Kitabı oku: «813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut»
I.
Murhenäytelmä Palace-hotellissa
Hra Kesselbach seisahtui äkkiä salin kynnykselle, tarttui kirjuriansa käsivarteen ja kuiskasi huolestuneella äänellä:
"Chapman, joku on taas käynyt täällä."
"Eihän toki, sir", vastusteli kirjuri. "Olettehan juuri itse avannut eteisen oven, ja avain on ollut koko ajan taskussanne meidän syödessämme puolipäivällistä ravintolassa."
"Chapman, joku on ollut täällä taas", kertasi hra Kesselbach. Hän osotti uunin reunustalla olevaa matkalaukkua. "Katsokaahan, sen voin todistaakin. Tuo laukku oli suljettu. Nyt se on auki."
Chapman intti:
"Oletteko varma siitä, että suljitte sen, sir? Eihän laukku sitä paitsi sisällä muuta kuin yhtä ja toista arvotonta rihkamaa, vaatekappaleita…"
"Se ei sisällä mitään muuta, sillä minä otin lompakkoni pois ennen kuin läksimme ulos, varovaisuuden vuoksi… Muutoin… Ei, Chapman; sen sanon teille, että joku on käynyt täällä sillä aikaa kuin me olimme puolipäivällisellä."
Seinässä oli puhelin. Hän otti kuulotorven käteensä.
"Halloo!… Olen hra Kesselbach… Asunnosta 415… aivan oikein. Mademoiselle, olkaa hyvä ja yhdistäkää pääpoliisiasemalle… etsivään osastoon… tiedän numeron… malttakaahan… niin, tässä se on: numero 822.48… minä odotan."
Hetken perästä hän jatkoi:
"Onko numero 822.48? Haluaisin virkkaa pari sanaa hra Lenormandille, etsivän osaston päällikölle. Nimeni on Kesselbach… Halloo… Kyllä etsivän osaston päällikkö tuntee asian. Hän on antanut minulle luvan soittaa hänelle… Vai niin, hän ei olekaan siellä?… Ketä nyt puhuttelen?… Gourelia, etsivän osaston kersanttia… Mutta, Gourel, minusta tuntuu kuin olisitte ollutkin saapuvilla eilen, kun kävin puhelemassa hra Lenormandin kanssa, ettekö ollut?… Kyllä, tiedän että hra Lenormand luottaa suuresti teihin… No, sama seikka, josta eilen kerroin hra Lenormandille, on sattunut tänäänkin… Joku on tunkeutunut huoneustoon, jossa asun… Ja jos tulisitte heti, niin kenties löytäisitte joitakuita jälkiä… Tunnin tai parin kuluttua?… Aivan oikein, kiitos… teidän tarvitsee vain tiedustaa huoneustoa 415… Kiitoksia vain."
* * * * *
Rudolf Kesselbachia nimitettiin milloin timanttikuninkaaksi, milloin Kapmaan valtiaaksi. Hänen omaisuutensa arvioittiin lähes viideksisadaksi miljoonaksi frangiksi. Hän oli tilapäisesti pysähtynyt Parisiin ja jo viikon päivät asunut huoneustossa 415, Palace-hotellin neljännessä kerroksessa; huoneustoon kuului kolme huonetta, joista kaksi isompaa oli oikealla, sali ja varsinainen makuuhuone, akkunat sivukadulle päin; vasemmalla oli kirjuri Chapmanin makuuhuone, akkunat Rue Lafontainelle päin.
Tämän makuuhuoneen vierestä oli neljän huoneen huoneusto varattu rva Kesselbachille, jonka piti saapua Monte Carlosta, jossa hän nykyjään oleskeli, ja yhtyä mieheensä niin pian kuin saisi tiedon häneltä.
Rudolf Kesselbach käveli muutaman minuutin ajan miettiväisen näköisenä edestakaisin. Hän oli pitkä mies, verevä ja vielä nuori; hänen uneksivat silmänsä, jotka näyttivät vaaleansinisiltä kultareunaisten silmälasien läpi, loivat hänelle lempeän ja aran sävyn, joka oli omituisena vastakohtana hänen tarmokkaalle, leveälle otsalleen ja voimakkaasti kehittyneille leuoilleen.
Hän astui akkunan luo: se oli suljettu. Sitä paitsi, kuinka olisikaan kukaan voinut tulla sitä kautta? Alikerran seinustan yksityinen kuisti loppui oikealla, ja sen erotti vasemmalla puolella kivikouru Rue Lafontainen puoleisista kuisteista.
Hän meni makuuhuoneeseensa: se ei ollut yhteydessä viereisten huoneiden kanssa. Hän pistäytyi kirjurinsa makuuhuoneeseen: rouva Kesselbachille varattuun neljän huoneen huoneustoon johtava ovi oli lukittu ja salvattu.
"En voi laisinkaan käsittää tätä, Chapman. Kerran toisensa perästä olen huomannut seikkoja täällä… omituisia seikkoja, se teidän täytyy myöntää… Eilen oli kävelykeppini siirretty… toissapäivänä oli aivan varmasti kajottu papereihini… Mutta kuinka oli se mahdollista?…"
"Se ei ole mahdollista, sir!" huudahti Chapman, jonka rehellisillä, leppeillä kasvoilla ei ilmennyt vähintäkään huolestumista. "Te kuvittelette, siinä kaikki… Teillä ei ole mitään todisteita, ei muuta kuin pelkkiä vaikutelmia… Sitä paitsi, katsokaahan: tähän huoneustoon ei ole mitään muuta tietä kuin pääeteisen kautta. No niin, te laitatitte erikoisen avaimen samana päivänä kuin saavuimme; ja oma palvelijanne Edwards on ainoa, jolla on siitä kaksoiskappale. Luotatteko häneen?"
"Tietysti luotan!… Hän on palvellut minua kymmenen vuotta!… Mutta Edwards menee puolipäivälliselle samaan aikaan kuin mekin, ja siinä virhe. Hän ei saa tästä lähtein mennä alas ennen kuin me tulemme takaisin."
Chapman hiukan kohautti olkapäitään. Ei ollut epäilystäkään asiasta. Kapmaan valtiaassa oli alkanut ilmaantua hiukan omituisuutta, siitä nuo hänen käsittämättömät pelkäilynsä. Mikä vaara voisi uhata hotellissa, etenkin kun ei ole mukana mitään arvokapineita, ei mitään mainittavampaa rahasummaa taskussaan tai matkassaan?
He kuulivat eteisen oven aukeavan. Tulija oli Edwards. Herra Kesselbach kutsui häntä:
"Oletko pukeutunut, Edwards? No, sepä hyvä!… En odota ketään vieraita tänään, Edwards… tai oikeammin odotan yhtä ainoastaan, hra Gourelia. Pysy sillä välin eteisessä ja pidä ovea silmällä. Hra Chapmanilla ja minulla on yhtä ja toista tärkeätä toimitettavaa."
Tärkeätä toimitettavaa kesti muutaman minuutin, jollavälin herra Kesselbach selaili läpi kirjeenvaihtonsa, luki kolme neljä kirjettä ja antoi ohjeita niiden vastaamiseen. Mutta äkkiä Chapman kynä koholla odotellessaan näki, että hra Kesselbach ajatteli jotakin kokonaan toista kuin kirjeenvaihtoansa. Hän piteli sormiensa välissä nuppineulaa, tarkkaavasti tutkien sitä; neula oli musta ja ongenkoukun muotoiseksi koukistettu.
"Chapman", sanoi hän, "katsokaahan minkä löysin pöydältäni. Tämä koukistettu neula ilmeisesti merkitsee jotakin. Tämä on selvä todistuskappale. Nyt ette voi enää kieltää, että joku on käynyt huoneessa. Sillä eihän tämä neula missään tapauksessa ole voinut itsestään tänne tulla."
"Tietysti ei", vastasi kirjuri. "Se on tullut minun kauttani."
"Mitä tarkotatte?"
"Sillä neulallahan minun on tapana kiinnittää kaulaliinani kaulukseeni. Otin sen irti eilen illalla teidän lukiessanne ja taivutin sen ajatuksissani."
Hra Kesselbach nousi tuoliltaan kovin kiusaantuneen näköisenä, otti muutaman askeleen ja seisahtui.
"Nauratte minulle, Chapman, sen tunnen sielussani… ja te olette aivan oikeassa… En tahdo kieltää, että olen ollut jokseenkin… kummallinen viime Kapmaan-matkani jälkeen. Se johtuu siitä… niin… te ette tunne elämäni uutta tekijää… valtaista suunnitelmaa… suunnattoman suurta aijetta… Voin nähdä sen nyt vielä vain tulevaisuuden häämyssä… mutta siitä sukeutuu kaikesta huolimatta valmis… ja siitä tulee kerrassaan jättiläismäistä… Voi, Chapman, ette voi aavistaakaan… Rahasta en välitä rahtuakaan! Minulla on rahaa – minulla on liian paljon rahaa… Mutta tämä, tämä merkitsee paljoa enemmän; tämä merkitsee voimaa, mahtia, valtaa. Jos toivomukseni toteutuvat, niin minusta tulee ei ainoastaan Kapmaan valtias, vaan vieläpä muunkin hallitsija… Niin, uskokaa sanojani. Rudolf Kesselbach, augsburgilaisen rautakauppiaan poika, pääsee monen sellaisen tasalle, joka tähän asti on häntä vähäksynyt… Hän menee heistä vielä edellekin, Chapman; hän menee heistä edelle, pankaa mieleenne sanani… Ja kerta kaikkiaan…"
Hän keskeytti puheensa, katseli Chapmania kuin pahotellen sanoneensa liikaa, mutta lopetti kuitenkin kiihtymyksensä vallassa:
"Nyt käsitätte huolestumiseni syyt, Chapman… Täällä, näissä aivoissa, on aate, joka on paljon rahan arvoinen… ja tätä aatetta kenties aavistellaan… ja minua vakoillaan… olen varma siitä…"
Kello soi.
"Puhelin", sanoi Chapman.
"Voisiko siellä", mutisi Kesselbach, "minkään sattuman kautta olla…?" Hän otti kuulotorven käteensä. "Halloo!… Kuka? Eversti? Ahaa, mainiota! Kyllä, se olen minä… Mitään uutta?… Hyvä on!… Siinä tapauksessa odotan teitä… Mukananne tulee yksi miehenne? Se käy päinsä… Mitä? Ei, meitä ei häiritä… Minä annan tarpeelliset määräykset… Vai niin tärkeätä?… Vakuutan, että määräyksiäni noudatetaan ehdottomasti… Kirjurini ja palvelijani pitävät kyllä huolen ovesta, eikä ketään päästetä sisälle… Tunnette kai tien, vai mitä?… Älkää siis hukatko hetkeäkään."
Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja sanoi:
"Chapman, tänne tulee kaksi herrasmiestä. Edwards ohjaa heidät sisälle…"
"Mutta herra Gourel… etsivän osaston kersantti…"
"Hän tulee myöhemmin… Ja silloinkaan ei heidän tapaamisestaan ole mitään vahinkoa. Lähettäkää Edwards alas hotellin konttoriin sanomaan, että en ole kotona kenellekään paitsi kahdelle herrasmiehelle, everstille ja hänen ystävälleen, lukuunottamatta hra Gourelia. Hänen pitää saada heidät kirjottamaan tulijain nimet muistiin."
Chapman teki työtä käskettyä. Huoneeseen palatessaan hän näki hra Kesselbachin pitelevän kädessään koteloa tai oikeammin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka oli näköjään tyhjä. Hän näytti epäröivän, kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä sille, pannako taskuunsa vai johonkin muualle. Viimein hän astui uunin luo ja heitti lompakon matkalaukkuunsa.
"Lopettakaamme postin tarkastelu, Chapman. Meillä on kymmenen minuuttia aikaa. Kah, kirje rva Kesselbachilta! Miksi ette sanonut sitä, Chapman? Ettekö tuntenut käsialaa?"
Hän ei yrittänytkään salata mielenliikutusta, jota tunsi kosketellessaan ja katsellessaan paperia, jota hänen vaimonsa oli pidellyt hyppysissään ja rikastuttanut silmiensä katseella, tuoksunsa hitusella, salaisten ajatustensa vihjeellä. Hän hengitti sen hyvää tuoksua, ja avattuaan luki kirjeen hitaasti hiljaisella äänellä katkelmina, joita saapui Chapmanin kuuluviin:
"Olen hiukan väsynyt… Pysyn huoneessani tämän päivää… Olen kiusaantunut täällä… Milloin saan tulla luoksesi? Ikävöitsen sähkösanomaasi, joka minut kutsuu…"
"Sähkötittehän tänä aamuna, Chapman? Siinä tapauksessa rouva Kesselbach saapuu tänne huomenna, keskiviikkona."
Hän näytti aivan iloiselta, kuin olisi liikeasiain taakka äkkiä keventynyt ja hän vapautunut kaikista huolista. Hän hykersi käsiänsä ja hengähti syvään, kuten voimakas mies menestyksestä varmana, kuten hyväonninen mies, joka on päässyt onnelliseksi ja on kyllin luja puolustautumaan.
"Siellä soittaa joku, Chapman – joku soittaa eteisen ovikelloa.
Menkää katsomaan."
Mutta Edwards tuli sisään ja sanoi:
"Kaksi herrasmiestä kysyy teitä, sir. Ne ovat ne —"
"Minä tiedän. Ovatko ne siellä – eteisessä?"
"Ovat, sir."
"Sulje eteisen ovi, äläkä aukaise enää muille kuin hra Gourelille, etsivän osaston kersantille. Chapman, menkää saattamaan herrat sisään ja sanokaa heille, että tahtoisin puhutella everstiä ensin – everstiä yksin."
Edwards ja Chapman poistuivat huoneesta, sulkien oven perässään.
Rudolf Kesselbach astui akkunan luo ja painoi otsansa ruutua vasten.
Ulkona, juuri hänen silmiensä alla, vierivät ajopelit ja moottorivaunut rinnakkaisissa vaoissa, joita kaksinkertaiset rikkajuovat osottivat. Kirkas kevät-aurinko kimalteli messinkiheloissa ja kiillotuksissa. Puihin puhkeili ensimäisiä vehreitä silmuja, ja korkeiden kastanjapuiden umput alkoivat kiehitellä vereksiä lehtiänsä.
"Mitä ihmettä ajatteleekaan Chapman?" jupisi Kesselbach. "Tuhlaakin näin pitkän ajan lörpöttelyyn!…"
Hän otti pöydältä savukkeen, sytytti sen ja veti muutamia haikuja. Häneltä pääsi heikko huudahdus. Ihan hänen edessään seisoi mies, jota hän ei tuntenut.
Hän hätkähti taaksepäin.
"Kuka te olette?"
Mies – hän oli hyvin puettu, jokseenkin hienon näköinen, tukka musta, mustat viikset ja tiukat silmät – mies veti suunsa irviin:
"Kukako olen? Minähän olen eversti!"
"Ei, ei; se jota minä kutsun everstiksi, se joka kirjottaa tuolla… omaksutulla… nimimerkillä, ette ole te!"
"Kyllä, kyllä… Tuo toinen oli vain… Mutta, hyvä hra Kesselbach, tällä kaikellahan ei ole mitään merkitystä. Oleellista on, että minä… olen oma itseni. Ja se minä olen, sen vakuutan teille!"
"Mutta nimenne?…"
"Eversti… toistaiseksi."
Hra Kesselbachin valtasi kasvava pelko. Ken oli tämä mies? Mitä tahtoi hänestä mies?
Hän huusi:
"Chapman!"
"Onpa omituista noin huutaa! Eikö minun seurani teille riitä?"
"Chapman!" huusi hra Kesselbach uudestaan. "Chapman! Edwards!"
"Chapman! Edwards!" säesti vieras vuorostaan. "Mitä te teette? Teitä tarvitaan!"
"Hyvä herra, minun täytyy pyytää teitä – käskeä teidän päästää minut ohitsenne."
"Mutta, hyvä herra Kesselbach, kuka teitä estää?"
Hän väistyi kohteliaasti tieltä. Hra Kesselbach astui ovelle, avasi sen ja hypähti taaksepäin. Oven takana seisoi toinen mies, pistooli kädessään. Kesselbach sopersi:
"Edwards… Chap…"
Hän ei lopettanut. Eteisen nurkassa hän näki kirjurinsa ja palvelijansa virumassa vieretysten, kapuloittuina ja köytettyinä.
Hermostuneesta ja herkästä luonteestaan huolimatta ei herra Kesselbachilta puuttunut miehuutta; ja sen sijaan, että ilmeisen vaaran tunto olisi häntä lannistanut, palautti se hänelle hänen kaiken joustavuutensa ja vireytensä. Masennusta ja hämminkiä teeskennellen peräytyi hän verkalleen uunin luo ja nojautui seinää vasten. Hänen kätensä hapuili sähkökellon nappulaa. Hän löysi sen ja painoi sitä, siirtämättä enää sormeansa pois.
"No?" tiedusti vieras.
Hra Kesselbach ei vastannut, vaan painoi yhä nappulaa.
"No? Luuletteko niiden tulevan, koko hotellin olevan hälyytetty, kun te painatte soittokellonne nappulaa? Katsahtakaahan taaksenne, niin huomaatte langan leikatuksi!?"
Hra Kesselbach käännähti ikäänkuin haluten varmistua asiasta; mutta sen sijaan hän nopealla liikkeellä sieppasi matkalaukkunsa, sujautti siihen kätensä, tempasi esille revolverin, tähtäsi sillä miestä ja laukaisi.
"Hui!" vähitteli vieras. "Te siis lataatte aseenne ilmalla ja äänettömyydellä?"
Hana naksahti toistamiseen, ja kolmannen kerran, mutta laukausta ei kuulunut.
"Vielä kolme panosta, Kapmaan valtias! Minä en tyydy ennen kuin olette sijoittanut kuusi luotia raatooni. Mitä! Te luovutte? Sepä vahinko… Te harjottelitte oivallisesti!"
Hän tarttui tuolin selkämystään, kiepautti sen ympäri, istuutui hajareisin ja virkkoi lepotuoliin viitaten:
"Ettekö istuudu, hra Kesselbach, ollaksenne kuin kotonanne? Savuke?
Ei minulle, kiitos. Pidän paremmin sikaarista."
Pöydällä oli laatikko; hän valitsi Upman-sikaarin, muodoltaan virheettömän, sytytti sen ja kiitteli kumartaen:
"Kiitos! Ja emmekö nyt pitäisi pikku pakinaa?"
Rudolf Kesselbach kuunteli häntä ällistyksissään. Kuka saattoi tämä kummallinen henkilö olla? Mutta nähdessään vieraansa istuvan siinä noin rauhallisena ja haasteliaana kävi hän kuitenkin vähitellen tyynemmäksi ja alkoi ajatella, että asema voisi saada ratkaisunsa ilman mitään väkivallan tai raa'an voiman tarvista.
Hän otti esille rahalompakkonsa, avasi sen, näytti melkoista setelitukkua ja kysyi:
"Kuinka paljon?"
Toinen silmäili häntä ällistyneen näköisenä, kuin olisi hänen ollut työläs käsittää Kesselbachin tarkotusta. Sitten hän tovin kuluttua huusi:
"Marco!"
Pistoolimies astui esille.
"Marco, tämä herra tarjoaa hyväntahtoisesti sinulle muutamia paperilappuja naikkostasi varten. Ota ne, Marco."
Yhä tähdäten aseellaan Marco ojensi vasemman kätensä, otti setelit ja poistui.
"Kun nyt tämä kysymys on selvitetty toivomustenne mukaisesti", alotti taas vieras, "niin palatkaamme käyntini tarkotukseen. Tahdon olla lyhytsanainen ja suoraan käydä asiaan. Mieleni tekee kahta kapinetta. Ensinnäkin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka on kotelon muotoinen ja jota tavallisesti pidätte taskussanne. Toisekseen pientä mustapuu-laatikkoa, joka oli eilen tuossa matkalaukussa. Puhukaamme oikeassa järjestyksessä. Sahviaanilompakko?"
"Poltettu."
Vieras hieroi silmäkulmiaan. Hänen mieleensä varmaankin johtuivat nuo menneet hyvät päivät, jolloin oli käytettävissä tehokkaita keinoja uppiniskaisen taivuttamiseksi puhumaan.
"Hyvä on; siitä puhumme sittemmin. Entä mustapuu-laatikko?"
"Poltettu."
"Haa", murisi hän, "te metkuilette, mies hyvä!" Hän väänsi toisen käsivartta säälimättömällä kädellä. "Eilen, Rudolf Kesselbach, te kävelitte Crédit Lyonnais-pankkiin Boulevard des Italiensin varrelle, mytty päällystakkinne alle kätkettynä. Te vuokrasitte lokeron… olkaamme täsmällisiä: 9. holvin 16. lokeron. Merkittyänne nimenne kirjaan ja suoritettuanne lokeron vuokran te laskeusitte alas pohjakerrokseen, ja palatessanne ei teillä enää ollut myttyänne mukananne. Olenko oikeassa?"
"Peräti."
"Laatikko ja lompakko ovat siis Crédit Lyonnaisissa?"
"Ei."
"Antakaa minulle lokeronne avain."
"En."
"Marco!"
Marco juoksi huoneeseen.
"Vireästi, Marco! Nelinkertainen solmu!"
Ennen kuin hän ennätti vähääkään puolustautua oli Rudolf Kesselbach köytetty silmukkoihin, jotka tunkeusivat lihaan vähimmästäkin rynnistelyn yrityksestä. Hänen käsivartensa kiinnitettiin seljän taakse, vartalo nuoritettiin tuolin selkämystään ja jalat kapaloittiin yhteen kuin muumion.
"Tarkastele hänen taskunsa, Marco."
Marco totteli. Kahta minuuttia myöhemmin hän ojensi päällikölleen pienen litteän, nikkelöidyn avaimen, jossa oli numerot 16 ja 9.
"Mainiota. Ei mitään sahviaanilompakkoa?"
"Ei, isäntä."
"Aseta pistoolisi suu tuon herrasmiehen ohimoa vasten."
"Paikallaan on."
"Laske nyt sormesi hanalle."
"Valmis."
"No, Kesselbach veikkoseni, aijotteko puhua?"
"En."
"Annan teille kymmenen sekuntia aikaa, enkä enempää. Marco!"
"Niin, isäntä."
"Kymmenen sekunnin kuluttua lähetä kuula tuon herrasmiehen aivoihin."
"Niin oikein, isäntä!"
"Kesselbach, minä luen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi…"
Rudolf Kesselbach teki merkin.
"Tahdotte puhua?"
"Niin."
"Juuri parahiksi. No, salakirjaimet… lukon tunnussana?"
"Dolor."
"Dolor… Dolor… Rouva Kesselbachin nimi on luullakseni Dolores. Te kelpo sielu!… Marco, mene ja tee kuten sanoin… Varo erehdyksiä! Minä toistan ohjeeni: Tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, anna hänelle avain, ilmota sana – Dolor. Sitte menkää kahden Crédit Lyonnaisiin. Jérôme astuu yksinään sisälle, kirjottaa nimikirjaan, laskeutuu pohjakerrokseen ja tuopi sieltä mukanaan kaikki mitä lokerossa on. Ymmärrätkö täydellisesti?"
"Kyllä, isäntä. Mutta jos lokero ei avautuisikaan; jos sana Dolor…"
"Vaiti, Marco. Tullessanne ulos Crédit Lyonnaisista tulee sinun erota Jérômesta, mennä omaan asuntoosi ja puhelimella ilmottaa minulle tulos. Jos sana Dolor jonkun sattuman kautta ei pystyisikään avaamaan lokeroa, niin meillä (ystävälläni Rudolf Kesselbachilla ja minulla) on vielä keskustelu… viimeinen… Kesselbach, olettehan aivan varma siitä, ettette ole erehtynyt?"
"Kyllä."
"Se merkitsee, että te luotatte etsinnän hyödyttömyyteen.
Katsotaanpa. Menehän, Marco!"
"Entäs te, isäntä?"
"Minä jään. Oh, minä en ole peloissani! En ole milloin ollut vähemmän vaarassa kuin tällä hetkellä. Olivathan määräyksenne vieraiden laskemisesta luoksenne ehdottomat, Kesselbach?"
"Olivat."
"Hitto vieköön, kuinka kerkeästi sen vahvistatte! Lienetteköhän yrittänyt voittaa aikaa? Silloin minä joutuisin satimeen kuin hupelo…" Hän pysähtyi ajattelemaan, katseli vankiaan ja lopetti: "Ei… se ei ole mahdollista… me emme joudu häirityiksi…"
Samassa soi ovikello. Hän painoi kätensä rajusti Rudolf Kesselbachin suulle.
"Sinua vanhaa kettua; sinä odotit jotakuta!"
Vangin silmät loistivat toivosta. Hän hykähteli kuuluvasti käden alta, joka häntä tukahutti.
Vieras vapisi raivosta.
"Suu kiinni, tai kuristan sinut! Hei, Marco, kapuloitse hänet!
Joutuin!… Kas niin!"
Kello soi taas. Hän huusi, kuin olisi hän ollut Kesselbach ja kuin olisi Edwards vielä ollut oven vartijana:
"Miksi et avaa ovea, Edwards?"
Sitte hän sipsutteli hiljaisesti eteiseen ja kuiskasi kirjuriin ja palvelijaan viitaten:
"Marco, auta minua siirtämään nämä kaksi makuuhuoneeseen… tuonne… jottei heitä voida nähdä."
Hän nosti kirjurin. Marco kantoi palvelijan.
"Hyvä! Mene nyt takaisin työhuoneeseen."
Hän seurasi palvelijaansa sisälle, mutta palasi heti eteiseen ja huudahti hämmästyneellä äänellä:
"Mitä, palvelijanne ei olekaan täällä, herra Kesselbach… Ei, istukaahan vain… lopettakaa kirjeenne… minä menen itse."
Ja hän avasi hiljaisesti eteisen oven.
"Hra Kesselbach?"
Kysyjä oli eloisa, kirkassilmäinen jättiläinen, joka seisoi jalalta toiselle huojuen ja hattunsa röydästä sormiensa välissä hypistellen. Toinen vastasi:
"Kyllä, hän asuu täällä. Kenet ilmotan?…"
"Hra Kesselbach pyysi puhelimella… Hän odottaa minua…"
"Ahaa, tekö se olette!… Minä sanon hänelle… Odottaisitteko hetkisen?… Hra Kesselbach ottaa teidät puheillensa."
Julkeasti jätti hän vieraan seisomaan pikku eteisen kynnykselle, sellaiselle kohdalle, mistä hän saattoi avoimen oven kautta nähdä osan työhuoneesta. Verkalleen, edes käännähtämättä taaksensa katsomaan, hän astui huoneeseen, meni hra Kesselbachin vierellä seisovan kumppaninsa luo ja kuiskasi:
"Me olemme hukassa! Se on Gourel, etsivä poliisi… Ota tikarisi."
Hän tarttui toista käsivarteen. "Ei. Ei vielä. Minulla on eräs aate.
Mutta Luojan nimessä, Marco, ymmärrä minua ja puhu vuorostasi.
Puhu kuin olisit sinä Kesselbach… en luule heidän tuntevan toisiansa… Älyäthän, vai mitä?… Puhu, Marco! Sinä olet Kesselbach."
Hän haastoi niin kylmäverisesti, niin voimakkaasti ja käskevästi, että Marco enemmittä selityksittä käsitti saaneensa Kesselbachin osan; ja hän sanoi kuuluvasti:
"Teidän tulee pyytää puolestani anteeksi, hyvä ystävä. Sanokaa hra Gourelille, että olen kovin pahoillani, mutta minulla on ylenmäärin työtä… Puhuttelen häntä huomen-aamulla kello yhdeksältä… niin, täsmälleen kello yhdeksän."
"Oivallista!" kuiskasi toinen. "Älä liikahda."
Hän palasi eteiseen, tapasi Gourelin odottamassa ja sanoi:
"Hra Kesselbach pyytää teitä suomaan anteeksi. Hän lopettelee erästä tärkeätä työtä. Sopisiko teidän tulla uudestaan huomis-aamuna kello yhdeksän?"
Syntyi tovin äänettömyys. Gourel näytti kummastuneelta, enemmän tai vähemmän kiusaantuneelta ja epätietoiselta. Toisen käsi kouraisi taskussa olevan tikarin kahvaa. Ensimäisen epäiltävän liikahduksen nähdessään hän oli valmis iskemään.
Vihdoin Gourel sanoi:
"Hyvä on… Kello yhdeksän huomenna… On sentään… Kuitenkin, tulen tänne yhdeksältä huomenna…"
Ja pistäen hatun päähänsä hän katosi hotellin käytäviin.
Marco purskahti työhuoneessa nauramaan.
"Olittepa kerrassaan nokkela, isäntä! Puijasitte hänet ihmeen sievästi!"
"Oleppas nyt vireänä, Marco, ja seuraa häntä. Jos hän poistuu hotellista, niin jätä hänet rauhaan; tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, kuten sovittu… ja ilmota sitte puhelimella."
Marco lähti nopeasti.
Sitte mies otti vesikarahvin uuninreunalta, kaatoi itselleen pikarillisen, jonka tyhjensi yhdellä siemauksella, kostutti nenäliinaansa, pyyhkäisi otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä, istuutui vankinsa viereen ja sanoi teeskennellyn kohteliaasti:
"Mutta minun, hra Kesselbach, täytyy tosiaan saada kunnia esitellä itseni teille."
Ja ottaen taskustaan nimikortin hän jatkoi:
"Sallikaa minun… Arsène Lupin, herrasmies-murtovaras."
* * * * *
Kuuluisan seikkailijan nimi näytti tekevän mitä parhaan vaikutuksen hra Kesselbachiin. Lupinilta ei tämä seikka jäänyt huomaamatta, ja hän huudahti:
"Ahaa, herraseni, te hengitätte jälleen! Arsène Lupin on hempeä, turhantarkka murtovaras. Hän inhoaa verenvuodatusta, hän ei ole koskaan tehnyt raskaampaa rikosta kuin muiden ihmisten omaisuuden anastaminen on… pelkkää pikku koiruutta – vai mitä? Ja te sanotte itseksenne, että hän ei aijo raskauttaa omaatuntoansa hyödyttömällä murhalla. Aivan niin… mutta onkohan teidän tuhonne niinkään hyödytön? Kaikki riippuu vastauksesta. Ja minä vakuutan teille, etten ole nykyään leikinteossa. Malttakaahan, veikkoseni!"
Hän veti tuolinsa lepotuolin viereen, poisti vangilta kapulan ja pitkitti hyvin selvästi lausuen sanansa:
"Hra Kesselbach, samana päivänä kuin saavuitte Parisiin, rupesitte te väleihin erään Barbareuxin kanssa, joka johtaa yksityistä kyselytoimistoa. Te toimitte sihteerinne, Chapmanin, tietämättä, ja sovittiin, että sanottu Barbareux nimittäisi itseänsä 'everstiksi' silloin kun olisi tekemisissä teidän kanssanne joko kirjeellisesti tai puhelimitse. Riennän sanomaan, että Barbareux on tuiki rehellinen mies. Mutta hyväksi onnekseni on eräs hänen kirjurinsa minun läheisimpiä ystäviäni. Siten sain tietooni syyn, jonka takia käännyitte Barbareuxiin. Mielenkiintoni heräsi teitä kohtaan ja minä tein väärien avainten avulla pari tarkastusta täällä… Voinpa sanoakin suoraan, etten minä näissä tarkastuksissa löytänyt mitä hain."
Hän alensi äänensä, tähysti tiukasti vankinsa silmiä, tarkaten hänen ilmettänsä, vaanien hänen salaisia ajatuksiansa, ja puheli edelleen:
"Hra Kesselbach, teidän määräyksenne Barbareuxille kuului, että hänen pitäisi löytää jonnekin Parisin kurjalistokortteleihin hautautunut mies, jolla on tai oli lisänimenä 'Pierre Leduc'. Miehestä mainitaan seuraavat lyhyet tuntomerkit: Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa; hiukset ja iho vaaleat; käyttää viiksiä. Erityinen merkki: vasemman käden pikkusormen pää puuttuu erään haavan johdosta. Myöskin on hänellä melkein näkymätön arpi oikeassa poskessa. Te tunnutte pitävän tuon miehen löytämistä melkoisen – enemmän kuin melkoisen – tärkeänä, ikäänkuin se voisi tuottaa jotakin suurta etua teille itsellenne. Kuka hän on?"
"Minä en tiedä."
Vastaus oli jyrkkä, ehdoton. Tiesikö hän vai eikö? Sillä ei ollut suuresti väliä. Pääasia oli, että hän oli päättänyt olla puhumatta.
"No niin", arveli hänen vastustajansa, "mutta onhan teillä hänestä täydellisempiä tietoja kuin nuo, jotka Barbareuxille ilmotitte."
"Ei ole!"
"Te valehtelette, hra Kesselbach. Kahdesti te Barbareuxin läsnäollessa silmäilitte sahviaanikotelossa säilytettyjä papereita."
"Niin tein."
"Ja kotelo?…"
"Poltettu."
Lupin värisi raivosta. Hänen mielessään ilmeisesti taas väikkyi kidutus ja sen tuottamat helpotukset.
"Poltettu? Mutta laatikko… Kas niin – tunnustakaahan pois… tunnustakaa, että laatikko on Crédit Lyonnaisissa."
"Kyllä."
"Ja mitä siinä on?"
"Komeimmat kaksisataa yksityiseen kokoelmaani kuuluvaa timanttia."
Ilmotus ei näyttänyt olevan seikkailijalle epämieluinen.
"Vai niin, komeimmat kaksisataa timanttia! Mutta sehän on kokonainen omaisuus… Niinpä niin, se saa teidät hymyilemään… Teille se epäilemättä on mitätön erä… Ja teidän salaisuutenne on enemmän arvoinen… Teille, niin… mutta entä minulle?"
Hän otti sikaarin, sytytti tulitikun, jonka antoi ajatuksissaan sammua, ja istui tuokion liikahtamattomana aprikoiden.
Minuutit kuluivat.
Hän alkoi nauraa.
"Uskallanpa vakuuttaa, että te toivoilette retkikunnan tekevän turhaa työtä ja niiden kieltäytyvän avaamasta holvia?… Hyvin paljon mahdollista, veikkoseni! Mutta siinä tapauksessa saatte maksaa minulle vaivoistani. En tullut tänne nähdäkseni miltä te näytätte lepotuolissa… Timantit, koska siellä näyttää timantteja olevan… tai muutoin sahviaanikotelo… Siinä on teidän vaikea vaalinne…" Hän vilkaisi kelloaan. "Puoli tuntia… Lempo!… Kohtalo kulkee kovin vitkallisesti… Mutta teillä ei ole mitään irvisteltävää, hra Kesselbach. En minä poistu tyhjin käsin, olkaa siitä varma!… Vihdoinkin!"
Puhelin soi. Lupin sieppasi kuulotorven ja äänensä sointua muuttaen jäljitteli vankinsa karheata ääntä:
"On, Rudolf Kesselbach… hän puhuu… Kyllä, mademoiselle, yhdistäkää… Sinäkö siellä, Marco?… Hyvä… Luistiko kaikki kunnolleen?… Oivallista!… Ei mitään pulaa?… Ansaitsette sydämelliset kiitokseni!… No, mitä saitte?… Mustapuulaatikon?… Ette mitään muuta? Mitään papereita?… No, hyväpä niinkin!… Ja mitä on laatikossa?… Ovatko ne komeita… Mainiota, mainiota!… Maltas hetkinen, Marco, kun mietin… Näes, kaikki tämä… Jos sanoisin sinulle mielipiteeni… Odota; älä mene pois… pidä linjaa…"
Hän käännähti ympäri:
"Hra Kesselbach, oletteko kiintynyt timantteihinne?"
"Olen."
"Ostaisitteko ne minulta takaisin?"
"Mahdollisesti."
"Kuinka paljosta? Viidestäsadastatuhannesta frangista?"
"Viidestäsadastatuhannesta frangista… kyllä."
"Mutta siinä on pulma… Millä tavoin toimitamme vaihdon? Maksuosotus? Ei; te pettäisitte minut… tai muutoin minä pettäisin teidät… Kuulkaahan? Menkää ylihuomenna aamulla Lyonnaisiin, nostakaa sieltä viisisataa tuhannen frangin seteliä, ja lähtekää kävelylle Boisiin, Auteuilin puolelle… Minä tuon timantit salkussa – se on mukavampaa… Laatikko pistää liiaksi silmään…"
Kesselbach säpsähti:
"Ei, ei… laatikko myös… minä tahdon kaikki…"
"Hei!" huudahti Lupin, remahtaen nauramaan, "te menitte ansaan!…
Timanteista ette välitä… ne voidaan korvata… Mutta laatikko on teille yhtä kallis kuin nahkanne… Hyvä on; te saatte laatikkonne…
Arsènen kunniasanalla… saatte sen huomenna postipakettina!"
Hän meni takaisin puhelimelle:
"Marco, onko sinulla laatikko edessäsi?… Onko siinä mitään erikoista?… Norsunluuta mustapuureunuksissa… Niin, minä tunnen tuollaiset kapineet… japanilaista työtä, Faubourg Saint-Antoinesta… Ei mitään merkkiä?… Ahaa, pieni pyöreä sinireunainen lappu ja siinä numero!… Niin, myymälän merkki… siitä viisi. Ja onko laatikon pohja paksu? Ei kovin paksu… Hitto. Siinä ei siis ole varapohjaa?… Kuules, Marco: tutki norsunluuta ulkopuolelta… tai oikeammin kannesta." Hän reuhasi ihastuksissaan. "Kannesta! Siitä juuri, Marco! Kesselbach räpäytti silmäänsä juuri nyt… Olemme jäljillä!… Ahaa, Kesselbach veikkoseni, ettekö huomannut minun syrjästä pitävän silmällä teitä? Te yksinkertainen sielu!" Ja Marcolle: "No, mitä näet?… Peililasin kannen sisäpuolella?… Liikkuuko se?… Onko se saranoilla?… No, riko se sitten… Niin, niin, sanon, riko se… Sillä lasilla ei ole paikkansa siinä… Se on pantu siihen jälkeenpäin!" Hän menetti malttinsa. "Se ei ole sinun asiasi, ääliö!… Tee kuten käsken…"
Hän kuuli varmaan risauksen, kun Marco toisessa päässä rikkoi lasin, sillä hän huusi riemuissaan:
"Sanoinhan teille, hra Kesselbach, että löytäisimme jotakin! Halloo!… Joko teit sen?… Mitä?… Kirje? Voitto! Kaikki Kapmaan timantit ja ukko Kesselbachin salaisuus päälle päätteeksi!"
Hän otti toisenkin kuulotorven, asetti molemmat korviinsa ja jatkoi:
"Lue se minulle, Marco, lue hiljaa… Kirjekuori ensin… Hyvä… Kertaa!" Hän itse kertasi: "'Jäljennös mustassa sahviaanikotelossa säilytetystä kirjeestä'. Ja sitte? Revi kirjekuori auki, Marco… Onko minulla teidän suostumuksenne, hra Kesselbach? Tämä ei ole oikein hienoa käytöstä, mutta silti… Jatka, Marco. Hra Kesselbach antaa sinulle luvan… Valmis?… No, lueppas nyt."
Hän kuunteli ja puhui hykähtäen:
"Voi hiisi! Se ei ole huikaisevan selkeätä! Kuuntele. Minä kertaan – yksinkertainen paperiarkki, käännetty kokoon neljästä kohden, taipeet näköjään aivan verekset… Hyvä… sivun oikeassa yläkulmassa seuraavat sanat: 'Viisi jalkaa yhdeksän, vasen pikkusormi poikki' j.n.e… Niin, se on kuvaus Pierre Leducista. Kesselbachin käsialaa kaiketi?… Hyvä… Ja sivun keskellä isoilla kirjaimilla painettuna:
"APO ON.
"Marco poikaseni, jätä paperi sellaiseksi kuin se on, äläkä koske lippaaseen tai timantteihin… Selviydyn ystävästämme täällä kymmenessä minuutissa, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen luonasi… Niin, sivumennen sanoen, lähetitkö automobilin takaisin minua varten? Oivallista! Hyvästi!"
Hän asetti kuulotorven paikoilleen, meni eteiseen ja sieltä makuuhuoneeseen; otti selon siitä, että kirjuri ja palvelija eivät olleet päässeet köysistään, ja toisekseen että suukapulat eivät heitä tukahduttaisi, sekä palasi sitte päävankinsa luo.
Hänen kasvoillaan oli päättäväinen ja heltymätön ilme.
"Nyt emme enää laske leikkiä, hra Kesselbach. Jos ette puhu, niin sitä pahempi itsellenne. Oletteko tehnyt päätöksenne?"
"Mistä?"
"Ei joutavia, olkaa hyvä. Puhukaa mitä tiedätte."
"En tiedä mitään."
"Valehtelette. Mitä merkitsee sana 'APO ON'?"
"Jos sen tietäisin, niin en olisi kirjottanut sitä muistiin."
"No niin; mutta ketä tai mitä se tarkottaa? Mistä olette jäljentänyt sen? Mistä olette sen saanut?"
Hra Kesselbach ei vastannut. Lupin jatkoi, puhuen nyt hermostuneella, nytkähtelevällä äänenpainolla:
"Kuulkaa, Kesselbach! Minulla on teille ehdotus. Niin rikas ja mahtava kuin olettekin, ei meillä kuitenkaan ole suurtakaan eroa. Augsburgilaisen rautakauppiaan poika ja Arsène Lupin, murtovarkaiden ruhtinas, voivat tehdä keskenään sopimuksen kumpaisenkaan saamatta siitä häpeätä. Minä toimitan varastamiseni asunnoissa, te pörssissä. Sehän on kutakuinkin yhtä ja samaa. No, siinä sitä ollaan, Kesselbach. Olkaamme kumppanuksia tässä liikeasiassa. Tarvitsen teitä sentähden, etten tiedä mitä asia koskee. Te tarvitsette minua, koska ette mitenkään voi hoitaa sitä yksinänne. Barbareux on hölmö. Minä olen Lupin. Tuleeko kauppa?"
Ei vastausta. Lupin tivasi vavahtelevalla äänellä:
"Vastatkaa, Kesselbach! Tuleeko kauppa? Jos tulee, niin haen teille Pierre Leducinne neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa. Sillä häntähän te etsitte, vai mitä? Eikö se ole homman pohjana? No, vastatkaahan pois! Kuka on tuo mies? Miksi etsitte häntä? Mitä hänestä tiedätte?"
Hän tyyntyi äkkiä, laski kätensä Kesselbachin olkapäälle, ja sanoi terävästi:
"Vain sana. Jaa… vai ei?"
"Ei!"
Hän veti muhkean kultakellon Kesselbachin sivutaskusta ja laski sen vangin polvelle. Hän avasi Kesselbachin liivit ja paidan, paljasti hänen rintansa, otti teräksisen, kultakahvaisen tikarin, joka oli pöydällä hänen vieressään ja asetti sen sille kohdalle, missä sydämen sykintä sai ihon vavahtelemaan.
"Viimeisen kerran?"
"Ei!"
"Hra Kesselbach, kello on kahdeksan minuuttia vailla kolme. Jos ette vastaa kahdeksan minuutin kuluessa tästä hetkestä, olette kuollut mies!"
* * * * *
Seuraavana aamuna marssi kersantti Gourel Palace-hotelliin täsmälleen sovitulla hetkellä. Pysähtymättä, hissistä piittaamatta, hän astui ylös portaita. Neljännessä kerroksessa hän kääntyi oikealle, meni pitkin käytävää, ja soitti 415. oven kelloa.
Vastausta saamatta hän soitti uudelleen. Puolikymmentä kertaa turhaan yritettyään hän palasi alikertaan ja meni hotellin konttoriin. Sieltä löysi hän hovimestarin.
"Hra Kesselbachia haluaisin tavata. Olen soittanut kymmenkunta kertaa."
"Hra Kesselbach ei nukkunut täällä viime yönä. Emme ole nähneet häntä sitte kun eilen ehtoopäivällä."
"Entä hänen palvelijansa – kirjurinsa?"
"Emme ole heitäkään nähneet."
"Eivätkö siis hekään nukkuneet hotellissa?"
"Eivät luullakseni."
"Luullaksenne? Mutta teidän tulisi tietää se varmasti."
"Kuinka niin? Hra Kesselbach ei asu hotellissa; hän on kotonaan täällä, omassa yksityisessä huoneustossaan. Me emme palvele häntä, hänellä on oma palvelijansa, ja meillä ei ole mitään tietoa siitä, mitä hänen asunnossaan tapahtuu."
"Se on totta… se on totta…"
Gourel näytti olevan ymmällä. Hän oli tullut nimenomaisesta määräyksestä, ennakolta selitettyyn toimeen, jonka rajoissa hänen älynsä kykeni työskentelemään. Ulkopuolella näiden rajojen hän ei tiennyt miten menetellä.
"Jos päällikkö olisi täällä", hän mutisi; "jos päällikkö olisi täällä…"
Hän näytti käyntikorttiansa ja ilmotti ammattinsa. Sitte hän kysyi kaiken varalta:
"Ette siis nähnyt heidän tulevan sisälle?"
"En."
"Mutta näitte heidän lähtevän ulos?"
"Ei, sitä en voi sanoa."
"Mistä siis tiedätte, että he lähtivät ulos?"
"Kuulin eräältä herrasmieheltä, joka kävi täällä eilen ehtoopäivällä."
"Mustaviiksiseltä herrasmieheltä?"
"Niin, tapasin hänet hänen poistuessaan noin kello kolmen aikaan. Hän sanoi: 'Asukkaat numerosta 415 ovat menneet ulos. Hra Kesselbach jääpi yöksi Versaillesiin, Réservoisiin; voitte osottaa hänen kirjeensä edelleen sinne!'"
"Mutta kuka oli tuo herrasmies? Millä valtuudella hän puhui?"
"Sitä en tiedä."
Gourel tunsi levottomuutta. Hänestä näytti kaikki hieman omituiselta.
"Onko teillä avainta?"
"Ei. Hra Kesselbach teetti erityiset avaimet."
"Menkäämme katsomaan."
Gourel soitti taas rajusti. Ei mitään kuulunut. Hän oli juuri lähtemäisillään, kun äkkiä kumartui ja painoi korvansa avaimenreikää vasten.
"Kuulkaa… Luulen kuulevani jotakin… aivan oikein… ihan varmasti… kuulen voikerrusta…"
Hän iski tuimasti nyrkillään ovea.
"Mutta, hyvä herra, teillä ei ole oikeutta…"
"Hiiteen oikeudet."
Hän täräytti ovea uudistetulla voimalla, mutta niin vähäisellä teholla, että heti luopui yrityksestä. "Joutuin, joutuin, lukkoseppä!"
Yksi tarjoilijoista lähti juoksujalassa. Gourel käveli ähmissään ja epävarmana edestakaisin. Palvelijoita jo kerääntyi muista kerroksista ryhmiksi. Väkeä saapui paikalle konttorista ja isännöitsijän toimistosta. Gourel huusi:
"Mutta miksi emme menisi sisälle viereisten huoneiden kautta? Ovatko ne yhteydessä tämän huoneuston kanssa?"
"Kyllä, mutta väliovet ovat aina teljetyt molemmin puolin."
"Siinä tapauksessa soitan etsivään osastoon", sanoi Gourel, jonka mielessä ilmeisesti ei kuvastunut mitään pelastusta ilman päällikköänsä.
"Ja poliisikomisariukselle", huomautti joku.
"Niin, jos tahdotte", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi melkoista välinpitämättömyyttä siitä muodollisuudesta.
Hänen palatessaan puhelimen äärestä oli lukkoseppä jo koetellut avainkimppunsa melkein loppuun. Viimeinen avasi lukon. Gourel astui ripeästi sisälle.
Hän kiirehti heti voikerruksia kohden ja tölmäsi sihteeri Chapmanin ja palvelija Edwardsin ruumiisiin. Chapman oli kärsivällisellä rynnistelyllä saanut kapulansa hiukan väljennetyksi ja päästeli lyhyitä, tukahtuneita ähkäyksiä. Toinen näytti nukkuvan.
Heidät irrotettiin siteistänsä. Mutta Gourel oli huolissaan.
"Missä on hra Kesselbach?"
Hän meni työhuoneeseen. Hra Kesselbach istui lähellä pöytää tuolin selkämystään köytettynä. Hänen päänsä riippui rinnalla.
"Hän on pyörtynyt", sanoi Gourel, astuen luo. "Hän on kai ponnistellut yli voimiensa."
Hän leikkasi nopeasti poikki hartiain yli kierretyt köydet. Ruumis retkahti eteenpäin. Gourel vastaanotti sen syliinsä, mutta hätkähti kauhistuneesti huudahtaen taaksepäin.
"Kuollut! Tunnustelkaa… hänen kätensä ovat jääkylmät!… Ja katsokaa hänen silmiänsä!"
Joku rohkeni arvella:
"Halvauskohtaus epäilemättä… tai sydämen herpautuminen."
"Se on totta, ei ole mitään merkkiä haavasta… hän on saanut luonnollisen kuoleman."
He laskivat ruumiin sohvalle ja avasivat hänen vaatteensa. Mutta valkealla paidalla ilmeni heti punaisia tahroja; ja työntäessään sen ylös he näkivät rinnassa lähellä sydäntä pienen naarmun, josta tihkui hieno verijuova. Ja paitaan oli kiinnitetty nuppineulalla kortti. Gourel kumartui katsomaan. Se oli Arsène Lupinin käyntikortti, veren tahraama sekin.
Silloin Gourel suoristausi, käskevästi ja mahtipontisesti.
"Murhattu!… Arsène Lupin!… Pois huoneustosta… Pois huoneustosta kaikki!… Kukaan ei saa olla täällä eikä makuuhuoneessa… Vietäköön nuo kaksi hoidettavaksi muualla!… Pois huoneustosta… älkääkä koskeko mihinkään… Päällikkö on tulossa!…"
II.
"Sinireunainen lappu"
ARSÈNE LUPIN!
Gourel toisti nuo kaksi paljon merkitsevää sanaa ihan huumaantuneena.
Ne soivat hänen sielussaan kuin sanomakellot. Arsène Lupin?
Suuri peljättävä Arsène Lupin! Murtovarkaitten kuningas, mahtava seikkailija! Oliko se mahdollista?
"Ei, ei", hän jupisi, "se ei ole mahdollista, sillä hän on kuollut!"
Mutta siinäpä juuri pulma… oliko hän tosiaankin kuollut?
Arsène Lupin!
Ruumiin vieressä seisten hän pysyi tyhmistyneenä ja ymmällä, käännellen käyntikorttia jonkunlaisella kammolla, kuin olisi aave haastanut hänet taisteluun. Arsène Lupin! Mitä pitäisi hänen tehdä? Toimia? Käydä käsiksi työhön omin neuvoin? Ei, ei… parempi olla toimimatta… hän tekisi ihan varmasti erehdyksiä, jos astuisi kentälle tuollaista vastustajaa vastaan. Olihan sitäpaitsi päällikkö tulossa!
Päällikkö oli tulossa! Kaikki Gourelin älyllinen ajattelu sisältyi siihen lyhyeen lauseeseen. Hän oli kyvykäs, uuttera virkamies, rohkea, tottunut ja voimiltaan jättiläinen, mutta hän kuului niihin, jotka edistyvät vain ohjeita noudattaessaan ja tekevät hyvää työtä ainoastaan käskystä. Ja tämä alotteen puute oli käynyt vielä huomattavammaksi sitte kun hra Lenormand oli tullut hra Dudouisin sijalle etsivään osastoon. Hra Lenormand oli tosiaan päällikkö kerrassaan! Hänen parissaan tiesi varmasti olevansa oikealla tolalla.
Kunhan ei vain poliisikomisarius ehtisi paikalle ensimäisenä, kunhan ei tutkintotuomari, joka epäilemättä oli jo määrätty tähän asiaan, tai piirilääkäri ennättäisi tekemään ennenaikaisia havaintoja ennen kuin päälliköllä oli ollut aikaa määritellä mielessään tapauksen pääpiirteet!
"No, Gourel, mitä uneksitte?"
"Päällikkö!"
Hra Lenormand oli vielä nuori mies, kun tarkkasi vain hänen kasvojensa ilmettä ja silmälasien läpi hehkuvia silmiänsä. Mutta hän oli melkein vanhus, kun näki hänen köyryisen selkänsä, kuivan ja vahankeltaisen ihonsa, harmaahtavan tukkansa ja partansa, hänen koko raihnaantuneen, tutisevan, sairaalloisen ryhtinsä. Hän oli viettänyt elämänsä uutterassa työssä hallituksen asiamiehenä siirtomaissa, hoitaen mitä vaarallisimpia tehtäviä. Siellä oli häntä kuumeet tuon tuostakin pidelleet tautivuoteella; mutta siellä hän oli myös kasvattanut itselleen lannistumattoman tarmon, jota ei ruumiillinen väsymyskään tärvellyt. Hän oli siellä tottunut elelemään yksikseen, puhumaan vähän ja toimimaan vaieten, sekä jossakin määrin vihaamaan ihmisiä. Ja lopuksi oli hän siellä äkkiä viidenkymmenen vuoden ikäisenä voittanut suuren ja hyvin ansaitun kuuluisuuden siinä jutussa, jonka päähenkilöinä oli kolme Biskran espanjalaista.
Vääryys korjattiin silloin, ja hänet siirrettiin suoraa päätä Bordeauxiin, sitte apulaiseksi Parisiin ja lopulta hra Dudouisin kuoleman johdosta etsivän osaston päälliköksi. Ja kaikissa näissä viroissaan hän osotti niin kummallista kekseliäisyyttä menettelyissään, niin suurta keinokkuutta, niin uusia ja omintakeisia kykyjä, ja oli ennen kaikkea saavuttanut niin oikeita tuloksia viimeisissä neljässä tai viidessä tapauksessa, jotka olivat yleistä hälyä herättäneet, että hänen nimeänsä mainittiin kaikkein mainehikkaimpien salapoliisien rinnalla.
Gourel puolestaan oli varma arvostelustaan. Itse oli hän päällikön suosikki, tämä kun piti hänen vilpittömyydestään ja mutkittelemattomasta kuuliaisuudestaan, ja hän taasen asetti päällikkönsä kaikkia muita korkeammalle. Päällikkö oli hänen epäjumalansa – erehtymätön ja täydellinen.
Hra Lenormand näytti sinä päivänä tavallista uupuneemmalta. Hän istuutui väsyneesti, nojasi molemmin käsin sauvaansa (malakkalaiseen veistellyllä norsunluuryhmyllä varustettuun ruokokeppiin, joka ei häneltä milloinkaan puuttunut) ja sanoi:
"Lupin!"
"Niin, Lupin. Se lempo on taas pulpahtanut esille."
"Sen parempi, sen parempi", virkkoi hra Lenormard hetkisen mietittyään.
"Sen parempi tietysti", toisti Gourel, joka mielellään lisäsi sanan puolestaan päällikkönsä harvoihin lauseisiin, tämän ainoana vikana kun olikin hänen silmissään ylenpalttinen vaiteliaisuus. "Sen parempi, sillä vihdoinkin pääsette mittelemään voimianne oman arvoisenne vastustajan kanssa… Ja Lupin kohtaa herransa… Lupin lakkaa olemasta… Lupin…"
"Nuuskikaa!" keskeytti hra Lenormand hänet lyhyeen.
Se oli kuin urheilumiehen käsky koiralleen. Ja Gourel nuuski kuin kelpo vainukoira, riuska ja älykäs herransa silmien edessä työskennellessään. Hra Lenormand viittasi sauvansa kärjellä jotakin soppea tai lepotuolia juuri kuin osotetaan pensasta tai ruohomätästä, ja Gourel penkoi sen pensaan tai ruohomättään tunnollisella perinpohjaisuudella.
"Ei mitään", sanoi kersantti lopetettuaan työnsä.
"Ei mitään teille!" murahti Lenormand.
"Niin minun piti sanomanikin… Minä tiedän, että esineet puhuvat teille kuin ihmis-olennot, todellisina elävinä todistajina. Kaikessa tapauksessa on tässä murha selkeästi lisättynä Lupin vintiön tiliin."
"Ensimäinen", huomautti hra Lenormand.
"Ensimäinen, niin… Mutta sen oli pakko tulla. Ei voi viettää tuollaista elämää joutumatta ennemmin tai myöhemmin olosuhteiden pakosta syypääksi vakavaan rikokseen. Hra Kesselbach tietenkin puolustautui…"
"Ei, sillä hän oli sidottu."
"Se on totta", myönsi Gourel hiukan nolostuneena, "ja se on jokseenkin kummallistakin… Miksi tappoi hän vastustajan, jota ei oikeastaan enää ollutkaan?… Mutta siitä viisi. Jos olisin käynyt häntä kauluksesta kiinni, kun seisoimme kasvoista kasvoihin eteisen ovella…"
Hra Lenormand oli astunut ulokkeelle. Sitte hän meni hra Kesselbachin makuuhuoneeseen, oikealle, ja koetteli ikkunain ja ovien salpoja.
"Molempien huoneiden ikkunat olivat teljetyt minun tullessani sisälle", huomautti Gourel.
"Teljetyt vai ainoastaan lykätyt kiinni?"
"Kukaan ei ole sen koommin koskenut niihin. Ja ne ovat teljetyt, hra päällikkö."
Äänten sorina kutsui heidät takaisin työhuoneeseen. Siellä he tapasivat piirilääkärin tutkimassa ruumista, ja hra Formerien, tutkintotuomarin. Hra Formerie huudahti:
"Arsène Lupin! Olenpa iloissani siitä, että onnellinen sattuma on taas vihdoinkin toimittanut tielleni tuon roiston! Hän saa nähdä mikä mies minä olen!… Ja tällä kertaa on asiana murha!… Nyt on ratkaisu meidän kahden välillä, Lupin herraseni!"
Hra Formerie ei ollut unohtanut prinsessa de Lamballen otsanauhaan liittynyttä ihmeellistä seikkailua eikä sitä merkillistä temppua, jolla Lupin oli hänet muutamia vuosia aikaisemmin puijannut. Juttu oli pysynyt kuuluisana tuomioistuinten aikakirjoissa. Ihmiset naureskelivat sitä vieläkin, ja hra Formerieen se oli syystä jättänyt katkeruuden tunteen, johon yhtyi halu saavuttaa rusentava kosto.
"Rikoksen laatu on itsestään selvä", julisti hän hyvin varmana "eikä myöskään ole vaikea huomata sen vaikutinta. Kaikki siis hyvin… Hra Lenormand, kuinka jaksatte?… Hauska nähdä teidät…"
Hra Formeriesta ei tuntunut vähääkään hauskalta. Päinvastoin ei häntä hra Lenormandin läsnäolo ollenkaan miellyttänyt, sillä salapoliisipäällikkö ei juuri huolinut salailla halveksumistansa häntä kohtaan. Mutta tutkintotuomari oikaisi kuitenkin ryhtinsä ja puheli juhlallisesti:
"Te siis, tohtori, arvelette kuoleman sattuneen noin kaksitoista tuntia takaperin – ehkä enemmänkin!… Se oli tosiaan minunkin käsitykseni… Olemme aivan samaa mieltä… Ja murha-ase?"
"Hyvin ohutteräinen veitsi, hra tutkintatuomari", vastasi lääkäri.
"Katsokaa, terä on pyyhitty vainajan omalla nenäliinalla…"
"Aivan niin… aivan niin. Siinä näkee jäljen… Ja nyt käykäämme kuulustelemaan hra Kesselbachin sihteeriä ja palvelijaa. Epäilemättä heidän kyselynsä antaa jotakin lisävalaistusta asiaan."
Chapman oli Edwardsin kanssa siirretty omaan huoneeseensa, työhuoneesta vasemmalle. Hän oli jo toipunut seikkailustaan. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti edellisen päivän tapahtumat, hra Kesselbachin rauhattomuuden, everstin odotetun käynnin ja lopuksi sen hyökkäyksen, jonka uhreiksi he olivat joutuneet.
"Ahaa!" huudahti hra Formerie. "Jutussa on siis rikostoveri! Ja te kuulitte hänen nimensä… Marco, sanotte?… Tämä on hyvin tärkeätä. Kun olemme saaneet käsiimme rikostoverin, niin olemme päässeet melko askeleen eteenpäin…"
"Niin; mutta me emme ole häntä saaneet", uskalsi hra Lenormand muistuttaa.
"Sen saamme nähdä… Asia kerrallaan… Ja sitte, hra Chapman, tämä Marco poistui heti kun hra Gourel oli soittanut ovikelloa?"
"Niin; me kuulimme hänen menevän."
"Ja ettekö hänen mentyänsä kuulleet mitään muuta?"
"Kyllä… silloin tällöin, mutta epäselvästi… Ovi oli suljettu."
"Ja millaisia ääniä kuulitte?"
"Äänekkäitä lauseen katkelmia. Mies…"
"Kutsukaa häntä nimeltänsä, Arsène Lupiniksi."
"Arsène Lupin nähtävästi käytti puhelinta."
"Oivallista! Me otamme tutkittavaksi sen henkilön, jolla on hotellin ulkolinja hoidettavanaan. Ja kuulitteko hänenkin jälkeenpäin poistuvan?"
"Hän tuli katsomaan olimmeko vielä siteissä, ja neljännestuntia myöhemmin hän läksi pois, sulkien eteisen oven perässään."
"Niin, heti kun oli rikoksensa tehnyt. Hyvä… Hyvä… Kaikki sopii kohdalleen… Ja sen jälkeen?…"
"Sen jälkeen emme kuulleet enempää… yö kului… minä vaivuin uupuneena uneen… Edwards samaten… ja vasta tänä aamuna…"
"Niin, minä tiedän… No niin, alku ei ole huono… kaikki sopii kohdalleen…"
Ja luetellen tutkimuksensa eri asteita äänellä sellaisella kuin olisi huomautellut noin monia rikollisesta saavutettuja voittoja, hän mutisi miettivästi:
"Rikostoveri… puhelin… murhan tapahtuma-aika… kuuluviin tulleet äänet… hyvä… varsin hyvä… Meidän on vielä vahvistettava rikoksen vaikutin… Tässä tapauksessa, kun olemme Lupinin kanssa tekemisissä, on vaikutin päivänselvä. Hra Lenormand, oletteko huomannut minkäänlaista merkkiä siitä, että mitään olisi murrettu auki?"
"En."
"Sitte on uhri itse ryöstetty. Onko hänen lompakkoansa ryöstetty?"
"Minä jätin sen hänen takkinsa taskuun", ilmotti Gourel.
He menivät kaikki työhuoneeseeen. Hra Formerie huomasi, että lompakossa ei ollut muuta kuin käyntikortteja ja joitakuita murhatulle kuuluvia papereita.
"Sepä omituista. Hra Chapman, voitteko sanoa, oliko hra Kesselbachilla rahoja taskussaan?"
"Kyllä; edellisenä päivänä – siis maanantaina, toissapäivänä – me menimme Crédit Lyonnaisiin, missä hra Kesselbach vuokrasi lokeron…"
"Lokeron Crédit Lyonnaisissa. Hyvä… Meidän täytyy tarkastaa sitä."
"Ja ennen lähtöämme hra Kesselbach avasi itselleen tilin ja nosti viisi- tai kuusituhatta frangia seteleinä."
"Mainiota… se kertoo meille juuri mitä halusimme tietää."
Chapman pitkitti: "On vielä yksi asia huomattava, hra tutkintotuomari. Hra Kesselbach, joka oli moniaita päiviä ollut hyvin rauhaton – olen kertonut teille syyn… asian, jota hän piti mitä tärkeimpänä – hra Kesselbach näytti olevan erityisesti kahdesta kapineesta tarkka. Toinen oli pieni mustapuu-laatikko, jonka hän sitte tallensikin Crédit Lyonnaisiin, ja toinen pieni musta sahviaanikotelo, jossa hän säilytti muutamia papereita."
"Ja missä se on?"
"Ennen Lupinin tuloa hän minun saapuvilla ollessani pisti sen tuohon matkalaukkuun."
Hra Formerie otti laukun ja tunnusteli sitä. Kotelo ei ollut siellä.
Hän hykerteli käsiään:
"Kas, kaikki sopii kohdalleen! Me tiedämme rikollisen, miten rikos tapahtui ja mikä oli sen aiheena. Tämä juttu ei vie pitkää aikaa. Olemmeko ihan yhtä mieltä kaikesta, hra Lenormand?"
"Emme ainoastakaan seikasta."
Syntyi tuokion ällistys. Poliisikomisarius oli juuri saapunut, ja hänen takanaan oli, vaikka poliisikonstaapeleita oli suojelemassa ovea, joukko sanomalehtimiehiä ja hotellin väkeä tunkeutunut sisälle, seisoskellen eteisessä.
Vaikka vanhus olikin kuuluisa töykeydestään, joka oli jo tuottanut hänelle satunnaisen muistutuksen korkeammista piireistä, niin hämmästytti jokaista tuon vastauksen jyrkkyys. Ja etenkin näytti hra Formerie hölmistyneeltä.
"Näen tässä kuitenkin vain pelkkää yksinkertaista", sopersi hän.
"Varas on Lupin…"
"Miksi teki hän murhan?" tokaisi vastaan hra Lenormand.
"Tehdäkseen varkauden."
"Suokaa anteeksi, mutta todistajain kertomus osottaa, että varkaus tapahtui ennen murhaa. Hra Kesselbach sidottiin ja kapuloittiin ensin, sitte ryöstettiin. Miksi olisi Lupin, joka ei ole koskaan turvautunut murhaan, valinnut tämän hetken, surmatakseen miehen, jonka oli tehnyt avuttomaksi ja jo rosvonnut?"
Tutkintotuomari siveli pitkää vaaleata poskipartaansa, kuten hänellä oli tapana milloin joku kysymys tuntui hänestä mahdottomalta ratkaista. Hän vastasi miettivällä äänellä:
"Siihen on useampia vastauksia…"
"Mitkä ne ovat?"
"Se riippuu… se riippuu monista vielä tuntemattomista seikoista… ja sitäpaitsi koskee vastaväitteen ne ainoastaan vaikuttimien laatua. Muusta olemme yhtä mieltä."
"Emme."
Tälläkin kertaa oli epäys jyrkkä, melkein epäkohtelias, siinä määrin, että tutkintotuomari oli kerrassaan tyhmistyneenä, ei uskaltanut hiiskahtaakaan mitään vastaväitettä ja jäi ihan häpeisiinsä tämän kummallisen virkaveljensä seurassa. Vihdoin hän lausui:
"Meillä on kaikilla oletuksemme. Haluaisin kuulla teidän käsityksenne."
"Minulla ei ole mitään."
Salapoliisipäällikkö nousi ja astui sauvansa varassa muutamia askeleita lattialla. Kaikki olivat vaiti hänen ympärillään… Ja oli hiukan omituista nähdä ryhmässä, jossa hänen asemansa itse asiassa oli vain apulaisen ja käskynalaisen, tämän raihnaan vanhuksen hallitsevan toisia pelkällä vaikutusvallan voimalla, joka heidän oli pakko tuntea, vaikkakaan eivät olisi sitä tunnustaneet. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui:
"Haluaisin tarkastaa tämän huoneuston viereiset huoneustot."
Isännöitsijä näytti hänelle hotellin pohjakaavan. Ainoa pääsy oikeanpuoleiseen makuuhuoneeseen, joka oli hra Kesselbachin, oli huoneuston pikku eteisestä. Mutta vasemmanpuoleinen makuuhuone, kirjurin huone, oli yhteydessä toisen kanssa.
"Tarkastakaamme sitä", sanoi hra Lenormand.
Hra Formerie ei voinut olla kohauttamatta hartioitaan ja murahtamatta: "Mutta väliovi on teljetty ja ikkuna lukittu."
"Tarkastakaamme sitä", toisti hra Lenormand.
Hänet vietiin huoneeseen, joka oli ensimäinen rouva Kesselbachille varatuista neljästä huoneesta. Sitte hänet pyynnöstä vietiin siihen liittyviin huoneisiin. Kaikki väliovet olivat teljetyt molemmin puolin.
"Eikö missään näistä huoneista ole asukkaita?" hän kysyi.
"Ei."
"Missä on avaimet?"
"Avaimia säilytetään aina konttorissa."
"Siis ei ole kukaan voinut päästä sisälle?…"
"Ei kukaan muu kuin huonekerran siivooja, joka tuulettaa ja tomuttaa huoneet."
"Lähettäkäähän noutamaan hänet."
Mies, nimeltään Gustave Beudot, vastasi edellisenä päivänä ohjeittensa mukaan sulkeneensa noiden neljän huoneen ikkunat.
"Mihin aikaan?"
"Kello viisi ehtoopäivällä."
"Ettekä huomannut mitään?"
"En, monsieur."
"Entäs tänä aamuna?"
"Tänä aamuna suljin ikkunat täsmälleen kello kahdeksan."
"Ettekä löytänyt mitään?"
Hän epäröitsi. Hänelle tehtiin uudistettuja kysymyksiä ja lopuksi hän myönsi:
"Kyllä minä korjasin talteen savukekotelon läheltä 420:n tulisijaa…
Aijoin tänä iltana viedä sen konttoriin."
"Onko se teillä taskussanne?"
"Ei, se on huoneessani. Se on tykkimetallinen kotelo. Siinä on toisella puolella osasto tupakkaa ja savukepapereita varten, ja toisella puolella tulitikkujen säilytyskomero. Etupuolella on kullasta alkukirjaimet – L ja M…"
"Mitä sanotte? L ja M?"
Chapman oli astahtanut esiin. Hän näytti suuresti kummastuneelta ja tiedusteli mieheltä:
"Tykkimetallinen savukekotelo, sanotte?"
"Niin."
"Ja siinä kolme osastoa, tupakkaa, savukkeita ja tulitikkuja varten… Venäläistä tupakkaa, eikö niin? Hyvin hienoa ja vaaleata?"
"Niin."
"Käykää hakemassa se… Haluaisin nähdä sen itse… ollakseni ihan varma…"
Etsivän osaston päällikön viittauksesta Gustave Beudot lähti.
Hra Lenormand istuutui, tähystellen terävillä silmillään mattoa, huonekaluja ja kaihtimia. Hän kysyi:
"Tämä on 420 huone, vai mitä?"
"Niin."
Tutkintotuomari irvisti: "Tahtoisinpa kovin kernaasti tietää, mitä yhteyttä luulette olevan tämän tapauksen ja rikoksen välillä. Neljä lukittua ovea erottaa meidät siitä huoneesta, jossa hra Kesselbach murhattiin."
Hra Lenormand ei alentunut vastaamaan.
Aika kului. Gustave ei palannut.
"Missä hän nukkuu?" kysyi etsivän osaston päällikkö.
"Kuudennessa huonekerrassa", vastasi isännöitsijä. "Huone on Rue Galiléen puolella, siis tämän huoneen kohdalla. On omituista, ettei hän ole vielä palannut."
"Lähettäisittekö ystävällisesti jonkun katsomaan?"
Isännöitsijä lähti itse, Chapmanin saattamana. Parin minuutin kuluttua hän palasi yksinään, juosten, sanomaton kauhu kasvoillaan kuvastuvana.
"No?"
"Kuollut!…"
"Murhattu?"
"Niin."
"Oh, sun horna, kuinka taitavia nuo riiviöt ovat!" karjui hra Lenormand. "Liikkeelle, Gourel, ja toimittakaa kaikki hotellin ovet lukituiksi… Kaikkia käytäviä on vartioittava… Ja viekää te, hra isännöitsijä, meidät Gustave Beudotin makuuhuoneeseen."
Isännöitsijä näytti tietä. Mutta heidän poistuessaan huoneesta kumartui hra Lenormand sieppaamaan käteensä pienoisen pyöreän paperilapun, jota hän oli jo kovin tarkannut.
Se oli sinireunainen lappu, merkitty numerolla 813. Hän pisti sen kaiken varalta taskuunsa, ja yhtyi toisiin…
* * * * *
Pieni haava seljässä, lapaluiden välissä…
"Ihan samanlainen kuin hra Kesselbachin", selitti tohtori.
"Niin", sanoi hra Lenormand; "sama käsi sen iski ja samalla aseella."
Ruumiin asennosta päättäen oli mies tullut yllätetyksi polvillaan vuoteensa edessä kopeloidessaan patjan alta savukekoteloa, jonka hän oli kätkenyt sinne. Hänen käsivartensa oli jäänyt patjan ja vuoteen pohjan väliin, mutta savukekoteloa ei löytynyt.
"Tuon savukekotelon on täytynyt olla hiton vaarallinen vihje!" huomautti arasti hra Formerie, joka ei enää uskaltanut esittää mitään varmaa mielipidettä.
"No, tietysti", vahvisti etsivän osaston päällikkö; "olihan siinä alkukirjaimet."
"Ainakin tiedämme ne – L ja M… Ilmeisesti Lupin. Ja siitä, sen lisäksi mitä hra Chapman näyttää tietävän, me saamme helposti tietoomme mitä ne merkitsevät."
Hra Lenormand säpsähti:
"Chapman! Missä hän on?"
He katselivat käytävään sulloutuneen väen seasta. Chapman ei ollut siellä.
"Hra Chapman tuli minun mukanani", sanoi isännöitsijä.
"Niin, niin, sen tiedän; mutta hän ei palannut teidän mukananne."
"Ei; minä jätin hänet ruumiin luo."
"Te jätitte hänet tänne… Yksikseen?"
"Minä sanoin hänelle: 'Olkaa täällä… älkääkä liikkuko.'"
"Ja eikö ketään ollut lähettyvillä? Ettekö nähneet ketään?"
"Käytävässä? Emme."
"Entäs porrassiltamilla?… Tai muualla – katsokaahan – tuon nurkkauksen takana: eikö siellä ollut ketään piilossa?"
Hra Lenormand näytti hyvin kiihtyneeltä. Hän asteli edestakaisin, ja availi huoneitten ovia. Ja äkkiä hän kapaisi juoksemaan ketteryydellä, jollaiseen ei kukaan olisi aavistanut hänen pystyvän. Hän säntäsi kuuden huonekerran portaat alas, isännöitsijän ja tutkintotuomarin etäällä saattamana. Pohjakerrassa hän tapasi pääoven edessä Gourelin.
"Eikö kukaan ole mennyt ulos?"
"Ei, hra päällikkö."
"Entäs toinen ovi, Rue Bassanon puolella?"
"Ehdottomin määräyksin?"
"Olen asettanut sinne Diouzyn."
"Niin, hra päällikkö."
Hotellin avarassa eteisessä tungeksi tuskittelevia matkustajia, kaikki puhellen niistä enemmän tai vähemmän tosista huhuista, joita oli rikoksesta heidän kuuluviinsa tullut. Kaikki palvelijat oli kutsuttu koolle puhelimella, ja he saapuivat yksitellen. Hra Lenormand kuulusteli heitä viipymättä. Yksikään heistä ei kyennyt antamaan mitään tietoja. Mutta eräs viidennen huonekerran kamaripalvelijatar tuli sitten esille. Noin kymmenen minuuttia takaperin oli hän sivuuttanut kaksi herrasmiestä, jotka tulivat alas palvelusväen portaita viidennestä huonekerrasta neljänteen.
"He riensivät alas hyvin nopeasti. Etumainen piteli toista kädestä.
Minua kummastutti nähdä nuo kaksi herrasmiestä palvelijain portailla."
"Tuntisitteko heidät vielä?"
"En etumaista. Hän käänsi pois päänsä. Hän oli laiha ja vaaleatukkainen. Hänellä oli pehmeä musta hattu ja musta puku."
"Entäs toinen?"
"Toinen oli englantilainen, kasvot leveät ja paljaiksi ajellut, puku ristiraitainen. Hänellä ei ollut hattua."
Kuvaus koski ilmeisesti Chapmania.
Nainen lisäsi:
"Hän näytti… hän näytti perin oudolta… kuin olisi hän ollut järjiltään."
Gourelin sana ei riittänyt hra Lenormandille. Hän kuulusteli noilla kahdella ovella seisovia ali-ovenvartijoita toista toisensa jälkeen.
"Tunsitteko hra Chapmania?"
"Kyllä, monsieur; hän aina puhutteli meitä."
"Ettekö te ole nähnyt hänen menevän ulos?"
Ei; miehet olivat siitä varmat.
Hra Lenormand kääntyi poliisikomisariukseen.
"Kuinka monta miestä teillä on mukananne, hra komisarius?"
"Neljä."
"Siinä ei ole kylliksi. Pyytäkää puhelimella kirjurianne lähettämään teille kaikki käytettävissänne olevat miehet. Ja järjestäkäähän hyväntahtoisesti itse mitä tarkin valvonta kaikille uloskäytäville. Piiritystila, hra komisarius…"
"Mutta kuulkaahan", intti isännöitsijä, "minun asukkaani?"
"En välitä hiventäkään teidän asukkaistanne, monsieur! Minun velvollisuuteni käy kaiken edellä, ja velvollisuuteni on kaiken mokomin vangita…"
"Luulette siis…" rohkeni tutkintotuomari tokaista.
"Minä en luule, monsieur… Minä olen varma siitä, että molempien murhien tekijä on vielä hotellissa."
"Mutta silloin Chapman…"
"Tällä hetkellä en voi taata, että Chapman on vielä elossa. Joka tapauksessa on kysymys vain minuuteista, sekunneista… Gourel, ottakaa kaksi miestä ja tarkastakaa kaikki neljännen huonekerran huoneet… Hra isännöitsijä, lähettäkää yksi kirjurinne heidän mukaansa… Mitä muihin huonekertoihin tulee, niin ryhdyn toimiin heti kun saamme lisävoimia. No, Gourel, liikkeelle nyt, ja pitäkää silmänne auki… te ajatte isoa saalista takaa!"
Gourel riensi pois miehinensä. Hra Lenormand jäi itse eteiseen, lähelle hotellin konttoria. Tällä kertaa hän ei ajatellut istuutua, kuten hänen tapanaan oli. Hän käveli pääkäytävältä Rue Bassanon puoleiselle ovelle ja palasi sitte lähtökohtaansa. Tuon tuostakin hän antoi ohjeita.
"Hra isännöitsijä, toimittakaa keittiöt vartioiduiksi. He voivat yrittää paeta sitä tietä… Antakaa puhelintytöllenne määräys olla yhdistämättä ketään hotellin asukasta ulkolinjalle. Jos puhelu tulee ulkoapäin, niin hän saa yhdistää pyydetylle henkilölle, mutta hänen pitää merkitä muistiin sen henkilön nimi… Hra isännöitsijä, teettäkää luettelo kaikista asukkaistanne, joiden nimi alkaa L:llä. Merkittäköön muistiin sillä kirjaimella alkavat ristimänimetkin."
Jännitys piteli katselijoita kurkusta, heidän seistessään ryhmänä keskellä eteistä äänettöminä ja hengitystään pidätellen, vapisten vähintäkin ääntä, murhaajan kaamean kuvan herpaisemina. Missä piileskeli hän? Näyttäytyisikö hän? Eikö hän ollut heidän omassa joukossaan – tämä ehkä? Tai tuo…
Ja kaikkien katseet kohdistuivat silmälaseja käyttävään harmaatukkaiseen herrasmieheen, joka tutisevin jaloin asteli selkä köyryssä edes takaisin.
Silloin tällöin ryntäsi esille joku kersantti Gourelin mukana olevista tarjoilijoista.
"Mitään uutta?" kysyi hra Lenormand.
"Ei, monsieur; emme ole huomanneet mitään."
Isännöitsijä yritti kahdesti taivuttaa häntä hellittämään ankaria määräyksiensä ovien vartioimisesta. Asema alkoi käydä sietämättömäksi. Konttorihuoneet olivat täynnä asukkaita, joilla oli asiaa kaupungille tai joiden piti lähteä Parisista.
"En välitä vähääkään!" toisti hra Lenormand.
"Mutta minä tunnen heidät kaikki."
"Minä onnittelen teitä."
"Te menette yli valtuuksienne."
"Sen tiedän."
"Laki varmasti päättää teitä vastaan."
"Siitä olen vakuutettu."
"Herra tutkintotuomari itse…"
"Hra Formerien on parempi olla puuttumatta asiaan. Pitäköön hän huolta omasta toimestansa, joka on palvelijain kuulusteleminen ja jossa hän parhaillaan työskenteleekin. Sitä paitsi ei sillä ole mitään tekemistä tutkintotuomarin kanssa; se koskee poliiseja. Se on siis minun asiani."
Juuri silloin ryntäsi hotelliin poliisikomennuskunta. Etsivän osaston päällikkö jakoi heidät useaksi osastoksi, jotka lähetti kolmanteen huonekertaan. Sitte hän lausui poliisikomisariukselle:
"Hyvä hra komisarius, minä jätän ovien vartioimisen teidän huoleksenne. Ei mitään heikkoutta, muistakaa se. Minä otan kaiken vastuun, mitä hyvänsä tapahtuu."
Hän astui hissiin ja kuljetutti itsensä toiseen huonekertaan.
Tarkastelu oli vaikea ja pitkällinen, sillä heidän oli avattava komerot, kaikki kaapit, jokainen nurkka ja soppi.
Ja se oli myöskin hyödytön. Tuntia myöhemmin, kellon lyödessä kahtatoista, oli hra Lenormand juuri suoriutunut toisesta huonekerrasta; muut osastot eivät vielä olleet valmiit ylikerroista, eikä mitään ollut löytynyt.
Hra Lenormand epäröitsi: oliko murhaaja palannut ullakoille päin?
Hän oli kuitenkin päättämäisillään mennä alikertaan, kun hänelle samassa ilmotettiin, että rouva Kesselbach oli juuri saapunut seuranaisensa keralla. Edwards, vanha uskottu palvelija, oli ottanut toimekseen ilmottaa hänelle hra Kesselbachin kuoleman.
Hra Lenormand tapasi hänet eräässä vierashuoneessa odottamattoman viestin järkyttämänä, silmät kuivina, mutta kasvonpiirteet murheen vääristäminä ja ruumis kuin horkan värisyttämänä. Hän oli kookkaanlainen, tummaverinen nainen; ja hänen mustissa ja erinomaisen kauneissa silmissään hohteli pieniä kultaisia täpliä. Hänen miehensä oli tutustunut häneen Hollannissa, missä Dolores oli syntynyt vanhasta, Espanjasta polveutuvasta suvusta. Hän rakastui ensi näkemällä; ja neljään vuoteen ei heidän onnensa ollut kokenut ainoatakaan häiriötä.
Hra Lenormand esitteli itsensä. Toinen katsoi häneen vastaamatta; ja Lenormand vaikeni, sillä sureva ei näyttänyt hämmennyksissään käsittävän mitä hän puhui. Sitte hän alkoi äkkiä vuodattaa viljavia kyyneliä ja pyysi päästä miehensä luokse.
Eteisessä Lenormand kohtasi Gourelin, joka etsiskeli häntä ja ryntäsi hänen luokseen pidellen kädessään hattua.
"Tämän minä löysin, hra päällikkö… Senhän omistajasta ei ole vähintäkään epäilystä, vai mitä?"
Se oli musta, pehmeä huopahattu ja vastasi annettua kuvausta. Sisäpuolella ei ollut mitään sisustusta eikä leimaa, ainoastaan hiuksi, jonka hra Lenormand korjasi haltuunsa.
"Mistä te tämän löysitte?"
"Palvelusväen portaiden toisen huonekerran siltamalta."
"Eikö muissa huonekerroissa näkynyt mitään?"
"Ei mitään; me olemme etsineet kaikkialta. On enää ensimäinen huonekerta jäljellä. Ja tämä hattu osottaa, että mies meni niin kauvas alas. Me tunnemme jo käryä, päällikkö!"
"Niin luulen."
Portaiden juurella hra Lenormand pysähtyi.
"Menkää takaisin komisariuksen luo ja antakaa hänelle määräykseni: hänen tulee asettaa kaksi miestä jokaisen neljän porraskäytävän alipäähän, revolveri kädessä. Ja heidän täytyy tarpeen tullessa ampua. Ymmärtäkää asia, Gourel: jos Chapman ei pelastu, ja jos tuo mies karkaa, niin minä otan eron virastani. Ajatukseni ovat haihatelleet runsaasti kaksi tuntia."
Hän nousi ylös portaita. Ensimäisessä huonekerrassa hän tapasi kaksi poliisia erään hotellin palvelijan saattamina poistumassa muutamasta makuuhuoneesta.
Edempänä hra Lenormand näki toisen poliisiryhmän tarkastavan kamaripalvelijattarien kaappeja ja erään pitkän käytävän päässä hän näki joidenkuiden muiden lähenevän nurkkausta – sitä käytävän osaa nimittäin, joka vei Rue Lafontainen varrella oleviin huoneisiin.
Äkkiä hän kuuli näiden miesten huutavan, ja he katosivat juoksujalkaa.
Hän riensi heidän perässään.
Poliisit olivat pysähtyneet käytävän keskikohdalle. Heidän jaloissaan, sulkien heiltä tien, makasi kasvot mattoa vasten ruumis.
Hra Lenormand kumartui alas ja kohotti hengetöntä päätä.
"Chapman", hän mutisi. "Hän on kuollut…"
Hän tutki ruumista. Kaulan ympäri oli kiedottu valkea silkistä kudottu kääre. Hän avasi sen. Punaisia tahroja näkyi, hän huomasi kääreen pitelevän paksua puuvillatukkoa niskakuopassa. Tukko oli veren liottama.
Taaskin oli siinä sama pieni haava – puhdas, selkeä ja säälitön.
* * * * *
Hra Formerielle ja komisariukselle ilmotettiin heti, ja he riensivät ylös.
"Eikö kukaan ole lähtenyt ulos?" kysyi etsivän osaston päällikkö.
"Eikö mitään yllätystä ole tapahtunut?"
"Ei", vastasi komisarius. "Jokaisen porraskäytävän juurella vartioitsee kaksi miestä."
"Kenties hän on mennyt ylös jälleen?" arveli hra Formerie.
"Ei… Ei…"
"Mutta jonkun on täytynyt kohdata hänet…"
"Ei… Kaikki tämä tapahtui jo melkoinen tovi takaperin. Kädet ovat kylmät… murhan on täytynyt tapahtua melkein heti tuon toisen jälkeen… heti kun molemmat miehet tulivat tänne palvelusväen portaita myöten."
"Mutta ruumis olisi nähty. Ajatelkaahan, ainakin viisikymmentä ihmistä on varmasti kulkenut tästä ohi kahden tunnin kuluessa…"
"Ruumis ei ollut täällä."
"Missä se sitten oli?"
"Ka, mistä minä tietäisin?" kivahti etsivän osaston päällikkö. "Tehkää kuten minä, tähyilkää omasta puolestanne! Puhelemalla ette voi mitään löytää."
Raivokkaasti kouraisi hän vavahtelevalla kädellään sauvansa ryhmyä ja seisoi siinä katseet ruumiiseen kiintyneinä, äänettömänä ja mietteissään. Vihdoin hän puhui.
"Hra komisarius, siirrättäkäähän hyväntahtoisesti uhri johonkin tyhjään huoneeseen. Toimittakaa paikalle lääkäri. Hra isännöitsijä, avauttakaa minulle kaikkien tämän käytävän varrella olevien huoneiden ovet."
Vasemmalla hra Lenormand tarkasti tyhjän huoneuston, johon kuului kolme makuuhuonetta ja vierashuonetta. Kahdessa niistä oli asukas, mutta kumpainenkin ulkona. Kolmannessa huoneessa he tapasivat vanhemmanpuoleisen englantilaisen naimattoman rouvashenkilön vielä makuulla, ja neljännessä lueskeli ja poltteli kaikessa rauhassa eräs englantilainen, jota käytävässä vallitseva hälinä ei ollut vähääkään häirinnyt.
Mikään etsiminen tai kyseleminen ei tuottanut tuloksia.
"Tämä on kummallista", mutisi tutkintotuomari – "todellakin…" Ja hän tunnusti nerokkaasti: "Olen yhä enemmän ja enemmän ymmällä… Kokonainen sarja seikkoja on minulle osittain käsittämättömiä. Mitä johtopäätöksiä te niistä teette, hra Lenormand?"
Lenormand oli ärähtämäisillään tuollaisen kärkevän vastauksen, joihin hänellä oli tapana purkaa ainaista huonoa tuultaan. Mutta silloin ilmestyi Gourel hengästyneenä paikalle.
"Hra päällikkö", hän läähätti, "tämä on löydetty… pohjakerrasta… konttorista… tuolilta…"
Se oli tavallisen kokoinen mustaan sarssiin kääritty mytty.
"Avasivatko ne sen?" kysyi päällikkö.
"Avasivat; mutta sisällön nähdessään he sitoivat sen ihan entiselleen… hyvin tiukalle, kuten näette…"
"Avatkaa solmut."
Gourel irrotti kääreen. Mytyssä oli päällimäisenä musta takki ja housut, jotka nähtävästi oli kiireisesti sullottu kasaan, kuten vaatteiden rypyt osottivat. Keskessä oli veren tahrima pyyhinliina, jota oli kostutettu vedessä, varmaankin siihen kuivattujen käsien jälkien häivyttämiseksi. Pyyhinliinan sisällä oli teräksinen kullatulla kahvalla varustettu tikari. Sekin oli punainen verestä, kolmen miehen verestä, jotka oli muutaman tunnin kuluessa syössyt surmaan näkymätön käsi kolmensadan isossa hotellissa liikehtivän ihmisen joukosta.
Palvelija Edwards heti tunsi tikarin hra Kesselbachin omaksi. Hän oli nähnyt sen pöydällä murhapäivän aattona.
"Hra isännöitsijä", sanoi etsivän osaston päällikkö, "pidätys on päättynyt. Gourel, menkää antamaan käsky, että ovet jätetään vapaiksi."
"Luulette siis Lupinin kyenneen luikahtamaan ulos?" kysyi Formerie.
"Näiden kolmen murhan tekijä on jossakin hotellin huoneessa, tahi pikemmin on hän eteisessä odottelevan yleisön joukossa tai vastaanottohuoneissa. Minun luullakseni hän asui hotellissa."
"Mahdotonta! Sitä paitsi, missä hän olisi pukuansa vaihtanut? Ja mitä vaatteita olisi hänellä nyt yllänsä?"
"Sitä en tiedä; mainitsen vain tosiasian."
"Ja aijotteko antaa hänen mennä? Hänhän tietenkin kävelee kädet taskuissa rauhallisesti pois."
"Se, joka sillä tavoin lähtee ilman matkatavaroitansa eikä tule takaisin, on rikollinen. Hra isännöitsijä, tulkaahan mukanani konttoriin. Minä tahtoisin tarkoin tutkia päiväkirjanne."
Konttorissa näytettiin Lenormandille muutamia hra Kesselbachille osotettuja kirjeitä. Hän ojensi ne tutkintotuomarille. Siellä oli myöskin vast'ikään Parisin pakettipostissa saapunut käärö. Käärepaperi oli osittain repeentynyt, ja Lenormand näki sen sisällä pienen mustapuu-laatikon, johon oli kaiverrettu Rudolf Kesselbachin nimi. Uteliaana avasi hän käärön. Laatikossa oli säpäleitä peililasista, joka oli nähtävästi ollut kiinnitettynä kannen sisäpuolelle. Siinä oli myöskin Arsène Lupinin käyntikortti.
Mutta eräs seikka hätkähdytti etsivän osaston päällikköä. Ulkopuolella oli laatikon pohjassa pieni sinireunainen lappu, samanlainen kuin se lappu, jonka hän oli ottanut lattialta siinä neljännen huonekerran huoneessa, josta savukekotelo oli löytynyt, ja tässä lapussa oli sama numero: "813".
III.
Tuntematon mies
"Auguste, kutsukaa sisälle hra Lenormand."
Lähetti astui ulos ja ilmotti joitakuita sekunteja myöhemmin etsivän osaston päällikön.
Pääministerin yksityisessä huoneessa Place Beauvaun varrella oli kolme miestä – kuuluisa Valenglay, radikaalisen puolueen johtaja kolmenkymmenen vuoden ajalta ja nyt ministeriön presidentti sekä sisäasiain ministeri; prokuraattori, monsieur Testard; ja poliisiprefekti Delaume.
Poliisiprefekti ja prokuraattori eivät nousseet tuoleiltaan, joilla olivat istuneet pääministerin pitkällisen puhuttelun aikana. Mutta pääministeri nousi seisaalleen, puristi etsivän osaston päällikön kättä ja lausui mitä sydämellisimmin:
"Varmaankin, hyvä herra Lenormand, tiedätte syyn, miksi kutsutin teidät."
"Kesselbachin juttu?"
"Niin."
* * * * *
Kesselbachin juttu! Jokainen meistä muistaa ei ainoastaan tuon hälyä herättäneen jutun pääpiirteitä, jonka sotkuista vyyhtiä olen ottanut tässä selvitelläkseni, vaan sen kaikkein pienimmätkin tapaukset, sillä niin suuresti kiinnitti se äskeisinä vuosina meidän kaikkien huomiota. Eikä kukaan meistä unohda, millaista tavatonta kohua se sai aikaan sekä Ranskassa että sen ulkopuolella. Ja kuitenkin iski yleisöön yksi seikka vielä voimallisemmin kuin nuo kolme niin salaperäisesti tehtyä murhaa, kuin tuon teurastuksen hirveä tunnottomuus, kuin mikään muu – ja se seikka oli Arsène Lupinin jälleen ilmestyminen, voisipa sanoa ylösnousemus.
Arsène Lupin! Kukaan ei ollut kuullut hänestä puhuttavan neljään vuoteen, siitä asti kuin oli tullut päivänvaloon uskomaton, hämmästyttävä Onton Neulan salaisuus ["Ontto neula." Kirj. Maurice Leblanc. Suom. V. Hämeen-Anttila. Arvi A. Kariston kustannuksella, 1909.], siitä päivästä asti, jona hän oli hävinnyt pimeään Sherlock Holmesin ja Isidore Beautreletin silmistä, seljässään kantaen rakastamansa naisen hengetöntä ruumista ja vanhan palvelijattarensa Victoiren saattamana.
Siitä lähtien oli häntä yleensä pidetty kuolleena. Tätä puhuivat poliisit, jotka kadottaessaan vastustajansa näkyvistään tyytyivät muitta mutkitta hautaamaan hänet.
Jotkut kuitenkin uskoivat hänen pelastuneen ja päättelivät hänen viettävän rauhallista tavallisen kansalaisen elämää. Heidän oletuksensa mukaan hän eleli vaimonsa ja lastensa kanssa jossakin maatilkkuansa viljellen; toiset taasen väittivät, että hän oli murheen painamana ja maailman turhuuksiin kyllästyneenä sulkeutunut luostarin yksinäisyyteen.
Ja tässä hän taas kookkaana kohosi yleisön näkyviin, jälleen ryhtyen hellittämättömään taisteluunsa yhteiskuntaa vastaan! Arsène Lupin oli taaskin Arsène Lupin, oikullinen, tapaamaton, häiritsevä, julkea, nerokas Arsène Lupin! Mutta tällä kertaa nousi kauhun huuto. Arsène oli riistänyt ihmishenkiä! Ja rikoksen kataluus, julmuus, raaka häikäilemättömyys olivat niin suuret, että myötätuntoa herättävän sankarin, ritarillisen ja toisinaan tunteellisen seikkailijan kuvan sijalle oitis tuli epäinhimillinen, verenjanoinen ja hillitön hirviö. Ihmiset inhosivat ja kammosivat nyt entistä epäjumalaansa kiihkeämmin kuin olivat häntä sorean käytöksensä ja hauskan hyväntuulisuutensa vuoksi ihailleet.
Ja pian kääntyi peljästyneen lauman suuttumus poliiseja vastaan. Ennen oli yleisö nauranut. He olivat antaneet hävinneelle poliisikomisariukselle anteeksi sen lystikkään tavan tähden, jolla hän oli antanut itsensä puijata. Mutta pilaa oli kestänyt liian kauvan, ja hirmustumisensa ja raivonsa puuskassa he nyt vaativat viranomaisia tilille noista pöyristyttävistä veritöistä, joita nämä olivat voimattomat ehkäisemään.
Sanomalehdistössä, julkisissa kokouksissa, kaduilla, vieläpä edustajakamarin puhujalavallakin kajahteli sellainen raivo, että hallitus tunsi levottomuutta ja koetti kaikin mahdollisin keinoin tyynnytellä yleistä kiihtymystä.
Valenglay, pääministeri, sattui suuresti harrastamaan kaikkia tuollaisia poliisikysymyksiä ja oli useasti huvikseen syventynyt eri tapauksiin etsivän osaston päällikön keralla, jonka hyviä lahjoja ja itsenäistä luonnetta hän piti suuressa arvossa. Hän kutsutti luoksensa keskusteluun prefektin ja prokuraattorin, neuvotteli heidän kanssaan ja lähetti sitte hakemaan hra Lenormandia.
"Niin, hyvä hra Lenormand, asia koskee Kesselbachin juttua. Mutta ennen kuin käymme siitä puhumaan, täytyy minun mainita teille seikka, joka erityisesti painaa ja voinpa sanoa kiusaa hra poliisiprefektiä. Hra Delaume, tahtoisitteko selittää hra Lenormandille?"
"Oh, hra Lenormand tietää varsin hyvin, miten on asian laita", sanoi prefekti äänellä, jossa ei sointunut suurtakaan suopeutta hänen käskynalaistaan kohtaan. "Olemme siitä jo keskenämme puhuneet, ja minä olen hänelle lausunut mielipiteeni hänen sopimattomasta käyttäytymisestänsä Palace-hotellissa. Ihmiset ovat yleisesti suutuksissaan."
Hra Lenormand nousi, otti taskustaan paperin ja laski sen pöydälle.
"Mikä tämä on?" kysyi Valenglay.
"Eronhakemukseni, hra ministeripresidentti."
Valenglay hypähti:
"Mitä! Teidän eronhakemuksenne! Hyvää tarkottavasta huomautuksesta, jonka hra poliisiprefekti katsoo sopivaksi tehdä teille ja jota hän muuten ei pidä vähääkään tärkeänä, te otatte heti suutahtaaksenne! Teidän täytyy tunnustaa, hyvä hra Lenormand, olevanne hiton herkkä! No, pistäkää tuo paperipalanen takaisin taskuunne ja puhelkaamme vakavasti."
Etsivän osaston päällikkö istuutui jälleen ja Valenglay sanoi, vaientaen prefektin, joka ei yrittänytkään salata tyytymättömyyttään:
"Sanalla sanoen, Lenormand, asiana on se, että Lupinin ilmestyminen taas näyttämölle häiritsee meitä. Se roisto on uhmaillut meitä kyllin kauvan. Hänen seikkailemisensa oli tavallisesti huvittavaa, sen tunnustan, ja minä puolestani olin ensimäinen sille nauramaan. Mutta nyt ei ole enää siitä kysymys. On kysymys murhista. Saatoimme kärsiä Lupinia niin kauvan kuin hän hauskutteli lehteri-yleisöä. Mutta kun hän ottaa surmatakseen ihmisiä, niin ei mitenkään!"
"Mitä siis pyydätte, hra ministeripresidentti?"
"Mitäkö pyydämme? Sehän on aivan selvää! Ensiksikin hänen vangitsemistaan, ja sitte hänen päätänsä!"
"Voin luvata teille hänen vangitsemisensa, ennemmin tai myöhemmin, vaan en hänen päätänsä."
"Mitä! Jos hänet vangitaan, niin hänhän joutuu tutkittavaksi murhista, tuomittavaksi ja mestauslavalle."
"Ei!"
"Ja miksi ei?"
"Siksi että Lupin ei ole murhannut."
"Kuinka? Tehän olette järjiltänne, Lenormand! Palace-hotellin ruumiit ovat keksintöä, tiemmä! Eikä noita kolmea murhaa ole kukaan tehnyt!"
"Kyllä, mutta ei Lupin."
Päällikkö lausui nämä sanat hyvin vakavasti, vaikuttavan tyynesti ja varmasti. Prokuraattori ja prefekti ryhtyivät väittämään vastaan.
"Varmaankaan, Lenormand", sanoi Valenglay, "ette ilman vakavia syitä esitä tuota oletusta?"
"Oletus ei se ole."
"Mitä todistuksia on teillä?"
"Aluksi kaksi siveellistä, jotka heti esitin tutkintotuomarille ja joita sanomalehdet ovat painostaneet. Ihan ensinnä, Lupin ei surmaa ihmisiä. Toiseksi, miksi olisi hän tappanut ketään, kun oli jo saavuttanut tarkotuksensa, saaliin, eikä hänellä ollut mitään peljättävää kapuloidun ja köytetyn vastustajansa taholta?"
"Varsin hyvä. Mutta entäs tosiseikkoja?"
"Tosiseikat eivät järkeä ja johdonmukaista ajattelua vastassa merkitse mitään; ja sitä paitsi ovat tosiseikatkin puolellani. Mitä tarkotusta olisi Lupinin läsnäololla siinä huoneessa, josta savukekotelo löytyi? Toiselta puolen, ne mustat vaatteet, jotka löydettiin ja jotka ilmeisesti kuuluivat murhaajalle, eivät mitaltaan lähestulkoonkaan sovi Lupinille."
"Tunnette hänet siis, vai mitä?"
"Minä? En. Mutta Edwards näki hänet, Gourel näki hänet; ja se mies, jonka he näkivät, ei ole sama mies, jonka kamaripalvelijatar näki palvelusväen portailla laahaamassa Chapmania kädestä."
"Teidän käsityksenne siis…"
"Tarkotatte sanoa totuus, hra presidentti. Tällainen se on tahi ainakin sikäli kuin minä sitä tunnen. Tiistaina huhtikuun 16. p:nä eräs mies – Lupin – murtautui hra Kesselbachin huoneeseen noin kello kaksi ehtoopäivällä…"
Hra Lenormandin keskeytti naurun remakka. Nauraja oli poliisiprefekti.
"Sallikaa minun sanoa teille, hra Lenormand, että teillä on hiukan kiire tosiseikkojenne latelemiseen. On todistettu, että hra Kesselbach sinä päivänä kello kolme saapui Crédit Lyonnaisiin ja laskeutui holvikerrokseen. Hänen nimikirjotuksensa luettelossa osottaa sen."
Hra Lenormand odotti kunnioittavasti, kunnes hänen ylempänsä oli lopettanut. Sitte hän pitkitti, huolimatta vastata hyökkäykseen:
"Noin kello kaksi ehtoopäivällä Lupin erään Marco-nimisen kätyrinsä avulla köytti hra Kesselbachin, ryösti häneltä kaikki käteiset varat ja pakotti hänet ilmaisemaan Crédit Lyonnaisissa vuokraamansa lokeron salakirjaimet. Heti kun salaisuus oli saatu tietoon, läksi Marco. Hän yhtyi erääseen toiseen rikostoveriin, joka käyttäen edukseen jonkunlaista yhdennäköisyyttä hra Kesselbachin kanssa – jota yhdennäköisyyttä hän sinä päivänä lisäsi ottamalla ylleen samanlaisen puvun kuin Kesselbachilla oli ja hankkimalla kultapuitteiset silmälasit – meni Crédit Lyonnaisiin, jäljensi hra Kesselbachin nimikirjotuksen, tyhjensi lokeron sisällön ja käveli Marcon saattamana pois. Marco oitis ilmotti puhelimella Lupinille. Heti kun Lupin oli varma siitä, ettei hra Kesselbach ollut häntä pettänyt ja että hänen käyntinsä tarkoitus oli saavutettu, poistui hänkin."
Valenglayn mieli näytti horjuvan:
"Niin, niin – myöntäkäämme se. Mutta minua kummastuttaa, että Lupinin lainen mies olisi pannut alttiiksi niin paljon aivan mitättömän hyödyn tähden – muutamien setelien ja lokeron luulotellun sisällön takia."
"Lupin tavoitteli enempää. Hän tahtoi saada joko sahviaanikotelon, joka oli matkalaukussa, tahi sitte mustapuu-lippaan, joka oli lokerossa. Hän on saanut mustapuu-lippaan, sillä hän on lähettänyt sen takaisin. Senvuoksi hän tähän mennessä tietää tahi on kelpo määrässä saamassa tietoonsa sen kuuluisan suunnitelman, jota hra Kesselbach hautoi ja josta hän puheli kirjurinsa kanssa hiukan ennen kuolemaansa."
"Mikä suunnitelma se oli?"
"En tunne sitä lähemmin. Barbareuxin toimiston johtaja, jolle hän oli puhunut asiasta, oli saanut tehtäväkseen etsiä hra Kesselbachille jonkun miehen, joka käyttää nimeä Pierre Leduc ja joka arvatenkin on ennen rappiolle joutumistansa nähnyt parempia päiviä. En osaa sanoa, mitä merkitystä tuon henkilön löytämisellä oli suunnitelman menestymiselle."
"Hyvä niin", sanoi Valenglay. "Sen verran Arsène Lupinista. Hänen osansa on näytelty. Hra Kesselbach on köytetty, kapuloittu ja rosvottu, mutta hengissä! Mitä tapahtuu siihen asti kun hänet löydetään ruumiina?"
"Useampaan tuntiin ei mitään, ei ennen yötä. Mutta yöllä joku tunkeutui sisälle."
"Millä tavalla?"
"420. huoneen kautta – se oli hra Kesselbachin varaamia huoneita. Tuolla henkilöllä ilmeisesti oli väärä avain."
"Mutta", huudahti poliisiprefekti, "kaikki ovet sen huoneen ja hra Kesselbachin huoneuston välillä olivat teljetyt – ja niitä oli neljä?"
"Olihan ainakin uloke käytettävissä."
"Uloke!"
"Niin; uloke kiertää koko huonekertaa, Rue Galiléen puolella."
"Entäs väliaukot?"
"Riuska mies voi astua niiden ylitse. Meidän miehemme teki sen. Minä olen löytänyt jälkiä."
"Mutta kaikki huoneuston ikkunat olivat salvatut; rikoksen jälkeen on todettu, että ne olivat vielä salvassa."
"Kaikki paitsi yksi, kirjuri Chapmanin ikkuna, joka oli ainoastaan työnnetty kiinni. Minä koetin sitä itse."
Tällä kertaa näytti pääministeri hiukan taipuvan, niin johdonmukaiselta tuntui Lenormandin selitys, niin täsmälliseltä ja niin selvien tosiseikkojen tukemalta. Hän kysyi kasvavalla mielenkiinnolla:
"Mutta mikä oli miehen tulolla tarkotuksena?"
"Minä en tiedä."
"Vai niin, te ette tiedä?"
"Yhtä vähän kuin hänen nimeänsäkään."
"Mutta miksi tappoi hän Kesselbachin?"
"En tiedä. Se kaikki on salassa. Meillä on enintään oikeus otaksua, ettei hän tullut murhan aikeissa, vaan halusi, hänkin, anastaa sahviaanikotelossa ja mustapuu-lippaassa säilytetyt asiapaperit, ja että hän havaitessaan sattumalta joutuneensa avuttomaan tilaan nujerretun vihamiehen eteen surmasi hänet."
Valenglay mutisi:
"Niin, täytyyhän sanoa, että se on mahdollista… Ja onko hänellä luullaksenne nuo asiapaperit?"
"Hän ei löytänyt lipasta, syystä että se ei ollut siellä, mutta hän löysi mustan sahviaanilompakon. Siten Lupin ja… tuo toinen ovat samassa asemassa. Kumpainenkin tietää Kesselbachin suunnitelmasta yhtä paljon."
"Se merkitsee", huomautti presidentti, "että he joutuvat taisteluun keskenään."
"Aivan. Ja taistelu on jo käynnissä. Murhaaja löysi Arsène Lupinin käyntikortin ja kiinnitti sen ruumiiseen. Siten kääntyisi kaikki epäluulo Arsène Lupiniin… ja Arsène Lupinista tehtäisiin murhaaja."
"Totta… totta", vahvisti Valenglay. "Laskelma näytti hyvinkin varmalta."
"Ja sotajuoni olisi onnistunut", pitkitti Lenormand, "ellei murhaaja toisen ja vähemmän suotuisan sattuman johdosta olisi joko tullessaan tai mennessään pudottanut savukekoteloaan 420. huoneeseen ja ellei huonekerran siivooja Gustave Beudot olisi sitä korjannut. Siitä hetkestä asti, tietäen tulleensa ilmi tahi olevansa ilmi tulemaisillaan…"
"Mistä hän sen tiesi?"
"Mistäkö? No, itseltänsä hra Formerielta, tutkintotuomarilta. Tutkimus toimitettiin avoimin ovin. On varmaa, että murhaaja piileksi väkijoukon seassa, niiden hotellihenkilöiden ja sanomalehtimiesten joukossa, jotka olivat kuulemassa Gustave Beudotin todistusta; ja kun tutkintotuomari lähetti hänet ullakostansa noutamaan savukekoteloa, niin mies lähti perässä ja löi iskunsa. Toinen uhri!"
Kukaan ei nyt inttänyt vastaan. Murhenäytelmä kuvastui heidän silmissään aivan totuudenmukaisena.
"Entäs kolmas uhri?" kysyi Valenglay.
"Hän itse antoi roistolle tilaisuuden. Kun Beudotia ei kuulunut takaisin, niin Chapman, uteliaana näkemään savukotelon, meni ylös hotellin isännöitsijän kanssa. Murhaaja yllätti hänet, laahasi hänet pois, vei hänet johonkin makuuhuoneeseen ja teki lopun hänestäkin."
"Mutta miksi antoi hän tuolla tavoin laahata itseänsä pois, tekemättä vastarintaa miehelle, jonka tiesi hra Kesselbachin ja Gustave Beudotin murhaajaksi?"
"Sitä en tiedä, enkä myöskään missä huoneessa rikos tapahtui tai millä tosiaan ihmeellisellä tavalla pahantekijä pelastui."
"Jotakin on sanottu kahdesta sinisestä lapusta."
"Kyllä; toinen oli kiinnitetty sen lippaan pohjaan, jonka Lupin lähetti takaisin, ja toisen löysin minä. Jälkimäinen epäilemättä oli pudonnut murhaajan varastamasta sahviaanikotelosta."
"No?"
"En luule niiden merkitsevän mitään. Jotakin merkitystä voi olla ainoastaan numerolla 813, jonka hra Kesselbach oli kirjottanut niihin molempiin. Hänen käsialansa on tunnettu."
"Ja tuo numero 813?"
"On salaisuus."
"Siis?"
"Voin taaskin vain vastata, että minä en tiedä."
"Eikö teillä ole mitään epäluuloja?"
"Ei minkäänlaisia. Kaksi miestäni asustaa eräässä Palace-hotellin huoneessa samassa huonekerrassa, mistä Chapmanin ruumis löydettiin.
Nämä kaksi miestä pitävät silmällä kaikkia hotellin asukkaita.
Pahantekijä ei ole niitä, jotka ovat muuttaneet pois."
"Eikö kukaan käyttänyt puhelinta murhien tapahtuessa?"
"Kyllä; joku soitti ulkoa päin majuri Parburylle, eräälle niistä neljästä henkilöstä, joilla oli huoneusto ensimäisen huonekerran käytävän varrella."
"Ja tämä majuri Parbury?"
"Olen kuulustellut häntä, ja mieheni pitävät häntä silmällä. Tähän asti ei ole ilmaantunut häntä vastaan mitään."
"Ja mihin suuntaan aijotte ohjata tutkistelunne?"
"Etsintäni ala on hyvinkin rajotettu. Luullakseni täytyy murhaajan olla Kesselbach-pariskunnan ystäviä tai tuttavia. Hän seurasi heidän jälkiään, tunsi heidän tapansa, tiesi mitä varten hra Kesselbech oli Pariisissa ja ainakin aavisteli hra Kesselbachin suunnitelmien tärkeyttä."
"Hän ei siis ollut ammattirikollinen?"
"Ei, ei; eipä suinkaan. Murha tehtiin erinomaisen taitavasti ja rohkeasti, mutta se johtui asianhaaroista. Toistan vielä, että meidän on etsiskeltävä hra ja rouva Kesselbachin lähimmästä seurapiiristä. Ja todistuksena siitä on, että Kesselbachin murhaaja surmasi Gustave Beudotin yksistään syystä että tällä oli savukekotelo hallussaan ja Chapmanin yksistään syystä että kirjuri tiesi sen seikan. Muistakaa Chapmanin kiihtymystä; pelkästä savukekotelon kuvauksesta Chapman äkkiä sai käsityksen murhenäytelmän laadusta. Jos hän olisi savukekotelon nähnyt, niin me olisimme saaneet riittävät tiedot. Tuntematon mies ymmärsi sen – hän tekin lopun Chapmanista. Emmekä me tiedä mitään, emme mitään muuta kuin alkukirjaimet L.M."
Hän mietti tuokion ja jatkoi:
"On toinenkin todistus, joka on vastauksena erääseen kysymykseenne, hra presidentti: Luuletteko, että Chapman olisi saattanut tuota miestä pitkin hotellin käytäviä ja portaita, ellei hän olisi miestä ennestään tuntenut?"
Tosiseikkoja kertyi. Totuus tai ainakin otaksuttava totuus lujittui. Monet ratkaisevat piirteet, enimmin mielenkiintoiset ehkä, pysyivät hämärinä. Mutta millaista valaistusta olikaan saatu asialle! Lenormandin kuulijat käsittivät nyt selvästi, missä järjestyksessä tapaukset olivat toisiansa seuranneet.
Oltiin hetken aikaa vaiti. Jokainen mietiskeli, etsi vastasyitä, vaihtoehtoisia väitteitä. Viimein Valenglay huudahti:
"Hyvä Lenormand, tämä kaikki on varsin oivallista. Te olette saanut minut vakuutetuksi… mutta emmepä silti lopulta ole sen edempänä kuin äskenkään."
"Mitä tarkotatte?"
"Mitä sanon. Meidän kohtauksemme tarkotuksena ei ole saada selville osa salaisuutta, jonka te jonakuna päivänä varmasti kokonaan selvitätte, vaan tyydyttää yleistä vaatimusta niin täydellisesti kuin meille vain mahdollista on. Olkoonpa murhaajana Lupin taikka joku muu; olkoon rikollisia kaksi tai kolme, taikka yksi ainoa, siitä emme vielä saa rikollisen nimeä tietoomme, emmekä häntä vangituksi. Ja yleisöllä pysyy se onneton käsitys, että laki on voimaton."
"Mitä voin minä tehdä?"
"Antakaa yleisölle se nimenomainen tyydytys, jota se pyytää."
"Mutta minusta tuntuu, että tämän selityksen pitäisi jo kyetä…"
"Sanoja! Yleisö vaatii tekoja! Yksi ainoa toimenpide voi sitä tyydyttää – vangitseminen."
"Perhana! Hitto! Emme voi vangita ensimäistä vastaantulijaa!"
"Sekin olisi parempi kuin olla vangitsematta ketään", sanoi Valenglay naurahtaen. "No, silmätkäähän tarkoin ympäristöä. Oletteko varma Edwardsista – Kesselbachin palvelijasta?"
"Ihan varma. Sitä paitsi… Ei, hra presidentti, se olisi vaarallista ja naurettavaa, ja olen varma siitä, ettei hra prokuraattori itsekään… On vain kaksi henkilöä, jotka meillä on oikeus vangita: murhaaja – minä en tiedä kuka hän on – ja Arsène Lupin."
"No?"
"Ei ole puhettakaan Arsène Lupinin vangitsemisesta, tahi ainakin se vaatii aikaa, moninaista toimenpiteiden valmistelua, jonka suorittamiseen minulla ei ole ollut aikaa, koska olin arvellut Lupinin vetäytyneen lepoon… tai kuolleen."
Valenglay polki jalkaansa kärsimättömänä kuten mies, joka haluaisi nähdä toivomustensa paikalla toteutuvan.
"Ja kuitenkin… ja kuitenkin, hyvä Lenormand, täytyy jotakin tehdä – vaikkapa vain oman itsenne vuoksi. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että teillä on voimallisia vihamiehiä… ja että ellei minua olisi… Sanalla sanoen, Lenormand, teidän ei voida sallia päästä asiasta tällä tavoin. Mitä teette apureihin nähden? Onhan muitakin kuin Lupin juttuun sekaantunut. On Marco, ja on se konna, joka hra Kesselbachiksi tekeytyneenä pistäytyi Crédit Lyonnaisin holviin."
"Olisitteko tyydytetty, jos saisitte hänet, hra presidentti?"
"Olisinko tyydytetty? Toden totta, olisinpa toki!"
"No, antakaa minulle seitsemän päivää."
"Seitsemän päivää! Eihän tässä ole puhettakaan päivistä, hyvä Lenormand! Voimme puhua vain tunneista!"
"Kuinka monta annatte minulle, hra presidentti?"
Valenglay otti esille kellonsa ja nauraa hykähteli.
"Minä annan teille kymmenen minuuttia, hyvä Lenormand!"
Etsivän osaston päällikkö otti käteensä oman kellonsa ja sanoi tyynesti, pannen painoa jokaiselle tavulle:
"Myönnätte minulle aikaa neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsen, hra presidentti."
Valenglay katseli häntä hämmästyneenä.
"Neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsette? Mitä sillä tarkotatte?"
"Tarkotan, hra presidentti, että kymmenessä minuutissa on minulle liikaa. Tarvitsen kuusi, enkä minuuttiakaan enempää."
"Oh, mutta kuulkaahan, Lenormand: jos hetki mielestänne sopii pilantekoon…"
Etsivän osaston päällikkö astui ikkunan luo ja viittasi kahdelle miehelle, jotka kävelivät pihalla.
Sitte hän palasi.
"Hra prokuraattori, allekirjottaisitteko hyväntahtoisesti vangitsemiskäskyn Auguste Maximin Philippe Daileronia vastaan, ijältään neljäkymmentäseitsemän vuotta? Ammatin voitte jättää merkitsemättä."
Hän astui ovelle.
"Tulkaa sisälle, Gourel. Te myös, Dieuzy."
Kaksi ensimäistä tapausta olisivat saattaneet olla pelkkää yhteensattumaa, mutta tämän kolmannen havainnon jälkeen ei voinut olla sattumasta puhettakaan. Tämä saman numeron salaperäinen kertaaminen viittasi tosiasiaan, jota oli ehdottomasti kaikella huolella pohdittava. Mitä merkitsivät nuo kolme numeroa? Olivatko ne joku tunnussana? Olivatko ne avain johonkin salaiseen kieleen, jonka keskenänsä kirjeenvaihdossa olevat henkilöt olivat omaksuneet? Vastasivatko ne joitakin kirjaimia?
Nämä kysymykset olivat mahdottomat ratkaista, ja hän teki niitä vain koneellisesti mietteissään. Mutta yksi seikka ainakin oli ehdoton, selvä ja heti selville saatavissa, nimittäin sairaan miehen oleskelu Marcon asunnossa. Mitä teki hän siellä? Oliko hän rikostoveri vai vanki?
Lenormand meni potilaan huoneeseen. Lääkäri oli juuri toimittanut tutkimuksensa.
"No, hra tohtori", kysyi päällikkö, "mitä sanotte?"
"Samaa kuin jo kahtena päivänä."
"Kahtena päivänä?"
"Niinpä tietenkin; toissapäivänähän naapurini, hra Marc Dalis, lähetti hakemaan minut ottamaan hoitooni erään hänen ystävänsä, jonka hän sanoi saapuneen samana aamuna. Tämä on kolmas käyntini."
"Tämä lääkemääräys on siis teidän, hra tohtori?"
"Niin on."
"Oliko tuo Marc Dalis teidän käynneillänne saapuvilla?"
"Oli, erään toisen herrasmiehen seurassa."
"Ja näyttivätkö he molemmat ottavan suurta osaa potilaan terveydentilaan?"
"Tavatonta. He pyytelivät minua tekemään kerrassaan kaikkeni hänen pelastamisekseen."
"Hän on siis vaarassa?"
"On ja ei. Hänellä on pitkälle kehittynyt sydäntauti, ja keuhkotkin ovat kehnossa kunnossa. On peljättävissä äkillinen menehtyminen; mutta toiselta puolen hän voipi vielä kitua joitakuita viikkoja, jopa – kuka tietää? – kokonaan toipuakin taudistaan. Hänen pelastuksenaan olisi ilmanalan muutos – ennen kaikkea tekisi vuori-ilmasto hänelle hyvää – ja erittäinkin elämäntapojen muutos, pois Parisista täydelliseen lepoon."
"Hän siis asuu Parisissa?"
"Niin, ja viettää renttuilevaa elämää. Hra Dalis kertoi löytäneensä hänet tajuttomaksi päihtyneenä eräästä La Villetten pahamaineisimmasta pesästä."
Lenormand säpsähti hänet vallanneen mieleenjuohtuman johdosta, ja jatkoi:
"Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte, hra tohtori?"
"Niin."
"Eikö potilaalla koskaan ollut tilaisuutta puhutella teitä kahden kesken?"
"Ei. Sitä paitsi olisi hän voinut puhua vain houreita. Kuume oli käynyt häneen kovin ankarasti käsiksi. Vasta tänä iltana alkoi lämpömäärä aleta."
"Häntä ei kait voida siirtää muuanne?"
"Parempi olisi odottaa. Minä tulen takaisin huomenna aamulla; silloin saamme nähdä. Mutta älkää missään tapauksessa antako hänen jäädä yksikseen."
"En, en. Siitä olkaa huoletta, hra tohtori", vakuutti Lenormand. "Ja kiitos."
Hän saattoi lääkäriä ulos ilmeisen innokkaasti, riensi takaisin sairaan luo, veti miehen vasemman käden esille peitteen alta ja kumartui katselemaan kättä.
"Niinpä tietysti, hän se on!"
"Kuka 'hän'?" kysyi Gourel.
"Pierre Leduc!"
"Mies, jota etsimään hra Kesselbach palkkasi Barbareuxin toimiston?"
"Sama juuri! Vasemman käden pikkusormen pää puuttuu. Ja katsokaa tuota heikosti näkyvää arpea oikeassa poskessa!"
"Miten sen selitätte, hra päällikkö?"
"No, sehän on peräti yksinkertaista: Lupin tiesi noita tiedusteluja tehtävän, pani omasta puolestaan toimeen ajon, pääsi jäljille ja anasti saaliin, saadakseen sitä rauhassa käyttää."
"Hän siis tuntee miehen… tietää, kuka hän on?"
"Kenties ei. Luulisin hra Kesselbachin pitäneen salassa syyt, miksi hän niin itsepintaisesti tavotteli Leducia, ja oletan sen vuoksi, ettei Lupin tiedä enempää kuin mekään. Toisin sanoen, hän tietää Leducin olemassaolon, sen tärkeyden ja kaiketi myöskin sen seikan, että numero 813 näkyy merkitsevän tässä jutussa paljon."
Hän kumartui potilaan yli ja tuijotteli häntä tiukan uteliaasti, kiihkeästi toivotellen voivansa noista valjuista kasvoista, noista näivettyneistä poskista lukea läpitunkemattoman menneisyyden salaisuuden. Mistä oli mies lähtöisin? Mihin kansallisuuteen hän kuului? Mitä kieltä hän puhui?
Mies nukkui tyynesti. Hänen rintansa nousi säännöllisesti. Hänen kasvonsa näyttivät hivutuksen ja voimattomuuden merkeistä huolimatta arvokkailta levossaan.
Puhuen hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin suostutellen häntä vastaamaan, Lenormand virkkoi hänelle:
"813. Mitä merkitsevät nuo kolme numeroa? 813."
Sairas avasi silmänsä ja katseli Lenormandia.
"813", toisti etsivän osaston päällikkö. "Voitteko selittää? Teidän tulee puhua minulle täydellä luottamuksella…"
Toinen yhä tuijotteli häntä ilmeettömin silmin, jotka eivät mitään ymmärtäneet. Mutta kuitenkin tuntui Lenormandista, kuin olisi jokainen numeron mainitseminen hiukan herätellyt uinuvaa tajuntaa tai ainakin aiheuttanut ponnistelua, tuskallista ja ohimenevää. Useampaan kertaan toisti päällikkö numeron ja lisäsi:
"Älkää arkailko puhua. Minä olen ystävä. Minä tahtoisin vain suojella teitä, pelastaa teidät. Vastatkaa minulle! Teidän tulee vastata minulle."
Jokaisella sanalla kävi sairaan ponnistelu ilmeisemmäksi. Hän kohottausi käsivarsiensa varaan, jotka hänen äkkiä onnistui jäykistää, ja sopersi käsittämättömiä sanoja, jotka pikemmin tuntuivat kankeilta sanojen yrittelyiltä, sanojen joita hän koetteli ennen kuin tapaisi määrättyjä lauseita, joita hänen herpoutunut tahtonsa pyrki ilmoille saamaan.
Kaikella jännityksen voimalla vaani Lenormand noita haihattelevia sanoja, väijyi niitä, tarttuen niihin kuin saaliiseen:
"Puhukaa… puhukaa… teidän pitää puhua… Näettehän, minä olen ystävä… minä tiedän numeron… 813…"
"813", kertasi ääni heikosti, kuin etäinen kaiku. Mutta tuskin oli sairas lausunut nuo kolme numeroa, kun hän vavahteli kauheasti ja ääretön tuska väänsi hänen kasvojansa. Silmät ummistuivat, ruumis huojui puolelta toiselle, ja äkkiä putosi hänen päänsä voimattomana takaisin pieluksille.
"Kuollut!" huusi Gourel.
"Ei… ei", sanoi Lenormand, joka oli laskenut kätensä miehen rinnalle. "Ei; sydän tykkii."
Hän seisoi hievahtamatta muutamia minuutteja ja lopetti:
"Niin; sydän tykkii… hän voipi paremmin… hänelle ei vaan nyt mitään mahda. Hän ei puhu."
"Meidän täytyy…"
"Ei. Jättäkää minut rauhaan, Gourel…"
Hän nousi ja alotti tavanmukaisen pikku kävelynsä sauvansa varassa edes takaisin lattialla. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan tai jonkin huonekalun luo ja mietiskeli. Vihdoin hän astui kersantin eteen ja sanoi:
"Kuunnelkaahan minua huolellisesti, Gourel. Minä lähden pois. Te jäätte tänne."
"Kyllä, hra päällikkö."
"Minä jätän hänet teidän hoteisiinne. Hän nukkuu… älkää millään tavalla melutko… älkää kajotko häneen… mutta vartioitkaa häntä hyvin. Tämä mies on minulle hyödyllisempi kuin kaikki minun käytettävissäni olevat voimat."
"Minä vastaan hänestä, hra päällikkö."
Gourelin tehdessä valmistuksiansa yön viettämiseen sairaan seurassa lähti Lenormand huoneesta, meni portinvartijan kojuun, käski noiden kolmen konstaapelin vartioida taloa, kielsi heitä millään verukkeella päästämästä ketään ulos tahi ilman pätevästi todistettua syytä laskemasta ketään sisälle, ja ajoi pääpoliisiasemalle näihin varokeinoihin ryhdyttyänsä.
* * * * *
Kun etsivän osaston päällikkö seuraavana aamuna kello yhdeksältä palasi Rue Demoursille, näki hän siellä tutkintotuomarin parhaillaan alottamassa tiedustelujansa portinvartijan kojussa. Hra Formerie näytti pöyhistelevän ilon ja tärkeytensä tunnossa ja sanoi, puhutellen Lenormandia kuin kertoen hänelle tapauksesta, jossa tällä ei ollut mitään osuutta, vaan jossa hän, Formerie, oli suuria suorittanut:
"Lupin! Lupin on meidän! Ette voi aavistaakaan, millaista suunnatonta huomiota se on herättänyt! Ihmiset eivät puhu mistään muusta. Lupin vangittu! Lupin tyrmässä! Siinäpä mainio kosto minulle!"
Hän astui kojuun ja kumartui vangin yli:
"Hei, hra Lupin, minua kovin suuresti ilahuttaa tavata teidät!"
Lenormand ei ollut häntä huomaavinaankaan, vaan kysyi eräältä poliisikonstaapelilta:
"Kaikki kunnossa?"
"Kaikki hyvin, hra päällikkö."
"Veittekö kersantti Gourelille hänen kahvinsa tänä aamuna?"
"Kyllä, mutta…"
"Mutta mitä? Sehän oli sovittu!"
"Minä vein kahvin, hra päällikkö, mutta vaikka kuinka soitin, niin kersantti Gourel ei vastannut."
"Mahdotonta! Tunnenhan minä toki Gourelin."
"Kenties on uni hänet pettänyt", huomautti tutkintotuomari.
Lenormand kohautti hartioitaan ja juoksi pohjakerran huoneuston ovelle. Hän oli muistanut edellisenä iltana ottaa vanhan palvelijan kimpusta avaimen. Hra Formerien seuraamana hän astui kiireisesti huoneustoon ja riensi palvelusväen käytävän kautta suoraa päätä sairaan miehen huoneeseen. Hän seisahtui kynnykselle kuin naulittu.
"Huh!" huudahti Formerie. "Täälläpä on kaunista! Totta tosiaan!"
Vuode oli tyhjä. Lepotuolissa istuen, kaksin kerroin, pää polvien välissä, veteli Gourel sikeätä unta.
Formerie tunsi koston suloisuutta. Hämmästyksestään tointuen hän huudahti:
"Hei, mallikelpoinen palvelija nukkuu! No, mitä nyt sanotte? Hän uinailee niin sikeästi, että hänen vankinsa pääsi häipymään kuin unennäkö, toivottaen meille kaikille hyvää yötä." Ja hän lisäsi äkillisellä totisuudella: "On vahinko, hra Lenormand, että te ette ryhtynyt vakavampiin toimenpiteisiin."
Etsivän osaston päällikkö ei kuunnellut. Äänettömänä tutkien huoneen jokaista soppea terävillä katseillaan hän hieroi sauvansa ryhmyä nyrkissään.
"Silti", vakuutti Formerie, "on tässä kerrassaan yliluonnollisen tapaista."
"Tässä ei ole mitään yliluonnollista."
"Hitto vieköön, kyllä sellaiselta näyttää, kun tullaan tarkoin lukittuun huoneeseen ja viedään pois sairas henkilö häntä vartioitsevan poliisin mitään kuulematta."
"Gourel on nukutettu huumaavalla aineella."
"Senhän luonnollisesti huomaan! Mutta jonkun on täytynyt antaa hänelle se unijuoma. Kuinka pääsi se joku sisälle? Kuinka pääsi hän ulos? Potilasta ei voida viedä seinien läpi… siitä olisi jälkiä, jotakin näkyvissä. Sitä minä sanon yliluonnolliseksi!"
Tuntia myöhemmin heräsi Gourel. Hän ei muistanut mitään selvästi. Kuitenkin muisti hän juoneensa vettä karahvista, joka oli ollut yöpöydällä lääkepullojen joukossa.
He hakivat karahvia ja hänen käyttämäänsä pikaria. Kumpaakaan ei löytynyt.
Sairaan vaatteetkin olivat kadonneet. Mutta seinään oli nuppineulalla kiinnitetty Arsène Lupinin käyntikortti ja kortin alle seuraava kirje, joka oli painettuna saman päivän iltalehtiin ja herätti peräti tavatonta huomiota:
Avoin kirje HRA LENORMANDille, etsivän osaston päällikölle.
Hyvä hra Lenormand:
Teidän täytyy alottaa uudestaan alusta asti. Selitän tarkotukseni muutamin sanoin, tapani mukaan.
Huhtikuun 16. p:nä eräs henkilö – huomatkaa sanovani: eräs henkilö – astui toverin keralla Kesselbachin huoneustoon ja sai häneltä kiristetyksi hänen pankkilokeronsa avaimen sekä salakirjaimet sen lukkoon. Seuraavana päivänä hra Kesselbach löydettiin kuoliaaksi puukotettuna; ja tätä ensimäistä murhaa seurasi kaksi muuta.
Tuon henkilön tahallaan jättämän käyntikortin perusteella pantiin ensinnäkin murtovarkaus Arsène Lupinin tiliin; toiseksi pidettiin Lupinia noiden kolmen murhankin tekijänä.
Minä panen vastalauseeni näitä molempia erehdyksiä vastaan.
Teidän älykkäisyytenne on epäilemättä käsittänyt jälkimäisen: minä en surmaa ihmisiä.
Mutta minun täytyy saada julkisesti oikaistuksi edellinenkin: minä en ole se henkilö, joka saapui hra Kesselbachin huoneustoon. Tämä henkilö, osottaen hienotunteisuuden puutetta, jota minun tekee mieleni huomauttaa jokaiselle kunnon miehelle, varasti minun nimeni, käytti minun menetelmiäni ja häpäisi minua kömpelyydellään sekä rikollisella kevytmielisyydellään, luovuttaessaan salamurhaajan tikarille miehen, joka hänellä oli ollut kunnia rosvota.
Se sai minut punehtumaan häpeästä.
Ja eilis-iltana tämä kykenemätön johtaja, jonka täten leimaan sellaiseksi, viitsiikin antaa Jérômen, Marcon ja Marcon palvelijan joutua teidän käsiinne: kolmen uskollisen apulaisen, jotka entisinä aikoina olivat minun tovereitani ja jotka hän keräsi ympärilleen ainoastaan tuhotakseen heidät kompasteluillaan.
Ja lisäksi hän antaa itsensä joutua vangiksi minun nimelläni: Arsène Lupinin nimellä!
Tämä on jo aivan liikaa. Minä tyhmästi vedettynä nenästä? Minä tarttuneena ansaan kuin koulupoika! Minä tehtynä naurettavaksi, ivattavaksi, halveksituksi, inhotuksi, vihatuksi!
Ei, tuhat kertaa ei! Minä en voi tyytyä tällaiseen lankeemukseen.
Lähden sen vuoksi liikkeelle yksinäisyydestäni, jossa olen viettänyt viimeiset neljä vuotta kirjojeni ja hyvän Sherlock-koirani seurassa; kutsun aseisiin kaikki ystäväni ja heittäydyn vielä kerran taistelun tuoksinaan.
Teen sen sitäkin innokkaammin, kun Kesselbachin juttu heti ensi silmäyksellä näyttää minusta mitä mielenkiintoisimmalta ja tosiaan ponnistuksieni arvoiselta. Saanko lisätä, hra Lenormand, että päätökseeni jonkun verran vaikuttaa se hupi, jota tuottaa peitsen tai parin katkaiseminen teidän kanssanne?
Ensi aluksi minä korjaan haltuuni hra Leducin.
Ja koska toiselta puolen ei ole soveliasta, että ne, joilla on ollut kunnia taistella minun lippuni alla, viruvat teidän vankilainne oljilla, niin varotan teitä kunniallisesti, että minä täten annan heille anteeksi ja että minä viiden viikon kuluttua, perjantaina ensi toukokuun 31. p:nä, vapautan väärän Arsène Lupinin, sekä ystäväni Jérômen, Marcon j.n.e.
Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi, hyvä hra Lenormand, että julkaisen tämän kirjeen eri sanomalehdissä, ja vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni.
Arsène Lupin.
IV.
Ruhtinas Sernine työssä
Pohjakerran huoneustossa Boulevard Haussmannin ja Rue de Courcellesin kulmassa asui ruhtinas Sernine, venäläisen siirtokunnan loistavimpia jäseniä Parisissa, ylhäinen muukalainen, jonka nimi tuon tuostakin mainittiin sanomalehtien "Saapuneita ja lähteneitä"-palstalla.
Kello yksitoista aamupäivällä astui ruhtinas työhuoneeseensa. Hän oli kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen; kastanjanruskeassa tukassa näkyi ohimoilla muutamia hopeisia hapsia. Hänellä oli kaunis terveenvärinen iho, ja hän käytti isoa leukapartaa ja niin tavattoman lyhyiksi leikattuja viiksiä, että niitä tuskin näkikään huulien punakkaa taustaa vastaan.
Hän oli aistikkaasti puettu ihonmukaiseen hännystakkiin ja valkoisiin liiveihin, jotka näkyivät avoimesta rintamuksesta.
"No niin!" virkahti hän itsekseen. "Minulla lienee kova päiväntyö edessäni."
Hän avasi isoon huoneeseen johtavan oven, missä istui joitakuita odottelijoita, ja sanoi:
"Onko Varnier siellä? Tulkaa sisälle, Varnier."
Pikku kauppiaalta näyttävä mies, koukistunut, vanttera, raskasjalkainen, noudatti kutsua. Ruhtinas sulki oven hänen jälkeensä.
"No, Varnier, kuinka pitkällä olette?"
"Kaikki on valmista täksi illaksi, isäntä."
"Hyvä! Kertokaa minulle muutamin sanoin!"
"Asia on tällä tavoin: Miehensä murhan jälkeen rouva Kesselbach niiden ilmotuslappujen perusteella, joita määräsitte hänelle lähetettäväksi, valitsi asunnokseen Naisten Lepolaksi nimitetyn laitoksen Garchesissa. Hänellä on hallussaan puutarhan perällä viimeinen niistä neljästä pikku talosta, joita johtokunta vuokraa rouvashenkilöille, jotka mieluummin asuvat ihan erillään toisista – se talo, jonka nimenä on Pavillon de l'Impératrice."
"Mitä palvelijoita hänellä on?"
"Hänen seuralaisensa, Gertrude, jonka kanssa hän saapui muutamia tunteja rikoksen jälkeen, ja Gertruden sisar Suzanne, jota hän lähetti hakemaan Monte Carlosta ja joka toimii hänen kamarineitsyeenänsä. Sisarukset ovat suuresti kiintyneitä häneen."
"Entäs Edwards, kamaripalvelija?"
"Hän ei pitänyt Edwardsia. Tämä on palannut omaan maahansa?"
"Tapaileeko hän ihmisiä?"
"Ei. Hän viettää aikansa sohvalla maaten. Hän näyttää hyvin heikolta ja sairaalta. Hän itkee paljon. Eilen oli tutkintotuomari hänen luonansa kaksi tuntia."
"Hyvä on. Ja nyt pikku neidistä."
"Mlle. Geneviève Ernemont asuu tien toisella puolella… kujan varrella, joka johtaa avoimelle maaseudulle, kolmannessa talossa oikealla. Hän pitää vapaata koulua lapsille ja kehittymättömille oppilaille. Hänen isoäitinsä, rouva Ernemont, asuu hänen kanssansa."
"Ja sikäli kuin minulle kirjotitte ovat Geneviève Ernemont ja rouva Kesselbach tutustuneet toisiinsa?"
"Niin. Tyttö meni pyytämään rouva Kesselbachilta avustusta koululleen. He lienevät mieltyneet toisiinsa, sillä he ovat viimeisinä neljänä päivänä tehneet yhteisiä kävelyjä Villeneuven puistossa, josta Lepolan puutarha on vain ositettu erilleen."
"Mihin aikaan ovat he kävelyllä?"
"Viidestä kuuteen. Täsmälleen kello kuudelta menee nuori neiti takaisin kouluunsa."
"Olette siis järjestänyt homman?"
"Kello kuudeksi tänään. Kaikki on valmiina."
"Eikö ketään ole saapuvilla?"
"Puistossa ei koskaan ole sillä tunnilla ketään."
"Varsin hyvä. Minä tulen paikalle. Saatte mennä."
Hän lähetti vieraansa pois eteiseen avautuvasta ovesta ja huusi odotushuoneen ovelle palaten:
"Veljekset Doudeville."
Sisälle astui kaksi nuorta miestä, hiukan liian räikeästi puettuja, mutta teräväsilmäisiä ja miellyttävän näköisiä.
"Hyvää huomenta, Jean. Hyvää huomenta, Jacques. Mitään uutisia poliisiasemalta?"
"Eipä paljoa, isäntä."
"Luottaako hra Lenormand teihin vielä täydellisesti?"
"Kyllä. Lähinnä Gourelia olemme me hänen suosituimmat apulaisensa. Siitä on todistuksena se, että hän on asettanut meidät Palace-hotelliin pitämään silmällä ihmisiä, jotka Chapmanin murhan tapahtuessa asuivat ensimäisen huonekerran käytävän varrella. Gourel tulee joka aamu, ja me annamme hänelle saman selostuksen kuin teillekin."
"Oivallista. On tärkeätä, että minulle ilmotetaan kaikki mitä tapahtuu ja mitä poliisiasemalla sanotaan. Niin kauvan kuin Lenormand pitää teitä omina miehinään on asema minun vallassani. Ja oletteko saaneet minkäänlaista vihiä hotellissa?"
Jean Doudeville, veljeksistä vanhempi, vastasi:
"Englantilainen nainen, jolla oli yksi makuuhuoneista hallussaan, on lähtenyt."
"Siitä minä en välitä. Hänestä tiedän kylliksi. Mutta hänen naapurinsa, majuri Parbury?"
He näyttivät olevan hämillään. Viimein vastasi toinen:
"Majuri Parbury määräsi tänään matkatavaransa vietäväksi Gare du Nord-asemalle, 12.50:n junaa varten, ja ajoi itse automobililla pois.
Me olimme siellä junan lähtiessä. Majuri ei tullut."
"Entäs matkatavarat?"
"Hän haetutti ne asemalta."
"Kenellä?"
"Jollakulla asiamiehellä."
"Hänen jälkensä ovat siis kadonneet?"
"Niin."
"Vihdoinkin!" huudahti ruhtinas riemastuneena.
Toiset katselivat häneen kummastuneina.
"No tietysti", hän sanoi, "siinähän on lähtökohta!"
"Niinkö luulette?"
"Ilmeisesti. Chapman on voitu murhata ainoastaan jossakin tuon käytävän varrella olevassa huoneessa. Hra Kesselbachin murhaaja vei hänet sinne, rikostoverin luo, tappoi hänet siellä, muutti vaatteitansa siellä; ja murhaajan livahdettua tiehensä asetti rikostoveri ruumiin käytävään. Mutta mikä rikostoveri? Se tapa, millä majuri Parbury nyt katosi, tuntuu osottavan, että hän tietää siitä jutusta jotakin. Pian! Ilmottakaa puhelimella tämä hyvä uutinen Lenormandille tai Gourelille. Poliisiviraston tulee saada siitä tieto niin pian kuin mahdollista. Järjestysvalta ja minä käymme tällähaavaa käsi kädessä."
Hän antoi heille muutamia lisäohjeita heidän kaksinaista osaansa varten poliisitarkastajina ruhtinas Serninen palveluksessa ja antoi heidän poistua.
Odotushuoneessa oli vielä kaksi henkilöä. Hän kutsui toisen heistä sisälle.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, hra tohtori", sanoi hän. "Nyt olen kokonaan teidän käskettävissänne. Kuinka jaksaa Pierre Leduc?"
"Hän on kuollut!"
"Vai niin!" sanoi Sernine. "Sitä jo tiesin tämän-aamuisen kirjeenne jälkeen odottaakin. Mutta eipä ole poloinen kauvan…"
"Hän oli kuihtunut varjoksi. Pyörtymyskohtaus – ja kaikki oli lopussa."
"Eikö hän puhunut?"
"Ei."
"Oletteko varma siitä, että aina siitä päivästä lähtien, jona me kaksi korjasimme hänet pöydän alta tuosta Bellevillen paheenpesästä, oletteko varma siitä, että hoitolassanne ei kukaan epäillyt häntä siksi Pierre Leduciksi, jota poliisit etsiskelivät, salaperäiseksi Pierre Leduciksi, jota Kesselbach oli koettanut kaikin mokomin löytää?"
"Ei kukaan. Hänellä oli oma huone. Sitäpaitsi panin minä hänen vasemman kätensä siteisiin, jotta käden vammaa ei voinut nähdä. Posken arpea taasen peitti parta."
"Ja te hoitelitte häntä itse?"
"Niin tein; ja ohjeittenne mukaan kuulustelin häntä milloin ikinä hän tuntui olevan vähänkään tajullaan. Mutta hän kykeni vain epäselvästi sopertelemaan."
Ruhtinas jupisi miettivästi:
"Kuollut… Pierre Leduc siis kuollut… Koko Kesselbachin jutussa oli hän ilmeisesti keskuksena, ja nyt hän katoaa… ilman selvitystä, sanaakaan hiiskumatta itsestään, entisyydestään… Pitäisikö minun ryhtyäkään tähän seikkailuun, joka on minulle vielä ihan pimeä? Se on vaarallista… Voin joutua pälkääseen…"
Hän pohti tovin ja huudahti:
"Oh, mitäpä välitän? Minä jatkan silti. Pierre Leducin kuolema ei ole mikään syy pelini lopettamiseen. Päin vastoin! Päin vastoin! Ja tilaisuus on liian houkutteleva! Pierre Leduc on kuollut! Eläköön Pierre Leduc! Menkää, hra tohtori – menkää kotiinne! Minä soitan teille ennen päivällistä."
Lääkäri poistui.
"No niin, Philippe", sanoi Sernine viimeiselle vieraallensa, pienelle harmaatukkaiselle miehelle, joka oli puettu kuin hotellin tarjoilija – kovin kehnon hotellin kuitenkin.
"Sallikaa minun muistuttaa teille, isäntä", alotti Philippe, "että te viime viikolla panitte minut menemään kengänkiillottajaksi Hôtel des Deux-Empereursiin Versaillesiin, pitääkseni silmällä erästä nuorta miestä."
"Kyllä muistan… Gérard Baupréta. Miten ovat hänen asiansa?"
"Hän on koettanut viimeisimmätkin keinonsa."
"Yhä synkkiä mielikuvia täynnä?"
"Niin. Hän tahtoo surmata itsensä."
"Oikeinko vakain aikein?"
"Aivan. Löysin tämän lyijykynällä kirjotetun lapun hänen papereistaan."
"Ahaa!" sanoi Sernine, lukiessaan kirjelmän. "Hän ilmottaa itsemurhansa… vieläpä täksi illaksi."
"Niin, isäntä; hän on ostanut narun ja kiertänyt lakeen kiinni koukun. Sitte puhuttelin häntä ohjeittenne mukaan. Hän mainitsi hätäänsä ja minä neuvoin häntä kääntymään teidän puoleenne. 'Ruhtinas Sernine on rikas', sanoin; 'hän on antelias, kenties hän auttaa teitä'."
"Tämä on mainiota. Hän siis on tulossa?"
"Hän on nyt ulkopuolella."
"Mistä sen tiedätte?"
"Minä seurasin häntä. Hän tuli junalla Parisiin, ja kävelee parhaillaan edes takaisin bulevardilla. Hän koettaa tehdä päätöstänsä."
Juuri silloin toi palvelija käyntikortin. Ruhtinas vilkaisi siihen ja sanoi miehelle:
"Ohjatkaa hra Gérard Baupré sisälle."
Ja Philippeen kääntyen:
"Te menette tänne pukuhuoneeseen. Kuunnelkaa, älkääkä liikahtako."
Yksikseen jäätyänsä ruhtinas mutisi:
"Miksi epäröitsisin? Kohtalo hänet lähettää luokseni…"
Muutaman minuutin kuluttua astui sisälle kookas nuori mies. Hän oli vaaleaverinen ja solakka, kasvot riutuneet ja silmät kuumeiset, ja hän seisoi kynnyksellä hämillään, empien, kerjäläisen asennossa, joka haluaisi ojentaa kätensä pyytääkseen almua eikä uskalla.
Keskustelu oli lyhyt:
"Oletteko te hra Gérard Baupré?"
"Olen… olen… se on nimeni."
"Minulla ei ole kunniaa…"
"Asia on tällainen, hra ruhtinas. Joku kertoi minulle…"
"Kuka?"
"Eräs hotellinpalvelija… joka sanoi olleensa teidän palveluksessanne."
"Käykää asiaan, olkaa hyvä."
"No…"
Nuori mies vaikeni, ruhtinaan omaksuman ylpeän ryhdin torjumana ja säikyttämänä. Tämä huudahti:
"Mutta, hyvä herra, täytyyhän olla jotakin…"
"Niin, hra ruhtinas, mies sanoi teitä hyvin rikkaaksi… ja hyvin jalomieliseksi… ja minä ajattelin, että te mahdollisesti…"
Hän keskeytti sammaltelunsa äkkiä, kykenemättömänä lausumaan rukouksen ja nöyrtymyksen sanoja.
Sernine astui hänen eteensä:
"Hra Gérard Baupré, ettekö te julkaissut runokokoelmaa nimeltä 'Kevään hymy'?"
"Kyllä, kyllä!" huudahti nuori mies kirkastuvin kasvoin. "Oletteko lukenut sen?"
"Olen… Aika sieviä, ne teidän runonne, aika sieviä… Mutta luuletteko kykenevänne elämään niiden tuottamilla tuloilla?"
"Varmasti… ennemmin tai myöhemmin."
"Toden totta, kuinka omituinen nuori mies te olette! Ja viatonta vakaumusta täynnä myöskin! Tulkaahan luokseni jälleen ensi vuonna! Puhumme silloin kaikesta… se on niin eriskummallista, niin mielenkiintoista… ja ennen kaikkea niin huvittavaa! Ha, ha, ha, ha!"
Ja naurusta hytkyen, teeskennellyin kumarruksin ja liikkein, hän osotti vieraansa ovelle.
"Philippe", hän sanoi, päästäen sisälle hotellinpalvelijan, "kuulitteko?"
"Kyllä, isäntä."
"Gérard Baupré odottaa tänään ehtoopäivällä sähkösanomaa, avun lupausta."
"Niin; se on hänen viimeinen toivonsa."
"Hän ei saa sitä sähkösanomaa saada. Jos sellainen tulee, niin siepatkaa se ja repikää."
"Hyvä on, isäntä."
"Oletteko yksinänne hotellissa?"
"Olen, kokin keralla, joka ei nuku siellä yötänsä. Omistaja on poissa."
"Hyvä. Me olemme siis herroina. Täksi illaksi, klo yhdeksitoista.
Menkäähän."
Ruhtinas Sernine meni huoneeseensa ja soitti palvelijaansa:
"Hattuni, hansikkaani ja keppini. Ovatko vaunut varalla?"
"Ovat, teidän ylhäisyytenne."
Hän vaihtoi pukuansa, läksi ulos ja vaipui isoon, mukavaan limousiniin, joka vei hänet Bois de Boulogneen markiisi ja markiisitar de Gastynelle, missä hän oli luvannut olla puolipäivällisellä.
Puoli kolme hän jätti hyvästi isäntäväelleen, seisahtui Avenue Kleberillä, otti vaunuihinsa kaksi ystäväänsä ja erään lääkärin, ja saapui viittä vailla kolme Parc des Princesiin.
Kello kolme hän kävi ratsuväen miekoilla kaksintaisteluun italialaisen majuri Spinellin kanssa, halkaisi vastustajansa korvan ensimäisessä ottelussa ja ryhtyi neljännestä vailla neljä pitämään pankkia korttipelissä Rue-Cambon-klubissa, lähtien sieltä kaksikymmentä minuuttia yli viiden, voitettuansa neljäkymmentäseitsemäntuhatta frangia.
"Octave", sanoi hän automobilinsa kuljettajalle, "viekää Garchesiin."
Kymmentä vailla kuusi hän astui alas vaunuista Villeneuven puiston vanhojen muurien edustalla. Vaikka Villeneuven maaomaisuus nykyään on ositeltu ja raastettu, niin on sillä kuitenkin vielä osaksi säilynyt sitä loistoa, josta se oli tunnettu keisarinna Eugenien siellä asustellessa. Sen vanhat puut, sen järvi ja Saint-Cloudin metsien lehtevät puitteet antavat maisemalle kaihotuntuista viehätystä.
Tilasta luovutettiin tärkeä osa Pasteur-laitokselle. Yleisölle varattu alue erottaa sen eräästä pienemmästä osasta, joka silti on jokseenkin laaja tilus, ja tämän muurien sisäpuolella on Lepola sekä sen neljä erillistä puutarharakennusta.
"Tuolla siis asuu rouva Kesselbach", sanoi prinssi itsekseen, etäältä nähdessään päärakennuksen ja puutarhatalojen katot.
Hän käveli puiston poikki ja lähestyi järveä. Äkkiä hän pysähtyi erään puuryhmän taakse. Hän oli nähnyt kahden naisen nojailevan järven yli vievän sillan kaiteeseen.
"Varnierin ja hänen miestensä täytyy olla jossakin lähistöllä. Mutta kylläpä osaavat piileskellä taitavasti!"
Naiset alkoivat sitten astella nurmikkojen yli isojen, kunnioitusta herättävien puiden katveessa. Sininen taivas kuvastui oksien lomitse, joita tuulenhenki hiljakseen huojutteli, ja kevään ja nuoren kasvullisuuden tuoksu leijui ilmassa.
Tyynelle vedenpinnalle päin viettävillä ruohoisilla rinteillä kukkivat satakaunot, orvokit, narsissit, kielot, kaikki huhti- ja toukokuun hennot kukkaset, siellä täällä muodostaen loistavia yksivärisiä päiviä. Aurinko kallistui taivaanrantaa kohti.
Ja yht'äkkiä ryntäsi tiheästä pensaikosta kolme miestä naisia kohden.
He puhuttelivat heitä. Muutamia sanoja vaihdettiin. Naiset osottivat näkyviä kauhun merkkejä. Yksi miehistä astui lyhyemmän luo ja yritti siepata kukkaroa, joka tällä oli kädessään. He huusivat apua, ja ahdistajat kävivät heihin käsiksi.
Ruhtinas hyökkäsi esille. Kymmenessä sekunnissa hän pääsi melkein vesirajaan. Hänen lähestyessään miehet pakenivat.
Hän syöksyi ajamaan heitä takaa. Mutta toinen naisista pyyteli häntä:
"Voi, hyvä herra, minä pyydän teitä… ystäväni voi pahoin!"
Lyhyempi nainen oli pyörtyneenä kaatunut nurmikolle. Sernine pyörsi takaisin.
"Eihän hän liene haavottunut?" hän kysyi. "Saattoivatko nuo roistot…"
"Ei… ei… vain säikähdystä… kiihtymystä. Sitäpaitsi… te ymmärrätte kyllä… hän nimittäin on rouva Kesselbach…"
"Vai niin, todellakin?" sanoi ruhtinas.
Hän tarjosi hajusuolapulloa, jonka nuorempi nainen heti asetti ystävättärensä sieraimien eteen. Ja ruhtinas lisäsi:
"Nostakaa tulppana olevaa ametystiä. Näette pienen laatikon, jossa on joitakuita pastilleja. Antakaa madamelle yksi… yksi, ei enempää… ne ovat hyvin voimakkaita."
Hän katseli miten nuori nainen autteli ystävätärtänsä.
Hän oli vaaleatukkainen, hyvin yksinkertaisesti puettu, ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja totiset, samalla kun niitä kuitenkin kirkasti myhäily silloinkin kun hän ei hymyillyt.
"Tuo on Geneviève", ajatteli ruhtinas. Ja hän toisteli itsekseen:
"Geneviève… Geneviève…"
Sillävälin rouva Kesselbach vähitellen pääsi tajulleen. Hän oli ensimältä kummissaan eikä näyttänyt käsittävän. Sitte hän muistinsa palatessa kiitti pelastajaansa päänsä liikkeellä. Ruhtinas sanoi syvään kumartaen:
"Sallikaa minun esitellä itseni… Olen ruhtinas Sernine…"
Toinen vastasi heikolla äänellä:
"En tiedä miten ilmaista kiitollisuuttani."
"Olemalla sitä laisinkaan ilmaisematta, madame. Teidän pitäisi kiittää sattumaa, joka askeleeni tälle suunnalle ohjasi. Saanko tarjota teille käsivarteni?"
Tovin kuluttua rouva Kesselbach soitti Lepolan ovikelloa ja sanoi ruhtinaalle:
"Pyydän teiltä vielä yhtä palvelusta, monsieur: Älkää puhuko tuosta hyökkäyksestä."
"Ja kuitenkin, madame, olisi se ainoa keino saada selville…"
"Kaikki selville saamisen yrittäminen merkitsee tutkistelua, ja se tuottaisi yhä lisää hälinää ympärilleni, lisää kyselyjä, lisää rasitusta, ja minä olen jo kylliksi voipunut."
Ruhtinas ei enää väittänyt vastaan. Kumartaen kysyi hän:
"Sallittehan minun käydä tiedustelemassa vointianne?"
"Oi, mielelläni…"
Rouva Kesselbach suuteli Genevièveä ja meni sisälle.
Yö teki tuloansa. Sernine ei tahtonut antaa Genevièven palata yksinänsä. Mutta he eivät olleet vielä ehtineet polulle, kun hämystä joku riensi heitä kohti.
"Isoäiti!" huudahti Geneviève.
Hän heittäysi vanhan rouvashenkilön syliin, joka kiihkeästi suuteli häntä.
"Voi, rakkaani, rakkaani, mitä on tapahtunut? Olet myöhästynyt, vaikka aina olet niin säntillinen!"
Geneviève esitteli ruhtinaan:
"Ruhtinas Sernine… madame Ernemont, isoäitini…"
Sitte hän kertoi tapauksen, ja madame Ernemont toisti:
"Oi, rakkaani, kuinka sinun onkaan täytynyt säikähtyä!… En milloinkaan unohda ystävällisyyttänne, monsieur, sen vakuutan. Mutta kylläpä sinun on täytynyt säikähtyä, poloinen rakkaani!"
Hän sytytti nuoren miehen savukkeen ja omansa, ja selitteli suunnitelmansa heti, muutamin terävällä äänellä lausutuin sanoin:
"Te, Gérard Baupré vainaja, olitte väsynyt elämään – sairas, pennitön, toivoton… Tahtoisitteko olla terve, rikas ja mahtava?"
"Minä en ymmärrä."
"Asia on varsin yksinkertainen. Sattuma on toimittanut teidät polulleni. Te olette nuori, kaunismuotoinen, runoilija; te olette älykäs, ja – sen osottaa epätoivoinen tekonne – teillä on kunniallinen käyttäytymisen käsitys. Näitä ominaisuuksia harvoin tapaa samaan henkilöön yhdistyneinä. Minä pidän niitä arvossa… ja minä otan ne tiliini."
"Ne eivät ole myytävinä."
"Pöllö! Kuka puhuu myymisestä tai ostamisesta? Pitäkää omatuntonne. Se on minulle liian kallisarvoinen jalokivi, houkutellakseni sitä teiltä."
"Mitä siis pyydätte minulta?"
"Teidän elämäänne!" Ja viitaten nuoren miehen kurkussa näkyviin naarmuihin: "Elämäänne, jota ette ole osannut käyttää! Elämäänne, jonka te olette hutiloiden haaskannut, tuhonnut, ja jonka minä aijon rakentaa uudelleen, pitäen ohjeena sellaista kauneuden, suuruuden ja ylhäisyyden ihannetta, että se saisi päänne pyörälle, ystäväiseni, jos voisitte nähdä syvyyden, johon salainen ajatukseni syöksyy…" Hän oli ottanut Gérardin pään käsiensä väliin ja jatkoi: "Te olette vapaa! Ei mitään jalkarautoja! Teillä ei enää ole nimenne taakkaa kannettavana. Te olette päässyt erillenne siitä numerosta, jolla yhteiskunta on teidät leimannut kuin poltinraudalla kärventäen häpeämerkin hartioihinne. Te olette vapaa! Tässä orjien maailmassa, jossa jokainen mies kantaa hintalippuansa, voitte te joko mennä ja tulla tuntemattomana, näkymättömänä, kuin omistaisitte Gygesin sormuksen… taikka voitte valita oman hintalippunne, sen mistä parhaiten pidätte, ymmärrättekö? Ymmärrättekö sen loistavan aarteen, jota te edustatte taiteilijalle… itsellenne, jos tahdotte? Neitseellinen elämä, uuden uutukainen elämä! Teidän elämänne on rahaa, jota teillä on oikeus muovailla niinkuin mielenne tekee, mielikuvituksenne oikkujen ja järkenne neuvojen mukaan."
Nuori mies teki väsymystä ilmaisevan liikkeen.
"Voi, mitä tekisin minä sillä aarteella? Mitä olen sillä tähän asti tehnyt? En mitään!"
"Antakaa se minulle."
"Mitä te voitte sillä tehdä?"
"Kaikkea. Jos te ette ole taiteilija, niin minä olen, ja innostunut taiteilija, ehtymätön, lannistumaton, uhkuileva. Ellei teillä ole Prometeuksen tulta, niin minulla on. Missä te sorruitte, minä menestyn. Antakaa minulle elämänne."
"Sanoja, lupauksia!" huudahti nuori mies, jonka piirteet alkoivat kiihkosta tulistua. "Tyhjiä unelmia! Minä tunnen oman arvottomuuteni. Tunnen raukkamaisuuteni, apeuteni, tyhjään päättyvät ponnisteluni, kaiken viheliäisyyteni. Alottaakseni elämää uudestaan tarvitsisin tahtoa, jota minulla ei ole…"
"Minullapa on."
"Ystäviä…"
"Niitä saatte."
"Varoja…"
"Minä annan teille varoja… ja millaisia varoja! Teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne kuin ammentelisitte taikakirstusta."
"Mutta kuka olette te?" huudahti nuori mies rajusti.
"Muille ruhtinas Sernine… Teille… mitä sillä väliä? Minä olen enemmän kuin ruhtinas, enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari…"
"Kuka te olette?… Kuka te olette?" änkytti Baupré.
"Olen Mestari… joka tahtoo ja voipi… joka toimii… Ei ole rajoja tahdolleni, ei sulkuja vallalleni. Olen rikkaampi kuin maailman rikkain mies, sillä hänen omaisuutensa kuuluu minulle… Olen voimakkaampi kuin mahtavimmat, sillä heidän mahtinsa on minun käytettävissäni."
Hän otti runoilijan pään taaskin käsiensä väliin ja katseli häntä syvälle silmiin:
"Olkaa tekin rikas… olkaa mahtava… Minä tarjoan teille onnea… ja elämän iloa… ja runoilijarauhaa… ja mainetta ja kunniaa myöskin… Otatteko vastaan?"
"Kyllä… kyllä…" kuiskasi Gérard huikaistuneena ja yllätettynä.
"Mitä on minun tehtävä?"
"Ei mitään."
"Mutta…"
"Ei mitään, sanon. Suunnitelmieni koko rakennelma nojautuu teihin, mutta te ette ole niissä mukana. Teillä ei ole mitään toimivaa osaa näyteltävänä. Te olette toistaiseksi vain äänetön näyttelijä, tahi ette edes sitäkään, vaan pelkkä noppa vain, jota minä siirtelen laudalla."
"Mitä tekisin?"
"Ette mitään. Sepitelkää runoja. Eläkää miten mielitte. Te saatte rahoja. Te saatte nauttia elämästä. Minä en edes vaivaa päätäni teidän tähtenne. Sanon vielä kerran, te ette näyttele mitään osaa yrityksessäni."
"Ja kuka olisin?"
Sernine ojensi kätensä ja viittasi viereiseen huoneeseen.
"Te otatte tuon miehen sijan. Te olette se mies!"
Gérard värisi kammosta ja inhosta.
"Ei, ei! Hän on kuollut! Ja toisekseen… se on rikos! Ei; minä tahdon uuden elämän, minulle tehdyn, minulle ajatellun, tahdon tuntemattoman nimen…"
"Se mies, sanon!" huusi Sernine tarmokkaisuudessaan ja käskeväisyydessään vastustamattomana. "Teidän tulee olla se mies eikä kukaan muu! Se mies, koska hänen tulevaisuutensa, jonka hänkin hupsuna hurvitteli, on loistava, koska hänen nimensä on mainehikas ja koska hän luovuttaa teille kolminkertaisesti kunnioitettavana perintönä arvoa ja mahtia."
"Se on rikos!" voihki Baupré horjuen.
"Teidän tulee olla se mies!" puhui Sernine säkenöitsevän kiivaasti. "Teidän tulee olla se mies! Muussa tapauksessa teistä tulee jälleen Baupré; ja Baupréhen on minulla elämän ja kuoleman oikeus. Valitkaa!"
Hän sieppasi revolverinsa, viritti hanan ja tähtäsi nuorta miestä.
"Valitkaa!" kertasi hän.
Hänen kasvojensa ilme oli heltymätön. Gérard oli säikähdyksissään ja vaipui vuoteelleen, nyyhkien:
"Minä haluan elää!"
"Haluatteko sitä vakaasti, puuttumattomasti?"
"Haluan! Tuhatkertaisesti haluan! Yrittämäni kamaluuden jälkeen hirvittää minua kuolema. Mitä tahansa… mitä tahansa mieluummin kuin kuolema!… Mitä tahansa… Mitä tahansa… kipua… nälkää… sairautta… kidutusta, häpeätä suurintakin… rikostakin, jos on tarvis… vaan ei kuolemaa!"
Hän värisi tuskassaan ja kuumeessaan kuin olisi suuri vihollinen vielä vaanimassa hänen ympärillään ja kuin olisi hän tuntenut itsensä voimattomaksi sen kourista pelastumaan. Ruhtinas ponnisti kaksin verroin ja haasteli kimmoisella äänellä, pidellen häntä allansa kuin otusta:
"En pyydä teiltä mitään mahdotonta, en mitään väärää… Jos siinä on mitään, niin vastuu on minun… Ei; ei mitään rikosta… enintään hiukan kipua… Vertanne täytyy hiukan vuotaa. Mutta mitä merkitsee se kuoleman kauhuun verraten?"
"Kipu on minulle yhdentekevää."
"Siispä tässä ja nyt!" huusi Sernine. "Tässä ja nyt! Kymmenen sekuntia kipua, ja siinä kaikki… Kymmenen sekuntia… niin toinen elämä on teidän…"
Hän oli temmannut nuorta miestä uumilta ja pakottanut hänet istuutumaan tuolille; nyt hän piteli hänen vasenta kättänsä pöydällä, kaikki viisi sormea harillaan. Hän vetäisi nopeasti taskustaan veitsen, painoi sen terää pikkusormea vasten, ensimäisen ja toisen niveleen välillä, ja käski:
"Iskekää! Iskekää oma lyöntinne! Yksi nyrkin isku, ja siinä kaikki!"
Hän oli tarttunut Gérardin oikeaan käteen ja koetti saada sitä vasarana mäjäyttämään toista.
Gérard vääntelihe ja rimpuili, kauhistuksen runtomana. Hän ymmärsi.
"En mitenkään!" kangerteli hänen kielensä. "En mitenkään!"
"Iskekää! Yksi lyönti vain, ja sillä tehty! Yksi lyönti, niin te olette kuin tuo mies. Yksikään ei voi tuntea teitä toiseksi."
"Sanokaa minulle hänen nimensä…"
"Iskekää ensin!"
"En mitenkään! Voi, tätä kidutusta… minä rukoilen teitä… kohtsiltään…"
"Nyt… minä vaadin, teidän täytyy!"
"Ei, ei; minä en voi sitä tehdä."
"Iskekää, hupelo! Se merkitsee onnea, mainetta, rakkautta…"
Gérard nosti äkillisellä tempaisulla nyrkkinsä.
"Rakkautta", hän sanoi, "niin; sen vuoksi kyllä."
"Te rakastatte ja teitä rakastetaan", sanoi Sernine. "Kihlattunne odottaa teitä. Olen valinnut hänet itse. Hän on puhtoisista puhtain, viehkeistä viehkein. Mutta teidän täytyy voittaa hänet itsellenne. Iskekää!"
Nuorukaisen käsivarsi jäykistyi ratkaisevaan iskuun, mutta itsensäsäilyttämisen vaisto oli hänelle liian voimakas. Hänen ruumistansa tempoi yli-inhimillinen ponnistus. Hän riistäytyi äkkiä Serninen käsistä ja pakeni.
Hän säntäsi kuin mielipuoli toiseen huoneeseen. Kauhun kiljahdus pääsi häneltä hänen havaitessansa kaamean näyn; hän syöksi takaisin ja vaipui Serninen eteen, pöydän viereen.
"Iskekää!" sanoi ruhtinas, taas levittäen hänen sormensa ja asettaen kohdalleen veitsen terän.
Teko tapahtui koneellisesti. Elottomasti, harhailevin silmin ja verettömin kasvoin, nuori mies kohotti nyrkkinsä ja iski.
"Oih!" huudahti hän kivusta voihkaisten.
Pieni lihanpalanen irtausi pikkusormesta. Verta vuoti. Kolmannen kerran pyörtyi Gérard.
Sernine katseli häntä sekunnin tai pari ja virkkoi suopeasti:
"Nuori mies poloinen… No, minä palkitsen sinua teostasi… ja satakertaisesti. Minä maksan aina runsaasti."
Hän meni alikertaan ja tapasi lääkärin odottelemassa.
"Se on tehty! Menkää te sinne ylös ja tehkää hänen oikeaan poskeensa samanlainen pikku naarmu kuin Pierre Leducin. Naarmujen täytyy olla ihan yhtäläiset. Minä tulen noutamaan teitä tunnin kuluttua."
"Minne olette lähdössä?"
"Hengittämään ilmaa. Kaipaan sitä."
Ulos päästyänsä hän hengähti syvään ja sytytti toisen savukkeen.
"Hyvä päivän työ", mutisi hän. "Hiukan liiaksi monipuolinen, hiukan väsyttävä, mutta hedelmällinen, tosiaan hedelmällinen. Olen Dolores Kesselbachin ystävä. Olen Genevièven ystävä. Olen valmistanut uuden Pierre Leducin, varsin välttävän ja kokonaan minun käytettävissäni olevan. Lopuksi olen löytänyt Genevièvelle puolison sitä lajia, jota ei ole tusinakaupalla tarjolla. Nyt on tehtäväni suoritettu. Minun on vain korjattava ponnistusteni sato. Nyt on sinun vuorosi työskennellä, Lenormand. Minä puolestani olen valmis." Ja hän lisäsi, ajatellen säälittävää silvottua nuorukaista, jonka hän oli huikaissut lupauksillaan: "Mutta – se 'mutta' tässä on, että minulla ei ole hämärintäkään käsitystä siitä, kuka oli tämä Pierre Leduc, jonka sijan olen jalomielisesti luovuttanut tuolle nuorelle miehelle. Ja se on hyvin harmillista. Sillä lopultakaan ei ole mikään todistamassa minulle, että Pierre Leduc ei ollut silavasaksan poika!"
V.
Hra Lenormand työssä
Toukokuun 31. p:n aamuna muistuttivat kaikki sanomalehdet lukijoilleen, että Lupin hra Lenormandille osottamassaan kirjeessä oli siksi päiväksi julistanut sanansaattaja Jérômen ja muiden apuriensa pakoonpääsyn. Ja muuan niistä teki silloisesta asemasta selkoa hyvin luontevasti:
'Palace-hotellin hirveä verilöyly tapahtui jo huhtikuun 17. p:nä.
Mitä on sittemmin saatu ilmi? Ei mitään.
Oli kolme johtolankaa: savukekotelo, nimikirjaimet L. ja M. ja hotellin konttoriin jätetty vaatemytty. Mihin on näitä johtolankoja käytetty? Ei mihinkään. Poliisiviranomaiset kuuluvat epäilevän erästä matkustajaa, jonka asunto oli ensimäisessä huonekerrassa ja joka katosi arveluttavalla tavalla. Ovatko he löytäneet hänet? Ovatko he saaneet selville, kuka hän oli? Eivät. Murhenäytelmä pysyy sen vuoksi yhtä salaperäisenä kuin alussakin, hämärä yhtä läpitunkemattomana. Kaiken hyvän lisäksi kuulemme, että poliisiprefektin ja hänen alaisensa hra Lenormandin välillä vallitsee erimielisyyttä ja että jälkimäinen, huomatessaan pääministerin häntä vähemmän pontevasti kannattavan, todella jo useampia päiviä takaperin jätti eronhakemuksensa. Saamiemme tietojen mukaan on Kesselbach-jutun johto nykyään uskottu etsivän osaston apulaispäällikölle hra Weberille, joka on hra Lenormandin henkilökohtainen vihamies. Sanalla sanoen on kurittomuus ja sekaannus vallalla Lupinia vastaan, jolla on puolellaan järjestelmällisyys, tarmo ja vakaa tahto.
Minkä johtopäätöksen teemme näistä tosiseikoista? Lyhyesti tämän: Lupin vapauttaa neljä apuriansa tänään, toukokuun 31. p:nä, ennustuksensa mukaisesti.'
Tätä johtopäätöstä säestivät kaikki muut sanomalehdet, ja samaan tulokseen oli suuri yleisökin tullut. Ja meidän täytyy uskoa, ettei uhkausta pidetty merkityksettömänä korkeissakaan piireissä, sillä poliisiprefekti ja – Lenormandin poissaollessa, hänet kun oli ilmotettu sairaaksi – etsivän osaston apulaispäällikkö Weber olivat ryhtyneet mitä ankarimpiin varokeinoihin sekä Oikeuspalatsissa että Santé-vankilassa, missä vankeja säilytettiin.
He eivät tosin kehdanneet siksi päiväksi keskeyttää hra Formierien johtamia jokapäiväisiä kuulusteluja, mutta vankilasta palatsiin asti vartioitsi katuja poliisivoimien armeija.
Kaikkien sanomattomaksi hämmästykseksi kului toukokuun 31. päivä eikä uhattua karkaamista tapahtunut.
Eräs seikka tapahtui. Suunnitelmaa yritettiin panna toimeen, kuten osotti raitiovaunujen, automobilien ja kuormavankkurien kasautuminen vankivaunujen käyttämälle tolalle ja vankivaunujen yhden pyörän selittämätön irtautuminen. Mutta yritys jäi siihen.
Seuraavana päivänä, lauvantaina, levisi Oikeuspalatsissa ja sanomalehtitoimistossa uskomaton huhu: Marco ja hänen ystävänsä olivat kadonneet.
Oliko se mahdollista? Vaikka lisälehtiä julkaistiin uutisen vahvistamiseksi, niin kieltäysivät ihmiset sitä uskomasta. Mutta kello kuusi teki sen viralliseksi "Nouvelles du Soir "-iltalehdessä julkaistu artikkeli.
'Me olemme saaneet seuraavan kirjelmän jonka alla on Arsène Lupinin nimi. Siihen kiinnitetty erityinen leima, joka on Lupinin äskettäin sanomalehdistölle lähettämän kiertokirjeen mukainen, takaa asiakirjan alkuperäisyyden:
Nouvelles du Soirin toimittajalle.
Hra toimittaja: – Hyväntahtoisesti julkaiskaa anteeksipyyntöni yleisölle siitä, etten pitänyt sanaani eilen. Viimeisessä hetkessä oivalsin, ettei minun sopinut vapauttaa ystäviäni perjantaina, paastopäivänä. En pitänyt oikeana ottaa sitä vastuuta itselleni.
Minun täytyy myöskin pyytää anteeksi sitä, etten tällä kertaa tavanmukaisella suoruudellani selitä, kuinka tämä pikku tapaus järjestyi. Menetelmäni oli niin yksinkertainen ja mutkaton, että sen julkaiseminen saattaisi kannustaa jokaista rikollista toimintaan. Kuinka ihmeissään ihmiset ovatkaan silloin kun minä olen vapaa puhumaan! Siinäkö kaikki? kysytään minulta. Siinä kaikki, mutta sekin oli ajateltava.
Suurimmalla kunnioituksella
Arsène Lupin.'
Tuntia myöhemmin ilmotettiin Lenormandille puhelimella, että Valenglay, pääministeri, halusi tavata häntä sisäasiain ministeriössä.
* * * * *
"Kuinka terveen näköinen olettekaan, Lenormand! Ja minä kun luulin teidän makaavan sairaana vuoteellanne!"
"En ole sairas, hra presidentti."
"Te siis kyräilitte kammiossanne! Mutta te olettekin aina ollut yrmeäluontoinen."
"Yrmeän luonteeni tunnustan, hra presidentti, mutta en kyräilyä."
"Mutta te pysytte kotonanne! Ja Lupin käyttää sitä hyväkseen, vapauttaen ystävänsä!"
"Miten saatoin minä häntä pysähdyttää?"
"Miten? Mutta olihan Lupinin temppu mitä luonnollisin. Tavallisen menetelmänsä mukaisesti hän ilmotti pakopäivän ennakolta; jokainen luotti ilmotukseen; näennäinen yritys suunniteltiin; karkaamista ei tapahtunut; ja seuraavana päivänä, kun kukaan ei aavista mitään – hiu! – linnut lähtevät lentoon."
"Hra presidentti", sanoi etsivän osaston päällikkö juhlallisesti, "Lupinilla on käytettävissään niin erinomaiset apuneuvot, ettei meillä ole kykyä ehkäistä hänen päätöksiensä täytäntöönpanoa. Pako oli matemaattisen varma. Minä pidin parempana siirtää pelini toiseen käteen – ja jättää naurun muiden kestettäväksi."
Valenglay hykähteli.
"On totta, että poliisiprefektillä ja hra Weberilla ei voi tällä hetkellä olla hauskaa. Mutta lopultakin, voitteko selittää minulle, hra Lenormand —"
"Me tiedämme ainoastaan, hra presidentti, että pako tapahtui Oikeuspalatsista. Vangit tuotiin vankivaunuissa ja vietiin hra Formierien huoneeseen. He lähtivät hra Formerien huoneesta, mutta he eivät lähteneet Oikeuspalatsista. Eikä kuitenkaan kukaan tiedä, minne he joutuivat."
"Se on kerrassaan hämmästyttävää."
"Kerrassaan hämmästyttävää."
"Ja eikö ole mitään muuta saatu ilmi?"
"On. Tutkijatuomarien huoneisiin johtavaan sisempään käytävään oli ahtautunut ennen kuulumaton paljous vankeja, vartijoita, asianajajia ja ovenvartijoita; ja huomattiin, että kaikki nämä olivat saaneet väärennettyjä käskyjä saapua samalla hetkellä. Toiselta puolen ei yksikään niistä tutkintotuomareista, jotka muka olivat kutsuneet heidät, istunut huoneessaan sinä päivänä, sillä he olivat saaneet yleisen syyttäjän virastosta väärennettyjä määräyksiä, joilla heidät lähetettiin joka haaralle Parisia ja ympäristöihin."
"Siinäkö kaikki?"
"Ei. Kahden kunnalliskaartilaisen nähtiin naisen keralla astuvan Oikeuspalatsin pihan poikki. Ulkopuolella odottivat heitä ajurin vaunut ja kaikki kolme astuivat niihin."
"Ja mikä on teidän mielipiteenne, Lenormand?"
"Minun nähdäkseni pääsi tämä pako onnistumaan ainoastaan erikoisten olosuhteitten ansiosta ja niin omituisten tapausyhtymäin kautta, ettei voi olla varmasti uskomatta mitä aavistamattomimpia apulaisia osallisiksi hankkeeseen. Lupinilla muuten onkin Oikeuspalatsissa välejä, jotka eksyttävät kaikki laskelmamme. Hänellä on asiamiehiä ministeriössänne. Hänellä on asiamiehiä minun ympärilläni. Se on pelottava järjestö – tuhat kertaa taitavampi, uskaliaampi, monipuolisempi ja toimeliaampi etsivä osasto kuin minun määrättävänäni oleva."
"Ja te siedätte tätä, Lenormand?"
"En siedä, en."
"Miksi siis tämä velttous? Mitä olette tehnyt Lupinia vastaan?"
"Olen valmistautunut taistelua varten."
"Niinpä vain! Ja teidän valmistautuessanne hän oli täydessä toiminnassa."
"Niin minäkin."
"Ja tiedättekö mitään?"
"Tiedän aika paljon."
"Mitä? Puhukaa!"
Sauvaansa nojaten teki Lenormand pienen, mietiskelevän kävelyn tilavassa huoneessa. Sitte hän istuutui vastapäätä Valenglayta ja puheli painokkaasti:
"Hra presidentti, minulla on kolme valttia kädessäni. Ensinnäkin tiedän millä nimellä Arsène Lupin tällähaavaa piiloitteleikse, nimen jota hän käytti asuessaan Boulevard Hausmannin varrella, vastaanottaen joka päivä apulaisiansa, järjestellen ja ohjaillen joukkoansa."
"Mutta miksi, taivaan nimessä, ette vangitse häntä?"
"Tuo ruhtinas – nimittäkäämme häntä ruhtinas Pyryksi – on kadonnut.
Hän on ulkomailla muissa asioissa."
"Ja jollei hän palaakaan?"
"Hänen asemansa, se tapa jolla hän on käynyt käsiksi Kesselbach-juttuun, tekevät välttämättömäksi hänen paluunsa, ja samalla nimellä."
"Kuitenkin…"
"Hra presidentti, minä tulen toiseen valttiini. Olen vihdoinkin jälleen löytänyt Pierre Leducin."
"Joutavia!"
"Olenpa. Ennen katoamistansa sijoitti Lupin hänet erääseen huvilaan Parisin lähistöllä."
"Hiisi vieköön! Mutta mistä te tiesitte?"
"Oh, helposti! Lupin on asettanut kaksi apulaistansa Pierre Leducin seuraan, vartioitsemaan ja suojelemaan häntä. No, nämä apulaiset ovatkin omia salapoliisejani – — kaksi veljestä, joita minä käytän mitä salaisimmin ja jotka ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa luovuttavat hänet käsiini."
"Hyvin tehty kerrassaan! Joten siis…"
"Joten siis, koska Pierre Leduc, voimme sanoa, on keskus, johon kaikkien kuuluisaa Kesselbach-salaisuutta penkovien ponnistukset kohdistuvat, minä ennemmin tai myöhemmin sieppaan kiinni ensiksikin tuon kolminkertaisen murhan tekijän. Tämä pahantekijähän tekeytyi hra Kesselbachiksi, jatkaakseen hänen loistavaa suunnitelmaansa, jonka suorittamiseen hra Kesselbachin tarvitsi löytää Pierre Leduc. Toiseksi pääsen siten käsiksi Arsène Lupiniin, koska Arsène Lupinilla on samat aikeet."
"Erinomaista! Pierre Leduc on syötti, jonka heitätte viholliselle."
"Ja kala tärppii jo, hra presidentti. Olen juuri saanut sanan, että epäiltävän henkilön nähtiin äskettäin kuljeskelevan sen pikku huvilan ympärillä, jossa Pierre Leduc asuu käskyläisteni suojelemana. Minä lähden paikalle neljän tunnin kuluttua."
"Entäs kolmas valtti, Lenormand?"
"Hra presidentti, eilen saapui Rudolf Kesselbachille osotettu kirje, jonka minä sieppasin…"
"Sieppasitte, hä? Te edistytte!"
"Niin; sieppasin. Tässä se on. Se on päivätty kaksi kuukautta takaperin. Kuoressa on Kapkaupungin postileima ja sisältö kuuluu:
"'Hyvä Rudolf: – Minä tulen Parisiin kesäkuun 1. p:nä ja ihan yhtä surkeassa pinteessä, kuin sinun tullessasi avukseni. Mutta minulla on suuria toiveita siitä Pierre Leducin asiasta, josta sinulle kerroin. Onpa se ihmeellinen juttu! Oletko löytänyt tarkottamani miehen? Miten pitkällä olemme? Olen kovin kiihkeä tietämään.'
"Alla on nimenä 'Steinweg'. Kesäkuun 1. päivä", pitkitti Lenormand, "on tänään. Olen määrännyt erään poliisitarkastajani etsimään minulle tämän Steinwegin. En epäile hänen onnistumistansa."
"Enkä minä; en vähääkään!" huudahti Valenglay nousten tuoliltaan. "Ja minä pyydän teiltä kaikin tavoin anteeksi, hyvä Lenormand, ja teen nöyrän tunnustukseni: Olin vähällä antaa teidän mennä menojanne… kerrassaan ja ainiaaksi! Huomenna odotin luokseni poliisiprefektiä ja hra Weberiä."
"Sen tiesin, hra presidentti."
"Mahdotonta!"
"Olisinko muutoin paljastellut puuhiani? Nyt näette taistelusuunnitelmani. Toiselta puolen virittelen ansoja, joihin murhaaja aikanaan tarttuu. Pierre Leduc tai Steinweg luovuttaa hänet käsiini. Toiselta puolen olen Arsène Lupinin kintereillä. Kaksi hänen asiamiestänsä on minun palveluksessani ja hän pitää heitä uskollisimpina auttajinansa. Tämän lisäksi hän työskentelee minun puolestani, sillä hän vainoaa kolminkertaisen rikoksen tekijää kuten minäkin. Hän vain kuvittelee lyövänsä minulle sumua silmiin, kun päin vastoin minä eksytän häntä. Minä siis onnistun, mutta yhdellä ehdolla…"
"Mikä se on?"
"Että minulle annetaan vapaa valtuus toimia hetken tarpeen mukaan, piittaamatta yleisöstä, joka käypi kärsimättömäksi, tai esimiehistäni, jotka juonittelevat minua vastaan."
"Siihen suostun."
"Siinä tapauksessa, hra presidentti, olen muutaman päivän kuluttua voittaja… tahi vainaja."
* * * * *
Saint-Cloudissa. Pieni ylängön korokkeella sijaitseva huvila, vähän käytetyn tien varrella.
Kello yksitoista illalla. Lenormand oli jättänyt automobiilinsa Saint Cloudiin ja käveli varovasti tietä pitkin. Joku varjo lähestyi.
"Tekö siinä, Gourel?"
"Niin hra päällikkö."
"Kerroitteko Doudeville-veljeksille, että minä olin tulossa?"
"Kyllä: huoneenne on valmiina. Voitte mennä vuoteelle ja nukkua… elleivät yritä tänä yönä viedä pois Pierre Leducia, mikä ei minua ihmetyttäisi sen miehen käytöksestä päättäen, jonka Doudevillet näkivät."
He kävelivät puutarhan poikki, astuivat hiljaisesti taloon ja nousivat ensimäiseen huonekertaan. Veljekset Jean ja Jacques Doudeville olivat siellä.
"Eikö mitään uutisia ruhtinas Serninestä?" kysyi Lenormand.
"Ei, herra päällikkö."
"Miten jakselee Pierre Leduc?"
"Hän makailee kaiken päivää seljällään kamarissaan pohjakerrassa tai lojuu puutarhassa. Hän ei milloinkaan tule puhuttelemaan meitä."
"Onko hänen vointinsa parempi?"
"Paljoa parempi. Lepo on tehnyt hänessä tuntuvan muutoksen."
"Onko hän täydellisesti kiintynyt Lupiniin?"
"Ruhtinas Sernineen pikemmin, sillä hän ei aavista noita kahta samaksi mieheksi. Niin ainakin arvelen. Hänestä ei koskaan tiedä. Hän ei laisinkaan puhu. Oh, hän on kummallinen otus! Yksi ainoa henkilö pystyy häntä ilahuttamaan, saamaan hänet haastelemaan ja nauramaankin. Se on muuan nuori tyttö Garchesista, jolle ruhtinas Sernine esitteli hänet. Geneviève Ernemont on hänen nimensä. Hän on käynyt täällä jo kolmasti… kävi tänäänkin." Hän lisäsi leikillään: "Luulenpa että niiden kesken on hiukan kuhertelua käynnissä. Suhde on sama kuin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Serninen ja rouva Kesselbachin. Näyttää siltä, että tuo Lupin vietävä mielistelee rouvaa!"
Lenormand ei vastannut. Mutta oli ilmeistä, että hänen muistinsa komeroihin juuttuivat kaikki nämä yksityisseikat, joille hän näköjään ei antanut mitään merkitystä. Hän sytytti sikaarin, pureskeli sitä polttelematta; sytytti sen jälleen ja viskasi pois. Hän teki vielä pari kolme kysymystä ja heittäysi sitte täysissä pukimissa vuoteelle.
"Jos mitä hyvänsä pienintäkin tapahtuu, niin herätettäköön minut. Jos ei, niin nukun aamuun asti. Vartiopaikoillenne kaikki."
Toiset poistuivat huoneesta. Kului tunti – kaksi tuntia.
Äkkiä tunsi Lenormand hiljaisen kosketuksen, ja Gourel sanoi hänelle:
"Nouskaa, hra päällikkö; ne ovat avanneet veräjän."
"Yksi mies vai kaksi?"
"Minä näen ainoastaan yhden… kuu sukelsi juuri silloin näkyviin… hän kyyristyi pensas-aidan suojaan."
"Entä veljekset Doudeville?"
"Minä lähetin heidät ulos takaovesta. He katkaisevat aikanaan hänen paluunsa."
Gourel otti Lenormandia kädestä, talutti hänet alas portaita ja sitten pieneen pimeään kamariin.
"Älkää hievahtako, hra päällikkö; olemme Pierre Leducin pukuhuoneessa. Minä availen sen komeron ovea, jossa hänen vuoteensa on. Ei hätää… hän on unilääkkeekseen ottanut veronalia, kuten joka ilta… Mikään ei voi herättää häntä. Tulkaa tänne päin… Hei, se on hyvä piilopaikka! Nämä ovat hänen vuoteensa kaihtimet… täältä voitte nähdä ikkunan sekä sen ja vuoteen välissä olevan puolen huonetta."
Ikkunanpuolisko oli selki seljällään ja päästi häämyistä valoa, joka kirkastui hyvin selväksi, kun kuu puhkesi esille pilvihuntunsa läpi. Nuo kaksi miestä eivät siirtäneet katsettansa tyhjistä ikkunanpuitteista, varmoina siitä että heidän odottamansa tapaus läheni siltä taholta.
Keveätä narinaa.
"Hän kapuaa ylös kukkasäleikköä!" kuiskasi Gourel.
"Onko se korkea?"
"Noin kuusi jalkaa."
Narina kävi selvemmäksi.
"Menkää, Gourel", mutisi Lenormand. "Hakekaa Doudevillet, tuokaa heidät takaisin seinustalle ja sulkekaa tie jokaiselta, joka yrittää päästä täältä alas."
Gourel läksi. Samassa ilmestyi ikkunan tasalle pää. Sitte heilahti jalka ulokkeen kaiteen sisäpuolelle. Lenormand näki lyhyenlännän hentorakenteisen miehen, tummiin vaatteisiin puetun ja ilman hattua.
Mies kääntyi ja tuijotteli ulokkeen yli nojautuen tuokion ajan, kuin varmistuakseen siitä, ettei häntä uhannut mikään vaara. Sitte hän kyyristyi alas ja asettui pitkin pituuttaan lattialle makaamaan. Hän näytti liikahtamattomalta. Mutta pian erotti Lenormand, että vielä mustempi varjo, jonka hän sai ympäristöä vastaan syntymään, oli tulossa eteenpäin, likemmä.
Se saavutti vuoteen.
Lenormand oli kuulevinaan miehen hengityksen.
Pierre Leduc huokasi syvään ja käänsi kylkeänsä.
Taas hiljaisuus…
Mies oli huomaamattomin liikkein hiipinyt pitkin vuodetta ja hänen tumma hahmonsa kuvastui nyt lattialle asti riippuvien hurstien valkealle taustalle.
Lenormand olisi käsivartensa ojentamalla voinut koskettaa häntä. Hän erotti jo selvästi nukkujan huohotuksen keralla vuorottelevan hengityksen.
Äkkiä välähti valon leimahdus. Mies oli painaltanut sähköheijastajan nastaa, ja Pierre Leducin kasvoille sattui kirkas hohde, mutta mies pysyi varjossa, niin että Lenormand ei voinut erottaa hänen kasvonpiirteitään.
Hän näki vain jotakin valojuovassa välkkyvää ja vavahti. Se oli veitsen terä, ja tuo enemmän tikaria kuin väkipuukkoa muistuttava ohut, suippeneva veitsi näytti hänestä samalta aseelta, jonka hän oli löytänyt Kesselbachin sihteerin Chapmanin ruumiin vierestä.
Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa hillitäkseen itseään hyökkäämästä miehen kimppuun. Hän tahtoi ensin tietää, mitä mies oli tullut tekemään.
Käsi kohosi. Aikoiko hän iskeä? Lenormand arvioitsi välimatkaa, ehkäistäkseen iskun… Mutta ei; se ei ollut murhaava liikahdus, vaan varokeino. Käsi iskisi ainoastaan jos Pierre Leduc liikahtelisi tai yrittäisi huutaa. Ja mies kumartui nukkujan yli kuin tarkastellen jotakin.
"Oikeata poskea", ajatteli Lenormand, "oikean posken arpea… Hän tahtoo varmistua siitä, että nukkuja todellakin on Pierre Leduc."
Mies oli kääntynyt hiukan toiselle sivulle, niin että ainoastaan hänen hartiansa olivat näkyvissä. Mutta hänen vaatteensa, hänen päällystakkansa olivat niin lähellä, että ne kihnasivat kaihtimia, joiden takana Lenormand piileskeli.
"Liikahduskin vain hänen taholtaan", ajatteli etsivän osaston päällikkö, "hälyytyksen sävähdys minussa, niin käyn hänen kimppuunsa!"
Mutta mies ei hievahtanut, kokonaan syventyneenä tarkasteluunsa. Vihdoin hän siirsi tikarin siihen käteensä, joka piteli lyhtyä, ja nosti hurstia, ensimältä tuskin ollenkaan, sitte hiukan enemmän, kunnes nukkuvan vasen käsivarsi paljastui ja käsi oli näkyvissä. Lyhdyn valovirta kohdistui käteen. Sormet olivat harillaan. Pikkusormi oli toisen niveleen vierestä katkaistu.
Taas liikahti Pierre Leduc. Valo sammui heti, ja mies jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, hievahtamattomana, suorana. Päättäisikö hän iskeä?
Pitkä, hyvin pitkä äänettömyys! Äkkiä Lenormand näki tai pikemmin oli näkevinänsä käsivarren kohoavan. Hän liikahti vaistomaisesti, ojentaen kätensä nukkujan yli. Tällöin hän tuli tölmänneeksi mieheen.
Kumea huudahdus. Mies huiteli ilmaa, puolustausi umpimähkään ja hyökkäsi ikkunaa kohti. Mutta Lenormand oli syöksähtänyt häneen käsiksi ja kietaissut käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.
Hän tunsi toisen heti mukautuvan ja heikompana, Lenormandin syleilyssä voimattomana, koettavan välttää painiskelua ja livahtaa hänen käsiensä lomitse pakoon. Kaikki voimansa ponnistaen litisti Lenormand hänet rintaansa vasten, taivutti hänet kaksin kerroin ja oikaisi hänet seljälleen lattialle.
"Hei, olen saanut hänet, olen saanut hänet!" jupisi hän voitonriemuisesti.
Ja hän tunsi sanomatonta riemua siitä, että oli vastustamattomalla kouraisullaan kytkenyt tuon kammottavan pahantekijän. Hän tunsi hätyytetyn elävän ja vavahtelevan, raivoissaan ja hurjistuneena, molempien huohotus yhteen seonneena.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Kuka sinä olet?… Minä panen sinut puhumaan…"
Ja hän rutisti vihollisen ruumista vielä tiukemmin, sillä hänestä tuntui kuin olisi se kutistumassa hänen käsissään, katoamassa. Hän kouraisi lujemmin… ja lujemmin… Ja äkkiä hän värisi kiireestä kantapäähän. Hän oli tuntenut, tunsi vieläkin, pienoisen pistoksen kurkussaan… Tuskaantuneena hän kouraisi vielä tiukemmin; kipu yltyi! Ja hän huomasi, että miehen oli onnistunut vääntää toinen käsivartensa ympäri, pujottaa kätensä rinnalleen ja kohottaa tikarinsa pystyyn. Käsi ei tosin pystynyt liikahtamaan, mutta mitä tiukemmaksi Lenormand lujensi otettaan, sitä syvemmälle tunkeusi tikarin kärki leuan alle.
Hän nykäisi päätänsä hiukan taaksepäin, karttaaksensa kärkeä; kärki seurasi liikahdusta ja haava laajeni.
Äkkiä hän päästi irti ja ponnahti taaksepäin. Sitte hän taas heti yritti käydä kiinni. Se oli myöhäistä. Mies heitti jalkansa ikkunalaudan poikitse ja hyppäsi.
"Pidä varasi, Gourel!" huusi Lenormand, tietäen Gourelin olevan siellä valmiina sieppaamassa pakolaisen kiinni.
Hän ojentui katsomaan ulos.
Sora rauskahteli… varjo vilahti kahden puun välitse, veräjä paiskautui kiinni… Eikä mitään muuta ääntä… ei mitään estelyä…
"Helmi on vielä ihan kirkas", huomautti Lenormand, "joten se ei ole voinut olla täällä kauvan. Gertrude kulki tätä tietä, Gourel."
Gourel alkoi ruhjoa isoa tyhjien viinitynnyrien, hetkuvien pöytäramujen ja rikkinäisten tuolien röykkiötä.
"Te haaskaatte aikaanne, Gourel", sanoi Lenormand. "Jos siitä tie kävisi, niin miten olisi hänellä aikaa ensinnäkin siirtää kaikki tuo kama paikoiltaan ja sitte kasata se jälleen taaksensa? Katsokaahan, tässä on ränstynyt luukku, jolla ei ole mitään syytä olla kiinnitettynä seinään tuolla naulalla. Vetäkäähän se irti."
Gourel teki työtä käskettyä. Luukun takana oli seinässä ontelo.
Lyhdyn valossa he näkivät maanalaisen käytävän johtavan alaspäin.
"Olin oikeassa", puheli Lenormand. "Kulkutie on äskettäin valmistettu. Näkee heti, että se on hätiköittyä työtä eikä aijottua kestämään pitempää aikaa. Kaksi lankkua pikku välimatkojen päässä ristikkäin ja poikkihirsi katonkannattimena, siinä koko laitos. Se kestää minkä kestää – kaikessa tapauksessa kelvatakseen tarkotukseensa, nimittäin: ollakseen Gertruden ja hänen liittolaistensa lymytienä… ja sitte jonakuna päivänä, jonakuna pian koituvana päivänä, tehdäkseen mahdolliseksi rouva Kesselbachin poisviennin eli oikeammin hänen täydellisen, käsittämättömän katoamisensa."
He etenivät varovasti, kartellen koskemasta muutamiin orsiin, jotka eivät näyttäneet kovinkaan turvallisilta. Kävi ilmeiseksi, että tunneli oli paljoa pitempi kuin ne enintään viisikymmentä metriä, jotka erottivat rakennuksen puutarhamuurista. Sen täytyi siis päättyä melkoisen etäällä muurista, tiluksen reunassa kulkevan tien tuolla puolen.
"Emmehän ole kulkemassa Villeneuveen ja järvelle päin, vai mitä?" kysyi Gourel.
"Emme ollenkaan; aivan toisaanne", vastasi Lenormand.
Tunneli laskeusi loivasti viettäen. Tuli porras-askelma, sitte toinenkin, ja he kääntyivät oikealle. Samassa he tölmäsivät oveen, joka oli sovitettu huolellisesti sementillä laastittuihin lohkokivipuitteisiin. Lenormand työnsi sitä, ja se avautui.
"Malttakaas, Gourel", hän sanoi pysähtyen. "Olisi kenties viisaampaa kääntyä takaisin."
"Miksi?"
"Meidän täytyy muistaa, että Ribeira kaiketikin on ennakolta ottanut lukuun vaaran, ja olettaa, että hän on ryhtynyt varokeinoihin siltä varalta, että maanalainen käytävä tulisi ilmi. Nyt hän tietää meidän olevan jäljillään. Hän epäilemättä näki meidän saapuvan taloon. Mistä tiedän, ettei hän parhaillaan ole virittämässä loukkua meille?"
Hän tähysteli eteensä. Tunneli vietti taas ylöspäin ja sen sulki viiden tai kuuden metrin päässä toinen ovi.
"Mennään tuonne asti", hän esitti, "ja päätämme sitte."
Hän astui sisälle ovesta, kintereillään Gourel, jonka hän käski jättää ensimäisen oven auki, ja käveli toiselle ovelle, itsekseen päättäen olla menemättä pitemmälle. Mutta tämä toinen ovi oli teljetty.
"Ovi on salvassa", hän sanoi. "Me lähdemme melua tekemättä takaisin. Muistaen tunnelin aseman voimme määritellä mistä päin meidän on ulkona haettava toista päätä."
He peräytyivät siis ensimäiselle ovelle, mutta Gourel, joka käveli etumaisena, huudahti kummastuneena:
"Hei, se on kiinni…"
"Kuinka niin? Kun käskin teitä jättämään sen auki!"
"Minä jätin sen auki, hra päällikkö, mutta ovi lienee omasta painostaan sulkeutunut."
"Mahdotonta! Me olisimme kuulleet tärähdyksen."
"Silloin…"
"Silloin…" Hän astui ovelle. "Katsotaanpa… Avain kääntyy. Mutta toisella puolella tuntuu olevan salpa."
"Kuka on sen voinut vetää eteen?"
"Ne tietysti! Meidän selkämme takana. Kenties on niillä toinen tunneli tämän yläpuolella tai vieressä, tai ovat he odotelleet tyhjässä rakennuksessa. Satimeen ainakin olemme joutuneet."
Hän kiukustui lukkoon, työnsi veitsensä oven rakoon, yritti jos jotakin ja sanoi sitten väsähtäneenä:
"Ei ole mitään tehtävissä!"
"Mitä, herra päällikkö! Eikö mitään tehtävissä? Siinä tapauksessa olemme pinteessä!"
"Niinpä kyllä!" vastasi Lenormand.
He palasivat toiselle ovelle ja taaskin ensimäiselle. Molemmat olivat jyhkeitä, kovasta puusta tehtyjä, poikkipienoilla pöngitettyjä… kerrassaan mahdottomia murtaa.
"Me tarvitsisimme kirveen", haasteli etsivän osaston päällikkö, "tai edes jonkin tukevan kapineen… tai vaikkapa sellaisen veitsen, jolla voisimme yrittää kalvaa irti sitä kohtaa, jossa salpa luultavasti on… eikä meillä ole mitään."
Hän paiskautui estettä vastaan ikäänkuin olisi toivonut sen siirtyvän tieltä. Lopulta hän voimattomana, hävinneenä sanoi Gourelille:
"Kuulkaahan, me tuumiskelemme asiaa tunnin tai parin kuluttua… Minä olen väsyksissäni… nukahdan siunaaman ajan… vartioitkaa sen aikaa, ja jos ne tulevat hyökkäämään kimppuumme…"
"Voi, jos ne tulevat, niin olemme pelastetut, hra päällikkö!" huudahti Gourel, jonka mieltä olisi keventänyt taistelu vaikka millaista ylivoimaa vastaan.
Lenormand heittäysi pitkäkseen. Minuutin kuluttua hän oli unessa.
Herätessään hän oli muutamia sekunteja ymmällä, tajuttomana, ja hän kummasteli myöskin, mikä kipu häntä ahdisti.
"Gourel!" hän huusi. "Gourel hoi!"
Vastausta saamatta hän painoi lyhtynsä nastaa ja näki Gourelin vetelevän sikeätä unta vierellään.
"Mitä ihmettä voi tämä kipu olla?" ajatteli hän. "Tuskallisia vihlaisuja… Oh, niinpä tietenkin, minulla on nälkä, siinä koko juttu. Mikähän aika nyt lienee?"
Hänen kellonsa osotti kahtakymmentä minuuttia yli seitsemän, mutta samassa hän muistikin, ettei ollut vetänyt sitä. Gourelin kello oli seisahtunut sekin.
Gourel oli herännyt samojen sisällisten vaivojen johdosta, jotka saivat heidät ajattelemaan, että aamiais-aika oli jo kauvan sitten ohitse.
"Sääreni ovat ihan puutuneet", sanoi Gourel, "ja jalkani ovat kylmät kuin olisivat ne jääalustalla." Hän kumartui hieromaan niitä ja jatkoi: "Hei, jäätä se ei ole, mutta ne likoavat vedessä… Katsokaahan, hra päällikkö, lähellä ensimäistä ovea. Sitä on aika lammikko."
"Valunut läpitse", vastasi Lenormand. "No, menkää toiselle ovelle; voitte kuivailla itseänne…"
"Mutta mitä te teette, hra päällikkö?"
"Luuletteko, että aijon antaa haudata itseni elävältä? En, jos se minusta riippuu! En ole vielä siinä ijässä! Koska molemmat ovet on teljetty, niin koetetaanpa tunkeutua seinien läpi."
Yksitellen hän irrotteli kätensä korkeudelta kiviä, toivoen saavansa avatuksi ylöspäin maanpinnan tasalle viettävän haarakäytävän itselleen. Mutta työ oli pitkällistä ja tukalaa, sillä tässä osassa tunnelia oli kivet sementillä iskostettu toisiinsa, kuten hän huomasi.
"Hra päällikkö… hra päällikkö!" änkytti Gourel tukahtuneella äänellä, "te seisotte jalat vedessä."
"Joutavia… mutta niinpä tosiaan… No, sitä ei voida auttaa… Minä kuivaan ne auringossa…"
"Mutta ettekö näe?"
"Mitä?"
"Voi, se nousee, hra päällikkö, se – nousee…"
"Mikä nousee?"
"Vesi…"
Lenormand tunsi pintaansa karmivan. Hän älysi äkkiä. Vesi ei ollut satunnaista valumista, kuten hän oli ajatellut, vaan huolellisesti valmistettu tulva.
"Sitä roistoa!" ärähti hän. "Jos konsanaan saan hänet käsiini…"
Lenormand polvistui maahan ja mittasi millä vauhdilla vesi nousi. Ensimäisestä ovesta oli noin neljännes sen peitossa, ja vesi ulottui puolitiehen toista ovea kohti.
"Tiukkuminen on hidasta, mutta keskeytymätöntä", huomautti hän.
"Muutaman tunnin kuluttua se kohoaa päämme yli."
"Mutta tämä on kauheata", voihki Gourel.
Mitä oli tehtävä? Oli turha toivoa, että Ribeira armahtaisi heidät ulos. Turhaa oli myöskin odottaa, että nuo kolme poliisitarkastajaa, Hartog ja Doudeville-veljekset, pelastaisivat heidät, he kun eivät tunnelista mitään tienneet. Ei ollut siis mitään toivoa… ei muuta toivoa, kuin mahdoton ihme…
"No, no", sanoi Lenormand, "tämäpä lapsellista kerrassaan. Istu ja pala, tottahan jotakin keksitään! Näyttäkää minulle valoa, Gourel."
Litistyen toista ovea vastaan hän tutki sitä ylhäältä alas asti, joka nurkkaa. Kaiketikin piti tällä puolella olla salpa, kuten toisessakin. Hän löysi jättiläismoisen salvan. Hän irrotti ruuvit veitsensä terällä ja salpa heltisi hänen käteensä.
"Ja mitä nyt?" kysyi Gourel.
"Mitäkö nyt?" kertasi toinen. "Tämä salpahan on rautaa, jokseenkin pitkä ja hiukan teräväkin. Tosin se ei ole niin tehokas kuin kivikuokka, mutta parempi kuin ei mitään…"
Lausettaan lopettamatta hän tunki aseensa tunnelin seinään, hiukan sivulle sementtipatsaasta, joka kannatteli oven saranoita. Ensimäisen iskoskerroksen läpäistyään hän tapasi pehmeätä soraa.
"Työhön!" hän huudahti. "Tahdon kaivaa tämän patsaan taitse kolme tai neljä metriä pitkän käytävän, joka yhtyy tunneliin oven tuolla puolen ja päästää meidät vapauteen."
"Mutta se vaatii tuntikausia, hra päällikkö; ja sillävälin vesi nousee."
"Näyttäkää minulle valoa, Gourel."
"Kahdenkymmenen minuutin tai enintään puolen tunnin kuluttua se saapuu jalkoihimme."
Lenormand sai pian kaivetuksi siksi ison komeron, että siihen mahtui mies.
"Nyt on minun vuoroni, hra päällikkö", sanoi Gourel.
Vesi ulottui heille nyt nilkkoihin asti. Olisiko heillä aikaa lopettaa alottamansa työ?
Kahden tunnin kuluttua oli työstä ehkä kolme neljännestä tehtynä, mutta vettä oli jo polviin asti. Tunnin kuluttua se saavuttaisi aukon, jota he kaivoivat.
Gourelin täytyi herjetä työstä, nälän näännyttämänä. Hän ei enää liikahtanutkaan, vapisten tuskasta, tuntiessaan jäätävän veden verkalleen nielevän hänet.
Lenormand taasen uurasti uupumattomalla innolla. Hänen kätensä olivat veriset. Häntä huimasi ravinnon puute. Ilman riittämättömyys ahdisti hänen hengitystänsä; ja tuon tuostakin muistuttivat Gourelin huokaukset hänelle sitä kamalaa vaaraa, joka häntä aukon pohjalla uhkasi.
Mutta mikään ei voinut häntä lannistaa, sillä nyt hän taas tapasi vastassaan nuo sementillä iskostetut kivenlohkareet, jotka olivat käytävän seininä. Se oli vaikein taival, mutta loppu oli lähellä.
"Se nousee", huudahteli Gourel käheästi. "Nousee!"
Lenormand kannusti ponnistuksensa kaksinkertaisiksi. Äkkiä ponnahti vääntörauta hänen käsistään tyhjyyteen. Käytävä oli puhkaistu. Hänen tarvitsi vain väljentää sitä, mikä kävi paljoa helpommin päinsä nyt, kun hän saattoi työnnellä kiviä eteenpäin.
Hulluna kauhusta parkui Gourel kuin kuoleva peto. Lenormand ei ollut hänestä millänsäkään. Turva oli käsillä.
Kuitenkin tunsi hän muutaman silmänräpäyksen ajan, sydäntään ahdistavan, kun huomasi putoilevien järkäleiden loiskahtelusta, että sekin osa tunnelia oli veden alla, mikä oli luonnollista, koska ovi ei kelvannut kyllin tiukaksi suluksi. Mutta mitä sillä väliä? Pääsy oli vapaa. Vielä viimeinen ponnistus… hän ryömi läpi…
"Tulkaa, Gourel!" hän huusi, palaten noutamaan kumppaniansa.
Hän laahasi tätä puolikuolleena ranteista.
"Reipastukaa! Olemme pelastetut!"
"Luuletteko todellakin niin, hra päällikkö? Vesi nousee jo rintaan asti…"
"Siitä viisi, kunhan ei suutamme sulje… Missä on lyhtynne?"
"Se on epäkunnossa."
"Ei väliä." Hän huudahti riemastuneena. "Porrasaskel… kaksi askelta… Portaat… Vihdoinkin!"
He sukelsivat ylös vedestä, tuosta kirotusta vedestä, joka oli ollut vähällä niellä heidät kitaansa. Elvyttävä vapahduksen tunne täytti heidän rintansa.
"Seis!" sanoi Lenormand.
Hänen päänsä oli kolahtanut johonkin. Kädet ojossa hän työnsi estettä, joka myötäsi heti. Se oli lasku-oven luukku, ja sen avattuaan hän huomasi olevansa kellarissa, johon ilmareijästä tunkeusi selkeen yön kajastusta.
Hän heitti luukun selko seljälleen ja kapusi viimeiset astuimet ylös.
Silloin putosi hänen silmilleen huntu. Käsivarret kytkivät hänet. Hän tunsi joutuvansa kietaistuksi jonkinlaiseen vaippaan, kuin säkkiin, ja sitte sidotuksi köysiin.
"Nyt toinen!" komensi ääni.
Sama temppu tehtiin Gourelille; ja ääni jatkoi:
"Jos ne huutavat, niin tappakaa heidät oitis! Onko teillä tikarinne varalla?"
"On."
"Tulkaa. Te kaksi otatte tämän… te kaksi tuon… Ei valoa, eikä pienintäkään äännähdystä… Se olisi vaarallista: ne ovat nuuskineet viereistä puutarhaa aamusta asti… niitä on siellä toistakymmentä penkomassa… Menkää takaisin taloon, Gertrude; ja jos mitään tapahtuu, niin ilmottakaa minulle puhelimella Parisiin."
Lenormand tunsi itseään nostettavan ylös ja kannettavan; tuokion kuluttua hän tunsi olevansa ulko-ilmassa.
"Tuokaa vankkurit lähemmäksi", virkkoi ääni.
Lenormand laskettiin laudoille. Gourel kiepautettiin hänen viereensä.
Hevonen lähti juosta hölköttämään.
Ajoa kesti puolisen tuntia.
"Seis!" komensi ääni. "Nostakaa heidät alas. Hei, ajaja, kääntäkääpäs vankkurit niin, että takalauta tulee sillankaiteeseen kiinni… Hyvä… Eihän virralla näy venettä? Varmasti? No, älkäämme siis tuhlatko aikaa… Malttakaa, oletteko kiinnittäneet kivet heidän jalkoihinsa?"
"Olemme."
"Kaikki kunnossa! Uskokaa sielunne Jumalalle, hra Lenormand. Ja rukoilkaa minun, Parbury-Ribeiran puolesta, paremmin tunnettu parooni Altenheimin nimellä. Oletteko valmiit? Joko? No, toivotan teille hauskaa matkaa, hra Lenormand!"
Lenormand asetettiin kaiteelle. Joku työnnälsi häntä. Hän tunsi putoavansa tyhjyyteen ja kuuli vielä äänen hykähtelevän:
"Hauskaa matkaa!"
* * * * *
Kymmentä sekuntia myöhemmin tuli kersantti Gourelin vuoro.
VI.
Oikean Arsène Lupinin vangitseminen
Tytöt leikkivät puutarhassa Mlle. Charlotten, Genevièven uuden apulaisen kaitsemina. Madame Ernemont tuli ulos, jakeli heille leivoksia ja palasi sitte huoneeseen, jota käytettiin työ- ja vierashuoneena, istuutui kirjotuspöydän ääreen ja alkoi järjestellä papereitansa ja tilikirjojansa.
Äkkiä hän tunsi, että huoneessa oli joku vieras. Hän kääntyi säikähtyneenä katsomaan:
"Sinä!" huudahti hän. "Mistä sinä olet tullut?"
"Hiljaa!" sanoi ruhtinas Sernine. "Kuule minua, älkäämme hukatko hetkeäkään. Geneviève?"
"Käymässä rouva Kesselbachin luona."
"Milloin tulee hän tänne?"
"Ei yhteen tuntiin."
"Sitten annan Doudevillen veljesten tulla. Minulla on sovittuna kohtaus heidän kanssaan. Miten jaksaa Geneviève?"
"Varsin hyvin."
"Kuinka usein on hän tavannut Pierre Leducia siitä asti kun minä kymmenen päivää takaperin läksin pois?"
"Kolmasti; ja hän tapaa hänet tänään rouva Kesselbachin luona, jolle hän sinun opastamanasi esitteli tuttavansa. Mutta sanonpa sinulle suoraan, ettei tuo sinun Pierre Leducisi ole mielestäni juuri mitään. Genevièven olisi parempi löytää joku hyvä mies omasta säädystään. Onhan hänen piiriänsä esim. tuo koulumestari."
"Olet järjiltäsi! Genevièvekö naisi koulumestarin!"
"Voinpa sen sanoakin, että hän on siihen nuoreen mieheen jokseenkin kiintynyt. Ja jos ajattelisit Genevièven onnea ensin…"
"Suu kiinni, Victoire! Kaakatuksesi ikävystyttää minua. Ei ole minulla aikaa haaskata tunteellisuuteen. Minä pelaan shakkia ja siirtelen noppiani niiden ajatuksista piittaamatta. Pelin voitettuani käyn käsiksi kysymykseen, onko Pierre Leducilla ja Genevièvellä sydäntä."
Toinen keskeytti hänet:
"Kuulitko? Vihellys…"
"Doudevillein merkin-anto. Käy hakemassa heidät sisälle, ja jätä meidät sitten yksiksemme."
Heti veljeksien tultua huoneeseen kuulusteli hän heitä tavanmukaisella täsmällisyydellään:
"Tiedän mitä sanomalehdet ovat kertoneet Lenormandin ja Gourelin katoamisesta. Tiedättekö te mitään lisää?"
"Emme. Etsivän osaston apulaispäällikkö, hra Weber, on ottanut asian hoitoonsa. Me olemme nuuskineet Lepolan puutarhaa koko viime viikon, eikä kukaan ole kyennyt selittämään, kuinka he ovat voineet kadota. Koko osasto on hämmennyksissään… Kukaan ei ole ennen nähnyt mokomaa: etsivän osaston päällikkö häviää jälkiä jättämättä!"
"Kamarineitsyet?"
"Gertrude on poistunut. Häntä etsiskellään."
"Hänen sisarensa Suzanne?"
"Hra Weber ja hra Formerie ovat kuulustelleet häntä. Tyttöä vastaan ei ole esiintynyt mitään."
"Onko teillä mitään muuta kerrottavaa minulle?"
"Onpa kylläkin, kaikki mitä emme ole sanomalehdille ilmaisseet."
He kuvailivat sitte Lenormandin kahden viimeisen päivän tapaukset: kahden konnan yöllisen käynnin Pierre Leducin huvilassa; Ribeiran seuraavana päivänä tekemän yrityksen Genevièven poisviemiseksi ja takaa-ajon Saint Cucufan metsässä; vanhan Steinwegin saapumisen, hänen kuulustelunsa etsivässä osastossa rouva Kesselbachin läsnäollessa, hänen katoamisensa Oikeuspalatsista…
"Eikä kukaan tiedä näitä seikkoja, paitsi te?"
"Dieuzy tietää Steinweg-kohtauksen. Hän kertoi sen meille."
"Ja teihin yhä luotetaan poliisiprefektin virastossa?"
"Niin suuresti, että meitä käytetään julkisesti. Hra Weber pitää meitä lähimpinä uskottuinansa."
"No", sanoi ruhtinas, "kaikki ei ole hukassa. Jos hra Lenormand on tehnyt varomattomuuden, joka on maksanut hänen henkensä, kuten oletan, niin hän ainakin teki ensin hyvää työtä; ja meidän tulee sitä vain jatkaa. Vihollinen pääsi meistä edelle, mutta me saavutamme hänet."
"Siitä ei tule helppo tehtävä, isäntä."
"Miks'ei? Tarvitsee vain tavottaa jälleen käsiinsä vanha Steinweg, sillä arvotuksen vastaus on hänen hallussaan."
"Niin. Mutta minne on Ribeira kätkenyt Steinwegin?"
"Omaan asuntoonsa tietysti."
"Silloin meidän pitäisi tietää, missä Ribeira asuu."
"Niinpä tietenkin."
Hän lähetti heidät pois ja meni Lepolaan. Oven ulkopuolella oli automobileja odottamassa, ja kaksi miestä käyskenteli edes takaisin kuin vartiona.
Rouva Kesselbachin puutarhassa hän näki Genevièven istuvan penkillä Pierre Leducin ja vantteran yksinäistä silmälasia käyttävän herrasmiehen kanssa. Kaikki kolme puhelivat, häntä huomaamatta. Mutta useita henkilöitä tuli ulos talosta: Formerie, Weber, tuomarin kirjuri ja kaksi poliisitarkastajaa. Geneviève lähti sisälle ja silmälasia käyttävä herrasmies meni puhuttelemaan tutkintotuomaria ja etsivän osaston apulaispäällikköä, kävellen verkalleen heidän kanssaan pois.
Sernine tuli penkin viereen, jolla Pierre Leduc istui, ja kuiskasi:
"Älkää liikkuko, Pierre Leduc. Minä se olen."
"Te… te…"
"Sanokaa minulle… kuka on tuo silmälasia käyttävä mies?"
Leduc kalpeni ja änkytteli. Sernine nipisti häntä käsivarresta:
"Vastatkaa, hitto vieköön! Kuka hän on?"
"Parooni Altenheim."
"Mistä hän on ilmestynyt?"
"Hän oli hra Kesselbachin ystäviä. Hän saapui Itävallasta kuusi päivää takaperin ja asettui rouva Kesselbachin käytettäväksi."
Poliisiviranomaiset olivat sillävälin poistuneet puutarhasta; parooni Altenheim samaten.
Ruhtinas nousi ja jatkoi Pavillon de l'Impératriceen päin kääntyen:
"Onko parooni kysellyt teiltä paljon?"
"On, aika lailla. Hän tuntee harrastusta minun vaiheisiini. Hän tahtoo auttaa minua löytämään omaiseni. Hän vetosi lapsuuteni muistoihin."
"Ja mitä te sanoitte?"
"En mitään, kun en tiedä mitään. Mitä muistoja minulla on? Te panitte minut toisen sijalle enkä edes tiedä, kuka se toinen on."
"En minäkään!" naurahti ruhtinas.
"Niin, kelpaapa teidän nauraa… Te naureskelette aina!… Mutta minä alan saada tästä kyllikseni… Olen sotkeutunut kiusallisiin vehkeisiin… puhumattakaan siitä vaarasta, jota minulle tuottaa tekeytymiseni henkilöksi, joka en ole."
"Mitä tarkotatte… joka ette ole? Olette ihan yhtä paljon herttua kuin minä olen ruhtinas, kenties vielä enemmänkin. Sitä paitsi, jos ette ole herttua, niin kiirehtikää tulemaan siksi. Lempo soikoon! Geneviève ei voi naida vähempää kuin herttuan! Katsokaa häntä! Eikö hän ole sielunne myymisen arvoinen?"
He olivat nyt ennättäneet taloon ja Geneviève ilmestyi portaiden juurelle soreana ja hymyilevänä.
"Olette siis palannut?" tervehti hän ruhtinasta. "Oi, sepä mainiota!
Olen kovin iloissani. Haluatteko tavata Doloresin?"
Hetken kuluttua hän vei ruhtinaan rouva Kesselbachin huoneeseen. Ruhtinas hätkähti. Dolores oli valjumpi kuin konsanaan, laihempi kuin viime näkemällä. Sohvalla lepäillen, valkeisiin vaatteisiin käärittynä, hän näytti kuuluvan niihin kituviin, jotka ovat lakanneet ponnistelemasta kuolemaa vastaan. Hän puolestaan oli lakannut ponnistelemasta elämää vastaan, kohtaloa vastaan, joka oli nujertamassa hänet iskuillaan.
Sernine tuijotteli häntä syvällä säälillä ja liikutuksella, jota hän ei yrittänyt salata. Tämä kiitti häntä hänen osottamastansa myötätunnosta. Hän puhui myöskin ystävällisin sanoin parooni Altenheimista.
"Olen tavannut erään Altenheimin, joka asuu Rue de Rivolin varrella.
Luuletteko että hän on sama?"
"Oh, en; tämä asuu… enpä tosiaankaan tarkalleen tiedä; hän antoi minulle osotteensa, mutta en sitä oikein muista."
Muutamia minuutteja keskusteltuaan Sernine jätti hyvästi. Geneviève odotti häntä eteisessä.
"Tahdon puhua kanssanne", hän sanoi kiihkeästi, "vakavasta asiasta…
Näittekö hänet?"
"Kenet?"
"Parooni Altenheimin. Mutta se ei ole hänen nimensä… tahi ainakin on hänellä toinenkin. Minä tunsin hänet… Hän ei sitä tiedä."
Hän seurasi Sernineä ulos ja näytti hyvin kiihtyneeltä.
"Tyyntykää, Geneviève…"
"Hän on se mies, joka yritti viedä minut pois… Ilman hra Lenormand parkaa olisin ollut hukassa… Niin, tehän tiedättekin, sillä te tiedätte kaiken."
"Hänen todellinen nimensä siis on…"
"Ribeira."
"Oletteko varma siitä?"
"Hänen oli turha muuttaa ulkoasuansa, ääntänsä, sävyänsä. Tunsin hänet heti, siitä kauhusta, jota hän minussa herättää. Mutta minä en sanonut mitään… kunnes te palasitte."
"Ettekö sanonut mitään rouva Kesselbachillekaan?"
"En. Hän näytti niin onnelliselta, tavatessaan miehensä ystäviä. Mutta tehän puhutte hänelle siitä, vai mitä? Te suojelette häntä… En tiedä mitä hän valmistellee häntä vastaan, minua itseäni vastaan… Nyt kun ei hra Lenormandia enää ole, ei hänellä ole mitään peljättävänä; hän tekee mitä tahtoo. Kuka voi paljastaa hänet?"
"Minä voin. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei sanaakaan kenellekään."
He olivat saapuneet portinvartijan kojulle. Veräjä avattiin. Ruhtinas sanoi:
"Hyvästi, Geneviève, ja olkaa ihan huoletta. Minä olen saapuvilla."
Hän sulki veräjän, kääntyi menemään ja säpsähti hiukan. Vastapäätä häntä seisoi silmälasia käyttävä mies, parooni Altenheim, pää pystyssä, tanakka vartalo suorana.
He silmäilivät toisiaan pari kolme sekuntia äänettöminä. Parooni myhäili.
Sitte sanoi parooni:
"Minä odottelin teitä, Lupin."
Kaikesta maltistaan huolimatta tunsi Sernine säväyksen ruumiissaan. Hän oli tullut paljastamaan vastustajaansa; ja hänen vastustajansa oli ihan ensi hetkessä paljastanut hänet. Ja samalla ryhtyi vastustaja taisteluun rohkeasti, röyhkeästi, ikäänkuin varmana voitosta. Sellainen rehentely todisti verrattain suurta miehuutta.
Molemmat miehet, hurjan vihamieliset toinen toiselleen, mittelivät toisiansa katseillaan.
"Ja mitä sitte?" kysyi Sernine.
"Mitäkö sitte? Ettekö luule, että meillä on syytä tavata toisemme?"
"Miksi?"
"Minä haluaisin puhua kanssanne."
"Minä päivänä soveltuu teille?"
"Huomenna. Syömme yhdessä puolipäivällistä jossakin ravintolassa."
"Miks'emme asunnossanne?"
"Ette tiedä osotettani."
"Tiedänpä kyllä."
Nopealla liikkeellä ruhtinas sieppasi Altenheimin taskusta esille pistävän sanomalehden, joka oli vielä ristisiteessään, ja luki ääneensä:
"29, Villa Dupont."
"Osava temppu!" kehaisi toinen. "Sanokaamme siis huomenna minun asunnossani. Mihin aikaan?"
"Kello yksi."
"Minä olen vastassa. Hyvästi!"
He olivat kävelemäisillään erilleen. Altenheim seisahtui:
"Hei, sana vielä, ruhtinas. Tuokaa ase mukananne."
"Miksi?"
"Minulla on neljä miespalvelijaa, ja te olette yksinänne."
"Minulla on molemmat nyrkkini", vastasi Sernine. "Olemme siten tasaväkiset."
Hän käänsi toiselle selkänsä, mutta huusi sitte vielä jälkeensä:
"Hei, sana vielä, parooni. Hankkikaa neljä palvelijaa lisää."
"Miksi?"
"Olen ajatellut asiaa. Minä tuonkin ratsuraippani mukanani."
* * * * *
Täsmälleen kello yksi seuraavana päivänä saapui ratsumies sisälle niin sanotun Villa Dupontin veräjästä. Se on rauhallinen, yksityinen maalaistie, jonka ainoa pääsy on Rue Pergolèselta lähellä Avenue du Boisia.
Sitä reunustavat puutarhat ja sievät yksityis-asumukset, ja toisen pään sulkee pienoinen puisto, jossa on iso vanha rakennus; sen takana kulkee Parisin esikaupunkirata. Tässä talossa, n:o 29:ssä, asui parooni Altenheim.
Sernine viskasi hevosensa ohjakset tallirengille, jonka oli lähettänyt sinne ennakolta, ja sanoi:
"Tuo se takaisin puoli kolmelta."
Hän soitti kelloa. Puutarhaveräjä avautui ja hän käveli etuportaille. Siellä oli häntä vastassa kaksi kookasta lakeijan asuun puettua miestä, jotka osottivat hänet suunnattoman avaraan, kylmään, koristelemattomaan kivi-eteiseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan kumealla jymähdyksellä; ja niin suuri ja lannistumaton kuin hänen urheutensa olikin, tuntui hänestä kuitenkin epäilyttävältä jäädä yksikseen vihollisten keskelle tuohon syrjäiseen vankilaan.
"Ilmottakaa ruhtinas Sernine."
Vierashuone oli lähellä ja hänet osotettiin suoraan sisälle.
"Ahaa, siinäpä tulettekin, ruhtinas", tervehti parooni, lähestyen häntä. "Uskotteko… Dominique, puolipäivällinen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Siihen asti älkää antako meitä häiritä. Uskotteko, ruhtinas, että minä tuskin odotin teitä näkeväni?"
"Vai niin! Miksi?"
"No, onhan tämän-aamuinen sodanjulistuksenne niin selvä, että keskustelu käy tarpeettomaksi."
"Sodanjulistukseni?"
Parooni levitti auki "Grand Journalin" numeron ja viittasi näin kuuluvaan uutiseen:
'Meille ilmotetaan asianomaiselta taholta, että hra Lenormandin katoaminen on herättänyt toimintaan Arsène Lupinin. Lyhyen tiedustelun jälkeen ja kerran päätettyään selvittää Kesselbach-jutun vakuuttaa Arsène Lupin nyt etsivänsä käsille hra Lenormandin elävänä tai kuolleena, ja luovuttavansa oikeuden haltuun tuon hirvittävän rikossarjan tekijän tai tekijät.'
"Tämä asianomainen julistus on teidän, ruhtinas, tietysti?"
"Kyllä, minun se on."
"Olin siis oikeassa: se tarkotti sotaa."
"Niin."
Altenheim antoi Sentinelle tuolin, istuutui itsekin ja sanoi suostuttelevalla äänellä:
"Mutta sitäpä en voi sallia. On mahdotonta, että kaksi meidän kaltaistamme miestä tappelisivat, vahingoittaen toinen toistansa. Meidän tulee vain päästä keskinäiseen ymmärtämykseen, keksiä siihen välineet. Te ja minä olemme luodut ymmärtämään toisiamme."
"Minä päin vastoin ajattelen, että kaksi meidän kaltaistamme miestä eivät ole luodut ymmärtämään toinen toistansa."
Parooni hillitsi kärsimättömän liikkeen ja pitkitti:
"Kuulkaahan minua, Lupin. Sivumennen sanoen, onko teillä mitään sitä vastaan, että kutsun teitä Lupiniksi?"
"Miksi saan minä kutsua teitä? Altenheimiksi, Ribeiraksi vai Parburyksi?"
"Haa! Teilläpä on paremmat tiedot kuin luulinkaan! Perhana, olettepa te ovela! Kuulkaahan, Lupin, ja ajatelkaa sanojani tarkoin: olen punninnut niitä huolellisesti jok'ainoaa. Me kaksi olemme tasaväkiset… Vain yksi kysymys on vastaamatta: Miksi olemme toinen toistamme vastaan? Me tavottelemme samaa tarkotusperää, vastannette. Entä sitten? Tiedättekö mihin kilpailumme johtaa? Kumpainenkin meistä herpaisee toisensa ponnistukset ja tuhoaa hänen työnsä; ja siten kumpikin joudumme häviölle aikeissamme! Ja kenen hyväksi? Yhden Lenormandin tai toisen: kolmannen konnan!… Se on kerrassaan typerää."
"Mutta asian auttamiseksi on keino", sanoi Sernine.
"Mikä niin?"
"Että te luovutte."
"Älkää härnätkö. Minä puhun tosissani. Esitys, jonka teen, ei ole tutkimatta hyljättävä. Se on kahdella sanalla lausuttuna: Olkaamme kumppanuksia!"
"Kah!"
"Tietysti kumpainenkin meistä pysyy yksityis-asioissaan itsenäisenä."
"Mitä panette pohjaksi?"
"Minäkö?"
"Niin, te. Tiedätte mitä minulla on takanani: Olen antanut siitä todisteita. Tiedätte millaisen osuuden minä panisin liittoomme. Mitä on teillä?"
"Steinweg."
"Eipä ole paljoa."
"Siinä on suunnattoman paljon. Steinwegin kautta pääsemme selville Pierre Leducista. Steinwegin kautta saamme tiedon Kesselbachin kuuluisasta suunnitelmasta."
Sernine purskahti nauruun.
"Ja te tarvitsette minua siihen?"
"En ymmärrä…"
"No, veikkonen, onhan tarjouksenne lapsellinen. Teillä on Steinweg käsissänne. Jos haluatte minua avuksenne, niin on syynä se, että teidän ei ole onnistunut saada häntä puhumaan. Muutoin tulisitte kyllä minutta toimeen."
"No, mitä siitä?"
"Minä kieltäydyn."
Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, rajuina ja leppymättöminä.
"Minä kieltäydyn", sanoi Sernine. "Lupin ei toimiaksensa kaipaa ketään. Minä olen niitä, jotka kulkevat yksinään. Jos te olisitte vertaiseni, joksi tekeydytte, niin kumppanuuden aatos ei olisi milloinkaan pälkähtänyt päähänne. Mies, jolla on johtajan ryhti, käskee. Liitto vaatii tottelemista. Minä en tottele."
"Te kieltäydytte? Te kieltäydytte?" toisti Altenheim, loukkauksesta vaaleten.
"Muuta en voi hyväksenne tehdä, veikkonen, kuin tarjota teille paikan joukossani. Aluksi tulee teistä pelkkä sotamies. Minun johtoni alaisena saatte nähdä, kuinka kenraali voittaa taistelun… ja kuinka hän korjaa saaliin itse ja itselleen. Sopiiko sinulle… Pekka?"
Altenheim oli suunniltaan raivosta. Hän kiristeli hampaitaan.
"Olette väärässä, Lupin", mutisi hän, "olette väärässä… En minäkään ketään kaipaa; eikä tämä juttu ole minulle sen työläämpi kuin monet muut, joista olen suoriutunut… Sanoin sanomani vain jotta saavuttaisimme tarkotuksemme nopeammin ja toinen toistamme haittaamatta."
"Te ette haittaa minua", sanoi Lupin halveksivasti.
"Mutta kuulkaahan! Jollemme lyöttäydy yhteen, niin ainoastaan toinen onnistuu."
"Se on minulle hyvä kyllä."
"Ja hän onnistuu ainoastaan astumalla toisen ruumiin yli. Oletteko valmistautunut sellaiseen kaksintaisteluun, Lupin? Kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, ymmärrättekö?… Veitsi on menetelmä, jota te halveksitte. Mutta jos saisitte sellaisen kurkkuunne, Lupin?"
"Ahaa! Sitä siis lopultakin ajattelette?"
"En; minä en suurestikaan pidä veren vuodattamisesta… Katsokaa nyrkkejäni. Minä isken… ja mies kaatuu… minulla on omia erityisiä lyöntejäni… Mutta 'se toinen' tappaa… muistakaa… pikku haava kurkkuun…"
"Parooni", naureskeli Sernine, "luulisipa teidän pelkäävän liittolaistanne!"
"Minä pelkään muiden puolesta, niiden jotka sulkevat tietämme, teidän, Lupin. Hyväksykää tarjous, tai olette hukassa. Minä toimin itse, jos on tarvis. Päämäärä on liian lähellä… se on jo melkein käsissäni… Väistykää tieltäni, Lupin!"
Sernine kohautti hartioitaan.
"Hyväinen aika, onpa minulla nälkä!" virkahti hän haukotellen.
"Myöhäinen hetki puolipäivälliselle!"
"Puolipäivällinen on pöydässä", ilmotti pöydänkattaja.
"Hei, hyvä oli kuulo!"
Ovessa Altenheim tarttui Sernineä käsivarteen ja hoki palvelijan läsnäolosta välittämättä:
"Jos noudatatte neuvoani… suostukaa. Tämä on vakava hetki elämässänne. Minä vannon teille, että teidän on viisasta suostua."
"Kaviaaria!" huudahti Sernine. "Siinäpä teitte herttaisesti…
Muistitte kestitsevänne venäläistä ruhtinasta."
He istuutuivat vastatusten, välillään paroonin vinttikoira, iso, hopeavillainen elukka.
"Sallikaa minun esitellä teille Sirius, uskollisin ystäväni."
VII.
Santé-vankilassa
Kautta koko maailman kävi yhteinen hurja naurun remakka.
On totta, että Arsène Lupinin vangitseminen herätti suurta huomiota; eikä yleisö ollut saita myöntämään poliisiviranomaisille sitä ylistystä, minkä he ansaitsivat tästä niin kauvan toivotusta ja nyt näin täydellisesti saavutetusta voitosta. Tuo suuri seikkailija oli kytketty. Tuo merkillinen, älykäs, näkymätön sankari värjötteli jokapäiväisen pahantekijän tavoin vankikammion neljän seinän sisällä, vuorostaan sen pelottavan voiman kukistamana, jota nimitetään laiksi ja joka ennemmin tai myöhemmin vääjäämättömästi sortaa tiellensä asetetut esteet ja tuhoaa vastustajiensa työn.
Kaikkea tätä sanottiin, painettiin, hoettiin ja valaistiin ad nauseam. Poliisiprefektistä tehtiin kunnialegionan ritari, hra Weberista saman järjestön upseeri. Heidän vähäisimpienkin auttajiensa taitoa ja urheutta kiiteltiin pilviin asti. Huikkailtiin hurraata ja viriteltiin voitonvirsiä. Sanomalehtikirjotuksia sepusteltiin ja puheita pidettiin.
Tämä kaikki oli paikallansa. Mutta eräs seikka kohosi yläpuolelle tämän ihmeellisen yksituumaisen ylistelyn, näiden meluisten tyytyväisyyden ilmaisujen; ja se oli suunnaton, hillitön, vastustamaton ja hälisevä naurun rähäkkä.
Arsène Lupin oli neljä vuotta ollut etsivän osaston päällikkönä!
Etsivän osaston päällikkönä neljä vuotta, ja todellisuudessa hän oli laillisesti vieläkin virassaan kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen, alaistensa arvossa pitämänä, hallituksen suosimana ja yleisön ihailemana.
Ja miten suuria palveluksia hän olikaan tehnyt! Ei oltu milloinkaan vähemmän häiritty julkista järjestystä, ei milloinkaan saatu ilmi rikoksia varmemmin ja joutuisammin. Lukijan tarvitsee vain palauttaa mieleensä Denizoun juttu, Crédit Lyonnaisin rosvous, Orleansin pikajunaa vastaan tehty hyökkäys, kenraali Bératin murha, jotka olivat aavistamaton ja yllättävä voittojen sarja poliisiviranomaisille, loistavia kuntoisuuden näytteitä, joita sopi verrata mainioimpien salapoliisien kuuluisimpiin saavutuksiin.
Ei paljoakaan aikaisemmin oli Louvren tulipalon ja murhapolttajien vangitsemisen aikaan pitämässään puheessa Valenglay, pääministeri, sanonut puolustaessaan sitä hiukan mielivaltaista tapaa, jolla Lenormand oli siinä tilaisuudessa toiminut:
Hra Lenormandin verraton harkintakyky, hänen tarmokkuutensa, hänen nopea päättäväisyytensä ja rivakka toimintansa, hänen odottamattomat menetelmänsä, hänen ehtymättömät apukeinonsa muistuttavat mieleemme sitä ainoata miestä, joka voisi toivoa pitelevänsä puoliaan häntä vastaan, jos hän olisi elossa; tarkotan Arsène Lupinia. Hra Lenormand on Arsène Lupin yhteiskunnan palveluksessa.
Ja katso ja näe, hra Lenormand ei ollut kukaan muu kuin Arsène Lupin!
Että hän oli venäläinen ruhtinas, kuka siitä välitti? Lupin oli tottunut veijari sellaisissa yksilöllisyyksien vaihdoksissa. Mutta etsivän osaston päällikkö! Kuinka hullunkurista ivaa! Olipa tuon miehen elämässä mitä huiminta leikkiä!
Hra Lenormand… Arsène Lupin…
Niin, Lupin oli etsivän osaston päällikkö; ja jokainen hänen määräyksiään totellut poliisiviranomainen oli tehnyt itsensä Arsène Lupinin tahdottomaksi ja tietämättömäksi apuriksi.
Oiva ilveily! Ihmeellinen vaihdos! Se oli kauhtuneen aikakautemme ikimuistoinen ja lohduttava pila. Lupin vankilassa, Lupin auttamattomasti voitettuna oli sittekin kaiken uhalla suuri voittaja. Kammiostaan hän loisti yli Parisin. Hän oli entistänsä enemmän epäjumala, mestari enemmän kuin konsanaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna herätessään huoneessaan "Santé-palatsissa", joksi hän sen oitis nimitti, Arsène Lupin sielussaan hyvin selvästi näki sen suunnattoman huomion, jota herättäisi hänen vangitsemisensa. Serninen ja Lenormandin kaksois-olentona, ruhtinaan ja salapoliisipäällikön kaksinaisessa arvossa.
Hän hykerteli kämmeniään ja purki ajatuksiaan:
"Miehellä ei voi yksinäisyydessään olla parempaa kumppania kuin aikalaistensa arvostus. Oi maine! Kaikkien elollisten aurinko!…"
Päivänvalossa hänen kammionsa miellytti häntä vielä paremmin kuin illalla. Korkealle seinään sovitetusta ikkunasta näki vilahdukselta puun lehviä, joiden lomitse taivaan sini tirkisteli. Seinät olivat valkeat. Huonekaluja oli ainoastaan pöytä ja tuoli, molemmat lattiaan kiinnitettyjä. Mutta kaikki oli peräti siistiä ja puhdasta.
"Hei", puheli hän, "pikku lepotovi täällä tulee jokseenkin viehättäväksi. Mutta katsastakaamme asuamme… Onko minulla kaikki mitä tarvitsen?… Ei… Siinä tapauksessa kaksi soittoa siivoojattarelle."
Hän painoi erään ovipielessä olevan laitteen nastaa, joka tehosi käytävässä olevaan merkkipöytään.
Tuokion kuluttua vedettiin salpoja ja kankia auki, avain kääntyi lukossa ja vartija tuli sisälle.
"Kuumaa vettä, olkaa hyvä", sanoi Lupin.
Toinen katseli häntä sekä hämmästyneen että kiukustuneen näköisenä.
"Niin, ja pyyhinliina!" sanoi Lupin. "Turkanen, täällä ei ole pyyhinliinaa!"
Mies murisi. Hän oli menemäisillään pois, kun Lupin hanakasti tarttui häntä käsivarteen:
"Tässä! Sata frangia, jos pistätte minulta postiin kirjeen."
Hän otti esille sadan frangin setelin, jonka oli piilottanut etsinnältä, ja tarjosi sen hänelle.
"Missä on kirje?" kysyi vartija, ottaen rahan.
"Sen minä kyhään tuossa tuokiossa."
Hän istuutui pöydän ääreen, sohaisi lyijykynällä moniaita sanoja paperiarkille, pisti sen kirjekuoreen ja kirjotti osotteeksi:
'Hra S.B. 48,
Poste Restante,
Parisi.'
Vartija otti kirjeen ja asteli pois.
Lupin istuutui tuolille ja loi matalalla äänellä seuraavan yleiskatsauksen asemasta:
"Kerta kaikkiaan on minulla tällähaavaa kaksi vastustajaa taistelussani. Ensinnäkin yhteiskunta, jonka hallussa olen ja jolle voin nauraa. Toiseksi tuntematon henkilö, jonka hallussa en ole, mutta jolle ei tee mieleni vähääkään nauraa. Hän se ilmotti järjestysvallalle, että minä olin Sernine. Hän se arvasi, että minä olin Lenormand. Hän se lukitsi maanalaisen käytävän oven, ja hän se toimitti minut tyrmään."
Arsène Lupin mietti hetkisen ja pitkitti sitte:
"Taistelu käypi siis lopullisesti hänen ja minun kesken. Ja sen taistelun ylläpitämiseen, toisin sanoen Kesselbachin jutun perinjuuriseen penkomiseen, olen minä tässä vankina, hänen ollessaan vapaana, tuntemattomana ja tapaamattomissa, kädessään kaksi valttikorttia, joita minä pidin ominani, Pierre Leduc ja vanha Steinweg… Sanalla sanoen, hän on lähellä päämääräänsä, ratkaisevasti torjuttuansa minut."
Uusi mietiskelevä vaitiolo, jota seurasi taaskin yksinpuhelu:
"Asema ei suinkaan ole loistava. Toisella puolen kaikki; toisella ei mitään. Minua vastassa mies yhtä voimakas kuin minä tai voimakkaampikin, sillä hän ei haikaile mitään, toisin kuin minä. Eikä minulla ole mitään aseita häntä ahdistaakseni."
Koneellisesti kertasi hän viime lauseensa useampaan erään, vaikeni sitte ja istui kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, pää käsien varassa.
"Sisälle, hra johtaja", hän sanoi nähdessään oven avautuvan.
"Odotitteko minua?"
"Minähän kirjotin teille, hra johtaja, pyytäen teitä tulemaan. Olin varma siitä, että vartija antaisi teille kirjeeni. Olin siitä niin varma, että kirjotin kuoreen teidän nimikirjaimenne, S.B., ja ikänne, 48!"
"Mielipiteenne käskyläiseni rehellisyydestä", sanoi Stanislas Borély, "oli ihan oikea. Tässä on rahanne. Se annetaan teille vapaalle jalalle päästessänne… Teidän täytyy nyt uudestaan tulla etsimishuoneeseen."
Lupin meni hra Borélyn mukana tähän tarkotukseen varattuun pieneen kamariin, riisuutui ja alistui mitä tyystimpään tarkasteluun, samalla kun hänen vaatteensakin nuuskittiin oikeutetulla epäluuloisuudella.
Hänet vietiin sitte takaisin koppiinsa, ja Borély sanoi:
"Mieleni on keveämpi. Se on tehty."
"Ja varsin hyvin tehty, hra johtaja. Teidän miehenne suorittavat tämänlaisen velvollisuuden niin hienotuntoisesti, että mieleni tekee kiittää heitä antamalla pikku todisteen tyytyväisyydestäni."
Hän ojensi sadan frangin setelin Borélylle, joka hypähti kuin ammuttuna:
"Kah!… Mutta… Mistä tuo tulee?"
"Ei ole tarvis vaivata aivojanne, hra johtaja. Minunlaiseni mies, joka viettää tällaista elämää, on aina valmistautunut mitä tahansa sattumaa varten; eikä pula kiusallisinkaan – ei vankeuskaan – voi häntä peräti yllättää."
Tarttuen oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden keskisormeen hän veti sen näpsästi irti ja ojensi tyynesti Borélylle:
"Älkää nyt noin hätkähtäkö, hra johtaja. Tämä ei ole sormeni, vaan pelkkä kullantakojan kelmusta tehty ja taidokkaasti värjätty lieriö, joka sopii tarkoin keskisormeeni ja eksyttävästi näyttää oikealta sormelta." Ja hän lisäsi naurahtaen: "Sellaisella tavalla tietysti, että siihen on kolmas sadan frangin seteli kätkettynä… Mitä on kovaonnisen tehtävä? Hänen tulee pitää mahdollisimman hyvää kukkaroa… ja käyttää sitä tarpeen tullen…"
Hän pysähtyi nähdessään Borélyn säikähtyneet kasvot:
"Älkää mitenkään luulko, hra johtaja, että minua haluttaa huikaista teitä pikku taidoillani. Tahdoin vain osottaa teille, että olette tekemisissä hiukan erikoisen hoidokin kanssa, ja ilmottaa teille, että teidän ei pidä kummastua, jos rohkenen silloin tällöin rikkoa laitoksenne ohjesääntöjä."
Vankilan johtaja oli toipunut. Hän sanoi koruttomasti:
"Mieluummin ajattelen, että te mukaudutte sääntöihin ettekä pakota minua turvautumaan koviin toimenpiteisiin…"
"Joiden käyttäminen pahottaisi mieltänne, eikö niin, hra johtaja? Sen mielipahan minä juuri haluaisin teiltä säästää, todistamalla teille ennakolta, että ne eivät ehkäisisi minua tekemästä mitä mielin, olemasta kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa, puolustamasta minulle näiden seinien ulkopuolella uskottuja tärkeitä etuja, kirjottamasta sanomalehtiin, jotka ottavat vastaan neroni tuotteita, pitkittämästä suunnitelmieni toteuttamista ja lopuksi, valmistamasta pakoani."
"Pakoanne!"
Lupin alkoi sydämellisesti nauraa:
"Mutta ajatelkaahan, hra johtaja, minun ainoa puolustukseni vankilassa olemiselle on… lähtö!"
Todistus ei näyttänyt tyydyttävän Borélya. Hän yritti vuorostaan nauraa.
"Ennakolta varotettu on ennakolta varustettu", hän sanoi.
"Sitä minä halusinkin", vastasi Lupin. "Ryhtykää kaikkiin varokeinoihin, hra johtaja, älkääkä lyökö mitään laimin, jottei teitä jälkeenpäin voida mistään moittia."
Borély asteli pois suuresti hämmästyneenä tästä omituisesta kehotuksesta ja kovin huolissaan tekeillä olevista tapauksista. Vanki heittäytyi vuoteelleen, jupisten:
"Onpa sinulla sisua, Lupin, veikkonen, on totisesti! Luulisipa tosiaan, että sinulla on joku käsitys siitä, miten pääset täältä pois!"
* * * * *
Weber tuli itse, mukanaan kaksitoista konstaapelia – parhaat mitä hänellä oli, valittuja miehiä, hampaisiin asti aseestettuja – nouti pelottavan vangin hänen kammionsa ovelta ja vei hänet automobiliin, jonka ajaja oli hänen omia miehiänsä, kunnalliskaartilaisten ratsain hölköttäessä kumpaisellakin sivulla, edessä ja takana.
"Hip!" huudahti Lupin. "Minulle osotettu imartelu on suorastaan liikuttava. Kunniavartio, totisesti! Weber, teillä on oikea esivaltainen vaisti! Te ette unohda, miten on käyttäydyttävä lähinnä ylempäänne kohtaan." Ja taputtaen häntä olalle: "Weber, minä aijon jättää eronhakemukseni. Minä nimitän teidät seuraajakseni."
"Se on jo melkein tehtykin", sanoi Weber.
"Sepä on hauska uutinen! Olin hiukan huolissani paostani. Nyt on mieleni keveä. Siitä hetkestä alkaen, kun Weber on etsivän osaston päällikkönä…"
Weber ei vastannut letkaukseen. Sydämessään oli hänellä omituinen sekava tunne vastustajansa läsnäollessa, tunne, joka oli Lupinin hänessä herättämää pelkoa, hänen ruhtinas Sernineä kohtaan tuntemaansa nöyryyttä ja hänen aina Lenormandille osottamaansa kunnioittavaa ihailua. Kaikkeen tähän yhtyi kiukkua, kateutta ja tyydytettyä vihaa.
He saapuivat Oikeuspalatsiin. "Hiirenloukun" juurella odotteli joukko salapoliiseja, joiden keskessä Weber ilokseen näki kaksi parasta apunansa, Doudevillen veljekset.
"Onko hra Formerie tullut?" kysyi hän.
"On, hra päällikkö, hra tutkintotuomari on huoneessaan."
Weber astui ylös portaita ja hänen perässään Lupin, jonka molemmin puolin Doudevillen veljekset nyt astelivat.
Oli aikaa kuiskatulle kysymykselle ja vastaukselle.
"Mainiota. Koettakaa olla täällä, tullessani ulos… ja huomenna, jos mahdollista, myöskin."
Formerie ei Lupinin ja apulaispäällikön astuessa hänen huoneeseensa osannut virkkaa sen parempaa kuin:
"Ahaa, siinäpä olette! Tiesin, että jonakuna päivänä saisimme teidät käsiimme!"
"Niin minäkin, hra tutkintotuomari", sanoi Lupin, "ja minua ilahuttaa, että kohtalo on teidät valinnut tekemään oikeutta sille kunnialliselle miehelle mikä minä olen."
Formerie vastasi samalla ivallisen totisella sävyllä kuin Lupin:
"Siltä kunnialliselta mieheltä mikä te olette, monsieur, tullaan kysymään, mitä hänellä on sanottavana noin kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta eri varkaudesta, sisään murrosta, huijauksesta, väärennyksestä, kiristyksestä, varastetun tavaran salaamisesta ja muusta sellaisesta. Kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta!"
"Mitä! Siinäkö kaikki?" huudahti Lupin. "Minua todellakin ihan hävettää."
"Älkää surkeilko! Minä kyllä löydän lisää. Mutta ryhtykäämme asioihin järjestyksessä. Hra Lupin, kaikista tiedusteluista huolimatta ei meillä ole mitään selvää tietoa teidän todellisesta nimestänne."
"Sepä merkillistä! Ei ole minullakaan."
"Emme edes kykene julistamaan teitä samaksi Arsène Lupiniksi, joka oli muutamia vuosia takaperin suljettuna Santé-vankilaan ja sieltä järjesti ensimäisen pakonsa."
"'Ensimäisen pakonsa' on teiltä sievä kohteliaisuus."
"Sattuupa tosiaan asianlaita olemaan se", pitkitti Formerie, "että mittaus-osaston arkistossa säilytetty Arsène Lupinin tuntomerkkikortti antaa Arsène Lupinista kuvauksen, joka kaikin puolin poikkeaa todellisesta määrittelemisestänne."
"Yhä enemmän ja enemmän merkillistä!"
"Toiset merkit, toiset mitat, toiset sormenjäljet… Otetut kaksi valokuvaakin ovat ihan erilaiset. Minä pyydän sen vuoksi teitä ilmottamaan meille todellisen yksilöisyytenne."
"Juuri sitä aijoin minä pyytää teiltä. Olen oleskellut niin monilla eri nimillä, että olen lopuksi unohtanut omani. En tiedä mitä minä olen."
"Minun täytyy siis pöytäkirjaan merkitä kieltäytyminen vastaamasta."
"Kykenemättömyys."
"Onko tämä harkittua suunnitelmaa? Pitääkö minun odottaa samaa vaikenemista vastaukseksi kaikkiin kysymyksiini?"
"Melkein."
"Ja miksi?"
Lupin oikaisihe juhlalliseen asentoon ja sanoi:
"Hra tutkintotuomari, minun elämäni kuuluu historiaan. Teidän tarvitsee vain selailla viimeisten viidentoista vuoden aikakirjoja, niin uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Se entisyydestäni. Mitä muuhun tulee, niin se ei koske minua: se on teidän ja Palace-hotellin murhamiesten keskinen asia."
"Pahaksi onneksi tavattiin ja vangittiin teidät juuri noiden murhamiesten pesästä."
"Minä olin siellä luovuttaakseni heidät oikeuden käsiin, kuten olin pääministerin kanssa sopinut. Ellen olisi siellä ollut, olisi parooni Altenheim päässyt pakoon."
"Kenen sanotte tappaneen hänet?"
"Hänen rikostoverinsa."
"Miten pääsi se rikostoveri pois?"
"Laskuluukusta, jonka näette siinä huoneessa, missä murhenäytelmä tapahtui."
"Ja mistä johtui, että te ette seurannut niin hyödyllistä esimerkkiä?"
"Minä yritin seurata sitä. Mutta ulospääsyn sulki ovi, jota en saanut auki. Tätä yritellessäni palasi 'se toinen' huoneeseen ja surmasi rikostoverinsa, peljäten niitä paljastuksia, joita tämä olisi varmasti tehnyt. Samalla hän piilotti minun varaamani vaatemytyn kaappiin, mistä se heti jälkeenpäin löydettiin."
"Mihin olivat nuo vaatteet aijottuja?"
"Valeasuani varten. Mennessäni Glycinesiin oli suunnitelmani seuraava: luovuttaa poliisien käsiin Altenheim, hävittää esiytymiseni ruhtinas Serninenä ja ilmestyä jälleen…"
"Hra Lenormandina kait?"
"Aivan."
"Ei."
"Mitä!"
Formelle hymyili tietävästi ja heristeli etusormeansa.
"Ei", hän toisti.
"Mitä tarkotatte 'ei'llänne?"
"Tuo juttu hra Lenormandista…"
"Niin?"
"Se kelpaa yleisölle, ystäväiseni, mutta te ette saa hra Formerieta puijatuksi uskomaan niin paksua tarinaa, että Lupin ja Lenormand olivat sama mies." Hän remahti nauramaan. "Lupin etsivän osaston päällikkö! Ei, mitä tahansa muuta, sitä vaan ei!… Raja kaikella… Minä olen hyvänahkainen mies… uskon mitä hyvänsä… mutta sentään… No, meidän kesken puhuen, mikä oli syynä tähän uuteen keksintöön?… Tunnustan olevani siitä ymmällä…"
Lupin silmäili häntä ihmeissään. Siitä kaikesta huolimatta, mitä hän Formeriesta tiesi, ei hän voinut käsittää noin suunnatonta piintymystä ja sokeutta. Sillä hetkellä oli maailmassa yksi ainoa henkilö, joka kieltäysi uskomasta ruhtinas Serninen kaksois-olemusta; ja se oli tutkintotuomari Formerie! Lupin kääntyi apulaispäällikköön, joka kuunteli avosuin:
"Weber hyvä, pelkäänpä, ettei ylenemisenne olekaan niin varma kuin ajattelin. Sillä katsokaas, jollei Lenormand ole minä, niin on hän olemassa… ja jos hän on olemassa, niin en epäile, että hra Formerie kaikella terävyydellään lopuksi etsii hänet esille… jossa tapauksessa…"
"Kyllä me hänet esille etsimme, hra Lupin", huudahti tutkintotuomari. "Sen minä takaan; ja vakuutanpa, että kun te ja hän pannaan vastakkain, meille koituu hauska näytös."
"Minun kanssani te varmasti pengoitte varastetun otsakoristeen juttua, kun minä olin Charmeracen herttua", vastasi Lupin ivallisesti.
Formerie hätkähti. Tuo kiusallinen muisto hääti hänen kaiken hilpeytensä. Äkkiä totiseksi tullen hän kysyi:
"Pysytte siis itsepintaisesti tuossa järjettömässä tarinassanne?"
"Minun täytyy, syystä että se on tosi. Teidän olisi helppo pistäytyä höyrylaivalla Kokinkiinaan ja etsiä Saigonista todisteet oikean hra Lenormandin kuolemasta, sen arvoisan herrasmiehen, jonka sijaan asetuin ja jonka kuomantodistuksen voin näyttää teille."
"Pötyä!"
"Enpä toden totta, hra tutkintotuomari, välitä asiasta päin tai toisin. Jos teitä harmittaa ajatus, että minä olen hra Lenormand, niin älkäämme puhuko siitä. Me emme puhu minusta, emme puhu ikinä mistään, jos niin haluatte. Mitä hyötyä voi siitä sitä paitsi teille olla? Kesselbachin juttu on niin sekava vyyhti, etten minäkään tiedä asemaa pohjaltaan. Yksi ainoa mies voisi auttaa teitä. Minun ei ole onnistunut löytää häntä. Enkä luule teidänkään…"
"Mikä on sen miehen nimi?"
"Hän on vanhanpuoleinen saksalainen nimeltä Steinweg… Mutta olettehan te tietysti kuullut hänestä, Weber, ja millä tavalla hänet riistettiin pois itse Oikeuspalatsissa?"
Formerie vilkaisi kysyvästi apulaispäällikköön. Weber sanoi:
"Minä otan tuodakseni sen henkilön luoksenne, hra tutkintotuomari."
"Se on siis valmista", sanoi Formerie nousten tuolillaan. "Kuten näette, Lupin, oli tämä pelkästään muodollinen tutkinto, molempien kaksintaistelijain esittelemiseksi toisilleen. Nyt kun olemme lyöneet miekkamme ristikkäin tarvitsemme ainoastaan miekkailumme välttämättömän todistajan, lainopillisen neuvonantajanne."
"Minä valitsen maître Quimbelin."
"Asianajajayhdistyksen puheenjohtajan! Hyvä, te saatte kelpo puolustajan."
* * * * *
Ensimäinen istunto oli lopussa. Weber vei pois vangin.
Astuessaan alas "hiirenloukun" portaita molempien Doudevillein välissä puheli Lupin lyhyin, käskevin lausein:
"Pitäkää silmällä Steinwegiä… Älkää antako hänen puhutella ketään… Olkaa paikalla huomenna… Minä annan teille silloin muutamia kirjeitä… yhden itseänne varten… tärkeän."
Alhaalle tultuaan hän asteli automobilia ympäröitsevien kunnalliskaartilaisten luo:
"Kotiin, pojat", hän huudahti, "ja pian! Minulla on kohtaus oman itseni kanssa täsmälleen kello kaksi."
Ajomatkalla ei mitään tapahtunut. Koppiinsa palattuaan Lupin kyhäsi pitkän kirjeen yksityiskohtaisia ohjeita Doudevillen veljeksille ja kaksi muuta kirjettä.
Toinen oli Genevièvelle:
'Geneviève, te tiedätte nyt kuka olen ja ymmärrätte miksi salasin teiltä sen henkilön nimen, joka kahdesti vei teidät pois sylissään, silloin kun te olitte pikku tyttö.
Geneviève, minä olin äitinne ystävä, etäinen ystävä, jonka kaksinaisesta elämästä hän ei tiennyt mitään, mutta johon hän tunsi voivansa luottaa. Ja siksi hän ennen kuolemaansa kirjotti minulle muutamia rivejä, pyytäen minua kaitsemaan teitä.
Niin arvoton kuin olenkin osalliseksi arvostukseenne, Geneviève, pysyn uskollisena tuolle luottamukselle. Älkää kokonaan karkottako minua sydämestänne.
Arsène Lupin.'
Toinen kirje oli osotettu Dolores Kesselbachille:
'Ruhtinas Sernine johtui tavottamaan rouva Kesselbachin tuttavuutta yksinomaan itsekkäistä syistä. Mutta harras kaipuu toimia hänen hyväkseen oli syynä siihen, että hän tätä tuttavuutta pitkitti.
Nyt kun ruhtinas Serninestä on tullut pelkkä Arsène Lupin, hän pyytää, ettei rouva Kesselbach riistäisi häneltä oikeutta suojella häntä etäältä ja kuten mies suojelee sitä, jota hän ei enää koskaan joudu näkemään.'
Pöydällä oli moniaita kirjekuoria. Hän otti käteensä yhden ja otti toisen; mutta sitten kolmatta ottaessaan hän huomasi valkean paperiarkin, jonka siihen ilmestyminen kummastutti häntä. Siihen oli kiinnitetty nähtävästi sanomalehdestä leikattuja sanoja. Hän luki:
'Olette hävinnyt taistelussanne paroonia vastaan. Luopukaa ottamasta osaa juttuun, niin minä en vastusta pakoanne.
L. M.'
Taaskin tunsi Lupin sitä kammoa ja kauhua, jota tämä nimetön ja satumainen olento hänessä aina herätti, sitä iljetystä, jota tuntee koskettaessaan myrkyllistä eläintä, matelijaa:
"Taas hän", virkahti hän. "Ja täälläkin!"
Häntä myöskin säikähdytti se äkillinen näky, minkä hän tuolloin tällöin sielussaan tunsi tuosta vihamielisestä voimasta, voimasta yhtä suuresta kuin hänen omansakin ja pelottavia apuneuvoja käyttelevästä, joita hän ei itse voinut tajuta.
Hän epäili oitis vartijaansa. Mutta kuinka oli ollut mahdollista lahjoa tuota kovapiirteistä, tuimakatseista miestä?
Kahdentenatoista päivänä Lupin heräsi hyvin aikaisin ja huudahti:
"Saas nähdä, jos laskelmani ovat oikeat ja jumalat ovat puolellani, niin tänään kuuluu jotakin uutta. Minulla on ollut neljä puhelua Formerien kanssa. Sen miehen täytyy nyt olla oikeaan kuntoon muokattu. Ja Doudevillet puolestaan ovat tietenkin hääränneet ahkerasti… Tästä koituu jotakin hauskaa!"
Salvat narahtelivat, avain kääntyi ritisten lukossa.
"Ahaa, tekö siinä, vanginvartijoista parahin! Onko hetki tullut viimeistä pukemista varten? Tukanleikkuuta varten, joka käypi kaikkein viimeisimmän suuren leikkauksen edellä?"
"Tutkintatuomarin puheille", sanoi mies lyhyeen.
Lupin asteli vankilan käytävien läpi ja hänet ottivat vastaan kunnalliskaartilaiset, jotka lukitsivat hänet vankivaunuihin.
Hän saapui Oikeuspalatsiin kahtakymmentä minuuttia myöhemmin. Toinen Doudeville odotteli lähellä portaita. Heidän noustessaan ylös hän sanoi Lupinille:
"Teidät asetetaan tänään vastakkain."
"Kaikki järjestetty?"
"On."
"Weber?"
"Hyörimässä muualla."
Lupin astui Formerien huoneeseen ja tunsi heti vanhan Steinwegin, joka istui eräällä tuolilla sairaan ja riutuneen näköisenä. Muuan kunnalliskaartilainen seisoi hänen takanaan.
Formerie tähysteli vankia tarkkaavasti, kuin toivoen tekevänsä tärkeitä päätelmiä tutkistelustansa, ja sanoi:
"Tiedättekö kuka tämä herrasmies on?"
"No, Steinweg tietenkin!…"
"Niin, hra Weberin ja hänen kahden alaisensa, Doudeville-veljeksien, ripeiden tiedustelujen avulla olemme löytäneet hra Steinwegin, jonka sanotte tietävän Kesselbach-jutun juurtajaksain, murhaajan nimen ja muun."
"Minä onnittelen teitä, hra tutkintotuomari. Teidän tutkimuksenne menestyy erinomaisesti."
"Niin luulen. On vain yksi 'mutta': hra Steinweg kieltäytyy ilmaisemasta mitään, paitsi teidän läsnäollessanne."
"No jopa nyt jotakin! Sepä kummallista! Herättääkö Arsène Lupin hänessä niin suurta kiintymystä ja arvostusta?"
"Ei Arsène Lupin, vaan ruhtinas Sernine, jonka hän sanoo pelastaneen hänen henkensä, ja hra Lenormand, jonka keralla hän sanoo alottaneensa erään puhelun…"
"Siihen aikaan kun olin etsivän osaston päällikkönä", keskeytti Lupin. "Myönnätte siis…"
"Hra Steinweg", sanoi tutkintotuomari, "tunnetteko hänet hra Lenormandiksi?"
"En, mutta minä tiedän, että Arsène Lupin ja hän ovat sama."
"Suostutte siis puhumaan?"
"Kyllä… mutta… me emme ole yksinämme."
"Mitä tarkotatte? Täällä on vain kirjurini… ja vartija…"
"Hra tutkintotuomari, salaisuus, jonka aijon ilmaista, on niin tärkeä, että te olisitte itsekin pahoillanne…"
"Vartija, menkäähän ulkopuolelle", sanoi Formerie. "Tulkaa heti takaisin, jos kutsun. Oletteko kirjuriani vastaan, hra Steinweg?"
"En, en… saattaisi olla parempi… mutta kuitenkin…"
"Puhukaa siis. Mitään paljastuksianne ei muuten merkitä pöytäkirjaan. Yksi sana vielä sentään: Kysyn teiltä viimeisen kerran, onko välttämätöntä, että vanki on tässä puhelussa saapuvilla?"
"Ihan välttämätöntä. Saatte itse nähdä syyn siihen."
Hän veti tuolinsa tutkintatuomarin pöydän ääreen. Lupin jäi seisomaan kirjurin lähelle. Ja vanhus alkoi matalalla äänellä puhella:
"Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun eräät asianhaarat, joihin minun ei tarvitse tässä kajota, saattoivat tietooni merkillisen tarinan, joka koskee kahta henkilöä."
"Heidän nimensä, olkaa hyvä."
"Nimet ilmotan hetimiten. Sanon vain ensiksikin, että toisella näistä henkilöistä on huomattava asema Ranskassa ja että toinen, italialainen tai pikemmin espanjalainen… niin, espanjalainen…"
Loikkaus, kaksi pelottavaa nyrkin iskua… Lupinin käsivarret olivat huitaisseet oikeaan ja vasempaan kuin jousten ponnahduttamina, ja hänen nyrkkinsä, kovat kuin kanuunankuulat, mojauttivat tutkintotuomaria ja kirjuria leukaan, juuri korvan alle.
Tutkintotuomari ja kirjuri lysähtivät pöytiensä yli voihkaustakaan päästämättä.
"Hyvin osattu!" sanoi Lupin. "Se oli näpsä ote."
Hän meni ovelle ja lukitsi sen hiljaisesti. Palatessaan hän kysyi:
"Steinweg, onko teillä kloroformi?"
"Oletteko ihan varma siitä, että he ovat tainnuksissa?" kysyi vanhus pelosta vapisten.
"Mitä ajattelettekaan! Mutta sitä kestää vain kolme tai neljä minuuttia… Ja se ei ole kyllin pitkä aika."
Saksalainen otti taskustaan pullon ja kaksi valmiiksi järjestettyä puuvillatukkoa.
Lupin otti pullosta tulpan, kaatoi muutamia pisaroita kloroformia puuvillatukkoihin ja piteli niitä tutkintatuomarin ja hänen kirjurinsa nenän edessä:
"Mainiota! Meillä on kymmenen minuutin rauha ja häiriintymättömyys käytettävissämme. Se riittää, mutta kiirehtikäämme kuitenkin; eikä sanaakaan liikaa, vanhus, kuuletteko?" Hän tarttui toista käsivarteen. "Te näette mitä minä kykenen tekemään. Tässä me olemme, kahden kesken Oikeuspalatsin keskuksessa, syystä että minua niin halutti."
"Niin."
"Aijotte siis kertoa minulle salaisuutenne?"
"Niin. Minä kerroin sen Kesselbachille, hän kun oli rikas ja saattoi käyttää sitä paremmin kuin kukaan, jonka tunsin. Mutta vaikka te olette vanki ja aivan voimaton, niin pidän teitä sata kertaa vahvempana kuin Kesselbach oli sadan miljoonansa kanssa."
"Siinä tapauksessa puhukaa; ja käykäämme asioihin oikeassa järjestyksessä. Murhaajan nimi?"
"Mahdotonta!"
"Kuinka niin mahdotonta? Arvelin teidän sen tietävän ja aikovan kertoa minulle kaikki!"
"Kaikki, mutta sitä en."
"Mutta…"
"Myöhemmällä."
"Olette hullu! Miksi?"
"Minulla ei ole mitään todisteita. Myöhemmällä, kun te olette vapaa, me pyydystämme yhdessä. Mitä sitä paitsi olisi siitä nyt hyötyä? Enkä totisesti voi nyt sanoa."
"Pelkäätte häntä?"
"Niin."
"No hyvä", sanoi Lupin. "Eihän se sentään kaikkein tärkein asia olekaan. Muusta olette päättänyt puhua?"
"Pidättelemättä."
"No, vastatkaa siis. Kuka on Pierre Leduc?"
"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin prinssi, Fistingenin kreivi, Wiesbadenin ja muiden seutujen herra."
Lupinia vavahdutti riemu hänen kuullessaan, ettei hänen suojattinsa toki ollut silavasaksan poika!
"Lempo!" hän jupisi. "Uljas arvo!… Sikäli kuin muistan on Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunta Preussissa?"
"Niin, Moselin varrella. Veldenz-suku on pfalzkreivillisen Zweibrücken-suvun haara. Suurherttuakunta joutui ranskalaisten haltuun Lunévillen rauhanteon jälkeen ja kuului Mont-Tonnerren departementtiin. Vuonna 1814 se luovutettiin takaisin Hermann I:n, Pierre Leducin isoisän isän hyväksi. Hänen poikansa, Hermann II, vietti nuoruutensa hurjistellen, saattoi itsensä häviöön, joudutti maansa raha-asiat rappiolle ja teki itsensä mahdottomaksi alamaisilleen, jotka lopulta osittain polttivat Veldenzin vanhan linnan ja karkottivat hallitsijansa. Suurherttuakuntaa hoiti ja hallitsi sitte kolme sijaishallitsijaa Hermann II:n nimessä, joka omituista kyllä ei luopunut arvostaan, vaan pysyi nimellisesti hallitsevana suurherttuana. Hän asusti jokseenkin ahtaissa raha-asioissa Berlinissä; myöhemmin hän taisteli saksalais-ranskalaisessa sodassa Bismarckin vierellä, jonka ystäviä hän oli. Hänet surmasi pommi Parisin piirityksen aikana, ja kuollessaan hän uskoi Bismarckin hoiviin poikansa Hermannin, Hermann III:n nimittäin."
"Meidän Leducimme isän?" sanoi Lupin.
"Niin. Kansleri mieltyi Hermann III:een ja käytti häntä useasti salaisena lähettinä ylhäisille ulkomaalaisille. Suojelijansa kukistuttua Hermann III poistui Berlinistä, matkusteli maailmalla, ja palattuansa asettui Dresdeniin. Bismarckin kuollessa oli Hermann III siellä. Hän itse kuoli kaksi vuotta jälkeenpäin. Nämä ovat Saksassa yleisesti tiettyjä tosiasioita; ja se on kolmen Hermannin, yhdeksännellätoista vuosisadalla eläneiden Zweibrücken-Veldenzin suurherttuain tarina."
"Mutta neljäs, Hermann IV, se jonka asioihin me olemme osallisiksi joutuneet?"
"Hänestä puhumme piankin. Siirtykäämme nyt tuntemattomiin seikkoihin."
"Teille yksistään tiettyihin", sanoi Lupin. "Minulle yksistään ja joillekuille muille."
"Joillekuille muillekinko? Eikö salaisuutta ole säilytetty?"
"On, on, salaisuuden ovat visusti säilyttäneet ne, jotka sen tietävät. Ei huolta: heidän etunsa vaatii, sen vakuutan, heitä ehdottomasti olemaan sitä ilmaisematta."
"Kuinka te sitte sen tiedätte?"
"Viimeisen suurherttuan nimeä kantaneen Hermannin vanhan palvelijan ja yksityisen kirjurin kautta. Tämä palvelija, joka kuoli sylissäni Etelä-Afrikassa, uskoi minulle aluksi, että hänen herransa oli salaisissa naimisissa ja jätti jälkeensä pojan. Sitte hän kertoi minulle tuon suuren salaisuuden."
"Jonka te jälkeenpäin ilmaisitte Kesselbachille."
"Niin."
"Malttakaahan silmänräpäys… Odottakaa…"
Lupin kumartui Formerien yli, varmistui siitä, että kaikki oli hyvin ja sydän tykki säännöllisesti, ja sanoi:
"Jatkakaa."
Steinweg alotti jälleen:
"Sen päivän iltana, jona Bismarck kuoli, astuivat suurherttua Hermann III ja hänen uskollinen palvelijansa – minun etelä-afrikalainen ystäväni – junaan, joka toi heidät Müncheniin juuri ajoissa, heidän ennättääksensä Wienin pikajunaan. Wienistä he matkustivat Konstantinopoliin, sieltä Kairoon, sieltä Napoliin, sieltä Tunisiin, sieltä Espanjaan, sieltä Parisiin, sieltä Lontooseen, Pietariin, Varsovaan… eivätkä he pysähtyneet ainoassakaan paikassa. He ottivat ajurin, nostattivat kaksi matkareppuansa etuistuimelle, syöksyivät läpi katujen, riensivät toiselle asemalle tai laiturille ja nousivat taas heti junaan tai höyrylaivaan."
"Pelkästään se seikka, että vankilan johtaja toi meidät tänne, osottaa…"
"Että hra Borély ei tunne hyviä tapoja", sanoi Lupin. "Hra Borélyn olisi tullut esitellä meidät toisillemme. Me olemme täällä tasa-arvoisia, monsieur; ei ole kysymys ylemmästä ja alemmasta, vangista ja vieraasta, joka alentuu tulemaan häntä katsomaan. On kaksi miestä; ja toisella näistä kahdesta miehestä on päässään päähine, vaikka hänellä ei pitäisi olla."
"Kuulkaapas…"
"Ottakaa opetus niinkuin haluatte, monsieur", sanoi Lupin.
Muukalainen astui lähemmä ja yritti puhua.
"Päähine ensin", sanoi Lupin, "päähine!"
"Teidän tulee kuunnella minua!"
"Ei."
"Kyllä."
"Ei."
Välit alkoivat käydä myrkyllisiksi, typerästi. Toinen vieras, joka oli pysynyt vaiti, laski kätensä kumppaninsa olalle ja sanoi saksaksi:
"Jättäkää hänet minulle."
"Mutta olihan sovittua…"
"Hiljaa… ja menkää."
"Jättäen teidät yksiksenne?"
"Niin."
"Entäs ovi?"
"Sulkekaa se ja kävelkää loitomma."
"Mutta tämä mies… tiedätte kuka hän on… Arsène Lupin…"
"Menkää!"
Toinen meni ulos, sadatellen itsekseen.
"Vetäkää ovi kiinni!" huusi toinen vieras. "Lujemmin… Kokonaan…
Oikein…"
Sitte hän kääntyi, otti lyhdyn ja kohotti sitä hitaasti.
"Tuleeko minun sanoa teille kuka olen?" hän kysyi.
"Ei", vastasi Lupin.
"Ja miksi?"
"Minä tiedän."
"Haa!"
"Te olette odottamani vieras."
"Minä?"
"Niin, Sire."
VIII.
Keisarin kirjeet
"Vaiti!" kielsi vieras terävästi. "Älkää käyttäkö sitä sanaa."
"Miksi siis nimitän Teidän…"
"Älkää miksikään."
Lupin seisoi liikkumattomana.
"Huomenna on elokuun kahdeskolmatta päivä", sanoi vieras. "Kirjeet on määrä julkaista huomenna, eikö niin?"
"Kello kaksi tänä yönä on ystävilläni toimena luovuttaa 'Grand Journalille' ei itse kirjeitä, vaan tarkka luettelo kirjeistä, suurherttua Hermannin muistutuksilla varustettuna."
"Sitä luetteloa ei luovuteta lehteen."
"Eihän tietysti."
"Te annatte sen minulle."
"Se asetetaan Teidän Maj… teidän käsiinne."
"Kaikki kirjeet samaten."
"Kaikki kirjeet samaten."
"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."
"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."
Vieras puhui hyvin tyynellä äänellä, jossa ei ilmennyt vähäisintäkään pyynnön sävyä tai mahtivallan korostusta. Hän lausuili Arsène Lupinin ehdottomat toimenpiteet. Asiat kävisivät hänen sanojensa mukaan. Ja siten tapahtuisi, olisivatpa Arsène Lupinin vaatimukset mitkä hyvänsä, arvostelipa hän minkä hinnan tahansa noiden toimenpiteitten suorittamiselle. Ehdot hyväksyttiin ennakolta.
Ja vieras pitkitti:
"Oletteko lukenut kirjeet?"
"En."
"Siinä tapauksessa…"
"Minulla on suurherttuan luettelo ja hänen muistutuksensa. Minä sitä paitsi tiedän kätkön, mihin hän pani kaikki paperinsa."
"Miks'ette ottanut niitä, ennen tätä?"
"Minä en tiennyt kätkön salaisuutta ennen kuin olin täällä. Ystäviäni on nyt matkalla sinne."
"Linna on vartioitu. Luotetuimmasta väestäni pitää kaksisataa miestä sitä miehitettynä."
"Kymmenentuhatta ei riittäisi."
Minuutin mietittyänsä kysyi vieras:
"Mistä tiedätte salaisuuden?"
"Minä arvasin sen."
"Mutta oliko teillä muita tiedon aineksia kuin sanomalehdissä julkaistut?"
"Ei, ei mitään."
"Haa!" virkahti vieras itsekseen. "Se on kummallista, kummallista!…" Ja Lupinille: "Olette varma siitä, että oletuksenne on oikea?"
"Ei se ole oletus; se on tosiseikka."
"Sen parempi", jupisi vieras. "Ei tule rauhaa ennenkuin nuo paperit lakkaavat olemasta."
Ja asettuen Lupinin eteen:
"Paljonko papereista? Paljonko pyydätte salaisuuden ilmaisemisesta?"
Hän odotti Lupinin mainitsevan jonkun summan. Hän esitti sellaisen itse:
"Viisikymmentätuhatta?… Satatuhatta?…"
Ja kun Lupin ei vastannut, sanoi hän hiukan epäröiden:
"Enemmän? Kaksisataatuhatta? Hyvä on! Minä suostun."
Lupin hymyili ja vastasi matalalla äänellä:
"Se on sievä erä. Mutta eikö ole todenmukaista, että joku hallitsija, esim. Englannin kuningas, antaisi vaikkapa miljoonan? Kaikessa vilpittömyydessä puhuen…?"
"Sen uskon."
"Ja että nuo kirjeet ovat hinnaltaan määräämättömät keisarille, että ne ovat kahden miljoonan frangin arvoiset ihan yhtä helposti kuin kahdensadantuhannen… kolmen miljoonan yhtä helposti kuin kahden?"
"Paljon mahdollista."
"Ja keisari antaisi nuo kolme miljoonaa frangia, jos tulisi tarvis?"
"Niin."
"Sitten ei ole vaikea päästä sopimukseen."
"Noilla ehdoilla?" huudahti vieras hiukan ähmissään.
Lupin hymyili taas:
"Ei noilla ehdoilla sentään… minä en tavottele rahaa. Minä tahdon muuta, mikä on minulle enemmän arvoinen kuin mikään miljoonien määrä."
"Mikä se on?"
"Vapauteni."
"Mitä! Vapautenne… Se on teidän maanne asia… Minulla ei siinä kohden ole mitään valtaa."
Lupin astahti hänen luokseen ja sanoi vielä enemmän alentaen ääntänsä:
"Teillä on kaikki valta, Sire… Minun vapauteni ei ole niin poikkeuksellinen tapaus, että teiltä luultenkaan evättäisiin."
"Minun siis pitäisi pyytää sitä?"
"Niin."
"Keneltä?"
"Valenglaylta, pääministeriltä."
"Hyvä on… mutta hra Valenglay ei konsanaan myönny…"
Lupin kumartui eteenpäin ja puheli ikäänkuin sanojansa etsien, ikäänkuin kuviteltua tapausta selvitellen:
"Otaksutaanpa, että kahden suuren maan välille on tullut joku vähäpätöinen kysymys… siirtomaa-asia esim., jossa niiden arvonsatunto on pelissä enemmän kuin niiden etu… Onko mahdoton ajatella, että noista kahdesta maasta toisen hallitsija saattaisi ryhtyä omasta alotteestaan käsittelemään tätä asiata uudessa, sovinnollisessa hengessä… ja antaisi tarvittavat ohjeet… niin että…"
"Niin että minä saattaisin jättää Ranskalle Marokon?" tokaisi vieras, purskahtaen nauruun… "Tietysti, tietysti!" alotti hän taas, turhaan yrittäen käydä jälleen totiseksi. "Tietysti se on hyvin itsenäinen aatos: koko nykyaikainen valtiotaito mullistukoon, jotta Arsène Lupin olisi vapaa!… Keisarikunnan suunnitelmat tuhoutukoot, jotta Arsène Lupin saisi pitkittää urotöitänsä!… Miks'ette kerrassaan pyydä minulta Elsass-Lotrinkia?"
"Minä ajattelin sitä kyllä, Sire", vastasi Lupin tyynesti.
Vieraan hilpeys yltyi:
"Mainiota! Ja säästätte minut siitä?"
"Niin, tällä kerralla."
Lupin oli laskenut käsivartensa rinnalle ristiin. Häntäkin huvitti näyttelemänsä osan liioitteleminen, ja hän jatkoi teeskennellyllä vakavuudella:
"Jonakuna päivänä saattaisi koitua sarja seikkoja, jotka toimittaisivat minulle vallan vaatia ja saada tuon korvauksen isänmaalleni. Kun se päivä tulee, niin en suinkaan jätä sitä tekemättä. Nykyhetkellä pakottavat minun käytettävissäni olevat aseet minut olemaan vaatimattomampi. Rauhan saavuttaminen Marokossa tyydyttää minua."
"Juuri se?"
"Juuri se."
"Marokko teidän vapauttanne vastaan?"
"Ei muuta mitään… tai oikeastaan – sillä me emme saa kokonaan kadottaa näkyvistämme tämän keskustelun päätarkotusta – tai oikeastaan hiukkasen hyvää tahtoa toisen maan taholta… ja sen korvaukseksi niiden kirjeiden luovuttaminen, jotka ovat minun vallassani."
"Nuo kirjeet!" mutisi vieras ärtyisesti. "Kenties eivät ne lopultakaan ole niin kallis-arvoisia…"
"Niistä ovat jotkut omaa käsialaanne, Sire; ja te piditte niitä kyllin kallisarvoisina tullaksenne tähän kammioon…"
"No, mitä sillä väliä?"
"Mutta niissä on toisia, joiden alkuperää ette tiedä ja joista voin mainita teille muutamia erityisseikkoja."
"Tosiaanko!" sanoi vieras hieman tuskaisesti.
Lupin empi.
"Puhukaa, puhukaa suoraan", pyysi vieras. "Sanokaa mitä mielessänne liikkuu."
Kammion syvässä hiljaisuudessa Lupin selitti juhlallisen salaisesti:
"Kaksikymmentä vuotta takaperin laadittiin luonnos Saksan, Suur-Britannian ja Ranskan väliseksi liittosopimukseksi."
"Se ei ole totta! Mahdotonta! Kuka olisi voinut sellaista tehdä?"
"Keisarin isä ja Englannin kuningatar, molemmat keisarinna Fredrikin vaikutuksen alaisina toimien."
"Mahdotonta! Vielä kerran, mahdotonta!"
"Kirjeenvaihto on Veldenzin linnan kätköpaikassa; ja minä yksin tunnen kätkön salaisuuden."
Vieras harppaili kiihtynein askelin edes takaisin. Sitte hän äkkiä pysähtyi:
"Onko sopimuskirjan teksti tuon kirjeenvaihdon joukossa?"
"On, Sire. Se on isänne omaa käsialaa."
"Ja mitä siinä sanotaan?"
"Tuon sopimuksen mukaan Ranska ja Suur-Britannia myönnyttivät ja lupasivat Saksalle suunnattoman suuren siirtomaa-valtakunnan, valtakunnan jota sillä ei nykyään ole ja joka on käynyt sille välttämättömäksi näinä aikoina, sen suuruuden turvaamiseksi."
"Ja mitä vaati Englanti tuon valtakunnan korvaukseksi?"
"Saksalaisen sotalaivaston rajoittamisen."
"Entäs Ranska?"
"Elsass-Lotringin."
Pöytää vasten nojautuen vaipui keisari hiljaiseen mietiskelyyn. Lupin jatkoi:
"Kaikki oli valmista. Parisin ja Lontoon ministeriöiltä oli kuulusteltu ja ne olivat antaneet suostumuksensa. Hanke oli kuten toteutettu. Suuri liittosopimus oli astumaisillaan voimaan. Se olisi laskenut perustuksen lopulliselle maailmanrauhalle. Isänne kuolema kumosi tuon ylevän unelman. Mutta minä kysyn Teidän Keisarilliselta Majesteetiltanne, mitä teidän kansanne ajattelee, mitä maailma ajattelee, saadessaan tietää, että Fredrik III, 1870:n sankareita, puhdasverinen ja uskollinen saksalainen, ylväästä luonteestansa yleiseen ihailtu, suostui luovuttamaan takaisin Elsass-Lotringin ja siis piti tuota luovutusta oikeudenmukaisena?"
Hän vaikeni tuokioksi, jättäen ongelman muodostumaan tarkkapiirteiseksi keisarin omassatunnossa, omassatunnossa miehen, pojan ja hallitsijan. Sitte hän lopetti:
"Teidän Keisarillisen Majesteettinne täytyy itsenne tietää, haluatteko vai ettekö, että historia liittää aikakirjoihinsa tuon sopimuksen olemassaolon. Mitä minuun tulee, Sire, niin voitte nähdä, että minun halpa olemukseni merkitsee siinä asiassa ylen vähäisen."
Pitkällinen vaiti-olo seurasi Lupinin sanoja.
"Onko mitään muita ehtoja?"
"On, Sire, mutta vähäpätöisiä."
"Mainitkaa ne."
"Olen löytänyt Zweibrücken-Veldenzin suurherttuan pojan.
Suurherttuakunta on palautettava hänelle."
"Mitään muuta?"
"Hän rakastaa erästä nuorta tyttöä, joka puolestaan rakastaa häntä.
Tyttö on mitä kaunein ja sivein. Hänen tulee saada tämä vaimoksensa."
"Mitään muuta?"
"Ei muuta. Teidän Majesteettinne tarvitsee vain toimituttaa tämä kirje 'Grand Journalin' toimittajalle, jotta tämä lukemattomana hävittää sen kirjotuksen, joka hänelle saatetaan nyt minä hetkenä hyvänsä jo tuoda."
Lupin ojensi kirjettä raskain sydämin ja vapisevin käsin. Jos keisari ottaisi sen, olisi se merkkinä hänen hyväksymisestään.
Keisari epäröitsi ja otti sitten äkillisellä liikkeellä kirjeen, pani hatun päähänsä, kääri viitan ympärilleen ja asteli sanaakaan hiiskumatta ulos.
Lupin hoippuili muutaman silmänräpäyksen ajan kuin huumaantuneena…
Sitte hän keikahti tuolilleen, huikaten ilosta ja ylpeydestä…
Arsène Lupin odotti kärsivällisesti pelastuksensa hetkeä, väkisinkin udellen itseltään, millä keinoin se järjestettäisiin ja miten Ranska ja Saksa, liittyen yhdessä suorittamaan tämän ansiokkaan teon, onnistuisivat aikaansaamaan sen liian suurta häväistysjuttua herättämättä.
Myöhään iltapäivällä käski vartija hänen mennä ulkopihalle. Hän kiirehti ulos ja kohtasi vankilanjohtajan, joka luovutti hänet hra Weberin haltuun. Weber viittasi hänet nousemaan voimavaunuihin, joissa oli joku istumassa.
Lupin sai rajun naurunpuuskan:
"Mitä, tekö, van Weber poloiseni! Teidätkö on uhrattu tähän väsyttävään tehtävään? Voi, veikko parka, onpa se kovaa! Ensin saavutettuanne kuuluisuuden minun vangitsemisellani, pitää teidän nyt joutua kuolemattomaksi minun pakoni kautta!"
Hän silmäili toista miestä:
"Kah kummaa, hra poliisiprefekti, tekin siis olette tässä hommassa mukana? Onpa tämä teitä kohtaan ilkeä tekonen, vai mitä? Jos tottelette minun neuvoani, niin jättäydytte taammaksi ja luovutatte Weberille kunnian ja maineen!"
Automobili kulki nopeata vauhtia pitkin Seinen vartta ja Boulognen halki. Saint-Cloudin kohdalla he menivät poikki virran.
"Oivallista!" huudahti Lupin. "Olemme matkalla Garchesiin! Te tarvitsette minua siellä, jotta näyttelisin uudestaan Altenheimin kuoleman. Me menemme maanalaiseen käytävään, minä katoan ja ihmiset sanovat, että minä pujahdin pakoon toisesta käytävästä, joka oli minulle yksistään tietty!"
Lupin arvasi ohjelman ihan täsmälleen. He kävelivät Lepolan tilusten poikki Pavillon Hortenseen. Lupin ja hänen kaksi seuralaistansa laskeutuivat alas portaita ja pitkin maanalaista käytävää. Tunnelin päässä sanoi apulaispäällikkö:
"Olette vapaa."
"Hei!" huudahti Lupin. "Sepä varsin mutkatonta! No, paljon kiitoksia, Weber hyvä; pahoittelen sitä, että olen tuottanut teille näin paljon vaivaa. Hyvästi, hra poliisiprefekti."
Hän kapusi Villa des Glycinesiin johtavat portaat, kohotti laskuluukun ja hyppäsi huoneeseen.
Käsi laskeusi hänen olalleen.
Hänen vastassaan seisoi ensimäinen eilispäiväinen vieraansa, keisarin seuralainen. Hänen mukanaan oli neljä miestä, kaksi kummallakin puolella.
"Kuulkaapas", sanoi Lupin, "mitä tämä pikku pila tarkottaa? Luulin olevani vapaa!"
"Kyllä, kyllä", murisi saksalainen järeällä äänellään, "te olette vapaa… vapaa matkustamaan meidän viiden mukana… jos se teille soveltuu."
Lupin hykähteli:
"Jos se minulle soveltuu? Sehän on elämäni unelma!"
Huvilan ulkopuolella odottelivat kivetyllä pihalla voimakkaat katetut vaunut. Kaksi miestä nousi etu-istuimelle, kaksi muuta sisälle. Lupin ja vieras istuutuivat ajajaa vastapäätä olevalle istuimelle.
Automobili kiiti rauhassa kaiken iltaa ja yötä.
He pysähtyivät aamiaiselle erääseen majataloon, jonka lähellä oli kilometripylväs. Lupin näki heidän olevan Metzin ja Luxemburgin keskivälillä. Sieltä he pitkittivät matkaansa koillista kohti, Trevesiin päin.
Lupin sanoi matkatoverilleen:
"Olenko oikeassa, kun uskon saaneeni kunnian puhutella kreivi von Waldemaria, keisarin luotettua ystävää, joka toimitti kotitarkastuksen Hermann III:n talossa Dresdenissä?"
Vieras pysyi vaiti.
"Olette väärässä, evätessänne minulta vastauksenne, hra kreivi. Alotin puhua omaksi hyväksenne: juuri vaunuihin noustessamme huomasin taivaanrannalla automobilin pistäytyvän näkyviin takanamme. Näittekö te sen?"
"En. Miksi?"
"Eipä mitään… sanoinpahan vain… Sitä paitsi olemme kymmentä minuuttia edellä… ja automobilimme on vähintään neljäkymmentä-hevosvoimainen."
"Se on kuusikymmentä", sanoi saksalainen, levottomasti vilkaisten häneen silmännurkkauksestaan.
"Hoo, eipä sitte hätää!"
He nousivat loivaa rinnettä ylös. Heidän saavuttuansa laelle ojentautui kreivi ulos ikkunasta:
"Hitto!"
"Mitä nyt?" kysyi Lupin.
Kreivi kääntyi häneen ja sanoi uhkaavalla äänellä:
"Olkaa varoillanne! Jos mitään tapahtuu, niin sen pahempi teille."
"Ohoo! Toinen näyttää vähentävän välimatkaa!… Mutta mitä pelkäättekään, kreivi hyvä? Siellä kaiketikin tulee joku matkustaja… vieläpä kenties joku meidän avuksemme lähetetty."
"Minä en mitään apua halua", murisi saksalainen.
Hän kurkottausi taas katsomaan. Automobili oli ainoastaan parin, kolmen sadan metrin päässä.
Hän sanoi miehilleen Lupiniin viitaten:
"Sitokaa hänet. Jos hän vastustelee…"
Ja hän veti revolverinsa taskustaan.
"Miksi minä vastustelisin, oi hellä germaani?" naurahteli Lupin. "Mitä te tuosta automobilista välitätte? Minun apureitaniko? Sepä hullunkurinen aatos!"
Vastaamatta antoi saksalainen käskyjä ajajalle:
"Oikealle!… Hitaampi vauhti!… Antaa niiden mennä ohi… Jos nekin hiljentävät kulkuansa, niin me pysäytämme!"
Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen näytti vieras automobili päin vastoin lisäävän vauhtiansa. Se sivuutti heidät kuin tuulispää, tomupilvessä. Takaosassa seisoi alas lasketun kuomun yli nojautuen mustapukuinen mies.
Hän nosti käsivartensa.
Kaksi laukausta pamahti.
Kreivi, jonka ruumis sulki koko vasemmanpuoleisen ikkunan, kaatui takaisin istuimelleen.
Ennen kuin edes vilkaisivat hänen vammojansa heittäysivät nuo kaksi miestä Lupiniin käsiksi ja täydensivät hänen köyttämisensä.
"Aaseja! Pölkkypäitä!" riehui Lupin raivoissaan. "Päinvastoin, antakaa minun mennä! Kas nyt me pysähdymme! Mutta kiitäkää sen perässä, pöllöt, tavottakaa hänet!… Hän on mustapukuinen mies, kuulkaa, murhaaja!… Voi, näitä epattoja!…"
Hänet kapuloittiin. Sitte he kävivät kreiviä hoitamaan. Haava ei näyttänyt vaaralliselta ja saatiin pian sidotuksi. Mutta potilas, joka oli hyvin kiihtyneessä mielentilassa, sai kuumekohtauksen ja alkoi houria.
Kello oli kahdeksan aamulla. He olivat aukealla maaseudulla, missään ei ollut merkkiäkään asumuksista. Miehillä ei ollut mitään tietoa matkan varsinaisesta päämäärästä. Minne piti heidän mennä? Keneltä voisivat he tiedustaa ohjeita?
He asettuivat erään metsikön laitaan odottelemaan.
Koko päivä kului täten. Vasta illalla saapui ratsuväen osasto, joka oli lähetetty Trevesistä etsimään automobilia.
Kahta tuntia myöhemmin Lupin astui pois vaunuista ja yhäti kahden saksalaisensa saattamana kapusi lyhdyn valossa ylös portaita, joka johti pieneen huoneeseen; tämän ikkunat oli suljettu rautaristikoilla. Täällä hän vietti yönsä.
Seuraavana aamuna vei hänet eräs upseeri tilavaan, pikimältään kalustettuun huoneeseen. Hänen vankikammiossaan käynyt ylhäinen vieras istui kirjotuspöydän ääressä lueskellen sanomalehtiä ja selostuksia, joihin hän veteli voimakkaita viiruja punaisella liidulla.
"Jättäkää meidät", hän sanoi upseerille.
Ja Lupinin eteen astuen:
"Paperit."
Sävy ei ollut entinen. Se oli nyt tyly ja käskevä sävy valtiaan, joka on kotonaan ja puhuttelee alhaista olentoa. Ja millaista olentoa! Veijaria, pahinta lajia seikkailijaa, jonka edessä hän oli ollut pakotettu itseänsä nöyryyttämään!
Lupin ei nolostunut. Hän vastasi ihan tyvenesti:
"Ne ovat Veldenzin linnassa."
"Me olemme linnan ulkorakennuksissa. Nuo tuolla ovat linnan rauniot."
"Paperit ovat raunioissa."
"Menkäämme ottamaan ne. Näyttäkää minulle tie."
Lupin ei hievahtanut.
"No?"
"No, Sire, asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette. Kestää jonkun aikaa, ennen kuin saa toimimaan ne voimat, jotka tarvitaan tuon kätköpaikan avaamiseen."
"Kuinka pitkän ajan tarvitsette?"
"Neljäkolmatta tuntia."
Suuttunut liike, väleen hillitty:
"Haa, siitäpä ei meidän välillämme ollut mitään puhetta!"
"Ei määritelty mitään yksityiskohtaista, ei tätä eikä sitä pikku retkeä, jonka Teidän Keisarillinen Majesteettinne pani minut tekemään puolen tusinan vartiosoturinne huostassa. Minun on toimitettava paperit, siinä kaikki."
"Ja minun on pidätettävä vapautenne kunnes toimitatte paperit."
"Se on luottamus-asia, Sire. Olisin pitänyt itseäni aivan yhtä suuresti sidottuna hankkimaan nuo paperit, jos olisinkin vankilasta päästessäni ollut vapaa, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne saa olla varma siitä, etten minä olisi niiden keralla mennyt menojani. Ainoana erotuksena on, että ne olisivat nyt teidän hallussanne. Sillä me olemme menettäneet yhden päivän, Sire. Ja yksi päivä on tällaisessa hommassa… kokonainen päivä liikaa… Se vain on sanottava, että teillä olisi pitänyt olla luottamusta."
Keisari silmäili hiukan ällistyneenä hylkiötä, kulkuria, joka tuntui kiusaantuneelta siitä, että kukaan epäili hänen sanaansa.
Hän ei vastannut, vaan soitti kelloa:
"Päivystävä upseeri", hän käski.
Kreivi von Waldemar saapui, hyvin valjuna.
"Ahaa, tekö, Waldemar? Olette siis taas kunnossa?"
"Palvelukseksenne, Sire."
"Ottakaa viisi miestä mukaanne… samat miehet, koska olette heistä varma. Älkää jättäkö tätä… herrasmiestä ennen kuin huomen-aamulla." Hän katsoi kelloansa. "Ennen kuin huomen-aamulla kello kymmenen. Ei, minä annan hänelle aikaa kello kahteentoista. Te menette minne tahansa hän suvaitsee mennä, te teette mitä ikinä hän teiltä pyytää. Sanalla sanoen, te olette hänen käytettävissään. Kello kaksitoista yhdyn minä teihin. Ellei hän kellon kahdennellatoista lyönnillä ole minulle toimittanut kirjetukkua, niin te asetatte hänet takaisin automobiilinne ja silmänräpäystäkään menettämättä viette hänet suoraa päätä Santé-vankilaan."
Hän meni ulos.
Lupin valitsi pöydältä sikaarin ja heittäysi lepotuoliin:
"Hyvä! Tuollaisesta rivakkuudesta minä pidän. Se on vilpitöntä ja selkeätä."
Kreivi oli tuonut miehensä sisälle. Hän sanoi Lupinille:
"Mars!"
Lupin sytytti sikaarinsa eikä hievahtanut.
"No niin, mars!"
"Ei."
"Mitä sellainen 'ei' tarkottaa?"
"Minä kummailen."
"Mitä?"
"Missä ihmeessä tuo kätkö saattaa olla!"
Kreivi hätkähti, Lupinin naureskellessa:
"Sillä parahinta on jutussa se, ettei minulla ole etäisintäkään aavistusta tuosta kuuluisasta piilosta, yhtä vähän kuin tiedän, millä tavoin ryhtyisin sitä hakemaan. Mitä te siihen sanotte, Waldemar hyvä, hä? Hupaisaa, eikö totta?… Ei etäisintäkään aavistusta…"
Veldenzin rauniot ovat tutut kaikille Reinin ja Moselin varrella käyneille.
Saattueensa seuraamana Lupin kahdessa tunnissa tarkasteli koko rakennuksen.
"Minä olen teihin kovin tyytyväinen, kreivi hyvä. En luule konsanaan tavanneeni niin täydellisesti alaansa perehtynyttä opasta, enkä – mikä on harvinaista – niin vaiteliasta. Ja nyt lähdemme puolipäivälliselle, ellei teillä ole vastaan."
Kello neljän seuduissa, tehtyään taaskin kävelyn raunioissa, joll'aikaa hän oli tutkinut kivet, mitannut muurien paksuuden, ottanut selvää kaikesta mahdollisesta, turhaan, kysyi hän kreiviltä:
"Eikö ole ketään jäljellä viimeisen, linnassa asuneen suurherttuan palveluskunnasta?"
"Kaikki silloiset palvelijat hajaantuivat kukin taholleen. Yksi ainoa jäi piiriin asumaan."
"No?"
"Hän kuoli kaksi vuotta takaperin."
"Lapsia?"
"Hänellä oli poika, joka meni naimisiin. Yhdessä vaimonsa keralla erotettiin hänet häpeällisen käytöksen takia. He jättivät jäljelle nuorimman lapsensa, pienen tyttären Isildan."
"Missä hän asuu?"
"Hän asuu täällä, näiden rakennusten päässä. Vanhalla iso-isällä, oli tapana olla linnassa kävijäin oppaana siihen aikaan kun yleisöllä vielä oli pääsy tänne. Pikku Isilda on siitä asti asustanut raunioissa. Hänen annettiin säälistä jäädä. Hän on vähäjärkinen raukka, tuskin puhekykyinen ja tietämätön sanoistaan."
"Onko hän aina ollut sellainen?"
"Ei nähtävästi. Hänen järkensä alkoi himmentyä kymmenkunnan vuoden ijässä."
"Surunko johdosta, vai säikähdyksen ehkä?"
"Ei ole ollut mitään suoranaista syytä, kuulemma. Isä oli juoppo ja äiti teki hulluuden kohtauksessa itsemurhan."
Lupin mietiskeli ja sanoi:
"Haluaisin tavata hänet."
Kreivi hymyili omituisesti:
"Tavata hänet saatte kaikin mokomin."
Isilda sattui olemaan eräässä niitä huoneita, joita hänen sallittiin pitää hallussaan. Lupin kummastui nähdessään myötätuntoa herättävän pikku olennon, joka oli liian laiha, liian valju, mutta melkein sievä vaaleine hiuksineen ja hentoisine kasvoineen. Hänen merenvihreissä silmissään oli sokeiden epämääräinen, uneksiva katse.
Lupin teki muutamia kysymyksiä, joihin Isilda ei sanaakaan vastannut, ja toisia, joihin hän vastasi katkonaisin lausein, kuin ei olisi tajunnut hänelle lausuttujen sanojen merkitystä eikä omiakaan sanojansa oivaltanut.
Kyselijä yritti yhä, tarttuen häntä hyvin hellästi käteen ja lempeällä äänellä tiedustellen häneltä seikkoja niiltä ajoilta, jolloin hänellä vielä oli järkensä tallella – hänen iso-isästään, muistoista, joita saattaisi elvyttää lapsuusaikojen vapaa karkeloiminen linnan majesteetillisissa raunioissa.
Tyttö seisoi vaiti ollen, tuijottavin silmin, osaaottamattomana; mikään liikutus, mitä hän saattoi tuntea, ei jaksanut herättää hänen uinuvaa älyänsä.
Lupin pyysi lyijykynää ja paperia, ja kirjotti numeron "813".
Kreivi hymyili taas.
"Hei, mitä te nauraa virnotatte?" huudahti Lupin ärtyisestä.
"En mitään… en mitään… tämä kiinnittää hyvin suuresti mieltäni, siinä kaikki…"
Isilda katseli kyselijän ojentamaa paperilappua ja käänsi hajamielisenä pois päänsä.
"Ei tärpi!" huomautti kreivi ivallisesti.
Lupin piirsi kirjaimet "APO ON".
Isilda ei omistanut enempää huomiota.
Toinen ei luopunut kokeestaan, vaan piirteli yhä samoja kirjaimia, joka kerta jättäen niiden välille erilaisia lomia ja joka kerta pitäen tytön kasvoja silmällä.
Tyttö ei hievahtanut, vaan piti katsetta paperiin kiinnitettynä, vaipuneena välinpitämättömyyteen, jota ei mikään näyttänyt häiritsevän.
Sitten yht'äkkiä tarttui hän kynään, sieppasi viimeisen paperilapun Lupinin käsistä ja ikäänkuin äkillisen mieleenjohdatuksen valtaamana kirjotti kaksi 'l':ää Lupinin avoimeksi jättämään keskilomaan.
Tämä tunsi värähdyksen ruumiissaan.
Oli muodostunut sana: "APOLLON".
Sillävälin Isilda piti kiinni sekä lyijykynästä että paperista, ja kourivin sormin ja pingottunein kasvoin ponnisteli saadakseen kätensä tottelemaan vaivaisten pikku aivojensa määräyksiä.
Lupin odotti kuumeisesti.
Tyttö piirrälsi nopeasti toisen sanan: "DIANE".
"Vielä sana! Minun täytyy saada vielä sana!" vaati Lupin käskevällä äänellä, tarttuen tyttöä käsivarteen.
Mutta hän näki tytön silmistä, jotka olivat taaskin tylstyneet, ettei tuo vilahtava älyntuikahdus voinut enää kimmeltää.
"Mennään", sanoi Lupin.
Hän oli kävelemässä pois, kun tyttö juoksi hänen perässään ja asettui hänen tielleen. Hän pysähtyi:
"Mitä nyt?"
Tyttö ojensi kämmenensä.
"Mitä? Rahaa?… Onko hänellä tapana kerjätä?" kysyi Lupin kreiviltä.
"Ei", sanoi Waldemar, "enkä voi ymmärtää…"
Isilda otti taskustaan kaksi kultakolikkoa ja kilisteli niitä riemuiten.
Lupin katsoi niitä. Ne olivat ranskalaisia rahoja, ihan uusia, sinä vuonna lyötyjä.
"Mistä sinä nämä sait?" kysyi hän kiihtyneesti. "Ranskalaista rahaa!… Kuka sinulle antoi?… Ja milloin?… Tänäänkö? Puhu!… Vastaa!…" Hän kohautti hartioitaan. "Minua hullua! Niinkuin hän kykenisi vastaamaan!… Hyvä kreivi, lainaisitteko minulle neljäkymmentä markkaa?… Kiitos… Tässä, Isilda, on sinulle…"
Tyttö otti nuo kaksi kolikkoa, kilisteli niitä toisien kanssa kämmenellään ja sitte käsivartensa ojentaen viittasi Uudestisyntymisen palatsin raunioihin, sellaisella liikkeellä, joka tuntui erityisemmin kääntävän huomiota vasempaan sivurakennukseen ja sen sivurakennuksen yläosaan.
Lupin vilkaisi kreiviin. Waldemar hymyili taaskin.
Hän läksi palatsiin umpimähkään, saattueensa seuraamana.
Ensimäisessä huonekerrassa pohjoispuolella oli pitkä käytävä, josta avautui kaksitoista sievää huonetta, kaikki ihan yhtäläisiä.
Kun alkoi tulla hämärä, kiiruhti hän yhteen noista kahdestatoista huoneesta, kuin olisi valinnut sen erityisistä, yksistään hänelle itselleen tunnetuista syistä. Häntä hieman ihmetytti tavata siellä keisari tupakoitsemassa nojatuolissa, jonka hän oli haetuttanut.
Olematta hänen saapuvilla oloansa huomaavinaankaan ryhtyi Lupin tarkastamaan huonetta niiden menetelmien mukaan, joita hänellä oli tapana käyttää sellaisissa tapauksissa, jakaen huoneen neliöihin, joista tutki kunkin erikseen.
Kaksikymmentä minuuttia tähän työhön käytettyään hän sanoi:
"Minun täytyy pyytää teitä, Sire, armollisesti siirtymään. Tässä on tulisija…"
Keisari nytkäytti päätänsä:
"Minusta tuntuu, hra Lupin, että te olette tehnyt minusta hiukkasen pilaa."
"Millä tavoin, Sire?"
"No, mitä mies tietää, sitä hänen ei tarvitse etsiskellä! Täällä te olette vainuilleet runsaasti kymmenen tuntia. Eikö teistäkin tunnu olevan syytä viipymättömälle palauttamiselle vankilaan?"
Lupin näytti tyrmistyneeltä:
"Eikö Teidän Majesteettinne asettanut viimeiseksi rajaksi kello kahtatoista huomenna?"
"Miksi sitä odotella?"
"Miksi? No, jotta sallittaisiin minun täydentää työni!"
"Työnne? Mutta eihän se ole vielä alussakaan, hra Lupin."
Lupin mietti, ja selitti sitte vakavasti:
"Koska Teidän Keisarillinen Majesteettinne vaatii todisteita minuun luottaakseen, niin minä annan sellaisia. Näillä yhteisen käytävän varrella olevilla kahdellatoista huoneella on kaikilla eri nimi, joka on piirretty ranskaksi – nähtävästi jonkun ranskalaisen koristetaiteilijan sommittelemana – kunkin huoneen oven yläpuolelle. Yksi näistä kirjotuksista, joita tuli ei ollut tärvellyt niin pahoin kuin toisia, pisti silmääni astuskellessani pitkin käytävää: minä tarkastin muutkin oviaukot ja huomasin, että niissä kaikissa näkyi vaivoin luettavia jälkiä ovenkamanaan kaiverretuista nimistä. Siten löysin 'D':n ja 'E':n, alku- ja loppukirjaimen 'DIANE':sta. Löysin 'A':n ja tavun 'LON', jotka viittasivat 'APOLLON'iin. Nämä ovat ranskalaiset muodot Dianasta ja Apollosta, kreikkalaisia jumaluuksia molemmat. Muut kaiverrukset edustivat samaa alaa. Havaitsin jälkiä nimistä sellaisista kuin Jupiter, Venus, Merkurius, Saturnus j.n.e. Tämä ongelman osa on siten ratkaistu: kullakin näistä kahdestatoista suojamasta on jonkun olympialaisen jumalan tai jumalattaren nimi: ja kirjaimet 'APO ON' viittaavat Isildan täydentäminä Apollo-huoneeseen, Salle d'Apolloniin. Täällä siis, tässä huoneessa, missä nyt olemme, on kirjeiden kätköpaikka. Muutamat minuutit kenties riittävät niiden löytämiseen."
"Muutamat minuutit tai muutamat vuodet… tai vuosikymmenetkin!" sanoi keisari nauraen. "Hra Lupin", jatkoi Hänen Majesteettinsa, "sen jännittävän tutkimuksen, jota te olette tänään johtanut ja jonka loistavia tuloksia meille kertoilette, olen jo tehnyt minä… niin, kaksi viikkoa takaperin, ystävänne Sherlock Holmesin seurassa. Yhdessä me kyselimme pikku Isildalta; yhdessä me käytimme samoja menetelmiä häneen nähden kuin tekin; ja yhdessä me panimme merkille nimet käytävän ovien kamanoissa ja pääsimme tähän huoneeseen, Apollo-huoneeseen asti."
Lupin vaaleni. Hän sopersi:
"Haa, pääsikö Holmes… tänne… asti?"
"Tänne asti… Tosin ei siitä ollut meille apua, sillä me etsiskelimme tässä huoneessa neljä päivää emmekä löytäneet mitään. Kuitenkin tiedän, etteivät kirjeet ole täällä."
"Se vei Holmesilta neljä päivää, Sire, ja minulta se viepi ainoastaan neljä tuntia. Ja minä olisin tarvinnut vielä vähemmänkin, ellei minua olisi etsinnässäni vastustettu."
"Ja kuka niin on tehnyt, totta toisen kerran! Minun uskollinen kreivinikö? Toivoakseni hän ei rohjennut…"
"Ei, Sire, vaan vihollisistani kamalin ja voimakkain, se hirviö, joka tappoi oman rikostoverinsa Altenheimin."
"Onko hän täällä? Luuletteko niin?" huudahti keisari, jonka kiihtymys osotti hänen tuntevan koko jutun alkuvaiheet.
"Hän on missä tahansa minä olen. Hän uhkaa minua ainaisella vihallaan. Hän se arvasi minut Lenormandiksi, etsivän osaston päälliköksi; hän se toimitti minut vankilaan; hän se jälleenkin heti vapaaksi päästyäni vainosi minua. Minuun eilen automobilissa tähdätessään hän haavotti kreivi von Waldemaria."
"Mutta mistä tiedätte, miten voitte olla varma siitä, että hän on Veldenzissä?"
"Isilda on saanut kaksi kultarahaa, kaksi ranskalaista kolikkoa!"
"Ja mitä hän täällä tekee? Mikä voi olla hänen tarkotuksenaan?"
"Minä en tiedä, Sire, mutta hän on pahahenki kerrassaan. Teidän Keisarillisen Majesteettinne tulee olla varuillanne; hän pystyy kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin."
IX.
Mustapukuinen mies
"Otatteko vastaan tämän herrasmiehen, rouva?" Dolores Kesselbach otti käyntikortin lakeijalta ja luki:
"André Mauny… En", hän vastasi. "Minä en tunne häntä."
"Hän tuntuu olevan hyvin kiihkeä tapaamaan teitä, rouva. Hän sanoo teidän odottavan."
"Ahaa… mahdollista… Kyllä, osottakaa hänet tänne."
Niiden tapausten perästä, jotka olivat mullistaneet hänen elämänsä ja armottomasti vainonneet häntä, oli Dolores lyhyen aikaa asuttuaan Hôtel Bristolissa valinnut asuntonsa eräästä rauhallisesta talosta Rue des Vignesin varrelta, Passyn etukaupungista. Talon takana oli kaunis puutarha, ja ylt'ympärillä oli lehteviä puistikkoja. Sellaisina päivinä, jolloin tavallista tuskaisemmat kohtaukset eivät pidättäneet häntä aamusta iltaan asti makuuhuoneensa suljettujen ikkunaluukkujen takana, antoi hän palvelijainsa kantaa itsensä puiden siimekseen, makaillen siellä synkkämielisyyden uhrina, kykenemättömänä taistelemaan kovaa kohtaloansa vastaan.
Askeleita kuului sorapolulta ja lakeija palasi, mukanaan sievän näköinen nuori mies, hyvin yksinkertaisesti puettu siihen hiukan vanhentuneeseen tapaan, joka on vielä osittain käytännössä taidemaalariemme keskuudessa, kaulassaan alas käännetty kaulus ja liehuva sininen valkotäpläinen huivi.
"Nimenne on André Mauny?" sanoi Dolores.
"Niin, madame."
"Minulla ei ole kunniaa…"
"Suokaahan anteeksi, madame. Tietäen minut madame Ernemontin, Genevièven isoäidin, ystäväksi, te kirjotitte hänelle Garchesiin, sanoen haluavanne puhutella minua. Minä olen tässä."
Dolores kohottausi hyvin kiihtyneesti:
"Oi, te olette…"
"Niin."
Toinen sopersi:
"Todellako?… Tekö siinä?… En tunne teitä samaksi."
"Ette tunne minua ruhtinas Paul Sernineksi?"
"En… kaikki on erilaista… otsa… silmät… Eivätkä tuollaiseksi…"
"Tällaiseksi sanomalehdet kuvanneet Santén vankia", täydensi vieras hymyillen. "Ja kuitenkin minä se olen."
Seurasi pitkällinen vaitiolo, joll'aikaa he olivat hämillään ja rauhattomina.
Viimein kysyi vieras:
"Saisinko tietää syyn…?"
"Eikö Geneviève teille maininnut?…"
"En ole häntä tavannut… mutta hänen isoäidistään tuntui, että te tarvitsette palveluksiani…"
"Aivan niin… aivan niin…"
"Ja millä tavoin…? Minua kovin ilahuttaa…"
Rouva Kesselbach epäröitsi hetkisen ennen kuin kuiskasi:
"Minä pelkään."
"Pelkäätte!" huudahti toinen.
"Niin", vahvisti puhuja matalalla äänellä, "minä pelkään, pelkään kaikkea… pelkään elämää. Minä olen kärsinyt niin paljon… en voi sietää enempää."
Toinen katseli häntä syvää sääliä kuvastavin silmin. Se epämääräinen tunne, joka oli häntä aina vetänyt tähän naiseen, sai täsmällisemmän luonteen nyt, kun hän pyysi suojelusta. Hän tunsi kiihkeätä intoa omistautua kärsivälle kokonaan, ilman palkinnon toivoa.
Rouva Kesselbach jatkoi:
"Tunnen, että ympärilläni liikkuu ihmisiä."
"Mutta missä tarkotuksessa?"
"Minä en tiedä. Vihollinen vain hiippailee lähettyvillä ja yhä likenee."
"Oletteko nähnyt sitä? Oletteko havainnut mitään?"
"Kyllä: toissa päivänä kulki kaksi miestä moneen kertaan kadulla tästä ohitse, pysähdellen talon edustalla."
"Osaatteko kuvata heitä?"
"Näin toisen heistä paremmin kuin toisen. Hän oli kookas ja vanttera, puhtaaksi ajeltu, yllään pieni ihan lyhyeksi leikattu verkatakki."
"Kenties jonkun kahvilan tarjoilija?"
"Niin, päätarjoilija. Minä annoin palvelijain seurata häntä. Hän meni Rue de la Pompea alas ja astui erääseen tavallisen näköiseen rakennukseen. Pohjakerrassa on viinitupa; se on kadun ensimäinen talo, vasemmalla. Sitte toissa yönä näin makuuhuoneeni ikkunasta varjon hiiviskelevän puutarhassa."
"Siinäkö kaikki?"
"Niin."
Toinen mietiskeli ja teki sitten esityksen:
"Antaisitteko kahden mieheni nukkua jossakin pohjakertanne huoneessa?"
"Kahden miehenne?…"
"Ei teidän tarvitse arkailla! Ne ovat siivoja miehiä, vanha Charolais ja hänen poikansa, eivätkä he vähääkään näytä siltä mitä ovat… Heidän suojeluksessaan olette täydessä turvassa… Mitä minuun tulee…"
Hän epäröitsi. Hän odotteli Doloresin pyytävän häntä käymään uudestaan. Tämän pysyessä vaiti hän pitkitti:
"Mitä minuun tulee, niin on parempi, ettei minua nähdä täällä… teidän tähtenne. Miehiltäni saan tietää, miten asiat kehittyvät…"
Hän olisi halunnut sanoa enemmän ja istuutua hänen viereensä viihdyttelemään häntä. Mutta samalla hän tunsi, että ainoakin sana lisää hänen taholtaan olisi ollut loukkaus.
Sitte hän kumarsi surevalle hyvin syvään ja poistui.
Hän asteli puutarhakäytävää myöten hyvin ripeästi, päästäkseen kiireesti ulkopuolelle ja hillitäkseen tunteittensa kuohua. Lakeija odotteli häntä eteisen ovella. Hänen astuessaan kadulle soitti joku ulko-oven kelloa, nuori nainen.
Hän hätkähti:
"Geneviève!"
Tyttö käänsi kummastuneet katseensa häneen ja tunsi hänet heti, vaikkakin häntä suunnattomasti ihmetytti hänen ulkomuotonsa tavaton nuorekkuus; ja kohtaus järkytti niin suuresti hänen mieltään, että hän hoiperteli ja oli tukea saadakseen pakotettu nojautumaan ovea vasten. Toinen oli ottanut hatun päästään ja silmäili tyttöä, rohkenematta ojentaa hänelle kättään. Ojentaisiko tyttö omansa? Hän ei enää ollut ruhtinas Sernine: hän oli Arsène Lupin. Ja tyttö tiesi hänen vast'ikään päässeen vankilasta.
Ulkona satoi. Geneviève antoi sateenvarjonsa lakeijalle ja sanoi:
"Avatkaa se, olkaa hyvä, ja pankaa jonnekin kuivamaan."
Sitte hän astui suoraa päätä sisälle.
"Mies poloinen!" surkutteli itseänsä Lupin kävellessään pois. "Olipa siinä sarja kovia kolauksia, sinun laisellesi herkälle kiihkomieliselle olennolle! Sinun tulee vartioida sydäntäsi, taikka… Haa, jopa nyt jotakin! Alkavatpa jo silmäni vettyä! Lupin-herraseni: sinä alat vanheta!"
Hän taputti olkapäälle erästä nuorta miestä, joka Chaussée de la Muetten poikki astuen aikoi Rue des Vignesille. Nuori mies seisahtui, tuijotti häneen ja sanoi:
"Anteeksi, monsieur, minulla ei luullakseni ole kunniaa…"
"Ajatelkaa tarkoin, hyvä hra Leduc. Vai onko muistinne kokonaan haihtunut? Ettekö muista Versaillesia? Ja Hôtel des Trois-Empereursin pikku ullakkohuonetta?"
Nuori mies ponnahti taaksepäin:
"Te!"
"No, minäpä juuri! Luulitteko Lupinin erinneen tästä elämästä?" Hän taputteli häntä leppeästi olalle. "No, no, nuori mies, älkäähän olko säikähdyksissänne. Aika ei ole vielä tullut. Sepitelkää säkeitänne… te onnellinen runoilija!"
Sitte hän kouraisi Leducin käsivartta rajusti ja sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin:
"Mutta aika lähenee… runoilija! Älkää unohtako, että te olette minun ruumiiltanne ja sielultanne. Ja valmistautukaa näyttelemään osaanne. Siitä tulee uhkea ja mahtava osa. Ja niin totta kuin elän, uskonkin teidän olevan mies sitä näyttelemään!"
Hän puhkesi nauramaan, käännähti kantapäillään ja jätti nuoren Leducin seisomaan ihmeissään.
Hiukan edempänä, Rue de la Pompen kulmassa, oli se viinitupa, josta rouva Kesselbach oli puhunut. Hän meni sisälle ja puheli pitkään omistajan kanssa.
Sitten hän otti taksa-automobilin ja ajoi Grand Hoteliin, missä asui André Maunyn nimisenä.
Doudevillen veljekset odottivat häntä. Vaikka Lupin olikin tottunut tuollaiseen riemuun, hiveli häntä kuitenkin ystävissään ilmenevän ihailun ja palvomisen ylenpalttisuus.
"No, älkäähän nyt noin suunniltanne olko, te kaksi!" sanoi Lupin. "Ja kertokaa minulle asioita: minä en ole nähnyt sanomalehtiä. Mikä vaikutus oli minun paollani yleisöön?"
"Järisyttävä, isäntä!"
"Mikä oli viranomaisten selityksenä siitä?"
"Teidän pakonne tapahtui Garchesissa, kun yritettiin uudelleen näytellä Altenheimin murhaa. Pahaksi onneksi ovat sanomalehtimiehet todistaneet, että se oli mahdotonta."
"Sen jälkeen?"
"Sen jälkeen on yleinen kiihtymys vallinnut. Ihmiset ihmettelevät, nauravat ja huvittelehtivat järjestysvallan vahingosta kuin hullut."
"Weber?"
"Weber on pahemmassa kuin pulassa."
"Onko mitään uutisia etsivästä osastosta? Eikö ole murhasta saatu mitään ilmi? Eikö ole mitään vihiä siitä, kuka Altenheim todellisuudessa oli?"
"Ei."
"Istuutukaahan ja ottakaa kynä. Minä sanelen kirjeen, joka teidän tulee toimittaa 'Grand Journaliin' tänä iltana. Maailma on kyllin kauvan odotellut tietoja minusta. Se pian pakahtuu kärsimättömyyteensä. Kirjottakaa."
Hän saneli:
'Grand Journalin' toimittajalle.
Hyvä herra: – Minun täytyy lausua anteeksipyyntöni lukijoillenne siitä, että jätin heidän oikeutetun kärsimättömyytensä tyydyttämättä.
Olen päässyt vankilasta enkä voi mitenkään ilmaista, millä tavoin se onnistui. Niinikään olen pakoni jälkeen saanut ilmi tuon kuuluisan salaisuuden, eikä minulle ole mahdollista paljastaa sitä, yhtä vähän kuin kertoakaan, miten sen selville sain.
Kaikki tämä kelpaa aikanaan aiheeksi jokseenkin omituiseen kertomukseen, jonka vakinainen elämäkertani kirjottaja julkaisee muistiinpanoistani. Silloin se koituu Ranskan historian sivuksi, jonka meidän lapsenlapsemme lukevat mielenkiinnolla.
Nykyään on minulla tärkeämpiä asioita hoidettavana. Kyllästyneenä katselemaan, mihin käsiin minun käyttelemäni valta on joutunut – väsyneenä huomaamaan Kesselbach-Altenheimin jutun yhä pysyvän seisahduksissa, minä erotan hra Weberin ja otan takaisin sen kunniakkaan aseman, joka minulle tuotti mainetta ja yleisölle tyytyväisyyttä hra Lenormandin nimeä käyttäessäni.
Olen kaikella kunnioituksella nöyrin palvelijanne
Arsène Lupin,
Etsivän osaston päällikkö.'
Kello kahdeksalta illalla Arsène Lupin ja Jean Doudeville astelivat Caillardin hienoon ravintolaan. Lupin esiintyi iltapuvussa, mutta taiteilijan tapaan käyttäen leveitä housuja ja väljää kaulahuivia. Doudevillen yllä oli pitkä, musta takki; vakavalla sävyllään ja ulkoasullaan hän muistutti oikeuslaitoksen virkamiestä.
He istuutuivat sille puolelle ravintolaa, jonka erottaa isosta salista kaksi pilaria.
Lupin valitsi päivällisen kokeneen herkkusuun oivalla taidolla.
Hän söi hyvällä ruokahalulla ja vaiteliaana, tyytyen tuolloin tällöin virkahtelemaan lyhyitä lauseita, jotka kuvasivat hänen ajatustensa kulkua:
"Tietysti minä suoriudun… mutta siitä koituu kova urakka… Siinä on vastustajaa!… Se minua tyrmistyttää, etten kuusi kuukautta taisteltuani edes tiedä, mitä hän tahtoo!… Hänen pääkumppaninsa on kuollut. Me olemme lähellä taistelun loppua; ja kuitenkaan en vielä nytkään kykene älyämään hänen peliänsä… Mitä tavotteleekaan se ruoja?… Oma suunnitelmani on ihan selvä: käydä käsiksi suurherttuakuntaan, työntää omatekemäni suurherttua valtaistuimelle, antaa Geneviève hänelle vaimoksi… ja hallita. Sitäpä minä sanon selkeäksi, kunnialliseksi ja alttiiksi. Mutta hän, tuo vintiö, pimeyden kummitus: mihin tähtäilee hän?"
Hän kutsui:
"Tarjoilija!"
Päätarjoilija saapui:
"Mitä monsieur haluaa?"
"Sikaareja."
Päätarjoilija asteli pois, palasi ja availi useita laatikoita.
"Mitä niistä suosittelette?"
"Nämä Upmannit ovat varsin hyviä, monsieur."
Lupin antoi Doudevillelle yhden Upmannin, otti itselleen toisen ja leikkasi sen. Päätarjoilija raapaisi tulta ja ojensi hänelle tulitikkua. Lupin tarttui häntä äkillisellä liikkeellä ranteeseen:
"Ei sanaakaan… Minä tunnen teidät… Oikea nimenne on Dominique Lecas!"
Mies, iso ja vanttera, koetti riistäytyä irti. Hän huudahti tuskan huudahduksen: Lupin oli väännäyttänyt hänen ranteensa.
"Nimenne on Dominique… asutte Rue de la Pompen varrella, neljännessä huonekerrassa, minne vetäysitte nauttimaan pikku omaisuudesta, jonka saitte palvellessanne – kuuntele minua, narri, totisesti, tai särjen luusi! – saitte palvellessanne parooni Altenheimia, hänen pöydänkattajanansa."
Toinen seisoi liikkumattomana, kasvot pelosta valjuina. Heidän ympärillään oli pikku osasto tyhjänä. Sen viereisessä suojamassa istui kolme herrasmiestä tupakoiden ja kaksi paria jutteli liköörilasiensa ääressä.
"Näettehän, me olemme rauhassa… voimme puhella."
"Kuka te olette? Kuka te olette?"
"Ettekö minua muista? Mutta ajatelkaahan tuota kuuluisaa puolipäivällistä Villa Dupontissa!… Te itse, vanha veitikka, ojensitte minulle leivoslautasen… ja olivatpa ne laita leivoksia!"
"Ruhtinas…" sopersi toinen.
"Niin, niin, ruhtinas Arsène, ruhtinas Lupin itse… Ahaa, te hengitätte jälleen!… Te vakuutatte itsellenne, ettei teillä ole mitään peljättävänä Lupinin taholta, vai mitä? No, siinäpä olette väärässä, veikkonen; teillä on peljättävänä kaikkea." Hän otti taskustaan kortin ja näytti toiselle. "Tuossa, katsokaa, minä kuulun nyt poliisikuntaan. Sitä ei voida auttaa: siihen me kaikki lopulta joudumme, kaikki me rosvokuninkaat ja rikosruhtinaat."
"No?" sanoi päätarjoilija, yhä suuresti säikähdyksissään.
"No, menkäähän tuon vieraanne luokse, joka kutsuu teitä; hankkikaa hänelle haluamansa ja palatkaa minun luokseni. Eikä mitään joutavia, muistakaa se: älkää yrittäkö luikkia tiehenne. Minulla on kymmenen miestä asetettuna ulkopuolelle ja heillä on määräys pitää teitä silmällä. Menkää."
Päätarjoilija totteli. Viiden minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi, seisoen pöydän edessä selkä isompaan suojamaan päin ikäänkuin puhelemassa sikaarien ominaisuuksista vieraittensa kanssa:
"No? Mitä on tekeillä?"
Lupin lateli joukon sadan frangin seteleitä riviin pöydälle:
"Yksi seteli jokaisesta kysymyksiini annetusta selvästä vastauksesta."
"Sovittu!"
"Minä alotan. Kuinka monta oli teitä parooni Altenheimin joukkueessa?"
"Seitsemän, minä kahdeksantena."
"Ei enempää?"
"Ei. Kerran vain otimme Italiasta muutamia työmiehiä valmistamaan maanalaista käytävää Villa des Glycinesistä Carschesissa."
"Eikö käytäviä ollut kaksi?"
"Oli; toinen johti Pavillon Hortenseen, toinen haarautui edellisestä ja kulki rouva Kesselbachin talon alitse."
"Mikä oli tarkotuksena?"
"Riistää pois rouva Kesselbach."
"Olivatko molemmat kamarineitsyet juonessa, Suzanne ja Gertrude?"
"Olivat."
"Missä he ovat?"
"Ulkomailla."
"Entä seitsemän toverianne, Altenheimin joukkueesta?"
"Minä olen eronnut heistä. He yhä pitkittävät puuhiaan."
"Mistä voin löytää heidät?"
Dominique epäröitsi. Lupin asetti hänen eteensä kaksi tuhannen frangin seteliä ja sanoi:
"Epäröimisenne on teille kunniaksi, Dominique. Mutta ei auta muu kuin niellä se kuin mies ja vastata."
Dominique ilmaisi:
"Heidät tapaatte n:o 5:stä Route de la Révolten varrella Neuillyssä.
Yhtä heistä nimitetään Välikauppiaaksi."
"Mainiota. Ja nyt Altenheimin nimi, todellinen nimi. Tiedättekö sen?"
"Kyllä, – Ribeira."
"Dominique, Dominique, älkää toimittako itsellenne ikävyyksiä.
Ribeira oli vain tekonimi. Minä kysyin todellista nimeä."
"Parbury."
"Tekonimi sekin."
Päätarjoilija epäröitsi. Lupin siirsi hänen eteensä kolme sadan frangin seteliä.
"Pyh, mitä minä välitän!" sanoi mies. "Kuolluthan hän on jo, eikö olekin varmasti?"
"Hänen nimensä", vaati Lupin.
"Hänen nimensä? Chevalier de Malreich."
Lupin hypähti tuolillaan.
"Mitä? Mitä sanottekaan? Chevalier – sanokaa uudestaan – chevalier…?"
"Raoul de Malreich."
Pitkällinen äänettömyys. Eteensä tuijotellen ajatteli Lupin Veldenzin hullua tyttöä, joka oli kuollut myrkytettynä: Isildalla oli sama sukunimi, Malreich. Ja esi-isänä oli se ranskalainen pikku aatelismies, joka oli kahdeksannellatoista vuosisadalla saapunut Veldenzin hoviin.
Hän ryhtyi jälleen kuulusteluunsa:
"Mihin kansallisuuteen kuului tämä Malreich?"
"Häh oli ranskalaista sukuperää, mutta Saksassa syntynyt… Näin kerran eräitä hänen papereitansa… niistä sain hänen nimensä tietooni."
Lupin mietti, ja kysyi:
"Hänkö joukkoanne johti?"
"Niin."
"Mutta hänellä oli kumppani?"
Päätarjoilijan kasvot ilmaisivat mitä lamauttavinta säikähdystä. Lupin näki niissä kuvastuvan samanlaisen kauhun ja kammon, jota hän itsekin tunsi murhaajaa ajatellessaan.
"Oi, siitä älkäämme puhuko… siitä toisesta ei sovi puhua."
"Kuka hän on, minä kysyn?"
"Hän on isäntä… päällikkö… Kukaan ei häntä tunne."
"Mutta te olette hänet nähnyt. Vastatkaa minulle. Oletteko nähnyt hänet?"
"Joskus pimeässä… yöllä. En kertaakaan päivänvalossa. Hänen käskynsä tulivat pikku paperilappusille kirjotettuina… tai puhelimella."
"Hänen nimensä?"
"Minä en sitä tiedä. Meillä ei koskaan ollut tapana puhua hänestä. Se olisi ollut onnetonta."
"Hän käyttää mustaa pukua, eikö niin?"
"Niin tekee. Hän on lyhyt ja hintelä… vaaleatukkainen…"
"Ja hän tappaa, vai mitä?"
"Niin, hän tappaa… hän tappaa siinä missä toinen saattaisi vain leipäpalasen siepata."
Puhujan ääni vapisi. Hän pyyteli:
"Jättäkäämme se sikseen… hänestä ei sovi puhua… Vakuutan teille, se on onnetonta."
Lupin oli vaiti; häneen väkisinkin tehosi miehen tuska. Hän istui kauvan mietteissään; sitte hän nousi ja virkkoi päätarjoilijalle:
"Tässä, ottakaa rahanne; mutta jos haluatte elää rauhassa, niin teidän on paras olla hiiskumatta kenellekään rahtuakaan meidän keskustelustamme."
Hän poistui ravintolasta Doudevillen seurassa ja käveli Porte Saint-Denisiin sanaakaan puhumatta, kokonaan vaipuneena miettimään kuulemaansa. Vihdoin hän tarttui kumppaniansa käsivarteen ja alkoi haastella:
"Kuunnelkaa minua, Doudeville, huolellisesti. Menkää Gare du Nord-asemalle. Saavutte sinne ajoissa ennättääksenne Luksenburgin pikajunaan. Menkää Veldenziin, Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunnan pääkaupunkiin. Kaupungintalolta saatte helposti chevalier de Malreichin kastetodistuksen ja kaikkia tietoja hänen omaisistansa. Palaatte ylihuomena, lauvantaina."
"Ilmotanko virastolle?"
"Minä pidän siitä huolen. Ilmotan puhelimella, että olette sairastunut. Hei, sana vielä: tavatkaa minut lauvantaina kello kahdeltatoista pienessä Restaurant Buffalo-kahvilassa Route de la Révolten varrella. Tulkaa työmieheksi pukeutuneena."
* * * * *
Seuraavana päivänä Lupin, lyhyt mekko yllään ja lakki päässä, läksi Neuillyyn ja alotti tutkistelunsa n:o 5:ssä Route de la Révolten varrella. Porttiholvi johti ulkopihalle, ja siellä hän tapasi tavattoman ryhmän työväen-asuntoja, mutkikkaan jakson käytäviä ja työpajoja, joissa kuhisi käsityöläisiä, akkoja ja kakaroita. Moniaassa minuutissa voitti hän puolelleen portinvartijattaren, jonka kanssa hän puheli kaikenlaisista asioista tunnin ajan. Tämän tunnin kuluessa hän näki kolmen miehen kulkevan ohitsensa peräkkäin, ja ne olivat sellaisia miehiä, joiden sävy herätti hänen huomiotansa.
"Siinä otuksut", ajatteli hän, "ja oikeitapa otuksia ovatkin!… Ne seuraavat toisiansa vaiston mukaan!…"
Hän pitkitti tiedustelujansa ja varmistui siitä, että Altenheimin kaikki seitsemän kätyriä asuivat talossa. Neljä heistä oli vanhojen vaatteiden myyskentelijöinä. Kaksi kaupitsi sanomalehtiä; kolmas oli ilmottautunut välikauppiaaksi, ja siksi häntä vain nimitettiinkin.
He kulkivat sisään ja ulos, toinen toisensa jälkeen, näköjään tuntematta toisiansa. Mutta illalla Lupin huomasi, että he tapasivat toisensa jonkinlaisessa vaunukatoksessa perimmäisen pihaton takalistolla, missä välikauppias piti tavaroitansa tallessa: romurautaa, rikkinäisiä kelloja, ruosteisia rautauunien savutorvia… ja kaiketikin myös pääosaa varastetusta saaliista.
"Hei", puheli hän itsekseen, "juttu muodostuu sievästi. Pyysinpä saksalaiselta serkultani aikaa kuukauden, mutta luulen kahdessa viikossa olevan kylliksi. Ja se siinä hommassa on hauskaa, että pääsen tekemisiin niiden konnien kanssa, jotka minua Seinessä uittivat. Kelpo Gourel parka, vihdoinkin kostan kuolemasi. Jopa onkin aika!"
Lauvantaina hän kello kahdeltatoista meni Restaurant Buffaloon, pieneen matalaan huoneeseen, jossa muurarit ja ajurit kävivät puolipäivällisellään. Joku tuli ja istuutui hänen viereensä.
"Tehty on, isäntä."
"Ahaa, tekö, Doudeville? Hyvä, hyvä! Olen peräti utelias kuulemaan. Onko teillä yksityiskohtaisia tietoja? Kastetodistusta? Pian, kertokaa minulle!"
"Näin on asia: Altenheimin isä ja äiti kuolivat ulkomailla."
"Heistä ei väliä."
"Heiltä jäi kolme lasta."
"Kolme?"
"Niin. Vanhin olisi nyt ollut kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen nimensä oli Raoul de Malreich."
"Se oli miehemme, Altenheim. Sitte?"
"Nuorin lapsista oli tyttö, Isilda. Nimikirjaan on äskettäin merkitty, vereksellä musteella: 'Kuollut'."
"Isilda… Isilda", kertasi Lupin. "Sitähän ajattelinkin: Isilda oli Altenheimin sisar… Minusta oli hänen kasvoissaan jotakin tutunomaista… Se siis oli heitä yhdistävä side. Mutta entä keskimäinen lapsi?"
"Poika. Hän olisi nyt kuudenkolmatta vanha."
"Hänen nimensä?"
"Louis de Malreich."
Lupin säpsähti hiukan.
"Siinäpä se! Louis de Malreich… Nimikirjaimet L.M… Tuo kamala ja pelottava nimimerkki!… Murhaajan nimi on Louis de Malreich… Hän oli Altenheimin veli ja Isildan veli; ja hän surmasi heidät molemmat, jotta he eivät olisi voineet mitään ilmaista."
Lupin istui kauvan äänetönnä ja synkkänä; häntä painosti tuo salaperäinen olento. Doudeville intti:
"Mitä peljättävää hänellä Isilda sisarensa taholta oli? Tämänhän sanotaan olleen mielipuoli."
"Mielipuoli kylläkin, mutta hän kykeni muistamaan joitakuita seikkoja lapsuudestaan. Hän lienee tuntenut äskeisen vieraan veljeksi, jonka parissa oli kasvanut… ja se muisto maksoi hänelle hengen." Ja hän lisäsi: "Mielipuoli! Mutta kaikkihan nuo olivat mielipuolia… Isä juoppohullu… Altenheim raaka peto… Isilda tajuton vähäjärkinen… tuo murhaaja taasen hirviöksi riivautunut hullu…"
"Hullu? Niinkö arvelette, isäntä?"
"Sehän on selvää! Hänellä on neron, pirullisen viekkauden ja vaiston leimahduksia, mutta järjiltään hän on, mielipuoli, kuten koko tuo Malreichin perhe. Ainoastaan hullut tappavat ja etenkin tuollaiset hullut. Sillä lopultakin…"
Hän keskeytti puheensa, ja hänen kasvonsa saivat niin muuttuneen ilmeen, että Doudeville hämmästyi:
"Mitä hätänä, isäntä?"
"Katsokaa."
Sisälle oli astunut mies ja ripustanut naulakkoon hattunsa, pehmeän, mustan huopahattunsa. Hän istuutui pienen pöydän ääreen, tutki tarjoilijan hänelle tuomaa ruokalistaa, teki tilauksensa ja odotti hievahtamattomana, ruumis jäykkänä ja suorana, käsivarret pöydällä ristikkäin. Ja Lupin näki hänet kasvoista kasvoihin. Hän näki laihat, tylyt kasvot, ihan paljaat; silmäkuopat olivat syvät, ja niiden pohjalta näkyi teräksenkarvainen silmäpari. Nahka näytti luusta luuhun pingotetulta kuin pergamentti, niin kankealta ja paksulta, ettei ainoakaan karva ollut kyennyt tunkeutumaan sen läpi.
Ja nuo kasvot olivat synkeät ja eleettömät. Niitä ei vilkastuttanut mikään ilme. Mikään ajatus ei näyttänyt asustavan tuon norsunluisen otsan alla; ja ihan karvattomat silmälautaset eivät kertaakaan rävähtäneet, joten silmät saivat yhtä kiinteän tuijotuksen kuin kuvapatsaalla. Lupin viittasi erään tarjoilijan luoksensa:
"Kuka on tuo herrasmies?"
"Tuo, joka syö puolipäivällistänsä pikku pöydän ääressä?"
"Niin."
"Hän on tavallisia vieraitamme, käypi meillä pari kolme kertaa viikossa."
"Voitteko sanoa minulle hänen nimensä?"
"Kylläpä totisesti… Léon Massier."
"Haa!" äännähti Lupin hyvin kiihtyneenä. "L.M… samat kaksi alkukirjainta…!"
Saattoiko se olla Louis de Malreich?
Hän tarkkasi vierasta innokkaasti. Miehen ulkomuoto tosiaankin soveltui Lupinin arveluihin, siihen mitä hän miehestä ja hänen kamalasta elämästänsä tiesi. Mutta häntä ihmetytti tuo kalman katsanto: missä hän oli edellyttänyt eloisuutta ja tulisuutta, missä hän olisi odottanut suuren kirotun kidutettua häiriötä, rajua kasvojen vääntymistä, siinä hän tapasi pelkkää ilmeettömyyttä.
"Tulkaa pois, Doudeville."
"Mikä teitä vaivaa, isäntä? Olettehan ihan valju!"
"Tarvitsen ilmaa. Mennään ulos."
Kadulla hän hengähti syvään, pyyhki hikeä otsaltaan ja jupisi:
"Nyt on parempi. Olin tukehtua." Ja itsensä hilliten lisäsi hän: "Nyt meidän on jatkettava peliämme varovasti ja pysyttävä hänen jäljillään."
"Eikö meidän olisi parempi eritä toisemme seurasta, isäntä? Miekkosemme näki meidät yhdessä. Hän ei niin helposti huomaa meitä erillämme."
"Näkikö hän meitä?" virkahti Lupin miettivästi. "Minusta hän ei tunnu näkevän mitään, kuulevan mitään, eikä katselevan mitään. Olipa siinä hämmästyttävä olento!"
Ja kymmentä minuuttia myöhemmin Léon Massier todellakin ilmestyi esille ja asteli pois huomaamatta edes sitä, että häntä seurattiin. Hän oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli, pitäen toista kättä selkänsä takana ja kuljeskellen kuin raikkaasta ilmasta nauttiva huvikävelijä, jonka mieleenkään ei juolahda, että hänen liikkeitänsä voitaisiin seurata.
Hän sivuutti tulliportin, meni linnotus-alueen laitaa myöten, kääntyi takaisin Port de Champerretin kautta ja joutui Route de la Révoltelle jälleen.
Astuisiko hän taloon n:o 5? Lupin sitä kiihkeästi toivoi, se kun olisi varmasti todistanut hänen olevan tekemisissä Altenheimin joukkueen kanssa; mutta mies kääntyikin Rue Delaizementille ja kulki sitä myöten, kunnes sivuutti Vélodrome Buffalon.
Vasemmalla, vastapäätä polkupyörärataa, yleisten tenniskenttien ja Rue Delaizementin kauppakojujen välissä oli pieni erillinen huvila, jota ympäröitsi niukka puutarha. Léon Massier pysähtyi, otti avainkimpun taskustaan, avasi ensin puutarhan veräjän ja sitten talon etu-oven, ja katosi. Lupin hiipi varovasti esille. Hän huomasi heti, että Route de la Révolten kortteli ulottui puutarhamuuriin asti. Vielä lähemmäksi päästessään hän näki muurin olevan hyvin korkean; puutarhan taustalla nojautui siihen vaunukatos. Rakennusten asemasta hän sai varmuuden siitä, että tämä vaunukatos oli seljitysten sen vaunukatoksen kanssa, jota Välikauppias käytti romuhuoneenaan n:o 5:n takimaisen pihan perukassa.
Léon Massier siis asui talossa, joka liittyi siihen alueeseen, missä Altenheimin joukkueen seitsemän jäsentä pitivät kokouksiansa. Léon Massier siis itse asiassa olikin joukon ylijohtaja, ja noiden kahden vaunukatoksen välissä nähtävästi oli käytävä, jota kautta hän oli tekemisissä kätyriensä kanssa.
* * * * *
Tästälähtein oli tiukasti pidettävä silmällä Massierin elämäntapoja siten, ettei mikään hänen liikkeensä jäänyt tarkkaamatta. Hänen elämänsä oli mitä omituisinta, jos sai uskoa naapuriston ihmisiä, joilta Doudeville kyseli. "Huvilan erakko", kuten he häntä nimittävät, oli asunut siellä vasta moniaita kuukausia. Hänen luonaan ei käynyt ketään. Hänen ei tiedetty pitävän minkäänlaista palvelijaa. Ikkunat olivat yölläkin auki, mutta aina pimeinä; huvilasta ei milloinkaan lamppu tai kynttilä tuikahdellut.
Enimmäkseen läksi Léon Massier illan tullen liikkeelle ja saapui kotiin vasta myöhään: auringon noustessakin oli hänen nähty palaavan.
"Ja tietääkö kukaan, mitä hän tekee?" kysyi Lupin kumppaniltaan, heidän seuraavalla kerralla tavatessaan.
"Ei, hän viettää ihan säännöttömästi aikansa. Joskus hän katoaa useiksi päiviksi kerrallaan… tai pikemmin pysyy asunnossaan. Oikeastaan ei kukaan tiedä mitään."
"No, mepä saamme tietää, ja piankin."
Hän oli väärässä. Viikon ajan yhtämittaa ponnisteltuaan ja tutkisteltuaan hän ei ollut saanut selville mitään enempää tuosta kummallisesta miehestä. Yhtämittaa tapahtui sellainenkin merkillinen seikka, että Lupinin seuratessa miestä tämä lyhyin askelin pitkin katua tepsutellen ja milloinkaan pysähtymättä tai kääntymättä katosi kuin loihdittuna. Tosin hän toisinaan meni talojen läpi, joihin oli kaksi sisäänkäytävää. Mutta toisin ajoin hän tuntui haamuna häipyvän pois keskeltä ihmisvilinää. Ja Lupin jäi seisomaan kivettyneenä, hämmästyneenä, raivoa ja hämmennystä kuohuen.
Lupin riensi Rue Delaizementille ja vartioitsi huvilaa. Minuutit seurasivat toisiansa, tunnit samaten. Kului osa yötäkin. Sitten ilmestyi salaperäinen mies äkkiä näkyviin. Mitä oli hän saattanutkaan olla tekemässä?
"Pikasanoma teille, isäntä", sanoi Doudeville kello kahdeksalta eräänä iltana yhtyessään häneen Rue Delaizementilla.
Lupin avasi kotelon. Rouva Kesselbach rukoili häntä tulemaan avukseen. Kaksi miestä oli yöllä asettunut hänen ikkunansa alle, ja toinen heistä oli sanonut:
"Onni kerrassaan! Tällä kertaa olemme kokonaan hämäyttäneet heidät!
Sovittu siis: ensi yönä iskemme."
Rouva Kesselbach oli sitte mennyt alikertaan ja huomannut, että ruokakonttorin ikkunaluukku ei mennyt kiinni tahi että se ainakin voitiin ulkoapäin avata.
"Vihdoinkin", huoahti Lupin. "Vihollinen itse tarjoutuu taisteluun. Sepä hyvä! Olen väsynyt astuskelemaan edes takaisin Malreichin ikkunain alla."
"Onko hän tällähaavaa kotonaan?"
"Ei, hän teki minulle tavanmukaisen kolttosensa Parisissa taaskin, juuri kun minun piti hänelle tehdä samanlainen. Mutta ennen kaikkea, kuulkaahan, Doudeville. Menkää ja hakekaa koolle kymmenen miestämme, ja tuokaa heidät Rue des Vignesille. Ukko Charolais ja hänen poikansa lienevät siellä parhaillaan vartioimassa. Sopikaa järjestelyistänne heidän kanssaan ja tulkaa puoli yhdeltätoista tapaamaan minua Rue des Vignesin ja Rue Raynouardin kulmassa. Sieltä käsin sitten pidämme taloa silmällä."
Doudeville poistui. Lupin odotteli vielä tunnin, kunnes hiljainen Rue Delaizement oli ihan autiona; sitten nähdessään, ettei Léon Massier palannut, hän teki päätöksensä ja meni huvilaan.
Ei ollut ketään näkyvissä… Hän otti vauhtia ja ponnahti kivireunustimelle, joka kannatteli puutarhan rautaristikkoa. Muutaman minuutin kuluttua hän oli sisäpuolella.
Hänen suunnitelmanaan oli murtautua taloon ja tutkia huoneet, löytääkseen Malreichin Veldenzissä varastamat kuuluisat kirjeet. Mutta hän pitikin sitte kiireellisemmän tärkeänä poiketa ensin vaunukatokseen.
Häntä suuresti kummastutti, kun näki sen olevan auki, ja vielä enemmän, kun taskulyhtynsä valossa havaitsi, että se oli ihan tyhjä ja että takaseinässä ei ollut mitään ovea. Hän etsiskeli kauvan aikaa, mutta ilman menestystä. Mutta ulkona hän näki tikapuut, jotka olivat nostetut vaunukatosta vasten ja joita myöten nähtävästi päästiin jonkinlaiselle liuskakivikaton alle sovitetulle luhdille.
Luhti oli täynnä vanhoja tavaralaatikoita, olkikupoja ja puutarhurien salvoksia, tahi oikeastaan näytti olevan täynnä, sillä pianpa hän huomasi kaidan kujan, jota myöten pääsi takaseinälle asti. Siellä hän tölmäsi kurkkulava-katokseen, jota yritti siirtää. Kun tämä ei onnistunut, niin hän tähysteli katosta tarkemmin ja havaitsi ensinnäkin, että se oli kiinnitetty seinään, ja toisekseen, että ruuduista yksi puuttui. Hän pisti kätensä siitä läpi; se tapasi tyhjää. Hän kohdisti lyhdyn kirkkaan valovirran aukkoon ja näki avaran suojaman, vaunuvajan isomman kuin huvilassa oli ja kaikenlaisella rojulla täytetyn.
"Siinäpä se", tuumi Lupin itsekseen. "Tämä ikkuna on sovitettu johtamaan Välikauppiaan romuaittaan, ihan katonrajaan, ja täältä Louis de Malreich kuuntelee ja vakoilee kätyreitänsä, heidän häntä näkemättänsä tai kuulemattansa. Nyt ymmärrän, miksi he eivät tunne johtajaansa."
Saatuaan selville mitä halusikin, hän kiersi lyhtynsä umpeen ja oli poistumaisillaan, kun vastapäätä häntä alhaalla ovi avautui. Joku tuli sisälle ja sytytti lampun. Hän tunsi tulijan Välikauppiaaksi. Hän päätti jäädä paikoilleen, koskapa suunniteltua hyökkäystä ei voinut tapahtua niin kauvan kuin tuo mies oli tuolla.
"Olen Léon Massier."
"Valehtelet. Olet Malreich. Tässä on kastetodistuksesi. Tässä on veljesi ja sisaresi kastetodistukset."
Ja Lupin lähetti kaikki kolme todistusta.
Paitsi että kielsi olevansa se henkilö, jona hänet oli vangittu, ei Malreich puolustautunut; hänet nähtävästi lannisti häntä vastaan kertyneiden todistusten pätevyys. Mitä olisikaan hän kyennyt sanomaan? Viranomaisilla oli neljäkymmentä hänen käsialallaan kirjotettua kirjelmää – käsialojen vertaaminen osotti sen – hänen rikoskumppaneilleen kirjotettuja, neljäkymmentä kirjelmää, joita hän ei ollut tullut hävittäneeksi, otettuaan ne vastaanottajilta takaisin. Ja kaikki ne olivat määräyksiä, jotka koskivat Kesselbachin juttua, Lenormandin ja Gourelin vangitsemista, ukko Steinwegin vainoamista, Garchesin maanalaisten käytävien kaivamista j.n.e. Mitä mahdollisuutta oli kieltää?
Muuan hiukan omituinen seikka ällistytti viranomaisia. Nuo seitsemän konnaa, johtajansa eteen asetettuina, väittivät kaikki, etteivät häntä tunteneet, koska eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. He saivat hänen määräyksensä joko puhelimella tahi pimeässä tuollaisina pikku kirjelappuina, joita Malreich sanaa virkkaamatta pisti heille käteen.
Mutta eikö muuten ollut riittävänä osallisuuden todistuksena se yhteys, joka oli Rue Delaizementin varrella sijaitsevan huvilan ja Välikauppiaan vajan välillä? Sieltä Malreich näki ja kuuli. Sieltä johtaja piti miehiänsä silmällä.
Aukkoja? Näköjään yhteensoveltumattomia seikkoja? Lupin selvitti ne kaikki. Hän otti jutun haltuunsa alusta asti, paljasti sen juurtajaksain, kokoili kerälle vyyhdin, osotti Malreichin kaikkien tietämättä asumassa Parburyn nimeä käyttävän veljensä huoneessa, livahtelemassa näkymättömänä pitkin Palace-hotellin käytäviä ja murhaamassa Kesselbachin, murhaamassa siivooja Beudotin, murhaamassa sihteeri Chapmanin.
Oikeudenkäynti ei vähällä unohdu. Todistajista herätti enimmin huomiota rouva Kesselbach. Yleiseksi kummastukseksi ja Lupininkin ihmeeksi Dolores, joka ei ollut vastannut ainoaankaan tutkintatuomarin kutsuun, vaan vetäytynyt tuntemattomaan paikkaan, ilmestyi nyt surun sortamana leskenä todistamaan painavasti miehensä murhaajaa vastaan.
Hän tuijotti mieheen monta sekuntia ja virkkoi sitten yksinkertaisesti:
"Tuo on se mies, joka tunkeutui huoneeseeni Rue des Vignesin varrella, vei minut pois ja lukitsi minut Välikauppiaan vajaan. Minä tunnen hänet samaksi."
"Valallanne?"
"Sen vannon."
Kahta päivää myöhemmin Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan. Ja hänen vallitsevaa olemustaan pidettiin niin voimakkaana, että hänen rikostoveriensa hyväksi otettiin lieventäviä asianhaaroja lukuun.
"Louis de Malreich, onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.
Toinen ei vastannut mitään.
Yksi ainoa kysymys jäi Lupinin mielessä ratkaisemattomaksi: minkätähden oli Malreich tehnyt nämä kaikki rikokset? Mitä tahtoi hän? Mikä oli hänen tarkotuksensa?
Lupin sai sen piankin käsittää: kaukana ei ollut päivä, jona hän kauhusta huohottaen, epätoivon herpaisemana, sai tietää kamalan totuuden.
Tällähaavaa hän heitti Malreichin jutun jo omasta puolestaan sikseen. Hän oli päättänyt tehdä itsestään uuden ihmisen; rouva Kesselbach ja Geneviève olivat nyt turvassa; Jean Doudeville, jonka hän oli lähettänyt Veldenziin, antoi hänelle tietoja kaikista neuvotteluista, mitä pidettiin Saksan hovin ja Zweibrücken-Veldenzin hallitusneuvoston kesken; ja Lupin sill'aikaa käytti kaiken aikansa suodakseen pois entisyyttä ja valmistellakseen tulevaisuutta.
Moniaassa viikossa hän sai hävitetyksi kaikki todistukset, jotka olisivat ennemmin tai myöhemmin voineet vaarantaa häntä, kaikki jäljet, jotka olisivat voineet johtaa hänen tuhoonsa. Hän antoi jokaiselle entiselle kumppanilleen rahasumman, joka riitti heidät loppu-ijäkseen puutteesta pelastamaan, ja hyvästeli heidät, ilmottaen siirtyvänsä Etelä-Amerikaan.
Eräänä aamuna, yön huolellisesti ajateltuansa ja asemaa syvällisesti aprikoittuansa, hän huudahti:
"Valmista on. Nyt ei ole mitään peljättävänä. Vanha Lupin on kuollut.
Tehkää tilaa nuorelle."
Hänen kamaripalvelijansa toi sähkösanoman Saksasta. Se sisälsi hänen odottamansa viestin. Hallitusneuvosta, johon oli Berlinistä päin pontevasti vaikutettu, oli jättänyt kysymyksen valitsijamiesten ratkaistavaksi; ja valitsijamiehet, joihin hallintoneuvosto oli pontevasti vaikuttanut, olivat julistaneet olevansa horjumattomasti kiintyneitä Veldenzin vanhaan hallitsijasukuun. Kreivi Waldemar oli valtuutettu kolmen valiomiehen kanssa, jotka edustivat aatelia, armeijaa ja oikeudenkäyntilaitosta, lähtemään Bruggenin linnaan, huolellisesti tutkimaan suurherttua Hermann IV:n syntyperän todisteet ja toimittamaan Hänen Korkeutensa kanssa kaikki järjestelyt hänen riemulliseksi saapumisekseen isiensä istuimelle. Sen juhlapäivän arveltiin tulevan seuraavassa kuussa.
"Nyt olen selviytynyt", puheli Lupin itsekseen. "Kesselbachin suuri suunnitelma on toteutumassa. Minulla ei ole enää muuta tekemistä kuin saada Waldemar nielemään Pierre Leduc; ja se on lasten leikkiä. Genevièven ja Pierren kihlaus julkaistaan huomenna. Ja suurherttuan kihlattu morsian se Waldemarille esitellään."
Riemastuneena läksi hän automobiililla ajamaan Bruggenin linnaan.
Hän pysähdytti muutaman sadan metrin päähän linnasta ja sanoi Octavelle:
"Odota tässä kaksikymmentä minuuttia, kello neljään asti, ja aja sitte kartanolle. Vie matkalaukkuni puiston päässä olevaan pikku huvilinnaan. Minä otan sieltä asuntoni."
Ensimäisessä tienkäänteessä ilmestyi linna näkyviin siimeisen lehmuskujan toisesta päästä kohoten. Etäältä hän näki Genevièven vilahtavan portailta.
Hänen sydämensä heltyi:
"Geneviève", jupisi hän, "kuolevalle äidille tekemäni lupaus täyttyy… Geneviève suurherttuattarena… Ja minä syrjästä päin vartioimassa hänen onneansa… ja toteuttelemassa Arsène Lupinin suuria suunnitelmia!"
Hän purskahti nauramaan, hypähti puistokujan vasemmalla puolelle kasvavan puuryhmän taakse ja pujottelihe tiheän pensaikon läpi. Tällä tavoin hän saapui linnaan kenenkään kykenemättä näkemään häntä asuinhuoneiden ikkunoista.
Hänen teki mieli nähdä Dolores ennen kuin tämä näkisi hänet, ja hän lausui useaan kertaan tämän nimeä itsekseen, kuten oli Genevièveäkin hokenut, mutta liikutuksella, joka hämmästytti häntä itseänsäkin:
"Dolores… Dolores…"
Hän hiipi pitkin käytäviä ja pääsi ruokahuoneeseen. Tästä huoneesta hän lasi-ikkunasta näki puolet vierashuonetta.
Hän astui lähemmä.
Dolores makasi leposohvalla, ja Pierre Leduc, polvillaan hänen edessään, tuijotti häneen hurmaantunein katsein…
X.
Arsène Lupinin kolme murhaa
Pierre Leduc rakasti Doloresia!
Lupin tunsi vihlovaa tuskaa sielunsa sisintä myöten, tuskaa niin tuimaa, että hän ensi kertaa selvästi käsitti, minkä arvoiseksi hänelle oli Dolores vähitellen hänen tietämättänsä tullut.
Pierre Leduc rakasti Doloresia! Ja hän katseli Doloresia kuin ainakin mies lemmittyänsä.
Lupin tunsi murhanhalun kuohahtavan sielussaan valloilleen. Tuo katse sai hänet suunniltaan.
Ja hän näki myöskin rouva Kesselbachin. Doloresin silmät olivat alusluotujen luomien peittämät, noiden silkkimäisten luomien, joita pitkät mustat ripset rajottivat. Mutta miten hän näyttikään tuntevan tuon lemmellisen katseen tenhon! Kuinka hän värähteli tuon koskemattoman hyväilyn alaisena!
"Hän rakastaa Leducia… hän rakastaa Leducia", ajatteli Lupin luulevaisuuden tulistuttamana.
Ja Pierren liikahtaessa hän ajatteli:
"Voi sitä konnaa! Jos hän uskaltaa kajota Doloresiin, niin minä tapan hänet!"
Pierre ei ollut siirtynyt edemmä. Mutta hänen huulensa liikkuivat ja Dolores näytti olevan heräämäisillään. Hiljalleen hän kohotti silmäluomiaan, käänsi hiukan päätänsä, ja hänen silmänsä kohtasivat nuoren miehen katseen sellaisella ilmeellä, joka tarjoaa itsensä ja antautuu, ja joka sisältää enemmän kuin kuumin suutelo.
Seuraus oli äkillinen ja odottamaton kuin ukkosen jyrähdys. Kolmella loikkauksella Lupin ryntäsi vierashuoneeseen, hyökkäsi nuoren miehen niskaan, paiskasi hänet lattialle ja huudahteli rouva Kesselbachiin kääntyen, toinen käsi kilpailijansa rinnalla, suuttumuksesta vapisten:
"Mutta ettekö te tiedä? Eikö tämä petturi ole kertonut teille… Ja te rakastatte häntä, te rakastatte tuota? Näyttääkö hän suurherttualta? Hoo, oiva pila!…"
Hän virnisteli ja hohotteli kuin mielipuoli, Doloresin tyrmistyneenä tuijottaessa häneen:
"Hänkö suurherttua! Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua! Trevesin rajakreivi! Hän! Hänenhän nimensä on Baupré, Gérard Baupré, retkaleista alhaisin… kerjäläinen, jonka korjasin katu-ojasta!… Suurherttua! Minä se hänestä suurherttuan tein!… Haa, sinä rohkenet nostaa silmäsi vallasnaisiin… ja kapinoida herraasi vastaan!… Maltahan, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua!"
Hän sieppasi Bauprén syliinsä kuin mytyn, heilautti häntä pariin kertaan ja sinkosi hänet ulos avoimesta ikkunasta:
"Varokaa ruusupensaita, suurherttua! Niissä on okaita!"
Hänen käännähtäessään takaisin oli Dolores hänen likellään katsellen häntä silmillä, joita hän ei ollut koskaan ennen tässä naisessa nähnyt, vihan raivoon leimahtaneilla silmillä. Saattoiko tämä olla Dolores, heikko, kivuloinen Dolores?
Hän sopersi:
"Mitä te teette? – — – Kuinka rohkenette? – — Ja hän? – — Se on siis totta? – — Hän valehteli minulle?"
"Valehteli teille?" huudahti Lupin, älyten minkä nöyryytyksen hän oli naisena kärsinyt. "Valehteliko? Hänkö suurherttua! Nukke, siinä kaikki – nukke, jonka lankoja minä nyin… virittämäni soittokone, jota soinnuttelen mieleni mukaan! Sitä narria! Sitä narria!"
Uudistuneen raivon valtaamana hän polki jalkaansa ja heristi nyrkkiään avointa ikkunaa kohti. Ja hän alkoi harppailla huoneessa edestakaisin, sinkautellen lyhyitä lauseita, joissa hänen salaisten ajatustensa kaikki jännittynyt rajuus laukeili:
"Sitä narria! Hän ei muka aavistanut sen osan suuruutta, jota hän joutuisi näyttelemään? Haa, minun täytyy takoa se hänen kalloonsa, sen huomaan! Sinä pääset suurherttuaksi Lupinin suosiosta! Ja hallitsijaksi! Saat oman siviililistasi! Ja alamaisia nyljettäväksesi! Ja uhkean palatsin! Ja isännän, minut, Lupinin! Ymmärrätkö, pölkkypää? Muista, että muuan Zweibrücken hirtettiin karjanrosvouksesta ennenkuin Hohenzollerneista mitään tiedettiin! Ja sinä olet Zweibrücken, kautta taivaan, et vähempää! Ja sinusta täytyy tulla suurherttua, sen sanon! Pahviherttua? Nukke? Hyvä niinkin. Mutta nukke, joka puhuu minun sanojani, tekee minun liikkeeni, täyttää minun toivomukseni ja toteuttaa minun unelmani… niin, unelmani…"
Hän seisoi liikkumattomana, kuin haaveensa loiston huikaisemana. Sitte hän astui Doloresin luo ja lausui äänensä alentaen jonkinlaiseksi salaperäiseksi ylvästelyksi:
"Vasemmallani Elsass-Lotrinki… Oikeallani Baden, Würtenberg, Baijeri… Etelä-Saksa… kaikki nuo erilliset, tyytymättömät valtiot, preussilaisen pomohallitsijan kantapään alle litistetyt, mutta levottomat ja valmiit milloin tahansa heittämään ikeensä niskoiltaan… Ymmärrättekö, mitä kaikkea minunlaiseni mies voi tehdä keskellä tuota kaikkea, mitä pyrkimyksiä hän voi herättää, mitä vihaa hän voi tuottaa, mitä kiihkeätä kapinoimista hän voi kannustaa ilmi?"
Dolores katseli häntä ahnaasti, tuon miehen voimakkuuden hallitsemana, horjuttelemana. Ja hänen silmänsä ilmaisivat ihailua, jota hän ei yrittänyt salata.
Lupin laski kätensä Doloresin hartioille ja sanoi:
"Se on unelmani. Niin suuri kuin se onkin, vannon teille, että toteutuneena se on vielä suuremmoisempi. Keisari on jo nähnyt, mihin minä kelpaan. Jonakuna päivänä hän näkee minut kasvoista kasvoihin seisomassa itseänsä vastassa. Minulla on kaikki valtit. Valenglay saa toimia minun käskyjeni mukaan… Samoin täytyy Englannin tehdä… Peli on pelattu ja voitettu… Se on unelmani… On toinenkin…"
Hän pysähtyi äkkiä. Dolores ei siirtänyt katsettansa hänen silmistänsä ja suunnaton mielenliikutus vääristi hänen kasvojensa piirteitä.
Lupinin sydämeen tulvi määrätön ilo, hänen taaskin tuntiessaan ja selvästi tuntiessaan tuon naisen hämmentymisen hänen läsnäollessaan. Hänestä ei enää tuntunut siltä, kuin pitäisi Dolores häntä sinä, mikä hän oli… varkaana ja rosvona; hän oli mies, mies joka rakasti ja jonka rakkaus herätti sanoin ilmaisemattomia tunteita ystävällisen sielun syvyyksissä.
Silloin ei Lupin puhunut enempää, mutta ilman sanoja hän kertoi Doloresille hellyyttänsä ja ihailuansa ja ajatteli elämää, jota he saattaisivat viettää jossakin Veldenzin lähistöllä tuntemattomina ja kaikkivoipaisina…
Pitkällinen vaitiolo yhdisti heidät. Sitte Dolores nousi ja sanoi leppeästi:
"Menkää, minä rukoilen… Pierre nai Genevièven, sen lupaan teille, mutta teidän on parempi mennä… parempi on, että te ette ole täällä… Menkää. Pierren pitää naida Geneviève…"
Lupin odotti tovin. Kenties olisi hänen tehnyt mieli kuulla määrätympiä sanoja, mutta hän ei uskaltanut pyytää mitään. Ja hän poistui, huumaantuneena, päihtyneenä ja siitä onnellisena, että sai totella, alistaa kohtalonsa Doloresin kohtalolle!
Ovelle astuessaan hän siirsi tieltään pienen tuolin. Mutta hänen jalkansa kolahti johonkin. Hän katsahti alas. Se oli pieni mustapuusta muovattu taskukuvastin, jonka seljässä oli kultaiset nimikirjaimet.
Äkkiä hän hätkähti ja sieppasi ylös kuvastimen. Nimikirjaimina olivat yhteen pujotetut "L" ja "M". "L" ja "M"!
"Louis de Malreich", hän virkahti itsekseen, värähtäen. Hän kääntyi Doloresiin:
"Mistä tämä kuvastin tulee? Kenen se on? On kovin tärkeätä…"
Dolores otti sen häneltä ja katseli sitä: "Minä en tiedä… en ole sitä koskaan nähnyt… joku palvelija, ehkä…"
"Palvelija kaiketikin", mukasi Lupin, "mutta on kummallista… tuollainen yhteensattuma…"
Samassa saapui toisesta ovesta Geneviève ja kaihtimen kätkemää Lupinia huomaamatta huudahti heti:
"Kas, siinähän kuvastimesi onkin, Dolores… Löysit sen siis, pantuasi minut sitä haeskelemaan kaiken tämän aikaa!… Missä se oli?" Ja tyttö poistui puhellen: "Olenpa iloissani siitä, että se löytyi!… Kuinka hädissäsi olitkaan…! Minä paikalla menen sanomaan, etteivät enää etsi…"
Lupin ei ollut liikahtanut. Hän oli hämmennyksissään ja yritti turhaan käsittää. Miks'ei Dolores ollut puhunut totta? Miks'ei hän ollut heti sanonut, kenen oli kuvastin?
Hänen mieleensä välähti aatos ja hän kysäisi jokseenkin umpimähkään:
"Tunnetteko Louis de Malreichin?"
"Tunnen", vastasi Dolores tähystellen häntä, kuin yritellen arvailla hänen ajatuksiansa.
Hän ryntäsi tavattoman kiihtyneenä Doloresia kohti:
"Te tunnette hänet? Kuka hän oli? Kuka hän on? Kuka hän on? Ja miksi ette sanonut minulle? Missä olette hänet tuntenut? Puhukaa… vastatkaa… minä rukoilen teitä…"
Hän vuorostaan laski kätensä Lupinin hartioille ja selitti lujalla äänellä:
"Kuulkaa, te ette saa sitä milloinkaan kysyä minulta, sillä minä en milloinkaan kerro… Se on salaisuus, jonka vien mukanani hautaan… Tuli mitä tuli, mutta kukaan ei saa sitä konsanaan tietää, ei kukaan koko maailmassa, sen vannon!…"
Lupin seisoi tuokion hänen edessään tuskaisena, aivot sekasorrossa.
Hän muisti Steinwegin vaikenemisen ja vanhuksen kauhistumisen, kun Lupin vaati häntä paljastamaan tuon kamalan salaisuuden. Dolores sen myöskin tiesi; ja hänkin kieltäysi sitä ilmaisemasta.
Hän astui sanattomana ulos.
* * * * *
Ulkoilma, väljyyden tunne virkistytti häntä. Hän asteli puistomuurin veräjästä ulos ja käveli kauvas maaseudulle. Ja hän puheli itsekseen:
"Mitä tämä merkitsee? Mitä on tekeillä? Kuukausimäärin, tiukasti taistellen ja näytellen, olen marssittanut tahtoni mukaan kaikkia näytelmäni henkilöitä, jotka tarvitaan suunnitelmieni toteuttamiseen; ja täll'aikaa olen kerrassaan unohtanut nyökkyillä heidän ylitseen ja tähyillä, mitä heidän sydämissään ja aivoissaan liikkuu. Minä en tunne Pierre Leducia, en Genevièveä, en Doloresia… Ja kohdellut olen heitä kuin pahvitanssijoita, vaikka he ovatkin eläviä ihmisiä. Ja tänään tölmään vastuksiin…"
Hän polki jalkaansa ja kivahti:
"Vastuksiin, joita ei ole olemassa! Mitä minä välitän Genevièven tai Pierren sieluntilasta?… Sitä tutkiskelen myöhemmällä, Veldenzissä, jahka saan heidän onnensa turvatuksi. Mutta Dolores… hän tunsi Malreichin eikä sanonut mitään!… Miksi? Mitkä suhteet yhdistivät heidät? Pelkäsikö häntä Dolores? Pelkääkö hän konnan karkaavan vankilasta ja tulevan kostamaan, jos hän lavertelee tietojaan?"
Illalla hän palasi huvilinnaan, jonka oli valinnut omaksi käytettäväkseen puistokujan päästä ja söi päivällisensä hyvin huonotuulisena, toruen Octavea, joka palveli häntä pöydässä, mutta aina joko liian hitaasti tai liian hätäisesti:
"Olen kyllästyksissäni, jätä minut rauhaan… Ja tänään teet kaiken väärin… Kahvikin on ihan kelvotonta juotavaksi."
Hän työnsi kuppinsa puolilleen tyhjennettynä syrjään ja käveli parin tunnin ajan puistossa, hautoen samoja ajatuksia uudestaan ja yhä uudestaan. Viimein sai eräs ajatus hänessä määrätyn muodon:
"Malreich on päässyt pakenemaan vankilasta. Hän säikyttelee rouva Kesselbachia. Hän on jo tältä kuullut, miten kuvastimelle kävi…"
Lupin kohautti olkapäitänsä:
"Ja tänä yönä hän kaiketikin tekee ryntäyksen minua vastaan! Puhun pötyä. Minun on parasta käydä levolle."
Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja heittäysi vuoteelleen. Hän vaipui heti uneen, raskaaseen, painajaisen ahdistamaan uneen.
Häntä kiusasivat näyt, tuskalliset ja kauhistavat näyt. Selvästi kuuli hän ikkunansa avautuvan. Selvästi hän synkeässä pimeydessä, ummistuneiden silmäluomiensa läpi, näki jonkun haamun lähenevän vuodetta.
Ja haamu kumartui hänen ylitseen.
Hän teki epätoivoisen ponnistuksen, jotta sai silmäluomensa kohotetuiksi ja näki… tahi ainakin kuvitteli näkevänsä. Uneksiko hän? Oliko hän valveillaan? Tuskissaan hän teki itselleen tämän kysymyksen.
Lupin tunsi hien virtaavan iholtaan, kiireestä kantapäähän asti, samalla kun kauhu salpasi hänen sydämensä sykinnän. Mies seisoi tuossa.
Oliko se mahdollista? Ei, ei… ja kuitenkin hän näki – voi kamalata näkyä! – mustapukuisen miehen, naamio kasvoilla ja huopahattu painettuna vaalean tukan yli.
"Hoo, minä uneksin… minä uneksin!" sanoi Lupin nauraen. "Se on painajainen!…"
Ponnistaen kaiken voimansa ja tahtonsa tarmon hän yritti liikahtaa, hiukankaan liikahtaa, häätääksensä näyn.
Hän ei kyennyt.
Ja äkkiä hän muisti kahvin! Sen maku… sen maku oli sama kuin Veldenzissä juomansa, nukutus-aineella sekotettu!
Hän ähkäisi, teki viimeisen ponnistuksen ja putosi uupuneena takaisin. Mutta horrostilassaan hän tunsi miehen avaavan hänen palttinamekkonsa ylimäistä nappia ja paljastavan hänen kaulansa; hän tunsi miehen kohottavan käsivartensa, näki käden pitelevän tikarin kahvaa, sellaisen pienen teräksisen tikarin, joka oli iskenyt Kesselbachia, Chapmania, Altenheimia ja monia muita…
Muutamia tunteja myöhemmin Lupin heräsi nääntyneenä, kitalaki kuivana.
Hän lojui useita minuutteja ajatuksiansa keräten ja äkkiä muistaen teki vaistomaisesti torjuvan liikkeen, kuin olisi hänen kimppuunsa hyökätty:
"Minua narria!" huudahti hän, hypähtäen vuoteestaan. "Se oli painajainen, aistimus-erhe. Senhän osottaa vähäinenkin ajatteleminen. Jos se olisi ollut 'hän', jos se olisi todella ollut elävä olento, joka viime yönä kohotti kätensä minua vastaan, niin olisi hän leikannut minulta kurkun kuin kaniinilta. 'Hän' ei epäröitse. Olkaamme järkeviä. Miksi säästäisi hän minua? Sievän ulkonäkönikö vuoksi? Ei, minä olen nähnyt unta, siinä kaikki…"
Hän kutsui Octaven:
"Missä valmistit kahvin, jota minulle eilen illalla annoit?"
"Linnassa, isäntä, kuten muunkin. Täällä ei ole mitään hellaa."
"Joitko sitä itse?"
"En."
"Heititkö pois, mitä kahvikannuun jäi?"
"Enhän muutakaan osannut, isäntä. Sanoitte sen olevan kelvotonta.
Maistoitte vain muutaman siemauksen."
"Hyvä on. Laita automobili kuntoon. Me lähdemme."
Lupin ei ollut mies jäämään epätietoisuuteen. Hän tahtoi saada ratkaisevan selvittelyn Doloresin kanssa. Mutta tätä varten täytyi hänen saada selville muutamia seikkoja, jotka hänestä näyttivät hämäriltä, ja tavata Jean Doudeville, joka oli lähettänyt hänelle Veldenzistä joitakuita hiukan omituisia tietoja.
Pysähtymättä ajoi hän suurherttuakuntaan, saapuen sinne kello kaksi. Hänellä oli puhelu kreivi von Waldemarin kanssa, jonka hän jollakin tekosyyllä pyysi lykkäämään hallituksen edustajain matkan Bruggeniin tuonnemmaksi. Sitte hän meni erääseen Veldenzin majataloon hakemaan Doudevillea.
Doudeville vei hänet toiseen pikku ravintolaan, jossa esitteli hänet ränsistyneesti pukeutuneelle pikku herrasmiesrahjulle, hra Stocklille, siviilirekisteriviraston kirjurille. Heillä oli pitkä keskustelu. He läksivät yhdessä ulos ja kaikki kolme hiippailivat kaupungintalon virkahuoneisiin. Kello seitsemältä Lupin söi päivällistä ja läksi jälleen liikkeelle. Hän saapui Bruggenin linnaan kello kymmenen ja pyysi tavata Genevièveä, jotta tämä veisi hänet rouva Kesselbachin huoneeseen.
Hänelle ilmotettiin, että neiti Ernemont oli lähtenyt Parisiin isoäitinsä sähköteitse kutsumana.
"Vai niin! Mutta voinko tavata rouva Kesselbachia?"
"Rouva Kesselbach läksi heti päivällisen jälkeen makuulle. Hän varmastikin nukkuu."
"Ei, minä näin valoa hänen vierashuoneestaan. Hän kyllä ottaa minut vastaan."
Hän ei odottanut rouva Kesselbachin vastausta, vaan astui vierashuoneeseen melkein palvelijan kintereillä, lähetti hänet pois ja sanoi Doloresille:
"Minun täytyy puhutella teitä, madame, tärkeästä asiasta… Suokaa minulle anteeksi… Tunnustan, että käytökseni täytyy näyttää tunkeilevalta… Mutta te kyllä ymmärrätte, siitä olen varma…"
Hän oli kovin kiihdyksissään ja näytti tahtovan käydä suoraa päätä selityksille, etenkin kun oli ennen huoneeseen astumistansa ollut kuulevinansa jotakin melua.
Mutta Dolores oli kuitenkin yksinänsä ja makaili. Ja hän sanoi väsyneellä äänellänsä:
"Kenties voisimme… huomenna…"
Lupin ei vastannut, sillä hänet yllätti tuoksu, joka häntä tuossa vierashuoneessa hämmästytti – tupakan lemu. Ja heti oli hänellä se vaistomainen varmuus, että siellä oli ollut joku mies hänen tullessaan ja että mies oli siellä ehkä vieläkin, jonnekin kätkettynä…
Pierre Leduc? Ei, Pierre Leduc ei tupakoinut. Kuka sitten?
Dolores jupisi:
"Olkaahan nopea."
"Kyllä, kyllä, mutta ensin… olisiko teidän mahdollista sanoa minulle…"
Hän keskeytti puheensa. Mitä hyödytti kysyä häneltä? Jos siellä todellakin oli mies piilotettuna, niin tokko hän sitä ilmaisisi?
Sitte hän teki päätöksensä, ja koettaen voittaa jonkunlaista arkailevaa väkinäisyyttä, joka häntä ahdisti tuntiessaan jonkun käsittämättömän vieraan olevaksi saapuvilla, hän sanoi hyvin matalalla äänellä, jotta ainoastaan Dolores olisi kuullut:
"Kuulkaahan, olen saanut tietää jotakin… mitä en ymmärrä… ja mikä saattaa minut ymmälle. Vastaattehan minulle, Dolores?"
Hän lausui puhuteltavansa nimen hyvin hellästi ja ikäänkuin yrittäen vallita häntä äänensä rakastavalla ja hellivällä soinnulla.
"Mitä olette saanut tietää?" kysyi toinen.
"Veldenzin siviilirekisterissä on kolme nimeä, jotka esittävät Saksaan asettuneen Malreich-suvun viimeiset jälkeläiset…"
"Niin, sen olette minulle jo kertonut…"
"Muistatte, että ensimäinen nimi on Raoul de Malreich, joka paremmin tunnettiin Altenheimina, keikarikonnana, joka nyt on kuollut… murhattuna."
"Niin."
"Seuraava on Louis de Malreich, hirviö, kauhea murhanhenki, joka nyt muutaman päivän kuluttua mestataan."
"Niin."
"Sitte lopuksi Isilda, mielenvikainen tytär…"
"Niin."
"Se kaikki on siis ihan selvää, eikö niin?"
"On."
"No", jatkoi Lupin, kumartuen hänen ylitseen entistä syvemmä, "olen vast'ikään toimittanut tutkimuksen, joka osotti minulle, että keskimäistä noista kolmesta ristimänimestä eli oikeammin osaa sille kuuluvasta rivistä on raaputeltu. Rivi on kirjotettu uudestaan, toisella käsialalla, paljoa vereksemmällä musteella; mutta alla ollut kirjoitus ei ole tyyten häipynyt, niin että…"
"Niin että…?" kertasi rouva Kesselbach matalalla äänellä.
"Niin että minä hyvän linssin ja erittäinkin muutamien erityisten menetelmieni avulla sain selville joitakuita häivytettyjä tavuja ja ihan varmasti, ilman mitään erehtymisen mahdollisuutta, päätellyksi vanhan kirjotuksen sisällön. Havaittiin, ettei nimi alkujaan ollutkaan Louis de Malreich, vaan…"
"Voi, älkää, älkää!…"
Pitkällisen pidätysponnistelunsa jännityksen äkillisesti järkyttämänä vääntyi Dolores lysyyn ja itki pää käsien kätkössä, hartiat kiihkeistä nyyhkytyksistä tutisten.
Lupin silmäili pitkän tovin tätä heikkoa ja hervotonta, surkean avutonta olentoa. Ja hänen teki mielensä pysähtyä, lopettaa kiduttavat kyselynsä. Mutta eikö hän menetellyt siten ainoastaan pelastaaksensa turvattoman? Ja eikö hänen pelastamisekseen ollut välttämätöntä, että hän saisi tietää totuuden, olipa se kuinkakin tuskallinen?
Hän alotti jälleen:
"Miksi tuo väärennys?"
"Mieheni", sopersi toinen, "mieheni sen teki. Rikkaudellansa hän sai aikaan mitä hyvänsä, ja hän lahjoi erään kirjurinapulaisen muuttamaan siviilirekisteriin keskimäisen lapsen nimen."
"Nimen ja sukupuolen", sanoi Lupin.
"Niin", myönsi toinen.
"En siis ole erehtynyt", jatkoi Lupin; "alkuperäinen, oikea ristimänimi oli Dolores?"
"Niin."
"Mutta minkätähden miehenne…"
"Ettekö sitä käsitä?"
"En."
"Mutta ajatelkaahan", selitti Dolores vavahdellen, "minä olin Isildan, mielipuolen sisar, Altenheimin, konnan sisar. Mieheni – eli silloin oikeastaan sulhaseni – ei tahtonut jättää minua siihen asemaan. Hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä, ja suostuin. Hän häivytti Dolores de Malreichin siviilirekisteristä, hän osti minulle toiset syntymäpaperit, toisen yksilöllisyyden; ja minut vihittiin Dolores Amontin nimellä."
Lupin mietti tuokion ja puheli ajattelevasti:
"Niin… niin… minä käsitän… Mutta sitten ei Louis de Malreichia ole olemassa, eikä miehenne, veljenne ja sisarenne murhaaja kannakaan sitä nimeä… Hänen nimensä…"
Dolores hätkähti koholle ja hoki kiihkeästi:
"Hänen nimensä! On, se on hänen nimensä… kyllä, hänen nimensä on sentään se… Louis de Malreich… L.M… Muistakaa… Voi, älkää yrittäkö ottaa selvää… se on se kamala salaisuus… Sitä paitsi, mitä sillä on väliä?… Heillä on pahantekijä käsissään… Hän on syyllinen… sen vakuutan. Puolustautuiko hän, kun minä syytin häntä kasvoista kasvoihin? Kykenikö hän puolustautumaan, sen tahi minkään muun nimisenä? Hän se on… Hän teki murhat… Hän löi iskut… Tikari… Terästikari… Voi, jospa voisin ilmaista kaikki mitä tiedän!… Louis de Malreich… jospa voisin…"
Hän valahti takaisin sohvalle hysteerisen nyyhkytyksen voittamana; hänen kätensä puristi Lupinin kättä ja tämä kuuli hänen sopertavan, tajuamattomien sanojen lomassa:
"Suojelkaa minua… suojelkaa minua… Te yksinänne kenties… Oi, älkää hyljätkö minua… Minä olen kovin onneton!… Voi mitä kidutusta…"
Vapaalla kädellään Lupin sanomattoman hellästi silitteli hänen hiuksiansa ja otsaansa, ja hänen hyväilynsä vaikutuksesta toisen pingottuneet hermot vähitellen höllenivät ja hän kävi levollisemmaksi.
Sitte Lupin katseli häntä taas ja kyseli kauvan, kauvan itseltänsä, mitä saattoi piillä tuon kauniin, valkean otsan takana, mikä salaisuus raateli tuota salaperäistä sielua. Doloreskin pelkäsi. Mutta ketä? Ketä vastaan hän rukoili Lupinin suojelusta?
Vielä kerran valtasi hänet salaperäinen aistimus mustapukuisesta miehestä, Louis de Malreichista, kolkosta ja käsittämättömästä vihollisesta, jonka hyökkäyksiä hänen oli torjuminen tietämättä miltä taholta niitä odottaisi tahi yritettäisiinkö niitä ollenkaan.
Hän oli vankilassa, yötä päivää vartioittuna… pyh! Eikö Lupin omasta kokemuksestaan tiennyt, että on olentoja, joille vankilat eivät merkitse mitään ja jotka määräämällänsä hetkellä kirvoittavat kahleensa? Ja Louis de Malreich oli niitä.
Niin, joku oli Santé-vankilassa, tuomitun miehen kopissa. Mutta se saattoi olla rikostoveri tahi joku Malreichin uhri… Malreichin itsensä hiiviskellessä Bruggenin linnan ympäristöllä, pimeyden turvin pujahdellen linnaan kuin näkymätön haamu, tunkeutuen puiston huvilinnaan ja yösydämenä kohottaen tikarinsa nukkuvaa ja avutonta Lupinia vastaan.
Ja Louis de Malreich se piteli Doloresia kauhun kahleissa, kiusasi häntä hulluksi uhkauksillansa, hallitsi häntä jonkin kamalan salaisuuden voimalla ja pakotti hänet vaieten alistumaan.
Ja Lupin kuvitteli mielessään vihollisen suunnitelmaa: syöstä Dolores säikkyvänä ja vapisevana Pierre Leducin syliin, tuhota hänet, Lupin, ja hallita hänen sijassaan suurherttuan vallan ja Doloresin miljoonien avulla.
Se oli todennäköinen oletus, varma otaksuma, joka soveltui tosiseikkoihin ja antoi ratkaisun kaikille ongelmille.
"Kaikilleko?" ajatteli Lupin. "Kyllä… Mutta miks'ei hän sitte surmannut minua viime yönä huvilinnassa? Hänen tarvitsi vain tahtoa eikä hän tahtonut. Vain liikahdus, ja minä olisin ollut kuollut! Hän ei tehnyt sitä liikahdusta. Miksi?"
Dolores avasi silmänsä, näki hänet ja hymyili valjusti.
"Jättäkää minut", hän sanoi.
Lupin nousi hiukan epäröiden.
Toinen toisti leppeästi:
"Menkää… Haluan nukkua…"
Lupin poistui.
Mutta ulkopuolella hän pysähtyi muutamien puiden taakse, jotka olivat tiheänä ryhmänä linnan edustalla. Hän näki valoa Doloresin vierashuoneesta. Se siirtyi myöhemmällä makuuhuoneeseen. Muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki pimeätä.
Hän odotti. Jos vihollinen oli siellä, niin hän kenties tulisi ulos linnasta…
Kului tunti… Kaksi tuntia… Ei hivaustakaan…
"Ei ole mitään tehtävissä", ajatteli Lupin. "Joko piileksii hän jossakin linnan sopessa… tahi on hän poistunut jostakin ovesta, jota en täältä näe. Ellei koko juttu olekin pelkkää naurettavaa luulottelua minun taholtani…"
Hän sytytti savukkeen ja asteli takaisin huvilinnaan.
Sitä lähestyessään hän näki jonkun matkan päässä varjon, joka tuntui lipuvan pois.
Hän ei liikahtanut, peljäten säikyttävänsä.
Varjo siirtyi erään polun poikki. Kuutamossa hän oli tuntevinansa Malreichin mustan haamun.
Hän syöksähti eteenpäin.
Varjo pakeni ja häipyi näkyvistä.
"Hei", puheli Lupin, "hanke jääpi huomiseen. Ja tällä kertaa…"
Hän meni automobilinsa kuljettajan Octaven huoneeseen, herätti hänet ja sanoi:
"Lähde automobililla Parisiin. Saavut sinne kello kuusi aamulla. Mene Jacques Doudevillen luo ja sano hänelle kaksi asiaa: ensiksikin, että hänen on annettava minulle tietoja kuolemaan tuomitusta miehestä; toiseksi, että hänen on heti lähetettävä minulle tämä sähkösanoma, jonka nyt kirjotan…"
Hän kyhäsi sähkösanoman sanat paperilapulle ja lisäsi:
"Heti sen tehtyäsi riennä takaisin, mutta tätä tietä, pitkin puistomuuria. Mene nyt. Kukaan ei saa aavistaa poissaoloasi."