Kitabı oku: «Leo Tolstoin kertomuksia», sayfa 5

XI

Tuomas kulki yksin samaa tietä. Kun rupesi pääsemään lähemmä kotoa, niin alkoi häntä taas arveluttamaan, kuinkahan siellä kotona on ilman häntä toimeen tultu. Paljon sitä ehtii vuodessa vettä virrata. Kodon ja konnun kokoamiseen menee koko ikä, mutta pianpa sen talon voi hävittää. Kuinkapa se poika lie poissa ollessani asiat toimittanut kevään kuluttua; mitenkä karjakin lie yli talven päässyt, niinköhän ne ovat sen tuvan kattaneet? Niin joutui Tuomas siihen paikkaan, jossa edellisenä vuonna oli eronnut Eliaksesta. Eipä enää ollut tuntea koko paikkakuntaa. Siinä, missä viime vuonna kansa oli puutteesen menehtyä, nyt kaikki elivät varallisesti. Oli tullut hyvä vuosi. Kansa oli tointunut ja unhottanut menneet huolensa. Illan suussa Tuomas lähestyy sitä kirkonkylää, jossa Elias viime vuonna oli hänestä eronnut. Tuskin oli hän ehtinyt saapua kylään, niin tuvan takaa hypähtää esiin tyttönen valkoisessa paidassa.

– Setä hoi, setä hoi! Poikkea meille.

Tuomas tahtoi mennä ohi, mutta tyttö ei päästänyt, otti liepeestä ja kiskoi nauraen tupaan.

Vaimokin poikineen tuli portaille; nekin kehottivat tulemaan: tulehan nyt, isoseni, syömään illallista ja lepää yösi meillä. Tuomas poikkesikin taloon. – "Samalla tiedustan vähän Eliaksesta; kun ei vaan hän olisi poikennut juuri tähän taloon juomaan".

Tuomas tuli tupaan; vaimo riisui häneltä laukun, toi pesuvettä ja asetti hänet pöytään ruoalle. Hän kantoi pöytään maitoa, piirakaisia ja puuroa. Tuomas kiitti ja ylisti heitä, kun niin hyvin ottivat matkalaisia vastaan. Silloin vaimo nyökäyttäen päätään lausui:

– Meidän tulee olla ystävällisiä hurskaille matkalaisille. Sellainen neuvoi meille oikean elämän. Me elimme vaan ja olimme unhottaneet Jumalan ja Herra rankaisiki meitä niin, että kaikin vaan kuolemaa odotimme. Suven tullen kaikki vaan makasimme sairaina ilman leipämurua. Siihen olisimme kuolleetkin, jollei Jumala olisi luoksemme lähettänyt samanlaista vanhusta kuin sinäkin. Hän poikkesi keskellä päivää juomaan ja, nähtyään meidät, sääli ja jäi luoksemme. Hän meidät juotti ja syötti ja toimitti jalkeille, lunasti maan ja osti hevosen ja rattaat ja jätti ne meille. – Mummo astui tupaan ja keskeytti emännän puheen.

– Emmepä itsekään tiedä, sanoi hän, oliko se ihminen vai Herran enkeli, kaikkia hän rakasti ja sääli ja meni pois, ilmoittamatta, kuka oli, niin ettemme tiedä hänen nimeänsäkään rukouksissamme mainita. Aivan selvään muistan kaikki: minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa; silloin astuu tupaan yksinkertainen pieni paljaspää ukko ja pyytää vettä. Minä syntisparka vielä ajattelin itsekseni: mikähän maankulkija tuokin lienee? Mutta mitäs hän teki! Nähtyään meidät heti heitti laukkunsa tuohon paikkaan ja aukaisi sen.

Tyttökin kävi nyt puheesen.

– Ei mummo! Hän ensin asetti laukkunsa keskelle tupaa ja sitten vasta nosti sen penkille. Ja niin he rupesivat kiistelemään ja muistelemaan jokaista hänen sanaansa ja tekoansa: missä hän istui, missä makasi, mitä hän teki ja mitä kullekin sanoi.

Yöksi saapui isäntäkin hevosella kotiin ja hänkin alkoi kertoa Eliaksesta ja hänen olostaan heidän luonaan.

– Jollei hän oisi tullut luoksemme, niin me kaikki olisimme synnissä kuolleet. Me olimme nääntymäisillämme epätoivoon ja nuruimme Jumalaa ja ihmisiä. Mutta hän saattoi meidät elämään; hänen kauttansa me opimme tuntemaan Jumalaa ja luottamaan ihmisten hyvyyteen. Jumala palkitkoon hänen työnsä. Ennen häntä me elimme kuin eläimet; hän teki meidät ihmisiksi.

Talonväki syötti ja juotti Tuomaan; laittoivat hänelle yösijan ja laskeusivat itsekin levolle.

Tuomas makaa vuoteellaan, saamatta unta; Elias yhä on hänen mielessään, eikä hän voi unhottaa, että hän näki hänet Jerusalemissa etumaisimmassa sijassa.

– Tässä näin hän siis pääsi minun edelleni. Tietämätöntä on, hyväksyykö Jumala minun vaivani vai ei, mutta hänen työnsä ovat kelvanneet Herralle.

Aamulla talonväki sanoi jäähyväiset Tuomaalle, evästi hänet piirakaisilla ja meni askareillensa; Tuomas taasen lähti kulkemaan tietänsä kotiaan.

XII

Tasan vuoden viipyi Tuomas matkallaan. Kevääksi palasi hän kotia.

Kotiansa hän saapui illansuussa. Poika ei ollut kotona, kuului olevan viinakaupassa. Kun hän sitten päihtyneenä tuli kotia, alkoi Tuomas häneltä tiedustella asioita. Kaikesta huomasi poikansa toimettomesti tuhlanneen; kaikki rahat oli menettänyt ja toimet laiminlyönyt. Isä alkoi häntä nuhdella; poika vastaili suurisuisesti.

– Oisitpa edes itse työt toimittanut, sen sijaan kuin menit maita kiertämään; sillä tiellä rahatkin tyyni tuhlasit ja nyt niitä minulta kyselet.

Ukko suuttui ja antoi poikaa selkään.

Aamulla Tuomas lähti kylänvanhimman luo puhumaan pojastaan; tiellä hän tuli käymään Eliaksen talon ohi. Eliaksen ämmä seisoo tuvan portailla ja tervehtii.

– Hyvää päivää, naapuri; terveenäkö sieltä, veli armas, kotia pääsit?

– Jumalan kiitos, terveenä tultiin; sinun ukkosi tiellä hukkasin, mutta kuuluuhan se jo palaneen kotia.

Ja ämmä alkoi juttuamaan asioita, mielellään kun muutoinkin puheli.

– Kyllä se palasi, veliseni, aikoja sitten palasi. Tuossa se taisi olla kohta syys-Maarian jälkeen. Kylläpä me olimmekin iloissamme, että Jumala hänet meille takaisin toimitti. Ikävä meidän oli hänettä. Eihän sen työstä enää sanottavaa ole, – johan hänen työvuotensa ovat olleet ja menneet. Mutta talon päämies hän on ja silloin meidän on hauskempi olla. Poikakin oli ylen iloinen. Talo ilman häntä on kuin silmä ilman valoa, sanoo hän. Ikävä meidän on hänettä, hyvä isäntä; kovin me häntä rakastamme, kovin hänestä arkoja olemme.

– Onkos hän nyt siis kotona?

– Kotona on, veliseni, kotona! Hän on nyt mehiläistarhassa, pesiä korjaamassa. Hyvin sanoo mehiläisten karttuvan. Niin suuresti sanoo Jumalan mehiläisiä lisänneen, ettei sellaista sano koskaan muistavansa ennen olleen. Jumala ei anna syntiemme mukaan, sanoo hän. Käy nyt katsomaan häntä, naapurini; kovin hän siitä ihastuu.

Tuomas meni porstuan läpi ja pihan yli Eliaksen luo mehiläistarhaan. Tultuaan tarhaan, näkee hän – Elias seisoo ilman silmikkoa, ilman kintahia, harmaassa kauhtanassa koivun juurella; kätensä hän oli levittänyt ja katseli ylöspäin, jolloin paljas pää paistoi kauttaaltaan, aivan kun silloin, kuin hän seisoi Jerusalmissa Vapahtajan haudalla; ja hänen päälaeltaan, koivun lehtien lomitse, kimaltelee aurinko kuin tuli ikään ja hänen päänsä ympäri kullankarvaiset mehiläiset liidellen kiertyvät seppeleeksi, lentelevät, liehuvat, pistämättä häntä. Tuomas pysähtyi.

Eliaksen ämmä huusi miestään.

– Naapurimme on tullut, sanoi hän.

Elias vilkasi taakseen, ihastui ja lähti Tuomasta vastaan, hiljakseen ravistellen mehiläisiä parrastaan.

– Terve veliseni, terve rakas veli… Kävikö matkasi hyvin?

– Kyllähän jalat veivät ja toivat; sinulle toin vettä Jordanin virrasta. Poikkea meille hakemaan. Lieneekö sitten Jumalalle vaivani otolliset.

– Kas niin. Jumalan kiitos ja kunnia; hyvinhän kaikki kävi.

Tuomas oli vaiti.

– Kyllähän jalkani minut sinne saattoivat, mutta olikohan minun sydämeni siellä, tai joku muu…

– Se on Herran huoli, veliseni. Jätä se Herran haltuun.

– Paluumatkallani poikkesin myös siihen mökkiin, jossa sinä erosit minusta, kun…

Elias säikähti, hätääntyi.

– Se oli Jumalan sallimus, veliseni, Jumalan sallimus. Etkös käy tupaan? Tule toki, minä tuon simaa.

Ja Elias sekoitti pois koko jutun ja rupesi puhumaan kotioloista.

Tuomas huokasi vaan eikä ruvennut sen pitemmältä puhumaan mökinväestä; eikä hän virkannut mitään siitäkään, että oli hänet nähnyt Jerusalmissa. Ja hän käsitti, että Jumala on käskenyt jokaista vähentämään maailmassa velkaansa – rakkaudella ja hyvillä töillä.

III
VAIKEA ON VALKEAA SAMMUTTAA KUN SE VAUHTIHIN PÄÄSEE

Silloin Pietari tuli hänen tykönsä ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä? (Matth. XVIII: 21.)

Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. (22).

Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua laskea palvelijainsa kanssa. (23).

Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta leiviskää. (24).

Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen myytää ja hänen emäntänsä ja lapsensa ja kaikki mitä hänellä oli; ja maksettaa. (25).

Niin se palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: Herra, ole kärsivällinen minun kanssani ja minä maksan kaikki sinulle. (26).

Niin armahti Herra sitä palvelijata, päästi hänen ja antoi hänelle velan anteeksi. (27).

Niin se palvelija meni ulos ja löysi yhden kanssapalvelijoistansa, joka hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen ja kiristi häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi. (28).

Niin hänen kanssapalvelijansa lankesi maahan hänen jalkainsa juureen ja rukoili häntä, sanoen: ole kärsivällinen minun kanssani ja minä maksan kaikki sinulle. (29.)

Mutta ei hän tahtonut, vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti kuin hän velan maksaisi. (30.)

Mutta koska muut hänen kanssapalvelijansa näkivät, mitä tehtiin, murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herralle kaiken, mitä tehty oli. (31.)

Silloin kutsui herra hänen eteensä ja sanoi hänelle: sinä paha palvelija, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua rukoilit: (32).

Eikö myös sinun pitänyt armahtaman kanssapalvelijatasi, niinkuin minäkin armahdin sinua? (33).

Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänen pyöveleille siihen asti, kuin hän maksaisi kaikki mitä hän oli hänelle velkaa. (34.)

Niin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, jollette kukin veljellensä teidän sydämmistänne anna anteeksi, heidän rikoksiansa. (35).

* * * * *

Kylässä eli talonpoika Iivana Schtscherbakoff. Hän tuli hyvin toimeen, ollen mies täysissä voimissaan, ensimmäinen työmies koko kylässä; hänellä oli kolme aika poikaa; yksi oli naimisissa, toinen kulki sulhasmiessä, mutta kolmas, vielä kasvavainen, hoiteli hevosia ja alkoi vähin kynnellä. Iivanan eukko oli järkevä ja säästäväinen emäntä ja miniäkseenkin olivat he saaneet hiljasen ja ahkeran ihmisen. Sopi siinä kyllä Iivanan perheinensä elellä. Ainoa joutomies koko talossa oli vanha sairas isäukko. (Hän kitui jo seitsemättä vuotta hengenahdistajaa ja makaili vaan uunilla.) Kaikkia oli Iivanalla kyllin – kolme hevosta varsoineen, lehmä vasikkoineen ja viisitoista lammasta. Naisväki vaatetti miehet, neuloi heille, olipa pellollaki apuna, miehet hoitivat maanviljelystä. – Leipää piisasi talossa aina yli uutisviljan; paljailla kauroilla maksoivat veronsa ja hankkivat kaikki tarpeensa. Kyllä siinä oisi kelvannut Iivanan lapsineen elää. Mutta aivan lähekkäin asui hänellä, talot nurkka nurkassa, naapuri, ontuva Kaapo – Gordej Ivanovan poika. Ja heidän välilleen syntyi vihollisuus.

Niinkauan kuin ukko Gordej oli elossa ja Iivanan isä piti isännyyttä, elivät ukot sovinnossa. Jos akkaväki tarvitsi sihtiä taikka saavia, jos miehet kaipasivat liinasäkkiä tahi halusivat lainata vähäksi aikaa pyörää, niin lähettivät talosta toiseen hakemaan ja auttelivat toisiansa, kuten hyvät naapurit ainakin. Jos vasikka juoksi peltoon – ajoivat sen pois ja sanoivat vaan: älä päästä niitä toiste, meillä on kuhilaat vielä pelloilla. Ei sitä koskaan piiloteltu tai suljettu riihiin tai aittaan, ei parjattu toinen toistansa eikä pahennettu.

Niin elettiin vanhain aikana. Mutta kun nuoret alkoivat pitää taloutta, niin syntyi toinen leikki.

Aivan turhasta sai kaikki alkunsa.

Iivanan miniällä oli kana, joka rupesi aikaiseen munimaan. Nuori emäntä rupesi siitä keräämään pääsiäismunia. Joka päivä kävi hän aitan alle hakemaan munaa vaunulaatikosta. Mutta arvattavasti lapset olivat pelottaneet kanan, se lensi yli aidan naapuriin ja muni siellä. Miniä kuulee kanansa kaakattavan, mutta arveli itseksensä: nyt ei ole aikaa, täytyy siivota tupa pyhäksi; jahka joudan, niin käyn hakemaan. Illalla meni sitten aidan alle, mutta muna laatikossa ei ollutkaan. Miniä kyseli anopiltaan ja kydyltään, eivätkö he olleet ottaneet. Ei, sanoivat he, emme me ole ottaneet; mutta Taraska, nuorin kyty, sanoo: sinun kanasi muni naapurin pihassa, siellä kaakatti ja sieltä tänne lensi. Miniä katsahti kanaansa; se istui orrella kukon vieressä tuijottavin silmin, yritellen asettua levolle. Ja kyllähän miniä kysyisi siltä, minne se muni, mutta eihän se vastaisi. Niinpä lähti miniä naapuriin; siellä tuli talon mummo vastaan.

– Mitä sinulla on asiaa, nuorikkoni?

– Kanaseni, mummoni, lenti tänne äsken yli aidan; eiköhän se mahtanut munia tänne?

– Emme me ole nähneet emmekä kuulleet sen täällä munineen. Meillä, Jumalan kiitos, omat kanat aikaa sitten munivat. Me olemme omat munamme koonneet, eikä meille vieraita ole tarvis. Me, tyttöseni, me emme tapaa käydä toisten pihoissa munien keruussa.

Miniän tuli paha mieli, hän vastasi terävästi, naapurimummo siihen kahta terävämmin ja niin akat alkoivat riidellä. Iivanan akka tuli kaivolta ja myöskin sekaantui riitaan. Kaapon akka hyppäsi tuvastaan ja alkoi naapuriaan soimata, pannen sekä tosia että valheita kokoon. Ja niin oli mylly käymässä. Kaikki yhtä aikaa huutavat; kun toinen sanoo sanan, antaa toinen kaksi vastaan. Eivätkä ne sanat koreita olleet. Sinä olet sellainen, sinä olet tällainen, sinä olet varas, sinä juokset aina kylään, sinä appivaarisikin nälkään tapat, sinä sen hutikko.

– Entä sinä kaiken mailman kerjäläinen; sihtinikin kaikki rikki kiehnäsit. Meidänpä teillä on korentokin, anna pois korento.

Tarttuivat korentoon ja kaatoivat vesisaavin; huivinsakin repivät ja rupesivat tappelemaan. Kaapokin tuli ajaen pellolta ja rupesi pitämään eukkonsa puolta. Iivanakin poikineen syöksi tuvasta ja niin kaikki kaatuivat yhteen kasaan. Iivana oli roteva mies ja heitteli pian kaikki, toisen sinne, toisen tänne. Kaapoltakin nyhti parrasta palan. Joukko kansaa keräytyi heidän ympärilleen; töin tuskin saivat heidät eroon.

Niin sai asia alkunsa.

Kaapo kääri partansa palan paperiin ja meni käräjiin etsimään oikeutta.

– En minä sitä partaani sitä varten kasvattanut, että pisanaama Iivana sitä repisi.

Ja hänen vaimonsa kehui naapureille, että nyt he Iivanan panevat ahtaalle ja toimittavat Siperiaan, – niin pääsi vihollisuus valtaan.

Ukko kehoitteli heitä uuniltaan jo ensi päivänä sovintoon, mutta eiväthän ne nuoret totelleet. Hän lausui heille vakavasti:

– Turhaa te nyt, lapset, hommaatte ja tyhjästä riitaa rakennatte. Ajatelkaapa, että koko teidän riitanne on syntynyt vaan munasta. Mukulat lienevät ottaneet munan; mitäpä tuosta; eipä yhdestä munasta hyödy eikä häviä. Kyllä Jumalalla tavaraa kaikille piisaa. Jos toinen sanoi pahan sanan, niin neuvo sinä häntä puhumaan paremmin. Noh, vaikkapa olisitte tapelleetkin – syntisiähän olemme ihmisparat – sattuuhan sitä sellaistakin. Mutta nyt menkää ja sopikaa ja sillä asia päättyköön. Mutta jos pahaa rupeatte pitkittämään, itsellenne vaan pahemmin käypi. Nuoret eivät totelleet vanhusta, arvelivat vaan, ei se vanha asioita ymmärrä, möriseehän vaan kuin vanhat ainakin.

Eikä Iivana käynyt sovintoon naapurinsa kanssa.

– Minä en hänen partaansa repinyt, sanoi hän; itse se sen leuastansa nyhti; hänen poikansa repi minun rinnukseni ja koko paitanikin. Tuossa se on.

Ja Iivana lähti oikeuteen. He käräjöivät sekä rauhatuomarin edessä että pitäjän käräjissä. Vielä heidän käräjöidessään, katosi Kaapon kärryistä sokkanaula. Kaapon akat syyttivät tästä Iivanan poikaa. – "Me", sanoivat he, "näimme kuinka hän yöllä lähestyi rattaita ja naapurin eukko kertoi hänen poikenneen kapakkaan ja siellä sen isännälle tarjonneen sitä."

Taaskin rupesivat käräjöimään. Kotona taasen on aamusta iltaan riita ja sota. Lapsetkin toraavat, kun vanhemmista oppivat; akatkin kun rannassa tapaavat toisiansa, pieksevät enemmän kieltään kuin karttujaan; tästä kaikesta asiat vaan pahenivat.

Alussa ukot syyttelivät toinen toisiaan pilan päiten, mutta sitten todellakin alkoivat toisiltaan näpistellä, mitä vaan osui saatavissa olemaan. Totuttivatpa siihen myös vaimonsa ja lapsensakin. Ja heidän elämänsä kävi aina vaan pahemmaksi. Iivana ja Kaapo käräjöivät sekä kylä- että kihlakunnan oikeudessa kuin myöskin rauhatuomarinkin edessä, niin että tuomarienkin jo rupesi käymään ikäväksi: milloin Kaapo toimittaa sakot Iivanalle, milloin taasen Iivana ruunun kortteerin Kaapolle. Ja mitä enemmän he toisillensa harmia saattoivat, sitä enemmän he äkämystyivät. Koiratkin, mitä enemmän tappelevat, sitä ilkeämmiksi käyvät. Kun tappelevaa koiraa takaa lyödään, luulee se, että edellä oleva sitä puree ja raivostuu siitä aina enemmän. Niin oli näittenkin miesten laita – kun he menivät käräjiin, rangaistiin toista tai toista sakoilla tai arestilla ja siitä ne vaan yhä enemmän toinen toisellensa vihaa puskivat. "Malta, kyllä minä vielä sinulle kaikki maksan". Ja niin sitä elettiin sitten kuusi vuotta. Ukko uuniltaan vaan aina samaa toimitti. Tuon tuostakin neuvoi ja lausui:

"Mitä te, lapset, teette? Heittäkää kaikki toranne, älkäähän laiminlyökö töitänne, älkääkä ihmisiä syyttä vihatko; teidän tulee siten varmaan paljon parempi olla. Sillä mitä enemmän toisiinne suututte, sitä pahempi".

Mutta ukon sanoja ei otettu varteen.

Seitsemäntenä vuonna syntyi taasen juttu siitä, että Iivanan miniä eräissä häissä, kaikkien kuullen, alkoi häväistä Kaapoa, syyttäen häntä hevosten varkaaksi. Kaapo oli jo päihtynyt, ei hillinnyt itseänsä, vaan löi vaimoa; iskipä vielä niin, että tämä koko viikon makasi vuoteessa. Pahinta oli se, että vaimo osui olemaan raskaana. Iivana ihastui ja meni valituksinensa tutkintotuomarin luo. Nyt, arveli hän, pääsen viimeinkin hänestä selville, nyt se ei ainakaan pääse ilman vankeutta tai Siperiaa. Mutta Iivanan asiasta ei nytkään tullut mitään. Tutkintotuomari ei ottanut valituskirjaa vastaan; vaimo tutkittiin: hän nousi ylös vuoteesta ilman mitään vamman merkkiä. Iivana ajoi rauhatuomarin luo; sekin siirsi asian kihlakunnan oikeuteen. Siellä Iivana rupesi puuhaamaan, juotti kirjurille ja kylän vanhimmalle puolen ämpäriä viinaa ja sai kun saikin hommillaan niin paljon aikaan, että Kaapo tuomittiin piiskattavaksi. Oikeudessa tälle luettiin päätös.

Kirjuri lukee: oikeus on määrännyt rangaistavaksi talon pojan Kaapo Gordejevan kahdellakymmenellä parilla vitsoja kihlakunnan oikeudessa. Iivana kuulee tuomion ja katsoo Kaapoon – mitähän tuo nyt tuosta arvelee? Kaapo, kuultuaan tuomion, vaaleni, kääntyi ja läksi porstuaan. Iivana meni hänen jälkeensä, aikoen mennä hevosensa luo; silloin hän kuuli Kaapon lausuvan:

– Olkoon menneeksi! hän minut ruoskittaa ja selkäni kuumentaa, mutta varokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi.

Iivana kuuli nämät sanat ja palasi heti oikeussaliin.

– Korkea oikeus! hän uhkaa polttaa minut. Kuulkaa, kuinka hän sen sanoi todistajain kuullen. Kaapo kutsuttiin saliin.

– Onkos totta, että olet uhannut?

– En minä ole uhkaillut. Ruoskikaa vaan, kun teillä on valta. Näyttääpä siltä, että minä vaan saan kärsiä, vaikka kuinka oikeassa olisin, mutta hänelle näyttää kaikki käyvän päinsä.

Tahtoipa Kaapo vielä jotakin lausua, mutta huulet ja posket värähtelivät vaan, ja hän kääntyi selin. Tuomaritkin peljästyivät, nähdessään hänet sellaisena, ja arvelivat, kunhan se ei vaan saattaisi turmiota itselleen tai naapurilleen.

Ja vanha tuomari lausui:

– Kuulkaapa, veljeni: sopikaa nyt hyvällä. Ethän sinä, veli Kaapo, hyvin tehnyt, lyödessäsi raskasta vaimoa. Kiitä Jumalaasi, ettei siitä sen pahempaa tullut; olisihan siitä saattanut suurikin rikos helposti syntyä. Oliko se mielestäsi oikein tehty? Sinä nöyrry ja pyydä anteeksi ja kyllä hän sen sinulle suopi. Sitten me tämän tuomion muutamme.

Mutta kun kirjuri kuuli sen, sanoi hän;

– Se ei käy päinsä, sillä 117 §:n mukaan myönnettyä keskinäistä sopimusta ei tapahtunut, mutta lausuttiin oikeuden päätös ja se päätös pitää panna toimeen.

Mutta tuomari ei välittänyt kirjurin sanoista.

– Kyllä kieli nyt saa olla syhyämättä, sanoi hän. Ensimmäinen pykälä, veljeni, on se, että tulee muistaa Jumalaa ja Jumala taasen on käskenyt kaikkien olla sovinnossa.

Ja tuomari alkoi taas sovitella miehiä, mutta ei saanut sopimaan. Kaapo ei ottanut kuullakseen häntä.

– Minä olen, sanoi hän, vähää vaille viidenkymmenen vanha, minulla on nainut poika, eikä minua vielä ikinä ole lyöty, mutta nyt tuo Jussi, pisanaama, hankki minulle raipat, ja siitäkö minun tulisi vielä häntä kumarrella! Kyllä tässä jo on kylliksi … kyllä Jussi minua vielä muistaa.

Kaapon ääni taas vapisi; hän ei voinut enää puhua, kääntyi selin ja lähti ulos.

Oikeuspaikasta taloon oli kymmenen virstaa ja Iivana palasi myöhään kotia. Vaimot olivat tulleet ulos tuvistaan karjaa vastaan ottamaan. Iivana riisui hevosen, korjasi kapineensa ja astui tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Nuori väki ei ollut vielä palannut pelloilta ja vaimot olivat lehmäin kanssa. Iivana, tultuaan tupaan, istui penkille ja rupesi miettimään. Hän muisti, kuinka tuomio Kaapolle julistettiin, kuinka tämä vaaleni ja kääntyi selin. Hän rupesi arvelemaan, miltä hänestä tuntuisi, jos hänet olisi tuomittu saamaan raippoja. Ja hänen tuli sääli Kaapoa. Silloin hän kuuli, kuinka ukko uunilla rupesi yskimään, kuinka se käänteli, laski jalkansa uunilta ja kiipesi alas. Kiivettyään ukko töin tuskin pääsi rahille, johon hän istahti. Ukko oli nääntymäisillään; kulkiessaan uunilta penkille, ryki rykimistään, sai rintaansa viimein selväksi ja lausui:

– Kuinkas kävi? tuomittiinko se?

Iivana sanoi:

– Kaksikymmentä paria tuomittiin.

Ukko nyykäytti surullisesti päätään.

– Pahasti sinä, Iivana, teit, sanoi hän; kovin pahasti. Enemmän itseäsi vahingoitat, kuin häntä. Onko sinun siitä helpompi olla, että hänet piiskataan?

– Vasta paremmin varoo, sanoi Iivana.

– Mitä hän sitten varoo? Onko hän mielestäsi pahemmin menetellyt kuin sinä?

– Eikö hän ole sitten kylliksi minua solvaissut? sanoi Iivana. Olihan hän vähältä vaimonikin kuoliaaksi lyödä; nytkin hän uhkaa murhapoltolla. Pitäisikö häntä siitä vielä kumarrella?

Ukko huokasi ja lausui:

– Sinä, Iivana, käyt ja kuljet avaraa maailmaa, vaan minä vuosia jo uunilla makailen; sen vuoksi sinä luulet, että sinä kaikki näet ja etten minä mitään ymmärrä. Voi, poikaseni, sinä et näe mitään, sillä viha on sokaissut silmäsi. Toisten viat ovat kyllä sinulla silmiesi edessä, mutta omasi ovat selkäsi takana. Sinä sanot hänen menettelevän pahoin: jos hän yksin tekisi pahaa, niin eipä sitten pahennusta olisikaan. Eihän ihmisten keskinäinen pahennus yhdestä ihmisestä lähde. Paha käy kahdesta. Sinä näet hänen pahuutensa, mutta et omaasi. Jos hän yksin olisi ilkeä, vaan sinä hyvä, niin ilkeyttä ei olisi. Kukas repi hänen partansa? Kuka rettuutti häntä käräjistä käräjiin? Ja sitten vielä sinä ajat kaikki hänen syyksensä. Itse huonosti menettelet – siinä syy kaikkeen pahaan. Niinkö me hänen isäukkonsa kanssa elimme? Emmekö me elelleet kuin naapurit ainakin? Kun häneltä jauhot loppui, tuli hänen vaimonsa meille: isä Tahvo! tarvitsisi jauhoja. Mene, tyttäreni, aittaan, ota sieltä niin paljon, kuin tarvitset. Kun hänellä ei osunnut olemaan ketään, joka olisi vienyt hevoset hakaan, sanoin vaan: menes, Janne, vie hänen hevosensa. Jos minulla jostakin tuli puute, kävin hänen luoksensa. Setä Sakari, sitä ja sitä tarvitsisin. Ota vaan, isä Tahvo. Niin meillä elettiin ja helppo teidänkin oli sen ohessa olla. Entäs nyt. Äsken kertoi se sotamies, kuin hiljan oli meillä, Plevnan tappelusta. Nytpä teillä on vielä pahempi Plevna kotona! Onko tämä ihmisten elämää enää? Johan tämä on julkeata syntiä. Sinä olet isäntä talossasi, sinun tulee kaikista vastata. Kuinka sinä opetat vaimoasi ja perhettäsi – olemaan kuin koirat. Äskettäin tuo pieni räkänokka Taraskakin kiroillen sadatteli Anni-tätiä ja äiti nauroi sille. Onko sekin nyt laitaa? Sinunhan tulee kerran siitäkin vastata. Ajattelepa vähän sieluparkaasikin. Niinkö sinun tulee käyttäytyä? Sinä minulle sanan – minä kaksi vastaan; sinä minua kerran korvalle – minä sinua kahdesti. Ei niin poikaseni; Kristus kävi maailmassa ja toisin neuvoi hän meitä tyhmiä. Jos sinulle joku sanan sanoo, sinun tulee vaijeta – kyllä hänet omatuntonsa rankaisee. Näin hän meitä, poikaseni, opetti: jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinen, sanoen: lyö, jos minä sitä ansaitsen. Kyllähän hänet omatuntonsa langettaa. Hän leppyy ja kuuntelee sinua. Niin hän meidän käski tekemään, mutta ei kopeilemaan. Mitäs olet vaiti? Enkö minä puhu totta?

Iivana vaan on vaiti ja kuuntelee.

Ukko alkoi taasen rykiä, sai töin tuskin rintansa selväksi ja rupesi taasen puhumaan.

– Luuletko Kristuksen meille huonoa opettaneen? Kaikessa hän vaan meidän hyväämme tarkoitti. Ajattelepa maallista elämääsi: onko sinun ollut huonompi tai parempi siitä asti, kun tämä Plevna taloosi tuli? Laskepa, mitä olet hukannut käräjissä ja matkoissa ja ravintoloissa. Poikasikin ovat jo kasvaneet aikamiehiksi, mikäpä sinun olisi eläessä; sinun pitäisi rikastua, mutta sinä köyhdyt köyhtymistäsi. Ja mistä se tulee? Kaikki vaan samasta syystä: ylpeydestäsi vaan. Sinun tulisi väkinesi pellolla kyntää ja itse kylvää, mutta silloin vihamies ajaakin sinua oikeuteen taikka jonkun nurkkakirjurin luo. Niin et ajoissa saa kyntäneeksi etkä kylväneeksi, eikä maasi siis kasvakaan. Miksi viimeinen kaurakaan ei onnistunut? Koska sinä kylvit? Kaupungista tulit ja mitäs sieltä hyödyit? Itsellesi vaan vahinkoa hankit. Voi, poikaseni, muista sinä asiasi, puuhaa poikinesi pellolla ja kodissa; jos sinua joku solvaisee, niin anna Jumalan nimessä anteeksi; niin käy asiatkin sinulle helpommiksi ja mielesikin on aina tuntuva niin köykäiseltä.

Iivana vaan on vaiti.

– Kuuleppas, Janne, mitä minä vanhempi sinulle nyt sanon. Pistäppä nyt ruuna valjaisiin ja aja tuota päätä oikeuteen; päätä siellä kaikki asiat ja aamulla mene Kaapon luokse. Sovi hänen kanssansa kauniisti ja kutsu luoksesi; huomenna on pyhä (asia tapahtui Maarian päivän aikaan), keitä teetä, osta puoli tuoppia viinaa ja huuhdo pois kaikki synnit, niin ettei vast'edeskään mitään pahennusta olisi, ja lue laki vaimollesi ja lapsillesi.

Iivana huokasi ja ajatteli itsekseen: kyllä ukko on oikeassa, ja hänen sydämmensä lauhtui. Ei vaan tiedä kuinka asian alkaisi ja kuinka sovinnon toimeen panisi.

Ja ukko alkoi taas puheensa ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa.

– Mene, Janne, äläkä viivyttele; sammuta valkea kydössä, ennenkuin se pääsee vauhtiin; sitten et sitä enää hallitsekaan.