Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 22

XXV
JÄIDENLÄHTÖ

Torstaina huhtikuun 28. p: nä.

Seuraavana päivänä oli kirkas ja kaunis ilma. Tuuli tosin aika navakasti lännestä, mutta siitä vain iloittiin, sillä se kuivatti teitä, jotka olivat aivan vetelöityneet eilisestä ankarasta sateesta.

Hyvään aikaan seuraavana päivänä smoolantilaislapset, Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti tulivat kävellen Sörmlannista Närkeen vievää maantietä. Tie noudatteli Jelmarin eteläistä rantaa, ja lapset kulkivat ja katselivat jäätä, joka vielä peitti suurimman osan järveä. Aamuaurinko valaisi jäätä, eikä se näyttänyt mustalta ja ikävältä, kuten kevätjää tavallisesti näyttää, vaan helotti valkeana ja houkuttelevana. Se oli kuivaa ja lujaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Sadevesi oli jo valunut reikiin ja rakoihin tai imeytynyt itseensä jäähän. He eivät nähneet muuta kuin mitä kauneimman jääkuoren.

Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti olivat matkalla pohjoista kohti eivätkä voineet olla ajattelematta, että heiltä säästyisi monta askelta, jos he voisivat oikaista suuren järven poikki, sensijaan että kiertäisivät sen ympäri. He kyllä tiesivät, että kevätjää on vaarallista, mutta tämähän näytti aivan turvalliselta. He näkivät, että se rannasta oli monen tuuman paksuista. Tiekin siinä näkyi, ja he voivat seurata sitä, ja toinen ranta näytti olevan niin lähellä, että he arvelivat voivansa kulkea yli tunnissa.

"Tule, niin koetetaan!" sanoi Pikku Matti. "Kun vain varomme astumasta avantoihin, niin kyllä se onnistuu."

He lähtivät siis jäälle. Jää ei ollut erittäin liukasta, vaan hyvin mukavaa kävellä. Sen päällä oli enemmän vettä kuin mitä he olivat voineet maalta nähdä, ja siellä täällä oli piikkijäätä, jossa vesi purskahteli ylös ja alas. Semmoisia paikkoja oli varottava, mutta sehän ei ollut vaikeaa keskellä päivää auringon paisteessa.

Lapset kulkivat nopeasti ja keveästi eteenpäin eivätkä puhuneet muusta kuin siitä, kuinka viisaita he olivat olleet lähdettyään jäälle sen sijaan, että olisivat jatkaneet matkaansa sateen särkemällä maantiellä.

Kuljettuaan vähän matkaa he tulivat Vinön saaren lähelle. Siellä huomasi heidät ikkunastaan muuan vaimo. Hän tuli tupansa ovelle, huitoi heille käsillään ja huusi jotakin, mitä he eivät voineet kuulla. He ymmärsivät aivan hyvin, että hän varotti heitä jatkamasta matkaansa. Mutta jäällä olijat näkivät toki paremmin kuin hän, ettei ollut mitään hätää. Olisi ollut hyvin tyhmää palata rantaan, kun kaikki kävi niin mainiosti.

He tarpoivat nyt siis Vinön ohi ja heillä oli edessään peninkulman levyinen jääpinta. Täällä selempänä oli niin paljon vesilammikoita jäällä, että lasten täytyi tehdä pitkiä kierroksia. Mutta se oli heistä vain hauskaa. He koettivat kilvan löytää parhaita paikkoja. Ei heitä väsyttänyt eikä heillä ollut nälkä. Olihan heillä koko päivä edessään, ja he vain nauroivat kohdatessaan uusia vastuksia.

Välistä he katsahtivat toiselle rannalle. Se näytti olevan vielä kaukana, vaikka he olivat kulkeneet jo tunnin. Heitä vähän hämmästytti, että järvi oli näin leveä.

"Näyttää kuin tuo ranta väistyisi meidän tieltämme", sanoi Pikku Matti.

Täällä ulkona heillä ei ollut mitään suojaa länsituulta vastaan. Se kävi joka hetki yhä navakammaksi ja painoi vaatteita niin tiukasti ruumiiseen, että oli vaikea liikkua. Tämä kova tuuli oli ensimmäinen todellinen vastus, minkä he olivat kohdanneet tällä taipalella.

Se heitä kummastutti, että tuuli niin voimakkaasti kohisten kuin sen mukana olisi kantautunut suuren myllyn tai konepajan jytinää. Mutta semmoisiahan ei voinut olla tuolla jääaavikolla.

He olivat kulkeneet suuren Valenin saaren länsipuolitse ja heistä näytti nyt kuin he olisivat huomattavasti lähestyneet pohjoista rantaa. Mutta samalla tuuli tuli yhä kiusallisemmaksi, ja sitä seuraava kova pauhu lisääntyi niin, että he alkoivat käydä levottomiksi.

Yht'äkkiä he olivat huomaavinaan, että heidän kuulemansa pauhu johtui siitä, että aallot vaahdoten ja kohisten murtuivat rantaa vastaan, mutta sehän oli mahdotonta sekin, koska järvi vielä oli jään peitossa.

He kuitenkin pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Silloin he huomasivat kaukana lännessä, Björnön ja Göksholmin seutuvilla, valkoisen vallin, joka ulottui koko järven yli. Ensin he luulivat, että se oli tien kohdalla olevaa lunta, mutta sitten heille selvisi, että se oli aaltojen vaahtoa, joka murtui jäätä vasten.

Huomattuaan sen he tarttuivat toisiaan käteen ja alkoivat juosta sanomatta sanaakaan. Järvi tuolla lännessä oli avoinna, ja heistä oli näyttänyt kuin vaahdon reuna olisi nopeasti siirtynyt itää kohti. He eivät tienneet, lähtisikö jää samassa kaikkialta, tai mitä tulisi tapahtumaan. Mutta sen he tunsivat, että heitä uhkasi vaara.

Yht'äkkiä heistä tuntui siltä kuin jää olisi kohonnut juuri siltä kohdalta, missä he juoksivat: se kohosi ja laskeutui samassa, niinkuin joku olisi jysäyttänyt sitä altapäin. Kuului jään kumea pamaus ja sitten haarautui siitä halkeamia joka taholle. Lapset näkivät, miten halkeamat viilsivät läpi jään.

Nyt jää oli vähän aikaa hiljaa, mutta sitten alkoi taas tuntua tuo kohoileminen ja painuminen. Sitten halkeamat alkoivat levetä railoiksi, joista purskahteli vettä. Kohta sen jälkeen jää alkoi jakaantua suuriksi lautoiksi.

"Oosa", sanoi Pikku Matti, "tämä on varmaan jäidenlähtöä."

"Sitä se on, Pikku Matti", sanoi Oosa, "mutta me voimme vielä ehtiä maihin. Juokse vain!"

Tuulella ja aalloilla olikin vielä paljon tekemistä, ennen kuin ne saisivat jään pois järvestä. Vaikein työ oli kyllä jo tehty, kun jää oli halkeillut lauttoihin, mutta kaikki nuo lautat oli vielä pienennettävä ja heitettävä toisiaan vasten, jotta ne särkyisivät, kuluisivat ja sulaisivat. Oli vielä paljon jäljellä kiinteätä, särkymättöminä kenttinä olevaa kovaa ja lujaa jäätä.

Mutta suurin vaara oli siinä, etteivät lapset voineet nähdä pitkälle jäätä myöten. He eivät kyenneet näkemään, missä halkeamat olivat niin laajat, etteivät he pääsisi yli. He eivät tienneet, missä tapaisivat niin suuria jäälauttoja, että ne kannattaisivat heitä. Sentähden he harhailivat sinne tänne, edes ja takaisin. Kun heidän olisi pitänyt mennä rantaan, joutuivat he vain selemmäksi. He hätääntyivät halkeilevalla jäällä niin, että lopulta seisoivat paikoillaan ja itkivät.

Silloin suhahti lauma villihanhia nopeasti lentäen heidän päänsä päällitse. Ne huusivat kovalla äänellä ja merkillisintä oli, että kaakatuksen keskeltä kuului lasten korviin sanat: "Menkää oikealle, oikealle, oikealle!"

He lähtivät liikkeelle ja seurasivat neuvoa, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin he uudelleen seisoivat neuvottomina leveän halkeaman luona.

Taas he kuulivat hanhien huudon päänsä päältä ja erottivat kaakatuksen keskeltä pari sanaa: "Seisokaa paikoillanne! Seisokaa paikoillanne!"

Lapset eivät sanoneet toisilleen sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet, vaan tottelivat ja seisoivat paikoillaan. Kohta sen jälkeen jääkappaleet liukuivat yhteen, niin että he pääsivät aukon yli. Silloin he taas tarttuivat toisiaan käteen ja juoksivat. He eivät olleet peloissaan ainoastaan vaarasta, vaan myöskin saamastaan avusta.

He pysähtyivät pian taas epätietoisina suunnasta, mutta heti he kuulivat äänen kantautuvan luokseen. "Suoraan eteenpäin! Suoraan eteenpäin!" sanoi ääni.

Tätä kesti kai noin puoli tuntia, mutta silloin he olivatkin pitkän Langersuddin niemen nenässä ja voivat nousta jäältä ja kahlata rantaan. Näkyi, että he olivat olleet kovin peloissaan, sillä kun he olivat päässeet rantaan, eivät he edes pysähtyneet katsomaan järvelle, jossa aallot nyt alkoivat kohotella jäälauttoja yhä kiivaammin, vaan kulkivat yhä edelleen. Mutta kun he olivat tulleet vähän ylemmäksi niemelle, pysähtyi Oosa yht'äkkiä. "Odotahan tässä, Pikku Matti!" sanoi hän. "Minulta unohtui jotakin."

Oosa hanhipaimen meni takaisin rantaan. Siellä hän alkoi kaivaa pussiaan ja sai siitä viimein esiin pienen puukengän, ja hän asetti sen kivelle, mistä se näkyi hyvin selvästi. Sitten hän meni takaisin pikku Matin luo katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, kun suuri valkoinen hanhi ampui kuin salama ilmasta, sieppasi puukengän ja kohosi yhtä nopeasti takaisin korkeuteen.

XXVI
PERINNÖNJAKO

Torstaina huhtikuun 28. p: nä.

Autettuaan Oosa hanhipaimenen ja Pikku Matin Jelmarin yli villihanhet lensivät pohjoista kohti ja saapuivat Vestmanlantiin. Siellä he laskeutuivat lepäämään ja syömään muutamalle suurelle niitylle Fellingsbron pitäjään.

Pojankin oli nälkä, mutta hän etsi turhaan mitään syötävää. Tähystellessään joka taholle hän huomasi viereisellä pellolla kaksi miestä kyntämässä. Yht'äkkiä ne herkesivät kyntämästä ja istuutuivat syömään aamiaistaan. Poika riensi heti sinnepäin ja hiipi lähelle miehiä. Eihän ollut mahdotonta, että hän löytäisi joitakin murusia tai jonkin leivänkuoren, kun miehet olivat lakanneet syömästä.

Pellon ohi kulki tie ja sitä pitkin asteli vanha mies. Nähtyään kyntömiehet hän pysähtyi, kiipesi aidan yli ja meni heidän luokseen. "Minäkin aioin syödä aamiaista", sanoi hän, avasi reppunsa ja otti siitä leipää ja voita. "Ei ole hauska istua ja syödä yksinään tiepuolessa", jatkoi hän.

Siitä lähti juttu luistamaan, ja kyntömiehet saivat pian tietää, että hän oli kaivostyömies Norbergin kaivosseudulta. Hän ei ollut työssä nyt enää. Hän oli liian vanha kiipeilemään kaivostikapuita, mutta hän asui kaivoksen lähellä pienessä töllissä. Hänen tyttärensä oli naimisissa täällä Fellingsbrossa. Oli juuri ollut häntä tervehtimässä, ja tytär oli pyydellyt häntä muuttamaan tänne, mutta hän ei vain saanut sitä tehdyksi.

"Vai niin, teidän mielestänne täällä ei ole niin hyvä kuin Norbergissa", sanoivat talonpojat ja vetivät huuliaan hiukan hymyyn, sillä hehän tiesivät, että Fellingsbro oli koko maakunnan suurimpia ja vauraimpia pitäjiä.

"En minä voi elää tämmöisellä tasangolla", sanoi ukko ja heilautti kättään ikään kuin se ei olisi voinut olla mitenkään mahdollista. He alkoivat nyt kaikessa ystävyydessä väitellä siitä, missä paikoin Vestmanlantia olisi paras asua. Toinen kyntömiehistä oli syntynyt Fellingsbrossa, ja hän kehui tasankoa, mutta toinen oli Västeråsin seuduilta, ja hänen mielestään Määlarin rannat lehtosaarineen ja kauniine niemineen olivat maakunnan paras osa. Ukko ei ottanut uskoakseen, ja näyttääkseen, että oli oikeassa, hän pyysi saada kertoa heille tarinan, jonka oli nuoruudessaan kuullut vanhoilta ihmisiltä.

"Täällä Vestmanlannissa asui kauan sitten eräs vanha rouva, joka oli jättiläisten sukua ja niin rikas, että hän omisti koko maan. Hän eleli komeasti, mutta oli kuitenkin ainaisessa huolessa, koska hän ei tiennyt, miten jakaisi omaisuutensa kolmen poikansa kesken.

"Nähkääs, asia oli niin, ettei hän välittänyt kahdesta vanhemmasta pojastaan paljonkaan, mutta nuorin oli hänen lempilapsensa. Äiti tahtoi, että hän saisi parhaan perinnön, mutta samalla hän pelkäsi, että syntyisi riitaa hänen ja veljien välillä, jos nämä huomaisivat, ettei perintöä ollut jaettu tasan kaikkien kesken.

"No, eräänä päivänä hän tunsi loppunsa lähenevän, niin ettei hänellä enää olisi aikaa miettiä kauemmin. Silloin hän kutsui luokseen kaikki kolme poikaansa ja alkoi puhua heidän kanssaan perinnöstä.

"'Nyt minä olen jakanut kaiken omaisuuteni kolmeen osaan', sanoi hän. 'Yhteen osaan minä olen pannut kaikki tuomimäkeni ja kukkasniittyni, ja ne olen liittänyt yhteen Määlarin ympärille. Se, joka valitsee sen osan, saa rantaniityiltä hyvän laitumen lampaille ja lehmille, ja saarissa hän voi taittaa kerppuja, ellei tahdo käyttää saaria puutarhan viljelykseen. Siellä pistää joukko lahtia ja järviä kauas sisämaahan, niin että on hyvä tilaisuus tavaran kuljetukseen ja kaikenlaisen muun liikenteen harjoittamiseen. Siellä, missä joet laskevat mereen, on hyviä satamapaikkoja, niin että minä luulen, että hänen alueelleen tulee kasvamaan sekä kyliä että kaupunkeja. Eikä häneltä tule puuttumaan peltomaatakaan vaikka maa onkin repaleista. On vain hyvä, että hänen poikansa jo alun pitäen saavat oppia kulkemaan saaresta saareen, sillä siten heistä tulee hyviä merenkulkijoita, jotka voivat purjehtia vieraisiin maihin hankkimaan rikkauksia. – No niin, se oli ensimmäinen osa. Mitä siitä sanotte?'

"Kaikki pojat olivat yhtä mieltä siitä, että tämä osa oli hyvä osa, ja se, joka sen saa, voi olla tyytyväinen.

"'Niin, sillä ei ole mitään vikaa', sanoi vanha jättiläisrouva, 'eikä toinenkaan ole sen huonompi. Siihen olen koonnut kaikki tasaiset maani ja valmiit peltoni ja olen pannut peltoa pellon viereen Määlarin seuduilta aina Taalainmaahan. Se, joka saa sen maan, ei varmasti tule katumaan kauppojaan. Hän voi viljellä viljaa niin paljon kuin tahtoo ja rakentaa itselleen suuria taloja, eikä hänellä eikä hänen jälkeläisillään tarvitse olla päivänkään huolta toimeentulostaan. Ettei tasanko joutuisi veden valtaan, olen vetänyt siihen suuria ojia, ja niissä on siellä täällä jokin putouskin, että niihin voi rakentaa myllyjä ja pajoja. Ja pitkin ojia minä olen asettanut sorapenkereitä, joissa voi kasvaa metsää polttopuuksi. – Niin, se oli toinen osa, ja minun mielestäni voi se, joka sen saa, olla tyytyväinen.'

"Pojat olivat samaa mieltä ja kiittivät häntä siitä, että hän oli pitänyt heistä niin hyvää huolta.

"'Olenhan koettanut tehdä parastani', sanoi eukko, 'mutta nyt minä tulen siihen, joka on tuottanut minulle eniten huolta. Sillä nähkääs, kun olin pannut kaikki lehtoniittyni, hakamaani ja tammimäkeni yhteen osaan ja kaikki peltoni ja uudisviljelykseni toiseen ja aloin koota jotakin kolmanteen, niin huomasin, että minulla tilastani ei ollut jäljellä muuta kuin mäntymäkiä ja kuusimetsiä ja vuorenselänteitä ja kallioita ja laihoja katajapensaita ja huonoja koivulehtoja ja pikku järviä. Ja tuosta ei tietysti kukaan teistä olisi välittänyt. Olen nyt kuitenkin poiminut kokoon kaiken tuon tähteen ja asettanut sen tasangon pohjois- ja länsipuolitse. Mutta minä pelkään pahoin, että sillä, joka valitsee tuon osan, ei ole odotettavissa muuta kuin köyhyyttä. Hän ei voi pitää muuta karjaa kuin lampaita ja vuohia, ja hänen kai täytyy pyytää järvistä kalaa tai metsästä riistaa voidakseen elää. Täällä on kyllä useita koskia ja putouksia, niin että voi rakentaa miten monta myllyä tahansa, mutta minä pelkään pahoin, ettei niissä ole muuta jauhattamista kuin puun kuorta. Ja suurena vitsauksena siellä ovat sudet ja karhut, sillä niitä tulee erämaassa varmaan olemaan. – Niin, se oli kolmas osa. Minä kyllä tiedän, ettei sitä voi verrata kahteen muuhun, ja ellen minä olisi näin vanha, niin tekisin uuden jaon, mutta nyt se on mahdotonta. Ja nyt ei minulla viimeisellä hetkelläni ole mitään rauhaa, sillä minä en tiedä, kenelle teistä antaisin huonoimman osani. Te olette olleet hyviä poikia jokainen, ja minun on vaikea tehdä vääryyttä kenellekään teistä.'

"Kun vanha jättiläisrouva oli kertonut, miten asiat olivat, katsoi hän huolissaan poikiinsa. Nyt he eivät sanoneet niinkuin taannoin, että hän oli jakanut oikein ja pitänyt heistä hyvää huolta. He seisoivat äänettöminä ja näkyi selvästi, että se, joka saisi viimeisen osan, ei olisi tyytyväinen.

"Niin, siinä makasi vanha äiti ja oli levoton, ja pojat näkivät, että hän kärsi kuolemantuskia jo edeltäpäin siitä, että hänen täytyi jakaa osat heidän keskensä, tietämättä, kenen pojistaan hän tekee onnettomaksi antamalla hänelle huonoimman osan.

"Mutta nuorin heistä rakasti äitiään enemmän kuin muut, ja hän ei jaksanut nähdä äitinsä näin kärsivän, vaan sanoi: 'Teidän ei pidä surra enempää tämän asian tähden; paneutukaa vain kuolemaan levossa ja rauhassa. Tuon huonon osan te voitte antaa minulle. Minä koetan tulla sillä toimeen, ja kuinka käyneekin, en minä ole teille suutuksissani siitä, että toiset ovat saaneet paremman osan kuin minä.'

"Niin pian kuin hän oli sanonut tämän, rauhoittui äiti Ja kehui ja kiitti häntä. Toisten osien jakaminen kävi sitten helposti, sillä ne olivat melkein yhtä hyvät.

"Kun kaikki oli järjestetty, kiitti vanhus nuorinta poikaansa vielä kerran ja sanoi odottaneensakin, että juuri hän auttaisi äitiään. Ja pyysi, että poika tultuaan erämaahan muistaisi sitä suurta rakkautta, jota äiti aina oli hänelle osoittanut.'

"Sen sanottuaan hän sulki silmänsä ja kuoli, ja kun veljet olivat laskeneet hänet maahan, lähtivät he kukin katselemaan saamiaan maita. Ja vanhimmat pojat olivat tietysti tyytyväisiä ja hyvillä mielin.

"Kolmas meni erämaahansa ja näki, että äiti oli puhunut totta ja että suurin osa oli kalliota ja järveä. Hän kyllä ymmärsi, että äiti oli ajatellut häntä rakkaudella järjestäessään tämän osan häntä varten, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan muuta kuin huonoa otettavana, oli hän järjestänyt sen niin hyvin, että maa oli mitä kaunein maa. Paikoitellen se oli kamalan jylhää, mutta kuitenkin kaunista. Se miellytti häntä, mutta ei hän kuitenkaan ollut iloinen.

"Mutta sitten hän alkoi huomata, että vuoriperä siellä täällä oli niin kummallisen näköistä. Ja kun hän katseli tarkemmin, hän näki, että siinä melkein kaikkialla oli malmisuonia. Eniten siinä oli rautaa, mutta oli hänen maallaan myöskin hopeaa ja kuparia. Hän aavisti saaneensa enemmän rikkautta kuin veljensä, ja nyt hän alkoi vähitellen ymmärtää, mitä hänen vanha äitinsä oli oikein ajatellut perintöä jakaessaan."

Peukaloisen retket I, 1906.

JÄLKIMMÄINEN OSA

XXVII
BERGSLAGENISSA

Torstaina huhtikuun 28. p: nä.

Villihanhien matka oli vaivalloista. Syötyään aamiaisensa Fellingsbron pelloilla heidän tarkoituksensa oli kulkea suoraan pohjoista kohti Vestmanlannin yli, mutta länsituuli koveni ja heitti heidät sen sijaan itään aina Uplannin rajalle.

He lensivät korkealla, ja tuuli heitti heitä eteenpäin suurella vauhdilla. Poika istui ja katseli saadakseen selville, minkä näköistä oli Vestmanlannissa, mutta hän ei voinut paljonkaan erottaa. Hän huomasi kyllä, että maakunnan itäisessä osassa oli tasaista ja lakeaa, mutta hän ei voinut ymmärtää, mitkä merkilliset juovat ja viivat oikein kulkivat pohjoisesta etelään tasangon poikki. Se oli aika kummallisen näköistä, sillä kaikki viivat kulkivat melkein yhtä suoraan ja yhtä kaukana toisistaan.

"Tämä maa on yhtä ruudukasta kuin äidin esiliina", sanoi poika. "Tekisi mieleni tietää, mitkä kumman juovat kulkevat sen poikki."

"Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä", vastasivat hanhet. "Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä."

Ja se oli totta, sillä kantautuessaan itää kohden hanhet olivat ensin kulkeneet Hedströmin joen yli, joka kulkee kahden harjun välitse ja jota rautatie noudattaa. Sitten heidän tielleen oli sattunut Kolbäk-joki, jonka toisella puolella on rautatie ja toisella puolella harju ja maantie. Sitten he olivat kohdanneet Svartån joen, jota myöskin harjut ja maantiet seuraavat, sitten Lillån joen ja Badelundin harjun ja lopuksi Sagån joen, jonka oikealla rannalla on sekä maantie että rautatie.

"En koskaan ole nähnyt niin monta samalta taholta tulevaa tietä", ajatteli poika. "Tämän maan kautta mahdetaan kuljettaa paljon tavaraa pohjoisesta etelään."

Samalla se oli hänestä ihmeellistä, sillä hän luuli, ettei Vestmanlannin pohjoispuolella enää olisikaan Ruotsia. Jäljellä oleva maa ei voi olla muuta kuin metsää ja erämaata, hän ajatteli.

Kun villihanhet olivat kantautuneet Sagåhon, lienee Akka ajatellut, että he olivat tulleet aivan toiseen suuntaan, kuin mihin hän oli toivonut, sillä täällä hän kääntyi ja alkoi kovassa vastatuulessa pyrkiä takaisin länttä kohti. He kulkivat siis vielä kerran ruudukkaisen tasangon yli ja jatkoivat sitten matkaansa maakunnan läntiseen osaan, joka oli metsäistä vuoriseutua.

Niin kauan kuin oli matkattu tasangon yli, oli poika istunut eteenpäin nojautuneena hanhen kaulan varassa katsellen maahan, mutta kun tasanko loppui ja hän näki, että hänen edessään oli suuri ja laaja metsäseutu, hän asettui istumaan ja päätti lepuuttaa silmiään, sillä missä maa oli metsän peitossa, siellä ei myöskään ollut paljon nähtävää.

Kun oli lennetty vähän aikaa metsäisten harjujen ja pikku järvien yli, kuuli poika jotakin, joka vinkui ja ikään kuin valitteli alhaalla maassa.

Silloin hän tietysti nojautui eteenpäin ja katsoi. Villihanhet eivät lentäneet erittäin nopeasti taistellessaan tuulta vastaan, ja hän voi nähdä maan aivan selvästi allaan. Ensiksi hän huomasi mustan reiän, joka vei suoraan maan sisään. Reiän päälle oli rakennettu paksuista hirsistä nostolaitos, ja se toi juuri vikisten ja vinkuen maan sisästä kivillä täytetyn tynnörin. Kaikkialla oli suuria kiviröykkiöitä, höyrykone puuskutti nostolaitoksen vieressä, naisia ja lapsia istui maassa järjestämässä kiviä, kaitaisella hevosraiteella vyöryi joitakin harmailla kivillä lastattuja vaunuja, ja metsän reunassa oli pieniä työväen asuntoja.

Poika ei voinut ymmärtää, mitä se oli, ja hän huusi täyttä kurkkua maahan: "Mikä paikka tämä on, jossa nostetaan niin paljon kiveä maan sisästä?"

"Kuules tuota pöllöä! Kuules tuota pöllöä!" visersivät varpuset, jotka asuivat sillä seudulla ja tiesivät kaikki. "Se ei osaa erottaa rautamalmia kivestä. Ei osaa erottaa rautamalmia kivestä."

Silloin poika ymmärsi, että hänen näkemänsä oli kaivos. Hän pettyi pahanlaisesti, sillä hän oli ajatellut, että kaivos on aina korkealla vuorella, mutta tämähän olikin tasaisella maalla kahden vuoriharjun välissä.

Kohta se oli jäänyt heidän taakseen, ja poika istui taas ja tuijotti suoraan eteensä, sillä tuommoisia kuusimetsäharjuja ja koivulehtoja, joita hän näki allaan, oli hän nähnyt monta kertaa ennenkin. Silloin hän tunsi, että kova lämmin lehahti maasta häntä vastaan, ja heti hänen täytyi katsoa saadakseen selville, mistä se johtui.

Hänen allaan oli suuria hiili- ja malmikekoja, ja niiden keskellä oli korkea, kahdeksankulmainen, punaiseksi maalattu rakennus, josta nousi liekkikimppu ilmaan.

Ensin poika luuli sitä tulipaloksi, mutta sitten hän näki ihmisten aivan rauhallisina kävelevän maassa välittämättä vähääkään tulesta, ja silloin hän ei totisesti voinut ymmärtää mitään.

"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan ole tietävinäänkään, vaikka talo palaa ilmitulessa?" huusi poika maahan.

"Kuules tuota, joka pelkää tulta!" visertelivät peipposet, jotka asuivat metsän reunassa ja tiesivät hyvin, mitä heidän lähistössään tapahtui. "Se ei tiedä, kuinka rautaa sulatetaan malmista. Se ei osaa erottaa masuunin tulta tulipalosta."

Kohta oli masuuni jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui taas ja katsoi suoraan eteenpäin, sillä hän ajatteli, ettei tässä metsäseudussa liene paljonkaan nähtävää. Mutta hanhet eivät olleet vielä lentäneet kauas, kun hän sai kuulla hirmuista melua alhaalta maasta.

Katsahtaessaan alas hän huomasi ensiksikin pienen virran, joka kovana koskena syöksyi vuoren seinää alas. Putouksen vieressä oli suuri mustakattoinen ja korkeapiippuinen rakennus ja piipusta tuprusi paksua, kipinöitsevää savua. Rakennuksen vieressä oli rautaharkkoja ja rautatankoja ja pieniä hiilivuoria. Maa oli ylt'ympäri mustaa, ja joka taholle vei mustia teitä. Rakennuksesta kuului hirveää melua. Siellä kumisi ja sähisi. Tuntui siltä, kuin joku voimakkailla iskuilla olisi koettanut puolustautua sähisevää petoa vastaan. Mutta ihmeellisintä oli, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä tapahtui. Vähän matkan päässä oli työmiesten asuntoja vihreiden puiden alla, ja vähän kauempana oli suuri valkoinen herraskartano. Työmiesten asuntojen portailla lapset leikkivät aivan rauhallisesti, ja herraskartanon puistossa käveli ihmisiä.

"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan välitä mitään, vaikka ne tappavat toisiaan rakennuksessa?" huusi poika maahan.

"Kik, kak, kak!" nauroi harakka. "Siellä menee muuan, joka tietää, mitä tapahtuu. Kik, kak, kak! Ei siellä ketään tapeta. Rautahan siellä potkii ja sähisee, kun sitä pidellään vasaran alla."

Kohta oli rautatehdas jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui ja katseli taas suoraan eteenpäin, sillä hän luuli, ettei täällä metsäseudussa olisi paljonkaan näkemistä.

Kun he olivat matkanneet vähän aikaa, hän kuuli kellon soivan, ja vielä kerran hänen täytyi katsahtaa alas saadakseen selville, mistä ääni tuli.

Silloin poika näki allaan talonpoikaistalon, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Asuinrakennus oli pitkä, punaiseksi maalattu, yksikerroksinen rakennus, eikä se ollut erittäin suuri; mutta eniten hämmästyttivät häntä kaikki nuo suuret, hyvin rakennetut talon ulkohuoneet. Poika tiesi jotakuinkin, kuinka paljon ulkohuoneita talossa tarvitaan, mutta täällä lienee niillä ollut kahta, kolme vertaa enemmän tavaraa kuin muualla. Semmoista rakennusten paljoutta hän ei ollut missään nähnyt. Ei hän myöskään osannut arvata, mitä niissä säilytettiin, sillä talon ympärillä oli tuskin lainkaan peltoja. Hän näki sisempänä metsässä muutamia peltotilkkuja, mutta ne olivat niin pieniä, että niitä tuskin voi sanoa pelloiksi, ja jokaisen luona oli jo oma latonsa, johon mahtui kaikki semmoisen pellon sato.

Tallin katolla oli vellikello katoksen alla, ja sieltä juuri kuului kellonsoittoa. Isäntä meni renkeineen keittiötä kohti, ja poika näki, että hänellä oli paljon ja komeaa väkeä.

"Mitä väkeä ne ovat nuo, jotka rakentavat noin suuria taloja keskelle metsää, jossa ei ole mitään peltoja?" huusi poika maahan. Kukko käveli rikkatunkiolla ja vastasi kohta. "Vanha vuorimiehentalo! Vanha vuorimiehentalo!" kiekui hän. "Pellot ovat maan alla. Pellot ovat maan alla!"

Nyt poika alkoi ymmärtää, ettei tämä suinkaan ollut semmoinen metsäseutu, jonka yli voisi kulkea sitä tarkastamatta. Metsiä ja vuoria oli kyllä kaikkialla, mutta ihme ja kumma, kuinka monta merkillistä paikkaa cli piilossa niiden välissä.

Siellä oli vanha kaivoksen paikka, jossa nostokoneiden kannattimet olivat kaatumaisillaan kumoon ja jossa maa oli täynnä kaivosreikiä, ja siellä oli suuria kaivoskenttiä, joissa työ oli käynnissä, joista kumeat laukaukset kuuluivat aina villihanhien luo ja joissa näkyi metsän rinnassa kylittäin työmiesten asuntoja. Siellä oli vanhoja hylättyjä pajoja, joiden sortuneiden kattojen läpi poika näki mahtavia, raudoitettuja vasaran varsia ja kömpelösti tehtyjä uuneja, ja siellä oli suuria vastarakennettuja rautatehtaita, joissa taottiin ja tehtiin työtä, niin että maa vapisi. Erämaan keskellä oli pieniä hiljaisia kaupunkeja, jotka eivät näyttäneet tietävän mitään ympäröivästä melusta. Ilmassa kulki köysiratoja, joita myöten hiljalleen liukui malmilla lastattuja koreja. Kaikissa koskissa surisi rattaita, sähköjohtoja oli vedetty hiljaisen metsän läpi ja siellä vyöryi äärettömän pitkiä rautatiejunia, joissa voi olla kuusi-, seitsemänkymmentä vaunua, täynnä malmia, hiiliä, rautatankoja, peltiä ja teräslankaa.

Kun poika vähän aikaa oli istunut ja katsellut kaikkea tätä, ei hän enää voinut pysyä vaiti. "Mikä on tämän maan nimi, jossa kasvaa vain rautaa?" kysyi hän, vaikka tiesi, että linnut alhaalla maassa hänelle nauravat.

Silloin heräsi vanha huuhkaja, joka istui ja nukkui hylätyssä sulatusuunissa. Hän kohotti pyöreää päätään Ja huusi kaameasti huhuten: "Uhuu, uhuu, uhuu! Tätä maata sanotaan Bergslageniksi. Ellei täällä olisi kasvanut rautaa, ei täällä vielä tänäkään päivänä asuisi muita kuin huuhkaimia ja karhuja."