Kitabı oku: «Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan», sayfa 8

ARSÈNE LUPIN JOUTUU KIINNI

Kello kahdeksasta alkaen aamulla täytti kaksitoista muuttovaunua Grevaux-kadun, Boulogne-metsän ja Bugeaud-puistokadun välillä. Herra Félix Davey muutti pois neljännestä kerroksesta talosta numero 8. Ja herra Dubreuil, ylitarkastaja, joka oli yhdistänyt saman talon viidennen kerroksen ja molempien viereisten talojen viidennen kerroksen, muutti samana päivänä – sattumalta yhtaikaa, sillä herrat eivät tunteneet toisiaan – huonekalukokoelmansa, jota niin useat ulkomaalaiset kävivät joka päivä katsomassa.

Olipa eräs seikka, jonka kaikki huomasivat, mutta josta vasta myöhemmin puhuttiin paljon: missään noissa kahdessatoista vaunussa ei ollut muuttoliikkeen nimeä eikä osoitetta, eikä ainoakaan niiden kuljettajista poikennut läheisiin kapakoihin. He tekivät niin hyvin työtä, että kello kaksitoista oli kaikki ohi. Jäljelle ei jäänyt muuta kuin paperinpalasia ja rääsyjä, joita oli tyhjien huoneiden nurkissa.

Herra Félix Davey, nuori, hieno mies, joka oli puettu viimeisen muodin mukaan ja jolla kädessään oli kävelykeppi, poistui rauhallisesti ja istuutui penkille poikkikäytävälle, joka leikkasi Bois-puistokäytävän vastapäätä Pergolèse-katua. Hänen vieressään luki nainen sanomalehteä ja hänen lapsensa kaiveli lapiollaan hiekkaa.

Hetkisen päästä sanoi Félix Davey naiselle päätään kääntämättä:

– Ganimard?

– Lähti tänä aamuna kello yhdeksän.

– Minne?

– Poliisiprefektuuriin.

– Yksinkö?

– Yksin.

– Eikö yöllä ole tullut sähkösanomaa?

– Ei.

– Teihin luotetaan yhä vielä talossa?

– Yhä vielä. Minä teen rouva Ganimardille pieniä palveluksia ja hän kertoo minulle kaikki, mitä hänen miehensä tekee. Me olemme viettäneet aamupäivän yhdessä.

– Hyvä on. Kunnes toisin määrään, niin tulkaa tänne joka päivä kello yksitoista.

Hän nousi ja meni Dauphine-portin luona kiinalaiseen paviljonkiin, jossa söi yksinkertaisen aamiaisen, kaksi kananmunaa, vihanneksia ja hedelmiä. Sitten hän palasi Crevaux-kadulle ja sanoi portinvartijalleen:

– Minä pistäydyn vielä huoneistoon ja annan teille avaimet.

Hän lopetti tarkastuksensa huoneessa, joka oli ollut hänen työhuoneensa. Siellä meni hän kaasutorven luo, jonka pää oli taivutettu kaarelle ja joka kulki uunin vieressä, irrotti vaskitulpan, joka sen sulki, kiinnitti pienen torven tapaisen esineen siihen ja puhalsi.

Heikko vihellys vastasi. Pannen torven suulleen hän sanoi hiljaa:

– Onko siellä ketään, Dubreuil?

– Ei ole.

– Voin siis tulla?

– Kyllä.

Hän pani torven paikoilleen sanoen itsekseen.

– Minne asti keksinnöt kehittyvätkään? Meidän aikamme on aivan täynnä pieniä keksintöjä, jotka todella tekevät elämän mukavaksi ja hauskaksi. Ja niin huvittavaksi, varsinkin kun osaa nauttia elämästä siten kuin minä.

Hän käänsi osaa marmoriuunin reunustasta. Koko marmorilaatta liikahti ja sen yläpuolella oleva peili kääntyi näkymättömillä saranoilla, paljastaen siten ammottavan aukon, jossa näkyivät alimmat astimet portaista, jotka oli rakennettu itse uunin sisään. Metalliosat olivat niissä kauniin kiiltävät ja askelmat olivat valkoisesta posliinista.

Hän nousi portaita ylös. Viidennessä kerroksessa oli samanlainen aukko uunissa. Herra Dubreuil odotti.

– Te olette lopettanut?

– Olen.

– Kaikki on muutettu pois?

– Aivan kaikki.

– Ja miehet?

– Jäljellä on vain kolme vartijaa.

– Menkäämme.

Samaa tietä he nousivat palvelijoiden kerrokseen asti ja saapuivat pieneen huoneeseen, jossa oli kolme miestä, joista yksi katseli ikkunasta.

– Ei mitään uutta?

– Ei mitään.

– Katu on turvallinen?

– Kymmenen minuutin päästä minä lähden lopullisesti, ja te teette samoin. Jos täältä näette vähintäkään epäiltävää kadulla niin ilmoittakaa minulle.

– Minä pidän aina sormeni hälytyskellon nappulalla.

– Dubreuil, olittehan varoittanut muuttomiehiä koskemasta tähän kelloon.

– Olin, se on täydessä kunnossa.

– Silloin olen rauhallinen.

Molemmat herrat palasivat Félix Daveyn asuntoon asti. Ja tämä, siirrettyään marmoriliuskan paikoilleen, huudahti iloisesti:

– Dubreuil, tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka keksi kaikki nämät ihmeelliset laitteet, varoituskellot, sähköjohdot ja puhetorvet, näkymättömät käytävät, liikkuvat lattialaatat, salaiset portaat. Mikä satumainen koneisto!

– Mitä mainosta Arsène Lupinille!

– Mainosta, jonka saamme piankin heittää. Ikävä kyllä meidän täytyy lähteä tällaisesta asunnosta. Saamme alkaa taas alusta, Dubreuil… ja uudella tavalla, ehdottomasti, sillä koskaan ei saa matkia. Piru periköön Holmesin!

– Tuo Holmes ei ole vielä palannut!

– Miten se olisi mahdollistakaan? Southamptonista lähtee yksi ainoa höyrylaiva, kello kaksitoista yöllä. Havresta yksi ainoa juna, joka lähtee kello kahdeksan aamulla ja saapuu kello 12.12. Jollei hän ole lähtenyt yölaivalla – eikä hän sitä ole voinut tehdä, sillä minä annoin selvät määräykset kapteenille – niin voi hän saapua Ranskaan vasta illalla Newhavenin ja Dieppen kautta.

– Jos hän saapuu!

– Holmes ei koskaan jätä asioita kesken. Hän palaa, mutta liian myöhään. Me olemme silloin jo kaukana.

– Ja neiti Destange?

– Minun pitäisi tavata hänet kello yhden aikaan.

– Hänen kotonaanko?

– Ei, ei, hän ei palaa kotiinsa ennen kuin muutaman päivän päästä, myrskyn mentyä ohitse, ja silloin kun minun ei tarvitse enää pitää huolta muusta kuin hänestä. Mutta teidän, Dubreuil, täytyy kiirehtiä. Meidän tavaroittemme lastaaminen vie paljon aikaa ja teidän läsnäolonne rannalla on välttämätön.

– Oletteko varma siitä, ettei meitä vartioida?

– Kuka sen tekisi? Minä en pelkää muita kuin Holmesia.

Dubreuil poistui. Félix Davey kulki viimeisen kerran huoneiden kautta, nosti lattialta pari kolme revittyä kirjettä, löysi liidunpalasen, otti sen, piirsi ruokasalin tummalle seinäpaperille suuren ruudun, ja kirjoitti siihen kuin muistotauluun:

"Täällä asui viisi vuotta 20:nnen vuosisadan alussa Arsène Lupin, herrasmiesvaras."

Tämä pieni pila näytti miellyttävän häntä suuresti. Hän katseli vihellelle ja tyytyväisenä sitä ja huudahti:

– Nyt kun olen saanut tulevan ajan historian järjestykseen, niin paetkaamme. Rientäkää, mestari Sherlock Holmes, kolmen minuutin kuluttua olen lähtenyt pesästäni ja tappionne on oleva täydellinen. Vielä kaksi minuuttia! Te annatte minun odottaa! Vielä minuutti! Ettekö tule? Siinä tapauksessa julistan teidät hävinneeksi ja korotan itseni voittajaksi. Sen jälkeen puikahdan pakoon. Hyvästi, Arsène Lupinin kuningaskunta! Hyvästi kuuden huoneiston viisikymmentäviisi huonetta, joiden hallitsija olen ollut! Hyvästi!

Kellon soitto keskeytti äkkiä hänen tunnepurkauksensa, kimeä, nopea, vihlova kellonsoitto, joka kahdesti taukosi, kahdesti alkoi uudelleen ja taukosi. Se oli hälytyskello.

Mitä on tapahtunut? Mikä odottamaton vaara uhkasi? Ganimardko? Ei suinkaan…

Hän oli menemäisillään työhuoneeseensa paetakseen. Mutta ensiksi hän kääntyi ikkunaan päin. Kadulla ei ollut ketään. Olikohan vihollinen jo talossa? Hän kuunteli ja oli kuulevinaan etäistä hälinää. Viipymättä hän juoksi työhuoneeseensa, ja kun hän astui sen kynnyksen yli, hän kuuli avaimella koetettavan avata eteisen ovea.

– Perhana, hän mutisi, – aivan viime hetkessä. Talo on ehkä saarrettu. Keittiön portaiden kautta mahdotonta! Kaikeksi onneksi on uuni.

Hän työnsi nopeasti marmorilaattaa: se ei liikahtanutkaan. Hän ponnisti voimiaan kovemmin: se ei liikahtanutkaan.

Samalla hetkellä hän oli kuulevinaan, että alaovi avattiin ja askeleita kuului.

– Perhana, hän kirosi, – minä olen hukassa, jollei tuo kirottu koneisto…

Hänen sormensa tarttuivat suonenvedon tapaisesti reunustaan. Hän painoi koko voimallaan. Ei mikään liikkunut. Ei mikään. Uskomattoman pahan onnen, kohtalon pelottavan ilkeyden kautta ei koneisto, joka äsken vielä toimi, enää toiminutkaan!

Hän ponnisteli, loukkasi kätensä. Marmorilaatta pysyi paikallaan, liikkumattomana. Kirottua! Voisiko noin typerä este katkaista hänen tiensä? Hän iski marmoriin, löi raivoissaan sitä nyrkillä, hakkasi sitä, kiroili sitä…

– No, mitä nyt, herra Lupin, kaikki ei kai toimikaan teidän tahtonne mukaan?

* * * * *

Sherlock Holmes! Lupin katsoi silmiään siristäen häneen aivan kuin uskomattoman näyn vaivaamana. Sherlock Holmes Pariisissa! Sherlock Holmes, jonka hän eilen oli toimittanut Englantiin kuin vaarallisen paketin, ja joka nyt ilmestyi hänen eteensä voitokkaana ja vapaana! Jotta tämä uskomaton ihme oli voinut tapahtua vastoin Arsène Lupinin tahtoa, niin täytyi luonnonlakien rikkoutua, kaiken epäloogisen ja mahdottoman päästä valtaan! Sherlock Holmes hänen edessään!

Ja englantilainen lausui vuorostaan ivallisesti ja halveksivan kohteliaasti kuten hänen vastustajansa häntä oli niin usein kohdellut:

– Herra Lupin, minä ilmoitan teille, että tästä hetkestä alkaen, en enää ajattele yötä, jonka annoitte minun viettää paroni d'Hautrecin talossa, en enää ystäväni Watsonin onnetonta kohtaloa, en automatkaani, enkä enää matkaa, jonka sain tehdä sidottuna kiinni epämukavaan vuoteeseen. Tämä hetki korvaa kaiken. Minä en muista enää mitään. Minä olen saanut korvauksen. Kuninkaallisen korvauksen.

Lupin oli vaiti. Englantilainen jatkoi.

– Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?

Hän näytti itsepäisesti aivan kuin vaativan tilitystä, jonkinlaista kuittia menneistä tapauksista.

Hetken mietittyään, jonka aikana englantilainen tunsi itseään tutkittavan ja tarkastettavan sielun syvimpään sopukkaan asti, Lupin selitti:

– Minä otaksun, että teidän nykyinen käytöksenne perustuu vakaviin alkusyihin?

– Aivan vakaviin?

– Se, että olette päässyt kapteenin ja merimiesteni käsistä on vain sivuseikka meidän keskinäisessä taistelussamme. Mutta se seikka, että olette täällä edessäni yksin, kuuletteko yksin Arsène Lupinin edessä, saattaa minut uskomaan, että teidän kostonne on mahdollisimman täydellinen.

– Mahdollisimman täydellinen.

– Tämä talo?

– Saarrettu.

– Molemmat viereiset talot?

– Saarretut.

– Huoneisto tämän yläpuolella.

– Kaikki kolme huoneistoa, joissa herra Dubreuil asui viidennessä kerroksessa, saarretut.

– Joten…

– Joten te olette ansassa, hyvä herra, täydellisesti ansassa.

Samat tunteet, jotka Holmesilla oli ollut autolla ajaessaan, sai Lupin nyt tuntea, saman raivon, saman kapinahengen – mutta myös, kaiken lopuksi, sama suoramielisyys taivutti hänet alistumaan olosuhteisiin. He molemmat yhtä voimakkaat ottivat tappion samalla tavoin vastaan ohimenevänä pahana, jonka alaiseksi täytyy taipua.

– Me olemme kuitit, hyvä herra, hän sanoi lyhyesti.

Englantilainen näytti riemastuvan tästä tunnustuksesta. He vaikenivat molemmat. Lupin, joka jo taas oli oman itsensä herra, jatkoi hymyillen:

– Enkä minä ole lainkaan suuttunut! Alkoikin jo ikävystyttää tuo alituinen voittaminen. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsivarteni osuakseni keskelle rintaanne. Tällä kertaa se osui minuun. Sain iskun!

Hän nauroi sydämestään.

– Nytpä syntyy hauskaa! Lupin on loukussa! Miten hän pääsee sieltä pois? Loukussa… mikä seikkailu! Minä saan kiittää teitä kovasta säikähdyksestä. Tämä on elämää!

Hän painoi nyrkkinsä ohimoilleen ikään kuin hillitäkseen sekavaa iloa, joka hänessä riehui, ja hän teki myös liikkeitä kuten lapsi, joka näyttää olevan ylenmäärin huvitettu.

Vihdoin hän lähestyi englantilaista:

– Ja nyt, mitä odotatte?

– Mitäkö odotan?

– Niin, Ganimard on lähellä miehineen. Miksei hän astu sisään.

– Minä olen pyytänyt häntä olemaan astumatta sisään.

– Ja hän on siihen suostunut?

– Minä en ole turvautunut hänen apuunsa muuta kuin sillä nimenomaisella ehdolla, että hän antaa minun määrätä. Sitä paitsi ei hän usko muuta kuin että Félix Davey on Lupinin kanssarikollinen!

– Siinä tapauksessa uusin kysymykseni toisessa muodossa. Miksi te tulitte yksin sisään?

– Minä tahdoin ensin puhella kanssanne.

– Aha! Teillä oli minulle asiaa.

Tämä seikka näytti miellyttävän Lupinia. On tapauksia, jolloin monet sanat ovat edullisempia kuin teot.

– Herra Holmes, ikävä kyllä en voi tarjota teille tuolia istuttavaksenne. Tämä vanha, puoliksi särkynyt laatikko, kelpaako se teille tai tämä ikkunalauta? Minä olen varma siitä, että lasillinen olutta maistuisi hyvältä. Tummaa vai vaaleata? Mutta olkaa hyvä ja istukaa.

– Tarpeetonta. Puhelkaamme.

– Minä kuuntelen.

– Minä puhun lyhyesti: Minun Ranskassa oloni tarkoituksena ei ollut teidän vangitsemisenne. Jos minä ryhdyin ajamaan takaa teitä, niin tein sen siksi, ettei minulla ollut muuta keinoa päästäkseni tarkoitukseni perille.

– Joka oli?

– Löytää sininen timantti!

– Sininen timantti!

– Juuri niin, sillä se, joka löydettiin konsuli Bleichenilta oli väärä.

– Se on totta. Oikean lähetti vaaleatukkainen nainen, minä annoin sen kopioida tarkkaan, ja kun minä sitä paitsi halusin saada kreivittären muutkin jalokivet käsiini, ja kun konsuli Bleicheniä jo epäiltiin, niin tuo vaaleatukkainen nainen, joksi häntä kutsuttiin, välttääkseen epäluulojen kohdistumista itseensä, pisti väärän timantin mainitun konsulin tavaroiden joukkoon.

– Jota vastoin te piditte oikean omananne.

– Luonnollisesti.

– Minun täytyy saada tuo timantti.

– Mahdotonta.

– Minä lupasin sen kreivitär de Crozonille. Minä saan sen vielä.

– Miten te sen saisitte, kun se on minun hallussani?

– Minä saan sen juuri siksi, että se on teidän hallussanne.

– Minäkö siis annan sen teille?

– Niin.

– Vapaaehtoisestiko?

– Minä ostan sen teiltä.

Lupin purskahti nauruun.

– Te olette toden teolla englantilainen. Te käsittelette tätä aivan kuin liikeasiaa.

– Liikeasia se onkin.

– Ja mitä te tarjoatte?

– Neiti Destangen vapauden.

– Hänen vapautensako? Mutta enhän minä tiedä hänen olevan vangittunakaan.

– Minä hankin Ganimardille tarpeelliset todisteet. Vailla teidän suojelustanne joutuu hänkin kiinni.

Lupin purskahti uudelleen nauramaan.

– Hyvä herra, te tarjoatte minulle sellaista, jota teillä ei olekaan. Neiti Destange on turvassa eikä pelkää mitään. Minä vaadin muuta.

Englantilainen epäröi, hän oli huomattavasti hämillään, ja hänen poskipäänsä punoittivat. Sitten hän äkkiä laski kätensä vastustajansa olalle:

– Jos minä tarjoaisin…

– Vapaudenko minulle?

– En, mutta minä voisin poistua tästä huoneesta neuvotellakseni herra Ganimardin kanssa.

– Antaaksenne minulle miettimisaikaa?

– Niin.

– Hyvä Jumala, mitä hyötyä siitä olisi! Eihän tämä kirottu koneisto enää toimi, sanoi Lupin painaen ärtyneenä marmorilaattaa.

Hän pidätti hämmästyksen huudahduksen: tällä kertaa mikä kohtalon oikku, odottamaton onnen potku: marmorilaatta oli liikkunut hänen sormiensa alla!

Se oli pelastus, mahdollinen pako. Siinä tapauksessa miksi hän alistuisi Holmesin ehtoihin?

Hän kulki edes ja takaisin kuten miettiäkseen vastausta. Sitten hän vuorostaan laski kätensä englantilaisen olkapäälle.

– Asiaa arveltuani, herra Holmes, pidän viisaimpana toimittaa pikku asiani yksin.

– Mutta…

– Ei, minä en tarvitse ketään.

– Kun Ganimard saa teidät käsiinsä, niin on kaikki loppunut. Hän ei päästä teitä käsistään.

– Kukapa tietää!

– Te ajattelette mahdottomia. Kaikki ulko-ovet ovat vartioidut.

– Jäljellä on yksi.

– Mikä?

– Se, minkä minä valitsen.

– Turhia sanoja! Teidän vangitsemistanne voi pitää jo tapahtuneena.

– Sitä se ei ole.

– Siis?

– Siis minä pidän sinisen timantin.

Holmes veti kellonsa esiin.

– Kello on kymmentä vaille kolme. Kello kolme kutsun Ganimardin tänne.

– Meillä on siis kymmenen minuuttia aikaa lörpötelläksemme. Käyttäkäämme sitä hyväksemme, herra Holmes, ja tyydyttääksenne tavatonta uteliaisuuttani, niin sanokaa minulle, miten olette saanut käsiinne minun nimeni ja osoitteeni Félix Daveyna.

Koko ajan pitäen silmällä Lupinia, jonka hyvä tuuli teki hänet rauhattomaksi, Holmes suostui mielellään antamaan tämän pienen selityksen, sillä se tyydytti hänen itserakkauttaan, ja sanoi:

– Osoitteenne? Sen sain vaaleatukkaiselta naiselta.

– Clotildeltä!

– Häneltä itseltään. Muistelkaahan… eilisaamuna… kun aioin ryöstää hänet autolla, hän soitti ompelijattarelleen.

– Aivan oikein.

– No niin, myöhemmin ymmärsin, että tuo ompelijatar olittekin te. Ja viime yönä laivalla pinnistäen muistia, jonka erinomaisesta terävyydestä rohkenen ylpeillä, onnistui minun saada selville puhelinnumeronne viimeiset numerot… 73. Siten, omistaessani teidän korjaamienne talojen luettelon, onnistui minun helposti Pariisiin tultuani, tänä aamuna kello kahdeksan, etsiä ja löytää puhelinluettelosta Félix Daveyn nimi ja osoite. Päästyäni selville tästä nimestä ja osoitteesta pyysin apua herra Ganimardilta.

– Mainiota! Verratonta! Minä en voi muuta kuin ihailla teitä. Mutta minä en tiennyt, että te tulitte Havren junalla. Miten te pääsitte Pääskysestä pakenemaan?

– Minä en paennut.

– Mutta…

– Te olitte antanut kapteenille määräyksen, että hänen ei tulisi saapua Southamptoniin ennen kuin kello yksi yöllä. Minä tulin sinne kello kaksitoista. Minä ennätin siis Havren laivaan.

– Pettikö kapteeni minut? Se ei ole otaksuttavaa.

– Ei hän pettänyt teitä.

– Miten siis?

– Vaan hänen kellonsa.

– Hänen kellonsako?

– Niin, hänen kellonsa, jonka panin käymään tuntia edelle.

– Miten?

– Mitenkö kello saadaan käymään edelle. Vääntämällä viisaria. Me puhelimme istuen vieretysten, minä kertoilin hänelle huvittavia juttuja… Toden totta, hän ei huomannut mitään.

– Hyvä, hyvä, keinonne oli hyvä, minä aion sitä vast'edes käyttää.

Mutta seinäkello, joka riippui hytin seinällä?

– Seinäkellon siirtäminen oli paljon vaikeampaa, sillä jalkani olivat sidotut, mutta se merimies, joka vartioi minua kapteenin poissaollessa siirsi ystävällisesti viisaria.

– Hän? Ei suinkaan! Miten hän siihen suostui?

– Oh! Hän ei käsittänyt tekonsa tärkeyttä! Minä sanoin hänelle, että minun kaikin mokomin täytyi ennättää ensimmäiseen Lontoon junaan… ja hän suostui…

– Mistä hinnasta…

– Pientä lahjaa vastaan, jonka tuo kunnon mies sitä paitsi aikoo rehellisesti antaa teille.

– Minkä lahjan?

– Vähäpätöisen.

– Mutta minkä.

– Sinisen timantin.

– Sinisen timantin!

– Niin, sen väärän, jonka panitte kreivittären timantin sijaan, ja jonka hän uskoi minun huostaani.

Lupin purskahti äkkiä äänekkääseen nauruun. Hän vääntelehti ja kyyneleet valuivat hänen silmistään.

– Hyvä Jumala, tämäpä on hassua! Minun väärä timanttini on joutunut merimiehelle! Ja kapteenin kello! Seinäkellon viisarit!

Holmes ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut taistelua Lupinin kanssa niin vaikeaksi kuin nyt. Hänen terävä vaistonsa sanoi, että tämän liiallisen iloisuuden alle kätkeytyi suuri määrä loistavia ajatuksia, jotka aivan kuin kokosivat yhteen hänen kaikki henkiset voimansa.

– Kello on kolme, herra Lupin.

– Mikä vahinko! Meillä oli niin hauskaa!

– Minä odotan vastaustanne.

– Minun vastaustaniko? Hyvänen aika, kuinka vaativainen te olette!

Pelimme on siis loppunut. Ja pelin kohteena on minun vapauteni!

– Minä lyön kuninkaan, sanoi Holmes laukaisten revolverin.

– Ja minä ässän, vastasi Arsène iskien nyrkillään englantilaista.

Holmes oli ampunut ilmaan kutsuakseen Ganimardin, jonka läsnäoloa hän piti välttämättömänä. Mutta Arsènen nyrkki singahti suoraan Holmesin vatsaan, niin että tämä kalpeni ja horjahti. Yhdellä hyppäyksellä oli Lupin uunin luona ja jo siirtyi marmorilevy… Liian myöhään! Ovi aukeni.

– Antautukaa, Lupin. Muuten… Ganimard, joka oli ollut epäilemättä lähempänä kuin Lupin oli uskonutkaan, astui sisään uhaten revolverillaan häntä. Ja Ganimardin takana syöksyi sisään kymmenen miestä, kaksikymmentä miestä, tuollaisia rotevia ja häikäilemättömiä miehiä, jotka olisivat lyöneet hänet maahan kuin koiran pienemmänkin vastarinnan jälkeen.

Hän teki hyvin rauhallisen liikkeen.

– Alas aseet! Minä antaudun.

Ja hän pani käsivartensa ristiin rinnalle.

* * * * *

Kaikki aivan kuin ällistyivät. Autiossa huoneessa kuuluivat Arsène Lupinin sanat kuin kaiku. "Minä antaudun!" Mitkä uskomattomat sanat! He olivat odottaneet hänen äkkiä katoavan lattian kautta tai seinän aukeavan hänen edessään ja pelastavan hänet kerta vielä ahdistajiensa käsistä. Ja hän antautui!

Ganimard lähestyi ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vakavana kuten tällainen hetki vaatikin hän hitaasti ojensi kätensä vastustajaansa kohden, ja sanoi suurella sisällisellä nautinnolla:

– Te olette vankini, Lupin.

– Prrr, värisi Lupin, – aivan te säikytätte minut, hyvä Ganimard.

Mikä hautajaisääni! Luulisi teidän puhuvan ystävänne haudalla.

Heittäkää pois tuo maahanpanijaisilme.

– Te olette vankini.

– Ja te olette aivan suunniltanne ihastuksesta? Lain nimessä, jonka uskollinen toimeenpanija hän on, Ganimard, ylitarkastaja, vangitsee rikollisen Lupinin. Historiallinen hetki, jonka arvon te täydellisesti tunnette, ja jo toisen kerran se tapahtuu teille. Hyvä Ganimard, te edistytte vielä pitkälle virkaurallanne!

Ja hän tarjosi kätensä käsirautoja varten. Tämä toimitus tapahtui hiukan juhlallisella tavalla. Poliisit, vaikka he tavallisesti olivat nopealiikkeisiä ja suuttuneita Lupiniin, toimivat hitaasti ihmetellen, että heidän oli sallittu koskettaa tähän koskemattomaan olentoon.

– Lupin parka, tämä huokasi, – mitähän sinun ylhäiset ystäväsi sanoisivat nähdessään sinut näin nöyryytettynä.

Hän ponnisti nyrkkejään erilleen jännittäen kaikkia lihaksiaan. Hänen otsasuonensa paisuivat. Kahleiden silmut painuivat lihaan.

– Kas niin, hän sanoi. Kahle putosi katkenneena.

– Uusi, toverit, tämä ei kelpaa mihinkään.

Hänelle pantiin kahdet kahleet. Hän katseli hyväksyen niitä:

– Hyvä on! Te ette koskaan voi olla kylliksi varovaisia.

Sitten hän laski kuinka monta poliisia oli läsnä:

– Montako teitä on, ystäväiseni? Kaksikymmentäviisi? Kolmekymmentä? Liian monta. En voi tehdä mitään. Jospa teitä olisi ollut vain viisitoista!

Hän oli todellakin suurenmoinen, suurenmoinen kuten näyttelijä, joka näyttelee loistavaa ja vauhdikasta osaansa nenäkkäästi ja kepeästi. Holmes katseli häntä kuten katsellaan näytöstä, joka kaikille yksityiskohdille osataan antaa arvo. Ja hänessä heräsi todellakin se omituinen ajatus että taistelu oli tasaväkinen näiden puolueiden välillä, johon toiseen kuului kolmekymmentä koko lain koneiston auttamaa miestä ja toiseen tuo yksinäinen, aseeton ja kahlehdittu mies. Molemmat puolet olivat tasaväkiset.

– No niin, mestari, sanoi Lupin hänelle, – tämä on nyt teidän työtänne. Teidän vuoksenne Lupin saa mädätä kopin kosteilla oljilla. Myöntäkää, että omatuntonne ei ole aivan puhdas, ja että teillä on omantunnonvaivoja?

Vasten tahtoaan englantilainen kohotti olkapäitään kuten sanoen:

"Teistähän vain riippuu…"

– Ei koskaan! Ei koskaan! huudahti Lupin. – Minäkö antaisin sinisen timantin? En, en, minä olen sen tähden saanut jo nähdä liian paljon vaivaa. Minä pidän sen omanani. Ensi kerralla käydessäni luonanne Lontoossa, ehkä jo ensi kuussa, sanon teille syyt siihen. Mutta oletteko ensi kuussa Lontoossa? Valitsetteko mieluummin Wienin? Tai Pietarin?

Hän säpsähti. Katon rajassa soi äkkiä kello. Eikä se ollut hälytyskello, vaan puhelin, jonka langat johtivat hänen työhuoneeseensa molempien ikkunoiden väliin, ja jonka koneistoa ei oltu korjattu pois.

Puhelin! Kuka joutuisi ansaan, jonka kauhea sattuma oli virittänyt! Arsène Lupin teki raivoisan liikkeen puhelinta kohden, hän olisi tahtonut sen särkeä, hakata kappaleiksi ja siten tukahuttaa äänen, joka pyysi saada puhutella häntä. Mutta Ganimard otti kuulo torven ja puhui.

– Haloo… haloo… numero 64873… niin, se on täällä.

Nopeasti, käskevällä liikkeellä Holmes työnsi hänet syrjään, tarttui kulotorveen ja levitti nenäliinansa puhetorven päälle tehdäkseen äänensä epäselvemmäksi.

Tällä hetkellä hän loi katseen Lupiniin. Ja se katse, jonka he vaihtoivat, todisti, että sama ajatus oli herännyt kummassakin, ja että molemmat uskoivat melkein mahdolliseksi, luultavaksi, varmaksi saman olettamuksen: soittaja oli vaaleatukkainen nainen. Hän luuli soittavansa Félix Daveylle, tai oikeastaan Maxime Bermondille, ja hän puhuttelikin Holmesta!

Ja englantilainen huusi:

– Halloo, halloo!

Äänettömyys, sitten Holmes:

– Niin, minä se olen, Maxime.

Heti koko draama kehittyi traagillisen voimakkaana. Lupin, voittamaton ja ilkkuva Lupin ei edes ajatellutkaan salata levottomuuttaan, ja kasvot kauhusta kalpeina hän koetti kuunnella ja arvata. Ja Holmes jatkoi, vastaten salaperäisellä äänellä:

– Halloo, halloo, kyllä, kaikki on loppunut, ja minä aion juuri lähteä tapaamaan teitä kuten olimme sopineet. Minnekö? Tietysti sinne missä olette. Ettekö luule, että se on vielä…

Hän epäröi, etsi sanoja, sitten vaikeni. Oli selvää, että hän koetti kysellä nuorelta tytöltä sanomatta itse liian paljon, ja että hän oli kerrassaan tietämätön siitä missä tuo nuori tyttö oli. Sitä paitsi näytti Ganimardin läsnäolo häiritsevän häntä. Jospa jokin ihme olisi voinut katkaista tämän helvetillisen keskustelun! Lupin toivoi sitä kaikesta sydämestään, kaikki hermot pingottuneina.

Ja Holmes puhui:

– Ettekö kuule? En minäkään… huonosti… tuskin erotan sanoja. No niin, mietittyäni asiaa katson viisaimmaksi, että menette kotiin. Mikä vaara? Ei ole mitään vaaraa. Hänhän on Englannissa! Minä sain sähkösanoman Southamptonista, joka ilmoittaa hänen saapuneen sinne.

Mikä iva näissä sanoissa! Holmes lausui ne tavattoman tyytyväisesti.

Ja hän lisäsi:

– Älkää siis hukatko aikaa, rakas ystävä, minä tulen teitä tapaamaan.

Hän laski kuulotorven kädestään.

– Herra Ganimard, minä pyydän teiltä kolme miestänne.

– Vaaleatukkaisen naisen tähden, niin?

– Niin.

– Tiedättekö kuka hän on, missä hän on?

– Tiedän.

– Hitto vieköön! Mikä verraton saalis. Yhdessä Lupinin kanssa, tämä päivä on täydellinen. Folenfant, ottakaa kaksi miestä matkaanne ja seuratkaa herraa.

Englantilainen lähti kolmen poliisin seurassa.

Kaikki oli siis loppunut. Vaaleatukkainen nainenkin oli siis joutunut Holmesin valtaan. Ihailtavan kestävyytensä, onnellisten tapausten liittymisen kautta päättyi taistelu hänen voitokseen ja Lupinin korvaamattomaksi tappioksi.

– Herra Holmes!

Englantilainen pysähtyi.

– Herra Lupin?

Tämä viimeinen tapaus näytti tehneen tärisyttävän vaikutuksen Lupiniin. Hänen otsansa oli rypyssä. Hän oli väsynyt ja synkkä. Hän oikaisi kuitenkin vartalonsa kooten kaikki voimansa. Ja huolimatta kaikesta, kepeästi, nasevasti hän huudahti:

– Myönnättehän että kohtalo sotii minua vastaan. Äsken se esti minua pakenemasta tuon uunin kautta ja jätti minut teidän haltuunne. Nyt se käyttää puhelinta lahjoittaakseen teille vaaleatukkaisen naisen. Minä taivun sen määräyksien alle.

– Mitä sillä tarkoitatte?

– Sitä, että minä olen valmis ryhtymään neuvotteluihin.

Holmes vei tarkastajan syrjään ja pyysi äänellä, joka ei vastaväitteitä kärsinyt, lupaa saada vaihtaa muutamia sanoja Lupinin kanssa. Sitten hän palasi Lupinin luo. Viimeinen sovittelu! Hän alkoi kuivalla ja hermostuneella äänellä:

– Mitä te tahdotte?

– Neiti Destangen vapauden.

– Tiedätte hinnan?

– Tiedän.

– Ja suostutte?

– Minä suostun kaikkiin ehtoihinne.

– Ah! huudahti englantilainen kummastuneena, – mutta tehän hylkäsitte, kun oli puhe teistä.

– Kun oli puhe minusta, herra Holmes. Nyt on kysymys naisesta, ja naisesta jota minä rakastan. Ranskassa katsokaahan, meillä on erikoiset ajatukset näistä asioista. Ja vaikka miehen nimi onkin Arsène Lupin, niin ei hän toimi toisin. Päinvastoin!

Hän sanoi sen hyvin yksinkertaisesti. Holmes nyökkäsi tuskin huomattavasti päällään ja mutisi:

– Siis sininen timantti?

– Ottakaa keppini, tuolta, uunin nurkasta. Tarttukaa toisella kädellänne kepin nuppiin ja toisella vääntäkää rautahylsyä joka on vastakkaisessa päässä kuin nuppi.

Holmes tarttui keppiin ja väänsi hylsyä ja vääntäessään hän näki, että nuppi irtaantui. Tämän nupin sisällä oli vahapallo. Pallon keskellä timantti.

Hän tarkasti sitä. Se oli sininen timantti.

– Neiti Destange on vapaa, herra Lupin.

– Vapaa tulevaisuudessa kuten nytkin! Hänen ei tarvitse pelätä mitään teidän puoleltanne?

– Eikä kenenkään muun.

– Tapahtukoon mitä tahansa?

– Tapahtukoon mitä tahansa. Minä en enää tiedä hänen nimeään enkä osoitettaan.

– Kiitos. Ja näkemiin asti! Sillä tapaammehan me toisemme, eikö niin, herra Holmes?

– Sitä en epäilekään.

Englantilaisen ja Ganimardin välillä oli jokseenkin kiivas väittely, jonka Holmes äkkiä lopetti jokseenkin jyrkästi.

– Ikävä kyllä, herra Ganimard, en ole lainkaan samaa mieltä teidän kanssanne. Mutta minulla ei ole aikaa selittää sitä teille. Minä lähden tunnin kuluttua Englantiin.

– Mutta, vaaleatukkainen nainen?

– Minä en tunne häntä.

– Äskenhän te juuri…

– Ottakaa hänet tai jättäkää hänet. Minä olen jo antanut Lupinin teidän käsiinne. Tässä on sininen timantti, jonka iloksenne saatte itse antaa kreivitär de Crozonille. Minun mielestäni ei teillä ole mitään syytä valittaa.

– Mutta vaaleatukkainen nainen?

– Etsikää.

Hän painoi hatun päähänsä ja poistui nopeasti, kuten ainakin mies, joka ei ole tottunut viivyttelemään toimitettuaan asiansa.

* * * * *

– Hauskaa matkaa, huudahti Lupin. – Ja olkaa varma siitä, etten koskaan unohda niitä ystävällisiä suhteita jotka ovat vallinneet välillämme. Terveisiä herra Watsonille.

Hän ei saanut mitään vastausta ja ilkkui:

– Tuota voi kutsua englantilaiseksi paoksi. Tuolla saarivaltakunnan asukkaalla ei ole sitä kohteliaisuuden kukkaa, jonka kautta me eroamme muista kansoista. Ajatelkaahan, Ganimard, millaisen lähdön ranskalainen olisi vastaavassa tapauksessa pannut toimeen! Minkä erikoisen kohteliaisuuden alle hän olisi kätkenyt voitonriemunsa! Mutta, Jumala varjelkoon, Ganimard, mitä te teette? Panetteko te kotitarkastuksen toimeen! Mutta eihän täällä löydy enää mitään, ystäväiseni, ei paperin palaakaan. Minun arkistoni ovat varmassa paikassa.

– Kukapa tietää! Kukapa tietää!

Lupin alistui tarkastukseen. Kaksi tarkastajaa piteli hänestä kiinni, ja kaikki muut seisoivat ympärillä, ja hän alistui kärsivällisesti kaikkeen. Mutta kahdenkymmenen minuutin päästä hän jo huokasi:

– Kiirehtikää, Ganimard, ettekö jo lopeta.

– Onko teillä siis kova kiire?

– Onko minulla kiire! Välttämätön vierailu.

– Vankilassako?

– Ei, kaupungilla.

– Joutavia! Mihin aikaan?

– Kello kaksi.

– Kello on kolme.

– Juuri niin, minä olen myöhästynyt, enkä minä halveksi mitään muuta niin paljon kuin myöhästymistä.

– Annatteko minulle viisi minuuttia aikaa?

– En minuuttiakaan enempää.

– Te olette liian ystävällinen, minä koetan…

– Älkää puhuko niin paljon. Joko taas tutkitte tuota laatikkoa?

Sehän on tyhjä!

– Onhan täällä kirjeitä.

– Vanhoja laskuja!

– Ei, silkkinauhalla sidottu pinkka.

– Vaaleanpunaisellako nauhalla? Oh! Ganimard, älkää millään muotoa avatko!

– Ovatko ne naisen kirjeitä?

– Ovat.

– Hienon naisen?

– Hyvin hienon.

– Hänen nimensä?