Kitabı oku: «Gösta Berlingin taru», sayfa 20

Kahdestoista luku
JUMALAN MATKAMIES

Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä, aivan metsänrinnassa.

Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä.

Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat pörhössä.

Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille. Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa arvossa – sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina – oli kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas.

Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden kuritustyöhön.

Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan, koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814 sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin hänet todistusten vajavuuden tähden.

Majatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka oli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut vaikeat päivät. – Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa hänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli ollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän varmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa, kenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin sanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä päivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa kai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä tanssii. Herranen aika, varmaan!

"No, Katri-muori", alkoi kapteeni, "eikö nyt uskalleta katsoakaan minua?"

Hän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan jaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että hän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa.

Majatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa oli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta asumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja ilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli ankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori tiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä istua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut mennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo, joka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo tule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset vaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä arvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut.

"He eivät siis sitä usko?" sanoi Lennart-kapteeni.

"Ei, kapteeni", sanoi emäntä. "Kukaan ei sitä usko."

Silloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi lähteä kotiin.

Mutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja. Ekebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli kutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät hetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa häntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin.

"Rakas Lennart", hän sanoi, "ole varma, että Jumalalla oli jokin tarkoituksensa."

"Huuti, lurjus!" huusi kapteeni Lennart. "Luuletko sinä, etten minä tiedä, ettei suinkaan meidän Herramme pelastanut sinua pyövelin pölkyltä?"

Toiset nauroivat. Mutta Sintram ei suuttunut vähääkään. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä kuulla, että ihmiset vihjailivat hänen liitostaan pahan kanssa.

Niin, ja sitten he veivät Lennart-kapteenin takaisin sisään tyhjentääkseen tervetuliaislasin hänen kanssaan; sen jälkeen hän saisi kohta jatkaa matkaansa. Mutta hänenpä kävi huonosti. Hän ei ollut juonut tuollaisia pettäviä aineita viiteen vuoteen. Hän ei ollut kai koko päivänä syönyt, ja oli pitkästä matkastaan upo-uupunut. Tietenkin hänen päänsä meni pyörälle parista lasista.

Kun kavaljeerit saivat hänet niin pitkälle, ettei hän enää oikein tiennyt mitä teki, pakottivat he hänet ottamaan lasin toisensa jälkeen, eivätkä he tarkoittaneet sillä mitään pahaa, se oli pelkkää hyväntahtoisuutta miestä kohtaan, joka ei ollut maistanut sellaista hyvää viiteen vuoteen.

Muuten hän oli miesten raittiimpia. Ja tietysti voi nyt myös arvata, ettei hänen aikomuksensa ollut humaltua; hänenhän piti mennä kotiin vaimonsa ja lastensa luo. Mutta sen sijaan hän nyt jäikin makaamaan kapakkahuoneen penkille ja nukkui siihen.

Hänen siinä maatessaan houkuttelevan tietämättömänä kaikesta otti Gösta hiilen ja vähäisen puolukkamehua ja maalasi hänen kasvonsa. Hän teki kapteenille oikean ryövärinnaaman; hänen mielestään se sopi niin mainiosti, kun hän tuli suoraan vankilasta. Hän teki kapteenille mustan silmän, veti punaisen arven nenän poikki, sotki tukan sekaviksi töyhdöiksi otsalle ja nokesi koko kasvot.

He nauroivat hetkisen tälle, sitten aikoi Gösta pestä naamion pois.

"Anna olla", sanoi Sintram, "niin että hän saa nähdä sen itsekin noustuaan. Se huvittaa häntä."

Niin, se sai jäädä silleen, eivätkä kavaljeerit ajatelleet kapteenia sen enempää. Pidot kestivät koko yön. Päivän noustessa he lähtivät. Silloin oli tosiaan heidän aivoissaan enemmän viiniä kuin älyä.

Nytpä kysymys, mitä tehtäisiin Lennart-kapteenille. "Viedään hänet kotiin", sanoi Sintram. "Ajatelkaapas, miten iloiseksi hänen vaimonsa tulee! Onpa hauskaa nähdä hänen iloaan. Mieltäni ihan liikuttaa, kun sitä ajattelen. Viedään hänet kotiin!"

Kaikkia liikutti tämä ajatus. Herra Jumala, miten hän tulee iloiseksi, tuo ankara Helgesäterin rouva!

He pudistelivat Lennart-kapteenin jaloilleen ja nostivat hänet ajopeleihin. Uniset tallirengit olivat aikaa sitten ajaneet ne kuistin eteen. Ja niin matkasi sitten koko joukko Helgesäteriin: toiset torkkuivat ja olivat pudota kärryistä, toiset lauloivat pysyäkseen valveilla. He eivät, koko sakki, näyttäneet juuri roistojoukkiota kauniimmalta, tylsiä kun olivat, kasvot pöhöksissä.

He pääsivät kuitenkin perille, jättivät hevoset takapihaan ja marssivat koko lailla juhlallisina portaille. Beerencreutz ja Julius taluttivat Lennart-kapteenia välissään.

"Laittaudu aikamieheksi, Lennart", sanoivat he hänelle. "Nythän olet kotonasi. Etkö sinä näe, että olet kotonasi?"

Hän sai silmänsä auki ja selvisi melkein juopumuksestaan. Hänen mielensä heltyi siitä, että he olivat saattaneet hänet kotiin.

"Ystävät", hän sanoi ja pysähtyi pitämään heille puhetta, "olen kysynyt Jumalalta, ystävät, miksi niin paljon pahaa on saanut päälleni tulla."

"Ole hiljaa, Lennart, äläkä saarnaa!" karjaisee Beerencreutz.

"Anna hänen jatkaa", sanoo Sintram, "hän puhuu hyvin."

"Olen kysynyt häneltä enkä ymmärtänyt; nyt ymmärrän. Hän tahtoi näyttää minulle, millaisia ystäviä minulla oli. Ystäviä, jotka saattavat minut kotiin, nähdäkseen minun ja minun vaimoni iloa. Sillä minun vaimoni odottaa minua. Mitä on viiden vuoden kurjuus sen rinnalla!"

Nyt jyristeltiin kovin nyrkein ovea. Kavaljeereilla ei ollut aikaa enää kuunnella.

Sisällä alettiin liikkua. Piiat heräsivät ja katsoivat ulos. He tempasivat vaatteet ylleen, mutta eivät uskaltaneet avata moiselle miesjoukolle. Vihdoinkin vedettiin salpa pois. Kapteenska astui itse ulos.

"Mitä te tahdotte?" hän kysyi.

Beerencreutz vastasi:

"Me toimme miehesi tänne."

He työnsivät Lennart-kapteenia, ja rouva näki hänen tulla hoipertelevan itseään kohti, juopuneena, kasvoiltaan kuin ryöväri. Ja hänen takanaan hän näki koko tuon hoippuvain, juopuneiden miesten joukon.

Rouva peräytyi askelen, kapteeni tuli perästä syli avoinna. "Sinä menit varkaana", huudahti rouva, "ja tulet takaisin renttuna." Sen sanottuaan hän aikoi mennä sisään.

Kapteeni ei ymmärtänyt. Hän aikoi seurata vaimoaan, mutta silloin tyrkkäsi rouva häntä rintaan.

"Luuletko sinä, että minä aion ottaa vastaan huoneeni ja lasteni herraksi sinun kaltaistasi?"

Ovi lensi kiinni, ja salpa vajosi paikoilleen.

Kapteeni Lennart syöksyi ovea kohti ja alkoi sitä rynkyttää.

Silloin eivät kavaljeerit mitenkään voineet olla nauramatta. Hän oli ollut niin varma vaimostaan, ja nyt ei toinen tahtonut hänestä tietääkään. Se oli heidän mielestään naurettavaa.

Kun Lennart-kapteeni kuuli heidän nauravan, hän hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tahtoi lyödä heitä. He juoksivat pakoon ja nakkautuivat ajoneuvoihinsa. Hän perästä, mutta kompastui innoissaan kiveen ja lensi nurin. Hän pääsi taas jaloilleen, mutta ei ajanut enää toisia takaa. Sekavassa mielentilassaan hän tuli ajatelleeksi jotain. Tässä maailmassa ei tapahdu mitään Jumalan tahtomatta, ei mitään.

"Mihin Sinä tahdot viedä minua?" hän kysyi. "Olen höyhen, jota henkesi tuulahdus ajaa. Olen Sinun leikkipallosi. Mihin tahdot minua viedä? Miksi suljet minulta kotini ukset!"

Hän vaelsi pois kotoaan, luullen että Jumala niin tahtoi.

Auringon noustessa hän seisoi Brobyn mäkien harjalla ja katsoi laaksoihin. Ah, ei tiennyt silloin laakson poloinen väki pelastajansa lähestyvän. Ei ollut ainoakaan köyhä eikä murheellinen sitonut seppeleitä myöhään kuihtuneista puolukanvarsista ja ripustanut majansa oven päälle. Ei pantu niille kynnyksille, joiden yli hän pian oli astuva, tuoksuvan lavendelin lehtiä eikä pellonpientaren kukkia. Eivät nostaneet äidit lapsiaan käsivarrelleen, että ne saisivat nähdä tuon miehen tulevan. Ei ollut majojen sisus puhdistettu ja hieno, eikä musta liesi lemuavain katajain verhoama. Eivät tehneet miehet kedoilla työtä tulisin innoin, että hänen silmänsä olisivat ilahtuneet nähdessään muokatun pellon ja hyvin kaivetun ojan.

Ah, sieltä missä hän seisoi, näkivät hänen tuskaisat silmäyksensä vain, miten kuivuus oli tuhonnut, miten sadot olivat palaneet ja miten kansa tuskin näytti huolivan muokata maata ensi vuoden sadon vuoksi. Hän katsoi ylemmäksi sinisiä vuoria kohti, ja aamun kirkas aurinko näytti hänelle ruskeiksi palaneet seudut, joilla kulovalkeat olivat liikkuneet. Hän näki, että kuivuus oli melkein hävittänyt tiepuolen koivut. Hän arvasi monista pienistä merkeistä, mäskinhajusta, jota tunsi kulkiessaan erään talon ohitse, kaatuneista aidoista ja vähistä kotiin tuoduista ja hakatuista haloista, ettei kansa hoidellut itseään, että hätä oli käsissä ja että ihmiset hakivat lohdutusta välinpitämättömyydestä ja viinasta.

Mutta kenties oli hänen tarpeellista nähdä mitä näki. Sillä hänen ei suotu nähdä viheriöivän viljan orastavan omalla pellollaan, ei odotella oman lieden ääressä hehkuvain hiilten sammumista, ei tuntea omain lasten pehmeäin kätten puristuksia, ei tietää, että hänen tukenaan on hurskas vaimo. Kenties oli tarpeen hänelle, jonka mieltä syvä suru painoi, että oli muita, joille hän voi tarjota heidän köyhyydessään lohdutusta. Kenties oli tarpeellista hänelle, että oli sellainen katkera aika, jolloin luonnon karuus koetteli köyhempää kansaa puutteella ja niin parempiosainen sitä vielä lisäksi turmeli.

Lennart-kapteeni seisoi Brobyn mäellä ja alkoi ajatella, että ehkäpä Jumala tarvitsee häntä. Häntä ei kutsunut vaimo kotiin.

On huomattava, etteivät kavaljeerit voineet aavistaakaan, että he olivat syypäitä kapteeninrouvan kovuuteen. Sintram vaikeni. Seudulla puhuttiin moittivasti vaimosta, joka oli ollut liian ylpeä ottamaan vastaan niin hyvää miestä. Kerrottiin, että hän torjui jyrkästi, jos koetti puhella hänelle hänen miehestään, oli puhuja kuka tahansa. Hän ei kärsinyt kuulla mainittavan hänen nimeänsäkään. Lennart-kapteeni taas ei yrittänyt saattaa häntä parempiin ajatuksiin.

Näin tapahtui eräänä päivänä:

Vanha talollinen makaa kuolinvuoteellaan Högbergin kylässä. Hän on nauttinut ehtoollista, ja hänen elämänsä voimat ovat ehtyneet, hänen täytyy kuolla.

Levotonna kuin ainakin pitkän matkan alkaja hän muutattaa vuodettaan keittiöstä tupaan ja taas tuvasta keittiöön. Siitä ymmärretään paremmin kuin raskaasta rinnan korinasta ja sammuvasta katseesta, että hänen hetkensä on tullut.

Hänen ääressään seisoo hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Hän on ollut onnellinen, rikas, arvossapidetty. Hänen kuolinvuoteensa ei ole hyljätty. Kärsimättömät vieraat eivät ympäröi häntä viime hetkinä. Vanha mies puhuu itsestään, ikään kuin seisoisi Jumalan kasvojen edessä, ja huokauksin ja myöntävin sanoin todistavat ympärillä seisovat, että hän puhuu totta.

"Minä olen ollut ahkera työntekijä ja hyvä isäntä", hän sanoo. "Minä olen rakastanut vaimoani kuin oikeaa kättäni. En ole antanut lasteni kasvaa kuritta ja hoidotta. En ole juopotellut. En ole siirtänyt rajamerkkejä. En ole hoputtanut hevosta ylämäessä. En ole pitänyt lehmiä nälässä talvella. En ole antanut lampaiden kitua kesällä villassaan."

Ja hänen ympärillään toistavat itkevät palvelijat kuin kaiku: "Hän on ollut hyvä isäntä. Oi, Herra Jumala! Hän ei ole hoputtanut hevosta ylämäessä, ei antanut lampaiden hikoilla kesällä villassaan."

Mutta ovesta on aivan huomaamatta puikahtanut sisään köyhä mies pyytääkseen ruoanapua. Hänkin on kuullut kuolevan sanat ja jäänyt seisomaan hiljaa ovensuuhun.

Ja sairas jatkaa: "Olen raatanut metsää ja kuivattanut niittyä. Viilsin auralla suoria vakoja. Rakensin ladon kolme kertaa suuremmaksi, kolme kertaa suurempaa satoa varten kuin isieni olivat. Teetin kirkkaista taalareista kolme hopeapikaria; minun isäni teetti ainoastaan yhden."

Kuuntelijan korviin ovelle tunkeutuvat kuolevan sanat. Hän kuulee kuolevan todistavan itsestään niinkuin hän seisoisi Jumalan istuimen edessä. Hän kuulee palvelusväen ja lasten vahvistaen todistavan. "Hän viilsi aurallaan suoria vakoja, niin hän teki!"

"Jumala antaa minulle hyvän paikan taivaassa", sanoo vanhus.

"Herra ottaa meidän isäntämme hyvin vastaan", sanovat palvelijat.

Oven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on viisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen henkensä tuulahdus on ajanut.

Hän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä.

"Ystävä, ystävä", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. "Oletko sinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian astua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat ovat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat vapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja sanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen kaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi häneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun on matkattava."

Vanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen korahtelunsa käy raskaammaksi.

"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!" jatkaa matkamies. "Maan mahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on rakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän on pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä verrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu! Makaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa päälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu kuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä tomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!"

Sairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen kasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat.

"Ihmissielu, poistuva ihmissielu", huutaa mies. "Niin totta kuin sinä olet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta ottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut taivaansa ihanuuteen!"

Vanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa. Lennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat rukoilevat raskaasti ja huoaten.

Kun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen rauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen kajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on nähnyt Jumalan.

"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu", ajattelevat ne, jotka katselevat häntä, "nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit sinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin lapsen käsivarrelleen."

"Hän on nähnyt Jumalan", sanoo vainajan poika ja sulkee kuolleen silmät.

"Hän näki taivaan avoinna", nyyhkivät lapset ja palvelijat.

Vanha emäntä ottaa vapisevalla kädellään Lennart-kapteenia kädestä.

"Te autoitte häntä pahimmasta, kapteeni."

Hän seisoo mykistyneenä. Voimakkaiden sanojen ja suurtekojen lahja on hänelle annettu. Hän ei tiedä miten. Hän värisee kuin perho kotelonsa reunalla, siipien auetessa auringonpaisteeseen, nekin kimaltaen kuin auringonpaiste.

Se hetki vei Lennart-kapteenin kansan pariin. Muuten hän olisi kai mennyt kotiinsa ja antanut vaimonsa nähdä oikeat kasvonsa, mutta siitä silmänräpäyksestä hän uskoi, että Jumala tarvitsi häntä. Hänestä tuli Jumalan matkamies, joka toi köyhille apuaan. Ajan hätä oli suuri, ja paljon oli kurjuutta, jota viisaus ja hyvyys saattoi parantaa paremmin kuin kulta ja mahti konsanaan.

Lennart-kapteeni tuli eräänä päivänä köyhäin maalaisten luo, jotka asuivat Gurlita-kukkulan seuduilla. Heillä oli suuri hätä; perunat olivat loppuneet ja rukiinkylvöä, joka olisi ollut tehtävä palaneihin murtoihin, ei voitu toimittaa, sillä siementä ei ollut.

Silloin otti Lennart-kapteeni pienen veneen ja souti viistoon järven yli Forsiin ja pyysi Sintramia lahjoittamaan väelle ruista ja perunoita. Sintram otti hänet hyvin vastaan: hän vei hänet suuriin, hyvinvarustettuihin vilja-aittoihinsa ja kellareihin, joissa perunoita oli vielä jäljellä viime vuoden sadosta, ja antoi hänen täyttää kaikki pussit ja säkit, mitä hänellä oli matkassaan.

Mutta kun Sintram näki pienen veneen, piti hän sitä niin suurelle kuormalle liian pienenä. Tuo ilkimys kannatti säkit suureen veneeseen, joita hänellä oli monta, ja käski vahvan Maunu-renkinsä soutaa kuorman järven yli. Lennart-kapteenin ei tarvinnut muuta kuin kuljettaa tyhjää venettään.

Hän jäi kuitenkin vahvasta Maunusta jälkeen, sillä renki oli mestari soutamaan ja tavattoman vahva. Lennart-kapteeni myös uneksii, soudellessaan kauniin järven yli, ja hän ajattelee noiden pienten jyvien ihmeellisiä vaiheita. Nyt ne heitetään mustaan tuhkamultaan, kivikkoon ja kannikkoon, mutta ne itävät kyllä ja juurtuvat erämaassa. Hän ajattelee pehmeitä, heleänvihreitä oraita, jotka sitten verhoavat maan, ja ajatuksissaan hän jo kumartuu ja hivelee niiden pehmoisia kärkiä. Ja sitten hän huomaa, miten syksy ja talvi kattaa nämä heikot, pienet raukat ja miten ne kuitenkin ovat tuoreet ja uljaat, kun kevät tulee ja ne saavat ruveta tosissaan kasvamaan. Hänen vanha sotilaansydämensä ilahtuu hänen ajatellessaan noita kankeita korsia, jotka seisovat niin suorina, monta kyynärää korkeina, huippuiset tähkät latvoissa. Emien pienet untuvatöyhdöt vapisevat, heteiden ruuti tupruaa aina puiden latvoihin, ja siten saavat tähkäpäät tuskan ja taistelun jälkeen täyttyä pehmeällä, imelällä jyväaineella. Ja kun sitten viikate viuhtoo ja oljet kaatuvat ja varstat alkavat jyskää niillä, kun mylly saa jauhaa ytimen jauhoksi ja jauhot paistetaan leiväksi, ah, miten paljon nälkää tyydyttävätkään silloin nuo jyvät, jotka ovat tuolia edeltä kulkevassa veneessä.

Sintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet nälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen isäntänsä oli käskenyt.

"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat.

Sanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa."

Silloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja hyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei Lennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja hän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat ruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan pyytää.

Hän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta häntä ei toteltu.

"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!" huusi hän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat viljaa itselleen.

Samassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt ihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän ja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat perunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä täynnä.

Kiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta mykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa. Lennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain vahva Maunu nauroi.

"Souda kotiisi, mies", sanoi Lennart-kapteeni, "ennen kuin talonpojat arvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin hiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi."

"Eipä tässä pelättäne", sanoi mies.

"Mene nyt vain", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että renki lähti.

Sitten selitti Lennart-kapteeni rahvaalle, kuinka Sintram oli pettänyt heitä, mutta miten hän selittikään, he eivät uskoneet muuta kuin että oli tapahtunut ihme. Huhu levisi tästä pian, ja kun kansa suuresti rakastaa ihmeitä, niin uskottiin pian yleisesti, että Lennart osasi tehdä ihmetekoja. Hän tuli siten hyvin mahtavaksi talonpoikien seassa, ja he sanoivat häntä Jumalan matkamieheksi.