Kitabı oku: «Sota ja rauha I», sayfa 21

XXI

Tuuli oli tyyntynyt, mustat pilvet rippuivat matalalla peittäen taistelukentän ja sulautuen taivaanrannassa ruudinsavuun. Tuli pimeä, ja siksipä näkyivätkin selvinä tulipalon leimut kahtaalta. Tykinjyske oli heikentynyt, mutta pyssynpauke kävi yhä kiivaammaksi ja alkoi kuulua yhä lähempää takaa ja oikealta. Niin pian kun Tushin tykkeineen oli päässyt suojaan vihollisen tulelta ja laskeutunut alas rotkoon, saapuivat hänen luokseen esikunta ja adjutantit, joiden joukossa olivat myöskin esikunta-upseeri ja Scherkof, joka kahdesti oli lähetetty viemään peräytymiskäskyä Tushinille, mutta joka kummallakaan kerralla ei ollut saapunut patterille. Kaikki he, toinen toistaan keskeyttäen, antoivat Tushinille käskyjä ja määräyksiä, miten ja minne hänen oli mentävä, nuhtelivat häntä ja tekivät huomautuksiaan. Tushin ei antanut miehilleen minkäänlaisia määräyksiä, ajaa nyykytti vain vaiti ollen hevoskaakillaan toisten jälissä. Hän ei uskaltanut avata suutaan, sillä jokainen sana olisi tuonut kyyneleet hänen silmiinsä, vaikkei hän itsekkään tietänyt miksi. Vaikka olikin käsketty jättää haavoittuneet, niin laahusti niitä sentään paljon joukkojen jälissä, ja kaikki pyysivät he päästä tykeille istumaan. Nuorekkaan reipas jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa sellaisella kiireellä juoksi Tushinin majasta, oli saanut luodin mahaansa ja lojui nyt Matvjevnan telalla. Kunnaan juurella astui Tushinin luo kalpea husaarijunkkari, kannatellen toista kättään toisella. Hänkin pyysi päästä istumaan tykille.

– Kapteeni, Jumalan nimessä, olen saanut ruhjevamman käteeni, – puhui hän arasti. – Jumalan nimessä, en voi astua. Jumalan nimessä!

Selvästi huomasi, että junkkari jo usein oli pyytänyt päästä jonnekin istumaan, mutta aina saanut kieltävän vastauksen. Hän pyysi epävarmalla, surkealla äänellä.

– Käskekää tekemään tilaa, Jumalan nimessä.

– Tehkää, tehkää, – sanoi Tushin. – Levitähän sinellisi, setä, – jatkoi hän, lemmikki-sotilaaseensa kääntyen. – Mutta missä on haavoittunut upseeri?

– Hänet nostimme maahan, kuoli – vastasi joku.

– Nostakaa istumaan. Istukaa, rakkaani, istukaa. Levitä sinellisi, Antonof.

Junkkari oli Rostof. Hän kannatteli vasenta kättään oikealla, hän oli kalpea, ja hänen alaleukansa tärisi kuin vilutautisen. Hänet asetettiin istumaan Matvjevnalle, kuolleen jalkaväen upseerin paikalle. Hänen alleen levitetyllä sinellillä oli verta, johon tahriutuivat hänen kätensä ja ratsuhousunsa.

– Miten ovat asiat, oletteko haavoittunut, kyyhkyläiseni? – kysyi Tushin.

– En, olen saanut ruhjevamman.

– Entä veri telan sivulaiteella? – kysyi Tushin.

– Se on vuotanut kuolleesta upseerista, – vastasi eräs tykkimies, pyyhkien verta sinellinsä hihalla ja aivan kuin häveten tykkinsä siivottomuutta.

Vaivoin hinattiin tykit ylämäkeä jalkaväen avulla, ja kun oli saavuttu Grunthersdorfin kylään, pysähdyttiin. Oli jo niin pimeä, ettei kymmenen askeleen päästä saattanut eroittaa sotilaitten pukuja, ja ammunta alkoi heiketä. Yhtäkkiä alkoi oikealta taas kuulua pyssynpauketta ja huutoja. Tulisäteet leimahtelivat pimeydessä. Tämä oli ranskalaisten viimeinen hyökkäys, jota torjumaan venäläiset riensivät kylän taloista. Taas syöksyivät kaikki kylästä, mutta tykkejä ei saatu liikkeelle, ja tykkimiehet, Tushin ja junkkari vilkuilivat toisiaan silmiin, odotellen kohtalonsa ratkaisua. Ampuminen alkoi taas heiketä, ja syrjätieltä tupsahti joukko sotilaita, keskustellen innokkaasti.

– Pääsitkö ehjänä, Petrof? – kysyi eräs.

– Kylläpä löylyn saivat, veliseni. Eivät enää pistä tänne nokkaansa, – puhui toinen.

– On kuin säkissä. Mutta miten he omiaan löylyttivät! On kuin säkissä; onpas pimeä, pojat. Eikö kellään ole juotavaa?

Ranskalaisten viimeinen hyökkäys oli torjuttu. Ja taas lähtivät Tushinin tykit eteenpäin. Pimeys oli täydellinen, kuului vain ympäriltä jalkaväen astunnan töminää.

Tuntui kuin olisi pimeydessä solunut eteenpäin musta virta, yhä vain samaan suuntaan. Kuului puheen sorinaa, huutoja, kavioiden kapsetta ja pyörien kolinaa. Yli muiden äänien kuuluivat tässä synkässä pimeydessä haavoittuneiden huudot ja valitukset. Heidän valituksensa ja voihkinansa tuntuivat täyttävän koko joukkoja ympäröivän pimeyden. Ei tuntunut olevankaan mitään eroitusta näiden valitushuutojen ja yön synkkyyden välillä. Hetken kuluttua syntyi liikehtivissä joukoissa levottomuutta. Joku oli ratsastanut valkealla hevosella seurueineen ohi ja sanonut jotain. "Mitä hän sanoi? Mihin nyt? Pysähdytäänkö? Kiittikö?" kuului utelevia kysymyksiä joka haaralta, sotilaat alkoivat ahtua yhä tiukemmalle, etumaiset olivat nähtävästi pysähtyneet, ja samassa levisi huhu, että olisi käsketty pysähtymään. Kukin pysähtyi paikalleen, keskelle porosta tietä.

Sytytettiin nuotioita, ja puhelu kävi äänekkäämmäksi. Kapteeni Tushin järjesteli komppaniaansa ja lähetti erään sotilaan etsimään sitomapaikkaa tai lääkäriä junkkarille ja istahti nuotion ääreen, jonka sotilaat olivat sytyttäneet tielle. Rostovkin laahusti nuotion ääreen. Tuskat, kylmä ja kosteus värisyttivät häntä kuin vilutautista. Häntä raukasi kauheasti, mutta nukkua hän ei voinut, sillä kättään jumotti julmasti. Milloin sulki hän silmänsä, milloin katseli nuotiota, joka hänestä näytti hehkuvan punaselta, milloin taas vieressään kyykyllään istuvaa, käyräselkäistä, hinterää Tushinia. Myötätuntoisina ja säälivinä tuijottivat Tushinin suuret, lempeät, viisaat silmät junkkariin. Rostof käsitti, että Tushin sydämensä pohjasta tahtoi häntä auttaa, muttei voinut.

Joka puolelta kuului leiriytyvän jalkaväen touhua, ohi kulkevain astuntaa ja kavioiden kapsetta. Äänten pauhu, askelten ja kavioiden läiskinä, palavain nuotioiden räiske – kaikki tämä suli yhtenäiseksi väräjäväksi humuksi.

Nyt ei enää, kuten äsken, solunut pimeydessä näkymätön virta, vaan nyt tuntui aivan kuin synkkä meri olisi myrskyn jälkeen asettumassa ja värähtelisi vielä hiljalleen. Tylsänä katseli ja kuunteli Rostof, mitä tapahtui hänen edessään ja ympärillään. Eräs jalkamies tuli nuotion ääreen, laskeutui kyykylleen, ojensi kätensä tulta kohti ja käänsi sivulle päänsä.

– Sallittehan, teidän jalosukuisuutenne? – hän sanoi, katsahtaen kysyvästi Tushiniin. – Olen eksynyt komppaniastani, teidän jalosukuisuutenne; en itsekkään tiedä, missä. Hitto vieköön!

Samassa saapui nuotion ääreen myös jalkaväen upseeri, jonka poski oli siteessä. Hän kääntyi Tushiniin ja pyysi hieman siirtämään tykkejä, jotta hän voisi kuljettaa ohi kuormansa. Upseerin jälissä juoksi nuotiolle kaksi sotilasta. He sättivät toisiaan julmasti ja käsikähmässä ollen he koettivat riistää toisiltaan jotain saappaan tapaista.

– Vai sinä sen löysit! Oletpas sukkela, – huusi toinen käheällä äänellä.

Sitten tuli laiha, kalpea sotilas, jonka kaulan ympäri oli kääritty verinen jalkariepu. Kiukkuisella äänellä vaati hän tykkimiehiltä vettä.

– Pitääkö tähän kuolla kuin koiran? – hän kysyi.

Tushin käski antaa hänelle vettä. Sitten juoksi nuotiolle iloinen sotilas, sanoi tulleensa lainaamaan tulta jalkaväelle.

– Tulta tuiveruista jalkaväelle! Terve mieheen, veli hopeat, kiitos ja kunnia tulesta, korkoineen maksamme, – hän puhui, lennättäen jonnekin pimeyteen tulista kekälettä.

Sitten kulki nuotion ohi neljä sotilasta, kantaen jotain sinellissä. Eräs heistä kompastui.

– Senkin vietävät, ovat asettaneet tielle halkoja, – hän murisi.

– Hän on kuollut, miksi häntä kannamme? – puhui toinen.

– Älkää suotta!

Ja he katosivat pimeyteen taakkoineen.

– Koskeeko? – kysyi Tushin kuiskaten Rostovilta.

– Koskee.

– Teidän jalosukuisuutenne, kenraalin luo. Hän on täällä aivan lähellä majassa, – sanoi ali-upseeri, astuen Tushinin luo.

– Heti paikalla, kyyhkyläiseni.

Tushin nousi seisomaan, kiinnitti sinellinsä, korjaili tamineitaan ja lähti nuotiolta.

Lähellä tykkimiesten nuotiota, vartavasten varatussa tuvassa istui puolisilla Bagration, keskustellen muutamain osastopäällikköjen kanssa. Siellä oli kyynysilmäinen vanhus, joka ahnaana nakerteli lampaan luuta, kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut kenraali, jonka posket punottivat viinasta ja vahvasta ateriasta, Scherkof sinettisormuksineen, tarkastellen levottomana kaikkia, ja ruhtinas Andrei, kalpeana, huulet yhteen puristuneina, ja silmät loistaen kuumetautisen tavoin. Tuvan nurkassa oli nojallaan ranskalaisilta anastettu lippu. Sotatuomari hypisteli kainona lipun kangasta ja kallisteli epäröivänä päätään, kenties sentähden, että häntä lipun näkeminen todellakin viehätti, mutta kenties senkintähden, että hänen nälkäisenä oli vaikea katsella katettua pöytää, johon hänelle ei oltu varattu paikkaa. Viereisessä tuvassa oli rakuunain vangiksi ottama ranskalainen eversti. Hänen ympärillään tungeskeli uteliaita venäläisiä upseereja. Ruhtinas Bagration kiitteli eri osastojen päälliköitä ja kyseli upseereilta taistelun yksityisseikkoja ja tappioiden suuruutta. Kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut rykmentinpäällikkö ilmoitti ruhtinaalle, että hän heti taistelun alkaessa poistui metsästä, kokosi halonhakkaajat, johti heidät suojaan, hyökkäsi sitten kahdella pataljoonalla pistintaisteluun ja karkoitti ranskalaiset.

– Kun huomasin, teidän ylhäisyytenne, että ensimäinen pataljoona oli epäjärjestyksessä, pysähdyin tielle ja ajattelin: "päästän nämä menemään ja otan vihollisen vastaan pikatulella"; ja niin teinkin.

Rykmentinpäällikkö oli todellakin näin aikonut tehdä, mutta tekemättä se oli jäänyt, ja tämä seikka häntä siihen määrään kaiveli, että hänestä lopulta tuntui kuin kaikki sentään aivan näin olisi käynytkin. Kenties kaikki todellakin oli näin käynyt? Kukapa siinä hälinässä huomasi, mitä tapahtui, mitä jäi tapahtumatta?

– Tämän ohessa täytyy minun huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, – jatkoi rykmentinpäällikkö, muistellessaan Kutusovin ja Dolohovrin keskustelua ja kohtaustaan Dolohovin kanssa sillan korvalla, – että sotamieheksi alennettu Dolohof minun nähteni otti vangiksi ranskalaisen everstin ja muutenkin kunnostautui erityisemmin.

– Minä myös näin, teidän ylhäisyytenne, Pavlogradin rykmentin hyökkäyksen, – puuttui puheeseen Scherkof, vilkuen rauhattomana ympärilleen. Husaareja hän ei edes ollut nähnyt sinä päivänä, olihan vain kuullut erään jalkaväen upseerin kertovan heidän hyökkäyksestään. – He ruhjoivat kaksi kareijaa.

Muutamat upseerit hymähtivät, kun Scherkof alkoi puhua, sillä he odottivat häneltä jotain sukkeluutta; mutta huomattuaan hänenkin puhuvan venäläisten aseiden kunniaksi he kävivät vakaviksi, vaikkakin useat heistä tiesivät, että Scherkovin puheet olivat pelkkää pötyä ja valetta. Ruhtinas Bagration kääntyi eversti vanhukseen.

– Kiitän kaikkia, hyvät herrat, kaikki osastot ovat toimineet sankarillisesti: jalkaväki, ratsuväki, tykistö. Miksi jätettiin keskustaan kaksi tykkiä? – kysyi hän, etsien jotakuta silmillään. (Hän ei hiiskunut sanaakaan vasemman sivustan tykeistä; hän tiesi jo, että siellä heti taistelun alussa jätettiin viholliselle kaikki tykit.) – Muistaakseni pyysin teitä, – sanoi hän päivystävälle esikunta-upseerille.

– Toinen oli rikkoutunut, – vastasi päivystävä esikunta-upseeri, – mutta en käsitä, miksi toinen jätettiin; olin itse koko ajan patterilla ja pidin silmällä, ja juuri vasta lähdin sieltä… Tosin oli siellä vari, todentotta, – lisäsi hän vaatimattomasti.

Joku huomautti, että kapteeni Tushin on aivan lähistöllä, ja että häntä jo on lähetetty kutsumaan.

– Tehän myös olitte siellä, – sanoi Bagration, kääntyen ruhtinas Andreihin.

– Todellakin, saavuimme miltei samaan aikaan, – sanoi päivystävä esikunta-upseeri, hymyillen makeasti Bolkonskille.

– Ikäväkseni en teitä huomannut, – sanoi kylmän katkonaisesti ruhtinas Andrei.

Kaikki vaikenivat. Kynnykselle ilmestyi Tushin. Ujona hiipi hän kenraalien takana ja, kuten tavallisesti päälliköiden läsnä ollessa, oli hän nytkin sangen hämillään. Kun hänen ahtaassa tuvassa piti kiertää kenraalien taitse pöydän toiselle puolelle ei hän huomannut nurkassa nojallaan olevaa lippua, vaan kompastui sen tankoon. Kuului naurunpyrskinää.

– Miksi jätettiin tykki? – kysyi Bagration, yrmistäen kulmiaan enemmän naurajille kuin kapteenille. Naurajain joukosta kuului Scherkovin ääni ylinnä.

Vasta nyt, katsellessaan silmästä silmään uhkaavaa päällikköään, Tushin tunsi syyllisyytensä ja häpeänsä koko alastomuuden. Hän oli menettänyt kaksi tykkiä, ja sentään oli hän hengissä. Hän oli ollut tähän saakka niin kuohuksissa, ettei ollut joutunut asiaa ajattelemaan. Upseerien nauru vei hänet lopullisesti pois suunnilta. Avuttomana seisoi hän Bagrationin edessä, hänen alaleukansa vavahteli, ja hän sopersi tuskin kuuluvasti:

– En tiedä … teidän ylhäisyytenne … miehiä ei ollut … teidän ylhäisyytenne.

– Olisittehan voinut ottaa suojaväestä!

Tushin ei maininnut, että suojaväkeä ei ollut olemassakaan kuin taistelun alkaessa, vaikka asian laita todellisuudessa näin olikin. Hän pelkäsi tämän ilmoittamalla saattavansa jonkun toisen päällikön pulaan ja siksipä hän vaikenikin ja katsoa tuijotti suoraan Bagrationiin, kuten tuijottaa opettajaansa hämmentynyt oppilas.

Vaiti-oloa kesti jotenkin kauvan. Ruhtinas Bagration ei nähtävästi tahtonut olla ankara eikä keksinyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, muut eivät uskaltaneet sotkeutua keskusteluun. Ruhtinas Andrei katseli kulmainsa alta Tushinia, ja hänen sormensa elivät hermostuneesti.

– Teidän ylhäisyytenne, – keskeytti ruhtinas Andrei äänettömyyden terävällä äänellään, – te suvaitsitte lähettää minut kapteeni Tushinin patterille. Olin siellä ja näin, että kaksi kolmannesta miehistä ja hevosista oli kaatunut, kaksi tykkiä oli murskattu, ja suojaväkeä ei lainkaan ollut.

Sekä Bagration että Tushin katselivat vakavina hillityn innostuneesti puhuvaan Bolkonskiin.

– Ja jos sallitte, teidän ylhäisyytenne, minun lausua mielipiteeni, – hän jatkoi, – niin sanon suoraan, että meidän tämän päivän menestyksistä on ennen kaikkea kiittäminen tämän patterin toimintaa ja kapteeni Tushinin ja hänen komppaniansa sankarillista miehuutta. – Tämän sanottuaan nousi ruhtinas Andrei seisaalleen ja poistui pöydän äärestä.

Ruhtinas Bagration katsahti Tushiniin ja, tahtomatta nähtävästi ilmaista epäilyksiään ruhtinas Andrein terävän arvostelun johdosta, mutta tahtomatta sentään täydellisesti siihen uskoakkaan, hän nyökäytti päätään ja ilmoitti Tushinille, että tämä voi mennä. Ruhtinas Andrei lähti Tushinin jälkiin.

– Tuhannet kiitokset; pelastit, kyyhkyläiseni, – sanoi Tushin hänelle.

Ruhtinas Andrei katsahti tutkivasti Tushiniin, ei sanonut sanaakaan ja poistui hänen luotaan. Hänen oli ikävä, ja elämä tuntui raskaalta. Kaikki oli käynyt niin kummallisesti, aivan toisin kuin hän oli toivonut.

"Keitä ovat he? Miksi he? Mitä he haluavat? Ja koska kaikki tämä loppuu?" ajatteli Rostof, katsellessaan edessään vaappuviin varjoihin. Kättä alkoi jumottaa yhä ankarammin. Uni raukasi yhä voimakkaampana, punaset kehät hyppivät silmissä, vaikutelmat kuulemistaan äänistä, näkemistään kasvoista sulautuivat epämääräiseksi tunnelmaksi yksinäisyyden tunteen ja kivun tuottamain tuskain kanssa. Hänestä tuntui kuin nuo sotilaat – terveet ja haavoittuneet – olisivat häntä likistäneet ja painaneet, kouristelleet hänen verisuoniaan ja kärventäneet hänen taittunutta kättään ja olkaansa. Vapautuakseen heistä, hän sulki silmänsä.

Hän uinahti hetkeksi, mutta tämän lyhyen unen aikana näki hän suunnattoman paljon asioita: hän näki äitinsä ja hänen suuren, valkean kätensä, näki Sonjan laihat hartiat, Natashan silmät ja naurun, viiksiniekan Denisovin, Teljaninin pussijuttuineen ja siitä johtuneen kohtauksensa Bogdanitshin kanssa. Ja tämä juttu ja tuo terävä-ääninen sotilas, nehän olivatkin aivan sama olento, joka niin hirveästi kouristeli ja likisteli häntä ja veti häntä kädestä yhä samaan suuntaan. Hän koetti siitä irtautua, mutta se ei hellittänyt hitustakaan, ei hetkeksikään se päästänyt hänen olkaansa. Sitä ei olisi jumottanut, se olisi ollut aivan terve, jollei tuo olento olisi sitä kiskonut; mutta hän ei saattanut mitenkään siitä irtautua.

Hän avasi silmänsä ja katsahti ylös. Yön musta vaippa oli jo kyynärän verran kohonnut hehkuvan hiiloksen yläpuolelle. Tässä valossa lenteli lumihiutaleita. Tushin ei ollut palannut, lääkäri ei ollut tullut. Hän oli yksin, ainoastaan eräs alaston sotilas istui nuotion toisella puolella ja lämmitteli tulen hohteessa näivettynyttä, keltaista ruumistaan.

"Kukaan minua ei tarvitse!" ajatteli Rostof. "Kukaan ei minua auta, ei sääli. Mutta olinpa minäkin kerran voimakas, iloinen ja rakastettu." Hän huoahti, ja samalla tunkeutui hänen rinnastaan valitus.

– Koskeeko kovin? kysyi sotilas, ravistellen paitaansa tuleh yllä, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: – Vähätkös on tänään kansaa kaatunut – kauheata! Rostof ei kuunnellut sotilaan puheita. Hän katseli tulen yllä tanssivia lumihiutaleita ja muisteli Venäjän talvea, lämmintä, kirkkaasti valaistua kotiaan, pehmeitä turkkeja, vinhasti kiitäviä kolmivaljakkoja, onnen ja terveyden päiviä perheen rakastamana ja hellimänä. "Ja miksi lähdin tänne!" hän ajatteli.

Seuraavana päivänä ranskalaiset eivät uudistaneet hyökkäystään, ja Bagrationin osaston tähteet yhtyivät Kutusovin armeijaan.

KOLMAS OSA

I

Ruhtinas Vasililla ei ollut tapana edeltäpäin mietiskellä suunnitelmiaan, eikä hän suinkaan aikonut tehdä ihmisille pahaa, saavuttaakseen itselleen hyötyä. Hän oli ainoastaan suuren maailman mies, jolle onni oli ollut myötäinen, ja tästä onnestaan oli hän tehnyt tottumuksen. Hänen suunnitelmansa ja aikeensa muodostuivat aina olosuhteiden ja tuttavuuksien mukaan, eikä hän itsekkään aina ollut niistä täysin selvillä, mutta siitä huolimatta ne muodostivat koko hänen elämänsä sisällyksen. Ja tällaisia suunnitelmia ja aikeita oli hänellä aina – ei joitakuita, vaan kymmenittäin samalla erää, joista toiset vasta häämöittivät epämääräisinä, toiset paraillaan toteutuivat, ja muutamat taas raukesivat tuloksitta. Hän ei ajatellut itsekseen esimerkiksi näin: "Tuo mies on nyt vallassa, minun on päästävä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa ja hänen avullaan hankittava itselleni tämä tai tuo etu". Eikä hän näinkään ajatellut: "Nyt on Pierre rikas, minun on houkuteltava hänet naimaan tyttäreni ja täten hankittava itselleni nuo tarvitsemani 40,000 ruplaa". Mutta kun hän tapasi mahtimiehen, heti kuiskasi vaisto hänelle: "tuosta miehestä saattaa olla hyötyä", ja ruhtinas Vasili tutustui häneen; heti ensi tilassa hän valmistuksitta, noin vain vaiston ohjaamana, alkoi mahtimiestä imarrella, tekeytyi tuttavalliseksi ja puhui asioista, joista oli puhuttava.

Moskovassa oli Pierre ruhtinas Vasilin vallassa, joka hommasi hänet hoviin kamarijunkkariksi, mikä toimi siihen aikaan oli valtioneuvoksen arvon veroinen, ja hoputti häntä mukanaan matkustamaan Pietariin ja ehdotti, että nuorimies asettuisi asumaan hänen taloonsa. Aivan kuin hajamielisenä, mutta silti asiastaan varmana ruhtinas Vasili teki kaikkensa saadakseen tyttärensä Pierren vaimoksi. Jos ruhtinas Vasili olisi toiminut edeltäpäin laadittujen suunnitelmain mukaan, niin ei hän mitenkään olisi saattanut olla niin luonnollinen ja tuttavallisen yksinkertainen seurustellessaan alempainsa ja ylempäinsä kanssa. Jokin veti häntä aina itseään mahtavampain ja rikkaampain ihmisten puoleen, ja luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen taidon huomaamaan, milloin voi ja pitää hyötyä ihmisistä.

Pierre, josta odottamatta oli tullut pohatta ja kreivi Besuhof, ja joka vielä äsken oli niin yksinäinen ja huoleton, tunsi nyt olevansa niin ihmisten ympäröimä ja työn rasittama, että hän ainoastaan vuoteessa saattoi olla yksinään. Hänen täytyi allekirjoittaa papereita, joiden sisällöstä hänellä ei ollut täyttä selvää, käydä virastoissa, kysellä ylihoitajalta yhtä ja toista, käydä Moskovan lähistöllä olevalla maatilallaan ja vastaanottaa paljon henkilöitä, jotka ennen eivät halunneet edes tietää hänen olemassaolostaan, vaan jotka nyt olisivat närkästyneet ja loukkaantuneet, jollei hän olisi tahtonut heitä tavata. Kaikki nämä erilaiset henkilöt: liikemiehet, sukulaiset, tuttavat, kaikki olivat he yhtä hyvänsuopia ja kohteliaita nuorelle perijälle; kaikki he nähtävästi olivat aivan vakuutettuja Pierren ylevistä ominaisuuksista. Alituiseen kuuli hän sanottavan: "teidän tavattomasta hyvänsuopeudestanne", tai "teidän jalolla sydämmellänne", tai "olette itse niin puhdas, kreivi…" tai "jos hän olisi niin viisas kuin te", y.m.s., niin että hän todellakin alkoi uskoa tavattomaan hyvyyteensä ja tavattomaan viisauteensa. Eikä se kummakaan ollut, sillä aina oli hän sydämensä syvyydessä tuntenut olevansa sangen hyvä ja viisas. Vieläpä nekin henkilöt, jotka ennen olivat olleet hänelle ilkeitä ja suoraan osoittaneet vihamielisyyttään, muuttuivat häntä kohtaan helliksi ja rakastaviksi. Niinpä vanhin ruhtinattaristakin, jolla oli pitkä selkä ja sileät hiukset kuin nukella, ja joka aina oli ollut niin vihamielinen häntä kohtaan, tuli hautajaisten jälkeen hänen huoneeseensa. Silmät maahan luotuina ja punastuen valitteli ruhtinatar, että he aina olivat ymmärtäneet toisiaan väärin ja ettei hän nyt tunne voivansa muuta vaatia kuin kenties sen, että hänen tämän kauhean iskun jälkeen sallitaan muutamaksi viikoksi jäädä taloon, jota niin rakastaa ja jossa niin suunnattomasti on uhrannut. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan tyrskähti itkuun. Heltyneenä tämän kuvamaisen ruhtinattaren äkillisestä muuttumisesta Pierre tarttui hänen käteensä ja pyyteli anteeksi, itsekkään tietämättä mitä. Tämän jälkeen ruhtinatar alkoi kutoa Pierrelle juovikasta vyötä ja muuttui häntä kohtaan sangen ystävälliseksi.

– Tee tämä hänen hyväkseen, rakkaani; kärsihän hän sentään niin paljon vainajan tähden, – puhui ruhtinas Vasili, ojentaessaan jotain paperia Pierren allekirjoitettavaksi. Paperi koski vanhinta ruhtinatarta.

Ruhtinas Vasili oli päättänyt, että tämä luu, kolmenkymmenentuhannen ruplan vekseli, oli heitettävä ruhtinatar rukalle, jottei tämän päähän pistäisi lörpötellä hänen osallisuudestaan mosaikki-salkun juttuun. Pierre hyväksyi vekselin, ja siitä lähtien kävi ruhtinatar entistään rakastettavammaksi. Nuoremmat sisaretkin muuttuivat ystävällisiksi, erittäinkin nuorin, sievähkö luomihuuli kiusasi Pierreä hymyllään ja epäröivillä katseillaan.

Pierrestä tuntui aivan luonnolliselta, että kaikki häntä rakastivat. Luonnottomalta tuntui ajatellakin, että joku saattaisi olla häntä rakastamatta, ja ettei hän saattaisi luottaa häntä ympäröiväin ihmisten vilpittömyyteen. Eikä hänellä muuten ollut aikaakaan kysellä itseltään, ketä piti vilpittömänä, ketä vilpillisenä. Aina oli hänellä kiire, hän oli alati suloisen, iloisen juopumuksen huumaamana. Hän tunsi olevansa jonkinlaisen tärkeän yleisen toiminnan keskuksena; hän tunsi, että häneltä alati jotain odotetaan; jollei hän sitä tee, niin suututtaa hän monet ja riistää heiltä sen, mitä he ovat odottaneet, mutta jos hän tekee sen ja sen, niin on kaikki hyvin, – ja hän teki, mitä häneltä vaadittiin, mutta "se jokin hyvä" jäi yhä tekemättä.

Ensi aikoina joutuivat hänen asiansa ja hän itsekin täydellisesti ruhtinas Vasilin käsiin. Heti kreivi Besuhovin kuoleman jälkeen tarttui ruhtinas Vasili ohjaksiin. Tosin oli hän aina sen näköinen kuin huolet häntä painaisivat, väsynyt, kiusautunut, mutta säälistä hän ei sentään muka voi jättää kohtalon oikuille ja konnien kynsiin tätä avutonta nuorukaista, ystävänsä poikaa, après tout, ja suunnattoman omaisuuden perijää. Niinä muutamina päivinä, mitkä hän kreivin kuoleman jälkeen vietti Moskovassa, kutsutti hän tuon tuostakin Pierren luokseen, kävi itse hänen luonaan ja määräili, mitä tämän oli tehtävä. Näitä määräyksiä ja neuvoja antaessaan puhui hän niin väsyneellä ja vakuuttavalla äänellä aivan kuin alati olisi muistuttanut: "Tiedäthän, miten rasittunut olen omista töistäni; mutta olisihan sydämetöntä jättää sinut tällä erällä; ja tietenkin käsität, että ainoastaan minun neuvojani noudattamalla toimit järkevästi."

– No, ystäväni, huomenna vihdoinkin lähdemme, – sanoi hän kerran Pierrelle, ummistaen silmänsä ja hypistellen Pierren kyynärvartta. Hän puhui sellaisella äänellä kuin olisi asia jo aikoja sitten ollut heidän kesken sovittu ja aivan kuin asiaa muuten ei olisi voinutkaan sopia. – Huomenna lähdemme, minun vaunuissani on tila sinullekin. Olen sangen iloinen. Täällä olemme jo järjestäneet kaikki tärkeät asiat. Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt matkustaa. Kas tämän olen saanut kanslerilta. Kirjoitin sinusta hänelle, ja nyt kuulut diplomaattikuntaan ja olet nimitetty kamarijunkkariksi. Nyt on valtiomiehen ura sinulle avoinna.

Vaikka ruhtinas Vasili oli koettanutkin puhua mahdollisimman raukeasti ja vakuuttavasti, niin sittenkin alkoi Pierre, joka jo kauvan oli ajatellut tätä asiaa, inttää vastaan. Mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet sellaisella syvällä, kähisevällä rintaäänellä, että oli aivan mahdotonta keskeyttää hänen puhettaan. Tällä äänellä puhui hän ainoastaan silloin kun hänen oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen jonkun vakuutetuksi sanojensa kantavuudesta.

– Mutta, rakkaani, olenhan tehnyt tämän itseni tähden, omantuntoni rauhoittamiseksi, eikä minua siis kannata kiittää. Ei kukaan koskaan ole valittanut, että häntä liian paljon on rakastettu; ja sitä paitsi, olethan vapaa, jätä toimi vaikka huomenna. Itse näet Pietarissa. Kauvan sitten olisi sinun jo pitänyt jättää nämä kauheat muistot. (Ruhtinas Vasili huoahti.) Niin, niin, rakkaani. Minun kamaripalvelijani matkustakoon sinun vaunuissasi. Mutta olinhan aivan unohtaa, – lisäsi vielä ruhtinas Vasili, – tiedäthän, rakkaani, että meillä vainajan kanssa oli asioita, niinpä olen saanut rjäsaanilaisesta, enkä niitä nyt maksa: ethän niitä tarvitse. Kyllähän sitten sovimme.

"Rjäsaanilaisella" tarkoitti ruhtinas Vasili muutamia tuhansia ruplia kokoomiaan veroja, jotka hän oli jättänyt tilittämättä.

Pietarissa kuten Moskovassakin joutui Pierre taas helläsydämisten, rakastavain ihmisten ilmapiiriin. Hän ei voinut kieltäytyä ruhtinas Vasilin toimittamasta virasta, tai oikeastaan arvonimestä (sillä hän ei mitään toimittanut). Tuttavuuksia, kutsuja ja yleisiä hommia oli hänellä niin viljalta, että hän tunsi täällä olevansa entistään töperömpi ja saamattomampi. Hän tunsi yhä odottavansa jonkinlaista onnentilaa, mutta yhä jäi se tulematta.

Hänen entisistä ystävistään oli enää vain muutamia Pietarissa. Kaartti oli lähtenyt sotaan, Dolohof oli alennettu sotilaaksi, Anatol palveli maaseudulla armeijassa, ruhtinas Andrei oli ulkomailla; ja siksipä Pierre ei enää voinutkaan viettää öitään kuten ennen, eikä silloin tällöin avata sydäntään kunnioittamalleen iäkkäämmälle ystävälleen. Hän kulutti aikansa päivällisissä, tanssiaisissa, ja etenkin ruhtinas Vasilin luona – lihavan kreivittären ja ihanan Helenan seurassa.

Anna Pavlovna Scherer, samoin kuin muutkin tuttavat, ilmaisi että yleinen mielipide Pierren suhteen oli täydellisesti muuttunut.

Ennen oli Pierre Anna Pavlovnan lähettyvillä aina tuntenut puhuvansa sopimattomasti, tahdittomasti; hän oli tuntenut, että hänen puheensa, kun hän niitä sommitteli mielessään, tuntuivat viisailta, mutta heti kun hän alkoi niitä ilmaista, tuntuivat ne tyhmiltä, kun sitävastoin Hippolytin tyhmimmätkin jutut aina tuntuivat viisailta ja rakastettavilta. Nyt taas pidettiin kaikkia hänen puheitaan verrattomina. Vaikkei Anna Pavlovna sitä aina sanonutkaan, niin huomasi Pierre selvästi, että hänen teki mieli sanoa, ja että hän ainoastaan Pierren kainoutta kunnioittaakseen pidättyi sitä tekemästä.

Syystalvella 1805 sai Pierre Anna Pavlovnalta tavallisen ruusunpunasen kutsukirjeen, johon paitsi kutsua oli lisätty seuraavat sanat: "Vous trouverez, chez moi la belle Hélène, qu'on ne se lasse jamais de voir".⁸²

Lukiessaan tätä kohtaa Pierre ensi kerran tunsi, että hänen ja Helenan välille oli muodostumassa jonkinlainen suhde, jonka sivullisetkin ovat huomanneet; ja samalla kertaa tämä ajatus häntä sekä peloitti että miellytti. Peloitti sentähden, että hän tunsi aivan kuin hänen harteilleen sälytettäisiin taakka, jota hän ei kykene kantamaan, miellytti taas sentähden, että olihan tämä olettaminen tavallaan hauskakin.

Anna Pavlovnan illanvietto oli samallainen kuin ensimmäinenkin – uutuutena ei hän sentään nyt tarjonnut vierailleen Mortemartea kuten kesäisessä illanvietossa. Herkkupalana oli nyt Berlinistä saapunut valtiomies, joka kertoili tuoreita uutisia keisari Aleksanterin oleskelusta Potsdamissa, missä kaksi keisari ystävystä oli vannonut ikuisen valan puollustaakseen oikeuden asiaa ihmiskunnan vihollista vastaan. Kun Pierre astui Anna Pavlovnan vierashuoneeseen, ilmestyi jälkimäisen kasvoille surunsekainen ilme, joka nähtävästi aiheutui Pierreä hiljan kohdanneista tappioista, kreivi Besuhovin kuolemasta. (Kaikki pitivät välttämättömänä velvollisuutenaan vakuutella Pierrelle, että isän kuolema muka on hänelle kova isku, isän, jonka hän tuskin tunsi.) Tämä Anna Pavlovnan suru oli aivan samallaista kuin se keisarillinen suru, joka ilmeni hänen kasvoilleen, kun mainittiin hänen korkean suojelijattarensa, Maria Fjeodorovnan nimi. Tämä kutkutti kuitenkin Pierren itserakkautta. Tavallisella taidollaan osasi Anna Pavlovna muodostella piirejä vierashuoneessaan. Suuri piiri, jossa istuivat ruhtinas Vasili ja kenraalit, herkutteli valtiomiehellä. Toinen piiri istui teepöydän ääreen. Pierre aikoi yhtyä suureen piiriin, mutta Anna Pavlovna, joka oli kiihtyneessä mielentilassa kuten sotapäällikkö taistelutanterella, missä mieleen johtuu tuhansia uusia mietteitä, joita tuskin kerkiää toteuttamaan, nykäsi häntä hihasta.

– Odottakaahan, teitä varten on minulla täksi illaksi jotain erikoista. (Hän katsahti Helenaan ja hymyili hänelle.) Armas Helenani, olkaa armelias täti raukalleni, joka teitä jumaloi. Istahtakaa hänen seurassaan hetkinen. Ja jottei teille kävisi aivan ikäväksi, niin tarjoan teille seuraksi rakastettavan kreivin, joka varmaankaan ei kieltäydy teitä seuraamasta.

Kaunotar lähti tädin luo, mutta Anna Pavlovna pidätti vielä hetkeksi Pierren vierellään, ja selvästi huomasi hänen ilmeestään, että hän vielä tahtoi ryhtyä viimeiseen, välttämättömään valmistukseen.

– Hän on hurmaava, eikö totta? – hän sanoi Pierrelle, osoittaen poistuvaa majesteetillista kaunotarta. – Ja entäs ryhti. Näin nuori neitonen, ja sellainen käytöstavan hienous, sellainen mestarillinen käyttäytymistaito! Tämä on alkusin sydämestä! Onnellinen, ken hänet saa omakseen! Suuren maailman tapoihin tottumattominkin mies on hänen puolisonaan valloittava itselleen loistavan aseman. Eikö totta? Tahdoin vain tietää teidän mielipiteenne, – ja Anna Pavlovna päästi Pierren menemään.