Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 8

Jos olisi ollut keväämpi, niin että satakielet Djupadalin puistossa olisivat olleet kotona, he olisivat jo monena yönä laulaneet Purijan taistelusta kosken kanssa. Sillä monta kertaa aallot tempaisivat saukon mukaansa ja veivät hänet koskesta alas, mutta hän taisteli joka kerta ylös suuria kiviä kohti. Hän ui akanvirrassa kivien alla ja tuli yhä likemmä hanhia. Se oli vaarallinen matka, josta satakielten kyllä olisi kannattanut laulaa.

Smirre seurasi silmillään saukon kulkua niin hyvin kuin taisi. Hän näki, että saukko varmasti läheni villihanhia ja hän oli näkevinään jo senkin, että saukko oli kiipeämässä heidän kivelleen. Mutta juuri silloin hän kirkaisi kimeästi ja äkäisesti. Smirre näki, kuinka hän retkahti taaksepäin veteen ja meni virran mukana niinkuin olisi ollut sokea kissanpoika. Heti pamahtivat taas hanhien siivet, ne lähtivät lentoon kaikki ja riensivät etsimään itselleen toista nukkumapaikkaa.

Saukko kämpi kohta maihin; hän ei sanonut mitään, hän alkoi vain nuoleksia toista etujalkaansa. Kun Smirre pilkkasi häntä siitä, ettei hän ollut onnistunut, hän huudahti: "Ei ollut mitään vikaa minun uimataidossani, Smirre. Olin ehtinyt aina hanhien luo ja olin juuri kiipeämässä heidän luokseen, kun pieni naskali tuli juosten ja löi minua jalkaan jollakin terävällä raudalla. Se koski niin kipeästi, että minun täytyi päästää irti, ja silloin vei minut koski."

Hänen ei tarvinnut kertoa enempää. Smirre oli jo matkainsa päässä hanhien jäljessä.

Vielä kerran Akan ja hänen laumansa oli täytynyt lähteä yölliselle lentoretkelle. Onneksi oli kuu vielä ylhäällä, ja sen valon avuin hänen onnistui päästä toiseen niistä makuupaikoista, jotka hän tunsi näillä seuduin. Hän seurasi taas välkkyvää jokea etelään päin. Yli Djupadalin herraskartanon ja yli Ronnebyn kaupungin mustien kattojen ja valkoisten vesiputousten hän leijaili laskeutumatta alas. Mutta vähän matkaa kaupungista eteläänpäin, meren lähistöllä, on Ronnebyn terveyslähde uima- ja kylpyhuoneineen, suurine hotelleineen ja kesähuviloineen. Kaikki nuo ovat autioina ja tyhjinä talven ajan, ja sen tietävät hyvin kaikki linnut, ja lukemattomat ovat ne lintulaumat, jotka kovilla myrskyillä hakevat suojaa suurten rakennusten parvekkeilta.

Täällä laskeutuivat villihanhet eräälle parvekkeelle ja nukkuivat heti. Poika sitä vastoin ei voinut nukkua sentähden, ettei hän tahtonut piiloutua yöksi hanhen siiven alle.

Hän istui parvekkeelle, joka oli eteläänpäin, niin että siitä oli näköala merelle. Ja kun hän ei saanut unta, hän istui ja katseli, kuinka kauniilta näytti, kun meri ja maa yhtyivät täällä Blekingessä.

Nähkääs, se on nyt niin, että meri ja maa voivat yhtyä monella eri tavalla. Monessa paikassa tulee maa meren luo alavin, mättäisin rannoin, ja meri tuo sitä vastaan lentohiekkaa, jonka se pinoaa valleiksi ja nietoksiksi. On niinkuin olisivat ne molemmat niin huonossa sovussa keskenään, että tahtovat näyttää toisilleen vain huonointa mitä heillä on. Mutta voi myöskin tapahtua, että kun maa tulee meren luo, se nostaa eteensä vuorimuurin, niinkuin meri olisi jotakin vaarallista, ja kun maa tekee niin, menee meri sitä vastaan vihaisin tyrskyin, ruoskii ja karjuu ja lyö kallioita vastaan, ja näyttää siltä kuin se tahtoisi repiä palasiksi maan.

Mutta täällä Blekingessä käy aivan toisin, kun maa ja meri tapaavat toisensa. Täällä hajoaa maa niemiksi ja saariksi, ja meri jakaantuu seliksi ja lahdiksi ja salmiksi, ja se kai aiheuttaa sen, että näyttää siltä kuin ne kohtaisivat toisensa ilossa ja yksimielisyydessä.

Ajatellaanhan ensiksi merta! Kaukana ulapalla se lepää siinä niin autiona ja tyhjänä ja suurena eikä tee mitään muuta kuin vyöryttelee harmaita aaltojaan. Kun se tulee maata lähemmäksi, se tapaa siellä ensimmäisen karin. Sen se kohta ottaa valtaansa, riistää pois kaiken vihreyden ja tekee sen yhtä alastomaksi ja harmaaksi kuin se itsekin on. Sitten se tapaa toisenkin karin. Sen käy samalla tavoin. Ja vielä yhden. Niin, senkin käy samalla tavoin. Se riisutaan ja ryöstetään, niinkuin se olisi joutunut ryövärien käsiin. Mutta sitten tulevat karit yhä tiheämmin ja meri ymmärtää varmaan, että maa lähettää häntä vastaan pienet lapsensa taivuttaakseen hänet lempeyteen. Se muuttuukin yhä ystävällisemmäksi mitä sisemmäksi se tulee, vyöryttää aaltojaan matalampina, hillitsee myrskyjään, jättää vihreyttä halkeamiin ja rakoihin ja jakautuu pieniin salmiin ja lahtiin ja muuttuu lopulta lähellä maata niin vaarattomaksi, että pienetkin veneet uskaltavat soutaa sen selällä. Se ei varmaankaan voi itsekään tuntea itseään, niin valoisaksi ja ystävälliseksi se on käynyt.

Ja ajatellaan sitten maata! Se on yksitoikkoinen ja kaltaisensa melkein kaikkialla. Se on vain alavaa peltomaata, ja peltojen välissä on jokin koivulehto tai myös pitkulainen metsäharju. Se on siinä niinkuin se ajattelisi vain kauraa ja naurista ja perunaa ja kuusia ja petäjiä. Mutta tulee meren lahti, joka viiltää syvälle sen sisään. Se ei siitä välitä, vaan reunustelee sitä koivuilla ja lepillä niinkuin se olisi vain tavallinen sisäovi. Sitten tulee toinenkin lahti pujahtaen sisään. Ei sitäkään maa huoli kursailla, se vaatettaa sen samalla tavalla kuin ensimmäisen. Mutta sitten alkavat selät laajeta ja murtautua. Ne pirstovat rikki pellot ja metsät, ja niinpä ei maa voi olla niitä huomaamatta. "Taitaapa sieltä tulla itse meri", sanoo maa ja alkaa koristautua. Se somistautuu kukilla, tekee mäkiä ja kukkuloita ja nakkelee saaria mereen. Se ei enää tahdo tietää petäjistä tai kuusista, se riisuu ne pois kuin vanhat arkivaatteet ja komeilee sitten suurissa tammipuissa ja vaahteroissa ja pähkinäpuissa ja kukkivissa lehdoissa ja käy niin koreaksi kuin herraskartanon puisto. Ja kun se kohtaa meren, se on niin muuttunut, ettei enää tunne itse itseään. Kaikkea tätä ei voi oikein nähdä ennen kuin tulee kesä, mutta poika huomasi kuitenkin, kuinka lempeä ja ystävällinen luonto oli, ja hän alkoi tuntea itsensä rauhallisemmaksi kuin aikaisemmin tänä yönä.

Silloin hän kuuli yht'äkkiä kovan ja kamalan ulvahduksen alhaalta kylpylaitoksen puistosta. Ja kun hän nousi, hän näki ketun seisovan valjussa kuutamossa parvekkeen alla olevalla aukeamalla. Sillä Smirre oli seurannut hanhia vielä kerran. Mutta kun hän oli löytänyt paikan, mihin he olivat asettuneet, hän oli ymmärtänyt, että nyt ei hän saisi heitä käsiinsä millään tavalla, ja silloin hän ei voinut olla ulvahtamatta kiukusta.

Kun kettu ulvoi tällä tavalla, heräsi vanha Akka, johtajahanhi, ja vaikkei hän voinutkaan mitään nähdä, hän oli kuitenkin tuntevinaan äänen. "Sinäkö, Smirre, siellä yötä myöten kuljeksit?" hän kysyi.

"Minä", sanoi Smirre, "minä täällä kuljeksin, ja minä tahdon nyt kysyä, mitä te hanhet ajattelette yöstä tämmöisestä, jonka minä olen teille toimittanut." – "Onko tarkoituksesi sanoa, että sinä olet lähettänyt meitä vastaan sekä näädän että saukon?" kysyi Akka. – "Hyvää urotyötä ei ole kiellettävä", sanoi Smirre. "Te olette kerran leikkineet hanhileikkiä kanssani. Nyt olen minä alkanut leikkiä kettuleikkiä teidän kanssanne, enkä ole taipuvainen lakkaamaan niin kauan kuin yksikään teistä on hengissä, vaikka minun pitäisi seurata teitä halki koko maan." – "Sinun pitäisi, Smirre, kuitenkin ajatella, onko oikein, että sinä, jolla on aseenasi sekä hampaat että kynnet, tällä tavalla ahdistelet meitä, jotka olemme aivan avuttomia", sanoi Akka. Smirrestä tuntui nyt, että Akka pelkäsi, ja hän sanoi nopeasti: "Jos sinä, Akka, heität alas tänne minulle tuon Peukaloisen, joka niin monta kertaa on minua vastustanut, niin lupaan tehdä rauhan kanssasi. Minä en sitten milloinkaan tee pahaa sinulle enkä kenellekään sinun hanhistasi." – "En voi antaa sinulle Peukaloista", sanoi Akka. "Nuorimmasta vanhimpaan annamme me kernaasti henkemme hänen tähtensä." – "Koska hän on teille niin rakas", sanoi Smirre, "niin lupaan minä, että hän on oleva ensimmäinen teistä, jolle minä kostan."

Akka ei enää vastannut, mutta kun Smirre oli päästänyt vielä pari ulvahdusta, oli kaikki hiljaa. Poika valvoi yhä, ja nyt valvottivat häntä Akan ketulle sanomat sanat. Ei koskaan hän ollut uskonut saavansa kuulla jotakin niin suurta, kuin että joku tahtoi uskaltaa elämänsä hänen tähtensä. Siitä pitäen ei enää voitu sanoa Niilo Holgerinpojalle, ettei hän ketään rakastanut.

IX
KARLSKRONA

Lauantaina huhtikuun 2. p: nä.

Oli kuutamoilta Karlskronassa. Ilma oli kaunis ja tyyni, mutta edellisenä päivänä oli myrskynnyt ja satanut ja ihmiset kai luulivat, että pahaa ilmaa kesti yhä, koska tuskin ainoakaan heistä oli uskaltautunut kadulle.

Kaupungin ollessa näin autiona tulivat Akka ja villihanhet lentäen Vämmön ja Pantarholmin saarien yli Karlskronaa kohti. He olivat liikkeellä myöhään illalla etsiäkseen itselleen varmaa turvallista makuupaikkaa ulkosaaristosta. Maissa he eivät voineet yöpyä, koska Smirre kettu heitä häiritsi mihin he laskeutuivatkin.

Kun nyt poika ratsasti korkealla ilmassa ja katseli merta ja saaristoa, oli hänestä kaikki kummallisen kamalaa ja aavemaista. Taivas ei enää ollut sininen, vaan se kaareutui hänen yllään kuin vihreästä lasista tehty holvi. Meri oli maidon valkea. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vyöryivät hopeaharjuisina valkoiset pienet laineet. Keskellä tätä valkoista olivat monennäköiset saaristosaaret aivan nokimustat. Olivatpa ne suuria tai pieniä, olivatpa ne tasaisia kuin niityt tai täynnä kallioita, he näyttivät yhtä mustilta. Jopa talot, kirkot ja myllytkin, jotka muuten tavallisesti ovat valkoisia tai punaisia, näkyivät nyt mustina vihreää taivasta vasten. Pojasta tuntui kuin maa hänen allaan olisi ollut lumottu ja kuin hän olisi tullut toiseen maailmaan.

Hän ajatteli, että tänä yönä hän pysyy reippaana eikä pelkää, mutta sitten hän sai nähdä jotakin, joka oikein pelotti häntä. Se oli korkea kalliosaari, joka oli suurten kulmikkaiden möhkäleiden peitossa, ja mustien möhkäleiden välitse loisti kirkkaasti kiiltäviä kultapilkkuja. Hän ei voinut olla ajattelematta Maglestenin kiveä Trolle-Ljungbyssä, jonka haltijat välistä nostavat korkeille kultapilareille, ja hän mietiskeli, oliko tämä ehkä jotakin samanlaista.

Mutta nuo kivet ja tuo kulta olisivat vielä menneet mukiin, ellei vesi saaren ympärillä olisi ollut täynnä suuria meren kummituksia. Ne näyttivät valaskaloilta ja haikaloilta ja muilta suurilta merieläimiltä, mutta poika ymmärsi, että meren kummitukset olivat kokoontuneet saaren ympärille ja aikoivat kiivetä saareen taistellakseen siinä asuvia maan kummituksia vastaan, Ja maalla olevat kyllä olivat peloissaan, sillä hän näki, kuinka suuri jättiläinen seisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja kohotti kätensä kuin epätoivoissaan kaikesta siitä onnettomuudesta, joka tulisi kohtaamaan häntä ja hänen saartaan.

Poika säikähti aika tavalla huomatessaan, että Akka alkoi laskeutua juuri tähän saareen. "Älkäähän toki! Emme kai me sinne laskeudu?" hän sanoi.

Mutta hanhet vain laskeutuivat, ja nyt poika hämmästyi aika tavalla huomatessaan silmäinsä pettäneen. Ruskeat, suuret kivimöhkäleet olivatkin vain taloja. Koko saari olikin kaupunki, ja kiiltävät kultapilkut olivat lyhtyjä ja valaistuja ikkunarivejä. Jättiläinen, joka seisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja ojensi käsiään ilmaan, oli kirkko, jossa oli kaksi litteää tornia, ja kaikki nuo meren kummitukset ja eläimet, joita hän oli luullut näkevänsä, olivat veneitä ja laivoja kaikenmoisia, jotka olivat ankkurissa saaren ympärillä. Sillä puolen saarta, joka oli mantereen puolella, oli enimmäkseen soutu- ja purjeveneitä ja pieniä saaristolaivoja, mutta toisella puolella, joka oli merelle päin, oli panssaroituja sotalaivoja, joista toiset olivat leveitä ja joilla oli äärettömän paksut, taaksepäin nojautuvat savutorvet, mutta toiset ohuita ja kaitaisia ja niin rakennettuja, että voisivat liukua veden läpi kuin kalat.

Mikähän kaupunki tämä mahtanee olla? Niin, sen sai poika selville nähtyään nuo monet sotalaivat. Hän oli ollut kiinnostunut laivoista kaiken ikänsä, vaikkei hänellä ollutkaan ollut tekemistä muiden kuin semmoisten veneiden kanssa, joita oli purjehdituttanut maantien ojassa. Hän tiesi hyvin, että kaupunki, jossa oli niin monta sotalaivaa, ei voinut olla mikään muu kuin Karlskrona.

Pojan äidinisä oli ollut vanha laivaston matruusi ja niin kauan kuin hän oli elänyt, hän oli joka päivä kertonut Karlskronasta, merestä ja kaikesta muusta, mitä tuossa kaupungissa oli nähtävänä. Täällä tunsi poika olevansa aivan kuin kotonaan, ja hän ilostui, kun nyt saisi nähdä kaiken sen, mistä oli kuullut niin paljon puhuttavan.

Hän ennätti nähdä vain vilahduksen niistä torneista ja linnoituksista, jotka sulkivat sataman suun, ja monista telakan rakennuksista, sillä nyt laskeutui Akka toiselle kirkon litteistä torneista. Se oli kyllä turvallinen paikka niille, jotka tahtoivat päästä kettua pakoon, ja poika alkoi arvella, eikö hän ehkä uskaltaisi hiipiä hanhikukon siiven alle täksi yhdeksi yöksi. Niin, sen hän varmaankin tekisi, ja olisipa makeaa saada nukkuakin kerran hiukkasen. Päivän valossa hän sitten koettaisi nähdä vähän enemmän telakasta ja laivoista.

Pojasta tuntui itsestäänkin vähän kummalliselta, ettei hän voinut pysyä paikoillaan ja siirtää laivojen näkemistä tuonnemmaksi. Hän ei varmaankaan ollut nukkunut viittä minuuttia enempää, kun hän jo livahti pois siiven alta ja laskeutui ukkosen johdinta ja vesirännejä myöten maahan asti.

Hän seisoi pian suurella torilla, joka oli kirkon edessä. Se oli laskettu mukulakivillä, ja hänen oli yhtä vaikeata siinä kävellä kuin ihmisten mättäisellä niityllä. Semmoisten, jotka asuvat erämaassa ja kaukana maaseudulla, on aina vähän vaikea olla jouduttuaan kaupunkiin, jossa talot seisovat suorina ja kankeina ja kadut ovat aukinaiset, niin että kuka tahansa voi nähdä sen, joka siellä kävelee. Ja kun suurista ihmisistä tuntuu siltä, niin voihan ymmärtää, että mahtoi tuntua vielä pahemmalta semmoisesta, joka oli niin pieni kuin Peukaloinen. Kun hän seisoi suurella Karlskronan torilla ja katseli Saksankirkkoa ja Raatihuonetta ja isoa kirkkoa, josta juuri oli laskeutunut alas, niin hän ei osannut muuta kuin toivoa, että olisi jälleen tornissa hanhien luona.

Oli onni, että kadut olivat ihan autiot. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, jos ei lukenut ihmiseksi kuvapatsasta, joka seisoi siinä korkealla jalustalla. Poika katseli kauan patsasta ja pohdiskeli, mikä mahtoi olla tuo suuri, järeä mies, jolla oli kolmikulmainen lakki, pitkä takki, polvihousut ja suuret kengät. Hänellä oli kädessä pitkä keppi ja hän näytti osaavan sitä käyttääkin, sillä hänellä oli kauhean ankarat kasvot, koukkunenä ja ruma suu. "Mitä on tuolla pitkähuulella täällä tekemistä?" sanoi poika viimein. Hän ei koskaan ollut tuntenut itseään niin pieneksi ja surkeaksi kuin tuona iltana. Hän koetti rohkaista mieltään ja sanoa reippaan sanan. Sitten ei hän enää ajatellut koko patsasta, vaan kääntyi leveälle kadulle, joka vei merelle päin.

Mutta ei ollut poika kulkenut pitkältä, kun hän kuuli, että hänen takanaan tultiin. Hänen takanaan kulki joku, joka polki kivikatuun raskain jaloin ja iski maahan rautapääkepillä. Kuulosti siltä kuin itse se suuri pronssimies, joka seisoi ylhäällä torilla, olisi lähtenyt liikkeelle.

Juostessaan katua poika kuunteli askeleita ja yhä varmemmaksi hän tuli siitä, että se oli pronssimies. Maa vavahteli ja rakennukset tutisivat. Ei varmaankaan kukaan muu voinut kävellä niin raskaasti, ja poikaa alkoi pelottaa, kun hän ajatteli, mitä äsken juuri oli sanonut hänelle. Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsoakseen, oliko se todella hän.

"Hän on ehkä vain huvikseen kävelemässä", ajatteli poika. "Ei kai se nyt voi olla minulle vihainen niiden sanojen tähden, joita hänelle sanoin. Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut."

Sen sijaan, että olisi kulkenut suoraan eteenpäin ja koettanut päästä telakalle, poika kääntyi kadulle, joka vei itään päin. Hän yritti päästä pakoon tuota, joka astui hänen perässään.

Mutta samassa hän kuuli, että pronssimies poikkesi samalle kadulle. Silloin pojalle tuli semmoinen hätä, ettei hän tiennyt minne pakenisi. Ja oli vaikeaa löytää piilopaikkoja kaupungista, jossa kaikki portit olivat suljetut. Silloin hän näki oikealla puolen vanhan puukirkon, joka oli vähän matkaa kadulta suuren puiston keskellä. Hän ei vitkastellut hetkeäkään, vaan riensi kirkkoa kohti. "Kunhan vain pääsen sinne, niin olen kai turvassa kaikelta pahalta", hän ajatteli.

Juostessaan eteenpäin hän näki yht'äkkiä miehen, joka seisoi muutamalla hiekkakäytävällä ja viittasi häntä luokseen. "Siinä on varmaankin joku, joka tahtoo auttaa minua", ajatteli poika, riemastui ja riensi hänen luokseen. Häntä pelotti todellakin niin että sydän jyskytti rinnassa.

Mutta kun hän tuli miehen luo, joka seisoi hiekkakäytävän reunalla pienen jakkaran päällä, hän ihan hämmästyi. "Ei kai se voi olla tuo, joka minua viittoi luokseen", hän ajatteli, sillä hän näki, että koko mies oli puusta.

Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan siihen. Se oli järeä mies, lyhytjalkainen, kasvot leveät ja punakat, tukka kiiltävän musta, samoin parta. Päässä hänellä oli musta puuhattu, yllä ruskea puutakki, vyöllä musta puuvyö, jalassa leveät harmaat puupolvihousut ja puusukat ja mustat puukengät. Hän oli vasta maalattu ja vasta vernissattu, niin että välkkyi ja kiilsi kuutamossa, ja se kai sekin osaltaan teki hänet niin hyväntahtoisen näköiseksi, että poika heti kohta tunsi luottavansa häneen.

Vasemmassa kädessään hänellä oli kivitaulu ja siitä poika luki:

 
Nöyrimmästi teiltä anon,
Vaikka heikoll' äänellä sen sanon:
Lantti tähän laskekaa
Ja lakkiani nostakaa.
 

Vai niin, mies olikin vain vaivaisukko. Poika meni noloksi. Hän oli odottanut, että tämä olisi jotakin oikein merkillistä. Ja nyt hän muisti, että ukki oli kertonut tästäkin puu-ukosta ja sanonut, että kaikki lapset Karlskronassa olivat häneen kovasti ihastuneita. Ja totta se oli, sillä hänenkin oli vaikeata erota puu-ukosta. Hänessä oli jotakin niin vanhanaikaista, että häntä hyvin saattoi luulla monen sadan vuoden vanhaksi, mutta samalla hän näytti niin voimakkaalta, tuimalta ja elämänhaluiselta kuin ihmiset ennen vanhaan lienevät olleetkin.

Pojan oli niin hauska katsella puu-ukkoa, että hän ihan unohti toisen, jota hän pakeni. Mutta nyt hän kuuli sen tulevan. Ei, mutta sehän kääntyi kadulta ja tuli kirkkomaalle. Tuli tännekin. Minne poika nyt joutuisi?

Juuri silloin hän näki puu-ukon kumartuvan häntä kohti ja ojentavan hänelle suuren, leveän kätensä. Oli mahdotonta uskoa hänestä muuta kuin hyvää, ja poika hypähti kädelle. Ja puu-ukko nosti hänet hattuunsa ja pisti hänet sen alle.

Juuri ja juuri oli poika päässyt piiloon, ja juuri ja juuri oli puu-ukko saanut kätensä oikealle paikalle takaisin, kun pronssimies pysähtyi hänen eteensä ja iski keppinsä maahan, niin että puumies tutisi jakkarallaan. Sitten pronssimies sanoi kovalla ja helisevällä äänellä: "Mikä sinä olet?"

Puumiehen käsi lensi ylöspäin, niin että vanha puulaitos natisi, ja hän kosketti hatun reunaan ja vastasi: "Rosenbom, teidän majesteettinne. Ennen maailmassa merisotilas Dristighetenin linjalaivalla, sotapalveluksen päätyttyä Amiraliteetin kirkon vartija, lopulta puusta leikattu, kirkkomaalle asetettu – vaivaisukko."

Poika vavahti, kuullessaan puu-ukon sanovan: "teidän majesteettinne." Sillä kun hän nyt oikein ajatteli, niin tiesihän hän kyllä, että torilla oleva patsas esitti kaupungin perustajaa. Hän oli joutunut itsensä Kaarle yhdennentoista kanssa tekemisiin.

"Sinä osaat hyvin selittää, mitä sinulta kysytään", sanoi pronssimies. "Osaatko nyt myös sanoa minulle, oletko nähnyt pientä poikasta, joka juoksentelee tänä yönä kaupungissa? Se on suupaltti kanalja, ja jos minä vain saan hänet käsiini, niin minä kyllä opetan hänelle ihmistapoja." Sen sanottuaan hän vielä kerran iski keppinsä maahan ja näytti kauhean äkäiseltä.

"Minä olen nähnyt hänet, teidän majesteettinne", sanoi puu-ukko, ja poikaa pelotti niin, että hän alkoi vapista istuessaan kyykyllään hatun alla ja katsellessaan raosta pronssimiestä. Mutta hän rauhoittui, kun puu-ukko jatkoi: "Teidän majesteettinne on väärillä jäljillä. Tuo peijakas aikoi varmaankin juosta laivaveistämölle ja puikkia sinne piiloon."

"Sanotko niin, Rosenbom? Älä sitten enää seiso siinä jakkarallasi, vaan tule kanssani ja auta minua saamaan hänet kiinni. Neljä silmää näkee paremmin kuin kaksi, Rosenbom."

Mutta puu-ukko vastasi surkealla äänellä: "Pyytäisin alamaisimmasti saada seisoa tässä missä seison. Minä näytän terveeltä ja kiiltävältä maalauksen ansiosta, mutta minä olen vanha ja lahonnut enkä saata liikkua paikaltani."

Pronssimies ei ollut niitä, jotka sietävät vastaväitteitä. "Mitä metkuja nämä ovat? Tule nyt vain, Rosenbom!" Ja hän kohotti pitkän keppinsä ja lyödä kumautti toista olkapäälle. "Näetkö, että kestät, Rosenbom?"

Sen sanottuaan he lähtivät liikkeelle ja kulkivat suurina ja mahtavina pitkin Karlskronan katuja, kunnes tulivat korkealle portille, joka vei veistämöön. Sen ulkopuolella käveli laivaston matruusi vartijana, mutta pronssimies kulki vain ohi ja potkaisi auki portin matruusin siitä mitään välittämättä.

Niin pian kuin he olivat tulleet portista sisään, he näkivät edessään avaran sataman, joka oli jaettu paalusilloilla eri osiin; ja eri satamasäiliöissä olivat sotalaivat, vielä suuremmat ja hirmuisemmat nähdä näin läheltä kuin äsken, kun poika oli nähnyt ne ylhäältä päin. "Eihän ollutkaan niin hullua luulla, että ne näyttivät merihirviöiltä", poika ajatteli.

"Mistä arvelet viisaimmaksi ruveta etsimään, Rosenbom?" sanoi pronssimies.

"Hänen kokoisensa mies on ehkä voinut helpoimmin piilottautua mallisaliin", vastasi puu-ukko.

Kaitaisella maakaistaleella, joka ulottui oikealle päin portista pitkin sataman koko pituutta, oli vanhanaikaisia rakennuksia. Pronssimies meni kohti matalaa rakennusta, jossa oli neliskulmaiset ikkunat ja melkoisen korkea katto. Hän iski kepillään oveen, niin että se lensi auki, ja astua kolkutteli kuluneita portaita ylöspäin. Sen jälkeen he tulivat suureen saliin, joka oli täynnä takiloituja ja täysissä purjeissa olevia pikkulaivoja. Poika ymmärsi, kenenkään sitä hänelle selittämättä, että ne olivat niiden laivojen malleja, joita oli rakennettu Ruotsin laivastoa varten.

Siinä oli laivoja monenmoisia. Oli vanhoja linjalaivoja, joiden kyljet olivat täpösen täynnä kanuunoita ja keulassa ja perässä suuria korkeita korokkeita ja mastoissa sikin sokin purjeita ja nuoria. Siinä oli laivojen kupeella pieniä saaristolaivoja soututuhtoineen, kannettomia kanuunapursia ja ylellisesti kullattuja fregatteja, semmoisten malleja, joita kuninkaat käyttävät matkoillaan. Olipa siellä myös niitä raskaita, leveitä panssarilaivoja, joiden kannella on torneja ja kanuunoita ja jotka ovat käytännössä tätä nykyä, ja kapeita, kiiltäviä torpedoveneitä, jotka olivat kuin pitkiä solakoita kaloja.

Kun poikaa kannettiin kaiken tämän keskessä, hän ihan hämmästyi.

"Ettäkö noin suuria ja kauniita laivoja on rakennettu täällä Ruotsissa", hän ajatteli itsekseen.

Hänellä oli hyvää aikaa katsella kaikkea, jota oli tuolla sisällä, sillä kun pronssimies sai nähdä mallit, hän unohti kaiken muun. Hän katseli niitä kaikkia suurimmasta pienimpään ja kyseli niistä. Ja Rosenbom, Dristighetenin linjalaivan merisotilas, kertoi kaikesta mitä tiesi, laivojen rakentajista ja niistä, jotka olivat niitä kuljettaneet ja mitä vaiheita niillä oli ollut. Hän kertoi Chapmannista ja Pukesta ja Trollesta ja Höglandista ja Svensksundista, aina vuoteen 1809, sillä sen jälkeen hän ei ollut enää ollut mukana.

Sekä hän että pronssimies pitivät enemmän vanhoista koreista laivoista.

Noita uusia panssarilaivoja he eivät näyttäneet oikein ymmärtävän.

"Minä kuulen, ettei Rosenbom tiedä mitään näistä uusista", sanoi pronssimies. "Mennään sentähden katsomaan jotakin muuta, sillä se huvittaa minua, Rosenbom."

Nyt hän oli varmaan kokonaan unohtanut etsivänsä poikaa, ja poika tunsi olevansa huoleton ja rauhallinen istuessaan puuhatun sisässä.

Sitten miehet kulkivat suurten verstaiden läpi: purjeenompeluverstaan ja ankkuripajan, kone- ja puusepänverstaiden. He näkivät nostokoneet ja telakat, suuret varastohuoneet, tykkipihan, asehuoneen, pitkän köysipunomon ja suuren aution vanhan telakan, joka oli porattu kallioon. He menivät paalusilloille, missä sotalaivat seisoivat ankkurissa, nousivat laivoihin niinkuin kaksi vanhaa merikarhua, ihmetellen ja moittien, hyväksyen ja suuttuen.

Poika istui hyvässä turvassa puuhatun alla ja kuuli puhuttavan siitä, kuinka tällä paikalla oli tehty työtä ja taisteltu niiden laivastojen varustamiseksi, jotka olivat täältä lähteneet. Hän kuuli, kuinka veri ja henki oli pantu alttiiksi, kuinka viimeinenkin ropo oli uhrattu sotalaivain rakentamiseksi, kuinka nerokkaat miehet olivat ponnistaneet kaikki voimansa parantaakseen ja täydellistääkseen näitä laivoja, joissa oli ollut isänmaan turva. Kihosipa pojan silmään pari kertaa kyynelkin, kun hän kuuli kaikesta tästä puhuttavan. Ja hän oli iloinen, että sai siitä niin hyvin selkoa.

Kaikkein viimeksi he menivät avonaiselle pihalle, jossa vanhojen linjalaivain keulakuvat olivat asetetut näytteille. Ja merkillisempää näkyä poika ei ollut koskaan nähnyt, sillä kuvien kasvot olivat uskomattoman mahtavat ja pelottavat. Ne olivat täynnä sitä samaa henkeä, joka oli varustanut nuo suuret laivat. Ne edustivat toista aikaa kuin mitä hän itse eli. Hän tunsi kutistuvansa kokoon niiden edessä.

Mutta kun he tulivat sinne, sanoi pronssimies puu-ukolle: "Ota lakki päästäsi, Rosenbom, niiden edessä, jotka seisovat tässä. Ne ovat kaikki olleet taistelussa isänmaan puolesta."

Ja Rosenbom oli samoin kuin pronssimieskin unohtanut, minkä vuoksi hän oli lähtenyt tälle retkelle. Sen enempää ajattelematta hän nosti puuhatun päästään ja huusi:

"Nostan hattuani sille, joka valitsi sataman ja perusti veistämön ja uudisti laivaston, sille kuninkaalle, joka herätti eloon kaiken tämän."

"Kiitoksia, Rosenbom! Se oli hyvin sanottu. Rosenbom on rehti mies.

Mutta mikä tuo on, Rosenbom?"

Sillä siinä seisoi Niilo Holgerinpoika keskellä Rosenbomin kaljua päälakea. Mutta hän ei nyt enää pelännyt, vaan nosti valkoista lakkiaan ja huusi: "Eläköön pitkähuuli!"

Hän huusi niin, että heräsi. Ja silloin han huomasi suureksi hämmästyksekseen, että kaikki oli ollutkin unta ja että hän yhä makasi hanhien luona kirkon katolla.