Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 24

XXIX
TAALAINJOKI

Perjantaina huhtikuun 29. p: nä.

Tänä päivänä Niilo Holgerinpoika sai nähdä Taalainmaan. Villihanhet lensivät Grängesbergin mahtavien kaivosten yli, yli suurten Ludvikan tehdaslaitosten, yli Ulvshyttanin rautatehtaan ja Grängshammarin vanhan seisovan tehtaan aina Stora Tunan tasangoille ja Taalainjoelle. Matkan alussa, nähdessään tehtaiden piippujen pistävän esiin jokaisen harjun takaa, oli pojasta kaikki kuin Vestmanlannissa, mutta tultuaan suuren virran luo hän sai uutta katselemista. Nyt hän näki ensi kerran eläissään oikean suuren joen, ja hän hämmästyi nähdessään tuon suuren leveän vedenpaljouden ujuvan halki maiseman.

Saavuttuaan Tursongin lauttasillalle villihanhet kääntyivät ja lensivät luodetta kohti jokea pitkin, ikään kuin olisivat tahtoneet pitää sitä oppaanaan.

Poika istui ja katseli rantoja, jotka olivat aivan kirjavanaan rakennuksia niin pitkälle kuin silmä kantoi. Hän näki Domnarvin ja Kvarnsvedin suuret putoukset ja niiden käyttämät suuret laitokset. Hän näki lauttasillat, jotka olivat virran yllä, lautat, joita se kantoi selässään, tukkipuut, joita se pyöritteli eteenpäin, rautatiet, jotka kulkivat sitä pitkin ja sen poikki, ja hän alkci jo vähän ymmärtää, kuinka merkillinen vesi tässä oli kysymyksessä.

Joki teki pitkän polvekkeen pohjoista kohti. Polvekkeessa oli autiota ja asumatonta, ja villihanhet laskeutuivat niitylle syömään. Poika juoksi heidän luotaan rantatörmälle voidakseen nähdä joen, joka virtasi leveässä uomassa syvällä hänen allaan. Aivan lähellä vei maantie virran rantaan, ja matkustajat kulkivat lautalla yli. Se oli uutta pojalle, ja hänen oli hauska sitä katsella, mutta yht'äkkiä hänet valtasi hirveä uupumus. "Minun täytyy nukkua vähän. Tuskin sain viime yönä silmiäni ummistaa", hän ajatteli ja ryömi tuuheaan mättääseen, piilottautui niin hyvin kuin voi heinien ja ruohojen väliin ja nukkui.

Hän heräsi kuullessaan ihmisten puhelevan vieressään rantatörmällä. Ne olivat matkamiehiä, jotka eivät päässeet virran yli sentähden, että suuria jäälauttoja uiskenteli virtaa myöten estäen lautan kulkua. Odottaessaan he olivat nousseet rantatörmälle ja istuivat ja juttelivat siinä, miten vaikea heidän oli tulla toimeen joen kanssa. He valittelivat, että se särkee sillat, tulvii rannoille ja repii lautat. Kun he olivat jutelleet vähän aikaa, sanoi suuri, komea talonpoika, joka näytti olevan sekä viisas että veitikkamainen, laulavalla äänellä: "Saamme varmaan odottaa täällä vielä kauankin, ja jos haluatte, niin voin kertoa teille tarinan."

He kehoittivat häntä kertomaan, ja talonpoika alkoi:

"Oli tunturijärvi kaukana Norjan rajalla. Siitä lähti puro, joka oli vuolas ja innokas alusta alkaen. Vaikka se olikin pieni, mainittiin sitä kuitenkin Isojoeksi sentähden, että siitä näytti tulevan oikein kunnon joki.

"Päästyään järvestä ja katsahtaessaan ympärilleen nähdäkseen, mihin suuntaan olisi lähdettävä kulkemaan, ei sitä kohdannut näky suinkaan ollut mieltä ilahduttava. Oikealla ja vasemmalla ja suoraan edessä ei ollut muuta kuin metsäisiä harjuja, jotka vähitellen muuttuivat paljaiksi vuoriksi, jotka taas vähitellen kohosivat korkeiksi huipuiksi.

"Isojoki loi silmänsä länteen. Siellä oli Longfjället ja Djupgravstöten, Barrfröhogna ja Storvätteshogna. Joki katseli pohjoiseen. Siellä oli Näsfjället, idässä kohosi Nipfjället ja etelässä Städjan. Se alkoi jo arvella eikö ehkä olisi parasta palata takaisin järveen. Mutta sitten se kuitenkin ajatteli, että ainakin pitäisi koettaa päästä mereen, ja niin se lähti liikkeelle.

"Onhan helppo ymmärtää, että sillä oli tuima taival sen edetessä erämaan halki. Ellei ollut muuta, niin oli ainakin metsää edessä. Täytyi repiä juurineen jokainen tielle sattunut petäjä, jotta pääsisi vapaasti liikkumaan. Se oli voimakkain ja mahtavin keväällä, kun ensin tuli kotitulva tuoden lumivettä kuusimetsistä, ja sitten vuoritulva toi vettä vuorilta. Silloin se käytti tilaisuutta hyväkseen ja riensi eteenpäin valtoimenaan, työnsi tieltään kiviä ja maata ja kaivoi tien hiekkaharjujen läpi. Ja syksyisin se niinikään sai paljon aikaan, kun syyssateet olivat sitä nostaneet.

"Eräänä kauniina päivänä, kun Isojoki teki tavallista työtään raivaten itselleen tietä, se kuuli kohinaa ja lirinää oikealla kädellään kaukana metsässä. Se alkoi kuunnella niin hartaasti, että jäi seisomaan melkein paikoilleen. 'Mitä ihmettä tämä on?' se sanoi. Ympärillä kohoava metsä ei voinut olla hiukan pilkkaamatta jokea. 'Sinä kai luulet olevasi yksinäsi maailmassa', se sanoi. 'Mutta sen minä sanon sinulle, että tuon kohinan aiheuttaa Gröveljoki, joka tulee Gröveljärvestä. Juuri nyt se on kaivautunut kauniin laakson läpi ja tulee kyllä mereen yhtä pian kuin sinäkin.'

"Mutta Isojoella oli omat tuumansa, ja tämän kuultuaan se sanoi metsälle epäröimättä hetkeäkään: 'Tuo Gröveljoki on vain raukka, joka ei omin voimin pääse mihinkään. Sano sinä sille, että Isojoki, joka tulee Vonjärvestä, on matkalla mereen ja että minä autan sitä, jos se tahtoo liittyä minun seuraani!'

"'Olet terhakka, vaikka oletkin pieni', sanoi metsä. 'Kyllä minä vien terveisesi perille, mutta enpä usko Gröveljoen niistä sinua kiittävän.'

"Mutta seuraavana päivänä metsä toi terveisiä Gröveljoelta ja kertoi sillä olleen niin vaikeaa, että se oli iloinen saadessaan apua ja että se yhtyy Isojokeen niin pian kuin vain suinkin voi.

"Tämän jälkeen Isojoen matka edistyi tietysti paljon nopeammin, ja jonkin ajan kuluttua se oli päässyt niin pitkälle, että näki pitkän, kaitaisen, kauniin järven, johon kuvastui Idrevuori ja Städjan.

"'Mitä tämä on?' se sanoi, ja taas se oli vähällä pysähtyä hämmästyksestä. 'En kai minä ole kulkenut niin hullusti, että olisin tullut takaisin Vonjärveen?'

"Mutta metsä, jota oli siihen aikaan kaikkialla, vastasi heti: 'Ethän toki, et ole tullut takaisin Vonjärveen. Tämä on Indrejärvi, jonka Sörjoki on täyttänyt. Se on oikein kelpo joki. Nyt se on saanut järven täyteen ja koettaa juuri päästä siitä ulos.'

"Tämän kuultuaan Isojoki sanoi heti metsälle: 'Sinä kun ulotut kaikkialle, voit viedä terveisiä Sörjoelle, että Isojoki on tullut. Jos se antaa minun kulkea järven läpi, niin minä palkinnoksi siitä otan sen mukaani mereen, eikä sen tarvitse vähääkään huolehtia eteenpäin pääsystään, sillä siitä minä pidän huolen.'

"'Saatanhan esittää hänelle ehdotuksesi', sanoi metsä, 'mutta en minä luule Sörjoen siihen suostuvan, sillä se on yhtä mahtava kuin sinäkin.'

"Mutta seuraavana päivänä metsä kertoi, että Sörjoki oli uupunut raivaamaan tietä itsekseen ja että se oli valmis liittymään Isojokeen.

"Joki kulki nyt suoraan järven läpi ja alkoi sitten taistella metsän ja vuorten kanssa kuten ennenkin. Jonkin aikaa taistelu oli voittoisaa, mutta yks'kaks' se oli tullut vuorilaaksoon, joka oli niin suljettu, ettei siitä voinut mitenkään päästä pois. Isojoki kohisi ja kihisi vihasta, ja kun metsä kuuli, miten raivoisana joki oli, se kysyi: 'Etkö pääse enää edemmäksi?'

"'Kyllä minä vielä pääsen', sanoi Isojoki. 'Minä tässä parhaillani teen ihmeitä. Minä teen järven minäkin, kuten Sörjoki teki.'

"Sitten se alkoi täyttää Särnajärveä, ja siitä tuli koko kesän työ. Sitä mukaa kuin vesi järvessä nousi, kohosi myöskin Isojoki korkeammalle, ja viimein se pääsi murtautumaan etelää kohti.

"Päästyään onnellisesti tästä pulasta se sai eräänä päivänä kuulla kovaa kohinaa ja pauhua vasemmalta päin. Niin mahtavaa kohinaa se ei ollut koskaan kuullut, ja se kysyi heti, mitä se oli.

"Metsä oli heti valmis vastaamaan. 'Se on Fjätjoki', sanoi metsä. 'Sinä kuulet, miten se pauhaa ja kuohuu koettaessaan raivata itselleen tietä mereen.'

"'Jos ulotut niin pitkälle, että voit puhua tuolle joelle', sanoi Isojoki, 'niin voit viedä semmoiset terveiset tuolle poloiselle, että Vonjärven Isojoki tarjoutuu ottamaan sen mukaansa mereen sillä ehdolla, että se ottaa minun nimeni ja tottelevaisesti seuraa minua uomassani.'

"'En minä usko Fjätjoen suostuvan toisen talutettavaksi', sanoi metsä. Mutta seuraavana päivänä sen täytyi myöntää, että myöskin Fjätjoki oli uupunut kaivamaan itselleen omaa uomaansa ja että se oli valmis yhtymään Isojokeen.

"Yhä vain kulki Isojoki eteenpäin. Ei se nyt kuitenkaan ollut niin suuri, kuin olisi voinut odottaa sen perusteella, että sillä oli niin monta auttajaa. Mutta sen sijaan se oli ylpeä. Se kulki eteenpäin melkein yhtämittaisena koskena ja kovasti kohisten ja kutsui luokseen kaikki metsän ojat ja purot, olipa kysymyksessä sitten vaikkapa vain kevätpuronen.

"Eräänä päivänä Isojoki kuuli kosken kohisevan hyvin kaukana lännessä päin. Ja kun hän kysyi metsältä, kuka se oli, vastasi metsä, että se oli Fulujoki, joka sai vetensä Fuluvaaralta; ja se oli jo ennättänyt kaivaa itselleen pitkän ja leveän väylän.

"Niin pian kuin Isojoki sai tämän tietää, se lähetti vanhat terveisensä; ja metsä suostui viemään ne perille. Seuraavana päivänä se toi vastauksen Fulujoelta: 'Sano sinä Isojoelle', oli Fulujoki vastannut, 'etten minä suinkaan tarvitse apua. Olisi sopinut paremmin, että minä olisin lähettänyt hänelle semmoiset terveiset, koska minä olen mahtavampi meistä kahdesta ja koska minä taidan ensiksi päästä mereen.'

"Tuskin Isojoki oli saanut nämä terveiset, kun sen vastaus jo oli valmis. 'Sano nyt Fulujoelle!' huusi se metsälle, 'että minä haastan sen kilpasille. Jos se luulee olevansa minua mahtavampi, niin todistakoon sen juoksemalla kanssani kilpaa. Kumpi ehtii ensiksi mereen, on voittanut.'

"Terveiset kuultuaan vastasi Fulujoki: 'Minulla ei ole mitään riitaa Isojoen kanssa, ja minusta olisi ollut hauskempi kulkea rauhassa. Mutta minulla on niin paljon apua toivossa Fuluvaaralta, että olisi pelkurimaista olla suostumatta kilpailuun.'

"Näin alkoivat joet kilpailunsa. Ne kuohuivat eteenpäin vielä kiireemmin kuin ennen lepäämättä sen enempää kesällä kuin talvellakaan.

"Mutta näytti siltä kuin Isojoki olisi heti saanut katua kilpailuhaastettaan, sillä se kohtasi esteen, jota ei ollut saada voitetuksi. Sen tiellä oli vuori, jonka läpi se pääsi kulkemaan ainoastaan ahtaasta reiästä. Joki puristui kokoon ja kulki eteenpäin kuohuvana koskena, mutta monta vuotta sen täytyi kuluttaa ja kihnuttaa, ennen kuin se sai halkeaman laajenemaan kutakuinkin leveäksi uomaksi. Tämän kestäessä Isojoki kysyi, ainakin pari kertaa vuodessa, miten Fulujoen asiat olivat.

"'Sillä ei ole mitään hätää', vastasi metsä. 'Se on nyt yhtynyt Görjokeen, joka saa vetensä Norjan tuntureilta.'

"Kerran taas Isojoen tiedusteltua Fulujoen asioita vastasi metsä:

"'Siitä ei tarvitse huolehtia, sillä se on juuri saanut avukseen Hormundjärven.'

"Mutta Hormundjärven oli Isojoki itse aikonut anastaa. Kuultuaan, että järvi oli joutunut toisen saaliiksi, se suuttui niin, että murtautui vihdoinkin Trängsletin puristuksen läpi ja tuli siitä ulos niin äkäisenä ja kuohuvana, että tempasi mukaansa metsää ja maata enemmän kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan. Oli juuri kevät, ja se peitti tulvansa alle koko seudun Hykjebergin ja Väsabergin välillä, ja ennen kuin oli rauhoittunut se oli luonut sen laakson, jota kutsutaan Älvdaliksi.

"'Olisipa hauska kuulla, mitä Fulujoki sanoo tästä?' sanoi Isojoki metsälle.

"Fulujoki oli tällä välin kaivanut puhki Transtrandin ja Liman, mutta nyt se oli kauan aikaa seisonut paikoillaan Limedin edustalla ja etsinyt itselleen kiertoteitä, kun se ei uskaltanut heittäytyä jyrkkää vuoren rinnettä alas. Mutta kuultuaan, että Isojoki oli murtautunut Trängsletin läpi ja kaivanut Älvdalin laakson, se sanoi: Käyköön kuinka käy! Se ei voinut enää pysyä paikoillaan. Ja niin se heittäytyi Limedinkoskesta alas.

"Putous oli korkea, mutta se selviytyi sentään hengissä, ja sitten sujui kulku reipasta vauhtia. Se kaivoi Malungin ja Järnan, ja siellä sen onnistui houkutella Vanjoki mukaansa, vaikka se olikin kymmenen peninkulmaa pitkä ja vaikka se oli omin voimin kaivanut Vänjan suuruisen järven.

"Silloin tällöin se oli kuulevinaan merkillisen kovaa kohinaa.

"'Ei kai Isojoki jo syöksy mereen', sanoi se.

"'Eihän toki', sanoi metsä, 'kuulet kyllä juuri Isojoen kohinan, mutta se ei vielä ole meressä. Se on nyt saanut avukseen Skattungenin ja Orsajärven, ja siitä se on paisunut niin ylpeäksi, että se täyttää parhaillaan koko Siljanin järveä.'

"Se oli hauska uutinen Fulujoelle. Se ymmärsi, että jos Isojoki on eksynyt Siljanin laaksoon, se on joutunut kuin vankeuteen. Ja nyt Fulujoki uskoi varmasti joutuvansa mereen aikaisemmin kuin Isojoki.

"Tämän jälkeen Fulujoki alkoi kulkea verkkaisemmin. Keväällä se teki parhaan työnsä. Se nousi puiden latvusten ja hiekkamäkien tasalle, vieläpä ylemmäksikin, ja jälkeensä se jätti myllerretyn laakson. Sillä tavalla se kulki Järnasta Noosiin ja Noosista Flodaan. Flodasta se tuli Gagnefiin. Täällä oli jo ennestään aivan tasaista. Vuoret olivat väistyneet kauas, ja Fulujoen oli niin helppo päästä kulkemaan, että se heitti kaiken kiireen ja alkoi leikkisästi tehdä polvia ja mutkia aivan kuin se olisi ollut aivan nuori pieni puro.

"Mutta vaikka Fulujoki olikin unohtanut Isojoen, ei Isojoki ollut unohtanut Fulujokea. Joka päivä se oli täydessä työssä täyttääkseen Siljanin laaksoa ja päästäkseen siitä vapauteen jostakin paikasta, mutta laakso oli kuin äärettömän suuri amme, joka ei koskaan ottanut täyttyäkseen. Välistä näytti kuin joen olisi pitänyt panna veden alle koko Gesundavuori päästäkseen vankeudestaan. Se koetti murtautua Rättvikin kohdalla lävitse, mutta tiellä oli Lerdalinvuori. Viimein se pääsi läpi Leksandin kohdalla.

"'Älä sano mitään Fulujoelle, että minä olen päässyt irti!' sanoi Isojoki metsälle, ja metsä lupasi olla vaiti.

"Isojoki otti mennessään mukaansa Injärven, ja sitten se kulki ylpeänä ja mahtavana Gagnefin läpi.

"Kun Isojoki tuli lähelle Gagnefin Mjälgeniä, näki se joen, joka virtaili leveänä, komeana ja kirkasvetisenä ja työnsi tieltään metsät ja hiekkaharjut niin helposti kuin se olisi ollut vain leikintekoa. 'Mikäs komea joki tuo on?' sanoi Isojoki. Mutta nyt sattui, että Fulujoki kysyi juuri samaa. 'Mikäs joki se on tuo, joka tulee pohjoisesta päin niin jalona ja mahtavana? Enpä olisi ikinä uskonut saavani nähdä niin mahtavaa ja voimakasta jokea!'

"Silloin sanoi metsä niin kovasti, että molemmat joet sen kuulivat: 'Koska nyt olette kehuneet ja kiittäneet toisianne, niin etteköhän yhtyisi ja koettaisi yksissä tuumin pyrkiä merta kohti.'

"Se näytti miellyttävän molempia jokia. Mutta esteenä oli, ettei kumpikaan tahtonut luopua omasta nimestään ja ottaa toisen nimeä. Sen vuoksi olisi tuskin tullut mitään niiden yhtymisestä, ellei metsä olisi ehdottanut, että ne ottaisivat uuden nimen, joka ei ollut kumpaisenkaan.

"Tähän molemmat suostuivat ja ottivat metsän nimenantajakseen.

"Ja metsä määräsi niin, että Isojoki jättäisi pois nimensä ja kutsuisi itseään Itäiseksi Taalainjoeksi ja että Fulujokikin luopuisi vanhasta nimestään ja kutsuisi itseään Läntiseksi Taalainjoeksi. Yhtymäpaikasta alkaen molempia nimitettäisiin Taalainjoeksi.

"Ja liityttyään näin yhteen joet alkoivat kulkea eteenpäin niin voimakkaina, ettei kukaan voinut niitä vastustaa. Ne tasoittivat maan Stora Tunaan saakka, niin että siitä tuli sileä kuin pihamaa. Ne syöksyivät häikäilemättä Kvarnsvedenin ja Domnarvetin putouksista. Kun ne olivat tulleet lähelle Runnin järveä, ne imaisivat sen kitaansa ja pakottivat kaikki lähiseudun vesistöt liittymään mukaansa. Sitten ne lähtivät itäänpäin merta kohti suurempaa vastustusta kohtaamatta ja levittäytyivät järviksi. Ne niittivät paljon kunniaa Söderforsissa ja Älvkarlebyssä, ja vihdoin ne saapuivat mereen.

"Syöksyessään mereen ne tulivat ajatelleeksi pitkällistä kilpailuaan ja kärsimiään vaivoja.

"Ne tunsivat olevansa vanhoja ja uupuneita eivätkä voineet ymmärtää, että olivat nuoruudessaan voineet olla innostuneita taisteluun ja kilpailuun. Ja ne kysyivat, mitä hyötyä siitä kaikesta oli ollut.

"Siihen ne eivät saaneet vastausta, sillä metsä oli jäänyt kauas rannalle, ja itse ne eivät voineet palata uomaansa näkemään, kuinka ihmiset olivat tunkeutuneet sinne, missa joet olivat tietä raivanneet, kuinka maa oli asuttunut Itäisen Taalainjoen järvien rannoilla ja Läntisen Taalainjoen laaksoissa ja kuinka koko maakunnassa oli autioita metsiä ja vuoria kaikkialla muualla paitsi siellä, missä ne olivat tuimasti kilpaillen tietään kulkeneet."

XXX
PAREMPI OSA

Vanha kaivoskaupunki

Perjantaina huhtikuun 29. p: nä.

Ei ollut toista paikkaa Ruotsissa, joka Batakin, korpin, mielestä olisi ollut niin hyvä kuin Falun. Niin pian kuin maa vähänkin keväällä suli, hän lähti sinne ja viipyi sitten useita viikkoja vanhan kaivoskaupungin lähettyvillä.

Falun on laakson painanteessa, jonka läpi juoksee lyhyt joki. Laakson pohjoisessa osassa on kirkas ja kaunis Varpan niminen pieni järvi, jonka rannat ovat vihannat ja niemiset. Laakson eteläisessä päässä on iso Runnjärven lahti, jonka nimi on Tisken, ja sen vesi on matalaa ja likaista ja rannat rämeiset ja rumat ja täynnä kaikenlaista roskaa. Laakson itäpuolella kulkee kaunis ylänkömaa, jonka päällä kasvaa komeaa petäjämetsää ja meheviä koivuja, ja koko rinne on tuuheiden puutarhojen peitossa. Myöskin kaupungin länsipuolella on harju. Sen selällä kasvaa kituvaa kuusimetsää, ja koko rinne on paljasta, alastonta, puutonta ja ruohotonta, kuin mitäkin erämaata. Maan peittona ei siellä ole muuta kuin suuria, pyöreitä, sinne tänne viskautuneita kiviä.

Falunin kaupunki, joka on laaksossa kahden puolen jokea, näyttää olevan rakennettu maan laatua silmällä pitäen. Laakson vihreällä puolella ovat kaikki ne rakennukset, jotka ovat kauniin ja komean näköiset. Siellä ovat kaupungin molemmat kirkot, raatihuone, vuorikaivoskonttori, pankit, hotellit, monet koulutalot, sairaala, kaikki kauniit huvilat ja asuinrakennukset. Mustalla puolella on taas loputtomasti pieniä punaisia yksikerroksisia taloja, pitkiä, yksitoikkoisia lauta-aitoja ja tummia tehdasrakennuksia. Tämän kaupunginosan takana keskellä tuota suurta kivierämaata on Falunin kaivos laitoksineen ja nostokoneineen ja pumppuineen ja vanhanaikaisine rakennuksineen, jotka seistä nököttävät kallellaan koverretun maan päällä, ja mustine jyrkkine kuonavuorineen ja pitkiin riveihin asetettuine paahtouuneineen.

Bataki ei edes katsahtanutkaan itäistä kaupunginosaa eikä kaunista Varpanin järveä. Mutta sitä enemmän hän suosi läntistä puolta ja pientä Tiskeniä.

Bataki rakasti kaikkea, mikä oli salaperäistä, kaikkea, joka antoi aihetta mietiskelyyn ja tuumailuun ja pani ajatuksia liikkeelle; ja semmoista hän tapasi paljon kaupungin mustalla puolella. Niinpä hänestä oli sangen hauskaa koettaa ottaa selkoa siitä, miksi vanha punainen puukaupunki ei ollut palanut niinkuin kaikki muut punaiset kaupungit tässä maassa. Samoin hän oli ihmeissään tuumiskellut, miten kauan nuo kaivoksen reunalla kallellaan olevat talorähjät mahtanevat säilyä. Hän oli miettinyt suuren Stötenin, tuon mahtavan kaivoskentän keskellä olevan aukon arvoitusta, ja lentänyt sen pohjaan ottaakseen selkoa siitä, miten tuo suuri tyhjä paikka oli syntynyt. Hän oli päivitellyt noita korkeita kuonavalleja, joita oli Stötenin ja kaivoshuoneiden ympärillä ja jotka piirittivät niitä kuin muurit. Hän oli koettanut selvittää itselleen, mitä sanoi se pieni merkinantokello, joka läpi vuoden yhtä pitkien väliaikojen kuluttua soi lyhyen, synkän soittonsa, ja hän oli aprikoimistaan aprikoinut, miltä mahtoi näyttää maan alla, jossa kuparimalmia oli louhittu monta sataa vuotta ja jossa maa oli täynnä käytäviä kuin muurahaispesä. Saatuaan viimein jommoisenkin selon tästä kaikesta hän lentää kaahotti kivierämaan yli miettiäkseen, miksi kivenmukuloiden välissä ei kasvanut ruohoa; tai hän meni ehkä Tiskeniin. Tämä järvi oli hänen mielestään kaikkien järvien ihme. Minkä tähden se oli ihan kalaton ja miksi sen vesi myrskyn sitä myllertäessä muuttui aivan punaiseksi? Se oli sitä kummallisempaa, kun suuressa, järveen laskevassa kaivospurossa oli välkkyvää, kirkkaan keltaista vettä. Hän mietti ja tuumi, mitä merkillistä mahtoikaan kätkeytyä rannalla olevien hävitettyjen rakennusten raunioihin ja tuohon aution kivierämaan ja omituisen järven välillä olevaan pieneen paikkaan, Tiskenin sahaan, jota vihreät puutarhamaat ympäröivät ja puut varjostivat.

Sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika matkusteli villihanhien seurassa, oli Tiskenin rannalla, vähän matkaa kaupungista, vielä vanha rakennus, jota sanottiin Rikkikeittiöksi siitä syystä, että siinä valmistettiin rikkiä parin kuukauden aikana joka toinen vuosi. Se oli vanha rähjä, joka aikoinaan oli ollut punaiseksi maalattu, mutta joka vähitellen oli muuttunut ruskean harmaaksi. Siinä ei ollut ikkunoita, ainoastaan rivi aukkoja, jotka oli peitetty mustilla luukuilla, ja se oli melkein aina hyvin tarkasti suljettuna. Sen sisään ei Bataki ollut koskaan päässyt kurkistamaan, ja se kummastutti sentähden häntä enemmän kuin mikään muu. Hän tepasteli katolla etsien reikää, josta voisi katsoa sisään, ja hän istui usein korkean piipun nenässä tirkistellen sen ahtaasta aukosta.

Eräänä päivänä Bataki joutui pahaan pulaan. Hän istui tavallisuuden mukaan Rikkikeittiön piipun nenässä ja kiikaroi sisään, mutta suuressa uteliaisuudessaan hän tuli kallistuneeksi liian paljon eteenpäin. Hän horjahti ja tipahti piipun läpi suureen uuniin. Onneksi uuni ei ollut suljettu ja Bataki selviytyi ehjin nahoin, vaikkakin nokisena ja mustana.

Huoneeseen pääsi joltisenkin verran valoa seinänraoista, ja Batakilla oli ainakin se ilo, että hän voi nähdä, miltä sisällä näytti. Siellä ei kuitenkaan ollut muuta kuin suuri uuni ja pari kiinnimuurattua pataa, ja pian sai Bataki niistä kyllänsä. Mutta pyrkiessään ulos hän havaitsi, ettei päässytkään. Hän ei voinut lentää ylös samaa tietä kuin oli tullut alas, ja kaikki luukut ja ovet oli tarkasti suljettu. Korppi oli joutunut satimeen.

Bataki alkoi huutaa apua ja huusi sitä koko päivän. Tuskinpa on eläintä, joka on niin uupumaton pitämään pahaa elämää kuin korppi, ja pian kaikkeen maailmaan levisi tieto siitä, että Bataki oli joutunut satimeen. Tiskenin sahan kirjava kissa sai ensiksi tiedon onnettomuudesta. Hän puhui siitä kanoille, ja ne huusivat uutisen ohi lentäville linnuille. Kohta tiesivät siitä kaikki Falunin kaupungin naakat ja kyyhkyset ja varikset ja varpuset. Ne lensivät kaikki vanhaan Rikkikeittiöön saamaan tarkempaa selkoa asiasta. Ne tunsivat kaikki hyvin suurta myötätuntoa korppia kohtaan, mutta ei kukaan niistä keksinyt keinoa hänen auttamisekseen.

Mutta yht'äkkiä Bataki huusi heille terävällä, äreällä äänellä: "Pitäkää suunne kiinni ja kuunnelkaa minua! Koska sanotte haluavanne auttaa minua, niin menkää ja ottakaa selkoa vanhasta villihanhesta Akka Kebnekaiselaisesta ja hänen laumastaan! Minä luulen niiden olevan Taalainmaassa tähän aikaan vuodesta. Kertokaa Akalle, kuinka minun laitani on! Minä luulen, että hänellä on mukanaan se, joka voi minua auttaa."

Agar lähettikyyhkynen, joka oli paras sanansaattaja koko maassa, tapasi hanhilauman Taalainjoen rannalta; ja illan hämärtäessä hän ja Akka tulivat lentäen ja istahtivat Rikkikeittiön katolle. Peukaloinen istui Akan selässä, mutta muut matkatoverit Akka oli jättänyt erääseen Runnjärven saareen, sillä hän oli arvellut näiden olevan enemmän haitaksi kuin hyödyksi Falunissa. Keskusteltuaan vähän aikaa Batakin kanssa Akka otti Peukaloisen selkäänsä ja lensi taloon, joka oli aivan lähellä Rikkikeittiötä. Hän lenteli hiljaa tuota pientä taloa ympäröivien puutarhojen ja koivuhakojen ylitse, samalla kun hän ja poika tähystelivät maata. He huomasivat, että täällä oli lapsia, joiden tapana oli leikkiä ulkosalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin he löysivät mitä tarvitsivat. Pienessä iloisessa kevätpurossa takoa nakutteli muutamia pieniä vasaralaitoksia, ja siitä läheltä poika löysi taltan. Kahden pukin päällä oli keskentekoinen kanootti ja sen vierestä poika löysi vyyhden purjelankaa.

Nämä saatuaan he lensivät takaisin Rikkikeittiölle. Poika kiinnitti nuoran savupiipun ympärille ja laski sen sisään ja luisui sitä myöten alas. Tervehdittyään Batakia, joka monin kaunein sanoin kiitti häntä, hän alkoi taltalla iskeä reikää seinään.

Rikkikeittiön seinät eivät olleet paksut, mutta Peukaloinen sai joka iskulla irti ainoastaan niin pienen ja ohuen lastun, että rotta yhtä hyvin olisi voinut nakertaa sen hampaillaan. Oli selvää, että hänen pitäisi ahertaa koko yö ja ehkä vielä enemmänkin, ennen kuin syntyisi niin suuri reikä, että korppi voisi tunkeutua siitä läpi.

Batakin teki niin suuresti mieli vapauteen, ettei hän voinut nukkua, vaan istui pojan vieressä ja katseli hänen työtään. Alussa poika oli hyvin ahkera, mutta hetken kuluttua korppi huomasi, että hän iski yhä harvemmin ja lakkasi viimein kokonaan iskemästä.

"Sinua varmaan uuvuttaa", sanoi korppi. "Et ehkä enää jaksa." – "Ei, ei minua uuvuta", sanoi poika ja tarttui taas tasateräänsä, "mutta minä en ole moneen aikaan nukkunut ainoatakaan rauhallista yötä. En ymmärrä, kuinka voin pysyä valveilla."

Taas sujui työ reippaasti vähän aikaa, mutta sitten iskut harvenivat harvenemistaan. Korppi herätti uudelleen pojan, mutta ymmärsi, että ellei hän keksisi jotakin keinoa pojan valveilla pitämiseksi, hän saisi jäädä siihen missä oli, ei vain täksi yöksi, vaan koko seuraavaksi päiväksikin.

"Työsi sujuisi ehkä paremmin, jos minä kertoisin sinulle jonkin jutun", hän sanoi. – "Ehkäpä sujuisi", sanoi poika, mutta samassa hän haukotteli ja oli niin uninen, että ase oli pudota kädestä.