Kitabı oku: «Sota ja rauha I», sayfa 12

XXVIII

Ruhtinas Andrei lähti seuraavana päivänä illalla. Vanha ruhtinas ei poikennut päiväjärjestyksestään ja vetäytyi puolisten jälkeen omiin suojiinsa. Pikku ruhtinatar oleskeli natonsa luona. Ruhtinas Andrei oli pukenut ylleen olkalaputtoman matkatakin ja järjesteli hänelle varatuissa suojissa kamaripalvelijansa kanssa matkatarpeitaan. Kun hän oli tarkastanut vaunut ja tullut vakuutetuksi, että matkalaukut olivat hyvin kuormitetut, käski hän valjastaa. Huoneeseen hän oli jättänyt ainoastaan ne tavarat, jotka hänellä aina olivat saatavilla: pienen lippaan, suuren hopeaisen matkavakan, kaksi turkkilaista pistoolia ja miekan, jotka isänsä oli tuonut valloitetusta Otshakovista ja sittemmin lahjoittanut hänelle. Kaikki nämä matkatarpeet olivat hyvässä järjestyksessä: kaikki oli uutta, puhdasta, verkasissa huotrissa ja huolellisesti sidottu ohuvilla rihmoilla. Lähtöhetkinä ja elämän käännekohdissa valtaavat vakavat mietteet tavallisesti sellaisen ihmisen mielen, joka kykenee tekojaan arvostelemaan. Tällaisina hetkinä tarkastellaan tavallisesti menneisyyttä ja laaditaan suunnitelmia vastaisen varalle. Ruhtinas Andrein kasvot olivat hellän haaveelliset. Kädet selän takana hän asteli nurkasta toiseen, tuijottaen eteensä ja ravistellen miettivästi päätään. Kauhistuttiko häntä sotaan lähtö, surettiko häntä vaimon jättäminen, – kenties painoivat häntä nämä molemmat seikat; mutta ainakaan hän ei tahtonut, että hänet olisi nähty tässä mielentilassa. Kuultuaan eteisestä askelia, hän kiireesti päästi kädet selältään, pysähtyi pöydän luo ja oli sitelevinään lippaan verhoketta. Taas oli hänen kasvoillaan tuo ainainen, rauhallinen ja selittämätön ilme. Maria sisar sieltä tuli, raskaasti astuen.

– Minulle ilmoitettiin, että olet käskenyt valjastaa, – hän sanoi hengästyneenä (hän oli nähtävästi juossut), – ja minun kun niin tekisi mieleni puhella kanssasi kahdenkesken. Jumala tietää, milloin taas toisemme tapaamme. Ethän ole vihainen tulostani? Olet kovin muuttunut, Andrjusha, – hän lisäsi, aivan kuin selitykseksi edelliseen kysymykseensä.

"Andrjusha" sanaa lausuessaan ruhtinatar Maria hymähti. Hänestä varmaankin tuntui kummalta ajatella, että tämä ankaran näköinen, kaunis mies oli hänen lapsuudentoverinsa, hento, vallaton Andrjusha.

– Missä on Lise? – kysyi ruhtinas Andrei, vastaten sisarensa kysymykseen ainoastaan hymyilyllä.

– Hän oli niin väsynyt, että nukahti minun sohvalleni. Ah, André! Minkälainen aarre onkaan vaimosi, – puhui sisar, istuutuen sohvalle veljensä vastapäätä. – Hän on täydellinen lapsi. Minä olen häneen niin ihastunut.

Ruhtinas Andrei oli vaiti, mutta ruhtinatar huomasi hänen kasvoillaan pilkallisen ja halveksivan ilmeen.

– Mutta olkaamme suopeat toisten pienille heikkouksille; kenellä niitä ei ole, André! Älä unohda, että vaimosi on kasvatettu ja kasvanut suuressa maailmassa. Ja eihän hänen asemansa nyt suinkaan ole kadehdittava. Jokaista on arvosteltava hänen tilansa mukaan. Tout comprendre, c'est tout pardonner.⁴⁴ Ajattelehan toki, miten mahtaneekaan tuntua kauhealta hänelle raukalle jättää elämä, johon on tottunut, erota miehestään ja jäädä yksinään tänne maalle sellaisessa tilassa. Se on sangen raskasta.

Ruhtinas Andrei hymyili katsellessaan sisartaan, kuten on ihmisillä tapana hymyillä kuunnellessaan jonkun puhetta, jonka sisimmätkin ajatukset luulevat tuntevansa.

– Eläthän sinäkin maalla etkä suinkaan pidä kauheana tätä elämää, – hän sanoi.

– Minä – se on aivan toista. Ei kannata minusta puhua! En kaipaa muuta elämää, enkä voikkaan kaivata, sillä en edes muunlaista elämää tunne. Mutta ajattelehan, André! nuori suuren maailman nainen hautautuu elämänsä paraina vuosina maalle, missä hänen on elettävä ypö yksinään, sillä isä on aina toimessa ja minä … tunnethan minut … miten vähän on minulla edellytyksiä naisen varalle, joka on tottunut parempaan seuraan. M – lle Bourienne ehkä…

– Hän ei lainkaan minua miellytä, teidän Bouriennenne, – sanoi ruhtinas Andrei.

– Älä toki! hän on sangen rakastettava ja hyvä, ja tärkeintä – hän on säälittävä olento. Hänellä ei ole ketään maailmassa, ei ketään. Totta puhuakseni, en häntä lainkaan tarvitse, vieläpä on hän minulle vaivaksikin. Olen, kuten tiedät, ainakin ollut säihkö, mutta viime aikoina entistään enemmän. Rakastan yksinäisyyttä … Mon père⁴⁵ hänestä pitää paljon. Hänelle ja Mihail Ivanovitshille hän aina on ystävällinen ja hyvä, sillä he ovat molemmat hänen suosiossaan. Sillä sanoohan Sternekin: "emme niin paljon rakasta ihmisiä sen hyvän tähden, mitä he meille ovat tehneet, kuin sen hyvän tähden, mitä itse heille olemme tehneet". Mon père otti hänet orpona sur le pavé,⁴⁶ ja hän on sangen hyvä. Ja mon père pitää hänen lukemisestaan. Hän lukee verrattomasti.

– Mutta sanohan oikein vilpittömästi, Marie, eikö isän luonne toisinaan käy sinulle sietämättömäksi? – kysyi äkkiä ruhtinas Andrei.

Ruhtinatar ensin ihmetteli tätä kysymystä, sitten hän pelästyi.

– Minulleko?.. Minulleko?.. Minulleko sietämättömäksi? – hän sanoi.

– Aina on hän ollut jyrkkä; mutta nyt näkyy hän jo käyvän sietämättömäksi, luulen, – sanoi ruhtinas Andrei, nähtävästi tahallaan arvostellen näin kevyesti isäänsä, jotta saisi sisaren hämilleen tai saisi hänet koetteelle.

– Olet kaikin puolin hyvä, Andrei, mutta sinussa on jonkinlaista ajatusten uhmaa, – sanoi ruhtinatar, seuraten enemmän omain ajatustensa menoa kuin keskustelun kulkua, – ja se on suuri synti. Onko mahdollista isän arvosteleminen? Ja jos olisikin, niin voiko isän kaltainen mies herättää muita kuin kunnioituksen tunteita? Ja minä olen niin tyytyväinen häneen ja elän niin onnellisena hänen kanssaan. Toivon ainoastaan, että te kaikki olisitte niin onnelliset kuin itse olen.

Veli ravisti epäillen päätään.

– Yksi ainoa seikka on minulle raskas, – tunnustan sen sinulle vilpittömästi, André, – isän mietteet uskonnon suhteen. En käsitä, miten niin ylen viisas mies ei näe sitä, mikä on päivän selvää, ja voi joutua niin harhaan? Tämäpä onkin ainoa onnettomuuteni. Mutta tämänkin asian suhteen olen viime aikoina ollut huomaavinani parannuksen oireita. Viime aikoina ei hänen pilkantekonsa ole ollut niin purevaa, ja onpa hän monet erät puhellutkin erään munkin kanssa.

– Mutta, ystäväiseni, pelkäänpä, että te turhaan kulutatte ruutinne, – sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti, mutta samalla sentään ystävällisesti.

– Voi! ystäväiseni. Minä ainoastaan rukoilen Jumalaa ja toivon, että Hän kuulee rukoukseni. André, – sanoi hän arasti lyhyen vaitiolon jälkeen, – minulla on sinulle tärkeä pyyntö.

– Minkälainen, ystäväni?

– Ei, lupaa minulle, ettet kieltäydy. Siitä ei ole sinulle mitään vaivaa, eikä se ole arvollesi sopimatonta. Saatat minut ainoastaan rauhalliseksi. Lupaahan, Andrjusha, – hän puhui, pitäen kättään vyölaukussaan ja puristaen siinä jotakin, jota ei sentään voinut näyttää ennenkuin oli saanut veljen suostumaan pyyntöönsä.

Hän katseli arkana, rukoilevin katsein veljeään.

– Jospa se minulle tuottaisikin paljon vaivaa… – vastasi ruhtinas Andrei, aivan kuin olisi arvannut asian oikean laidan.

– Ajattele, mitä haluat! Tiedän, olet isän kaltainen. Ajattele, mitä haluat, mutta suostu minun tähteni! Suostu, rakkaani! Se on ollut jo isämmekin isällä, vaarillamme, hänen kaikilla sotaretkillään… (Yhä piti hän kättään työlaukussa). Suostutko siis?

– Tietysti, mutta mikä on kyseessä?

– André, siunaan sinut pyhäinkuvalla. Lupaa minulle, ettet koskaan siitä luovu. Lupaatko?

– Jollei se paina kahta puutaa eikä niskoja taita… Tehdäkseni sinulle mieliksi… – vastasi ruhtinas Andrei, mutta huomattuaan, miten hänen pilantekonsa katkeroitti sisaren mielen, häntä kadutti. – Olen iloinen, todellakin hyvin iloinen, ystäväiseni, – hän lisäsi.

– Tahtomattasikin Hän sinut pelastaa, armahtaa sinua ja vetää sinut puoleensa, sillä Hänessä ainoassa on totuus ja rauha, – puhui ruhtinatar mielenliikutuksesta värisevällä äänellä, pitäen juhlallisen näköisenä molemmin käsin veljensä edessä pyöreän soikeata, hopeakehyksistä, vanhuuttaan mustunutta Vapahtajan kuvaa, johon olivat kiinnitetyt hienosti tehdyt hopeavitjat.

Sitten risti hän silmänsä, suuteli pyhäinkuvaa ja antoi sen veljelleen.

– Ole hyvä, André, minun tähteni…

Hänen suuret silmänsä loistivat hyvänsuovan arkoina. Niiden valo saattoi koko sairaanloiset, kuihtuneet kasvot loistamaan ja teki ne ylen ihaniksi. Veli aikoi ottaa pyhäinkuvan, mutta sisar pidätti hänet. Andrei käsitti hänen tarkoituksensa, risti silmänsä ja suuteli kuvaa. Hänen kasvoillaan kuvastuivat samalla kertaa hellyys (hän oli liikutettu) ja pilkka.

– Merci, mon ami.⁴⁷

Sisar suuteli veljeään otsalle ja istuutui taas sohvalle. Molemmat olivat vaiti.

– Sanoinhan jo sinulle, André, ole hyvä ja jalomielinen, kuten aina olet ollut. Älä tuomitse ankarasti Liseä, – hän alkoi puhua. – Hän on niin herttainen, niin hyvä, ja hänen tilansa on nykyään sangen vaikea.

– Tietääkseni en ole sinulle, Masha, vaimostani lausunut mitään, josta olisi ilmennyt syyte tai tyytymättömyys. Miksi siis tästä puhut minulle?

Punasia täpliä ilmestyi ruhtinattaren kasvoille, ja hän vaikeni, aivan kuin olisi hän tuntenut itsensä syylliseksi.

– En ole sinulle mitään puhunut, mutta sinulle on jo puhuttu. Ja tämä minua surettaa.

Täplät ruhtinattaren otsalla, kaulalla ja poskilla kävivät yhä punasemmiksi. Hän aikoi jotain sanoa, muttei saanut sanotuksi. Veli arvasi: pikku ruhtinatar oli puolisten jälkeen itkenyt ja kertonut aavistavansa onnetonta synnytystä ja sitä pelkäävänsä ja valittanut kohtaloaan sekä moittinut appeaan ja miestään. Kyyneliinsä oli hän sitten nukahtanut. Ruhtinas Andrein kävi sääli sisartaan.

– Sanonpa sinulle, Masha; en mistään voi moittia vaimoani, en koskaan ole moittinut enkä ole moittiva, enkä itseänikään mistään voi moittia häneen nähden; ja aina on niin oleva, olen sitten minkälaisissa olosuhteissa tahansa. Mutta jos tahdot tietää totuuden … tahdot tietää, olenko onnellinen? En. Onko vaimoni onnellinen? Ei. Miksi? En tiedä…

Tätä sanoessaan hän nousi seisaalleen, meni sisarensa luo ja kumartui suutelemaan häntä otsalle. Hänen kauniissa silmissään välkähti viisas, hyvänsuopa loiste, mutta sisartaan hän ei katsellut, vaan tuijotti avatusta ovesta sisaren pään yli pimeyteen.

– Menkäämme Lisen luo, eron hetki on tullut. Tai mene yksinäsi, herätä hänet, tulen heti. Petrushka! – huusi hän kamaripalvelijalleen: – tule tänne. Vie tämä istuimelle, tämä oikealle puolelle.

Ruhtinatar Maria nousi ja lähti ovea kohti, mutta pysähtyi yhtäkkiä.

– Jos olisi sinulla uskoa, André, niin kääntyisin rukouksinesi Jumalan puoleen ja pyytäisit Häneltä rakkautta, jota sinulla ei ole, ja rukouksesi kuultaisiin.

– Niinköhän olisi! – sanoi ruhtinas Andrei. – Mene, Masha, tulen heti.

Kun ruhtinas Andrei oli menossa sisarensa huoneeseen kohtasi hän rakennuksia yhdistävällä käytävällä hempeästi hymyilevän m – lle Bouriennen. Kolmannen kerran tuli ranskatar jo tänään häntä vastaan tässä yksinäisessä käytävässä, ja joka kerta oli hän hymyillyt kiehtovan luontehikkaasti.

– Ah! luulin teidän olevan huoneessanne, – ranskatar sanoi, punastuen ja luoden silmänsä alas, ties minkä tähden.

Ruhtinas Andrei katsahti ankarasti häneen, ja samalla välähti hänen kasvoillaan suuttumuksen ilme. Hän ei lausunut sanaakaan ranskattarelle, katsahti vain häntä otsaan ja hiuksiin, muttei silmiin, niin halveksivasti, että ranskatar punastui ja poistui sanaakaan enää lausumatta. Kun ruhtinas Andrei oli saapunut sisarensa huoneen ovelle kuuli hän, että vaimonsa jo oli herännyt, ja iloisesti löperrellen hän puhui puhumistaan, aivan kuin pitkän pidättymisen jälkeen olisi tahtonut korvata menetetyn ajan hukan.

– Mutta, kuvitelkaahan mielessänne, vanha kreivitär Subof tekotukkineen ja tekohampaineen, aivan kuin tahtoisi hän härnätä vuosiaan… Ha, ha, ha, Marie!

Ainakin viisi kertaa oli ruhtinas Andrei kuullut vaimonsa lausuvan vieraiden aikana tuon samaisen lorun kreivitär Subovista, ja aivan samalla lailla oli hän aina nauranutkin lorun lopuksi. Ruhtinas astui hiljaa huoneeseen. Lihavahko, punaposkinen ruhtinatar istui nojatuolissa, nypläten käsityötään, ja puhui taukoamatta, milloin kertoellen muistelmiaan Pietarista, milloin toistellen kuluneita lauseparsiaan. Ruhtinas meni hänen luokseen, silitti hänen päätään ja kysyi, joko hän oli toipunut matkan vaivoista. Ruhtinatar vastasi hänen kysymykseensä ja jatkoi yhä juttujaan.

Kuusivaljakon vetämät vaunut odottivat käytävän edustalla. Oli pimeä syksyinen yö. Ajaja ei saattanut nähdä edes vaunujen vehmaroa. Valo loisti valtavan talon suurista akkunoista. Eteisessä tungeskeli alustalaisia, jotka tahtoivat heittää jäähyväiset nuorelle ruhtinaalle; saliin oli kokoontunut kotiväki: Mihail Ivanovitsh, m – lle Bourienne, ruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar. Vanha ruhtinas oli kutsuttanut poikansa työhuoneeseensa, sillä hän tahtoi kahdenkesken lausua hänelle viimeiset jäähyväiset. Kaikki odottivat isän ja pojan tuloa.

Kun ruhtinas Andrei astui isänsä työhuoneeseen, istui tämä kirjoittamassa pöytänsä ääressä. Hänellä oli lasit nenällä ja yllä valkea yönuttu, johon pukeutuneena hän päästi luokseen ainoastaan poikansa. Vanhus vilkasi sivulleen.

– Lähdetkö? – Ja hän alkoi taas kirjoittaa.

– Tulin jäähyväisille.

– Suutele tähän, – hän osoitti poskeaan: – kiitos, kiitos!

– Mistä minua kiitätte?

– Siitä, ettet vitkastele, ettet riipu akkaväen liepeissä. Palvelus ennen muita. Kiitos, kiitos! – Ja hän jatkoi kirjoittamistaan, niin että pirskeet lentelivät rapisevasta kynästä. – Jos on sinulla jotain sanottavaa, niin sano. Voin kuunnella ja kirjoittaa samalla, – hän lisäsi.

– Vaimostanihan… Mutta näinkin jo hävettää, kun täytyy jättää hänet vaivoiksenne…

– Mitä lörpöttelet? Puhu, mitä tahdot.

– Kun vaimolleni tulee synnytyksen aika, niin lähettäkää tuomaan Moskovasta lääkäri… Jotta hän olisi täällä tarvittaissa.

Vanha ruhtinas taukosi kirjoittamasta ja tuijotti ankarin katsein poikaan, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän sanoja.

– Tiedän tosin, ettei mikään auta, jollei luonto tee tehtäviään, – puhui ruhtinas Andrei, nähtävästi hämillään. – Myönnän, että miljoonasta tapauksesta vain yksi päättyy onnettomasti, mutta tämä on vaimoni ja minun mielikuvitusta. Hänelle on niin paljon lörpötelty, hän on nähnyt unta ja pelkää.

– Hm … hm – höpisi itsekseen vanha ruhtinas, jatkaen kirjoittamistaan. – Toimitan.

Hän vetäsi kirjeen loppuun nimensä, kääntyi äkkiä poikaansa ja remahti nauramaan.

– Asiat ovat hullusti, vai?

– Miten hullusti, isä?

– Vaimo! – sanoi vanha ruhtinas lyhyeen ja merkitsevästi.

– En käsitä, – sanoi ruhtinas Andrei.

– Et sille mitään voi, ystäväiseni, – sanoi vanhus; – kaikki ovat naiset samallaisia, et heistä pääse. Älä pelkää; en puhu kenellekään; mutta itse tiedät.

Hän tarttui poikansa käteen pienellä luisevalla kourallaan, puristi sitä ja katsahti häntä kasvoihin terävillä silmillään, jotka näyttivät aivan lävistävän ihmisen, ja sitten hän taas alkoi nauraa kylmää nauruaan.

Poika huoahti, tunnustaen tällä huokauksella, että isä oli hänet ymmärtänyt. Vanhus jatkoi työtään: käänteli kokoon kirjeitä ja varusti ne sinetillä, ja tottuneen kädellä hän, milloin sieppasi joko lakan tai paperin, milloin taas heitti kädestään.

– Minkä sille teet? Hän on sievonen! Kaikki toimitan. Ole rauhallinen, – puheli ukko katkonaisesti, sulkiessaan kirjeitä.

Andrei oli vaiti: häntä sekä miellytti että harmitti isän tarkka silmä. Ukko nousi ja antoi pojalle kirjeen.

– Kuulehan, – ukko sanoi, – vaimosi suhteen älä huolehdi: mikä on mahdollista, se tehdään. Kuulehan nyt: anna tämä kirje Mihail Ilarionovitshille. Kirjoitin hänelle, että käyttäisi sinua hyvissä toimissa eikä pitäisi sinua kauvan adjutanttinaan: kelvoton toimi! Sano hänelle, että hänet muistan ja että hänestä pidän. Ja kirjoita miten hän sinut ottaa vastaan. Jos on ystävällinen, niin palvele. Nikolai Andrejevritsh Bolkonskin poika ei armosta palvele ketään. No, tule sitten tänne.

Ukko puhui niin nopeasti, että nieli puolet tavuista, mutta poika oli tottunut häntä ymmärtämään. Hän vei poikansa pulpetin luo, nosti sen kannen, veti ulos laatikon ja otti siitä vihkosen, joka oli kirjoitettu suurella, korkealla, mutta silti tihkulla käsialalla.

– Varmaankin kuolen ennen sinua. Tiedä, tässä ovat muistelmani, ne ovat annettavat kuoltuani keisarille. Tässä taas on talletustodistus ja kirje: tämä on palkinnoksi sille, joka kirjoittaa Suvorovin sotain historian. On lähetettävä akademialle. Tässä on minun huomioitani, lue ne kuolemani jälkeen, hyödyksi ovat.

Andrei ei sanonut isälleen, että tämä varmaankin elää vielä kauvan. Hän käsitti, että siitä oli turha puhua.

– Kaikki toimitan, isä, – hän sanoi.

– No, nyt hyvästi! – Hän antoi pojan suudella kättään ja sulki sitten hänet syleilyynsä. – Pidä mielessäsi, ruhtinas Andrei, jos kaadut, koskee se minuun vanhukseen… Hän vaikeni odottamatta ja jatkoi äkkiä kirkuvalla äänellä: – mutta jos saan tietää, että olet käyttäytynyt Nikolai Bolkonskin pojalle sopimattomalla tavalla, niin häpeän! – hän sähisi.

– Tämän olisitte voinut jättää sanomattakin, isä, – sanoi poika hymyhuulin.

Vanhus vaikeni.

– Vielä tahdoin pyytää teitä, – jatkoi ruhtinas Andrei, – jos kaadun, ja jos minulle syntyy poika, niin älkää päästäkö luotanne, niinkuin eilen teille puhuin, vaan kasvakoon luonanne … sitä pyydän.

– Vaimolle siis ei anneta? – sanoi vanhus ja remahti nauruun.

He seisoivat vastatusten ja olivat vaiti. Vanhuksen tiukka katse oli suunnattu suoraan pojan silmiin. Yhtäkkiä vavahutti jokin ukon kasvojen alaosaa.

– Hyvästit ovat heitetyt … mene! – sanoi vanhus äkkiä. – Mene! – huusi hän kiivaasti ja korkealla äänellä, avatessaan työhuoneen ovea.

– Mitä on tapahtunut, mitä? – kysyivät ruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar nähtyään ruhtinas Andrein ja vanhuksen, joka ovea pidellen valkeassa yönutussa, tekotukatta ja lasit nenällä, huusi kiivaalla, korkealla äänellä.

Ruhtinas Andrei huoahti eikä vastannut mitään.

– No, – hän sanoi, käännyttyään vaimoonsa.

Ja tässä 'no':ssa oli sellainen kylmä ivan väre, aivan kuin hän olisi sanonut: "tehkää häntä nyt tepposianne".

– André, dejá!⁴⁸ – sanoi pikku ruhtinatar, kalveten ja katsellen kauhistuneena miestään.

Ruhtinas Andrei sulki hänet syliinsä. Vaimo kirkasi ja vaipui tunnottomana miehensä olkaa vastaan.

Mies käänsi hänet varovaisesti olkansa varasta, katsahti hänen kasvoihinsa ja laski hellävaroen nojatuoliin.

– Adieu, Marie, – sanoi hän hiljaa sisarelleen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja lähti nopein askelin huoneesta.

Pikku ruhtinatar lepäsi nojatuolissa, ja m – lle Bourienne hieroi hänen ohimoitaan. Ruhtinatar Maria kannatteli natoaan, mutta hänen itkettyneet, ihanat silmänsä tuijottivat yhä vielä oveen, josta veli oli mennyt. Hän teki ristinmerkkejä, siunaten veljeään. Työhuoneesta kuului yhtäkkiä aivan kuin laukauksia: vanha ruhtinas siellä vain niisteli nenäänsä. Tuskin oli ruhtinas Andrei hävinnyt huoneesta, kun työhuoneen ovi avattiin kiivaasti, ja näyttäytyi vanhan ruhtinaan ankara haamu valkeassa yönutussa.

– Joko lähti? No, hyvä! – vanhus sanoi, katsahti vihaisesti tajuttomaan pikku ruhtinattareen, ravisti nuhtelevasti päätään ja mäjäytti oven kiinni.

TOINEN OSA

I

Lokakuussa v. 1805 majaili venäläisiä joukkoja Itävallan arkkiherttuakunnan kylissä ja kaupungeissa, rasittaen seudun asukkaita. Venäjältä saapui yhä uusia rykmenttejä, jotka vähitellen keskittyivät Braunaun linnoituksen lähistölle, missä oli myös ylipäällikkö Kutusovin pääkortteeri.

Lokakuun 11 p: nä 1805 oli eräs äskettäin Braunauhun saapunut jalkaväkirykmentti asettunut puolen penikulman päähän kaupungista ja odotti ylipäällikköä, jonka piti saapua tarkastamaan rykmenttiä. Huolimatta vieraasta seudusta ja ympäristöstä (bedelmäpuutarhat, kivi-aitaukset, tiilikivikatot, kaukaa siintävät vuoret), vieraasta kansasta, joka uteliaana töllisteli sotilaita, näytti rykmentti aivan samallaiselta kuin ainakin venäläinen rykmentti, joka valmistautuu tarkastukseen jossain Venäjän sydämessä.

Edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli saapunut käsky, jossa ilmoitettiin, että ylipäällikkö tarkastaa rykmentin matkakunnossa. Vaikka käskykirjeen sanat tuntuivatkin epäselviltä rykmentin päällikön mielestä, ja vaikka aprikoittiinkin, miten olivat käsitettävät käskykirjeen sanat: marssipukimissako oli esiinnyttävä vai juhlapukimissa? – niin päätettiin kuitenkin pataljoonan päällikköjen neuvottelussa, että rykmentti esiintyy juhlapukimissa, sillä, arveltiin, parempi on katsoa kuin katua. Ja koko yönä eivät sotilaat ummistaneet silmiään, vaikka edellisenä päivänä olivatkin kulkeneet 30 virstaa, sillä paikkailtiin, puhdistettiin; adjutantit ja komppanian päälliköt lukivat ja järjestelivät miehiä; ja aamun valjetessa muodosti tuo samainen lauma, joka edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli järjestymättömänä, hajanaisena kulkea laahustanut, 2,000 miehen suuruisen komean joukko-osaston, jossa jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä, ja jossa jokaisen sotilaan jokainen nappi ja hihna oli paikallaan ja välkkyi puhtauttaan. Eikä ollut ainoastaan kuori korea. Jos haluaisi ylipäällikkö vilaista takinkin alle, niin huomaisipa, että jokaisella sotilaalla on yllä huikaisevan puhtonen paita, ja jokaisen repusta hän löytäisi määrätyn luvun esineitä, "napit ja naskalit", kuten sotilaat sanovat. Oli sentään eräs seikka, joka huoletti kaikkia: jalkineet. Suurimmalla osalla sotilaista olivat saappaat riekaleina. Mutta tähän oli rykmentin päällikkö viaton, sillä alituisista huomautuksista huolimatta, eivät itävaltalaiset viranomaiset olleet hänelle hankkineet jalkineita, vaikka rykmentti olikin jo marssinut tuhannen virstaa.

Rykmentin päällikkö oli vanhanpuoleinen, vilkasluontoinen kenraali, jolla oli harmahtavat kulmakarvat ja poskiparta, ja jonka vartalon läpimitta selästä rintaan oli suurempi kuin olasta toiseen. Hänellä oli uuden uutukainen, pelehtynyt virkapuku ja kullan karvaiset tuuheahetaleiset olkalaput, jotka näyttivät aivan kuin kohottavan hänen pyöreitä olkapäitään. Hän oli sen näköinen kuin olisi paraillaan toimittanut elämänsä juhlallisinta tehtävää. Hän asteli hieman etukenossa edestakasin rintaman edessä ja astellessaan hän joka askeleella vävähytti jalallaan. Selvästi huomasi, että hän ihaili rykmenttiään ja oli siihen tyytyväinen, ja että hän käytti kaikki sielunvoimansa sen hyväksi; mutta tästä kaikesta huolimatta näytti hänen vavahteleva käytinsä ilmaisevan, että hänen sielussaan muillakin kuin sotaisilla harrastuksilla oli paikkansa, ja erittäinkin oli kauniille sukupuolelle varattu lämmin tyyssija.

– No, batjushka Mihaila Mitritsh, – puheli rykmentin päällikkö eräälle everstille (eversti lähti hymyillen häntä kohden; huomasi, että he molemmat olivat onnelliset), – olipas viime yönä aika löyly. Mutta ei se nähtävästi haittaa tehnyt, rykmentti ei ole huonoimpia… Vai mitä?

Eversti ymmärsi iloisen ivanlaskun ja naurahti.

– Eipä karkoitettaisi meitä tarkastuskentältäkään.

– Mitä? – sanoi rykmentin päällikkö.

Samassa hetkessä näkyi kaupungista johtuvalla tiellä, minne lyhyiden välimatkain päähän toisistaan oli asetettu merkinantajia, kaksi ratsastajaa: adjutantti ja hänen jälissään kasakka.

Adjutantti oli lähetetty pääesikunnasta selittämään sitä kohtaa edellisen päivän päiväkäskyssä, joka oli ollut epäselvä, että ylipäällikkö nimittäin tahtoo tarkastaa rykmentin täydellisessä marssikunnossa – sinelleissä, viitoissa ja muutenkin valmistumattomana.

Kutusovin luo oli saapunut edellisenä päivänä Wienistä eräs hovisotaneuvoston jäsen, joka ehdotti ja vaati, että Kutusof mahdollisimman pian yhtyisi arkkiherttua Ferdinandin ja Mackin armeijaan. Mutta Kutusof ei pitänyt tätä yhtymistä edullisena ja sentähden hän monien muiden syiden lisäksi, joilla hän puolusti omaa mielipidettään, tahtoi itävaltalaiselle kenraalille osoittaa, miten kurjassa tilassa olivat Venäjältä tulevat joukot. Siksipä tahtoikin hän kaupungista lähteä rykmenttiä vastaan, sillä mitä huonommassa kunnossa hän sen tapaisi sitä mieluisempaa se olisi hänestä. Vaikkei adjutantti tuntenutkaan asiaa aivan perinjuurin, niin toisti hän kuitenkin tarkalleen rykmentin päällikölle ylipäällikön vaatimuksen, että tämä tahtoo tarkastaa rykmentin sinelleissä ja kaapuissa, ja ellei tätä vaatimusta noudateta, on ylipäällikkö oleva tyytymätön. Kuultuaan adjutantin sanat rykmentin päällikkö painoi alas päänsä, kohautti vaieten olkiaan ja lyödä riehautti kätensä levälle.

– Jopa tehtiin tepposet! – hän sanoi. – Sanoinhan teille, Mihaila Mitritsh, että marssittaessa tietenkin ollaan sinelleissä, – sanoi hän moittien everstille. – Ah, Jumalani! – hän lisäsi ja lähti päättäväisenä eteenpäin. – Herrat komppanian päälliköt! – huusi hän tavallisella komentoäänellään. – Vääpelit!.. Joko piankin suvaitsevat saapua? – kysyi hän adjutantilta kunnioittavan kohteliaasti. Tämä hänen kohteliaisuutensa kohdistui nähtävästi siihen henkilöön, jonka saapuminen oli kyseessä.

– Tunnin kuluttua, luulen.

– Ehdimmekö pukeutumaan toisiin tamineisiin?

– En tiedä, kenraali…

Rykmentin päällikkö kiirehti rivien luo ja antoi määräyksen, että oli pukeuduttava jälleen sinelleihin. Komppanian päälliköt juoksivat pitkin rivejä, vääpelit alkoivat hyöriä (sinellit eivät olleet aivan moitteettomia), ja yhtäkkiä alkoivat liikkua, hajaantua ja sorista nuo vielä äskettäin niin säännölliset ja hiljaiset nelikulmiot. Kaikkialla juoksi sotilaita, sinellikääröjä pujoteltiin olan takaa, rensseleitä kiskottiin päitse, sinellejä riisuttiin, ja korkealla heiluivat hihoja tavottelevat kädet.

Puolen tunnin kuluttua olivat taas kaikki entisessä järjestyksessä, nelikulmiot olivat ainoastaan muuttuneet mustista harmaiksi. Rykmentin päällikkö käyskenteli taas vavahtelevin askelin rintaman edessä ja tarkasteli rykmenttiään.

– Entä tämä vielä? Tämä vielä! – hän huusi, pysähtyen. – Kolmannen komppanian päällikkö!.. – Kolmannen komppanian päällikkö kenraalin luo! päällikkö kenraalin luo, kolmannen komppanian päällikön luo! – huusivat äänet pitkin rivejä, ja adjutantti kiirehti etsimään vitkastelevaa upseeria.

Kun innokkaat huudot vihdoin – joskin aivan hullunkurisesti väänneltyinä, sillä nyt huudettiin jo "kenraalia kolmanteen komppaniaan", – saapuivat määräpaikkaansa, ilmestyi kaivattu upseeri komppaniansa takaa ja vaikka hän jo olikin vanhanpuoleinen mies eikä ollut tottunut juoksemaan, niin lähti hän kuitenkin kankeasti juosta hölköttämään kenraalia kohti. Hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme, aivan kuin koulupojalla, joka kysyttäissä ei taida läksyään. Hänen punaselle nenälleen (arvattavasti kohtuuttomuudesta) ilmestyi täpliä, ja suu ei tahtonut pysyä asemillaan. Rykmentin päällikkö tarkasteli kapteenia kiireestä kantapäähän tämän saapuessaan hengästyneenä hänen luokseen. Tultuaan lähemmäksi kenraalia kapteeni yhä hiljensi askeliaan.

– Te puette kai piakkoin miehenne sarafraneihin!⁴⁹ Mitä tämä on? – huusi rykmentin päällikkö, alahuuli löröllä ja osoittaen erästä kolmannen komppanian sotamiestä, jolla oli tehtaan verasta tehty sinelli, jonka helposti eroitti muiden sotilaiden sinelleistä. – Missä itse olitte? Odotetaan ylipäällikköä, ja te poistutte paikoiltanne? Mitä? Minä teidät opetan pukemaan sotilaita kasakanviittaan!..

Kapteeni ei irroittanut silmiään kenraalista ja puristi yhä tiukemmalle sormensa ohimoilleen, aivan kuin olisi luullut tästä puristuksesta lähtevän ainoan pelastuksensa.

– No, miksi vaikenette? Ken on komppaniassanne koristeltu kuin unkarilainen? – kysyi ankaran pilkallisesti kenraali.

– Teidän ylhäisyytenne…

– No entä sitten "teidän ylhäisyytenne?" Teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne! Mutta mitä sitten seuraa teidän ylhäisyytenne – ei kenkään tiedä.

– Teidän ylhäisyytenne, hän on Dolohof, joka on alennettu … sanoi kapteeni hiljaa.

– Onko hän sitten sotamarskiksi alennettu vai sotilaaksi? Jos hän on alennettu sotilaaksi, niin on hänen pukeuduttava muiden tapaan, sotilaan asuun.

– Teidän ylhäisyytenne, itse olette myöntänyt marssittaessa.

– Myöntänyt? Myöntänyt? Aina te nuoret niin, – sanoi rykmentin päällikkö, jonkun verran tyyntyen. – Myöntänyt? Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös… Hän vaikeni hetkeksi. – Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös… Mitä? – sanoi hän, jälleen kiivastuen. – Suvaitkaa pukea miehenne säädyllisesti…

Ja vilkaisten vähäväliä adjutanttiin, rykmentin päällikkö lähti vavahtelevin askelin rykmenttiä kohti astumaan. Selvästi huomasi, että ärtyisyytensä häntä miellytti, ja että hän kulkeissaan rykmentin rintamaa pitkin etsi uusia syitä kiukulleen. Sätittyään erästä upseeria himmeästä kunniamerkistä, toista rivien säännöttömyydestä, hän saapui kolmannen komppanian kohdalle.

– Mi-mi-ten seisot? Missä jalkasi on? Jalkasi missä? – huusi ylipäällikkö kärsivän kärttyisästi jo kaukaa Dolohoville, jolla vielä oli yllä sinertävä sinelli.

Dolohof oikasi verkalleen kouristuneen jalkansa ja katsahti kirkkain avonaisin silmin suoraan ylipäällikön silmiin.

– Miksi sininen sinelli? Pois… Vääpeli! Toinen puku tuolle lur… – Hän ei kerinnyt lopettamaan.

– Kenraali, velvollisuuteni on täyttää käskyt, mutta en ole velvollinen kärsimään… – sanoi hätäisesti Dolohof.

– Rintamassa ei puhuta!.. Ei puhuta, ei puhuta!..

– En ole velvollinen kärsimään loukkauksia, – päätti kovalla ja kuuluvalla äänellä Dolohof.

Kenraalin ja sotamiehen katseet yhtyivät. Kenraali vaikeni, kiskoen vihaisena alas kiristävää vyötintään.

– Suvaitkaa muuttaa pukua, pyydän teitä, – hän sanoi poistuessaan.