Kitabı oku: «Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II», sayfa 13

XIX
KORNAKOVIT

Toinen visiitti oli Kornakovien luo. Ne asuivat suuren kivimuurin toisessa kerroksessa Arbatin kadulla. Rappuset olivat erinomaisen juhlalliset ja siistit, vaikkei kyllä ylellisen koreat. Joka paikassa oli porrasmattoja, jotka olivat kiinnitetyt kiiltäviksi hiotuilla vaskitankosilla, mutta ei ollut kukkia eikä peilejä. Sali, jonka vaaleaksi kiillotetun permannon yli minä kuljin vierashuoneeseen, oli yhtä jäykästi, kylmästi ja siististi järjestetty, kaikki loisteli vankan varmana, vaikkei tosin aivan uutenakaan, mutta tauluja tai uutimia tai mitään koristuksia ei näkynyt missään. Muutamia ruhtinattaria oli vierashuoneessa. He istuivat niin täsmällisesti ja työttömästi, että saattoi heti päättää: – eivät he noin istuisi, elleivät vierasta odottaisi.

– Maman tulee heti, sanoi minulle vanhin heistä istuutuen lähemmäksi minua. Neljänneksen tuntia tämä ruhtinatar neiti ylläpiti keskustelua kanssani erittäin vapaasti ja niin taitavasti, ettei keskustelu hetkeksikään tauonnut. Mutta olipa liian huomattavaa, että hän "ylläpiti" keskustelua, ja sen vuoksi hän ei minua miellyttänyt. Hän kertoi minulle muun muassa, että heidän veljensä, Stepan, jota he sanoivat Etienneksi ja joka pari vuotta sitten oli lähetetty junkkarikouluun, oli jo päässyt upseeriksi. Puhuessaan veljestä ja erittäin siitä, että tämä oli vastoin äidin tahtoa ruvennut husaariksi, hän teki pelästyneen naaman, ja kaikki nuoremmat ruhtinattaretkin, jotka istuivat äänettöminä, tekivät myös pelästyneet naamat; puhuessaan mummon kuolemasta hän teki surullisen naaman, ja kaikki nuoremmat ruhtinattaret tekivät samoin; kun hän muisteli miten minä olin lyönyt St. Jérômea ja miten minua vietiin huoneesta, niin hän rupesi nauramaan ja näytti huonot hampaansa ja kaikki ruhtinattaret rupesivat myös nauramaan ja näyttivät huonot hampaansa.

Astui sisälle pääruhtinatar; sama pieni kuihtunut nainen, jonka silmät vilkkuilivat ja jolla oli tapana vetoavasti katsahdella muihin puhuessaan jonkun kanssa. Hän otti kädestäni ja nosti oman kätensä minun suudeltavakseni, jota minä muuten en olisi pitänyt välttämättömänä enkä olisi missään tapauksessa tehnyt.

– Kuinka hauska on teitä nähdä, alkoi hän tavallisen puhetulvansa, katsahdellen tyttäriinsä! – Ah, kuinka hän on äitinsä näköinen! eikö totta, Lise?

Lise vastasi sen olevan totta, vaikka varmaan tiedän, ettei minussa ollut vähintäkään yhtäläisyyttä äitini kanssa.

– Ja kuinka suureksikin olette jo tullut! ja minun Etienneni, muistattehan häntä, onhan hän pikkuserkkunne?.. ei, ei pikkuserkkunne, vaan kuinka Lise? äitini oli Varvara Dmitrievna, Dmitri Nikolajevitshin tytär, mutta teidän mummonne oli Natalia Nikolajevna.

– Siis pikku pikkuserkku, Maman, sanoi vanhin ruhtinattarista.

– Ah, sinä aina sekotat, ärjäsi hänelle äiti vihasesti: – ei mikään pikkuserkku, vaan issus de germains – se te olette minun Etiennelleni. Tiedätte kai, että hän on jo upseeri? Paha vaan, että hän on liiaksi vapaudessa. Teitä nuorisoa täytyy pitää kovissa kourissa, kas noin… Älkää pahastuko, että vanha tätinne puhuu teille totuutta. Minä pidin Etienneä kurissa ja katsoin sen välttämättömäksi.

– Niin, näinpä me olemmekin sukua, jatkoi hän: – ruhtinas Ivan Ivanovitsh on minun oikea setäni ja oli myös teidän äitinne setä. Siis olimme serkuksia äitinne kanssa, ei, kun pikkuserkuksia, niin, pikkuserkuksia. No, mutta sanokaapa, ystäväni, oletteko käynyt ruhtinas Ivanin luona.

Minä vastasin, etten vielä, mutta että aijon nyt mennä.

– Ah, onko se mahdollista! huudahti hän: – teidänhän olisi pitänyt tehdä ensimäinen visiitti jo aikaa. Tiedättehän, että ruhtinas Ivan on teille yhtä kuin isä. Hänellä ei ole lapsia, siis hänen perillisensä olette te ja minun lapseni. Teidän on häntä kunnioittaminen sekä hänen ikänsä että asemansa ja kaiken muun vuoksi. Minä tiedän, että te nykyajan nuoriso ette enää pidä sukulaisuutta arvossa, ettekä välitä ukoista; mutta kuulkaa minua, vanhaa tätiänne, sillä minä pidän teistä ja pidin myös teidän äidistänne, ja mummostannekin pidin hyvin, hyvin paljon. Ei, teidän on välttämättä, ihan välttämättä lähteminen sinne.

Minä sanoin varmaan lähteväni ja kun tämä visiitti oli mielestäni kestänyt jo kylläksi kauan, niin nousin ja aijoin mennä tieheni, mutta hän pidätti minut.

– Ei, malttakaahan hetkinen. Missä on isänne, Lise? käskekää tänne; hän on oleva niin iloinen saadessaan nähdä teitä, jatkoi hän minun puoleeni kääntyen.

Noin parin minutin kuluttua ilmestyi todellakin ruhtinas Mihailo. Hän oli lyhyenläntä, vantera herra, hyvin huolimattomasti puettu, parta ajelematon ja kasvot niin välinpitämättöminä, että näyttivät tyhmiltä. Hän ei lainkaan ilostunut tulostani, ainakaan ei osottanut sitä. Mutta ruhtinatar, jota hän nähtävästi suuresti pelkäsi sanoi hänelle:

– Eikö totta, Voldemar on kovasti äitinsä näkönen (oli varmaankin unohtanut nimeni) – ja teki silmillään sellaisen liikkeen, että ruhtinas heti huomasi mitä hän tahtoi, lähestyi minua ja aivan välinpitämättömänä jopa tyytymättömän näkösenä kurotti minulle ajelemattoman poskensa, johon minun oli häntä suuteleminen.

– Mutta sinähän et ole vielä pukeutunut, vaikka jo pitäisi lähteä, alkoi ruhtinatar heti puhua vihasella äänellä, joka nähtävästi oli hänen tavallinen äänensä suhteissa kotolaisiin: – taas saat minut suuttumaan itseesi, sitä varmaan tahdotkin!

– Heti paikalla mamma kulta, sanoi ruhtinas Mihailo. Minä tein kumarrukseni ja myöskin läksin.

Olin ensi kertaa saanut kuulla olevamme ruhtinas Ivan Ivanovitshin perillisiä, ja tämä uutinen teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen.

XX
IIVINIT

Vielä pahemmalta tuntui ajatella jäljellä olevaa välttämätöntä visiittiä. Mutta ennen kun tuli lähtö ruhtinaan luo, sopi matkaan poiketa Iivineille. He asuivat Tverskajan kadulla kauniissa, tavattoman suuressa talossa. Vähän peläten minä astuin pääportaille, jonka edessä seisoi ovenvartija, komentajansauva kädessä.

Kysyin häneltä oltiinko kotona.

– Ketä tahdotte tavata? kenraalin poika on kotona, sanoi minulle ovenvartija.

– Entä itse kenraali? kysyin minä urhoollisesti.

– Täytyy ilmoittaa. Nimenne – jos suvaitsette? sanoi ovenvartija ja soitti kelloa. Lakeijan jalat puolisaappaissa näyttäytyivät rappusilla. Minä aristuin, en tiedä itsekään mistä syystä, ja sanoin lakeijalle, ettei hän ilmoittaisikaan kenraalille, vaan että minä lähden ensin kenraalin poikaa tapaamaan. Kun aloin astua ylös noita suuria rappusia myöten, näytti minusta, että olin tullut hirveän pieneksi (tämän sanan varsinaisessa merkityksessä). Samaa olin tuntenut ajaessa vaunuillani pääportaiden eteen: minusta näytti, että vaunut, hevonen ja kuski, kaikki muuttuivat pieniksi. Iivinien kasvatusjohtaja, herra Frost, joka yhä oli pysynyt heidän talossaan, astui keikarimaisesti keikahdellen jäljessäni huoneeseen, ja herätti kasvattinsa. Iivin ei ilmaissut mitään erikoista iloa minua nähdessään ja minä huomasin, että puhellessaan kanssani hän katsoi minua kulmakarvoihin. Vaikka hän oli hyvin kohtelias, näytti minusta, että hän ylläpiti keskustelua samalla tavalla kuin äskeinen ruhtinatar oli tehnyt, ja ettei hän tuntenut mitään erikoista kiintymystä minuun; tuttavuuteni ei ollut hänelle missään suhteessa tarpeellinen, koska hänellä tietysti oli toinen, oma tuttavapiirinsä. Kaiken tämän minä päättelin erittäinkin sen perustuksella, ettei hän katsonut minua silmiin, vaan kulmakarvoihin. Sanalla sanoen, hänen suhteensa minuun olivat, niin vaikea kuin onkin sitä tunnustaa, melkein samat kuin minun välini Ilinkan kanssa. Minä aloin tulla vähän hermostuneeksi, tavotin lennosta joka ikistä Iivinin katsetta, ja kun hänen ja Frostin katseet tapasivat toisensa, niin minä selitin sen kysymykseksi: "ja miksi hän oikeastaan on tullut tänne?"

Puheltuaan jonkun aikaa kanssani Iivin sanoi, että hänen isänsä ja äitinsä olivat kotona ja kysyi enkö haluaisi tulla alas heitä tervehtimään.

– Heti paikalla pukeudun, lisäsi hän mennen toiseen huoneeseen, vaikka hän kyllä tässäkin huoneessa oli puettu hyvään uuteen verkatakkiin ja valkoisiin liiveihin. Muutamien minuttien kuluttua hän ilmestyi luokseni ylioppilaspuvussa, kaikki napit kiinni, ja me menimme yhdessä alas. Vastaanottohuoneet, joiden läpi kuljimme, olivat erinomaisen suuret, korkeat ja taisivat olla komeasti sisustetut, jotain marmorista siellä oli, ja kultaista ja musliinikankaaseen käärittyä ja peililasista tehtyä. Rouva Iivin astui samalla kertaa kuin mekin toisesta ovesta pieneen vierashuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Hän otti minut vastaan ystävällisen tuttavallisesti, istutti viereensä ja osanotolla kyseli koko meidän perheestämme.

Rouva Iivin, jota olin pari kertaa ennen vilaukselta nähnyt ja jota nyt huomiolla tarkastelin, miellytti minua suuresti. Hän oli pitkäkasvuinen, laiha, hyvin vaalea ja näytti alituisesti surulliselta ja tuskaantuneelta. Hänen hymynsä oli alakuloinen, mutta erittäin ystävällinen, silmät olivat suuret, väsyneet ja vähän vinot, mikä antoi hänelle vielä surullisemman ja viehättävämmän ilmeen. Hän ei istunut kumarruksissa, vaan jotenkin koko ruumis riipuksissa, kaikki hänen liikkeensä olivat putoavia. Hän puhui veltosti, mutta hänen äänensä ja tuo r: n ja l: n epäselvä lausuminen olivat hyvin miellyttävät. Hän ei "ylläpitänyt" keskustelua. Hänen mieltänsä nähtävästi surullisesti kiinnitti minun tiedonantoni omaisista, aivan kuin hän minua kuunnellessaan olisi kaipauksella muistellut parempia aikoja. Hänen poikansa häipyi jonnekin, hän katseli pari minuttia äänetönnä minua ja purskahti yhtäkkiä itkemään. Minä istuin hänen edessään enkä mitenkään voinut keksiä mitä nyt oli sanominen ja tekeminen. Hän yhä itki minuun katsomatta. Aluksi hän minua säälitti, sitten ajattelin: "pitäneekö ruveta lohduttamaan, ja miten se olisi tehtävä?" ja vihdoin minua alkoi harmittaa, että hän oli asettanut minut noin tukalaan asemaan. "Olenko minä todellakin siis niin surkuteltavan näkönen?" ajattelin minä, "tai ehkä se suotta niin tekee, saadakseen tietää mitä minä tässä tapauksessa teen."

"Paha on nyt poiskin mennä; näyttäisi siitit kuin pakenisin hänen kyyneleitään", ajattelin minä. Käännähdin tuolillani edes muistuttaakseni läsnäolostani.

– Voi, kuinka tyhmä minä olen! sanoi hän katsahtaen minuun ja koettaen hymyillä: – on päiviä, jolloin itken ilman mitään syytä.

Hän rupesi hakemaan nenäliinaa vierestään sohvalta ja yhtäkkiä purskahti vielä kovempaan itkuun.

– Hyvä Jumala! kuinka tämä alituinen itkuni on naurettavaa. Minä rakastin niin äitiänne, me olimme niin hyvät ystävät – ja —

Hän löysi nenäliinansa, peitti sillä silmänsä ja jatkoi itkua. Taas tuli asemani tukalaksi ja sitä kesti jotenkin kauan. Minua sekä harmitti että kävi rouvaa sääliksi. Hänen kyyneleensä tuntuivat todellisilta ja minä ajattelin, ettei hän itke niin paljon minun äitiäni kuin sitä, ettei hänen itsensä ollut nyt hyvä olla ja että oli joskus entisinä aikoina ollut paljon parempi. Ties mihin tämä olisi loppunut, ellei nuori Iivin olisi tullut sisälle ja sanonut vanhan Iivinin kysyvän äitiä. Rouva nousi ja aikoi lähteä, kun samassa itse Iivin astui sisälle. Tämä oli pieni, lujarakenteinen, harmaapäinen herra, jolla oli mustat, sakeat kulmakarvat, mutta lyhyeksi ajeltu pää aivan harmaana. Suun ympärillä oli ankara ja luja ilme.

Minä nousin ja kumarsin hänelle, vaan Iivin, jonka viheliäisellä frakilla oli kolme tähteä, ei vastannut kumarrukseeni, tuskinpa edes katsahti minuun, niin että minusta yhtäkkiä tuntui kuin en olisikaan ollut mikään ihminen, vaan jokin huomiota ansaitsematon esine – nojatuoli tai ikkuna, taikka joskin ihminen, niin sellainen, joka ei missään suhteessa eroa nojatuolista eli ikkunasta.

– Ja te ette vieläkään ole kirjottanut kreivittärelle, rakkaani, sanoi hän vaimolleen ranskaksi, rauhallinen mutta kova ilme kasvoilla.

– Hyvästi M-r Irtenjev, sanoi minulle rouva Iivin, samassa ylpeästi kohauttaen päätänsä ja, samoin kuin poika, katsoen minua kulmakarvoihin. Minä kumarsin vielä kerran hänelle ja hänen miehelleen, ja taaskin vaikutti kumarrukseni vanhaan Iiviniin yhtä paljon kuin jos olisi ikkunaa avattu tai suljettu. Ylioppilas Iivin saattoi minut kuitenkin ovelle asti ja matkalla kertoi siirtyvänsä Pietarin yliopistoon, koska hänen isänsä on siellä saanut paikan (hän nimitti minulle erään hyvin ylhäisen paikan).

"No, sanokoon isä mitä tahtoo", murahtelin minä itsekseni, istuessani vaunuihin: – "mutta tähän taloon ei ole jalkani koskaan enää astuva; tuo itkupussi vetistelee minua katsellessaan aivan kuin olisin mikäkin poloinen raukka, ja Iivin sika ei edes tervehdi; kyllä minä sille vielä näytän…" Mitä minä olin hänelle näyttävä, en todellakaan tiedä, mutta niin minä vaan ajattelin.

Jälkeenpäin minun oli monasti vaikea olla myöntämättä isän kehotuksiin, joka sanoi, että tuota tuttavuutta on "kultiveerattava", ja ettenhän minä muka voi vaatia, että Iivinin asemassa oleva henkilö huomaa minun kaltaistani poikanulikkaa; mutta minä pidin pääni jotenkin kauan.

XXI
RUHTINAS IVAN IVANOVITSH

– "No, nyt vielä viimeinen visiitti Nikitskajan kadulle", sanoin minä

Kuisma kuskille ja me ajoimme ruhtinas Ivan Ivanovitshin asunnolle.

Tehtyäni jo muutamia visiittikokemuksia olin päässyt tavalliseen itseluottamukseeni, ja lähestyin nyt ruhtinaan asuntoa jotenkin rauhallisena, kun äkkiä taas muistin ruhtinatar Kornakovin sanat, että olin perillinen; paitsi sitä näin portaiden edustalla kahdet vaunut ja rupesin tuntemaan entistä arkuuttani.

Minusta näytti, että vanha ovenvartija, joka avasi minulle ovea, samoin kuin lakeija, joka otti minulta päällysnuttua, ja myös ne kolme naista ja kaksi herraa, jotka tapasin vierashuoneessa, ja erittäinkin itse ruhtinas Ivan Ivanovitsh, joka siviilipuvussa istui sohvalla, – minusta näytti, että kaikki nuo katsovat minuun niinkuin perilliseen ja siis epäsuopeasti. Ruhtinas kohteli minua sangen leppeästi, suuteli minua, se on, asetti hetkeksi omat pehmeät, kuivat ja kylmät huulensa poskeani vastaan, kyseli minun töitäni, aiheitani, laski leikkiä minun kanssani, tiedusteli kirjottelenko yhä runoja, sellaisia kuin ne, jotka olin kirjottanut mummon nimipäiviksi, ja käski luokseen päivällisille. Mutta mitä suopeampi hän oli, sitä enemmän minusta näytti, että hän pitää minua hyvänä vaan antaakseen minun huomata kuinka vastenmielinen hänelle on se ajatus, että olen hänen perillisensä. Hänellä oli tapana – ja se tapa oli seuraus hänen tekohampaistaan, joita hänellä oli suun täydeltä, – sanottuaan jotakin nostaa alahuulen avulla ylähuulta vasten nenää ja keveällä kuohahduksella ikäänkuin vetää tätä huulta sieramiinsa, ja kun hän nyt tätä teki, niin minusta näytti kuin hän olisi itsekseen sanonut: "sinä poikanulikka, kyllä minä tiedän: sinä olet perillinen, perillinen!"

Lapsina nimitimme ruhtinas Ivan Ivanovitshia sedäksi; mutta nyt perillisenä ollessani ei kieleni kääntynyt sanomaan häntä sedäksi, mutta taas sanoa häntä ylhäisyydeksi, kuten joku läsnäolijoista teki, näytti minusta alentavalta, niin että koko keskustelun aikana koetin olla häntä millään nimellä nimittämättä. Mutta eniten kaikesta vierastelin vanhaa ruhtinatarta, joka niinikään oli ruhtinaan perillinen ja asui hänen talossaan. Päivällistä syödessä istuin tämän ruhtinattaren vieressä ja kuvailin, että ruhtinatar välttää keskustelua kanssani, koska vihaa minua, joka olen samallainen perillinen kuin hänkin, ja että ruhtinas ei käännä huomiota meidän puolelle pöytää senvuoksi, että me – minä ja ruhtinatar – olimme hänelle yhtä vastenmieliset.

– Et voi uskoa, kuinka epämiellyttävää se oli, juttelin minä saman päivän iltana Dmitrille, tahtoen hänen edessään kerskailla siitä, että minua inhotti tuo perintökysymys (se inhoni näytti minusta hyvin kiitettävältä): – et voi uskoa, kuinka minua inhotti olla kokonaista kaksi tuntia ruhtinaan luona. Hän on mainio mies ja kohteli minua sangen hellästi, sanoin minä tahtoen saada ystäväni käsittämään muun muassa, etten puhu tätä suinkaan siksi, että muka tuntisin itseni alhaisemmaksi ruhtinaan rinnalla; mutta jatkoin minä, – ajatus että minuun voitaisiin katsoa samoilla silmin kuin tuohon ruhtinattareen, joka asuu hänen luonaan ja keimailee hänen edessään, on hirveä. Hän on oivallinen ukko ja kohtelee kaikkia erinomaisen hyvästi ja hienosti, mutta tekee oikein pahaa nähdä, kuinka hän halveksii tuota ruhtinatarta. Nuo inhottavat rahat turmelevat kaikki suhteet!

– Tiedätkö, lisäsin minä, luullakseni olisi selvintä puhua asiasta suoraan ruhtinaan kanssa, sanoa hänelle, että kunnioitan häntä ihmisenä, mutta perintöä en ajattele ja pyydän hänen olemaan minulle mitään jättämättä, ja että ainoastaan siinä tapauksessa rupean käymään hänen luonaan.

Dmitri ei purskahtanut nauruun kun minä tämän sanoin, päinvastoin vaipui mietteihinsä ja hetken vaiti oltuaan sanoi minulle:

– Kuuleppa, veliseni! Sinä olet väärässä. Joko sinun ei ole lainkaan otaksuminen, että sinusta ajateltaisiin samoin kuin tuosta teidän ruhtinattarestanne, tai jos kerran otaksut sitä, niin otaksu vielä enemmän, se on: että tiedät sinusta niin ajateltavan, mutta että nuo ajatukset ovat hyvin kaukana sinusta ja ettet siis niiden perustuksella mihinkään ryhdy. Sinä kuvailet, että he kuvailevat, että sinä kuvailet sitä… mutta sanalla sanoen, lisäsi hän tuntien menevänsä puheessaan sekasin: – paljon parempi on olla mitään sellaista kuvailematta.

Ystäväni oli aivan oikeassa; vasta paljon, paljon myöhemmin toi elämä minut siihen kokemukseen, että on sangen haitallista ajatella ja vielä haitallisempaa puhua monesta asiasta, joka näyttää jalolta, mutta jonka silti täytyy ainiaaksi kätkeytyä sydämmeen ja pysyä kaikille näkymätönnä, – ja vielä siihen kokemukseen, että jalot sanat harvoin sattuvat yhteen jalojen tekojen kanssa. Olen vakuutettu siitä, että jo yksistään hyvän aikomuksen ilmilausuminen vaikuttaa jopa suurimmaksi osaksi tekee mahdottomaksikin tämän hyvän aikeen toteuttamisen. Mutta kuinka on pidättyminen lausumasta julki nuoruuden jalon itserakkauden intoiluja? Vasta paljon myöhemmin ne muistuvat mieleen ja niitä tulee surku niinkuin kukkaa, jonka on malttamattomuudessaan puhkeamatonna repinyt irti ja sitten näkee maassa näivettyneenä ja tallattuna.

Seuraavan päivän aamuna, vaikka äsken olin Dmitrille puhunut kuinka rahat pilaavat suhteita, lainasin häneltä kaksikymmentäviisi ruplaa, jotka hän minulle tarjosi. Rahat olivat minulle tarpeen maalle-matkan varalle, sillä omat rahani olin kaikki tuhlannut kuviin, piippuihin ja muuhun turhuuteen. Olin sitten hyvin kauan aikaa hänelle velkaa.

XXII
SYDÄMMELLINEN KESKUSTELU YSTÄVÄNI KANSSA

Äskeinen keskustelumme tapahtui vaunuissa matkalla Kuntsovoon. Dmitri ei kehottanut lähtemään aamupuolella visiitille äitinsä luokse, vaan ajoi päivällisen jälkeen minua noutamaan viedäkseen koko illaksi jopa yöksikin huvilaan, missä hänen kotiperheensä asui. Vasta kun olimme ajaneet kaupungista ulos ja likasen kirjavat kadut ja kiusallinen korviin koskeva kivikadun räminä vaihtui avariin peltoihin ja pyörien pehmeään hypähtelemiseen pölyisellä maantiellä, ja kun kevään tuores lemu ja avaruus oli kaikkialla ympärillämme, vasta silloin minä ikäänkuin havahdin siitä uusien vaikutusten moninaisuudesta ja saavutetusta vapaudesta, jotka näinä kahtena päivänä olivat saaneet minut kokonaan tolalta. Dmitri oli hyvin puhelias ja lempeä, ei korjannut kaulustansa, ei rypistänyt eikä siristänyt hermostuneesti silmiään; olin tyytyväinen niihin jaloihin tunteihin, jotka olin hänelle lausunut ilmi, arvellen hänen senjälkeen kokonaan antavan minulle anteeksi tuon häpeällisen juttuni Kolpikovin kanssa, eikä halveksivan minua sen johdosta; ja me jouduimme ystävälliseen keskusteluun monista sydämmen asioista, joita ei kaikissa tilaisuuksissa sanota toiselle. Dmitri kertoi minulle kotolaisistaan, joita en vielä tuntenut, äidistä, tädistä, sisaresta, ja siitä olennosta, jota Volodja ja Dubkov pitivät ystäväni flammana ja sanoivat punatukkaiseksi. Äidistään hän puhui vähän kylmänlaisella ja juhlallisella ylistyksellä, aivan kuin olisi edeltäpäin tahtonut kumota mahdolliset vastaväitteet; tätiä hän ylisteli innokkaasti, mutta myöskin vähän alentuvasti, sisarestaan hän puhui hyvin vähän ja ikäänkuin häveten puhua hänestä minulle; mutta tuostapunatukkaisesta, jonka oikea nimi oli Ljubov Sergejevna, ja joka oli vanhanpuoleinen neiti, joka joidenkin perhesuhteiden vuoksi asui Nehljudovien kodissa, hän puhui suurella vilkkaudella.

– Niin, hän on merkillinen tyttö, sanoi hän häveliäästi punastuen, mutta sitä rohkeammin katsoen minua silmiin: – hän ei ole enää mikään nuori tyttö, pikemmin ehkä vanha, eikä lainkaan kaunis, mutta kuinka tyhmää, kuinka järjetöntä onkaan rakastaa kauneutta! – se on niin tyhmää, etten voi sitä ymmärtää (hän puhui tätä aivan kuin olisi juuri ikään keksinyt ihan uuden, harvinaisen totuuden), vaan semmoista sielua, semmoista sydäntä ja semmoisia periaatteita… sanalla sanoen, olen vakuutettu, ettet sellaista tyttöä löydä nykyisestä maailmasta (en tiedä keitä Dmitri lienee lainannut tavan sanoa, että kaikki hyvä on harvinaista nykyisessä maailmassa; hän mielellään toisti tätä lausetapaa ja se erikoisesti sopi hänelle).

– Pelkään ainoastaan, jatkoi hän rauhallisesti sittenkuin oli puheillansa perin pohjin kukistanut kaikki ne tyhmät ihmiset, jotka rakastivat kauneutta: – pelkään, ettet sinä tule aivan pian häntä käsittämään etkä häneen tutustumaan: hän on vaatimaton jopa vähän suljettu, eikä rakasta näyttää hyviä, ihastuttavia ominaisuuksiaan. Esimerkiksi äiti, joka kuten tulet näkemään, on hyvä ja etevä nainen, – hänkin, vaikka tuntee Ljubov Sergejevnaa jo useita vuosia, ei voi eikä tahdo ymmärtää häntä. Niin että minä eilen… nyt sanon sinulle miksi olin pahalla tuulella silloin kun kysyit. Toissa päivänä Ljubov Sergejevna tahtoi, että olisimme lähteneet yhdessä Ivan Jakovlevitshin luo, – sinä olet varmaan kuullut Ivan Jakovlevitshista, jota sanotaan muka hulluksi, mutta joka itse asiassa on mitä merkillisin mies. Ljubov Sergejevna on erinomaisen uskonnollinen, täytyy sanoa, ja ymmärtää täydellisesti Ivan Jakovlevitshia. Hän käy usein sen luona keskustelemassa ja jättämässä ansaitsemiansa rahoja köyhiä varten. Hän on ihmeellinen nainen, saat nähdä. No, minä siis olin hänen kanssaan Ivan Jakovlevitshin luona ja kiitän häntä suuresti siitä, että olen saanut nähdä tätä merkillistä miestä. Mutta äiti ei mitenkään tahdo sitä ymmärtää ja pitää sitä taikauskoisuutena. Ja eilen oli minulla äidin kanssa ensi kerran eläessäni riita, ja päälliseksi jotenkin kiivas, lopetti hän tehtyään suonenvedontapaisen liikkeen kaulallaan, ikäänkuin olisi muistellut sitä tunnetta, joka hänellä oli tuon riidan aikana ollut.

– No, ja mitä sinä luulet siitä suhteestanne tulevan? se on: miten kuvailet asiaa, kun ajattelet tulevaisuutta… taikka kun te hänen kanssaan keskustelette tulevaisuudesta, ja mihin teidän rakkautenne oli ystävyytenne on päättyvä? kysyin minä haluten irrottaa häntä epämiellyttävästä muistosta.

– Sinä tarkotat kysyä, aijonko mennä naimisiin hänen kanssaan? kysyi hän, jälleen punastuen, mutta rohkeasti kääntyen ja katsoen minua silmiin.

"Mitäs se tekee, ajattelin minä rauhottaen itseäni – me olemme jo suuret, me kaksi ystävystä ajamme vaunuissa ja keskustelemme tulevaisuudestamme. Jokainen mielellään syrjästä kuuntelisi meitä ja katselisi."

– Miksei? jatkoi hän, kun olin myöntävästi vastannut: – onhan tarkotukseni sama kuin jokaisella järkevällä ihmisellä – olla onnellinen ja hyvä mikäli mahdollista; ja hänen kanssansa, jos hän vaan sitä tahtoo ja kun tulen täydellisesti riippumattomaksi, – hänen kanssaan minä tulen onnellisemmaksi ja paremmaksi kuin maailman kauniimman naisen miehenä.

Näin keskustellen me emme huomanneetkaan ennen kuin olimme Kuntsovossa, emme myöskään huomanneet, että taivas oli vetäytynyt pilveen ja ennusti sadetta. Oikealla puolella näkyvä aurinko ei ollut enää korkealla Kuntsovon puutarhan puiden latvain yläpuolella, ja oli jo peittymäisillään punareunuisten harmaiden pilvien sisään; ruiskun tapaan siitä tuliset säteet hajosivat ja hämmästyttävän kirkkaasti valaisivat vanhoja puita, joiden viheliäiset, tuuheat latvat liikkumattomina loistivat vielä kirkasta taivaan sineä vastaan, Tämän taivaan puoliskon loiste ja valaistus oli jyrkkänä vastakohtana toisen puoliskon mustalle, punertavansiniselle, raskaalle pilvelle, joka painui eteemme nuoren, etäisyydessä näkyvän koivikon kohdalle.

Vähän oikeammalle näkyi jo pensaikkojen ja puiden takaa huvilarakennuksien monivärisiä kattoja, joista muutamat heijastivat silmiimme auringon häikäiseviä säteitä, muutamat taas kuvastivat toisen taivaanpuoliskon synkkää luonnetta. Vasemmalla, alhaalla sinersi liikkumaton lammikko vaalean viheriäisten sananjalkain ympäröimänä, jotka tummina kuvastuivat sen kiillottomaan, ikäänkuin kuperaan pintaan. Lammen takaa, ylämäkeen, levisi tumma kesantopelto, ja kirkkaan viheriäinen rajalinja, joka kulki sen poikki, eteni kaukaisuuteen ja tuli lyijynsinistä, uhkaavaa taivaanrantaa vastaan. Molemmin puolin pehmeätä tietä, jota myöten vaunumme tasaisesti vieri, vihersi mehukkaana ruislaiho, joka oli paikotellen jo mennyt terälle. Ilmassa oli täydellinen hiljaisuus ja tuore lemu; puiden lehtien ja rukiin vehreys oli liikkumaton ja tavattoman puhdas ja kirkas. Näytti kuin jokainen lehti, jokainen ruoho olisi elänyt omaa erikoista, täyteläistä ja onnellista elämäänsä. Tien vieressä huomasin tumman polun, joka kierteli ruislaihon reunassa ja tämä polku muistutti minulle jostakin syystä tavattoman elävästi elämää maalla, ja muistettuani maallaoloa, muistin jonkun merkillisen ajatusyhteyden kautta hyvin elävästi Sonitshkan ja siitä sen, että olin häneen rakastunut.

Huolimatta kaikesta ystävyydestäni Dmitriä kohtaan ja siitä mielihyvästä, minkä hänen avonaisuutensa minulle tuotti, ei minua enää haluttanut mitään kuulla hänen tunteistaan ja aikeistaan Ljubov Sergejevnan suhteen, vaan sen sijaan kovasti halutti kertoa omasta rakkaudestani Sonitshkaan, joka rakkaus tuntui minusta paljon ylemmän-laatuiselta kuin ystäväni. Mutta minä en kuitenkaan uskaltanut hänelle suoraan esittää mielikuvituksiani siitä, kuinka mainiota tulee olemaan, kun minä Sonitshkan naituani asetun maalle, kun minulla tulee olemaan lapsia, jotka lattialla ryömien sanovat minua isäkseen, ja kuinka minä ilostun, kun hän, Dmitri, vaimonsa Ljubov Sergejevnan kanssa saapuu luokseni matkapuvussa… vaan sanoin kaiken tämän sijaan, laskevaa aurinkoa osottaen: "Dmitri, katsohan kuinka tuo on ihanaa!"

Dmitri oi vastannut minulle mitään, nähtävästi tyytymättömänä siihen, että hänen tunnustukseensa, joka oli tainnut olla hänelle hyvin vaikea, minä vastasin kääntämällä hänen huomionsa luontoon, jonka suhteen hän yleensä oli väliäpitämätön. Luonto vaikutti häneen aivan toisin kuin minuun, häneen ei vaikuttanut sen kauneus, vaan sen merkillisyys, hän rakasti sitä enemmin järjellä kuin tunteella.

– Olen hyvin onnellinen, sanoin minä hänelle heti sen jälkeen, kääntämättä huomiota siihen että hän näytti olevan omissa ajatuksissaan ja aivan välinpitämätön siitä mitä minä saatoin hänelle sanoa: – muistathan minun kertoneen sinulle eräästä neidistä, johon olin lapsena rakastunut; näin hänet äsken, jatkoin minä innostuneena, – ja nyt olen lopullisesti häneen rakastunut…

Ja minä kerroin hänelle, vaikka hänen kasvonsa yhä olivat välinpitämättömän näköiset, rakkaudestani ja kaikista tulevan avio-onnen haaveista. Merkillistä oli, että heti kun olin hänelle tarkkaan ilmaissut koko tunteeni voiman, niin samassa hetkessä tunsin, kuinka tämä tunne laimentui.

Sade saavutti meidät jo kun käännyimme huvilaan vievälle koivualealle. Mutta ei se kastanut meitä. Tiesin sateesta ainoastaan siksi, että muutamia tippoja oli pudonnut nenälleni ja kädelleni, ja että jokin rapisi nuorilla liimaisilla koivunlehdillä, jotka liikkumattomina ja kiharaisina riippuivat alas. Tuntui kuin koivut olisivat ilmaisseet nautintonsa sillä voimakkaalla tuoksulla, jolla he täyttivät alean, ottaessaan vastaan noita puhtaita läpikuultavia pisaroita. Me astuimme alas vaunuista joutuaksemme juosten pikemmin taloon puutarhan kautta. Mutta juuri sisäänkäytävän edessä kohtasimme neljä naishenkilöä, joista kahdella oli käsityöt mukana, yhdellä kirja ja toisella sylikoira, ja jotka nopein askelin tulivat toiselta puolelta. Dmitri esitti minut heti äidilleen, sisarelleen, tädilleen ja Ljubov Sergejevnalle. He pysähtyivät hetkeksi, mutta sade alkoi pisaroida yhä taajemmin.

– Mennään balkongille, siellä sinä esität hänet vielä kerran, sanoi se, jota olin otaksunut Dmitrin äidiksi, ja me nousimme naisten kanssa rappusia myöten.