Kitabı oku: «Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta», sayfa 2

III LUKU
Gaspar Kreikkalainen

Edellä kerrottu kokous tapahtui, käyttääksemme sen ajan laskutapaa, vuonna 747 Rooman perustamisen jälkeen. Oli joulukuu ja talvi vallitsi kaikissa Välimeren itäpuolella olevissa maissa. Ratsastus aavikolla on erittäin tähän vuoden aikaan omiansa tuottamaan hyvää ruokahalua. Pikku teltassa istuvat miehet eivät myöskään olleet minään poikkeuksena. Heillä oli nälkä ja he söivät halukkaasti. Ja viiniä maistettuaan he alkoivat keskustella.

"Vieraalla maalla matkustajasta ei mikään ole niin suloista kuin kuulla nimensä ystävän suusta", sanoi egyptiläinen, joka oli ruvennut pitojen johtajaksi. "Meidän edessämme on monipäiväinen yhteinen matka. Jopa on aika, että opimme tuntemaan toisemme. Sen tähden, jos teitä miellyttää, käyttäköön viimeksi tullut ensinnä puhevuoroa."

Kreikkalainen alkoi, puhuen ensin hitaasti, ikään kuin tahtoen vartioida itseänsä:

"Mitä minulla on kerrottavaa, hyvät veljet, on niin ihmeellistä, että minä tuskin tiedän, mistä alottaisin ja mitä kaikkea minun pitäisi kertoa, että asia tulisi selväksi. Minä en vieläkään käsitä täydellisesti itseäni. Yksi asia minulla kuitenkin on varmana, se, että minä toimitan Mestarin tahtoa ja että se palvelus on minulle lakkaamatonta innostusta. Kun ajattelen, mitä tarkoitusta minä olen lähetetty täyttämään, tunnen itsessäni niin sanomatonta iloa, että minä tiedän sen Jumalan tahdoksi." Hän vaikeni, kun ei liikutukselta heti kyennyt jatkamaan, ja toiset, osaaottaen hänen tunteisiinsa, hillitsivät uteliaisuutensa.

"Kaukana lännessä päin", alkoi hän uudestaan, "on maa, ikuisesti muistettava, ell'ei muusta syystä niin siitä, että maailma on sille sangen suuressa velassa ja koska se velallisuus johtuu asioista, jotka tuottavat ihmiskunnalle sen puhtaimmat ilot. En tahdo puhua taiteesta, en filosofiasta, kaunopuheisuudesta, runoudesta enkä sotataidosta; ei, hyvät veljet, vaan sen maan ainiaan loistava kunnia on sen erinomainen kirjallisuus, jonka kautta Se, jota me nyt lähdemme etsimään ja julistamaan, on tuleva tunnetuksi yli koko maan piirin. Se maa on Kreikka. Minä olen Gaspar, atenalaisen Kleanteen poika."

"Minun sukuni", hän jatkoi, "oli innostunut tutkimuksiin, ja siitä johtuu sama intohimo minussakin. Nyt on siten, että kaksi meidän etevintä filosofiamme opettavat, toinen, että sielu on joka erityisessä ihmisessä ja että se sielu on kuolematon, ja toinen, että on olemassa Jumala, joka äärettömän tarkkaan tekee oikeutta. Niiden monien asiain joukosta, joista eri koulukunnat kiistelivät, minä valitsin nämä, koska minusta ne yksin maksoivat vaivaa tutkia, sillä minä ajattelin, että on yhteys Jumalan ja sielun välillä, vaikkei sitä vielä tunneta. Tässä asiassa voi järki mietiskelemisellä päästä erääsen paikkaan, ylipääsemättömän muurin eteen; ja kun siihen on ehditty, ei ole jälellä muuta keinoa kuin pysähtyä ja kovalla äänellä huutaa apua. Niin minä tein, mutta ei kukaan vastannut muurin toiselta puolen. Toivottomuudessani minä kiskasin itseni irti kaupunkilaiselämästä ja koulukunnista."

Kreikkalaisen lausuessa näitä sanoja kirkasti hyväksyvä hymy hindulaisen laihaa muotoa.

"Minun kotimaani pohjoisosassa, Tessaliassa", jatkoi kreikkalainen kertomustaan, "on vuori, kuuluisa siitä, että se on jumalain koto ja Zeyn asunto, jota minun kansalaiseni pitävät korkeimpana jumalanaan. Olympos on sen nimi. Sinne minä menin. Löysin kalliosta luolan niillä tienoilla missä vuori kääntyy kaakkoa kohti; siellä minä elin, jättäytyen mietiskelyjen valtaan taikka oikeammin en tehnyt muuta kuin odottelin ilmestystä, jota joka henkäykselläni rukoilin. Minä kun uskoin näkymättömän korkeimman olennon tosiaan olevan olemassa, katsoin myöskin mahdolliseksi saavuttaa koko sieluni palavalla ikävöimisellä häneltä sääliä ja vastausta tuohon avunhuutooni."

"Ja hän vastasi, eikö niin!" huudahti hindulainen nostaen kätensä silkkiliinalta sylistään.

"Kuulkaahan, veljeni", vastasi kreikkalainen, jaksaen itsekin ainoastaan töin tuskin tyyntyä. "Minun erakkomajani ovi oli Termen merenlahtea kohti. Eräänä päivänä minä näin, mitenkä ohi purjehtivasta laivasta mies heitettiin mereen. Hän ui maalle. Minä otin hänet vastaan ja pidin huolta hänestä. Hän oli juutalainen ja tunsi tarkkaan kansansa historian ja lait; häneltä minä opin, että se Jumala, jota minä etsin rukouksissani, tosiaankin on olemassa ja että hän oli pitkät aikakaudet läpeensä ollut heidän lainsäätäjänään, hallitsijanaan ja kuninkaanaan. No, sitähän ilmestystä minä olin uneksinut! Minun uskoni ei ollut turha. Jumala vastasi minulle."

"Niin kuin hän aina tekee niille, jotka sillä tavalla uskoen häntä huutavat!" sanoi hindulainen.

"Mutta voi", virkkoi egyptiläinen, "kuinka harvat ovat kyllin viisaita käsittämään, milloin hän heille vastaa!"

"Eikä siinä ollut kaikki", jatkoi kreikkalainen. "Se lähetetty mies kertoi paljoa enemmän. Hän puhui profeetoista, jotka ensimmäisen ilmestyksen jälkeisinä aikakausina seurustelivat ja puhuivat Jumalan kanssa, ja nämä profeetat julistivat, että Jumalan ilmestys on uudestaan tapahtuva. Hän luetteli profeettain nimet ja tulkitsi heidän sanansa pyhistä kirjoista. Hän kertoi vielä, että se toinen ilmestys on juuri nyt tulossa, että sitä Jerusalemissa odotetaan joka päivä."

Kreikkalainen vaikeni ja kirkkaus hänen kasvoistansa katosi.

Hetkisen päästä hän sanoi: "Tosin se mies sanoi, että niin kuin Jumala ja ilmestys, josta hän oli puhunut, oli ollut ainoastaan juutalaisia varten, samoin nytkin on oleva. Hän, joka on tuleva, tulee juutalaisten kuninkaaksi. 'Eikö hänellä ole mitään tekemistä muun maailman kanssa?' minä kysyin. 'Ei', vastasi hän ylpeästi, 'ei mitään, me olemme hänen valittu kansansa.' Mutta se vastaus ei kuitenkaan kukistanut minun toivoani. Kuinka voisi sellainen Jumala rajoittaa rakkautensa ja hyvät työnsä yhteen maahan ja yhteen sukukuntaan? Minä päätin saada siitä selkoa. Viimein minun onnistui kukistaa miehen ylpeys, ja silloin minä huomasin, että heidän isänsä olivat olleet ainoastaan valitut palvelijat pitämässä totuutta hengissä, että maailma viimein oppisi tuntemaan sen ja tulisi vapahdetuksi. Juutalaisen mentyä ja yksin jäätyäni puhdistin minä sieluani uudella rukouksella, että minun suotaisiin nähdä kuningas, kun hän tulee, ja palvoa häntä. Eräänä iltana, kuin istuin luolani ovella ja koetin syvällisemmin käsittää oman olemukseni salaisuuksia sekä saada selville, mitä merkitsee 'Jumalan tunteminen', näin äkisti allani olevasta merestä taikka oikeastaan pimeästä, johon sen pinta oli verhottuna, nousevan uuden tähden. Se kohosi hiljaa, läheni ja pysähtyi kukkulan ja minun oveni kohdalle, niin että sen valo paistoi minuun. Minä nukahdin ja unissani kuulin äänen sanovan:

"'Gaspar, sinun uskosi on voittanut! Siunattu sinä! Tule sinä ynnä kaksi muuta maanpiirin äärimmistä seuduista; sinä saat nähdä sen, joka on luvattu, ja tulla hänen todistajaksensa ja todistukseksi hänestä. Nouse aikaisin huomis-aamuna, lähde matkalle kohtaamaan toisia ja luota henkeen, joka sinua opastaa.'

"Minä heräsin seuraavana aamuna, sisälläni henki, jonka valo loisti kirkkaammin kuin aurinko. Minä riisuin erakonpukuni ja pukeuduin kuin ennen muinoin. Piilopaikasta otin aarteen, jonka olin tuonut muassani kaupungista. Kohta sen jälkeen tuli laiva. Huusin sitä, minut otettiin laivaan ja laskettiin maalle Antiokiassa. Sieltä ostin kamelin, valmiiksi varustettuna. Kukoistavien ja viheriöitseväin seutujen kautta, jotka koristavat Oronteen rantoja, matkustin Emesaan, Damaskoon, Bostraan ja Filadelfiaan; sieltä tulin tänne. Sellainen, veljet, on minun historiani. Nyt kuuntelen teidän kertomuksianne."

IV LUKU
Melchior

Egyptiläinen ja hindulainen katsoivat toinen toiseensa; egyptiläinen viittasi kehoittaen ja hindulainen kumartaen alkoi puhua:

"Veljemme on puhunut hyvin. Jospa minun sanani olisivat yhtä viisaat!"

Hän vaikeni ja jatkoi vähän aikaa mietittyään:

"Hyvät veljet, minun nimeni on Melchior. Minä puhun teille kieltä, joka on, ell'ei kaikkein vanhin maailmassa, ainakin ensimmäinen, jolla on mitään kirjoitettu; tarkoitan Indian sanskrit-kieltä. Olen synnyltäni hindulainen. Minun kansani ensinnä kaikista vaelteli tiedon kukkuloilla, ensinnä järjesteli ne ja teki ne muodoltaan viehättäviksi. Tapahtukoonpa täst'edes mitä hyvänsä, niin neljä Veda-kirjaa ainiaan elää, sillä ne ovat uskonnon ja hyödyllisten tietojen alkulähteet. Niistä johtuvat Braman kirjoittamat Upa-Vedat, joissa käsitellään lääketiedettä, rakennustaidetta, ampumataitoa, musiikkia ja neljääseitsemättä mekaanista taidetta; korkean hengen innostuttamien pyhäin miesten kirjoittamat Ved-Angat, jotka selittelevät tähtitiedettä, kieli-oppia, runous-oppia, lausunto-oppia, loihtulukuja sekä uskonnollisia sääntöjä ja menoja; viisaan Vjasan kirjoittamat Up-Angat, joissa on tieto maailman rakennuksesta, ajanluvusta ja maantieteestä; niihin kuuluvat myöskin sankarirunoelmat Ramajana ja Mahabharata, joissa ylistellään meidän jumaliamme ja puolijumaliamme. Nämä, hyvät veljeni, ovat suuret Shastrat eli pyhäin sääntöjen kirjat. Minulle ne nyt ovat kuolleita, mutta niin kauan kuin aikaa riittää ne valaisevat kansakuntani sielullisen sivistyksen aamunkoittoa. Ne antoivat aihetta toivoa pikaista täydelliseksi kehittymistä. Te varmaankin kysytte, miksi se toivo ei toteutunut. Voi, ne kirjat itse sulkivat tien eteenpäin pyrkijöiltä. Ollen muka katsovinaan kansajoukon parasta olivat niiden kirjoittajat esittäneet sen turmiollisen periaatteen, ettei ihminen itse saa ryhtyä tutkimuksiin eikä keksintöihin, koska taivas on hänelle toimittanut kaikki mitä hän tarvitsee. Kun se ehto tuli yleiseksi laiksi, vaipui hindulaisen neron soihtu syvälle kaivoon, jossa se on aina siitä asti valaissut ainoastaan ahtaita muureja ja karvaita vesiä."

"Nämä viittaukset, hyvät veljeni, eivät johdu ylpeydestä, kuten huomaatte, kun sanon teille että Shastrat kertovat ylimmäisestä jumalasta, nimeltä Brama; samoin Puranoissa eli Up-Angain pyhissä lauluissa puhutaan hyveistä, hyvistä töistä ja sielusta. Siispä, jos veljeni suvaitsee minun käyttää sitä lausetapaa" – ja puhuja kumarsi kunnioittavasti kreikkalaiselle – "vuosisatoja ennen, kuin hänen kansaansa tiedettiin olevankaan olemassa, oli näiden kahden suuren aatteen, Jumalan ja sielun, selvittelemiseen käytetty hindulaisen kaikki sielunvoimat. Paremmaksi asian valaisemiseksi sallittakoon minun sanoa, että samat pyhät kirjat julistavat Braman kolm'yhteiseksi, Braman, Vishnun ja Shivan muodoissa. Näistä sanotaan Bramaa meidän heimomme alkajaksi ja hänen luomisajan kuluessa jakaneen sen neljään luokkaan. Ensin täytti hän asujamilla alaiset maailmat ja yläiset taivaat ja sitte valmisti maan niin sanotuille maanhengille; sen jälkeen läksi hänen suustansa braminiluokka, enimmin hänen kaltaisensa, jaloin ja ylevin, Vedain ainoat opettajat, jotka kerrassaan valmiina ja kaikkia hyödyllisiä taitoja täydellisesti osaavina läksivät hänen huulistansa. Sitte läksivät hänen käsistään Kshatriat eli sotilaat; hänen rinnastaan eli elintoimintojen kodosta Vaisjat eli tuotannon ylläpitäjät: paimenet, maanviljelijät ja kauppiaat; hänen jalastaan, alennuksen paikasta, läksivät Sudrat eli orjat, tuomitut tekemään halpaa työtä muille kansanluokille, ja näihin kuuluivat orjat, palvelijat, päiväpalkkalaiset ja käsityöläiset. Huomatkaa vielä, että tämä, yhtaikaa heidän kanssansa syntynyt laki kielsi yhden luokan henkilöä menemästä toisen luokan jäseneksi; bramini ei voinut siirtyä alempaan luokkaan; jos hän rikkoi oman luokkansa säännöt, tuli hän hylkiöksi eikä kelvannut mihinkään luokkaan paitsi ainoastaan samanlaisten hylkiöiden seuraan kuin hän itsekin."

Kreikkalaisen vilkas kuvausvoima, joka silmänräpäyksessä käsitti sellaisen kurjuuden seuraukset, voitti hänen kiihkeän tarkkaavaisuutensa. Hän huudahti: "O veli, eikö tosiaankin sellaisessa tilassa ole hyvin tarpeellinen lempeän ja rakkaudesta rikkaan jumalan tulo!"

"Niin", virkkoi egyptiläinen, "sellaisen Jumalan, kuin meillä on."

Hindulaisen kulmat rypistyivät tuskallisesti. Kun hänen liikutuksensa asettui, jatkoi hän hiljemmalla äänellä kertomustaan:

"Minä synnyin braminiksi. Minun elämäni oli siis edeltä päin määrätty ensi toimesta viimeiseen saakka ja ensi hetkestä viimeiseen hengenvetoon asti. Minun ensimmäinen ravinnon nauttimiseni, hetki, jolloin minä sain kaksinkertaisen nimen tai jolloin minut ensi kerran vietiin katselemaan aurinkoa, päivä, jona minä sain kolminkertaisen langan merkiksi, että minä kuuluin kahdesti syntyneiden joukkoon, minun astumiseni ylimmän luokan jäseneksi, kaikki pyhitettiin pyhillä teksteillä ja ankarasti noudatettavilla juhlamenoilla. Minä en voinut astua, syödä, juoda enkä nukkua, pelkäämättä rikkovani jotakin lakia. Ja hyvät veljet, rangaistus kohtasi minun sieluani! Laiminlyömissyntieni astemitan mukaan joutui sieluni johonkuhun taivaaseen, josta Indran taivas on alin ja Braman ylin, taikka myöskin ajettiin sieluni takaisin elämään matona, kärpäsenä, kalana tai muuna järjettömänä eläimenä. Palkkana nuhteettomasta käskyjen pitämisestä oli autuus eli hukkuminen Braman olentoon, vajoominen olemattomuuden tilaan eli täydelliseen lepoon."

Hindulainen vaipui hetkeksi ajatuksiinsa ja jatkoi sitte: "Se osa braminin elämästä, jota sanotaan ensimmäiseksi asteeksi, on hänen oppiaikansa. Kun minä olin valmis astumaan toiselle braminiasteelle eli kun minun piti naida ja järjestellä oma koti, silloin minä epäilin kaikkia, yksinpä Bramaakin. Minä olin kerettiläinen. Kaivon syvyydestä olin huomannut valon pilkottavan ylhäällä ja ikävöin päästä ylös katsomaan, mitä kaikkea se valaisi. Viimein, voi, vasta vuosikautisten vaivain perästä, seisoin minä täydellisen päivän valossa ja käsitin elämän ehdon, uskonnon alkuaineen, sielun ja Jumalan välisen siteen, joka on rakkaus!"

Vilpittömän miehen ryppyiset kasvot loistivat ja hän voimakkaasti pusersi kätensä ristiin. Oltiin vähän aikaa ääneti, toiset katsellen Hindulaista, kreikkalaisella silmät kyynelissä. Viimein kertoja taas jatkoi puhettaan:

"Rakkauden autuus on toiminta; uhraamisesta toisten hyväksi näkyy, missä määrässä se on totinen. Minä en voinut levähtää. Brama on täyttänyt maailman kurjuudella. Sudrat vetosivat minuun, samoin tekivät lukemattomat uskonnon harjoittajat ja uhri-ihmiset. Ganga Lagor on saari siinä paikassa, jossa Ganges-joen pyhä vesi katoaa Indian valtamereen. Minä läksin sinne. Temppelin varjossa, jonka viisas Kapila oli rakentanut, luulin löytäväni lepoa rukouksesta yhdessä oppilasten kanssa, joita sen pyhän miehen muisto kokoo hänen huoneensa ympäri. Mutta kahdesti vuoteen tuli pyhiin-vaeltavia hindulaisia puhdistamaan itseänsä joessa. Heidän kurjuutensa vahvisti minun rakkauttani. Minun täytyi hillitä puhumishaluani pusertamalla yhteen leukojani, sillä yksikin sana Bramaa, kolm'yhteyttä tai Shastroja vastaan olisi saattanut minut turmioon; vähinkin rakkauden työ ketä hyvänsä braminien luokasta pois suljettua kohtaan, joita silloin tällöin sinne hiipi kuolemaan polttavalla hietikolla, siunauksen sana tai vesiastian tarjoominen jollekulle, niin minä olisin heti ollut heidän kaltaisensa, suljettu pois perheestä, synnyinmaasta, oikeuksistani ja ylimysluokasta. Rakkaus voitti! Minä puhelin opetuslapsille temppelissä, he ajoivat minut ulos sieltä; minä puhuin pyhiinvaeltajille, he kivittämällä karkoittivat minut pois saaresta. Minä koetin saarnata maanteillä, mutta kuulijat pakenivat ja vainosivat minun henkeäni. Viimein ei ollut ainoatakaan paikkaa koko Indiassa, jossa olisin voinut olla turvassa ja rauhassa, ei edes hylkiöidenkään tykönä, sillä hekin, vaikka olivat langenneet, vielä uskoivat Bramaan. Siinä suuressa hädässäni haeskelin yksinäistä paikkaa, johon voisin kätkeytyä kaikilta muilta paitsi Jumalalta. Minä kuljin pitkin Gangesta sen lähteille, ylös Himalaja-vuoristoon. Päästyäni Hurdvarin solaan, jossa vedet ihan puhtaina kuohuvat alas mutaisia alankoja kohti, minä rukoilin kansani puolesta ja luulin nyt olevani siltä kadoksissa ainiaaksi. Kallion halkeamien, pohjattomain rotkojen, jäävirtain ja taivaan korkuisten vuorenhuippujen ylitse, vaelsin erinomaisen kauniille Lang Tso-järvelle, jonka rannasta kohoavien vuorijättiläisten Tisi Gangrin, Gurlan ja Kailas Parbotin huiput ovat paahtavan auringon allakin peitettyinä ikuisilla lumikummuilla. Sinne maailman keskukseen, josta Indus, Ganges ja Bramaputra lähtevät eri tahoille, jossa ihmiskunnalla oli ensimmäinen asuinpaikkansa, kunnes se sieltä hajosi joka taholle täyttämään maata, jossa luonto on palannut alkuperäiseen tilaansa ja jossa se äärettömyydessään turvallisena houkuttelee tykönsä viisasta ja maanpakolaista, tarjoten toiselle turvallisuutta ja toiselle yksinäisyyttä; sinne minä läksin oleskelemaan yksinäni Jumalan kanssa, rukoilemaan, paastoamaan ja odottamaan kuolemaani."

Taaskin hänen äänensä vaikeni ja luisevat kädet kouristuivat ristiin hartaasen rukoukseen.

"Eräänä yönä minä kävelin järven rannoilla, puhellen kuuntelevalle hiljaisuudelle: 'milloin on Jumala tuleva ja kutsuva valittunsa? Eikö ole mitään vapahdusta?'"

"Äkisti alkoi vapiseva valo välkkyä veden pinnalla ja kohta sitte nousi tähti, siirtyi minua kohti ja pysähtyi pääni päälle. Sen loisto häikäsi minua. Maatessani maassa kuulin sanomattoman suloisen äänen lausuvan: 'Sinun rakkautesi on voittanut. Siunattu sinä, Indian poika! Vapahdus on lähellä. Sinä saat, kahden maan etäisistä seuduista tulevan miehen kanssa nähdä vapahtajan ja todistaa hänen tuloansa. Nouse ylös aamun koitteessa ja lähde tapaamaan heitä; luota henkeen, joka on johdattava sinua!'"

"Ja siitä hetkestä asti on valo ollut minua lähellä, niin että minä ymmärsin sen näkyväiseksi hengeksi. Aamulla minä läksin tälle matkalle. Vuoren kolosta löysin kallisarvoisen kiven ja möin sen Hurdvarissa. Lahoren ja Kabulin ja Yezdin kautta tulin Ispahaniin. Sieltä ostin kamelin ja odottamatta karavaania matkustin Bagdadiin. Matkustin yksin, pelkäämättä, sillä henki oli läsnä minua ja on vieläkin minun kanssani. Mikä kunnia meille onkaan valmistettu, veljet: Me saamme nähdä vapahtajan, puhua hänelle ja palvoa häntä. – Tämä oli minun puheeni."

V LUKU
Baltasar

Vilkas kreikkalainen puhkesi riemuitsemaan ja toivottamaan onnea, jonka jälkeen egyptiläinen alkoi puhua luonteensa omaisella vakavuudella:

"Minä toivotan teidät tervetulleiksi, veljeni. Olette kärsineet paljon ja minä iloitsen teidän voitostanne. Jos teitä molempia huvittaa kuunnella, niin minä nyt kerron kuka olen ja miten minä sain kutsumuksen. Odottakaahan hetkinen."

Hän läksi ulos katsomaan kameleja ja palattuaan istahti paikalleen.

"Teidän sananne, hyvät veljet, tulivat hengen ilmoituksesta", hän alkoi, "ja henki tekee minut kykeneväksi käsittämään niitä. Kumpikin teistä puhui synnyinmaastansa; siinä oli ylevämpi tarkoitus, jonka minä kohta selitän; mutta tehdäkseni selityksen täydelliseksi, puhun ensin itsestäni ja kansastani. Minä olen Baltasar Egyptistä."

Nämä viime sanat puhuja lausui vaatimattomalla äänellä, mutta niin arvokkaasti, että kuulijat kumarsivat.

"Minä saattaisin mainita montakin kansakuntani etevää ominaisuutta, mutta tyydyn vain yhteen. Historia alkaa meistä. Me olimme ensimmäiset, jotka muistiin merkitsemällä teimme tapaukset ikuisiksi. Meillä ei ole mitään muinaistaruja; runouden sijasta me tarjoamme tosiasioita. Templien ja palatsien seiniin, obeliskeihin ja hautain sisäseiniin me merkitsimme kuningastemme nimet ja heidän tekonsa; pehmeihin papyrus-kääröihin panimme talteen filosofiemme viisauden ja uskonnon salaisuudet, kaikki muut, paitsi yhtä, josta nyt puhun. Vanhemmat kuin Para-Braman Vedat tai Vjasan Up-Angat, Melchior; vanhemmat Homeron lauluja ja Platon metafysikkaa, Gaspar; vanhemmat Kiinan kansan kirjoja ja kuninkaita; vanhemmat kuin hebrealaisen Mooseen Genesis eli luomiskirja; vanhimmat kaikista ihmisten tekemistä muistikirjoista ovat meidän ensimmäisen kuninkaamme Meneen muistiinpanot." Hän vaikeni hetkiseksi, käänsi avoimen katseen ystävällisesti kreikkalaiseen ja kysyi: "Hellaan nuoruudessa, veli Gaspar, kutka olivat sen opettajien opettajat?"

Kreikkalainen kumarsi hymyillen.

"Näistä muistiinpanoista", jatkoi Baltasar, "tiedämme, että kun isät tulivat etäältä idästä, siitä seudusta, jossa kolmen pyhän joen lähteet ovat, maan keskuksesta, vanhasta Iranista, josta sinä Melchior puhuit, kun he sieltä tulivat ja toivat kanssansa maailman historian vedenpaisumuksen edelliseltä ajalta sekä kertomuksen siitä vedenpaisumuksesta itsestään, jonka muisto Noakin pojilta jäi arjalaisille, silloin heidän uskontoonsa kuului Jumala, se Jumala, joka on luoja ja kaiken alku, ja toisena ydinkohtana sielu, yhtä kuolematon kuin Jumala. Kun se velvollisuus, johon meitä nyt on kutsuttu, saadaan onnellisesti suoritetuksi, niin minä, jos näette hyväksi seurata minua, näytän teille meidän papistomme pyhän kirjaston, muun muassa kuolleiden kirjan, jossa kerrotaan, mitä sielun on otettava varteen, kun kuolema on lähettänyt sen matkustamaan tuomiolle. Jumala- ja kuolemattomuus-aatteet levisivät erämaiden ylitse Mizraimille ja hänen kauttansa Niilin rannoille. Ne olivat silloin puhtaat ja helpot käsittää, kuten kaikki, mitä Jumala on asettanut meidän autuudeksemme. Ensimmäinen jumalanpalvelus oli siis rukous ja laulu, ihan luonnollinen iloiselle, luottavalle ja luojaansa rakastavalle sielulle."

Kreikkalainen ojensi kätensä ja huudahti: "Oi, minä huomaan, miten sieluni tulee valoisammaksi!"

"Niin minunkin!" sanoi hindulainen yhtä innokkaasti.

Egyptiläinen katseli heitä hyväntahtoisesti ja jatkoi: "Uskonto on vain laki, joka yhdistää ihmisen luojaansa. Puhtauden tilassa on siinä vain nämä osat: Jumala, sielu ja niiden molemminpuolinen tunne toinen toisestansa; niistä, kun ne ovat toiminnassa, johtuu palvelus, rakkaus ja palkinto. Tämän lain, kuten muutkin jumalalliset lait, esimerkiksi sen, joka yhdistää maan ja auringon toisiinsa, vahvisti luoja alussa. Sellainen, hyvät veljet, oli ensimmäisen perheen uskonto; sellainen oli myös kanta-isämme Mizraimin jumalanpalvelus, sillä hän ei voinut olla näkemättä luomisen lakia, joka ei missään olekaan niin helppotajuisena kuin ensimmäisessä jumalanpalveluksessa ja ensimmäisessä uskontunnustuksessa. Täydellisyys on Jumala; yksinkertaisuus on täydellisyys. Kirousten kirous on, ettei ihminen tahdo jättää rauhaan sellaisia totuuksia."

Hän vaikeni, ikään kuin jääden ajattelemaan, miten hänen tulisi jatkaa.

"Moni kansakunta on rakastanut Niilin makeata vettä", hän sitte sanoi, "aitiopialaiset, Pali-Putra, hebrealaiset, assyrialaiset, persialaiset, makedonialaiset ja roomalaiset, jotka kaikki, paitsi hebrealaiset, ovat kukin jonkun ajan vallinneet maassamme. Tämä erilaisten kansakuntain lainehtiminen turmeli Mizraimin ikivanhan uskon. Palmulaaksosta tuli jumalain laakso. Ainoa korkea Jumala jaettiin kahdeksaksi, joista kukin oli erityisen luovan luonnonvoimansa kuvana, ja niiden päämiehenä oli Ammon-Ra. Sitte keksittiin Isis ja Osiris ja niiden käskyläinen jumala-joukko kuvaamaan vettä, tulta, ilmaa ja muita voimia. Tätä monistelemista jatkettiin, kunnes saimme toisen alemman luokan kuvaamaan inhimillisiä ominaisuuksia, niin kuin voimaa, tietoa, rakkautta j.n.e."

"Se kaikki oli sitä vanhaa hullutusta!" huudahti kreikkalainen kiihkeästi. "Ainoastaan käsittämättömät asiat pääsevät meille tultuaan juurtumaan."

Egyptiläinen kumarsi ja jatkoi sitte:

"Vielä muutamia sanoja, veljet, ennen kuin johdun itseeni. Tarkoitus, joka meillä on edessämme, tulee sitä pyhempänä näkyviin, kun saamme sitä verrata siihen, mitä on ja mitä on ollut. Muistipiirroksista näkyy, että Mizraim tapasi Niiliä hallitsemassa aitiopialaiset, jota kansakuntaa sieltä oli levinnyt myöskin yli Afrikan aavikoiden. Heillä oli vilkas ja haaveksiva, kokonaan luonnon palvelukseen mieltynyt luonne. Luonteeltaan runollinen persialainen uhrasi auringolle, joka hänen mielestään oli Ormuzdin täydellisin kuva, etäisen idän hurskaat jälkeläiset veistelivät itselleen jumalia puusta ja elefantinluusta; mutta aitiopialainen, jolla ei ollut kirjoitustaitoa, kirjoja eikä minkäänlaista teollisuus-kätevyyttä, rauhoitteli sieluansa eläinten, lintujen ja hyönteisten palvelemisella, pyhittäen Ra'lle kissan, Isiille härjän, Ptahille sontiaisen. Pitkä taistelu tätä raakaa jumalanpalvelusta vastaan päättyi siten, että se otettiin uuden vallan uskonnoksi. Silloin rakennettiin mahtavat muistomerkit, joita jokivarret ja läheiset aavikot ovat täynnä: obeliskit, labyrintit, pyramidit ja kuningasten haudat vierekkäin krokodilein hautojen kanssa. Niin syvälle, veljeni, vaipuivat Arjan pojat!"

Tässä egyptiläinen ensi kerran kadotti levollisuutensa. Vaikka hänen kasvonsa pysyivät ihan värähtämättä, tukehtui häneltä kuitenkin ääni.

"Älkää liiaksi halveksiko minun kansalaisiani", alkoi hän uudestaan puhua. "Eivät kaikki olleet Jumalan unhottajia. Minä sanoin äsken, että me kätkimme kaikki uskontomme salaisuudet papyrus-kääröihin, kaikki muut, paitsi yhtä, jonka minä nyt teille kerron. Meillä oli kerran kuningas Farao, joka innokkaasti puuhasi kaikenlaisia muutoksia ja lisäyksiä. Vahvistaakseen uutta uskontoa koetti hän kokonaan haihduttaa vanhan ihmisten mielestä. Hebrealaiset asuivat silloin meidän keskellämme orjina. He pysyivät lujasti kiinni Jumalassaan, ja kun vaino kiihtyi sietämättömäksi, pelastuivat he ikimuistettavalla tavalla. Kertomukseni perustan nyt muistokirjoituksiin. Mooses, itsekin hebrealainen, tuli palatsiin ja pyysi orjille, joita silloin oli miljooneja, lupaa lähteä pois maasta. Se pyyntö esitettiin Israelin Jumalan Jehovan nimessä. Farao ei lupaa antanut. Kuulkaahan, mitä sitte seurasi. Ensin kaikki vesi mitä järvissä ja joissa, jopa lähteissä ja astioissakin oli, kaikki se muuttui vereksi. Kuningas yhä esti. Sammakoita nousi niin paljo, että ne peittivät koko maan. Kuningas pysyi järkähtämättömänä. Mooses heitti tuhkaa ilmaan ja rutto alkoi tuhota egyptiläisiä. Seuraava rangaistus oli, että kaikki karja kuoli, paitsi hebrealaisten. Sitte heinäsirkat hävittivät kaiken vihreyden Niilin laaksosta. Sen jälkeen päivä muuttui puolen päivän aikaan niin sakean pimeäksi, että lamput sammuivat. Viimein kuolivat yhtenä yönä kaikki esikoiset Egyptistä, yksinpä Faraonkin. Silloin hän vasta taipui. Mutta hebrealaisten lähdettyä hän Iäksi sotajoukkonsa kanssa ajamaan heitä takaa. Suurimman ahdingon hetkenä jakautui meri niin, että pakolaiset pääsivät kuivin jaloin sen poikki. Vainoojain rientäessä jälestä syöksyivät laineet takaisin, hukuttaen hevoset, jalkaväen, sotavaunut ja kuninkaan. Sinä puhuit ilmestyksistä, veli Gaspar…"

Kreikkalaisen sinisilmät loistivat. "Kuulin saman kertomuksen juutalaiselta", hän huudahti. "Sinä vain vahvistat sen, Baltasar."

"Niin, mutta minun kauttani puhuvat egyptiläiset eikä Mooses. Minä selitän marmoritaulujen kirjoituksia. Silloiset papit merkitsivät omalla tavallansa muistiin, mitä itse näkivät, ja ilmestys on siten jatkunut suvusta sukuun. Nyt minä johdun siihen ainoaan salaisuuteen, joka on muistiin merkitsemättä. Meidän maassamme on aina sen onnettoman Faraon ajoista asti ollut kaksi uskontoa: yksityinen ja julkinen. Monijumalaista uskontoa harjoittaa kansa; toista, yksijumalaista, kannattavat ainoastaan papit. Iloitkaa, veljet, minun kanssani! Vaikka me olemme olleet niin monen kansakunnan jaloissa, vaikka kuninkaat ovat meitä sortaneet ja meillä on ollut kärsittävänä vihollisten vehkeitä, on kuitenkin tämä yhden Jumalan palvelus säilynyt kaikissa ajan vaiheissa. Niin kuin siemen, joka vuoren juurella odottaa aikaansa, on tämä ihana totuus pysynyt elossa; ja nyt, nyt on sen hetki tullut!"

Hindulaisen laiha vartalo vapisi ilosta ja kreikkalainen iloissaan lausui kovalla äänellä:

"Minusta tuntuu, kuin yksin erämaatkin riemuitsisivat!"

Egyptiläinen virvoitti itseään vesiryypyllä vieressään olevasta pullosta ja jatkoi sitte kertomustaan:

"Minä synnyin Aleksandriassa ruhtinaallisesta ja papillisesta suvusta ja sain säädynmukaisen kasvatuksen. Mutta jo hyvin aikaisin oli sieluni tyytymätön. Säädetyssä uskonnossa oli eräässä kohdassa sellainen selitys, että sielu kuoleman jälkeen ja ruumiin mädättyä mullaksi yht'äkkiä alkaa entisen kehityskulkunsa alhaisimmasta tilasta ylös ihmistilaan, joka on sen korkein ja viimeinen olomuoto, ja että näin tapahtuu ihan katsomatta siihen, millainen sen käytös on ollut maallisen elämän aikana. Kun kuulin puhuttavan persialaisten valon-valtakunnasta eli Chinevat-sillan tuonpuolisesta paratiisista, jonne ainoastaan hyvät pääsevät, kummittelivat ne ajatukset minun mielessäni yöt päivät. Minä haudoin näitä kahta ajatusta: ijankaikkista sielun vaellusta ja ijankaikkista elämää taivaassa. Jos, kuten opettajani sanoi, Jumala on vanhurskas, miksi sitte ei ollut mitään erotusta hyvillä ja pahoilla? Viimein minulle selvisi, tuli varmuudeksi, selväksi johtopäätökseksi siitä laista, johon minä luin puhtaan uskonnon käsitteen, se totuus, että kuolema on ainoastaan rajakohta, johon jumalaton jää jälelle ja häviää, vaan josta uskovainen nousee edelleen korkeampaan elämään; ei Buddan Nirvanaan, joka on ikään kuin kuollut lepo Bramassa, veli Melchior; ei myöskään, veli Gaspar, manalan parempaan olotilaan, kuten olympolainen jumaluusoppi myöntää; vaan elämään, toimeliaasen, ilorikkaasen ijankaikkiseen elämään, joka on elämä Jumalassa! Tämä keksintö johti mieleeni uuden kysymyksen. Miksi piti totuutta kauemmin pitää salassa ainoastaan itsekästen pappien lohdutuksena? Eihän enää ollut mitään syytä sortaa totuutta. Filosofia oli viimein opettanut meille suvaitsevaisuutta. Egyptiä ei enää hallinnut Ramses, vaan Rooma. Eräänä päivänä minä nousin ja saarnasin Brukeionissa, joka on Aleksandrian komeimpia ja väkirikkaimpia paikkoja. Kuulijaini joukossa oli sekä itä- että länsimaalaisia. Kirjastoon opinnoillensa menevät nuorukaiset, Serapeionin papit, Museionin tyhjäntoimittajat, kilparadan urheilijat, Rakotis-seudun maalaiset, kaikki pysähtyivät suurin joukoin kuuntelemaan. Minä saarnasin Jumalasta, sielusta, oikean ja väärän käsitteistä ja taivaasta, kuvaten sitä hyveellisen elämän palkinnoksi. Sinua, veli Melchior, vainottiin kivittämällä. Minun kuulijani ensin kummastelivat, sitte nauroivat. Minä aloin uudestaan, vaan he ivasivat minua ja pilkkasivat minun Jumalaani ja pimittivät minun valoisen taivaani kevytmielisellä leikinlaskulla. Jottei aikaa turhaan kuluisi, vetäydyin minä pois heidän paristansa."