Kitabı oku: «Mitä meidän siis on tekeminen?»
I
Olen koko elämäni elänyt maalla. Kun vuonna 1881 muutin asumaan Moskovaan kummastutti minua kaupunkilainen köyhyys. Minä tunnen maalaisen köyhyyden, mutta kaupunkilainen köyhyys oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Moskovassa ei voi päästä kadun päähän tapaamatta kerjäläisiä ja omituisia kerjäläisiä, jotka eivät ole maalaisten kerjäläisten näköisiä. Näillä kerjäläisillä ei ole pussia mukanaan eikä Kristuksen nimeä huulillaan niinkuin maalaisilla kerjäläisillä. Moskovalaiset kerjäläiset eivät kanna pussia eivätkä pyydä almua. Useimmiten he, kohdatessaan teidät tai päästäessään teidät ohitsensa menemään, koettavat vaan kohdata teidän katseenne. Ja, päättäen katseestanne, he joko pyytävät, tai ovat pyytämättä. Minä tunnen erään sellaisen kerjäläisen, joka on aatelissukua. Ukko kävelee hitaasti, nyökäytellen ruumistaan joka askeleella. Kohdatessaan teidät hän nyökäyttää ruumistaan, ikäänkuin kumartaen teille. Jos te pysähdytte, ottaa hän lakin päästään, kumartaa ja pyytää almua, mutta jos ette pysähdy, on hän olevinaan, että hänellä on vaan semmoinen käyntitapa, ja hän jatkaa matkaansa, kumartaen samalla tavalla joka askeleella. Se on oikea moskovalainen kerjäläinen. Alussa en tiennyt, minkätähden moskovalaiset kerjäläiset eivät pyydä suoraan; sittemmin kyllä ymmärsin miksi he eivät sitä tee, mutta en sittenkään käsittänyt heidän asemaansa.
Kerran, kulkiessani Afanasjevin poikkikatua, näin poliisin asettavan ajurin kärriin vesitaudin turvottamaa, repaleista miestä. Minä kysyin: "mistä syystä?" Poliisi vastasi: "kerjäämisestä". – "Onko se sitten kiellettyä?" – "On kai" – vastasi poliisi.
Vesitautinen vietiin ajurilla. Minä otin toisen ajurin ja läksin ajamaan heidän jälessään. Tahdoin päästä selville, oliko se totta, että kerjääminen on kiellettyä ja miksi se on kiellettyä. En voinut mitenkään käsittää, kuinka voi kieltää ihmistä pyytämästä jotain toiselta, enkä sitä paitsi voinut uskoa kerjäämisen olevan kiellettyä, kun Moskova on täynnä kerjäläisiä. Tulin poliisiasemalle, jonne kerjäläinen oli viety. Siellä istui pöydän ääressä sapelilla ja revolverilla varustettu mies. Kysyin: "Mistä syystä tuo mies otettiin kiinni?" Sapeliherra katsahti minuun ankarasti ja sanoi: "mitä se teitä liikuttaa?" Mutta huomaten tarpeelliseksi selittää minulle jotakin, hän lisäsi: "esimiehet käskevät korjaamaan semmoisia, se on siis tarpeen". Minä läksin. Se poliisi, joka oli tuonut kerjäläisen, istui eteisessä tarkastellen veltosti jotakin muistiinpanokirjaa. Kysyin häneltä: "onko se totta, että kerjäläisiltä on kielletty almun pyytäminen?" Poliisi heräsi, katsahti minuun, rypisti otsaansa ja vaipui sitten taas entiseen uneliaisuuden tilaansa. Ryhtyessään uudestaan kirjaansa tutkimaan hän sanoi: "esimiehet käskevät, siis täytyy". Minä menin ulos ajurin luo.
– No, mitä? Ottivatko? kysyi ajuri, jota nähtävästi myöskin huvitti tämä asia.
– Ottivat, vastasin hänelle. Ajuri pudisti päätään.
– Onkos teillä täällä Moskovassa kielletty almun pyytäminen? kysyin.
– Kuka heitä tietää, sanoi ajuri.
– Mitenkäs se niin on, sanoin minä, – kerjäläinenhän on Kristuksen oma ja hänet viedään poliisikamariin.
Nykyään on siitä kuitenkin jo luovuttu, ei enää vaadita.
Sittemmin näin vielä monta kertaa poliisien vievän kerjäläisiä poliisikamariin, ja sitten Jusupovin työhuoneeseen. Kerran tapasin Mäsnitskajan kadulla joukon semmoisia kerjäläisiä, noin kolmekymmentä henkeä. Niitten edellä ja takana kulki poliiseja. Kysyin: "mistä syystä?" – Kerjäämisestä.
Asia on niin, että lain mukaan oli kerjääminen Moskovassa kielletty kaikilta niiltä kerjäläisiltä, joita tapaa siellä useampia joka kadulla ja joita rivittäin seisoo jumalanpalveluksen ja varsinkin hautajaisten aikana joka kirkon ovella.
Mutta minkästähden toisia korjataan ja suljetaan jonnekin, toisia jätetään rauhaan? Siitä en päässyt ollenkaan selville. Onko heidän joukossaan laillisia ja laittomia kerjäläisiä, vai onko heitä niin paljon, ettei kaikkia saa korjatuksi, vai kerääntyykö niitä uusia, kun toiset on korjattu?
Kerjäläisiä on Moskovassa paljon joka lajia. On semmoisia, jotka pitävät kerjäämistä elinkeinonaan, on todellisiakin kerjäläisiä, semmoisia, jotka jollakin tavoin ovat joutuneet Moskovaan ja tosiaankin kärsivät puutetta.
Näitten kerjäläisten joukossa on usein talonpoikaispukuisia miehiä ja vaimoja. Olen usein tavannut semmoisia. Muutamat niistä ovat täällä sairastuneet ja sitten, päästyään sairashuoneesta, ovat kykenemättömiä itseään elättämään ja matkustamaan kotiseudulleen. Toiset taas ovat sen lisäksi ruvenneet juopottelemaan. Niistä, jotka eivät olleet sairaita, olivat muutamat tulipalon kautta kärsineitä, tai ikäkuluja, tai vaimoja, joilla oli lapsia, toiset taas aivan terveitäkin ja työkykyisiä. Nuo aivan terveet kerjäävät miehet herättivät erityisesti minun huomiotani. Tultuani Moskovaan otin nimittäin tavakseni, ruumiin liikettä saadakseni, käydä työssä Vorobjevin mäellä kahden miehen kanssa, jotka sahasivat siellä puita. Nämä miehet olivat aivan yhtä köyhiä, kuin nekin, joita tapasin kaduilla. Toinen niistä oli nimeltään Pietari, sotamies Kalugasta, toinen Simo, Vladimirin kuvernementistä. Heillä ei ollut mitään muuta kuin vaatteet, mitkä oli päällä ja kädet. Ja näillä käsillään he ansaitsivat, hyvin kovalla työllä, 40 – 50 kopeekkaa päivässä, joista molemmat panivat vielä osan säästöön, toinen ostaakseen itselleen turkin, toinen saadakseen kerätyksi matkarahat kotiseudulleen päästäkseen. Kun kohtasin samallaisia miehiä kadulla, kiinnittivät ne senvuoksi erityistä huomiotani. Minkätähden toiset tekevät työtä, ja toiset kerjäävät?
Kohdatessani semmoisen miehen, kysyin tavallisesti, mitenkä hän oli joutunut moiseen tilaan. Kerran tapasin aivan terveen miehen kerjäämässä. Kysyin, kuka hän on ja mistä. Hän sanoi tulleensa työansiolle Kalugasta. Aluksi olivat hän ja toverinsa saaneet työtä eräältä isännältä. Kun se työ loppui, alkoivat he etsiä toista, mutta eivät saaneet. Toveri jätti hänet ja siitä saakka oli hän toista viikkoa saanut ponnistella, syötyään kaiken, mitä hänellä oli ollut. Ei hänellä ollut sahaa, ei kirvestä, eikä rahaa, millä ostaa. Minä annoin hänelle rahaa sahan ostoon ja neuvoin työpaikan, mihin tulla. Olin jo, edeltäpäin sopinut Pietarin ja Simon kanssa, että he ottaisivat hänet työhön.
– Muistahan, että tulet. Siellä on paljon työtä.
– Kyllä tulen, kuinkas muuten? Ei ole hauskaa kuleksia kerjuulla.
Työtä kyllä osaan tehdä.
Mies vannoi tulevansa ja minusta näytti, ettei hän tahtonut pettää, vaan tosiaankin aikoi tulla.
Seuraavana päivänä sain työpaikalla kuulla, ettei miestä ollut näkynyt. Samalla tavalla petti minut moni muukin. Jotkut pettivät minua silläkin keinoin, että sanoivat tarvitsevansa rahaa pilettiin, päästäkseen matkustamaan kotiin, mutta jonkun ajan kuluttua tapasin heidät taas kadulla. Useat heistä jo tunsin ja he tuntiessaan minut, karttoivat minua. Välistä sattui niinkin, että joku heistä, joka oli minut unohtanut, koetti uudistaa vanhan petoksensa. Siten tulin huomaamaan tässäkin luokassa olevan paljon petkuttajia, mutta nämä petkuttajat olivatkin hyvin kurjia. Kaikki he olivat puolialastomia, köyhiä, laihoja, sairaaloisia. Ne olivat niitä jotka todellakin paleltuvat, tai hirttäytyvät, niinkuin sanomalehdistä tiedämme.
II
Kun puhuin kaupunkilaisille tuosta kaupunkilaisesta köyhyydestä, sanottiin minulle aina: "Oi, se ei ole vielä mitään – kaikki tuo, mitä olette nähneet. Mutta menkääpä Hitrovin torille ja sikäläisiin yömajoihin. Siellä te vasta saatte nähdä oikean 'kultaisen komppaniian'." Eräs leikinlaskija sanoi, ettei se enää ollut komppaniia, vaan kultainen rykmentti – niin paljon niitä oli lisääntynyt. Leikinlaskija oli oikeassa, mutta hän olisi ollut vieläkin enemmän oikeassa, jos olisi sanonut, että näitä ihmisiä on nykyään Moskovassa ei komppaniia, eikä rykmentti, vaan kokonainen armeija, ehkä noin 50 tuhatta. Vanhat kaupungin asukkaat, puhuesssaan minulle kaupungin kerjäläisistä, tekivät sen aina jonkinmoisella mielihyvällä, ikäänkuin kerskaten minun edessäni sillä tiedollansa. Muistan, että ollessani Lontoossa sikäläiset vanhat kaupunkilaiset niinikään kerskailivat, puhuessaan lontoolaisesta köyhyydestä. Niin sitä meillä muka.
Ja minun teki mieli nähdä kaikki tuo köyhyys, josta minulle oli puhuttu. Monta kertaa tein lähtöä Hitrovin torille päin, mutta joka kerta minua kammoksutti ja hävetti. "Miksi menen katsomaan ihmisten kärsimyksiä, joita en voi auttaa?" – puhui yksi ääni. "Ei, jos sinä elät täällä ja näet kaupunkilaiselämän kaikki ihanuudet, niin meneppä katsomaan tuota toistakin", – sanoi toinen ääni. Ja niinpä minä eräänä kylmänä ja tuulisena joulukuun päivänä läksin astumaan tuota kaupunkilaista köyhyyden keskipistettä, Hitrovin toria kohti. Oli arkipäivä, kello kävi neljättä. Jo Soljankan kadulla aloin nähdä yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, joilla oli kummalliset, toisilta saadut vaatteet ja vielä kummallisemmat jalkineet, ihmisiä, joilla oli hyvin sairaannäköiset kasvot ja heillä kaikille yhteinen omituinen halveksiva katse. Mitä kummallisimmassa, hullunkurisimmassa puvussa oleva ihminen kulki aivan vapaasti, nähtävästi vähääkään välittämättä siitä, miltä hän toisista voi näyttää. Kaikki nämä ihmiset kulkivat samaan suuntaan. Kysymättä tietä, jota en tuntenut, kuljin heidän jälessään ja tulin Hitrovin torille. Torilla oli samallaisia naisia repaleisissa nutuissa, palttoissa ja kapoteissa, saappaat tai kalossit jalassa ja yhtä vapaita, välinpitämättömiä pukujensa hullunkurisuudesta, vanhoja ja nuoria. He istuivat, kaupittelivat jotakin, kuljeksivat tai riitelivät. Väkeä oli torilla vähän. Nähtävästi oli toriaika ohi ja suurin osa ihmisiä kulki mäkeä ylös torin sivu ja torin halki, yhä samaan suuntaan. Minä läksin kulkemaan heidän jälessään. Mitä pitemmälle jouduin, sitä enemmän yhtyi samallaisia ihmisiä samalle tielle. Edelläni kulki kaksi naista, toinen vanha, toinen nuori, puhellen jostain asiasta. Jokaista asiaan kuuluvaa sanaa seurasi pari asiaan kuulumatonta, mitä törkeintä sanaa. He eivät olleet humalassa, vaan jokin asia heitä näkyi huolestuttavan. Vastaantulijat ja jälessä kulkijat eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota tuohon heidän puheeseensa, joka minua niin kummastutti. Näillä seuduin nähtävästi aina puhuttiin sillä tavalla. Vasemmalla oli yksityisiä yömajoja, ja muutamat poikkesivat sinne, toiset taas jatkoivat matkaansa. Tultuamme mäelle, oli edessämme katujen kulmassa iso talo. Suurin osa niistä, jotka kulkivat minun kanssani, pysähtyi talon luo. Koko katukäytävä tämän talon edessä oli täynnä samallaisia ihmisiä, jotka seisoivat tai istuivat käytävällä tai kadulla. Oikealla puolen sisäänkäytävää oli naisia, vasemmalla miehiä. Minä menin naisten sivu, menin miesten sivu (kaikkiaan oli väkeä muutamia satoja) ja pysähdyin rivin päähän. Talo, jonka luona nämä ihmiset odottelivat, oli Ljapinin maksuton yömaja. Ihmisjoukko oli sisäänpääsöä odottavia yömajalaisia. Kello 5 iltapäivällä avataan ovet ja päästetään sisään. Tänne olivat tulossa melkein kaikki ihmiset, joitten sivu olin kulkenut.
Lähinnä minua seisovat ihmiset alkoivat minua tarkastella. Vaatteitten jäännökset, jotka peittivät heidän ruumistansa, olivat hyvin erillaisia. Mutta ilme kaikissa minuun suunnatuissa katseissa oli aivan sama. Kaikki ne ilmaisivat kysymyksen: mitä varten sinä – toisesta maailmasta kotoisin oleva ihminen – olet pysähtynyt tähän meidän viereemme? Kuka sinä olet? Itseesi tyytyväinen pohattako, joka haluaa nauttia meidän puutteestamme, haihduttaa ikäväänsä meitä piinaamalla, vai oletko sinä semmoinen, jota ei ole eikä voi olla olemassa, ihminen, joka meitä säälii? Kaikki katseet ilmaisivat tämän kysymyksen. Minun teki mieli antautua puheisiin jonkun kanssa, mutta pitkään aikaan en ilennyt. Mutta vaiti ollessammekin katseemme meitä lähensivät toisiimme. Niin kauas toisistamme kuin elämä olikin meidät eroittanut, katsahdettuamme pari kolme kertaa toistemme silmiin tunsimme kuitenkin olevamme yksiä ihmisiä, ja lakkasimme toisiamme pelkäämästä. Lähinnä minua seisoi muuan mies, jolla oli pöhettyneet kasvot ja punanen parta, repaleisessa kauhtanassa ja kuluneet kalossit paljaassa jalassa, vaikka oli 8 pykälän pakkanen. Kolme tai neljä kertaa kohtasin hänen katseensa ja tunsin semmoista läheisyyttä häneen, ettei suinkaan enää hävettänyt ruveta hänen kanssaan puheisiin, vaan päinvastoin olisi hävettänyt olla mitään virkkamatta. Kysyin, mistä hän oli kotoisin. Hän vastasi mielellään ja alkoi jutella; toiset siirtyivät lähemmäksi. Hän oli Smolenskista, oli tullut työtä etsimään, leipää ja veroja varten. "Työtä", sanoi mies, "ei ole, sotamiehet ovat nykyään kaiken työn vieneet. Nyt saan kuleksia tyhjin toimin; kahteen päivään en ole palaakaan suuhuni pannut, sen saatte uskoa". Hän puhui arasti, yrittäen hymyillä. Varimakean kaupustelija, entinen sotamies seisoi lähellä. Minä viittasin hänet luokseni. Hän kaatoi lasiin varimakeata. Mies otti kuuman lasin käteensä, ja, ennenkuin rupesi juomaan, lämmitteli käsiään sen höyryssä, ettei lämpö hukkaan menisi. Sitä tehdessään hän kertoi minulle vaiheistaan. Vaiheet, eli kertomukset vaiheista, ovat melkein kaikilla samat: oli alussa vähän työtä, mutta sitten se loppui; sitten yömajassa varastettiin kukkaro rahoineen ja pilettineen; ja nyt ei pääse pois Moskovasta. Mies kertoi päivällä lämmittelevänsä kapakoissa, raviten itseänsä "sakuskalla" (kapakoissa olevilla leipäpalasilla); välistä sanoi annettavan, välistä ajettavan pois; yötä sai olla ilmaiseksi täällä Ljapinin talossa. Sanoi odottavansa vaan poliisin käyntiä, jolloin hänet passittomana viedään linnaan ja lähetetään vankikyydillä kotiseudulleen. "Torstaina kuuluu poliisi tulevan käymään". (Vankila ja vankikyyti on hänelle kuin luvattu maa).
Hänen kertomuksensa pari kolme henkilöä joukosta vahvistivat todeksi ja sanoivat olevansa samallaisessa asemassa. Laiha, kalpea, pitkänenäinen nuorukainen, jonka yläruumista peitti pelkkä, olkapäitten kohdalta rikkonainen paita, päässä lakki ilman lippaa, tunkeutui syrjittäin joukon läpi. Hän värisi kovasti koko ajan, mutta koetti kuitenkin ylenkatseellisesti hymyillä miesten puheille, toivoen siten pääsevänsä minun suosiooni. Minä tarjosin hänelle varimakeata. Hän otti lasin, lämmitteli samoin käsiään sen päällä ja alkoi juuri jotain puhua, kun hänet työnsi syrjään muuan iso mustaverinen, käyränenäinen mies, karttuunipaita ja liivit päällä, ilman lakkia. Käyränenäinen pyysi myöskin varimakeata. Sitten tuli pitkä, suippopartainen ukko, palttoo päällä, vyötettynä nuoralla, virsut jalassa – humalassa. Sitten pieni äijä, kasvot turvoksissa, silmät vetistävät, ruskea nankininahkainen takki päällä, jalassa kuluneet kesähousut, joista paljaat polvet törröttivät, kalisten toisiaan vasten kylmästä. Hän vapisi niin, ettei kyennyt pitämään lasia vakavasti kädessään ja kaasi sen päälleen. Toiset alkoivat häntä sättiä. Hän vaan hymyili nolon näköisenä ja väristen. Sitten vino, muodoton olento, repaleissa ja nahkatohvelit paljaissa jaloissa, sitten jokin upseerin tapainen, sitten papin tapainen, sitten jokin nenätön kummitus. Kaikki nuo nälkäiset ja viluiset, rukoilevat ja nöyrät olennot tunkeilivat minun ympärilläni, pyrkien varimakean ääreen. Varimakea juotiin loppuun. Yksi joukosta pyysi rahaa, ja minä annoin. Sitten pyysi toinen, kolmas ja koko joukko piiritti minut. Syntyi tungos ja sekasorto. Naapuritalon pihamies huusi joukolle, että väistyisivät hänen talonsa jalkakäytävältä, ja hänen käskynsä nöyrästi täytettiin. Joukosta ilmestyi toimeliaita miehiä, jotka ottivat minut suojelukseensa, tahtoen viedä minut pois tungoksesta, mutta joukko, joka ensin oli seisonut pitkin jalkakäytävää, tungeksi nyt minun ympärilläni. Kaikki katsoivat minuun ja pyysivät. Toiset kasvot olivat toistaan surkeampia, nääntyneempiä ja nöyrempiä. Minä jaoin kaikki, mitä minulla oli mukanani, noin 20 ruplan paikoilla, ja menin joukon mukana yömajaan. Talo oli iso. Siinä oli neljä osastoa. Yläkerrokset olivat miehiä varten, alakerrokset naisia varten. Ensin tulin naisosastoon. Iso huone oli täynnä telttavuoteita, sentapaisia, kuin kolmannen luokan telttavuoteet rautateillä. Vuoteita oli kaksi kerrosta, ylhäällä ja alhaalla. Kummallisia, ryysyisiä naisia, ilman päällysnuttua, vanhoja ja nuoria, tuli sisään ja asettui paikoilleen, mitkä alas, mitkä ylös. Muutamat vanhoista tekivät ristinmerkin ja siunasivat sitä ihmistä, joka oli rakentanut yömajan, toiset nauroivat ja riitelivät. Menin yläkertaan. Siellä olivat miehet paikoilleen asettumassa. Heidän joukossaan huomasin yhden niistä, jolle olin rahaa antanut. Hänet nähdessäni rupesi minua yhtäkkiä hirveästi hävettämään ja minä läksin kiireesti pois. Semmoisella tunteella, kuin olisin tehnyt jonkin rikoksen, astuin ulos talosta ja menin kotiin. Kotiin päästyäni nousin matoilla peitettyjä portaita eteiseen, jonka lattia oli veralla vuorattu, ja riisuttuani päältäni turkin, istuuduin syömään päivällistä, jossa oli viisi ruokalajia ja jota tarjosi kaksi hännystakkiin puettua valkohansikkaista lakeijaa.
Kolmekymmentä vuotta sitten näin Pariisissa, mitenkä tuhansien katsojain läsnäollessa lyötiin ihmiseltä pää pois giljotiinilla. Minä tiesin tämän ihmisen olleen julman pahantekijän. Minä tiesin kaikki ne syyt, joita ihmiset vuosisatain kuluessa ovat tuoneet esiin, puolustaakseen tämänlaatuisia tekoja. Minä tiesin että tämä tehtiin itsetietoisesti, mutta sinä hetkenä, kun pää erkani ruumiista ja putosi laatikkoon, minulta pääsi huuto ja minä ymmärsin, en järjelläni, enkä sydämmelläni yksin, vaan koko olennollani, että kaikki kuoleman rangaistuksesta kuulemani väitteet olivat ilkeätä lorua, että, kokoontuipa ihmisiä kuinka suuri joukko tahansa toimeenpanemaan murhaa, tuota maailman pahinta syntiä, nimittivätpä he itseään miten hyvänsä, – että murha on murha, ja että tuo synti tehtiin minun silmieni edessä. Ja minä läsnäolollani ja toimettomuudellani hyväksyin tämän synnin ja otin siihen osaa. Samoin nytkin, nähdessäni tuota nälkää, vilua ja kurjuutta, jota tuhannet ihmiset kärsivät, ymmärsin koko olennollani, että kymmenien tuhansien semmoisten ihmisten olemassa olo Moskovassa, samalla kuin minä ja muut syömme lintupaistia ja sampikalaa ja verhoamme hevosia veralla ja lattioita matoilla, – sanoivatpa kaikki maailman oppineet mitä hyvänsä. – on rikos, joka ei ole ainoastaan kerran tapahtunut, vaan yhä tapahtuu, ja että minä, ylellisyydessä eläjä, en ainoastaan sitä suvaitse, vaan suorastaan otan siihen osaa. Minusta oli eroitus näiden kahden vaikutelman välillä ainoastaan siinä, että edellisessä tapauksessa ainoa, mitä olisin saattanut tehdä, olisi ollut se, että olisin huutanut giljotiinin ääressä seisoville ja murhaa toimeenpaneville heidän tekevän syntiä, ja kaikin tavoin koettanut estää tuota tekoa. Mutta näin menetellessäni saatoin edeltäpäin tietää, ettei tämä minun tekoni estäisi murhaa tapahtumasta. Jälkimäisessä taas saatoin antaa ei ainoastaan varimakeaa ja mukanani olevat mitättömät rahat, vaan myöskin palttooni ja kaiken, mitä minulla oli kotona. Mutta minä en sitä tehnyt, jonka vuoksi tunsin silloin ja tunnen nyt, enkä lakkaa koskaan tuntemasta osallisuuttani yhä jatkuvaan rikokseen niin kauan, kuin minulla on liikaa ruokaa, silloin kuin toisella ei ole mitään, ja kaksi pukua, silloin kuin toisella ei ole yhtäkään.
III
Samana iltana, kun olin palannut Ljapinin talosta, kerroin vaikutelmistani eräälle ystävälleni. Tämä ystävä – eräs kaupungin asukkaista – alkoi puhua minulle jonkinmoisella mielihyvällä, että se on aivan luonnollinen kaupunkilainen ilmiö, että minä vaan maalaisuuteni vuoksi näen siinä jotain erikoista, että se on aina niin ollut ja tulee olemaan, että niin täytyy olla ja että se on sivistyksen välttämätön ehto. Lontoossa on vielä pahempaa, ja ei siinä siis ole mitään pahaa, eikä siitä saa olla tyytymätön. Minä aloin väittää ystävääni vastaan, ja tein sen semmoisella kiihkolla ja vimmalla, että hänen vaimonsa tuli toisesta huoneesta kysymään, mitä oli tapahtunut. Minä olin, itsekään sitä huomaamatta, kyyneleet silmissä ja itku kurkussa huutanut ja huitonut käsilläni ystäväni edessä. Minä huusin: "niin ei saa elää, niin ei saa elää, ei saa!" Minua nolattiin tarpeettomasta kiivaudestani, sanottiin, etten voinut mistään levollisesti keskustella, että semmoinen kiivastuminen on epämiellyttävää, ja päälle päätteeksi todistettiin minulle, että semmoisten onnettomain ihmisten olemassa olo ei mitenkään voi antaa aihetta lähimmäisten elämän myrkyttämiseen.
Tunsin heidän olevan oikeassa ja vaikenin, mutta sydämmeni pohjassa tiesin, että minäkin olin oikeassa, enkä voinut rauhoittua.
Ennestäänkin jo minulle vieras ja outo kaupunkilaiselämä tuli minulle nyt siihen määrin inhoittavaksi, että kaikki ne ylellisen elämän ilot, jotka ennen olivat tuntuneet minusta iloilta, tulivat minulle piinaksi. Ja vaikka kuinka olisin koettanut löytää sydämmestäni edes jonkinlaista puolustusta elämällemme, en voinut hermostumatta nähdä en omaa, enkä toisten vierashuonetta, en siististi, herrasväen tapaan katettua pöytää, en komeita ajopelejä hyvin syötettyine kuskineen ja hevosineen, en loistavia kauppapuoteja, teattereita, enkä tanssiaisia. En voinut sen rinnalla olla näkemättä nälkäisiä, viluisia, sorretuita Ljapinin talon asukkaita. En voinut saada päästäni ajatusta, että nämä kaksi asiaa ovat yhteydessä toistensa kanssa, että toinen johtuu toisesta. Muistan, että siihen syyllisyyden tunteeseen, joka ensi hetkestä jäi minuun, pian yhtyi toinenkin, joka himmensi edellisen.
Kun puhuin Ljapinin talosta saamistani vaikutelmista läheisille ystävilleni ja tuttavilleni, sain kaikilta saman vastauksen, kuin ensimäiseltäkin ystävältäni, mutta sitä paitsi he ilmaisivat hyväksymisensä minun hyvyyteni ja tunteellisuuteni johdosta ja antoivat minun ymmärtää, että tuo näky oli niin erikoisesti minuun vaikuttanut ainoastaan senvuoksi, että minä, Leo Tolstoi, olen niin hyväsydämminen ihminen. Ja minä uskoin sen mielelläni. Ja ennenkuin ennätin ajatella pääni ympäri, oli minussa ensin tuntemani moitteen ja katumuksen tunteen sijassa jo tyytyväisyyden tunne oman hyvyyteni johdosta ja halu näyttää sitä ihmisille.
Kenties, sanoin itselleni, en todellakaan ole tähän syypää minä ylellisellä elämälläni, vaan elämän välttämättömät ehdot. Eihän minun elämäni muuttaminen voi korjata sitä pahaa, jonka olin nähnyt. Muuttamalla oman elämäni teen vaan itseni ja omaiseni onnettomiksi, mutta näkemäni onnettomuus jää entiselleen.
Ja senvuoksi ei minun tehtäväni ole oman elämäni muuttamisessa, niinkuin ensin oli minusta näyttänyt, vaan siinä, että koetan, sen verran kuin se on vallassani, parantaa niitten onnettomien tilaa, jotka olivat herättäneet sääliäni. Koko asia on siinä että minä olen hyväsydämminen, hyvä ihminen ja haluan tehdä hyvää lähimmäisilleni. Aloin miettiä suunnitelmaa hyväntekeväisyystoiminnalleni, jossa saatoin ilmaista koko hyvyyteni. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että jo miettiessäni tuota hyväntekeväisyystoimintaani sydämmessäni koko ajan tunsin, ettei se ollut sitä, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta, niinkuin usein tapahtuu, järjen ja mielikuvituksen toiminta tukahuttivat minussa tuon omantunnon äänen. Tähän aikaan oli paraillaan toimitettavana yleinen väenlasku. Tämä tilaisuus näytti minusta keinolta sen hyväntekeväisyyden järjestämiseksi, jossa tahdoin osoittaa hyvyyteni. Minä tunsin monta Moskovassa olevaa hyväntekeväisyyslaitosta ja seuraa, mutta koko heidän toimintansa näytti minusta sekä väärään suuntaan johdetulta että mitättömältä verraten siihen, mitä itse aijoin tehdä. Keksin seuraavan tuuman: herättää rikkaissa ihmisissä myötätuntoisuutta kaupunkilaista köyhälistöä kohtaan, kerätä rahoja, saada kokoon ihmisiä, jotka haluavat edesauttaa asiata ja väenlaskun ohella käydä läpi kaikki köyhäin pesät, tulla yhteyteen onnettomien kanssa, päästä perille yksityiskohdista heidän hädässään ja auttaa heitä rahalla, työllä, lähettämällä heitä pois Moskovasta, sijoittamalla lapset kouluun ja vanhukset turvakoteihin ja köyhäintaloihin. Sitä paitsi ajattelin, että niistä ihmisistä, jotka ryhtyvät tähän toimeen, muodostuu pysyväinen seura, joka, jakaen keskenänsä Moskovan kaupunginosat, tulee valvomaan, ettei köyhyys ja kerjäläisyys pääse kehittymään, tulee aina, heti sen syntyessä, sitä ehkäisemään, tulee pitämään huolta kaupunkilaisköyhyyden hoidosta enemmän kuin sen parantamisesta. Minä kuvailin jo, että, puhumattakaan kerjäläisistä, puutteen alaisiakaan ei tule olemaan kaupungissa, ja että kaiken tuon saan aikaan minä, ja että me kaikki, rikkaat, tulemme sen jälkeen kaikessa rauhassa istumaan vierashuoneissamme, syömään päivällistämme viiden ruokalajin kanssa ja ajelemaan vaunuissamme teattereissa ja tanssiaisissa, häiriytymättä enää semmoisten näkyjen kautta, jommoinen minua kohtasi Ljapinin talolla.
Laadittuani tämän suunnitelman, kirjoitin siitä artikkelin ja, ennenkuin annoin sen painoon, menin tuttavien luo, joilta toivoin saavani kannatusta. Kaikille, joita tapasin sinä päivänä (käännyin etupäässä rikkaitten puoleen), puhuin melkein sitä samaa, minkä olin kirjoittanut sanomalehteen. Ehdotin, että käyttäisimme hyväksemme väenlaskutoimitusta, oppiaksemme tuntemaan köyhäin tilaa Moskovassa ja auttaaksemme sitä sekä toimella että rahoilla ja saadaksemme aikaan sen, ettei köyhiä ollenkaan olisi Moskovassa, jolloin me, rikkaat, hyvällä omallatunnolla voisimme nauttia niistä elämän eduista, joihin olimme tottuneet. Kaikki kuuntelivat minua tarkkaavaisesti ja totisina, mutta niinpian kuin kuuntelijat ymmärsivät, mistä oli kysymys, tulivat he ikäänkuin hämilleen. Heitä ikäänkuin hävetti ja etupäässä minun puolestani, se, että minä puhuin tyhmyyksiä, joita kuitenkaan ei voinut suoraan sanoa tyhmyyksiksi. Oli ikäänkuin jokin ulkonainen syy olisi velvoittanut heitä myöntymään tuohon minun tyhmyyteeni.
– Niin. Tietysti. Se olisi hyvän hyvä asia, sanottiin minulle. – Itsestään on ymmärrettävää, ettei asialle voi olla olematta myötätuntoinen. Niin, teidän ajatuksenne on oivallinen. Minä olen itsekin sitä ajatellut, mutta … meillä ollaan yleensä niin välinpitämättömiä, että tuskin saattaa odottaa mitään suurta menestystä… Muuten, minä puolestani olen valmis asiata kannattamaan.
Tähän tapaan puhuivat kaikki. Kaikki suostuivat, mutta suostuivat, niinkuin minusta näytti, ei minun vakuutukseni vaikutuksesta, eikä omasta halustaan, vaan jonkin ulkonaisen syyn vaikutuksesta, joka ei sallinut olla suostumatta. Minä huomasin sen jo siitä, ettei yksikään raha-apua luvanneista itse määrännyt summaa, jonka aikoi antaa, joten minun piti se määrätä ja kysellä: "siis voin odottaa teiltä 300, tai 200, tai 100, tai 25 ruplaa?" Eikä kukaan antanut rahoja. Huomautan tästä senvuoksi, että, kun ihmiset antavat rahaa johonkin omasta halustaan, he tavallisesti kiirehtivät antamaan. Aition tilaamiseen Sarah Bernardin näytäntöön annetaan heti rahat käteen, että asia olisi päätetty. Tässä tapauksessa sitä vastoin ei yksikään niistä, jotka suostuivat antamaan rahaa ja ilmaisivat myötätuntoisuutensa, tarjonnut heti rahoja, vaan ainoastaan ääneti myöntyi minun määräämääni summaan. Viimeisessä talossa, jossa kävin sinä iltana, tapasin sattumalta suuren seuran kokoontuneena. Sen talonemäntä oli jo useampia vuosia toiminut hyväntekeväisyyden alalla. Ulko-oven edessä seisoi useita vaunuja, eteisessä istui useita lakeijoja kaihissa puvuissa. Isossa vierashuoneessa kahden pöydän ääressä istui naisia, puettuina kalliisiin pukuihin ja kalliisiin koristuksiin, laitellen pukuja pienille nukeille. Muutamia nuoria herroja oli naisten ääressä. Näitten naisten tekemistä nukeista piti tulla arpajaisvoittoja köyhäin arpajaisiin.
Tämän vierashuoneen ja siihen kokoontuneitten ihmisten näkeminen teki minuun hyvin epämiellyttävän vaikutuksen. Puhumatta siitä, että tänne kokoontuneitten ihmisten omaisuus nousi muutamiin miljooneihin, puhumatta siitä, että yksin korot siitä pääomasta, joka täällä oli tuhlattu pukuihin, pitseihin, pronssikuviin, rintaneuloihin, vaunuihin, hevosiin, lakeijoihin, olivat sata kertaa suuremmat sitä, mitä kaikki nämä naiset ansaitsivat, olivat menot kaikkien näitten naisten ja herrain vierailusta: itse ajosta sinne, hansikkaista, liinavaatteista, kynttilöistä, teestä, sokerista, leivoksista sata kertaa suuremmat, kuin mitä täällä saatiin ansaituksi. Minä näin kaiken tuon ja sen vuoksi olisin voinut ymmärtää, etten täällä ainakaan löydä kannatusta asialleni, mutta minä olin tullut tehdäkseni ehdotukseni, ja niin raskasta kuin se minulle olikin, sanoin sanottavani.
Läsnä olleista eräs naishenkilö tarjosi minulle rahaa, sanoen, ettei hän tunteellisuutensa vuoksi itse kyennyt köyhien luona käymään, vaan rahaa oli kyllä valmis antamaan. Paljonko rahaa hän antaa ja milloinka hän ne minulle toimittaa, sitä hän ei sanonut. Toinen naishenkilö ja eräs mieshenkilö tarjoutuivat käymään köyhien luona, mutta minä en käyttänyt hyväkseni heidän tarjoustaan. Mahtavin henkilö, jonka puoleen käännyin, sanoi minulle, ettei asiassa paljon voinut tehdä, sillä varoja oli vähän. Varoja taas oli vähän senvuoksi, että Moskovan rikkaat olivat jo kaikki lukuun otetut ja kaikilta oli jo saatu, mitä suinkin oli voitu, että kaikille näille hyväntekijöille oli jo annettu arvonimet, mitalit y.m. kunnianosoitukset, että menestyksellä rahankeräystä jatkaakseen täytyy pyytää joitakin uusia palkintoja hallituksen puolelta, joka on ainoa tehokas keino, vaikka hyvin vaikea.
Palattuani kotiin sinä päivänä, panin maata sillä aavistuksella, ettei minun tuumastani tule mitään, ja samalla häpeissäni ja tuntien, että koko tämän päivän olin tehnyt jotain hyvin ilettävää ja hävettävää. Mutta minä en jättänyt asiata sillensä. Ensiksikin oli asia kerran pantu alulle, ja ylpeydentunnekin olisi estänyt minua siitä luopumasta; toiseksi ei ainoastaan asian menestys, vaan itse sen harrastaminen teki minulle mahdolliseksi jatkaa elämää niissä oloissa, joissa elin, jota vastoin epäonnistuminen olisi pakoittanut minut luopumaan elämäntavastani ja etsimään uusia elämän uria. Ja sitä itsetiedottomasti pelkäsin. Minä en uskonut sisällistä ääntäni, vaan jatkoin alkamaani työtä.
