vartijana näitä paheita vastaan ja ankarasti iskeä niihin, joiden tunnetaan niitä harjoittavan. Tässä ei ole ensinkään kysymys (sanotaan ehkä) individualisuuden kahlehtimisesta tahi uusien ja itsenäisten elämiskokeitten ehkäisemisestä. Ainoa, mitä koetetaan estää, on semmoista, että sitä on koeteltu ja tuomittu maailman alusta tähän päivään saakka, semmoista, josta kokemus on näyttänyt, ettei se ole kenelleen hyödyllistä eikä sopivaa yhdenkään ihmisen individualisuuteen. Täytyy olla joku määrä aikaa ja kokemusta, jonka perästä siveellinen tahi järjen totuus on katsottava vakauneeksi; ja on haluttu ainoastaan estää sukupolvea toisensa perästä putoamasta samaan kuiluun, jossa on ollut heidän edeltäjäinsä surma.

Minä myönnän täydellisesti, että se vahinko, jonka ihminen itsellensä tekee, saattaa kovasti koskea hänen läheisiinsä sekä heidän myötätuntoisuutensa että etujensa kautta ja, vähemmässä määrässä, yhteiskuntaan yleensä. Kuin mainitunlaatuisen käytöksen kautta ihminen tulee loukanneeksi selvää velvollisuuttansa yhtä tahi useampaa muuta kohtaan, niin se seikka ei kuulukaan itsekohtaisiin asioihin ja joutuu siveellisen paheksumisen alaiseksi, sanan oikeassa merkityksessä. Jos esim. mies juoppoutensa tahi hurjuutensa kautta tulee kykenemättömäksi maksamaan velkojansa, tahi otettuaan niskoilleen siveellisen vastuun perheestä, tulee samasta syystä kykenemättömäksi elättämään ja kasvattamaan sitä, hän on ansainnut moitetta ja on laillisesti rangaistava: mutta se tapahtuu hänen rikkomastaan velvollisuutensa perhettänsä tahi velkojiansa vastaan eikä hänen hurjuutensa tähden. Jos varat, jotka olisivat olleet niille tulevat, olisi heiltä otettu mitä järkevimmin käytettäviksi, niin siveellinen vastuu olisi ollut sama. Yrjö Barnwell murhasi setänsä saadakseen rahaa hentulleen, mutta jos hän olisi sen tehnyt päästäkseen asioimistoimiin, olisi hän samaten hirtetty. Samoin tuossa sangen usein tapahtuvassa seikassa, että mies tuottaa perheelleen surua pahoilla tavoillaan, hän on moitittava tylyydestään tahi kiittämättömyydestänsä; mutta sama on asianlaita, jos hän käyttää tapoja, jotka eivät sinään ole paheellisia, vaan tuskallisia niille, joiden kanssa hän viettää elämänsä, tahi joiden onnellisuus on personallisten siteitten kautta hänestä riippuva. Jokainen kuin laiminlyö tarpeellisen vaarinoton toisten eduista ja tunteista, ilman että joku tärkeämpi velvollisuus häntä siihen pakottaa tahi luvallinen huoli itsestänsä oikeuttaa, on tästä laiminlyönnistään siveellisesti moitittava, mutta ei syystä siihen, eikä niistä suorastaan personallisista hairauksista, jotka ovat etäämpää siihen saattaneet. Samalla tapaa on ihminen, jos hän aivan itsekohtaisen käytöksensä kautta pilaa itsensä täyttämästä jotakin varmaa velvollisuutta yleisöä kohtaan, yhteiskunnalliseen rikokseen syypää. Ei ketään pitäisi rangaista paljaasta juopumisesta, vaan sotamies tahi polisi ovat rangaistavat juovuksissa olemisesta palveluksessaan. Lyhyesti sanoen: missä on selvä vääryys tahi selvä vääryyden uhka yksityistä tahi yleisöä kohtaan, niin asia ei kuulu vapauden alaan, vaan siveellisyyden tahi lain.