Kitabı oku: «Rakkaita muistoja»

Joel Lehtonen

Rakkaita muistoja

Julkaisija – Good Press, 2021

goodpress@okpublishing.info

EAN 4064066346058

Sisällysluettelo

SISÄLTÄÄ KUVAUKSET

RAKKAITA MUISTOJA

HELMIKUUN PÄIVÄ MAAKYLÄSSÄ

MUSTALAISET

KYLÄPAJALLA

SISÄLTÄÄ KUVAUKSET:

Sisällysluettelo

Rakkaita muistoja.

Helmikuun päivä maakylässä.

Mustalaiset.

Kyläpajalla.

RAKKAITA MUISTOJA

Sisällysluettelo

"Aikansa lapsi."

Niin usein mietin, suren itseäin

ja kirjavuutta elämäni harhain!

Syyt niihin? Yksi ehkä veressäin, —

mi vaisto siinä pahin on, mi parhain?

ja toinen? Vaikutteet kai lapsuutein

ja ympäristön, outo murros-aika,

jok' ensin suuntasi mun haavehein.

Ja kolmas itse, — koko elon taika!

Mua aivan painaa miete se! Taas kaipuu

hakevi syitä mailta muistojen.

Kidutus turha! Katson: näe en!

Mut ehkä laulain raskas vaiva haipuu!

Siks muistu, armas aika, joka johdit

ens askeleeni, kuvin rikkain hohdit!

Kuink' oot nyt muuttunut ja tullut uudeks,

ja muutut, loittonet pois kaukaisuudeks.

Kyll' onnetar, yö-silmä, kultahaps, loi elämääni, luulen, vastakohtaa. Kas oonhan Savon loiton, kauniin laps, — veet välkkyy siellä, vaarat siintää, hohtaa — niin, sieltä, josta harhaunut ei muu lie heimo koskaan takaa karun salon: kehässä vaarain laakso avartuu, — siell' ahdas kyly, siellä näin ens valon. Mut kuinka jouduin sitten loitos sieltä, pois, korven poika? Kyllin kiertämään! Ehk' aikaisin jo veivät, — niinpä tään näin maani jotkut kolkat, etsin mieltä elämän turhan. Miks juur minä maita sain muita kummastella loistokkaita? Ma heikko, huono, miks näin Juutin, Saalen, Provencet, kulta-templit Morrealen?

Miks? Mitä olen? Vastauksenko saan! — Mun äitini — kuin synkkä kirja, jota hän tutki, vanhaa Testamenttiaan: Ismailin orvon äidin turmiota ja Saulin tietä synkän-ylpeää, näkyjä kuumeisia Ilmestyksen, Niist' älyn ymmärtääkö elämää hän saanut ois? Vain älyn hämmennyksen. Niin ehkä tuskastui, siks alla taivaan mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi. Ja niinpä taivaan koston lyödä soi. Ah, leikkien mun elon riemuun, vaivaan loi poikasena oikullisna lehdon, — maantiestä, siinä enne, mulle kehdon hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä, unohti, huonon, tylyn-sydämellä.

Jalomieliset.

Mi onni! Onnettaren hoitohon niin jouduin, — aina maantien ojaan saakka. Siks lienen vapaa, — kirkkahinkin on äit' usein lasten taantumus ja taakka. Mut onnetar, se kultahaps, nyt vei maantieltä heikon turviin jalon naisen. Kuink' aika vierii! Hänkään elä ei nyt enää! Mutta varmaan siunaavaisen luo katseen minuun yhä taivahastaan: jos taivas kelle lie, hän siellä lie! Niin, turvaan johti hyvän onnen tie mua silloin. Sadat ruudut pientä vastaan sädehti sieltä, nurmet, puisto taaja mun leikkiin kutsui. Siis ain' olkoon saaja hän ylistykseni! Hän kertoi sadut minulle, — niistä alkoi haaveen ladut.

Se suku oli vanhaa, vankkaa niin, — puol-germaaneja, nuorimmat täys-fennot. Jo ammoin ansioikseen piirrettiin mies-kunto, — eipä haaveet, runon lennot! He uskoi Jumalaan, — tai muodon vuoks ja miettimättä taipui tunnustukseen, — viistoista-vuotisna mun kaikki juoks jo uskot epäilyni kurimukseen! Mut he, — nuo vakaat, teki virkatyötä tai pyrki virkaan. Pelas lomallaan yks Plevnaa, toinen jahtas; verkoissaan he loikoi vanhat, rakkaat kirjat myötä: Tegnér, Schwarz, — Välskär, Stoolin miekan-hakkaus. Niiss' oli Usko, Isänmaa ja Rakkaus niin kaunein kapaloitu kulta-nitein, — ne uinahtaa soi varmoin mielipitein!

Uus aika henkäs. Nuorin herttaisin, jo "Viimeistä Atenalaista" luki, — se ennekö jo risti-aaltoihin, joiss' uppos meiltä moni vanha tuki? Mut siitä ei nyt! Kerron tässä vain, mit' ihmeitä uus onnen olo näytti ja miten hohtelee se muistossain. Sen rakkaan talon aika-ajoin täytti kotoiset, vieraat, — Suomen lippu nousi, ja keittiössä juostiin, touhuttiin; — jokaista luokkaa, asti "aateliin", ajeli rilloin sinne, salmet sousi. Luutnantit, riemun ruusut poskipäissä, helisti kannusta, ain' aatos häissä. Verannan kirjolyhdyt illoin loisti. Ah, aika onnen sen jo vei, jo poisti!

Ne loisti lyhdyt, kruunut, tanssi soi ja kiehtoi heitä ruutu-hohtavalle se permannolle. Mutta vaisto, oi, miks vei se mua pakoon kankahalle, tai pirtin puolle. Sinne hämärään, joss' oltiin onnelliset auringossa ylempäin, — nöyryys, uni silmissään. Tai nauttimaan vei Alroy-kirjaa, jossa kimalsi romantiikan kulta-kalvat. Ne muistot, ilot! Niistä ehkä on mull' ilon pohja-kaipuu viaton, — vaikk' kytkee parhaan moukan vaistot halvat? Pois juoksin, tyhmä. Kallehin kai suri. Hän anteeks antaa! Mit' ois tainnut kuri! Voi kasvaa pensas, muuks ei muutu lainkaan. Mut mitä, onnekas, nyt nähdä sainkaan?

Pois hentomieli, — piirrän katkelmia muistojen.

Nuo päiväpaisteet menneet! Aran pään kun orpo nosti, silmä jotain keksi, niin kuinka Pihlaanniemi hymyikään! Ja yhä hymyy iltain viihteheksi! Se muistoin talo, valkea ja suur, mäellään metsäss' oli, keskell' aavaa kyläistä laaksoa, — kuin pataa juur. Kun katolle nous, — poika, varo naavaa! — ja kiipi, katsoi itää, länttä kohti, suvehen, pohjoiseen, niin monetpa tiet, talot näki sieltä. Kirkkaina isoihin kartanoihin lahdet johti: niist' oli jotkut vanhat, — kirsi-puistoin hämyssä, asuinsijat monten muistoin. Mut talot harmaat, kujat alastomat tuoll' aukeoillaan oli rahvaan omat.

Siellä oli aatelistonkin rippeitä.

Siell' oli aatelisto — hitto vie! Vain pieni, silti arvoluokkaa kaksi: ylempi, alempi. Ja muisto lie mont' iltaa sekin tehnyt rattoisaksi: näkihän tuonkin, muka, jota ei nyt enää edes museoissa tapaa, ja jonka kokoilija Suurin vei. Mut millainen se oli luokka vapaa? Ylempi ensin. Muistoistani sieltä mun eteen kohta ylväs purjehtii paroonin leski, Aurore Apollonie af Silfverstierna, — hei, pois halvat tieltä! Viel' oli reipas. Lahden perukassa hän asui hovissansa ruskeassa, kaks-kertaisessa, päässä koivukujan, — loi puisto tammi-vartioston lujan.

Aurore Apollonie! Jo vaakunat lahoivat portiltaan. — Ja kuului olleen kamarit vihreet siellä, muhkeat: ma näin vaan läävän, pirtin, kartanolleen kun joskus jouduin: kovin ränstyi ne. Mut rikas oli muka! Kultaa silkkaa saleissa, kertoi kansa. Vai lie se hänestä ollut karvahinta pilkkaa! Kas, hän ties kurin! Oli alaisilleen niin saita, että sillin-kuvan toi hän renkipöydän päähän: siitä voi särvintä silmäellä nielemilleen vesille, leiville! No, puolestansa varastaa alkoi häntä oiva kansa. Niin eli yksin, hoiti sukumaita tavalla, jonka niin ja näin ol' laita.

Aurore Apollonie, — hän kiesseissään vain kerran vuoteen porvarien kemut kiers parempain. Ja sinne pystyn pään ja rinnat pöyhkät toi, reticule-lemut, naisseuraan muuhun, puodin-tuoksuvaan monesti ehkä. Nostain silmä-luonta hymysi, kahis silkkimustissaan. Ma koskea sain kättään sini-suonta. Soi hillitysti kirkas ruotsi suussaan; — hän uskoi Jumalaan ja entisiin oloihin. Ketjut, broshit paistain niin hän korkealla istui suku-puussaan, Aurore, tuo suvun vanhan — iltarusko. Vai iltarusko? Heikko tuon ol' usko sanoihin nuorten, jotka ruotsinkieltä aseena käyttäin puolsi Suomen mieltä.