Kitabı oku: «Sevastopoli», sayfa 9

XVIII

– No olettekos jo kotiutunut luonamme? – kysyi Kraut Volodjalta… – Anteeksi, mikä on oma- ja isännimenne? meillä tykkiväellä on näetsellainen tapa, tiedättehän. Oletteko hankkinut ratsuhevosen?

– En ole, – sanoi Volodja: – en tiedä mitä tehdä. Olen puhunutkapteenille; minulla ei ole hevosta eikä rahaakaan ennenkuin saanmuona- ja muuttorahat. Tahtoisin siksi aikaa pyytää hevosta patterinpäälliköltä, mutta pelkään, että hän ehkä kieltää.

– Apollon Sergejetshiltä! – hän päästi huuliltaan suurta epäilystäilmaisevan äänen ja katseli kapteenia. – Tuskinpa vain!

– No, jos kieltää, ei se mitään tee, – sanoi kapteeni: – eihäntässä hevosia totta puhuen tarvitakaan, mutta voihan sentään koettaa; kysyn jo tänään.

– Kuinka! te ette tunne häntä, – puuttui Djadenko puheeseen, – kaikkea muuta kieltää, mutta niitä ei milloinkaan… tahdotteko lyödävetoa?

– No sehän tiedetään, että te aina väitätte vastaan.

– Senvuoksi väitän vastaan, että tiedän varmaan: muuten on kylläitara, vaan hevosen antaa, siksi, ettei mitään voita, jos kieltää.

– Eikö voita, kun kaurat täällä maksavat hänelle kahdeksan ruplaa? – sanoi Kraut: – eihän lisähevosen pito tuota voittoa!

– Pyytäkää Kottaraista, Vladimir Semenitsh! – sanoi Vlang, palatenpiippu kädessä Krautin luo: – se on mainio hevonen.

– Sekö, jonka selästä te Sorokissa ojaan putositte, Vlanga? – huomautti alikapteeni.

– Elkää te tyhjää puhuko, mitäs sillä on väliä, vaikka ne maksavatkahdeksan ruplaa, – kiisti yhä Djadenko: – kun hänen laskunsanäyttävät kymmenen ja puoli; siinähän se voitto onkin.

– Eikös hänelle sitten saisi jäädä mitään! Antaahan olla, kun tetulette patterin päälliköksi, niin ette anna hevosta edes kaupunkiin.

– Kun minä tulen patterin päälliköksi, pitää minun hevosteni saadaneljä mittaa kauroja, hyvä herra, tuloja en haali, elkää pelätkö.

– Kun eletään, niin nähdään – virkkoi alikapteeni: – ja niin tekinteette ja kaikki muutkin, kun pääsevät patterin päälliköksi, – lisäsi hän osottaen Volodjaa.

– Miksi luulette hänenkin tahtovan hyötyä, Friedrich Krestjanitsh? – puhui Tshernovitskij puheeseen, – voihan hänellä olla varoja: miksikäs hän siis koettaisi tuolla tavalla hyötyä?

– En minä ainakaan… suokaa anteeksi, kapteeni, – sanoi Volodjapunastuen korvia myöten, minä pidän sellaista halpamaisena.

– Kas, kas, mikä huimapää! – sanoi Kraut.

– Ei, ajattelen vaan, että kun eivät ole omia rahojani, niin en voiniitä ottaa.

– Mutta minäpä sanon teille jotain, nuori mies, – rupesialikapteeni puhumaan vakavammalla äänellä: – tiedättekös, ettäkun komennatte patteria, teidän tulee hoitaa asia hyvin, siinäkaikki: sotamiesten muonitukseen ei patterinpäällikön tarvitsepuuttua: se on jo ammoisista ajoista ollut tapana tykkiväessä. Josolette huono isäntä, niin ei teille jää mitään. Teiltä menee ylimenoarvion ensiksikin hevosten kengitykseen (hän koukisti sormensa),toiseksi lääkkeisiin (hän koukisti toisen sormensa), kolmanneksikansliamenoihin, varahevosiin viisisataa hopearuplaa hevostakohti, hyvä herra – se oli neljäs, sitten teidän täytyy hankkiasotamiehille uudet kaulukset, samovaarihiiliin teiltä menee paljon, teidän tulee pitää pöytä katettuna upseereille. Patterin päällikkönäteidän tulee elää arvonne mukaisesti: te tarvitsette vaunut, hienotturkit ja yhtä jos toistakin… Ei kannata puhuakaan…

– Mutta pääasia, Vladimir Semenitsh, – puuttui nyt puheeseenkapteeni, joka koko ajan oli ollut ääneti, – on tämä: ajatelkaahan, että mies, esimerkiksi minä, saan palvella kaksikymmentä vuotta ensinkahden, sitten kolmensadan ruplan palkalla: eikös hänelle soisileivän palasta vanhoilla päivillään?

– Kas siinä se on! – virkkoi taas alikapteeni: – elkää olko kovinkärkäs tuomitsemaan, eläkää ja palvelkaa ensin. Volodjalla oli pahaomatunto ja hän häpesi, että oli puhunut niin ajattelemattomasti, mutisi jotain itsekseen ja kuunteli vaitiollen, kuinka Djadenkokerskailevan tuittupäisellä tavallaan rupesi väittämään jatodistelemaan päinvastaista.

Väittely taukosi, kun everstin tensikka tuli kutsumaan ruualle.

– Sanokaahan Apollon Sergejevitshille, että hän panee tänään viiniäpöytään, – sanoi Tshernovitskij kapteenille napittaen nuttunsa. – Mitä hän siinä kitsastelee? Jos vielä kaadutaan, menee kaikki hukkaan.

– Sanokaa te itse.

– Enpähän. Te olette vanhin upseeri: järjestys kaikessa.

XIX

Pöytä, joka oli siirretty pois seinän vierestä ja peitetty likaisellapöytäliinalla, oli katettu samaan huoneeseen, jossa Volodja eilen oliesitellyt itsensä everstille. Patterinpäällikkö antoi hänelle tänäänkättä ja kyseli Pietarin uutisia ja hänen matkastaan.

– No, hyvät herrat, kuka juo viinaa, tehköön hyvin. – Vänrikiteivät juo, – lisäsi hän hymyillen.

Yleensä ei patterinpäällikkö näyttänyt tänään ollenkaan niintuimalta kuin eilen, päinvastoin hän kohteli upseerejaan kuin hyvä,vieraanvarainen isäntä ja vanhempi toveri. Mutta siitä huolimattakaikki upseerit vanhemmasta kapteenista vänrikki Djadenkoon saakkaosottivat päällikölleen suurta kunnioitusta mikä näkyi yksistäänsiitä, että he puhuessaan katselivat häntä kohteliaasti silmiin jaaivankuin ujostellen tulivat toinen toisensa perään viinaryyppyäottamaan.

Päivälliseen kuului suuri vadillinen hapankaalia, jossa uiskentelipaksuja naudanlihan paloja, suuri joukko pippuria ja laakerinlehtiä,puolalaisia kyljyksiä ynnä sinappia sekä lihapiirakoita ynnä hiemanvanhettunutta voita. Ruokaliinoja ei ollut, lusikat olivat tinastaja puusta, juomalaseja oli kaksi ja pöydällä oli vain kaulatonvesikarahvi; mutta päivälliset eivät silti olleet ikävät: puhettariitti. Alussa puheltiin Inkermanin taistelusta, johon patterioli ottanut osaa, ja jokainen kertoi vaikutelmistaan ja lausuiarvostelujaan sen epäonnistumisen syistä, mutta vaikeni heti, kun patterinpäällikkö itse rupesi puhumaan; sitten keskusteluitsestään siirtyi keveän tykistön riittämättömään kaliiberiin jauusmallisiin keveihin tykkeihin, jolloin Volodja sai tilaisuudennäyttää tykistötietojaan. Mutta Sevastopolin nykyisestä, kauheastatilasta ei keskusteltu ikäänkuin jokainen olisi liian paljonajatellut tätä asiaa voidakseen vielä puhua siitä. Myöskään niistävirkavelvollisuuksista, jotka kuuluivat Volodjalle, ei hänenhämmästyksekseen ja mielipahakseen ollut ollenkaan puhetta, ikäänkuinhän olisi tullut Sevastopoliin vain kertoakseen keveästä tykistöstäja syödäkseen päivällistä patterin päällikön luona. Päivällisenaikana putosi pommi aivan sen talon lähelle, jossa oltiin. Lattia jaseinät tärisivät kuin maanjäristyksessä ja ruudin savu peitti ikkunan.

– Tällaista ette luullakseni saa nähdä Pietarissa, vaan täälläsattuu usein tuollaisia yllätyksiä, – sanoi patterinpäällikkö.

– Menkääpäs katsomaan, Vlang, missä se räjähti.

Vlang kävi katsomassa ja toi sen tiedon, että se oli räjähtänyttorilla eikä pommista puhuttu sen enempää.

Aivan päivällisten lopulla patterin kirjurivanhus astui sisäänkädessään kolme sinetillä suljettua kirjettä, jotka hän ojensipatterinpäällikölle. "Tämä on hyvin tärkeä, kasakka toi sen juuritykistöpäälliköltä." Kaikki upseerit katselivat kärsimättömänuteliaina odottaen patterin päällikön sormiin, joilla hän tottuneestimursi sinetin ja veti kuoresta tuon perin tärkeän paperin. "Mitähänsiinä lienee?" kyseli jokainen itsekseen. Lieneeköhän käsky lähteäSevastopolista levähtämään vai onkohan koko patteri komennettuvallinsarville?

– Taas! – sanoi patterinpäällikkö, heittäen suuttuneena paperinpöydälle.

– Mistä on kysymys, Apollon Sergeitsh? – kysyi vanhin upseeri.

– Käsketään upseeria ja miehistöä johonkin mörssäripatteriin.Minulla on kaikenkaikkiaan neljä upseeria ja miehistöä ei ole täyttämäärää – murahti patterinpäällikkö: – ja vielä pitäisi lähettäämuualle. – Vaan jonkun täytyy kuitenkin lähteä, hyvät herrat, – sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan. – Seitsemäksi on komennettuetuvartiolinjoille… Käskekää vääpeli tänne! Kuka tahtoo mennä,hyvät herrat? päättäkää, – toisti hän.

– Hän ei vielä ole ollut missään, – sanoi Tshernovitskij osottaen

Volodjaa.

Patterinpäällikkö ei vastannut mitään.

– Niin, lähtisin kyllä mielelläni, – virkkoi Volodja tuntien kuinkakylmä hiki nousi hänen selkäänsä ja kaulaansa.

– Ei, miksikä niin! – keskeytti kapteeni. – Tietysti ei kukaankieltäydy, vaan ei ole kuitenkaan syytä erityisesti tarjoutua; muttajos Apollon Sergeitsh jättää asian meidän päätettäväksemme, niinheitetään arpaa, kuten viime kerrallakin.

Kaikki suostuivat siihen. Kraut leikkasi paperiliuskoja, kääri nerullalle ja pudotti lakkiin. Kapteeni laski leikkiä, vieläpä päättipyytää tähän tilaisuuteen viiniä everstiltä mielialan rohkaisuksi, kuten hän sanoi. Djadenko istui synkkänä, Volodja myhäili itsekseen.Tshernovitskij vakuutti, että hänelle ehdottomasti lankeaa arpa.Kraut oli ihan tyyni.

Volodja sai vetää ensimäiseksi. Hän otti muita pitemmän lipun, vaanäkkiä hänen päähänsä pälkähti vaihtaa, – hän otti toisen, pienemmänja ohuemman, ja kierrettyään sen auki luki siitä: "mene".

– Minä, – sanoi hän huoaten.

– No, Jumalan haltuun. Nytpä saatte tekin tulikasteenne, – sanoipatterinpäällikkö, katsellen hyväntahtoisesti hymyillen vänrikinhämmentyneitä kasvoja: – valmistautukaa vain mitä pikimmin. Jottateillä olisi hupaisempi, Vlang saa seurata teitä tykistöaliupseerina.

XX

Vlang oli perin tyytyväinen määräykseen, kiiruhti reippaastivalmistautumaan ja tuli pukeuduttuaan auttamaan Volodjaa ja kehottihäntä kaikin mokomin ottamaan mukaan sekä telttasängyn, turkit ja"Isänmaallisen aikakirjan" vanhoja numeroita että väkiviinakeittiön,ja muuta aivan tarpeetonta tavaraa. Kapteeni neuvoi Volodjaa aluksilukemaan "Ohjeista"³⁵ mörssäreillä ampumista koskevan kohdan javarsinkin kopioimaan siinä olevat taulukot. Volodja ryhtyikin samassatyöhön ja huomasi hämmästyksekseen ja ilokseen, ettei vaaran pelko javarsinkaan ajatus että hän on pelkuri, enää läheskään huolestuttanuthäntä samassa määrin kuin edellisenä iltana. Siihen oli osaksi syynäpäivän vaikutelmat ja puuhat, osaksi ja ennenkaikkea se, ettei pelkoenempää kuin mikään muukaan voimakas tunne voi kauan jatkua samallakiihkeydellä. Hän oli, sanalla sanoen, jo kerinnyt tyyntyä. Seitsemäntienoissa, auringon parhaillaan piiloutuessa Nikolajevin kasarmintaakse, vääpeli tuli hänen luokseen ja ilmotti, että miehet odottavatvalmiina.

– Minä annoin Vlangalle luettelon, suvaitkaa kysyä häneltä, teidänjalosukuisuutenne! – sanoi hän.

Parikymmentä tykkisotamiestä seisoi hukarit vyöllä ilman mitääntarvekaluja, talon nurkalla. Volodja ja junkkari lähtivät heidänluokseen. "Pitäisiköhän heille pienen puheen vai sanoisiko vaanyksinkertaisesti: päivää, pojat! vai enkö virkkaisi mitään?"mietiskeli hän itsekseen. "Niin, miksikä en sanoisi: päivää, pojat!sehän kyllä sopii." Ja reippaasti hän huusi sointuvalla äänellään: "Päivää, pojat." Sotamiehet vastasivat iloisesti: nuori, raikasääni sointui miellyttävänä jokaisen korvissa. Volodja käveliripeästi sotamiesten edellä, ja vaikka hänen sydäntänsä kolkuttiaivan kuin hän olisi henkensä edestä juossut muutamia virstoja, olihänen käyntinsä kevyttä ja kasvonsa iloiset. Heidän lähestyessäänparhaillaan Malahovin kumpua ja noustessaan mäelle hän huomasi, että Vlang, joka ei ollut jäänyt askeltakaan jälkeen ja joka kotonaoli näyttänyt niin urhoolliselta, väistyi nyt ehtimiseen syrjään jataivutti päätään, ikäänkuin taajaan ympärillä viuhuvat pommit jatykinkuulat olisivat lentäneet kaikki suoraan häntä kohti. Muutamatsotamiehet tekivät samalla tavalla ja yleensä heidän kasvonsailmaisivat vaikkei juuri pelkoakaan, niin kumminkin levottomuutta.Tuo kaikki lopullisesti rauhotti ja rohkaisi Volodjaa.

"Kas niin, nyt minäkin olen Malahovin kummulla, jonka olen kuvitelluttuhat kertaa kauheammaksi! Ja minä uskallan olla kumartelemattatykinkuulille, ja pelkäänkin paljoa vähemmän kuin toiset! Enhänminä siis olekaan pelkuri", ajatteli hän perin tyytyväisenä jariemastuneena.

Kuitenkin järkytti tätä tunnetta pian näky, joka hänet hämärissäyllätti, kun hän etsi Kornilovskin patterilla vallinsarvenpäällikköä. Rintavarustuksen vieressä neljä matruusia heiluttikäsistä ja jaloista miehen puolialastonta, veristä ruumista, heittääkseen sen rintavarustuksen yli. (Toisena pommituspäivänäei vallinsarvilla muutamin paikoin keritty korjata ruumiita, vaanheitettiin ne kuoppiin, jotteivät olisi tiellä pattereilla.)Volodja seisoi hetkisen tyrmistyneenä, näki kuinka ruumis putosirintavarustuksen katolle ja vieri sitten sieltä kaivantoon; muttaonneksi kohtasi hänet samassa vallinsarven päällikkö, antoi käskytja toimitti oppaan saattamaan heitä patterille ja miehistöllemäärättyyn salalinnotukseen. Emme kerro, kuinka paljon vaaroja, pettymyksiä sankarimme vielä sai kokea samana iltana; kuinka hänsellaisen, kaikinpuolin tarkan ja järjestetyn ammunnan asemesta kuinoli nähnyt Volkovin kentällä ja toivoi täälläkin näkevänsä, löysikaksi rikkinäistä mörssäriä, toisen suu tykinkuulan ruhjomana, toinenrikkiammutun tykkisillan pirstaleilla, kuinka hänen ei onnistunutaamulla saada työmiehiä korjaamaan siltaa, kuinka ei ainoakaanruutilatinki ollut sen painoinen kuin "Ohjeissa" oli määrätty, kuinkakaksi sotamiestä hänen komennuskunnastaan haavottui, ja kuinka hänparikymmentä kertaa oli ollut lähellä kuolemaa. Onneksi oli hänenavukseen määrätty jättiläiskasvuinen merimies, laivastokonstaapeli, joka piirityksen alusta alkaen oli ollut mörssärimiehenä ja saihänet nyt vakuutetuksi siitä että mörssärit saattoivat vielä toimiasekä kuljetti häntä yöllä lyhty kädessä vallinsarvella, aivankuinomassa puutarhassaan, luvaten laittaa kaikki kuntoon huomiseksi.Salalinnotus, johon opas hänet saattoi, oli kiviseen maaperäänkaivettu, kahden kuutiosylen suuruinen pitkulainen kuoppa, japeitetty kyynärän pituisilla tammipölkyillä. Siihen hän sijottuikaikkine sotamiehineen. Tuskin oli Vlang nähnyt salalinnotuksenmatalan, kyynärän korkuisen oven, kun hän syöksyi sinne suin päinensimäisenä, ollen vähällä loukkautua kiviseen lattiaan, piiloutuinurkkaan eikä lähtenyt sieltä enää minnekään. Vaan sitten kun kaikkisotamiehet olivat asettuneet pitkin seinän vieriä lattialle, muutamatpolttaen piippua, levitti Volodja vuoteensa nurkkaan, sytyttikynttilän ja poltettuaan paperossin, pani telttasänkyynsä maata.Salalinnotuksen yläpuolella kuului taukoamatonta ammuntaa, muttaverrattain hiljaa lukuunottamatta erästä tykkiä aivan vieressä, jokapani jyrinällään salalinnotuksen tärisemään. Itse salalinnotuksessaoli hiljaista; vain sotamiehet, vieroksuen vielä uutta upseeria, puhelivat välisti keskenään, milloin pyytäen antamaan tilaa, millointulta piippuunsa; rotta nakerteli jossain kivien välissä, ja Vlang, joka ei vielä ollut täysin tointunut vaan katseli arasti ympärilleen,päästi silloin tällöin syvän huokauksen. Tuossa täyteen sullotussa, hiljaisessa sopukassa, jota valaisi vain yksi ainoa kynttilä, Volodjatunsi vuoteellaan viruen samallaista hyvän tunnetta kuin ennenlapsena piilosilla ollessaan, kun hän oli ryöminyt kaappiin tai äidinhameen alle ja siellä hengitystään pidättäen kuunteli, peläten pimeääja samalla riemuiten jostain. Hänen oli hieman tukala, mutta hauska olla.

XXI

Noin kymmenen minuutin kuluttua olivat sotamiehet jo tulleetrohkeammiksi ja rupesivat puhelemaan keskenään. Lähimmä tulta jaupseerin vuodetta olivat ylempiarvoiset sijottuneet: – kaksitykistöaliupseeria – toinen vanha harmaapäinen, jolla oli kaikkimitalit ja kunniamerkit paitsi Yrjönristiä; toinen – nuorikantonisti,³⁶ joka poltti omatekoisia paperosseja. Rumpali, kutenainakin, piti velvollisuutenaan palvella upseeria. Heitä lähinnäolivat jefreitterit ja kunniamerkin saaneet sotamiehet, ja tuonnevarjoon lähelle sisäänkäytävää olivat alhaisarvoiset asettuneet.Heidän joukossaan se puhe alkoikin. Aiheen siihen antoi melu, jokasyntyi, kun eräs mies syöksyi salalinnotukseen.

– No veliseni, eikö kadulla ollut hyvä olla? vai eivätkö tytöt laulatarpeeksi iloisesti? kysyi muuan.

– Sellaisia outoja lauluja laulavat, etten ole moisia milloinkaankuullut kotikylässäni, – sanoi nauraen salalinnotukseen syöksynytsotamies.

– Ei se Vasin pidä pommeista, ei pidä! – virkkoi muuanaristokraattien nurkasta.

– Kun tarvis tulee, niin on toinen asia! – vastasi verkalleen

Vasin, jonka puhuessa kaikki muut vaikenivat.

– Kahdentenakymmenentenäneljäntenä ainakin ammuttiin kuin miehet, vaan mitäs moittimista siinä on? Jos turhanpäiten kaatuu, ei siitäpäällystö meikäläisille kiitosta lue.

Näille Vasinin sanoille rupesivat kaikki nauramaan.

– Mutta Meljnikov, se istuu kai yhä pihalla, – sanoi joku.

– Käskekääpäs se Meljnikov tänne, – lisäsi vanha aliupseeri: – muuten tappavat hänetkin syyttä suotta.

– Mikä mies se Meljnikov on? – kysyi Volodja.

– Muuan meikäläisistä, teidän jalosukuisuutenne, aika pölkkypää. Hänei pelkää mitään ja nytkin kävelee yhä pihalla. Suvaitkaapa katsellahäntä: hän on aivan karhun näköinen.

– Hän osaa noituakin, – kuului Vasinin verkkainen ääni toisestanurkasta.

Meljnikov tuli salalinnotukseen. Hän oli paksu (mikä on perinharvinaista sotamiehissä), punatukkainen ja punakka mies, jolla olisuunnattoman kupera otsa ja ulkonevat kirkkaansiniset silmät.

– No pelkäätkö sinä pommeja? – kysyi Volodja.

– Miksikäs pommeja pelkäisin! – vastasi Meljnikov, kohauttaenolkapäitään ja kynsien korvallistaan: – ei minua pommit tapa, tiedänsen.

– Sinä kai tahtoisit elellä täällä?

– Tietenkin tahtoisin. Hauskahan täällä on olla! – sanoi hän jarupesi äkkiä täyttä kurkkua nauramaan.

– No sitten täytyy sinun päästä hyökkäykseen! tahdotko, niin puhunkenraalille? – kysyi Volodja, vaikkei tuntenut täällä ainoatakaankenraalia.

– Miksikä ei! tahdon kyllä.

Ja Meljnikov piiloutui toisten taakse.

– Ruvetaanpa pelaamaan "nenää",³⁷ pojat. Kellä on kortit? – kuului hän kiirehtivän.

Ja pian ruvettiinkin pelaamaan peränurkassa, – sieltäkuului läimäyksiä nenälle, naurua ja sättimisiä. Volodja joiteetä samovaarista, jonka rumpali oli hänelle toimittanut, kestitsi aliupseereja, laski leikkiä, jutteli heidän kanssaan, toivoen voittavansa miesten suosion, ja oli hyvin tyytyväinenkunnioituksesta, jota hänelle osotettiin. Sotamiehetkin, jotkahuomasivat, että heidän herransa oli vaatimaton ihminen, rupesivatpuhelemaan vilkkaammin. Joku kertoi, että Sevastopolin piirityspian päättyy, sillä eräs luotettava laivastosotamies oli kertonut, kuinka Konstantin, tsaarin veli, on "amerikkalaisen" laivaston kanssatulossa heidän avukseen ja että pian tehdään sopimus, ettei saa ampuakahteen viikkoon, vaan levähdetään, ja jos joku ampuu, niin saamaksaa seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa sakkoa joka laukaukselta.

Vasin, joka, kuten Volodja kerkisi huomaamaan, oli pieni miessuurine hyväluontoisine silmineen ja poskipartoineen, kertoiensin yleisen äänettömyyden vallitessa ja sitten toisten nauraahohottaessa, kuinka alussa oli oltu iloisia, hänen tultuaan lomaaviettämään, vaan kuinka isä sitten oli ruvennut häntä toimittamaantyöhön ja metsäherraluutnantti oli lähettänyt hevosella hakemaanhänen vaimoaan luokseen. Kaikki tuo huvitti kovin Volodjaa. Hän eituntenut vähintäkään pelkoa eikä tyytymättömyyttä salalinnotuksessavallitsevan ahdingon ja raskaan ilman vuoksi, vaan hänen olierinomaisen hauska ja miellyttävä olla.

Useat sotamiehistä jo kuorsasivat. Vlang oli myöskin heittäytynytlattialle pitkäkseen, ja vanha aliupseeri oli jo levittänytsinellinsä ja rukouksia mutisten tehnyt ristinmerkin ennenmaatapanoaan, kun Volodjan päähän pälkähti lähteä ulos katsomaan mitäpihalla tehtiin.

– Siirtäkää jalkojanne! – huusivat sotamiehet toiset toisilleen, heti kun hän nousi, ja jalat vetäytyivät syrjään antaen hänelle tietä.

Vlang, joka näytti nukkuvan, kohotti äkkiä päätään ja tarttui

Volodjan sinellin liepeeseen.

– Elkäähän, elkää menkö, kuinka saatatte, – rupesi hän puhumaanitkunsekaisella, kiihkeällä äänellä: – te ette vielä tiedä, kuinkasiellä lakkaamatta putoilee tykin kuulia; parempi pysyä täällä.

Mutta Vlangin rukouksista välittämättä Volodja ryömi ulossalalinnotuksesta ja istahti kynnykselle, jolla jo ennestään istuiMeljnikov.

Ilma tuntui puhtaalta ja raikkaalta – erittäinkin salalinnotuksestatultua, – yö oli kirkas ja hiljainen. Laukausten jyminän lomassakuului rattaiden kolinaa, joilla kuljetettiin vallikoppia, jaruutikellarissa työskentelevien miesten puhetta. Korkealla heidänyläpuolellaan kaareutui tähtitaivas, jolle ristiin rastiin kiitävätpommit piirtelivät tulijuovia; vasemmalla, kyynärän päässä olitoiseen salalinnotukseen johtava pieni aukko, josta näkyi sielläasustavien matruusien jalkoja ja selkiä ja kuului heidän ääniään; edessäpäin näkyi ruutikellarin kumpu, jonka ohitse vilahti miestenkuukistuneita vartaloita. Kummun huipulla, jonka ympärillä kuulat japommit lakkaamatta vinkuivat, häämötti korkea, mustaan päällystakkiinpuettu haahmo kädet taskussa, tallaten jaloillaan maata, jotatoiset sinne säkeissä kantoivat. Usein lensi ja räjähti pommi aivankellarin lähellä. Maata kantavat sotamiehet kumartuivat ja väistyivätsyrjään. Musta haahmo yksin ei liikahtanut, vaan polki tyynesti maatajaloillaan ja pysyi samassa asennossa yhä paikallaan.

– Kuka tuo musta haahmo on? – kysyi Volodja Meljnikovilta.

– En tiedä, menen katsomaan.

– Elä mene: ei tarvitse.

Mutta Meljnikov ei kuunnellut, vaan nousi ja lähti mustan miehen luoja seisoi kauan yhtä tyynesti ja liikahtamatta hänen vieressään.

– Se on ruutikellarin vahti, teidän jalosukuisuutenne! – sanoihän takaisin tultuaan. – Pommi puhkaisi kellarin katon, niin ettäjalkaväen täytyy kantaa maata täytteeksi.

Välistä näyttivät pommit lentävän suoraan kohti salalinnotuksenovea. Silloin Volodja kyyristyi nurkan taa, vaan kurottautuitaas pian katsomaan lentääkö sinne vielä toisiakin. Vaikka Vlangsalalinnotuksesta moneen kertaan hartaasti pyysi Volodjaa palaamaan, istui hän kolmisen tuntia kynnyksellä ja tunsi aivankuin nautintoakiusatessaan sallimusta ja tähystellessään pommien lentoa. Ennenkuinilta oli loppuun kulunut, tiesi hän mistä ja kuinka monella tykillävihollinen ampui ja minne sen laukaukset osuivat.