Kitabı oku: «Sota ja rauha I», sayfa 10

XXIV

Vastaanottohuoneessa ei ollut enää muita kuin ruhtinas Vasili ja vanhin ruhtinatar, jotka istuivat Katarinan muotokuvan alla ja puhelivat vilkkaasti keskenään. Huomattuaan Pierren ja hänen saattajattarensa he vaikenivat. Pierre luuli huomanneensa, että ruhtinatar pisti kiireisesti jotain piiloon. Ruhtinatar kuiskasi:

– En voi kärsiä tuota naista.

– Katish on käskenyt valmistaa teetä pieneen vierashuoneeseen, – sanoi ruhtinas Vasili Anna Mihailovnalle. – Menkäähän, rakas Anna Mihailovna, ja nauttikaa jotakin, muuten ette tätä kestä.

Pierrelle hän ei sanonut mitään, puristihan vain tunteellisesti häntä käsivarresta. Pierre ja Anna Mihailovna lähtivät pieneen vierashuoneeseen.

– Il n'y a rien qui restaure comme une tasse de cet excellent thé russe après une nuit blanche,³² – puhui Lorrain pidätetyn vilkkaasti, hörppiessään ahtaassa, pyöreässä vierashuoneessa teetä korvattomasta kiinalaisesta kupista. Pöydällä, jonka edessä ranskalainen seisoi, oli teekojeet ja kylmiä illallisruokia. Pöydän ympärille olivat kokoontuneet voimiaan vahvistamaan kaikki, jotka sinä yönä olivat kreivi Besuhovin talossa. Pierre muisti hyvin tämän pienen pyöreän vierashuoneen kuvastimineen ja pienine pöytineen. Tanssiaisten aikana Pierre, joka ei osannut tanssia, mielellään oli istuskellut tässä pienessä kuvastinhuoneessa ja katsellut naisia, kun nämä huoneen läpi kulkiessaan tanssiaispuvuissaan, timantit ja helmet paljailla rinnoilla, tarkastelivat itseään kirkkaasti valaistuissa kuvastimissa. Nyt valaisi tätä huonetta ainoastaan kaksi kynttilää, ja yösydännä virui pöytä pahasella hujan hajan teekojeita ja kulhoja, ja kansaa kaikenlaista – ei suinkaan juhlayleisöä – istui siellä kuiskaillen keskenään. Heidän jokainen liikkeensä, jokainen sanansa ilmaisi, etteivät he hetkeksikään unohtaneet, mitä paraillaan tapahtui ja vasta oli tapahtuva makuuhuoneessa. Pierre ei syönyt, vaikka hänen olikin nälkä. Hän vilkasi kysyvästi ohjaajaansa ja huomasi, että tämä varpaillaan kulki takasin vastaanottohuoneeseen, minne ruhtinas Vasili ja vanhin ruhtinatar olivat jääneet. Pierre arveli, että tämäkin kuului asiaan, ja lähti hieman epäröittyään Anna Mihailovnan jälkiin. Anna Mihailovna seisoi ruhtinattaren vieressä, ja he puhuivat molemmat yhtaikaa kiihkeästi kuiskaten:

– Suvaitkaa, ruhtinatar, tietänen, mikä on tarpeellista, mikä tarpeetonta, – puhui vanhin ruhtinatar, ollen nähtävästi samallaisessa kiihkeässä mielentilassa kuin illallakin, mäjäyttäessään kiinni huoneensa oven.

– Mutta, rakas ruhtinatar, – puhui Anna Mihailovna lempeästi ja vakuuttavasti, sulkien ruhtinattarelta tien makuuhuoneeseen, – eikö käy se liian raskaaksi setä rukalle tällaisina hetkinä, jolloin hän tarvitsee lepoa? Maallisia asioita tällaisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa jo on valmis…

Ruhtinas Vasili istui nojatuolissa kodikkaassa asennossa, jalat korkealla ristissä. Hänen poskensa tempoilivat rajusti ja hänen reuhkan asentonsa johdosta näyttivät ne paksunevan alaspäin; ei hän paljon ollut välittävinään naisten keskustelusta.

– Voyons, ma bonne, Anna Mihailovna, sallikaa Katishin tehdä, mitä hän haluaa. Tiedättehän, miten kreivi häntä rakastaa.

– En edes tiedä, mitä tämä paperi sisältää, – puhui vanhin ruhtinatar, kääntyen ruhtinas Vasiliin ja osoittaen mosaikkisalkkuun, jota piti kädessään. – Sen vain tiedän, että todellinen testamentti on kreivin kirjoituspulpetissa, mutta tämä on unhoitettu paperi…

Hän aikoi mennä Anna Mihailovnan ohi, mutta tämä hypähti eteen ja sulki taas tien.

– Tiedän, rakas, hyvä ruhtinatar, – sanoi Anna Mihailovna, tarttuen salkkuun ja vieläpä niin lujasti, että näytti niinkuin ei hän hevin siitä luopuisi. – Rakas ruhtinatar, pyydän teitä, rukoilen teitä, säälikää häntä. Rukoilen teitä…

Ruhtinatar Katish ei vastannut sanaakaan. Kuului vain, miten salkusta rimpuiltiin. Selvästi huomasi, että jos ruhtinatar Katish suunsa avaa, niin kyllä kuulee kunniansa Anna Mihailovma. Anna Mihailovna piti lujasti kiinni salkusta, mutta siitä huolimatta ei hänen äänensä menettänyt makeata joustavuuttaan ja pehmeyttään.

– Pierre, tulkaa tänne, ystäväiseni. Hänen ei pitäisi mielestäni olla liikaa sukulaisneuvottelussa; eikö totta, ruhtinas?

– Miksi vaikenette, mon cousin? – kirkasi yhtäkkiä ruhtinatar Katish niin kovaa, että vierashuoneessa olijat kuulivat hänen äänensä ja säikähtivät. – Miksi vaikenette, vaikka täällä, Jumala tietää ken lieneekin, suvaitsee kuolevan kynnyksellä sekaantua hänelle kuulumattomiin asioihin ja ryhtyä hävyttömyyksiin. Juonittelija! – sähisi hän ilkeästi ja kiskasi salkkua kaikin voimin.

Mutta Anna Mihailovna otti muutaman askeleen, jottei jäisi salkusta, ja tarttui lujemmin kiinni.

– Oh, – lausui ruhtinas Vasili nuhtelevasti ja ihmetellen. (Hän nousi seisaalleen.)

– Tämä on naurettavaa. Voyons, päästäkää. Sanon teille.

Ruhtinatar Katish jätti salkun.

– Ja te myös!

Anna Mihailovna ei totellut.

– Päästäkää, olenhan sanonut. Otan toimittaakseni asian. Menen ja kysyn kreiviltä. Minä! … lienee teille kylliksi.

– Mutta, rakas ruhtinas, – puhui Anna Mihailovna, – suokaa hänelle toki hetkinen rauhaa tällaisen suuren sakramentin jälkeen. Tuossapa on Pierre, sanokaa mielipiteenne, – kääntyi hän Pierreen, joka oli tullut aivan heidän viereensä ja katseli ihmeissään ruhtinatar Katishin raivostuneita ja liettäviä kasvoja ja ruhtinas Vasilin tempoilevia poskia.

– Muistakaa, että teidän on vastattava kaikista seurauksista, – sanoi ankarasti ruhtinas Vasili: – te ette tiedä, mitä teette.

– Inhottava nainen! – kiljasi ruhtinatar Katish ja hyökkäsi odottamatta Anna Mihailovnan kimppuun, kiskoen salkkua.

Ruhtinas Vasili painoi alas päänsä ja levitti kätensä. Samassa hetkessä tuo kauhea ovi, jota Pierre niin kauvan oli katsellut, ja joka tavallisesti oli avautunut niin hiljaa, lensi äkkiä rymyllä auki, paukahti seinään ja singahti siitä takasin, ja keskimäinen ruhtinatar tuli juosten vastaanottohuoneeseen ja löi kätensä yhteen.

– Mitä te teette! – huusi hän toivottomasti: – hän tekee kuolemaa, ja te jätätte minut yksikseni.

Vanhin ruhtinatar pudotti salkun. Anna Mihailovna kumartui nopsasti ja siepattuaan riidanalaisen esineen hän lähti juoksemaan makuuhuoneeseen. Toinnuttuaan hämmästyksestään lähtivät ruhtinas Vasili ja vanhin ruhtinatar hänen jälkiinsä. Jonkun hetken kuluttua tuli ensimäisenä vastaanottohuoneeseen vanhin ruhtinatar, kuivat kasvot kalpeina ja purren alahuultaan. Kun hän huomasi Pierren, ilmaantui hänen kasvoilleen leppymätön vihan ilme.

– Niin, iloitkaa nyt, – hän sanoi, – tätä olette odottanutkin.

Hän pyrskähti itkuun, peitti nenäliinalla kasvonsa ja juoksi ulos huoneesta.

Sitten tuli makuuhuoneesta ruhtinas Vasili. Hän astui vaappuen sohvan luo, jolla Pierre istui, heittäytyi istumaan ja peitti silmänsä käsillään. Pierre huomasi, että hän oli kalpea, ja että hänen leukansa loukkui ja tärisi kuin vilutautisen.

– Ah, ystäväiseni! – hän sanoi, tarttuen Pierren kyynärvarteen; ja hänen äänensä oli niin heikko ja teeskentelemätön, jollaisena Pierre ei koskaan sitä ollut kuullut. – Kuinka paljon teemmekään syntiä, kuinka paljon harjoitamme petosta, ja miksi tämä kaikki? Olen jo kuudennella kymmenellä, ystäväiseni… Minähän… Kaikki päättyy kuolemaan, kaikki. Kuolema on kauhea. (Hän alkoi itkeä.)

Viimeisenä tuli makuuhuoneesta Anna Mihailovna. Hän astui hiljaisin, tasaisin askelin Pierren luo.

– Pierre! … – hän sanoi.

Pierre katsahti kysyvästi häneen. Anna Mihailovna suuteli nuorukaista otsalle, kostuttaen hänet kyynelillään.

– Häntä ei enää ole olemassa…

Pierre katseli häntä lasiensa läpi.

– Menkäämme, minä teidät saatan. Koettakaa itkeä. Mikään ei niin lievennä surua kuin kyyneleet.

Hän vei Pierren pimeään vierashuoneeseen, ja tämä oli iloinen, ettei kukaan siellä voinut nähdä hänen kasvojaan. Anna Mihailovna poistui hetkiseksi, ja kun hän palasi, nukkui Pierre sikeästi, käsi pään alla.

Seuraavana aamuna Anna Mihaiknvna puhui Pierrelle:

– Niin, rakkaani, tämä on meille kaikille suuri tappio. Teistä en puhukkaan. Mutta Jumala teitä tukee, olette nuori ja toivoakseni suunnattomain rikkauksien haltija. Testamenttia ei vielä ole avattu. Tunnen teidät kyllin hyvin ja olen vakuutettu, ettei tämä pane päätänne pyörälle; mutta se velvoittaa teitä paljoon, ja täytyy olla miehuutta.

Pierre oli vaiti.

– Myöhemmin, rakkaani, kenties kerron teille, että jollen olisi ollut täällä, niin Jumala tietää, mitä olisi tapahtunut. Tietänette, että setä toissapäivänä lupasi muistaa Borista, muttei enää ehtinyt. Toivon, rakkaani, että te täytätte isänne toivomuksen.

Pierre ei käsittänyt hänen puhettaan ja oli vaiti. Hän katseli, kainosti punastuen, Anna Mihailovnaa. Keskusteltuaan Pierren kanssa Anna Mihailovna lähti Rostovien luo ja meni levolle. Herättyään aamulla hän kertoi juurtajaksain Rostoveille ja kaikille tuttavilleen kreivi Besuhovin kuoleman. Hän kertoi, miten kreivi kuoli juuri niin kuin hänkin toivoo kuolevansa, että hänen loppunsa ei ollut ainoastaan liikuttava, vaan vieläpä mieltä ylentäväkin; isän ja pojan viimeinen kohtaaminen taas oli niin liikuttava, ettei hän kyynelittä voi sitä muistella, ja ettei hän voi sanoa – kumpi heistä käyttäytyi paremmin näinä kauheina hetkinä: isäkö, joka niin muisteli kaikkea ja kaikkia viime hetkinään ja puhui niin liikuttavia sanoja pojalleen, vai poikako, jota kävi sääliksi katsella, kun hän oli menehtyä suruun, ja siitä huolimatta koetti salata murheensa, jottei olisi katkeroittanut kuolevan isän mieltä. "C'est pénible, mais cela fait du bien, ça élève l'âme de voir des hommes comme le vieux comte et son digne fils",³³ – hän puhui. Ruhtinas Vasilin ja ruhtinatar Katishin menettelystä hän myös puhui, mutta moittien ja vaatien kuulijoita pitämään nämä omina tietoinaan.

XXV

Lisijagorissa, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatilalla, odoteltiin päivästä päivään nuoren ruhtinas Andrein ja hänen puolisonsa saapumista; mutta tämä odotteleminen ei vähääkään häirinnyt vanhan ruhtinaan talossa noudatettua tarkkaa elämänjärjestystä. Kenraali en chef ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, jota koiranleuat seurapiireissä kutsuivat (le roi de Prusse",³⁴ oli siitä pitäen kun hänet keisari Paavalin aikana karkoitettiin maaseudulle asunut Lisijagorissaan tyttärensä, ruhtinatar Marian ja tämän seuraneidin m – lle Bouriennen kanssa. Ja eipä hän uuden hallituksenkaan aikana, jolloin hänelle annettiin lupa saapua pääkaupunkeihin, hievahtanutkaan Lisijagoristaan, sanoihan vain, että jos jollakulla on hänelle asiaa, niin ajakoon Moskovvasta puolentoistasataa virstaa, itse hän puolestaan ei kaipaa ketään eikä mitään. Hän sanoi, että inhimillisillä paheilla on ainoastaan kaksi alkujuurta: toimettomuus ja taikausko, ja että on olemassa ainoastaan kaksi hyvettä: toimeliaisuus ja järki. Itse hän kasvatti tytärtään ja kehittääkseen hänessä näitä molempia hyveitä hän opetti tytölle tämän kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka algebraa ja geometriaa ja piti häntä alituisesti työn touhussa. Itse hän aina oli toimessa: milloin hän kirjoitteli muistelmiaan, milloin tutkisteli korkeamman laskuopin ongelmia, milloin sorvaili nuuskarasioita, milloin taas puuhaeli puutarhassa tai tarkasteli rakennustöitä, joita alituiseen oli tekeillä hänen tilallaan. Koska toimeliaisuuden tärkeimpänä ehtona on järjestys, niin oli ruhtinaskin järjestänyt elämäntapansa niin, ettei tämän hyveen noudattamisen suhteen jäänyt toivomisen varaa. Aterioittiin aina samoissa olosuhteissa ja samaan aikaan, eivät olleet ainoastaan tunnit kyseessä, vaan vieläpä minutitkin. Koko talonväkeä, tyttärestään palvelijoihin saakka, hän kohteli yrmeästi ja oli kaikkiin nähden järkkymättömän vaatelias. Mutta julma hän ei ollut, ja siksipä häntä kunnioitettiin ja pelättiinkin siihen määrin, että moni julma ja ilkeä ihminen olisi voinut häntä kadehtia. Vaikkeikaan hän enää ollut valtion virassa, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään vaikutusta valtakunnan asioihin, niin piti kuitenkin jokaisen läänin päällikkö, missä ruhtinaalla oli maatiloja, velvollisuutenaan käydä tervehtimässä häntä; ja korkeassa vastaanottohuoneessa he napisematta odottelivat ruhtinaan ilmestymistä, samoin kuin arkkitehti, puutarhuri tai ruhtinatar Maria. Ja jokainen tässä vastaanottohuoneessa tunsi samalLaista kunnioituksen, vieläpä pelonkin tunnetta, kun avautui ruhtinaan työhuoneen mahdottoman korkea ovi ja kynnykselle ilmestyi lyhyläntä ukon jäärä puuteroitussa tekotukassa. Hänellä oli pienet kuivat kädet ja harmaat riippuvat kulmakarvat, jotka toisinaan, kun hän rypisti kulmiaan, himmensivät viisaiden ja nuorekkaiden, välkkyväin silmien loisteen.

Sen päivän aamuna, jolloin nuorten piti saapua, meni ruhtinatar Maria tapansa mukaan oppitunnilleen ja aamutervehdykselle ja tultuaan vastaanottohuoneeseen hän pelokkaasti risti silmänsä ja luki hiljaa rukouksen. Joka päivä hän tuli samaan aikaan tähän huoneeseen ja joka päivä hän myös luki rukouksensa, että kohtaus isän kanssa menisi onnellisesti.

Vastaanottohuoneessa istuva puuteroittu palvelijavanhus nousi hiljaa seisaalleen ja lausui kuiskaten: "Olkaa hyvä".

Oven takaa kuului tasaista sorvin surinaa. Ruhtinatar astui arasti hiljaa ja kevyesti avautuvasta ovesta ja jäi seisomaan ovensuuhun. Ruhtinas työskenteli sorvin ääressä. Vilkaistuaan sivulleen hän jatkoi työtään.

Mahdottoman suuri työhuone oli täynnä kaikenlaisia esineitä, jotka nähtävästi alituisesti olivat käytännössä. Kaikesta huomasi, että tässä huoneessa on taukoamatta käymässä vaihteleva ja tarkasti järjestetty työn touhu: suurella pöydällä oli kirjoja ja luonnospiirustuksia, korkeiden kirjakaappien lasi-ovissa olivat avaimet suulla, korkealla kirjoituspulpetilla oli vihkonen levällään ja sorvilla oli työaseita ja sen alla pilpettä. Hänen pienten, hopeaompeleisiin tatarilaisiin tohveleihin pistettyjen jalkojensa liikkeistä ja suonikkaiden, luisevien käsiensä puristuksesta saattoi huomata, että ruhtinaassa vielä oli paljon kestävää, juurevan vanhuuden voimaa. Potkaistuaan muutaman kerran hän päästi jalkansa sorvin polkusimilta, pyyhkäsi taltan puhtaaksi, heitti sen sorviin kiinnitettyyn nahkapussiin, meni pöydän luo ja kutsui ruhtinattaren luokseen. Hänellä ei ollut tapana siunata lapsiaan, ja niin hän nytkin vain kallisti tyttärelleen sänkisen ajamattoman poskensa suudeltavaksi ja kysyi ankarasti, mutta samalla katsahtaen häneen tarkkaavan hellästi: "Oletko terve?.. Istu siis!" Hän otti ruhtinattarelta geometriavihon, jonka hän itse oli kirjoittanut, ja veti jalalla luokseen nojatuolinsa.

– Huomiseksi! – hän sanoi, etsien nopeasti tarvittavan sivun, ja merkiten paksulla kynnellään läksyksi antamansa pykälät.

Ruhtinatar kyyristyi vihkoa tarkastamaan.

– Odotahan, sinulle on kirje, – sanoi yhtäkkiä vanhus, ottaen pöydän yläpuolelle kiinnitetystä laukusta kirjeen, jonka osoite oli kirjoitettu naisen kädellä, ja heittäen sen pöydälle.

Kun ruhtinatar näki kirjeen, ilmestyi hänen kasvoilleen punaisia täpliä. Hän sieppasi sen vikkelästi ja kumartui sitä tarkkaamaan.

– Héloïseltako? – kysyi ruhtinas, kylmästi hymyillen ja näyttäen keltaiset, vielä sangen vahvat hampaansa.

– Niin, Julielta, – vastasi ruhtinatar, kainosti katsahtaen isäänsä ja arasti hymyillen.

– Kaksi kirjettä vielä päästän, mutta kolmannen luen, – sanoi ruhtinas ankarasti: – pelkään, kirjoitatte paljon pötyä. Kolmannen luen.

– Lukekaa vaikka tämäkin, mon père, – vastasi ruhtinatar, punastuen entistään enemmän ja ojentaen kirjettä isälleen.

– Kolmannen, sanoin kolmannen, – huudahti ruhtinas lyhyeen, sysäten kirjeen luotaan, ja asettuen kyynärvarsiensa varaan, hän vetäsi luokseen geometriavihon.

– No, neitiseni, – alkoi vanhus, vetäytyen likelle tytärtään ja nojaten toisella kädellään hänen tuolinsa selkämykseen, niin että ruhtinatar tunsi kaikilta puolilta olevansa tuon hänelle niin tutun tupakansekaisen vanhuksesta lähtevän kirpeän hajun ympäröimä.

– No, neitiseni, nämä kolmiot ovat yhdenmukaiset; näethän, kulma ABC.

Ruhtinatar katseli pelästyneenä aivan hänen vierellään kiiluviin isänsä silmiin; punasia täpliä ilmestyi yhä hänen kasvoilleen, ja selvästi huomasi, ettei hän mitään ymmärrä ja pelkää niin ankarasti, että pelko estää hänen käsittämästä isän vastaisiakin selityksiä, kuinka selviä ne lienevätkin. Liekkö syy ollut opettajassa vaiko oppilaassa, mutta joka päivä kävi aina samoin: ruhtinattaren silmät hämärtyivät, hän ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, tunsi ainoastaan lähellään isänsä kuivat, ankarat kasvot, tunsi hänen hengityksensä ja hajunsa ja ajatteli, miten pääsisi pian isänsä työhuoneesta omaan huoneeseensa, missä hän rauhassa saisi selville pulmaisen tehtävän. Ukko tavallisesti menetti malttinsa: milloin hän sysäsi luotaan, milloin taas veti luokseen nojatuolinsa, koetti hillitä itseään kiivastumasta, ja sentään hän melkein joka kerta kiivastui, sätti, vieläpä toisinaan sivautti vihon nurkkaankin. Ruhtinatar vastasi väärin.

– Mutta, olitpa sittenkin tyhmä! – ukko huudahti, sysäten vihon luotaan ja kääntyen ruhtinattaresta; mutta sitten nousi hän seisaalleen, käväsi poikki lattian, kosketti käsillään ruhtinattaren hiuksia ja istuutui taas tuolilleen.

Hän siirsihe taas ruhtinattaren viereen ja jatkoi selityksiään.

– Ei käy päinsä, ruhtinatar, ei käy, – hän puheli, kun ruhtinatar jo oli sulkenut vihkonsa ja valmistautui lähtemään: – matematiikka on ylevä tiede, neitiseni. En kärsi, että olet meikäläisten tyhmäin neitosten kaltainen. Ahkeruus kovankin onnen voittaa. (Hän taputti tytärtään poskelle.) Tyhmyys kyllä lähtee päästä.

Ruhtinatar aikoi lähteä, mutta isä pidätti hänet käden liikkeellä ja toi hänelle korkealta pulpetiltaan uuden avaamattoman kirjan.

– Kas tässä on sinulle vielä jonkinlainen Salaisuuden avain, jonka sinun Héloïsesi on sinulle lähettänyt. Uskonnollinen. Mutta minä en sekaannu kenenkään uskonasioihin… Olen vilaissut. Ota. No, mene, mene.

Hän taputti ruhtinatarta olalle ja sulki itse oven hänen jälkiinsä.

Ruhtinatar Maria palasi huoneeseensa surullisen ja pelästyneen näköisenä. Ja tämä ainainen surun ja pelon ilme teki hänen muutenkin rumat ja sairaanloiset kasvonsa entistään rumemmiksi. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, joka oli ääriään myöten täynnä kirjoja, vihkoja ja pienoismuotokuvia. Ruhtinatar oli järjestykseen nähden isänsä täydellinen vastakohta. Hän heitti geometriavihon pöydälle ja avasi kärsimättömänä kirjeen. Kirje oli ruhtinattaren paraimmalta lapsuudenystävältä Julie Karaginilta, joka oli nimipäivillä Rostovien luona.

Julie kirjoitti ranskaksi:

"Rakas, verraton ystäväiseni, miten onkaan hirmuista ja kauheata olla näin eroitettuina! Vaikka kuinkakin itselleni vakuuttelen, että puolet olemuksestani ja onnestani on teissä, että, eroittavasta välimatkasta huolimatta, sydämemme ovat eroittamattomasti toisiinsa yhdistetyt, niin sittenkin sieluni kapinoi kohtaloa vastaan, enkä voi, alituisista huvituksista ja iloista huolimatta, tukahuttaa jonkinlaista salaista surumielisyyttä, joka on jäytänyt sydänjuuriani eron ketkestämme alkaen. Miksemme ole yhdessä, kuten viime kesänä teidän suuressa työhuoneessa vaaleansinisellä sohvalla, 'tunnustusten sohvalla?' Miksen saa, kuten kolme kuukautta sitten, teidän lempeästä, rauhallisesta ja läpitunkevasta katseestanne, jota niin rakastan ja jonka nytkin tätä kirjoittaessani näen sieluni silmillä, miksen saa siitä ammentaa uutta siveellistä voimaa?"

Luettuaan nämä viimeiset sanat ruhtinatar Maria huoahti ja katsahti oikealla puolellaan olevaan kuvastimeen. Kuvastimesta näkyivät laihat kasvot ja ruma, hintelä vartalo. Nuo aina surulliset silmät katselivat nyt erityisen toivottomina kuvastimesta. "Hän imartelee", ajatteli ruhtinatar, kääntyi kuvastimesta ja jatkoi lukuaan. Ei ollut Julie imarrellut ystävätärtään: todellakin olivat ruhtinattaren suuret, syvät, säteilevät (kimppuina säteili niistä toisinaan lämmintä valoa) silmät niin kauniit, että, huolimatta kasvojen rumuudesta, ne useinkin viehättivät enemmän kuin moitteettomin kauneus. Mutta ruhtinatar ei koskaan ollut nähnyt tätä silmäinsä kaunista ilmettä, sitä ilmettä, joka niissä oli niinä hetkinä, jolloin hän ei ajatellut itseään. Kuten kaikkien ihmisten, niin hänenkin silmänsä saivat jäykän luonnottoman, ruman ilmeen, heti kun hän katsahti kuvastimeen.

Hän jatkoi lukuaan:

"Koko Moskova haastelee nykyään vain sodasta. Toinen veljistäni on jo rajan takana, toinen lähenee kaartin mukana rajaa. Rakas keisarimme jättää Pietarin ja aikoo, kuten arvellaan, panna kalliin olemuksensa alttiiksi sodan vaiheille. Suokoon Jumala, että enkeli, jonka Kaikkivaltias Armossaan on meille määrännyt hallitsijaksi, nujertaisi korsikalaisen hirviön, joka uhkaa Europari rauhaa. Puhumattakaan veljistäni on tämä sota jo riistänyt minulta yhden sydämeni läheisimmistä. Tarkoitan nuorta Nikolai Rostovia, joka innostuksissaan ei ole voinut jäädä toimettomaksi, vaan on jättänyt yliopiston astuakseen toimivaan armeijaan. Tunnustan teille, rakas Maria, että vaikka hän onkin niin nuori, on hänen lähtönsä armeijaan tuottanut minulle paljon surua. Tässä nuorukaisessa, josta puhuin teille viime kesänä, on niin paljon jaloutta ja todellista nuoruutta, jota tapaa niin harvoin meidän aikanamme, jolloin miehet kahdenkymmenen vuotiaina ovat ukkoja. Erityisen paljon on hänessä avomielisyyttä ja sydäntä. Hän on niin puhdas ja runollinen, että välimme, niin lyhytaikaiset kun ovatkin olleet, jäävät riemunhetkiksi sydän raukalleni, joka on jo niin paljon kärsinyt. Kerron teille joskus erohetkistämme ja kaikesta, mitä silloin puhuttiin. Vielä eivät ole haavat ummessa. Ah! rakas ystäväiseni, olette onnellinen kun ette tunne näitä polttavia hurman hetkiä, näitä suloisia surun tuskia. Olette onnellinen, sillä viimeksi mainitut ovat tavallisesti voimakkaammat kuin ensin mainitut! Hyvin ymmärrän, että kreivi Nikolai on aivan liian nuori ollakseen minulle muuta kuin ystävä, mutta tämä suloinen ystävyys, nämä niin runolliset, niin puhtaat välit ovat olleet sydämelleni välttämättömät. Mutta jo riittänee tästä. Suuri päivän uutinen, josta haastelee koko Moskova, on vanhan kreivi Besuhovin kuolema ja hänen perunsa. Ajatelkaahan, että ruhtinattaret saivat ainoastaan jotain pientä, ruhtinas Vasili ei mitään, mutta monsieur Pierre peri kaikki, ja on sitäpaitsi tunnustettu lailliseksi pojaksi, ja kreivi Besuhovina on hän nyt Venäjän suurimman omaisuuden haltija. Kerrotaan, että ruhtinas Vasili oli näytellyt sangen likaista osaa tässä jutussa, ja että hän on matkustanut sangen nolona Pietariin.

"Tunnustan teille, että sangen vähän ymmärrän näitä laki- ja testamentti-asioita; mutta sen vain tiedän, että sittenkun tästä nuorukaisesta, jota kaikki yksinkertaisesti olemme kutsuneet vain monsieur Pierreksi, on tullut kreivi Besuhof ja Venäjän suurimman omaisuuden haltija, olen huvikseni tarkannut, miten naima-ikäisten tytärten äidit ja itse tyttäretkin ovat muuttuneet seurustellessaan tämän nuorukaisen kanssa, joka, meidän kesken sanottuna, on aina minusta tuntunut sangen vähäpätöiseltä henkilöltä. Jo parin vuoden ajan ovat kaikki täällä huvitelleet etsimällä minulle sulhasia, joita useimmassa tapauksessa en edes ole tuntenut, ja niinpä nytkin Moskovan 'naimakroniikka' on tehnyt minusta kreivitär Besuhovin. Mutta tiedätte, etten tätä lainkaan halua. Kun on kerran puhe naimiskaupoista, niin mainitsenpa teille, että la tante en general Anna Mihailovna on uskonut minulle salaisuutena, että ollaan hankkeissa naittaa teidät. Eipä ole sulhanen suuren suuri eikä pienen pieni, onhan vain ruhtinas Vasilin poika Anatol, joka tahdotaan ohjata turvalliseen satamaan rikkaan ja ylhäissukuisen neitosen helmoihin, ja vanhempain vaali on langennut teihin. En tiedä, mitä asiasta ajattelette, mutta olen pitänyt velvollisuutenani ilmoittaa teille asiasta etukäteen. Sanotaan, että hän on sangen kaunis, mutta muuten sangen kelvoton henkilö; muuta hänestä en ole saanut tietää.

"Mutta onpa tässä jo lorua kerrakseen. Lopetan jo toisen arkin, ja äiti on lähettänyt minua kutsumaan, sillä lähdemme päivällisille Apraksinien luo. Lukekaa tämä mystillinen kirja, jonka tämän kirjeen mukana lähetän; täällä on sillä ollut valtava menestys. Vaikka siinä onkin kohtia, joita heikko ihmisjärki ei ymmärrä, niin on se kumminkin verraton kirja, jonka lukeminen rauhoittaa ja ylentää sielua. Hyvästi. Kunnioitukseni isällenne ja tervehdykseni neiti Bouriennelle. Syleilen teitä koko rakkauteni voimalla. Julie.

"P. S. Kertokaahan minulle jotain veljestänne ja hänen hurmaavasta pikku rouvastaan."

Ruhtinatar vaipui hetkiseksi aatoksiinsa, hymyillen syvämielisesti (jolloin hänen säteilevät silmänsä valaisivat hänen täydellisesti muuttuneet kasvonsa), ja noustuaan äkkiä istumasta hän siirtyi, raskaasti astuen, pöydän luo. Hän otti paperia, ja nopeasti alkoi kynä sillä kulkea. Hän kirjoitti ranskaksi seuraavan vastauksen:

"Rakas ja verraton ystävä. – Kirjeenne 13 p: ltä on tuottanut minulle paljon iloa. Rakastatte yhä minua, runollinen Julieni. Erolla, josta puhutte niin paljon pahaa, ei nähtävästi ole ollut teihin sen tavallista vaikutusta. Te nurisette eron johdosta – mitä pitäisikään minun sanoa, jos uskaltaisin, jolta on riistetty kaikki sydämelleni kalliit? Ah! jollei olisi meillä uskontoa lohtunamme, niin olisi elämä sangen surullinen. Miksi kuvailette minut niin ankaraksi, kun puhutte sydämenne taipumuksista tuohon nuorukaiseen? Näissä asioissa olen ankara ainoastaan itseeni nähden. Käsitän nämä tunteet toisissa, ja jollen voikkaan niitä hyväksyä, kun en koskaan ole niitä kokenut, niin en ainakaan niitä tuomitse. Minun mielestäni vain kristillinen rakkaus, lähimmäisen rakkaus, rakkaus vihollisiin on arvokkaampi, suloisempi ja parempi kuin tunteet, joita nuorukaisen kauniit silmät herättävät teidän kaltaisenne runollisen ja rakastavan nuoren tytön sydämessä.

"Tieto kreivi Besuhovin kuolemasta oli saapunut tänne jo ennen kirjettänne, ja koski se isääni sangen syvästi. Hän sanoo, että kreivi oli suuren vuosisadan viimeisen edellinen edustaja, ja että nyt on hänen vuoronsa, mutta että hän on tekevä kaikkensa, jotta tuo vuoro lykkäytyisi mahdollisimman pitkälle. Varjelkoon Jumala meitä tästä onnettomuudesta! En voi hyväksyä mielipiteitänne Pierren suhteen, jonka olen tuntenut jo poikasena. Minun mielestäni on hänellä aina ollut jalo sydän, ja tätä ominaisuutta pidän suurimpana ihmisiä arvostellessani. Kun ajattelen hänen perintöjuttuaan ja ruhtinas Vasilin tässä asiassa näyttelemää osaa, niin surkuttelen heitä molempia. Ah! rakas ystävä, jumalaisen Vapahtajamme sanat: 'helpompi on kameelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan', ovat kauheat, mutta silti todet. Surkuttelen ruhtinas Vasilia, mutta vielä enemmän Pierreä. Niin nuorena sellaisen omaisuuden painostamana, kuinka monien kiusausten läpi onkaan hänen kulkeminen! Jos minulta kysyttäisiin, mitä enin maailmassa halajan, niin vastaisin: tahdon olla köyhempi köyhintä mieron kulkijaa. Tuhannet kiitokset, rakas ystävä, lähettämästänne kirjasta, joka on herättänyt sellaista riemastusta teikäläisten keskuudessa. Koska kirjoitatte, että tässä kirjassa monen hyvän asian ohella on kohtia, joita heikko ihmisjärki ei voi käsittää, niin en todellakaan käsitä, mitä hyötyä olisi vaivata itseään turhalla lukemisella, josta ei mitään siunausta saata lähteä. En muuten ole koskaan käsittänyt muutamain henkilöiden intohimoa mystillisiin kirjoihin, jotka vain herättävät heissä epäilyksiä, kiihoittavat mielikuvitusta ja tekevät heidän luonteensa isonteleviksi, joka on aivan vastakkaista kristilliselle yksinkertaisuudelle. Lukekaamme Apostoleita ja Evankeliumia. Älkäämme koettako tunkeutua näissä kirjoissa löytyviin salaisuuksiin, sillä miten voimme me kurjat syntiset vaatiakkaan, että käsittäisimme Kaitselmuksen kauhistuttavia ja pyhiä salaisuuksia niin kauvan kun meitä verhoaa tämä lihapeite, joka on läpinäkymättömänä verhona meidän ja Iäisen välillä. Tyytykäämme mieluummin tutkimaan niitä korkeita ohjeita, jotka jumalainen Vapahtajamme on jättänyt meille ojennusnuoraksi vaeltaessamme täällä maailmassa; koettakaamme seurata näitä ohjeita ja varmistua tietoisuudessa, että mitä vähemmän annamme valtaa heikolle inhimilliselle järjellemme, sitä otollisemmat olemme Jumalalle, joka hylkää kaiken tiedon, mikä ei ole Hänestä; mitä vähemmän pyrimme syventymään Hänen salaisuuksiinsa, jotka Hän on suvainnut meiltä kätkeä, sitä pikemmin Hän ne meille valaisee Jumalallisella järjellään.

"Isä ei ole puhunut mitään kosijasta, mutta kirjeen sanoo hän saaneensa ja sanoo odottavansa ruhtinas Vasilia vieraskäynnille. Minua koskevasta avioliittohommasta mainitakseni, sanon teille, rakas ja verraton ystävä, että pidän avioliittoa jumalallisena säädelmänä, johon on alistuttava. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee velvoittaa minut puolison ja äidin tehtäviin, niin olen tekevä kaikkeni täyttääkseni nämä velvollisuudet niin hyvin kuin voin, kuinka raskaaksi se minulle käyneekin, enkä ryhdy tutkiskelemaan tunteitani sen suhteen, joka minulle on säädetty.

"Olen saanut veljeltäni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa vaimoineen Lisijagoriin. Kuitenkaan ei ilomme ole pitkäaikainen, sillä veljeni lähtee tuohon onnettomaan sotaan, johon olemme sekaantuneet, Jumala ties miten ja minkätähden. Ei ainoastaan siellä, toiminnan ja maailmankeskuksessa, puhuta pelkästään sodasta, täälläkin, peltotöiden ja uinuvan luonnon keskessä, jommoiseksi te kaupunkilaiset tavallisesti kuvailette maalaiselämää, kajahtelevat sodan äänet, levittäen surua ja murhetta. Isä ei muusta puhukkaan kuin marsseista ja päivämarsseista, joista en ymmärrä tuon tätäkään; ja toissapäivänä, ollessani tavallisella kävelyretkelläni kylätiellä, näin sydäntä vihlovan näytelmän… Tielle olivat kokoontuneet täältä armeijaan lähetettävät rekryytit ja heidän saattajansa. Kauheata oli nähdä lähtevien äitien, vaimojen ja lasten tuskaa ja kuulla saattajain ja lähteväin itkuntyrskintää! Tällaista nähdessään tulee ihminen ajatelleeksi, että ihmiskunta on unohtanut jumalaisen Vapahtajansa neuvot, joissa Hän opettaa meitä toisiamme rakastamaan ja antamaan anteeksi toistemme viat, ja pitää suurimpana hyveenään toinen toisensa tappamista.

"Hyvästi, rakas, hyvä ystävä. Varjelkoon jumalainen vapahtajamme ja Hänen Pyhä Äitinsä teitä pyhässä ja mahtavassa suojassaan. Maria."