Kitabı oku: «Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta», sayfa 10

Judah huomasi upseerin näön jo kaukaa herättävän katsojissa harmia ja kiukkua. He kumartuivat kauas yli suoja-aidan ja puivat nyrkkiä hänelle. He ahdistivat häntä hurjasti huutaen ja syleksien, kun hän ratsasti siltojen alitse. Naiset heittivät häntä sandaleillaan ja usein niin hyvin tähdäten, että ne sattuivat kohti. Hänen jouduttuaan lähemmäksi voitiin erottaa huutoja: "Ryöväri, tyranni, roomalainen koira! Ismael pois! Anna meille takaisin Hannas!"

Upseerin tultua Hurin kartanon kohdalle Judah voi nähdä, ettei hän ollut yhtä ylpeän huoleton kuin sotamiehet, mikä olikin ihan luonnollista. Hänen muotonsa oli uhkaavainen ja synkkä, eivätkä mitään hyvää ennustaneet nuo silmät, kun hän silloin tällöin katsahteli vainoojiinsa. Arimmat heistä vetäytyivätkin peloissaan pois.

Nuorukainen oli kuullut ensimmäisen Caesarin ajoista asti olleen tapana, että etevimmät sotapäälliköt, osoittaakseen arvoansa, julkisesti esiintyessään kantoivat laakeriseppelettä päässään. Siitä merkistä hän huomasi, että upseeri oli Valerius Gratus, Judean äsken nimitetty prokuraattori.

Totta puhuaksemme herätti nuoressa juutalaisessa sääliä tämä roomalainen, joka oli joutunut tietämättänsä alkaneen mielten kuohun esineeksi. Hänen saavuttuaan talon kulmaan nuorukainen kumartui vielä enemmän suoja-aidan ylitse nähdäkseen sotajoukon marssia ja nojasi kädellään tiiliin, joka oli itsestään päässyt irti ja pitkät ajat pysynyt huomaamatta. Käden paino riitti kokonaan irroittamaan sen, ja se alkoi vieriä alas päin. Nuorukainen vavahti kauhusta. Hän kumartui ottamaan putoavaa tiiliä kiinni. Se liike tuli aivan samankaltaiseksi, kuin hän olisi tahallaan heittänyt sen. Yritys oli turha; tiili vain sitä kiireemmin vieri alas. Hän huutaen varoitti ohi marssijoita. Sotamiehet katsahtivat ylös, samoin myöskin mahtava mies, ja juuri silloin sattui tiili häneen niin voimakkaasti, että hän ikään kuin kuolleena putosi satulasta maahan.

Koko sotajoukko pysähtyi. Henkivartijat laskeutuivat ratsujensa selästä maahan ja kiiruhtivat peittämään kilvillään päällikköänsä. Katoille ja silloille kokoontunut ihmisjoukko, nähtyään tapauksen, luuli, että tiili oli tahallaan heitetty, ja riemuiten tervehti nuorukaista, joka seisoi kaikkien näkyvissä suoja-aidan vieressä, tyrmistyneenä tapaturmasta ja peloissaan odotellen sen seurauksia.

Pahan onnen henki kiiruhti uskomattoman nopeasti katolta katolle pitkin huoneriviä, vallaten kansan. He tarttuivat käsin suoja-aitoihin, repivät irti tiilit ja auringon kuivaaman saven, josta katot suurimmaksi osaksi olivat, ja alkoivat hurjasti heitellä niillä ja muulla, mitä käteensä saivat, alhaalla seisovaa sotaväkeä. Siitä kehittyi taistelu. Sotaan tottumus tietysti pääsi voitolle. Taistelua, teurastusta, toisten taitoa, toisten toivottomuutta meidän ei tarvitse tarkemmin kuvata. Palatkaamme siihen paikkaan, jossa kaiken tämän häiriön onneton alkuunpanija seisoi.

Hän nousi suoja-aidalta, kasvot kalpeina.

"Voi Tirza, Tirza, mitenkähän meille nyt käy?"

Tyttö ei ollut huomannut tiilin putoamista eikä sen seurauksia, vaan kuunnellut ja katsellut hurjaa melskettä, joka oli alkanut lähimmillä katoilla. Että jotakin hirveätä tapahtui, hän kyllä käsitti, mutta ei tiennyt, mitä eikä mistä syystä, ei myöskään aavistanut, että hän itse tai joku hänen omaisistansa oli vaarassa.

"Mitä on tapahtunut? Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi äkisti kauhistuen.

"Minä surmasin roomalaisen maaherran. Tiili sattui häneen."

Tirzan kasvot muuttuivat yht'äkkiä tuhan karvaisiksi, kuin olisi näkymätön käsi riistänyt niistä kaikki ruusut. Hän tarttui sylin veljeensä ja katsoi, sanaakaan virkkamatta, vakavasti häntä silmiin. Veljen pelko oli siirtynyt sisareen, ja sen näkeminen teki Judahin jälleen rohkeaksi.

"En tehnyt sitä tahallani, Tirza! Tiili putosi vahingossa!" sanoi hän levollisemmin.

"Mitähän he aikovat tehdä meille?" kysyi Tirza hädissään.

Judah katsahti kadulla ja katoilla yhä kiihtyvää meteliä ja tahtomattaan hänen mieleensä johtui Gratuksen uhkaava muoto. Jos hän ei ollut kuollut, tokkopa hänen kostonhimollaan enää oli mitään rajaa? Ja jos hän oli kuollut, mitenkähän sotamiehet vimmastuvat kansan hyökkäyksestä? Päästäkseen vastaamasta hän kumartui vielä kerran suoja-aidan yli juuri paraiksi näkemään, miten henkivartijat auttoivat roomalais-päällikköä ratsunsa selkään.

"Hän elää, Tirza, hän elää! Ylistetty olkoon isäimme Jumala!"

Näin huudahtaen hän palasi, kasvot levollisempina, suoja-aidan luota ja vastasi sisarensa kysymykseen:

"Älä pelkää, Tirza. Minä selitän, miten se tapahtui. He tietysti muistavat, mitä hyvää isäni on tehnyt valtiolle, eivätkä suinkaan tee meille mitään vahinkoa."

Hän saattoi sisarensa tornihuoneesen, vaan tunsi silloin allansa katon horjuvan. Kuului selvästi, mitenkä hirsiä murrettiin pois liitoksistansa, ja samalla kuului pihasta hämmästyksen ja tuskan huutoja. Judah pysähtyi kuuntelemaan. Huutoja kuului uudestaan ja sitte monen miehen astuntaa, vihaista ärjyntää ja rukoilevia ääntä sekä kohta sen jälkeen kauheasti pelästyneiden naisten huutoja. Sotamiehet olivat rikkoneet pohjoisen portin ja anastaneet talon. Judah kauhistui ajatuksesta, että häntä takaa ajettiin kuin otusta. Ensi hetkenä hän ajatteli pakoa; mutta mihin? Ainoastaan siivet olisivat voineet pelastaa hänet. Tirza, silmät hurjina kauhusta, takertui veljensä käsivarteen.

"Judah, mitä tämä on?"

Judah kuuli, miten palvelijat alhaalla surmattiin. Entä hänen äitinsä. Eikö nyt juuri hänen äänensä kuulunut muiden seasta? Kooten kaiken tahdonvoimansa, mikä enää oli jälellä, hän sanoi:

"Odota täällä, Tirza! Minä menen alas katsomaan, mitä siellä tehdään.Kyllä minä kohta palaan."

Hänen äänensä ei ollut niin vakava, kuin hän olisi tahtonut. Tirza hiipi lähemmäksi veljeään.

Yhä kimakammin ja selvemmin kuului äidin huuto. Se ei enää ollut mielikuvitusta.

"Tule sinäkin, menkäämme alas."

Parveke katolta laskeutuvain rappujen alla oli täynnä sotamiehiä. Toisia juoksenteli, miekat paljaina, huoneissa. Eräässä nurkassa oli naisjoukko polvillaan armoa rukoilemassa. Toisella puolen taisteli, vaatteet repaleina ja hajalla hiuksin, talon emäntä erään sotamiehen kanssa, koettaen kaikin tavoin päästä hänestä irti, niin että mies tarvitsi koko voimansa pitäessään häntä kiinni. Emännän huudot olivat kimakimmat kaikista; muun metelin seasta olivat ne kuuluneet ylös katolle asti. Yhdellä hyppäyksellä Judah pääsi ikään kuin siivillä hänen sivullensa. "Äiti, äiti!" hän huusi. Äiti ojensi kätensä häneen päin, mutta juuri kun Judah oli saamaisillaan niistä kiinni tarttui joku hänen olkapäähänsä ja työnsi hänet sivulle. Samalla hän kuuli jonkun sanovan kovalla äänellä:

"Hän se on!"

Judah katsahti ylös ja näki … Messalan!

"Mitä, tuoko on murhamies, tuo?" sanoi pitkä mies, jolla oli yllä komeat varukset; "vielähän tuo on lapsi."

"Totta jumaliste", vastasi Messala tavallisella nenä-äänellään, "miten viisaasti puhuttu! Mitähän Seneca sanoisi siitä lauseesta, että ihmisen täytyy olla vanha, ennen kuin voi vihata ja surmata? Tuossa hän on, ja tuossa hänen äitinsä ja sisarensa. Siinä onkin koko perhe."

Rakkaudesta omaisiinsa Judah unhotti riitansa roomalaisnuorukaisen kanssa.

"Auta heitä, Messala, entisen ystävyytemme tähden, auta heitä! Minä,Judah, pyydän sitä sinulta."

Messala ei ollut kuulevinaan.

"Minusta ei teillä ole enää mitään hyötyä", hän sanoi upseerille."Ulkona kadulla on enempi tekemistä. Pois rakkaus, eläköön sota!"

Niin sanoen hän poistui. Judah ymmärsi hänen tarkoituksensa ja huusi katkeralla mielellä taivasta kohti:

"Kun sinun kostosi aika tulee, oi Herra, valitse minut sen toimeenpanijaksi!"

Suurella vaivalla hän sai tunkeutuneeksi upseerin luo.

"Herra, tuo vaimo on minun äitini! Säästä häntä, säästä tuota minun sisartani! Jumala on vanhurskas, hän palkitsee laupeutta laupeudella!"

Mies näytti liikutetulta.

"Naiset torniin!" hän huusi, "mutta älkää tehkö heille mitään pahaa! Te vastaatte heistä." Kääntyen niiden puoleen, jotka pitivät Judahia, hän sanoi: "Hankkikaa nuoraa ja sitokaa hänen kätensä! Rangaistus odottaa häntä."

Äiti vietiin pois. Hento Tirza, kotipuvussaan, kauhusta sanattomana, seurasi vastustamatta vartioitaan. Judah katsahti heihin jäähyväsiksi ja peitti sitte kasvonsa käsillään, ikään kuin tahtoen haihtumattomasti painaa mieleensä surullisen näön. Ehkäpä hän itkikin, mutta sitä ei kukaan nähnyt.

Ihmeellinen, käänteentekevä muutos tapahtui hänessä. Ajatteleva lukija on nähnyt kylliksi, käsittääkseen, että Judah oli luonteeltaan lempeä aina naisellisuuteen asti, kuten useinkin ovat ne, jotka rakastavat ja ovat itse rakastetut. Ne elinolot, joissa hän tähän asti oli kasvanut, eivät olleet vielä herättäneet eloon hänen luonteensa karkeampia puolia, jos niitä ollenkaan olikaan. Hän oli välistä tuntenut kunnianhimon oireita, mutta ne olivat olleet kuin lapsen muodottomia unia, kun se meren rannalla katselee muhkeita ohi purjehtivia laivoja. Mutta jos voisimme ajatella epäjumalaa, joka kykenisi käsittämään hänelle osoitettua kunnioitusta, ja se sitte yht'äkkiä kukistettaisiin alttariltansa, niin että se makaisi ruhjottuna entisen ihailija-maailmansa keskellä, niin saisimme jotakuinkin oikean käsityksen siitä, millaisiksi Ben-Hurin tunteet muodostuivat. Eikä kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä hänen muutoksestaan, ell'ei siksi lueta sitä, että häneltä, kun hän nosti päänsä ja ojensi kätensä sidottaviksi, Kupidon kaari oli kadonnut suun seudusta. Sinä silmänräpäyksenä hänen lapsuutensa haihtui ja hän muuttui mieheksi.

Torven törähdys kajahti pihasta. Sen vaiettua sotamiehet poistuivat parvekkeelta. Moni heistä, uskaltamatta astua riviin ryöstösaalis käsissään, heitti suuremmat esineet lattialle, niin että se joutui kaikenlaisten tavarain peittoon. Kun Judah saapui alas, seisoivat sotamiehet jo rivissä, ja upseeri odotteli vain viimeisen käskynsä toimeenpanoa.

Hänen äitinsä ja sisarensa sekä koko talon väki vietiin ulos pohjoisesta portista, jonka pirstaleet sulkivat tietä. Palvelijain huokailu ja itku särkivät sydäntä; heistä moni olikin tässä talossa syntynyt. Kun viimein hevosetkin ja kaikki karja ajettiin jälestä ulos, alkoi Judah käsittää prokuraattorin koston laajuutta. Itse kartanokin oli aiottu uhrattavaksi. Mikäli oli mahdollista panna käsky toimeen, ei yhtään elävää olentoa pitänyt siihen jätettämän. Jos Judeassa vielä oli ketään niin uhkarohkeata, että hän aikoi surmata roomalaista maaherraa, niin piti Hurin ruhtinaallisen perheen kohtalon oleman hänelle varoituksena ja suljetun talon ainiaan muistuttaman sitä.

Upseeri odotti ulkona sill'aikaa, kun sotamiesosasto kiireimmiten korjasi särettyä porttia.

Taistelu oli kadulta melkein kokonaan lakannut. Sieltä täältä katoilta nousevat tomupilvet osoittivat, että sitä siellä ylhäällä vielä kesti. Sotaväki suurimmaksi osaksi seisoi lepoasennossa; sen loisto ja rivit eivät olleet vähääkään vähenneet. Judah, kokonaan unhottaen oman kohtalonsa, ajatteli ainoastaan vankeja, joiden joukosta hän turhaan silmillänsä etsi äitiään ja Tirzaa.

Äkisti nousi maasta makaamasta nainen ja juoksi nopeasti takaisin portille. Muutamat vartiat tavoittivat häntä kiinni ja alkoivat kovasti huutaa, kun se ei onnistunut. Vaimo riensi Judahin luo ja polvilleen laskeutuen syleili hänen jalkojansa. Hänen karkea, nyt tomuttunut, musta tukkansa valui hunnuksi hänen silmilleen.

"Amrah, hyvä Amrah!" sanoi Judah hänelle, "Jumala sinua auttakoon; minä en mitään voi."

Amrah ei voinut itkulta vastata.

Judah kumartui ja kuiskasi:

"Jää eloon, Amrah, äitini ja Tirzan tähden. He kyllä palaavat, ja silloin…"

Sotamies tempasi Amrahin irti pojasta. Vaimo hypähti ylös ja syöksyi portista tyhjään pihaan.

"Menköön!" huusi upseeri, "me sulemme portit, ja sitte hänen täytyy kuolla nälkään."

Miehet ryhtyivät jälleen työhönsä ja siirtyivät, sen tehtyään, talon vasemmalle sivulle. Sekin portti sulettiin, ja silloin ei mistään enää voinut päästä Hurin palatsiin.

Sotaväki marssi viimein takaisin linnaan. Prokuraattori jäi sinne hoitelemaan haavojansa ja määräämään vankiensa kohtaloa. Kymmenen päivän kuluttua hän jo saattoi näyttäytyä torilla.

VII LUKU
Vanki

Osasto legionasotamiehiä tuli seuraavana päivänä aution palatsin luo, sulki portit ainiaaksi, ja painoi ulkopuolelle vahasinetit, joissa oli latinaksi kirjoitus:

"Tämä on KEISARIN omaisuutta."

Roomalaisten ylpeän käsityksen mukaan se voimakas ilmoitus kylliksi riitti tarkoitukseensa, ja niin todella olikin.

Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan lähestyi dekurioni kymmenen ratsumiehensä kanssa Jerusalemista päin Natsaretia. Natsaret oli silloin vähäpätöinen vuorenrinteessä kyyröttävä kylä; sen ainoa katu oli tuskin muuta kuin karjain tallaama polku. Etelän puolella oli Esdrelon tasanko, ja lännen puoliselta kukkulalta näkyi Välimeren ranta, Ylä-Jordanin seudut ja Hermon-vuori. Kylän alapuolella oleva laakso ja muu ympäristö oli täynnä puutarhoja, viinimäkiä ja laidunmaita. Palmumetsiköt tekivät seudun itämaisen näköiseksi. Huoneet olivat säännöttömästi mikä missäkin, kaikki huonoja, nelikulmaisia, yksikerroksisia rakennuksia, katot tasaiset ja peitetyt heleän vihreillä viiniköynnöksillä. Kuivuus, joka oli polttanut Judean kukkulat ruskeaksi, elottomaksi aavikoksi, loppui Galilean rajalla.

Sotamiesten lähestyessä kylää kajahti torven ääni, vaikuttaen kuin tenhovoima asujamiin. Porteista ja ovista riensi ihmisjoukkoja kilvan saamaan tietoja outojen vierasten tulon tarkoituksesta.

Meidän tulee muistaa, että Natsaret oli syrjässä suurelta maantieltä ja kuului Gamalalaisen Judaan vaikutuspiiriin; siitä on helppo ymmärtää, millä tunteilla legionasotamiehet otettiin vastaan. Mutta kun he kaupunkiin saavuttuaan alkoivat marssia katua pitkin, silloin huomattiin mikä heillä oli tehtävänä, ja viha ja pelko haihtuivat uteliaisuuden tieltä. Niinpä ihmisjoukko, käsittäen sotamiesten aikovan pysähtyä kaivolle kaupungin koilliseen kulmaan, siirtyi porteilta ja ovilta sotamiesjonon jatkoksi.

Vanki, jota ratsumiehet vartioivat, oli tärkein uteliaisuuden esine. Hän astui jalkaisin, paljain päin, puoli alastonna, kädet taakse köytettyinä. Kalvosimiin sidotun nuoran toinen pää oli kiinnitetty hevosen kaulaan. Tomu, jota nousi hevosten jaloista, verhosi häntä keltaisen pilven tavoin. Hän hoiperteli väsyksissä eteen päin haavoittunein jaloin.

Kaivolle saavuttua dekurioni komensi pysähtymään ja laskeutui maahan, kuten enimmät hänen miehistäänkin. Vanki vaipui typertyneenä tomuun tielle, pyytämättä mitään. Ilmeisesti hän oli perin uuvuksissa. Kyläläiset, tultuaan lähemmäksi, huomasivat hänet nuoreksi pojaksi, ja he olisivat mielellään auttaneet häntä, jos olisivat uskaltaneet. Heidän siinä seisoessaan neuvottomina ja vesiastian kiertäessä sotamiesten kesken kädestä käteen, näkyi mies tulevan Seforin tietä. Eräs nainen huomasi hänet ja huudahti: "Kas, tuolla tulee kirvesmies. Nyt saamme kuulla jotakin uutta!"

Mainitulla miehellä oli sangen kunnianarvoinen muoto. Ohuet, valkoiset hiussuortuvat pilkistivät hänen kokoturbaninsa alta, ja vielä valkoisempi tuuhea parta riippui karkean, harmaan nutun ryntäillä. Hän astui hiljaa, sillä hän oli vanha, ja kantoi muutamia työkaluja: kirvestä, sahaa ja puukkoa, jotka kaikki olivat karkeaa ja raskasta tekoa. Hän oli nähtävästi matkustanut hyvin pitkältä lepäämättä.

Hän pysähtyi kaivolle, tarkastellen väkijoukkoa.

"Rabbi, hyvä rabbi Josef!" virkkoi muuan vaimo, juosten hänen luokseen. "Täällä on vanki! Tule ja kysy sotamiehiltä, kuka hän on, mitä hän on tehnyt ja mitä he aikovat tehdä hänelle."

Rabbin kasvot pysyivät värähtämättä. Hän kuitenkin katseli vankia ja meni heti upseerin luo.

"Herran rauha olkoon sinun kanssasi!" hän sanoi hyvin arvokkaasti.

"Ja sinun kanssasi olkoot jumalat!" vastasi dekurioni.

"Oletko sinä Jerusalemista?"

"Olen."

"Teidän vankinne on nuori."

"On ijältään."

"Uskallanko kysyä, mitä hän on tehnyt."

"Hän on murhamies."

Ihmiset kummastellen toistelivat tuota sanaa, mutta rabbi Josef kyseli edelleen.

"Onko hän Israelin poika?"

"Hän on juutalainen", vastasi roomalainen tylysti.

Ihmisten horjuva sääliväisyys palasi kahta voimakkaampana.

"Minulla ei ole selkoa teidän sukukunnistanne", jatkoi puhuja, "mutta hänen perheensä nimen minä tiedän. Olette varmaankin kuulleet puhuttavan Jerusalemin ruhtinaasta, jonka nimi oli Ben-Hur. Hän eli Herodeen aikana."

"Tunsin hänet näöltä", vastasi Josef.

"No, tuo on hänen poikansa."

Kummastuksen ja säälin ilmaukset tulivat yleisiksi, ja dekurioni kiiruhti niitä hillitsemään.

"Jerusalemin kadulla hän toissa päivänä oli vähällä surmata jalon Gratuksen heittämällä erään palatsin katolta – hänen isänsä, ell'en erehdy – tiilillä prokuraattoria päähän."

Keskustelu pysähtyi hetkiseksi, ja natsarealainen katseli nuortaBen-Huria, kuin hän olisi ollut petoeläin.

"Tappoiko hän hänet?" kysyi rabbi.

"Ei."

"Onko hän tuomittu?"

"On kalereille koko ijäkseen."

"Herra häntä auttakoon!" huudahti Josef, kadottaen jo viimeinkin tyyneytensä.

Nuorukainen, joka oli tullut yhdessä Josefin kanssa, mutta tähän asti seisonut piilossa hänen takanansa, astui nyt esiin, laski kirveen pois kädestään, astui kaivolle suuren kiven luo ja toi sieltä vesiastian. Kaikki se tapahtui niin levollisesti, ett'ei vartia ehtinyt sitä estää, vaikka olisi tahtonutkin, ja nuorukainen kumartui vangin puoleen ja tarjosi hänelle juotavaa.

Käsi, joka lempeästi kosketti vangin päätä, herätti onnettoman Judahin, ja ylös katsahtaessaan hän näki unhottamattomat kasvot, melkein saman-ikäisen pojan kuin hän itsekin, ja niitä vaaleanruskean tukan varjostamia kasvoja kirkasti kaksi tummansinistä silmää, jotka yht'aikaa olivat niin suloiset ja puoleensa vetävät, niin täynnä rakkautta ja pyhää vakavuutta, että ne olivat ihan vastustamattomat. Judahin sielu, vaikka vähän paatunut pitkäin päivien ja öiden kärsimyksistä ja täynnä katkeruutta kostontunteista, joita siinä oli kytenyt koko maailmaa vastaan, suli vieraan katseesta ja pehmeni kuin lapsen mieli. Hän nosti astian huulilleen ja joi täysin siemauksin. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan.

Kun Judah oli juonut kylliksensä, siirtyi nuorukaisen käsi, joka oli sen aikaa ollut hänen olkapäällään, jälleen hänen tomuiselle tukallensa ja pysyi siinä niin kauan, kuin tarvitaan siunauksen lukemiseen. Sitte nuorukainen vei astian takaisin paikalleen kivelle, otti kirveensä maasta ja asettui rabbi Josefin luo. Kaikki sekä kyläläiset että sotamiehet seurasivat silmillään hänen tekoansa.

Siihen tapaus lähteellä päättyi. Sotamiehet, sammutettuaan oman janonsa ja juotettuaan hevosensa, lähtivät jälleen liikkeelle. Mutta dekurionin mieliala ei enää ollut sama kuin ennen. Hän omin käsin nosti nuorukaisen ylös tieltä ja auttoi hänet erään sotamiehen hevosen selkään. Natsarealaiset palasivat kotiinsa, heidän muassaan myöskin rabbi Josef ja hänen nuori kumppaninsa.

Tämä oli Marian pojan ja Judahin ensimmäinen yhtyminen ja ensimmäinen ero.

Kolmas kirja

Kleopatra… Syyn mukainen tulee suruni määrä olla, yhtä suuri kuin on sen aihe. – (Diomedes ilmestyy alahalla.) Mitä? Kuollutko?

Diomedes. Ei kuollut, mutta kuolon kielissä.

I LUKU
Kvintus Arrius

Misenum-kaupunki, muutaman peninkulman päässä lounaiseen päin Neapelista, on antanut nimen taipaleellekin, jolla se on. Suuri joukko raunioita on siitä vain nyt jälellä, mutta vapahtajamme 24:nä vuonna, johon aikaan nyt siirrämme lukijan, se oli huomattavimpia paikkoja Italian länsirannalla; sillä Ravenna ja Misenum olivat ne kaksi satamaa, joissa Rooman valtiolla ainiaan oli mahtavat sotalaivastot valmiina lähtemään milloin hyvänsä vesille.

Jos huvimatkustaja olisi mainittuna vuonna tullut taipaleelle ihastelemaan sen näköaloja, hän varmaankin olisi noussut muurille, kääntänyt selkänsä kaupunkia kohti ja katsellut Neapelin lahtea, joka silloin oli yhtä viehättävä kuin nytkin. Hän olisi silloin, kuten nytkin, nähnyt verrattoman kauniin rannikon, Vesuviuksen savuavan huipun, tummansinisen taivaan, leikittelevät aallot, Ishian edessänsä, Kaprin vähän etäämpänä. Hänen katseensa olisi liidellyt kauniista kuvasta toiseen ja samaa tietä takaisin etelämaisen ilman läpi. Mutta viimein – sillä silmä väsyy liian paljoon kauneuteen, kuten suu liikoihin herkkuihin – se olisi pysähtynyt tarkastamaan näytelmää, jota nykyaikainen matkailija siellä ei näe: siinä puoli Rooman varalaivastoa joko parhaillaan harjoittelihe taikka lepäsi harjoituksistaan aivan hänen edessänsä. Tätä paitsi oli Misenum kolmelle hallitsijalle erittäin sovelias yhtymäpaikka, jossa heidän sopi hyvässä rauhassa jakaa keskenänsä "koko maailma".

Muinaiseen aikaan päästiin kaupungista muurin holviportista ulos merelle, jonne aallonmurtaja ulottui monta stadiota laineiden keskelle.

Eräänä viileänä syyskuun aamuna häiritsi mainitun holviportin kohdalla muurilla oleksivaa vartijaa meluava ihmisjoukko, joka tuli alas katua pitkin. Hän katsahti siihen ja vaipui jälleen entiseen puoliuneensa.

Siinä joukossa oli kaksi- tai kolmekymmentä henkilöä, useimmat orjia, käsissä soihdut, joista levisi hyvin vähä valoa, vaan sitä enempi savua ja väkevää narduksen tuoksua. Heidän herransa astuivat edeltä käsivarret toistensa kainaloissa. Toisella heistä, noin 50 vuoden ikäisellä, oli harvalla tukallaan laakeriseppele. Huomiosta päättäen, jota hänelle osoitettiin, hän näytti olevan jonkin juhlallisen kunnioituksen aiheena. Kaikilla oli yllä valkoiset, leveillä purppurareunuksilla koristetut villa-togat. Vartia oli nähnyt kylliksi. Hän tiesi kysymättäkin heidän olevan ylhäisiä ja saattavan jotakin ystävää laivalle läpi yön kestäneestä juhlasta. Kulkijain keskustelu vielä enemmän vahvisti tätä otaksumaa.

"Ei, Kvintus", sanoi muuan juhlan seppelöidylle sankarille, "ei ole oikein kohtalon riiistää sinua niin pian meidän seurastamme. Vasta eilen sinä palasit mereltä Herkuleen pylväiltä saakka. Pitäisihän sinun ainakin saada aikaa oppia edes astumaan kuivalla maalla."

"Kastor avita! jos miehen sopii käyttää naisten valaa", sanoi toinen puolijuopuneen äänellä; "älkäämme valittako. Kvintus ystävämme tahtoo vain voittaa takaisin, mitä menetti tänä yönä. Nopan heitto heiluvalla laivan kannella ei ole samaa kuin maalla, eikö totta, Kvintus?"

"Älkäämme parjatko kohtalon jumalatarta!" neuvoi kolmas, "hän ei ole sokea eikä huikentelevainen. Antiumin luona, jossa Arrius-ystävämme häneltä kysyy neuvoa, hän vastaa ystävällisesti, ja merellä hän oleskelee hänen kanssansa peräsimen luona. Tosin se jumalatar ottaa hänet nyt pois meiltä, mutta eikö hän aina ole lahjoittanut hänelle uutta voittoa?"

"Kreikkalaiset ne hänet pois vievät. Syyttäkäämme heitä eikä jumalia.Kun he oppivat kauppiaiksi, unhottui heiltä sotataito."

Täll'aikaa seurue jo astui holviportista ulos aallonmurtajalle, joka samoin kuin koko lahtikin kylpi aamuloistossa. Laineiden loiskina tuntui vanhasta merimiehestä tutun tervehdykseltä. Hän veti ilmaa aimo siemauksen rintaansa, ikään kuin meri-ilma olisi ollut hänestä paljoa parempaa kuin narduksen tuoksu, ja nosti ylös kätensä.

"Minun uhrini toimitettiin Praenesten eikä Antiumin luona, ja kas!Tuuli on lännessä. Kiitos sulle, Fortuna, äitini!" hän sanoi vakavasti.

Ystävät toistelivat hänen huudahdustansa ja orjat liehuttelivat soihtuja.

"Hän tulee tuolla!" hän jatkoi, osoittaen aallonmurtajan toiselta puolen lähestyvää kaleria. "Mitäpä muuta hallitsijaa merimies tarvitsee? Onko sinun Lukretiasi viehättävämpi, Kajus?"

Hän katseli loistavin silmin laivaa, ja siitä tosiaankin kannatti jonkun verran ylpeilläkin. Valkoinen purje oli laskoksissa maston tyvipuolen ympärillä; airot kohosivat ja laskeutuivat, näkyivät taas hetkisen ikään kuin siivet lentämässä ja sitte taas sukelsivat veteen mitä tarkimmassa tahdissa.

"Jumalat sinua säästäkööt ja suojelkoot!" hän sanoi, silmät vakavasti laivaa kohti. "He lähettävät meille sopivia tilaisuuksia. Oma vikamme on, jos jätämme ne käyttämättä. Ja mitä kreikkalaisiin koskee, niin unhotathan, hyvä Lentulus-ystäväni, että ne merirosvot, joita rankaisemaan minä lähden, ovat kreikkalaisia. Voittaa heidät on arvokkaampaa kuin saada sata voittoa Afrikassa."

"Aigeian-merellekö siis matkasi käy?"

Merimiehen katse pysyi yhä laivaan kiintyneenä.

"Mikä sulous! mikä ripeys! Lintukaan tuskin vähemmän välittää aalloista. Katsokaas!" hän sanoi, mutta jatkoi samassa: "Anteeksi, hyvä Lentulus, minä tosiaankin purjehdin Aigeian merelle, ja kun lähtöni on niin lähellä, kerron myöskin, mitä varten, mutta jääköön se kertomatta tämän etemmäksi. En tahdo, että te moittisitte duumviriä, kun häntä ensi kerran tapaatte. Hän on ystäväni. Kreikanmaan ja Aleksandrian välinen kauppa on tuskin pienempi kuin Aleksandrian ja Rooman välillä. Sen puolen asujamet eivät muistaneet viettää elojuhlaa, ja Triptolemus siitä kostoksi antoi heille sadon, jota tuskin kannatti korjatakaan. Kauppa ainakin on kasvanut niin suureksi, ett'ei se siedä enää päivänkään pysähdystä. Olette luultavasti kuulleet myöskin puhuttavan Kersoneson merirosvoista, jotka piilevät Eukseinossa. Totta, Bakkus auta, uskaliaampia ei ole kuin he! Eilen tuli sana Roomaan, että heitä on suuri laivasto soutanut ulos Bosporoosta ja upottanut kalerit Byzantionin ja Kalkedonin edustalta; sitte he ovat purjehtineet Propontista pitkin ja yhä ahneempina saapuneet Aigeianmerelle. Viljakauppiaat, joilla on laivoja Välimeren itäosissa, ovat peloissaan. He kävivät keisarille itselleen valittamassa, ja tänään lähtee Ravennasta satakunta kaleria ja Misenumista" – hän vaikeni, kiihdyttääkseen kuulijainsa uteliaisuutta ja jatkoi sitte hiukan ylpeästi – "yksi."

"Onnellinen Kvintus! Onnittelemme sinua."

"Etevämmyys raivaa ylennyksen tietä. Tervehdimme tulevaa duumviriä, ei sen vähempää."

"Kvintus Arrius duumviri sointuu paremmalta kuin Kvintus Arrius tribuni."

Jotenkin sellaiset olivat onnittelut, joita yöllisen juhlan sankarille sateli ystäviltä.

"Minä iloitsen muiden kanssa", sanoi eräs pohmeloinen kumppani; "mutta olenpa käytännön mies, duumvir, ja ennen, kuin saan selville, voiko ylennys tuottaa sinulle noppain käyttötaitoa vai eikö, en voi arvostella, tarkoittavatko jumalat sinun etuasi vai vahinkoasi tässä … tässä hommassa."

"Kiitos, kiitoksia sydämmestäni!" vastasi Arrius kaikille. "Jos teillä olisi lyhdyt, sanoisin teitä augureiksi. Totta tosiaan! Minä menen vielä pitemmälle ja näytän, miten kelpo mestarit te olette ennustamaan. Katsokaa itse!"

Hän veti togansa laskoksesta esiin papyrus-käärön ja antoi sen ystävien katseltavaksi, sanoen:

"Tämän minä sain pöydässä eilisiltana … Sejanukselta."

Se nimi kaikui mahtavalta silloisten roomalaisten korvissa. Se ei silloin vielä ollutkaan niin tahrainen, jommoiseksi se sittemmin tuli.

"Sejanukselta!" kaikki yhteen ääneen ihmettelivät ja tunkeutuivat lukemaan ministerin kirjoitusta.

    "Sejanus K. Caecilius Rufukselle, duumvirille. Roomasta XIX

    Kal. Sept.

    Keisarilla on ilmoitusten johdosta hyvä ajatus tribuni Kvintus    Arriuksesta. Varsinkin hän on kuullut hänen urhotöistään    länsimerellä, ja hänen tahtonsa on siis, että Kvintus Arrius heti    siirretään itäpuolelle.

Sitä paitsi on keisarin tahto, että sinä viivyttelemättä lähetät sata ensi luokan kolmisoutuista niitä merirosvoja vastaan, jotka ovat ilmestyneet Aigeianmerelle, ja että Kvintus lähetetään sen laivaston päälliköksi.

Yksityiskohdat jätetään sinun huoleksesi, hyvä Caecilius.

Hätä on suuri, kuten näkyy sanomista, jotka tähän liitetään sinun ja Kvintuksen luettaviksi.

Sejanus."

Arrius piti hyvin vähän lukua kirjoituksen sisällyksestä. Yhä likemmäksi lähenevä laiva veti puoleensa koko hänen huomionsa. Hän katseli sitä innostunein silmin. Viimein hän liehutti togansa helmoja ilmassa, ja vastaukseksi siihen merkkiin levisi tulipunainen lippu laivassa aplustren eli sen viuhkamaisen osan kohdalle, joka ulkoni laivan perästä. Joukko merimiehiä ilmestyi aluksen laidoille ja riensi nuoria myöten ylös antennalle eli raakapuulle ja kääri purjeen kokonaan kiinni. Keula kääntyi ja airojen liike kiihtyi, niin että kaleri kilpahevon vauhdilla lähestyi paikkaa, jossa Arrius ystävineen seisoi. Arrius katseli sen liikuntaa huomattavasti kirkastuvin silmin. Kolmisoudun käänteiden nopeus ja tarkka pysyminen määrätyssä suunnassa saivatkin luottamaan sen merikelpoisuuteen.

"Nymfien nimessä", sanoi eräs ystävistä, antaessaan takaisin kirjekäärön, "eipä enää maksa ennustaa ystävällemme loistavaa tulevaisuutta. Johan hän sen on saanut. Maineteoilla hän nyt ystävyyttämme ravitsee. Mitä muuta, Kvintus, sinulle vielä kuuluu?"

"Ei mitään muuta", sanoi Arrius. "Uutiset, jotka nyt saitte kuulla, ovat jo vanhoja Roomassa, ainakin palatsissa ja torilla. Duumviri on varovainen. Mitä minun on tehtävä ja missä löydän laivastoni, sen hän sanoo vasta laivalla, jossa lukittu käskykirja on minua odottamassa. Jos kuitenkin teillä sattuu tänään olemaan joku uhripäivä, niin rukoilkaa jumalia ystävän puolesta, joka käyttelee purjeita ja airoja jossakin Sisilian puolella. Mutta tässä jo kaleri onkin, ihan rantaan laskemassa", hän sanoi, kääntyen taas laivaan päin. "Sen päällystöön olen huvitettu tutustumaan; sillä heidän kanssansa minä täst'edes purjehdin ja taistelen. Ei ole helppo laskea rantaan tällaisella rannikolla, niin että tässä nyt kyllä voidaan arvostella heidän taitoansa."

"Mitä, etkö tunne kaleria ennestään?"

"En ole sitä koskaan ennen nähnyt, enkä tiedä, onko siinä yhtään ainoata tuttua."

"Eikö se ole varomatonta?"

"Ei se mitään tee! Me merimiehet pian tutustumme. Äkilliset vaarat tuovat meille joko ystävyyttä tai vihaa."

Kaleri, kuuluva siihen luokkaan, jota sanottiin "liburilaisiksi laivoiksi", oli pitkä ja kapea ja nopeita liikkeitä varten tehty. Keula oli jalomuotoinen. Vesi suihkusi kaarena ilmaan, kun se tulla rynnisti esiin, niin että pisarat roiskuivat keulahuipun ylitse, joka miellyttävästi kaareutuen nousi kahden miehen korkeuteen kannesta. Keulaa koristivat raakunkuoriin puhaltelevien tritonien eli merijumalien veistokuvat. Keulan alta ojentui eteenpäin köliin kiinnitetty rostrum, terävä ja lujasti raudoitettu puukuono, jota käytettiin murtimena taistelussa. Pitkin sivuja keulasta perään asti oli runsaasti koristeltu rintavarus. Sen alla näkyi kolme riviä aukkoja, joita jokaista suojeli härännahkainen kilpi, ja niissä aukoissa liikkuivat airot, kuusikymmentä oikealla ja kuusikymmentä vasemmalla puolella. Kaksi vahvaa köyttä, jotka juoksivat keulan läpi, osoittivat etukannelle sijoitettujen ankkurien lukua.