Kitabı oku: «Sevastopoli», sayfa 2
* * * * *
Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itsepuolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomattamitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietäaina hävitetylle teatterille asti, – astelette tyynin, ylennetyinmielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne – se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaanmurru, – ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissapoikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissasaartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestäenempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sensilmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolinpuolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niinyksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä satakertaa enemmän… voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne, joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden, turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokintoinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotkayhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessasen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, – eläennäissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä.Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautuanoihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Jase vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä,mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä – rakkaus synnyinmaahan.Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistäajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja,ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaanepäillyt, että se antautuisi viholliselle, – noista ajoista, jollointuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsastipitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutammeSevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä,vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" – vasta nyt ovat kertomuksetnoista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisenatraditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selväänymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte, niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet, vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan – eikaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahanpainanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonkasankarina oli Venäjän kansa…
Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviinharmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiävalaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet javihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset, leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset jakaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssinsäveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekävallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisestisäestävät.
Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.
Sevastopoli toukokuulla 1855
I
On kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinentykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maatavihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja, tykin- ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarviltasaartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, jakuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.
Tuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyttulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien tyyntyä kuoleman helmassa.Kuinka monta ruusunpunaista ruumisarkkua ja liinaista peitettä! Muttayhä kajahtelevat vallinsarvilta samat äänet, yhä samalla ehdottomallapelolla ja vavistuksella katselevat ranskalaiset leiristäänSevastopolin vallinsarvien kellertävää, myllerrettyä maata kirkkainailtoina, meidän matruusien valleilla liikkuvia mustia haahmoja, sekälaskevat yhteen ampuma-aukkoja, joista valurautaiset tykit vihaisestiammottavat; yhä tähystelee perämies-aliupseeri merkinantotornistakiikarilla ranskalaisten monivärisiä haahmoja, heidän pattereitaan, telttojaan, kolonnejaan, jotka liikkuvat vihreällä vuorella, jasaartokaivannoissa hulmahtelevia savupilviä – ja yhä tulvii samallakuumeisella innolla maailman eri ääriltä kirjavia ihmislaumoja vieläkirjavimpine toiveineen tuolle kohtalokkaalle paikalle. Ja kysymys, jota valtioviisaat eivät ole ratkaisseet, on yhä vielä ratkaisemattaruudilla ja verellä.
II
Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa, bulevardilla huvimajanläheisyydessä soitti rykmentin soittokunta, ja sotilasväkeä sekänaisia käyskenteli käytävillä pyhäpäivän joutilaisuudessa. Kirkaskevätaurinko oli aamulla kohonnut englantilaisten varustustenyläpuolelle, siirtynyt vallinsarville, sitten kaupungin jaNikolajevskin kasarmin kohdalle ja loistaen yhtä iloisesti kaikillelaski nyt kaukaiseen siniseen mereen, joka tasaisesti keinuen hohtihopeankirkkaana.
Pitkä, hieman kyyryselkäinen jalkaväen-upseeri astui puhdasta, muttaei aivan valkeaa hansikasta käteensä vetäen pienestä sotamiestalosta, jommoisia on rakennettu Morskaja-kadun vasemmalle puolelle, jamiettivästi silmäillen jalkoihinsa lähti astumaan ylös mäkeäbulevardille päin. Upseerin jokapäiväisten kasvojen ilme ei puhunutsuurista älynkyvyistä, vaan kyllä vilpittömyydestä, neuvokkuudesta, kunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa olihuonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot.Päässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähänomituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkistinäkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat,välkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitääulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseetpuhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentinmajotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset)tahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänneratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestäsiirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä,jonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksestaeronneelta tilanomistajalta T: n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan, vaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hänmuisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:
"Kun meille tuodaan Invalid-lehti, niin Pupka (näin kutsuieronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaasanomalehden, juoksee sohvalle lehtimajaan, (jossa, muistathan, niin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmenttimajaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innolla teidän sankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hänsinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta on kultainen mies. Minäolen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Hän taisteleevallinsarvilla ja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestäkirjotetaan sanomalehtiin… j.n.e., j.n.e… niin että alan jo ollahirveän mustasukkainen sinulle'." Toisessa paikassa hän kirjotti: "meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisiamuutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilenesimerkiksi kertoivat sinullekin tutut soitannon ihailijattaret,että meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin jaettä hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minäsitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän onministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen,ja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurena rattona meille, ettet voi arvatakaan…) niin, hän puhuu varmana asiana, ettämeikäläiset ovat vallanneet Eupatorian, niin ettei ranskalaisillaenää ole yhteyttä Balaklavan kanssa, ja että meiltä siinä kaatui200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niinhaltioissaan tästä uutisesta, että mellasti koko yön ja sanoo, ettäsinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa jakunnostit itseäsi."
Huolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olenalleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailovsanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinkahe istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivat tunteesta, muistelikunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kunhe kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroihänelle, – muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpähänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensäpuolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänenmielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, jahymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuohänelle niin armas kirje oli.
Muistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiinja toiveisiin. "Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään",ajatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, – "kun hänyht'äkkiä saa Invalidista lukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenäkapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmastientisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielätänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä onkaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tuleetaas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti…everstiluutnantti… Annannauha kaulaan… eversti…" – ja hän olijo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsaleskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikinsäveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa, kansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansabulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.
III
Hän lähestyi ensin paviljonkia ja sen vieressä seisovia soittajia, joille nuottitelineiden virkaa toimittavat kumppaninsa pitelivätja kääntelivät nuotteja ja joiden ympärille enemmän katselemaankuin kuuntelemaan oli kokoontunut piiri kirjureja, junkkareja jalapsenhoitajia lapsineen. Paviljongin ympärillä seisoi, istui jakäveli enimmäkseen merimiehiä, ajutantteja ja upseereja valkeathansikkaat kädessä. Bulevardin suurella lehtokujalla käyskentelikaikenlaisia upseereja ja kaikenlaisia naisia, harva hatussa, useimmat huivi päässä (tai ilman sekä huivia että hattua), muttayksikään ei ollut vanha, vaan silmään pisti, että kaikki olivatnuoria. Alhaalla varjoisilla tuoksuavilla valkoakaasia-kujillakäyskenteli ja istuskeli yksinäisiä ryhmiä.
Kukaan ei ollut erittäin iloinen tavatessaan bulevardilla alikapteeniMihailovin, lukuunottamatta kenties kapteeni Obzhogovia jaSuslikovia, hänen rykmenttitoverejaan, jotka lämpimästi puristivathänen kättänsä, mutta edellisellä oli kamelinnahkaiset housut eikähansikkaita, kulunut sinelli, kasvot perin punottavat ja hikiset, toinen taas kiljui niin kovalla äänellä ja ujostelematta, ettähävetti kävellä heidän kanssaan, varsinkin valkeihin hansikkaisiinpuettujen upseerien edellä, joista erästä ajutanttia alikapteeniMihailov tervehti, ja toistakin, esikuntaupseeria, olisi voinuttervehtiä, koska oli tavannut hänet kaksi kertaa yhteisen tuttavanluona. Sitäpaitsi mitä huvia hänellä oli kävellä noiden herrojenObzhogovin ja Suslikovin kanssa, kun he muutenkin paiskasivat kättäkuusi kertaa päivässä. Hänhän oli tullut musiikkia kuuntelemaan.
Häntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt, puhelemaan noiden herrojen kanssa – ei sen vuoksi, että mukakapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muutsaisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisestisiksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset – ehkä kertoisivatkin jotain.
Vaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennäheidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiäminua – miettii hän, – tai tervehtivät, mutta puhelevat vainkeskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevätmatkoihinsa ja minä jään sinne yksin aristokraattien joukkoon.Sana "aristokraatti" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevanvaliopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kentiesei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittuja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vainturhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuosurkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurienupseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkiallemissä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissaon ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o.aristokraatteja, vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekäaristokraatin että ei aristokraatin kintereillä.
Kapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailov aristokraatti,alikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kalugin aristokraatti,koska hän on ajutantti ja "sinuttelee" toista ajutanttia. AjutanttiKaluginin mielestä taas on kreivi Nordov aristokraatti, koska hänon sivusajutantti.
Turhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuuttakaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiitkuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se onmeidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus.Miksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kutenrokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajiaihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästiolemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelemattaalistuvat siihen; – niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, muttavoittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottomanorjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros jaShakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaanmeidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuudenromaani?
Alikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon omanylimyspiirinsä, vaan kolmannella kerralla teki ponnistuksen jaastui sen luo. Tämän piirin muodosti neljä upseeria: ajutanttiKalugin, Mihailovin tuttava, ajutantti, ruhtinas Galjtsin, jokavieläpä Kalugininkin mielestä oli hieman aristokraatti, everstiNeferdov, eräs niin kutsutuista sadastakahdestakymmenestäkahdesta hienon maailman miehestä (jotka virkaeron saaneina olivat uudelleenruvenneet palvelukseen ottaakseen osaa tähän sotaan) ja ratsumestariPraskuhin, myöskin yksi noista sadastakahdestakymmenestäkahdesta.Mihailoville onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraalioli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti jaruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänenluokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeniMihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvinusein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituistakertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänellekaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä senparemmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansatavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehtiohimennen.
– No kapteeni, – sanoi Kalugin, – koskas taas vallinsarvelle?Muistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla – eikö ollut kuuma?vai?
– Kuuma oli, – sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönähiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin, joka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellenmiekkaansa.
– Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä oneräs upseeri sairaana, – jatkoi Mihailov – niin että…
Hän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanianpäällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki, niin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskinsijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntäkuunnellut.
– Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin – sanoi hänruhtinas Galjtsinille.
– Mitä niin, ei kai tänään mitään? – kysyi arasti Mihailov, katsoenvuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.
Ei kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummallatavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähänaikaa ääneti, virkkoi: – Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivipäässä. Ettekö tunne, kapteeni?
– Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär – vastasialikapteeni.
– Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.
Ja ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin, toiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämävoinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikätodella olikin aivan oikein.
Alikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näinennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaahän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin jaKalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomastihämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannutkuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse.Praskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsiniatehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kunkäytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänenkävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsakuuluisan, urhoollisen meriupseeri Servjaginin, joka oli lähestynyttakaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkinyhtyä aristokraattien piiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisestijäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin, jonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkin mitättömäksi mieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoatuttavuudestaan tämän merimiehen kanssa kuiskasi hänelle, ettäse oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollutneljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenenaskeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakinyhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaanihan turhasta – hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota!Alikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa, että hän unohti T: stä saapuneen suloisen kirjeen ja synkätmietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvellelähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivatpuhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näinhuomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättiväthänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessäänjunkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensikertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyttämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkarihuomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.
IV
Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kunkokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näkipienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperillapaikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatunmaton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia, likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsajunkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansakynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaisetsaappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, jostatörrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula jamuisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansakanssa tykkikaivantoihin.
"Varmasti kaadun tällä kertaa", – ajatteli alikapteeni, – "tunnensen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaanitse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeäänkaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa?Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaanmies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmastisaan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellyttikun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij onsairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin ristiainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih,13: han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaanjonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäsjos tapahtuisi jotakin, – onhan kysymyksessä koko rykmentin, armeijan kunnia. Minun velvollisuuteni on mennä… niin pyhävelvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti etteisellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistustullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle, eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana taiheikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettävelvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäinkehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaanjäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissakirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukienajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainenja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha, jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessäänei ollut paikattu).
– Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat, senkin vetelys! – sanoi vihaisesti Mihailov.
– Makaat? – murahti Nikita: – saat päivät päästään juosta kuinkoira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!
– Olet taas juovuksissa, näen minä.
– En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.
– Vaiti, tolvana! – karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä.Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oliloukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopahemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.
– Tolvana, tolvana? – matki palvelija: – miksi tolvanaksihaukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti onhaukkua.
Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.
– Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! – sanoihän lempeällä äänellä. – Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna ollapöydällä eläkä siihen koske, – lisäsi hän punehtuen.
– Kuulen, herra – sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinanvaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi omilla rahoillaan, jaräpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.
Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niinNikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähtisuutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen.Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut ollahänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesilikaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan ettäkyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavatpäälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi josadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensäoli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsäoli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen)j. n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännäntytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vieläriitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.
"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" – mietiskeli itsekseenalikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansakanssa vallinsarvea. – "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vaituohon?" – puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansaja rintaansa, – "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisikierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"
Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisestitykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosenpimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksensuojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloinmeikäläisten milloin sen puolella leimaus ja loistava pomminputkipiirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommitputoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä,missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa, haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman nukkumaan.
