Kitabı oku: «Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia», sayfa 6

»Minä tahdon, että te kaikki muistatte sen, mitä nyt lupaan Jumalan ja kaikkien pyhäin kautta: Niin kauan kuin kieleni voi puhua, niin kauan kuin veri virtaa sydämessäni, niin kauan minä toimin rauhan töissä.»

Tässä hän vaikeni, ikään kuin olisi käsittänyt, että lupauksessa piili vaara, ja sitten hän lisäsi: »Vaikka se veisi minulta hengen ja onnen.»

Tehtyään tämän lupauksen kuninkaantytär nosti iloisena katseensa eikä itkenyt enää. Hän ohjasi hevosensa eteenpäin tietä, joka johti lauttauspaikkaan.

Mutta tiepuolen vehreällä nurmella istui pieni paimenpoika. Hän oli aivan yhtä iloinen kuin muutkin ja tahtoi antaa kuninkaantyttärelle parhaansa. Hän alkoi laulaa hänelle pientä rakkauslaulua kaukaisesta pohjolan kuninkaasta, joka kaipasi idän keisarintytärtä.

Ja jälleen istui Fredkulla hiljaa hevosensa selässä ja kuunteli poikaa, joka lauloi korkealla ja kirkkaalla äänellä:

Yks on, mi valvomahan yökausiks sitoo minut, yks on, mi minun estää iloja nauttimasta, tuo idän kaunis impi, mi valtakuntans' suojaa, Matilda, sotijalo, keisarin tumma tytär.

Kodissa parempaa ei kuin ylväs, kaunis vaimo. Nyt murhe mua seuraa tupahan, tantereille. Kun käräjiltä palaan, se ratsullani istuu. Saa omaksein en koskaan tytärtä keisarin ma.

Niin kuului laulu, ja kun kuninkaantytär oli kuunnellut sen loppuun, hän hymyili pojalle ja kysyi, kuka oli laulun sepittänyt.

Eikä yksikään ymmärtänyt estää paimenpoikaa, vaan tämä vastasi kysymykseen, ylpeänä siitä että osasi vastata:

»Kuningas Maunu on sen laulun sepittänyt ajatellessaan Matildaa, keisarin tytärtä.»

Oi sitä surua, joka silloin valtasi lempeän Fredkullan.

»Onko kuningas Maunu sepittänyt tuon laulun?» hän huudahti. »Mitä tekisin silloin minä hänen luonaan, joka kaipaa Itämaan keisarintytärtä? Minusta ei hän ole sepittänyt lauluja, jotka kiertävät miehestä mieheen yli koko maan. Minua kohtaan ei hänen sydämessään ole lainkaan rakkautta.»

Ja suuresti kauhistuen kuulivat talonpoikaparat, miten neito kutsui saattuettaan.

»Oi rakkaat herrat ja hyvät rouvat, seuratkaa minua takaisin kotiin! Armahtakaa minua, isäni hyvät palvelijat! Sallikaa ettei minun tarvitse mennä kuningas Maunun luo. Ettekö kuulleet tuota laulua? Minua ei hän kaipaa, tuo mies. Hän kaipaa vain ihanaa keisarintytärtä.»

Tämän sanottuaan Fredkulla kuuli, miten kansanjoukko, joka seisoi tiepuolessa odottaen, huusi korkealla äänellä: »Terve, Fredkulla!» Ja kaikkien niiden tuhansien, jotka tulvivat suuresta Kungahällasta häntä vastaan, hän kuuli moniäänisenä kaikuna toistavan: »Terve, Fredkulla!»

Mutta neito yhä valitti ja rukoili.

»Rakkaat hyvät herrat ja jalot rouvat, viekää minut kotiin! Ettekö kuulleet tuota laulua? Mehän teemme rikoksen kuningasta kohtaan. En voi pakottaa itseäni kantamaan kuningattaren nimeä. Kotiin minä vain tahdon.»

Tavan takaa huusivat ne, jotka seisoivat etäällä joen molempien rantain partaalla: »Fredkulla! Fredkulla!»

Silloin tukki Fredkulla käsin korvansa. Hän oli jo kääntänyt hevosensa ja hoputti äänekkäästi sitä eteenpäin.

»Oi kunpa kansa vaikenisi», hän sanoi. »Fredkullaa he huutavat, mutta syntynee kai rauha, vaikk'en minä saavukaan. Kuningas Maunu ei ryhdy sotaan minun tähteni. Hänestä on vain mieluisaa, että palaan kotiin.»

Yhä vain jatkoivat ne, jotka seisoivat tiepuolessa ja odottivat saadakseen huutaa Fredkullaa. Mutta ne jotka seisoivat lähellä alkoivat kysellä ja ihmetellä: »Mihin hän ratsastaa? Mihin hän ratsastaa?»

Ja nähdessään, että hän aikoi ratsastaa metsää kohti, syöksyivät he hänen jälkeensä.

»Kuule, kuninkaantytär, kuule mitä tämä vanha vaimo sanoo!» huusivat he. »'Minun pääni vapisee vuosien taakan alla', hän sanoo, 'riistääkö sota nyt minulta poikani?'»

»Nyt, kuninkaantytär», huusivat he, »nyt lukitaan kaikki ovet koko laaksossa! Nyt avataan asearkut! Talonpoika tempaa auransa maasta! Mitä tarkoitat tukkiessasi käsin korvasi? Sinun täytyy kuulla, kuulla, kuulla!»

»Fredkulla!» huusivat he ajaessaan häntä takaa. »Fredkulla, me emme uskalla heittää viljaa maahan! Fredkulla, meidän tyttäremme ei saa pitää häitään tänä vuonna! Fredkulla, kun talomme ovat palaneet, nostavat vanhat vaimot herjausriu'un raunioille ja piirtävät siihen sinun nimesi, Fredkulla, Fredkulla!»

Koko Storgårdsbyn kylän väki seurasi häntä. He huusivat hänen ympärillään, kaikki nuo onnettomat ihmiset.

»Fredkulla, ajattele meitä kun me kaadumme! Kun karja ryöstetään meiltä, ajattele meitä! Kun me kostamme sukulaistemme puolesta, ajattele meitä! Kun me teemme hurjia tekoja, ajattele meitä! Ajattele meitä, kuten me tulemme aina ajattelemaan sinua!»

»Sinä et saa ratsastaa kotiin, neito, sinä et saa ratsastaa luotamme. Mitä vannoit äsken, sinä lupauksenrikkoja? Kuuletko, mitä kansa huutaa sinulle joen vastaiselta rannalta?»

Ja Storgårdsbyn kylän väki riehui Fredkullan ympärillä ja heittäytyi tielle hänen eteensä.

»Ruumiittemme yli, neito, voit ratsastaa kotiisi», he huusivat.

Mutta muutamat suutelivat hänen käsiään ja pyysivät hiljaa ja kauniisti: »Oi pysähdy, älä ratsasta luotamme!»

Hän näki, etteivät he aikoneet hänelle pahaa. Mutta tuo poloinen, köyhä, sodan uuvuttama kansa ei tiennyt muutakaan keinoa. Muutamat tarttuivat hevosen ohjiin kääntääkseen sitä.

Fredkulla pysäytti silloin ratsunsa, vaikka tiesikin hyvin, että olisi saanut vahingoittumatta ratsastaa kotiinsa, sillä vaikka muutamat metsässä elävät hurjat miehet ja lainsuojattomat, joille hän oli luvannut anteeksiannon, nyt uhaten kohottivatkin puukkonsa häntä kohti, niin suutelivat he kuitenkin samassa hänen hameenliepeitään.

Hän viuhautti ratsuraipallaan keskelle joukkoa ja huusi: »Pois tieltä!» Silloin talonpojat vetäytyivät etäämmä ja jäivät seisomaan epätoivon masentamina. He näkivät, että Fredkulla oli niin tuskissaan, etteivät uskaltaneet pyytää häneltä armoa.

»Tapahtukoon sinulle kuten tahdot, neito», he huusivat. »Tiesi on vapaa.»

Fredkulla istui hiljaa, ja hänen kaihoisa katseensa suuntautui kohti kaukaisia, metsää kasvavia kukkuloita. Niiden takana oli koti, minne hän olisi tahtonut paeta niinkuin haavoittunut eläin pakenee luolaansa. Kauan hän istui niin ja tuijotti hehkuvan kuumin silmin, joiden jokainen kyynel oli kuivunut.

Sitten kuninkaantytär käänsi hevosensa aivan hiljaa ja ratsasti jälleen laaksoa kohti.

Hän kääntyi takaisin yksin, vapaaehtoisesti, sen vuoksi että rakasti suurta, ihanaa rauhaa.

Jälleen hän kulki laaksoa kohti, muttei reippaasti ja iloisesti, vaan askel askeleelta.

Hiljaa ratsasti Fredkulla alas mäenrinnettä Storgårdsbyn kylään ja eteenpäin palaneiden raunioiden ohi alas joelle ja lauttauspaikkaan.

Kansa hiipi hiljaa hänen jäljessään ja kuiskutti, ettei neitoa saanut häiritä, ettei hänen tekoaan uskaltanut ylistää.

Ylitettyään joen suurella lauttausveneellä Fredkulla laskeutui hevosen selästä ja seisoi katsellen veteen. Ja hän alkoi hiljaa puhua itsekseen:

»Näetkö nyt tuota suurta vesimäärää, joka järkähtämättömästi rientää mereen. Hentojen aaltojen on empimättä heittäydyttävä voimakkaan helmaan, vaikkakin tämä näyttää katkeralta ja kauhealta. Vaikka joki löytäisikin matkallaan pienen, rauhallisen, kaislanseppelöimän poukaman, ei se koskaan saa viipyä siellä. Ja jos se tahtoisi palata takaisin rauhaisaan metsälähteeseensä, ei se suinkaan voi sitä tehdä. Sen on riennettävä vain eteenpäin, alati ja järkähtämättä eteenpäin. Katso, sellainen on kohtalo. Sinun tulee olla tuollainen hento aalto, joka vierii maailman rauhattomuuteen ja lauhduttaa sen katkeruutta.»

Mutta tällä välin on Kungahällasta saapunut muutamia ylväitä ratsumiehiä, jotka nyt lähestyvät lauttauspaikkaa.

Nostakoon jo neito katseensa maasta! Nähköön hän kuningas Maunun! Tämän kypärässä on kultainen jalopeura, kuninkaallinen tunnus, joka myös loistaa hänen yläpuolellaan hulmuavasta lipusta ja hänen punaisista silkkivaatteistaan. Nähköön neito hänet, hän itse on Pohjolan jalopeura! Katso miten hänen pitkät silkinkarvaiset hiuksensa liehuvat harteilla, katso hänen ylpeätä ryhtiään, katso hänen silmiensä soturinilmettä.

Nyt hän saapuu. Tomu pilvenä tuprahtaa hänen edessään. Hän saapuu. Hän erottuu mustana varjona illan kajastuksessa ratsastaessaan yli kentän, ja tanner vapisee hänen ratsunsa alla. Nosta silmäsi, neito, ja hymyile yljällesi! Älä ajattele enää, että mieluummin heittäytyisit noiden nopeiden kavioiden alle, joiden kumean kaiun kuulet, ja kohtaisit kuoleman!

RAGNHILDSHOLMAN KUNINGATAR

Oli kerran kuningas, joka tuli ratsastaen idästä pitkin Nordre-joen vartta mennäkseen Kungahällaan. Vuoden loppupuoli oli käsissä. Ilma oli raskas ja taivas harmaa, kuten syysmyöhään usein on.

Polku, jolla kuningas ratsasti, mutkitteli yli mättäisten rantaniittyjen. Siellä täällä kohosi saraheinämättäistä leppiä, ja tiepuoleenkin niitä oli kasaantunut, ikään kuin ne olisivat olleet uteliaita näkemään ohiratsastajaa. Vieläpä niitä oli tunkeutunut tien ylikin, niin että kuninkaan oli vaikeata pujotella ratsuineen niiden lomitse.

Vuodenaika oli niin myöhäinen, että kaikki puut olivat varistaneet lehtensä ja elämä kuollut metsissä ja niityillä. Kesän lehdet olivat maassa harmaina ja lakastuneina, ja pitkät syyssateet olivat sulloneet ne yhteen limaiseksi verkoksi, jonka alla lukemattomat hämähäkit ja etanat nukkuivat talviuntaan.

Oli harmaata ja usvaista, ja kuningas ajatteli: »Eipä tämä ole suinkaan erittäin kaunis tie kuninkaan ratsastaa.»

Mutta suoraan vetisestä rantaniitystä, miltei ihan tiepuolesta, kohosi kaunis Fontinvuori.

Sen juurta ympäröi heleänkeltainen hiekkajuova, sitten vuoren seinämä kohosi kappaleen matkaa pystysuorana ja paljaana, ja tämän yläpuolelle kapealle pengermälle oli ryhmittynyt sinisenvihreitä petäjiä. Ylempää oli vuoren pinta rikkoutunut, ja sitä kohtaa huuhtelivat pienet, kirkkaat purot, sitten seurasi rivi valkovartisia ja punaruskearitvaisia koivuja, sitten jälleen hiekkajuova. Mutta sen yläpuolella kohosivat vuoren mahtavat, alastomat, harmaanpunertavat seinämät aina ylös tummanvehreään kuusimetsään saakka, joka sankkana ja elinvoimaisena yleni vuoren litteältä laelta.

Mutta kuningas ei iloinnut tuon kauniin vuoren läheisyydestä, sillä sumua leijui vuorenseinämillä, ja pilvenrepaleet peittivät sitä ja kaikista sen onkaloista ja puista nousi harmaata sadeusmaa. Ja sen vuoksi näytti tuo monivärinen Fontin kuninkaasta yhtä harmaalta kuin kaikki muukin.

Kuningas huokasi raskaasti ja syvään ratsastaessaan lepikössä, joka varisti ikään kuin sateena hänen ja hänen hevosensa ylle raskaita pisaroita.

Siinä ratsastaessaan hän tunsi äkkiä mielensä niin haikeaksi, että tuskin oli ennen tuntenut sellaista surua. »Niinhän se aina on», hän ajatteli. »Kaikkialle minne joudun on harmaata ja sateista. Jos purjehdin merellä, niin nousee sumu, jotten näe edes kättäni, ja jos lähden ratsastamaan jonakin yönä, niin peittyy kuu tummimpaan pilveen, ettei sen tarvitsisi valaista minua.

»Luulenpa, että jos läksisin taivaaseen», tuumi kuningas, »niin olisivat kaikki tähdet sammuneet päästyäni sinne.

»Samoin on asianlaita, mihin ikinä ryhdynkin», raivosi hän ja pusersi nyrkkiään siinä ratsastaessaan. »Toiset, joista on tullut kuninkaita, ovat saaneet osakseen upeutta, kunniaa, mainetta ja loistoa, mutta minä olen oikea kuningas Harmaja. Kapinoita vain saan ajatella, ja aivan vähäinen osa maata taipuu tottelemaan minua. Toista oli niiden vanhojen kuninkaiden, jotka istuivat Upsalassa ja hallitsivat koko maata. Kelpasi heidän olla kuninkaina.

»Jumala on varmaan säätänyt kohtaloni iäti tällaiseksi», hän virkkoi itsekseen.

Mutta samalla hän kapinoi ajatusta vastaan eikä tahtonut uskoa sitä. Hän pysäytti hevosensa ja odotti kuulevansa linnun liverrystä. Se olisi ollut hänelle merkkinä siitä, että hän oli väärässä.

Mutta taivas oli kauttaaltaan harmaa ja vuori usman peitossa, ja kaikki linnut olivat lähteneet maasta. Ainoa ääni, joka rämeellä kuului, oli vesipisarain kevyt helähtely niiden vierittyä niin pitkälle lepänoksain neniin, etteivät ne voineet enää pysytellä siinä kauemmin, vaan putosivat maahan.

Kuninkaan pää vaipui yhä syvemmälle.

»Minä tahtoisin nähdä jotakin hehkuvan punaista», hän sanoi. »Haluaisin nähdä jotakin sysimustaa, jonka syvyydessä kulta kimmeltää, minä tahtoisin kuulla kirkasta laulua ja helisevää naurua.»

Jälleen hän katsoi ympärilleen, mutta kaikki oli ennallaan, ja hän huomasi, että tuo muuten niin välkkyvä jokikin vyöryi tummana kuin yö kaislarantojensa keskellä.

Hän oli niin masentunut, että kaikki, mitä hän omisti, näytti hänestä rumalta ja arvottomalta. Hän ajatteli hyvin rakennettua kuninkaankartanoaan, ikään kuin se olisi ollut kurja salotölli. Kaikki hänen voittonsa vaihtuivat tappioiksi, ja kaikki hänen alamaisensa tuntuivat hänestä hävyttömiltä konnilta tai köyhiltä kerjäläisiltä.

»Mutta kaikkea tuota vastaan voisi vielä taistella», hän ajatteli, »ellei minulla olisi kuningatartani. Se on kovinta kaikesta. Elämä on muutenkin kyllin raskasta, mutta minua kidutetaan vielä sillä, että minun pitää ajatella tuota naista. Huoli valtakunnastani ei suo minulle hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin vaativat ihmiset, että sälytän uuden taakan hartioilleni.»

Sillä asian laita oli niin, että kuningas oli naimisissa erään norjalaisen kuninkaantyttären kanssa, ja hänen kuningattarensa oli hyvin rikas ja mahtava, mutta onnettomuudeksi oli kuningas vihitty häneen kuningattaren ollessa vielä lapsi.

Heidän oli täytynyt sen vuoksi, ettei kukaan olisi tullut ja ottanut häntä, ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin, mutta nyt tuntui kuninkaasta, että hän paljon mieluummin olisi menettänyt kuningattarensa.

Aina hääpäivästä saakka oli kuningatar asunut pienellä kalliosaarella, joka oli Nordre-joessa vastapäätä Kungahällaa ja jota nimitettiin Ragnhildsholmaksi. Sinne oli rakennettu kivinen torni, jotta hän saattaisi kasvaa siellä kaikessa turvassa, kunnes ehtisi siihen ikään, että kuningas saattaisi viedä hänet hoviinsa.

Mutta kuningas oli koko ajan ollut valtakunnassaan, eivätkä he olleet kertaakaan tavanneet. Ja vaikka kuningas vallan hyvin tiesi, että kuningatar oli jo varttunut neidoksi, ja vaikka monet muistuttivat, että hänen pitäisi nyt noutaa puolisonsa kotiin, ei hän ollut voinut lähteä noutamaan tätä hoviin.

Hän syytti kapinoita, hän syytti vaikeata aikaa, ja vuosikausia hän antoi kuningattaren olla tuossa harmaassa tornissa muutamien häntä vartioivien vanhojen rouvien seurassa, eikä tällä ollut muuta nähtävää kuin harmaa joki.

Nyt kuningas oli vihdoinkin lähtenyt noutamaan kuningatarta. Mutta hänen ajatellessaan tätä oli hänet vallannut sellainen alakuloisuus, että hän oli eronnut saattueestaan saadakseen ratsastaa yksin ja häiritsemättä surussaan.

Hän pääsi nyt lepiköstä ja ratsasti avaralle niitylle. Jos olisi ollut kesä, olisi hän nähnyt siellä suuria lehmä- ja lammaslaumoja, mutta nyt se oli ihan autio, ei näkynyt muuta kuin tallattua maata ja paljaiksi syötyjä heinämättäitä. Ja kuningas kannusti ratsuaan ja karautti niityn yli niin nopeasti kuin saattoi, ettei olisi tullut vielä entistä alakuloisemmaksi.

Hän oli urhoollinen mies, ja jos kuninkaantytär olisi ollut vankina lumotussa linnassa, missä jättiläiset ja lohikäärmeet olisivat vartioineet häntä, niin olisi kuningas tullut täyttä laukkaa ratsastaen ja vapauttanut hänet. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi istui kuninkaantytär tornissaan odottaen häntä, eikä yksikään koko avarassa maailmassa estänyt häntä omistamasta tätä.

Kuningas katui katkerasti, että oli mennyt naimisiin hänen kanssaan. »Kaikki suuri ja ylväs ja kaunis kielletään minulta», hän sanoi. »Ei sitäkään minulle suoda, että saisin taistella ja kilpailla vaimostani.»

Ja hän ratsasti yhä hitaammin, sillä nyt kohosi tie ylös jyrkälle vuorenkukkulalle, ja alhaalla alkoi Kungahällan pitkä tie.

Mutta kukkulan huipulta näki kuningas selvästi edessään pienen

Ragnhildsholman, missä hänen kuningattarensa istui ja odotti häntä.

Hän näki, miten synkkänä se lepäsi keskellä mustaa jokea, hän näki harmaiden turvepengerten kiertelevän pitkin kuihtunutta maata, hän näki tornin harmaat kiviseinät. Kaikki näytti hänestä kammottavalta ja pelottavalta.

Ei ollut edes kanervamätästä, joka olisi punertanut häntä vastaan, ei vihreätä kortta, joka olisi loistanut penkereiltä. Syksy oli tehnyt tehtävänsä innolla ja tositoimella kulkiessaan yli maan. Mutta kuningas kaipasi salamoivan punaista ja sysimustaa, joka kullassa välkähtelee, eikä uskonut sitä täältä löytävänsä.

Mitä kauemmin hän katseli tornia, sitä paremmin hän ymmärsi, että se oli ikään kuin kasvanut itse kalliosta. Hänestä tuntui mahdottomalta, että ihmiset olivat voineet luonnollisella tavalla pystyttää sen. Itse vuori oli tahtonut kerran kasvaa, kuten maa kasvaa metsää ja ruohoa, ja siten oli torni syntynyt. Ja hän ymmärsi, miksi siitä oli tullut niin raskas ja kammottava ja painostava.

Ajatellessaan nyt tässä ympäristössä varttunutta kuningatartaan hän oli varma, että tämän täytyi olla karkeasti hakatun kivikuvan kaltainen, jollaisen hän oli nähnyt erään kirkon sisäänkäytävän yläpuolella. Hän ei voinut kuvitellakaan tätä muuksi kuin harmaaksi hahmoksi, jolla oli pitkät, liikkumattomat kasvot ja litteä ruumis ja jonka kädet ja jalat olivat kahta vertaa pitemmät ja kahta vertaa leveämmät kuin yhdenkään ihmisen milloinkaan oli ollut.

»Mutta se on kohtaloni», ajatteli kuningas ja ratsasti eteenpäin.

Ja hän tuli niin lähelle lauttauspaikkaa, että vartija toisella rannalla nosti torven huulilleen puhaltaakseen merkin hänen tulostaan, ja nostosilta vedettiin ylös, ja vankan tornin portti avautui hänen edessään.

Mutta silloin kuningas nosti päänsä ja pysäytti hevosensa. »Minä olen sittenkin kuningas», hän ajatteli, »eikä yksikään ihminen voi pakottaa minua tekemään mitä en tahdo. Ei yksikään koko maailmassa saa minua lähtemään tuon kivikuvan luo. Tottahan minulla pitää olla jotakin iloa siitä, että olen kuningas.»

Ja niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän ratsasti myrskyn tavoin eteenpäin, ikään kuin olisi pelännyt joutuvansa vangiksi, eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin oli päässyt rantaniityillä kasvavaan lepistöön Fontinvuoren juurella.

Ja kuningatar sai istua harmaassa tornissaan surren ja kaivaten. Ja hänen poskensa olivat pehmoiset ja huulensa salamoivan punaiset, hänen tukkansa aaltoileva ja sysimusta ja kultasitein solmittu, hänen äänensä kirkas kuin laulu ja hänen naurunsa helisevä.

Mutta mitä hyötyä siitä oli kuninkaalle? Hän ratsasti pois pitkin kaitaa lepikkotietä. Ja joskaan ei ollut vähemmän vetistä ja kosteaa hänen ympärillään kuin äsken, niin ei ollut enemmänkään kuin viime kerralla hänen siitä ratsastaessaan.

Kungahällan kuningattaria, 1899.