Kitabı oku: «Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta», sayfa 34

II LUKU
Odottamaton kohtaus

Ben-Hur aikoi päivän koitteessa poiketa tieltä etsimään turvallista lepopaikkaa, mutta aamu tulikin hänen vielä ollessaan aavikolla. Hän siis pysähtyi tielle lepuuttamaan, ja opas lupasi kohta viedä hänet laaksoon kivimäkien väliin, jossa oli lähde, muutamia metsäviikunapuita ja laidunta hevosille.

Hänen ratsastaessaan eteen päin ja ajatellessaan ihmeellisiä asioita, joita kohta oli tapahtuva, sekä niistä johtuvia ihmiskunnan ja kansain olojen muutoksia, huomautti ainiaan valpas opas, että muukalaisia ratsasti heidän takanansa. Joka taholla heidän ympärillänsä näkyi vain aavikon hieta-aaltoja eikä mitään kasvullisuuden merkkiä. Vasemmalla hyvin etäällä vain näkyi ääretön vuorenselänne. Sellaisella lakealla ei liikkuva esine voinut kauan pysyä huomaamatta.

"Se on kameli ratsumiehineen", sanoi opas.

"Tuleeko useampia jälestä?" Ben-Hur kysyi.

"Se on yksin – ei, hevosmies seuraa, luultavasti opas."

Ben-Hur saattoi jo kohta erottaa, että kameli oli valkoinen ja tavattoman suuri, niin että se muistutti hänelle sitä ihmeellistä eläintä, jolla Baltasar ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet Dafnen metsikössä. Se ei saattanut olla mikään muu. Teltassa sen selässä istui kaksi henkilöä. Olivatkohan ne Baltasar ja Iras? Jos niin oli, ilmoittautuisiko hän heille? Mutta eivät ne saattaneet olla he – täällä aavikolla ja ilman saattajia! Hänen vielä mietiskellessään sitä asiaa tuli kameli pitkin askelin heiluen yhä lähemmäksi. Hän kuuli hopeakellojen kilinän ja näki kalliit koristukset, jotka olivat Kastalian lähteellä herättäneet ihmisjoukon uteliaisuutta. Hän tunsi myöskin aitiopialaisen, joka kaikkialla seurasi egyptiläistyttöä. Muhkea eläin pysähtyi kohta hänen hevosensa viereen, ja kun hän katsahti ylös päivätelttaa kohti, niin hän tunsi Iras-neiden, joka verhon alitse kummastellen katseli häntä, kosteat, loistavat silmänsä kysyväisinä.

"Totisen Jumalan siunaus olkoon sinulle!" sanoi Baltasar vapisevalla äänellä.

"Sinulle ja omaisillesi olkoon Herran rauha!" vastasi Ben-Hur.

"Silmäni ovat vanhuudesta jo heikot", sanoi Baltasar, "mutta ne ilmoittivat minulle kuitenkin, että sinä olet Hurin poika, jonka minä opin tuntemaan kunnioitettuna vieraana Ilderimin teltassa."

"Ja sinä olet Baltasar, viisas egyptiläinen, jonka puhelut tulevista pyhistä asioista ovat minun tässä oloni suurimpana aiheena. Mikä asia tuo sinut tänne?"

"Joka on siellä, jossa Jumala oleskelee, hän ei koskaan ole yksin", lausui Baltasar vakavasti, "mutta vastatakseni kysymykseesi ilmoitan, että vähän matkaa meidän jälellämme tulee karavaani matkalla Aleksandriaan, ja koska se matkustaa Jerusalemin kautta, katsoin parhaaksi yhtyä sen seuraan pyhään kaupunkiin asti, jonne aion pysähtyä. Mutta tänä aamuna nousimme ylös aikaisin ja uskalsimme lähteä edeltä, tyytymättöminä sen likaisuuteen, sillä kun on roomalaista sotaväkeä saattajina. Mitä ryöväreihin koskee, joita saattaisimme tavata tiellä, emme me pelkää ollenkaan, sillä minulla on sheikki Ilderimin sinettisormus. Petoja vastaan on Jumala riittävä suojelus."

Ben-Hur kumarsi ja vastasi, silittäen kamelin kaulaa:

"Jalon sheikin sinettisormus vakuuttaa sinulle turvallisuutta niin laajalti, kuin aavikkoa on, ja leijonan pitäisi olla hyvinkin nopea, jos mielisi saada kiinni tätä lajinsa kuningasta."

"Niin", vastasi Iras hymyillen, – ja se hymy ei ollutkaan tehoton tätä nuorta miestä kohtaan, jonka silmät olivat monta kertaa tarkastelleet tyttöä jo ukon kanssa puhellessa, "mutta hänkin jaksaisi vielä paremmin, jos hänen paastonsa loppuisi. Kuninkaatkin tuntevat nälkää ja pään pakotusta. Jos tosiaankin olet Ben-Hur, josta isäni puhui ja jonka minäkin mielihyväkseni olen tuntenut, niin varmaankin katsot itseäsi onnelliseksi, jos voit näyttää meille tietä lähteelle, jonka virkistävä vesi voisi sulostuttaa aamiaistamme aavikolla."

Ben-Hur kiireesti vastasi:

"Minun käsitykseni on sama kun sinun, kaunis neiti. Jos vain jaksat kärsiä vielä hetkisen, niin löydämme lähteen, jota sinä niin hartaasti halajat, ja minä takaan, että sen vesi on maistuva yhtä suloiselta ja jäähdyttävältä kuin kuuluisamman Kastalian lähteen. Sinun luvallasi riennämme eteen päin."

"Minä annan sinulle siunauksen janoavan sydämmestä", vastasi Iras, "ja lupaan sijaan kappaleen leipää kastettuna tuoreesen voihin, joka on saatu Damaskon kasterikkaasta seudusta."

"Se on erinomainen suosio! Lähtekäämme matkaan."

Ben-Hur ratsasti oppainensa edeltä; kamelilla matkustus tuottaa näet sen ikävyyden, ett'ei käy pitää yllä pitkää keskustelua.

Hetkisen kuluttua ratsastajat saapuivat matalan puron uomalle, jota pitkin opas, kääntyen oikealle, näytti tietä. Uoma oli kostunut vähän ennen tulleesta sateesta. Viimein he jokseenkin viettävää rinnettä myöten pääsivät avaraan, kauniisen laaksoon, jossa kasvoi ruohoa ja pensaita. Yksinäinen palmu levitti suuria lehtiänsä, tarjoten lepopaikkaa ja ilmaisten, missä lähde oli. Sinne opas ohjasi heidät. Vesi juoksi kallion raosta; huolellinen käsi oli sitä isonnellut ja hebrealaisilla kirjaimilla piirtänyt yläpuolelle "Jehova"-sanan.

He pysähtyivät. Ben-Hur ja opas laskeutuivat maahan. Baltasar ja Iras tulivat myöskin päiväteltan suojasta alas, sitten kun kameli oli laskeutunut polvilleen. Vanhus käänsi kasvonsa itää kohti, pani kunnioittavasti kätensä ristiin ryntäilleen ja rukoili.

"Anna minulle pikari!" sanoi Iras vähän kärsimättömästi.

Orja toi teltan komerosta kristallipikarin ja antoi sen hänelle. Sitte tyttö sanoi Ben-Hurille:

"Minä tahdon palvella sinua lähteellä."

He menivät yhdessä sinne. Ben-Hur tahtoi antaa vettä hänelle, mutta Iras kielsi, laskeutui polvilleen ja täytti pikarin. Eikä hän ennen tyytynyt, kuin sai pikarin ihan reunoja myöten täyteen raikasta vettä, jolloin hän sitä tarjosi Ben-Hurille.

"Ei", sanoi Ben-Hur, työntäen syrjään kaunista kättä, mutta katsoen ainoastaan tytön suuria silmiä, joita pitkät ripset puoleksi kätkivät, "se palvelus kuuluu minulle."

Iras ei suostunut, vaan yhä tarjosi hänelle pikaria.

"Minun kotimaassani on sananlasku: Parempi olla onnellisen juomanlaskijana kuin kuninkaan ministerinä."

"Onnellisenko!" Ben-Hur ihmetteli.

Hänen äänessään ja katseessaan oli sekä hämmästystä että kysymystä.Iras vastasi äkisti:

"Jumalat lahjoittavat meille menestystä merkiksi, että he ovat meidän puolellamme. Etkö sinä voittanut sirkuksessa?"

Ben-Hurin posket alkoivat punastua.

"Se oli yksi merkki, mutta onpa vielä toinenkin. Miekalla taistellen sinä voitit toisen roomalaisen."

Ben-Hur punastui vielä enemmän, ei niin paljon noiden voittojen muistosta, vaan siitä, että Iras oli huomaavaisesti seurannut hänen toimiansa. Hetkisen kuluttua tuota suloista tunnetta seurasi tarkempi ajatteleminen. Hän tiesi, että kilpailu sirkuksessa oli tuttu yli koko itämaiden, mutta voittajan nimen tiesivät ainoastaan jotkut harvat: Malluk, Ilderim ja Simonides. Olivatkohan he voineet ilmaista tytölle salaisuuden? Ben-Hur oli yht'aikaa sekä hämillään että kiitollinen. Sen huomattuaan Iras sanoi:

"Oi Egyptin jumalat, minä kannan teille kiitokseni sankarin löytymisestä! Olkaa ylistetyt, ett'ei Idernees-paIatsin uhri ollut tämä kuninkaallinen mies. Ja sen tähden, pyhät jumalat, minä juon kiitollisuuden maljan!"

Hän kaatoi hiukan pikarista takaisin lähteesen ja joi. Saatuaan pikarin tyhjennetyksi hän sanoi nauraen:

"Hurin poika, onko sankarien tapa, että nainen heidät helposti voittaa?Ota nyt pikari ja koeta siitä löytää sovelias sana minulle."

Ben-Hur otti pikarin ja täytti sen.

"Israelin pojalla ei ole mitään jumalia, kantaaksensa heille juomauhria", hän sanoi leikitellen, että saisi salatuksi kummastuksensa, joka oli suurempi kuin koskaan. Tiesikö egyptiläistyttö ehkä enemmänkin hänestä? Tiesikö hän hänen suhteensa Simonideesen? Oliko hänen tiedossaan ehkä myöskin hänen sopimuksensa Ilderimin kanssa? Hän alkoi tuntea epäluuloa. Joku oli saanut ilmi hänen salaisuutensa, ja ne olivat hyvin arveluttavia. Ja sitä paitsi hän oli matkalla Jerusalemiin, juuri vaarallisimpaan paikkaan, jos hänen vihollisensa saisivat tietoa hänen aikeistaan, eikä se paikka ollut vaarallinen yksistään hänelle, vaan myöskin hänen ystävilleen ja koko hänen asialleen. Olikohan tuo tyttö vihollinen? – Onpa hyvä, että ajatus on kirjoituskieltä nopeampi. Heti pikarin täytettyään Ben-Hur nousi ylös ja sanoi, hyvästi teeskennellen huolettomuutta:

"Kaunein kauneista! Jos olisin roomalainen, kreikkalainen tai egyptiläinen, niin minä sanoisin" – hän nosti pikarin ylemmä päätänsä – "minä kiitän teitä, hyvät jumalat, että maailmassa on kärsimyksien ja rikosten keskellä kuitenkin kauneuden lumousta ja rakkauden lohdutusta, ja minä kohotan maljan sen kunniaksi, joka paraiten soveltuu niiden kuvaksi, Niilin kauneimman tyttären, Iras-neidin kunniaksi!"

Tyttö laski kätensä pehmoisesti hänen olkapäälleen.

"Sinä olet rikkonut lakia vastaan. Jumalat, joita mainitsit, ovat vääriä jumaloita. Mikä estäisi minua kertomasta sitä rabbineille?"

"Oo", Ben-Hur nauraen vastasi, "siinä on mitättömän vähä sellaisen henkilön kertoa, joka tietää niin paljon muuta tosi arvokasta."

"Menenpä vielä pitemmälle: kerron pienelle juutalaistytölle, joka hoitaa ruusuja rikkaan kauppiaan kodissa Antiokiassa. Rabbineille minä syytän sinua paatumuksesta, vaan hänelle…"

"No, hänelle mistä?"

"Tarvitseeko minun toistella, mitä sinä juuri äsken lausuit, pikari korotettuna ja jumalat todistajina?"

Ben-Hur oli vaiti, ikään kuin odotellen, että egyptiIäistyttö puhuisi edelleen. Ajatuksissaan hän näki Esterin isänsä sivulla kuuntelevan hänelle kirjeissä saapuneita tietoja ja välistä itsensäkin lukevan. Hän oli Esterin läsnä ollessa kertonut, mitä oli tapahtunut Idernees-palatsissa. Ester ja Iras olivat hyvät ystävykset; toinen oli viekas ja tottunut maailman tapoihin, toinen yksinkertainen ja tunteellinen sekä sen tähden sitä helpompi viehättää. Simonides ei ollut voinut rikkoa sanaansa, ei myöskään Ilderim. Olikohan Ester antanut nämä tiedot egyptiläistytölle? Ben-Hur ei syyttänyt häntä, mutta epäilys oli tullut kylvetyksi sen ajatuksen mukana, ja epäilykset ovat siemeniä, jotka itävät itsekseen ja paraiten silloin, kun niillä on vähin perustetta.

Ennen kuin Ben-Hur ehti vastata tuohon viittaukseen, joka tarkoittiEsteriä, tuli Baltasar lähteelle. Hän sanoi vakavalla tavallaan:

"Me olemme sinulle kiitollisuuden velassa. Laakso on hyvin kaunis; ruoho, puut ja varjo, kaikki kehottavat meitä pysähtymään ja lepäämään. Lähde välkkyy kuin timantti ja ylistää rakkaudesta rikasta Jumalaa. Me emme voi kylliksi kiittää sinua ilosta, jonka olet tuottanut meille; käy istumaan meidän kanssamme ja syömään meidän ruokiamme."

"Ensin pyydän saada sinua palvella." Niin sanoen Ben-Hur täytti pikarin ja antoi sen Baltasarille, joka otti sen vastaan, katse kiitollisesti kohti korkeutta. Palvelija toi liinoja; pestyään ja kuivattuaan kätensä he kaikki kolme kävivät itämaiseen tapaan istumaan saman teltan alle, joka monta vuotta sitte oli aavikolla suojellut kolmea viisasta tietäjää. Sitte he hyvällä halulla söivät aamiaisekseen ruokavaroja, joita palvelija oli latonut esiin kamelin selästä.

III LUKU
Kuolemattomuus

Lähteen lorina säesti keskustelua, jolla he höystivät ateriaansa. Laakson hiljaisuus, ilman viileys, juhlallinen rauhallisuus ja ympäristön kauneus näytti vaikuttavan kunnianarvoiseen egyptiläiseen; hänen äänensä, katseensa ja koko käytöksensä olivat tavattoman lempeät, milloin hän katsahti Ben-Huriin, joka puheli neiden kanssa.

"Kun me saavutimme sinut", hän sanoi atrian lopulla, "näyttivät sinun kasvosi samoin olevan Jerusalemia kohti. Saanko kysyä, oletko sinäkin matkalla sinne?"

"Olen menossa pyhään kaupunkiin."

"Koska minun tarvitsee säästää voimiani, kysyn vielä, onko sinne lyhempää tietä kuin Rabbat-Ammonin kautta?"

"On lyhempi, vaan vaivalloisempi tie Gerasan ja Rabbat-Gileadin kautta.Sitä minä aion lähteä."

"Minä olen malttamaton", vastasi Baltasar, "sillä viime aikoina ovat lepoani häirinneet unet tai pikemmin yksi lakkaamatta palaava uni. Ääni, ei mitään muuta, kehottaa minua: nouse ylös ja riennä; se, jota niin kauan olet odottanut, on ilmestynyt."

"Tarkoitatko häntä, joka on tuleva juutalaisten kuninkaaksi?" kysyiBen-Hur kummastellen.

"Tarkoitan juuri häntä."

"Etkö siis ole saanut mitään tietoja hänestä?"

"En mitään muuta kuin sen äänen sanat unessa."

"Mutta minulla on sanoma, joka luullakseni on yhtä tervetullut sinulle, kuin se oli minullekin."

Hän veti esiin Mallukin kirjeen. Egyptiläisen käsi vapisi kovasti, kun hän otti sen vastaan. Hän luki sen ääneen, ja hänen liikutuksensa yhä eneni. Päästyään kirjeen loppuun hän kiitollisesti käänsi silmänsä taivasta kohti. Mitään kysymyksiä hän ei tehnyt, sillä hän ei epäillyt vähääkään.

"Herra, sinä olet ollut hyvin hyvä minua kohtaan", hän sanoi. "Anna minun, sitä minä anon, vielä kerran nähdä vapahtajani ja osoittaa hänelle kunnioitusta. Sitte on sinun palvelijasi valmis lähtemään täältä rauhassa."

Tämä yksinkertainen, luottavainen rukous vaikutti syvästi Ben-Huriin. Jumala ei ollut koskaan tuntunut olevan häntä niin lähellä, ikään kuin ihan personallisesti heidän seurassansa, ystävänä, joka antaa lahjojaan yksinkertaisimmankin anomuksen jälkeen, kuten isä, joka yhtä rakkaasti kohtelee kaikkia lapsiansa. Että sellainen Jumala lähettäisi kuninkaan sijasta ihmiskunnalle vapahtajan, se ajatus esiytyi nyt hänelle uudessa valossa ja tuntui myöskin niin selvältä, että hän luuli voivansa ymmärtää sekä tämän lähetyksen merkityksen että sellaisen Jumalan luonnon. Niinpä hän ei voinut olla kysymättä:

"No, kun hän esiytyy, miten sinä luulet, Baltasar, tuleeko hän vapahtajana vaiko kuninkaana?"

Baltasar katsahti häneen miettiväisesti, vaan samalla hyväntahtoisesti.

"Kuinka minun on ymmärrettävä kysymyksesi? Henki, joka muinoin oli minun ohjaajani, ei ole ilmestynyt siitä asti, kun olin vieraana jalon sheikki Ilderimin teltassa; toisin sanoen, minä en ole kuullut enkä nähnyt häntä niin huomattavasti kuin silloin. Luulen, että juuri hän nyt puhui minulle unessa, mutta muuten minä en ole saanut mitään ilmestystä."

"Salli minun muistuttaa meidän käsitystemme erilaisuutta", sanoi Ben-Hur kunnioittavasti. "Sinä luulit, että hän oli tuleva kuninkaaksi, vaikk'ei sellaiseksi kuin keisari; sinä sanoit hänen herruutensa olevan hengellisellä alalla eikä kuuluvan tähän maailmaan."

"Ihan oikein", vakuutti egyptiläinen, "ja se juuri on minun mielipiteeni vieläkin. Kuten huomaan, vallitsee meidän uskossamme suuri erilaisuus; sinä odotat maallista kuningasta, minä sielujen kuningasta."

Hän pysähtyi, ikään kuin voimatta lausua ajatustansa kyllin nopeasti tai käsitettävästi.

"Anna minun koettaa, Hurin poika", hän jatkoi, "tarkemmin selittää uskoani. Ehkäpä käsität, miksi minä niin kiihkeästi odotan häntä, kun selitän, että hengellinen herruus, jota hän tulee pitämään, on kaikin puolin ihanampi ja kunniakkaampi kuin paljas keisarillinen komeus. Milloin sielun aate ensinnä ilmestyi ihmisissä, en tiedä, mutta luultavasti se oli jo ensimmäisillä esivanhemmillamme paratiisissa, ja kaikki me tiedämme, ett'ei se koskaan ole ollut meiltä kokonaan kadoksissa. Moni kansakunta on kadottanut sen joksikin ajaksi, vaan eivät kaikki; muutamina aikakausina se himmeni ja hälveni; toisin ajoin epäilykset sen pimittivät, mutta Jumala hyvyydessään lähetti tuon tuostakin erinomaisia miehiä, jotka jälleen elvyttivät sitä uskoa.

"Minkä tähden pitäisi joka ihmisellä olla sielu? Hurin poika, ajattele hetkinen sielun välttämättömyyttä. Paneutua alas ja kuolla toivomatta pitempää elonmuotoa, eihän ole koskaan ollut ihmistä, joka sydämmensä syvyydessä ei olisi toivonut mitään parempaa. Mainioin egyptiläinen kuninkaamme hakkuutti mahtavan suureen kallioon kuvansa; joka päivä meni hän sinne seurueinensa katselemaan työn edistymistä. Viimein oli kuva valmis, suurenmoinen, häviämätön. Se oli sekä muodon että ilmeen puolesta hänen näköisensä. Saatammehan hyvin käsittää, että hän joka hetki ylpeillen sanoi itsekseen: 'Nyt tulkoon kuolema, minä elän edelleenkin!' Ja niin tapahtuikin, sillä kuva on vielä jälellä.

"Mutta oliko tuo mitään elämää, jota hän siten säilytti itselleen? Se oli vain muistutus ihmisten muistille, ja se kunnia on totisesti yhtä haihtuvainen kuin kuun paiste, joka valasee kuvaa; se on kiveen hakattu historia, ei mitään muuta! Vaan mitä tuli tosiaan siitä kuninkaasta? Kuninkaallisessa haudassa on palsamoitu ruumis, joka kerran oli hänen omansa, kuva, jota paljon parempi on tuo kiveen hakattu. Mutta missähän kuningas itse oleskelee? Siitä ajasta, jolloin hän oli elävä ihminen kuten sinä ja minä, on 2000 vuotta kulunut, mutta loppuikohan hän silloin, kun viimeisen kerran veti henkeään?

"Myöntävä vastaus siihen kysymykseen olisi syytös Jumalaa vastaan. Me siis oletamme kuoleman jälkeen olevan todellista elämää, ei ainoastaan muiston maailmassa, vaan todellisesti, eli toisin sanoen: jokainen meistä saa elämään tullessansa sielun, joka on kuolematon. Siinä juuri on se välttämättömyys, josta puhun.

"Mutta jättäkäämme se nyt sikseen ja ajatelkaamme sitä iloista tietoisuutta, jonka sielun ajatus meissä vaikuttaa. Ensinnäkin se riistää kuolemalta kauhunsa, koska se meille esiytyy ainoastaan siirtymisenä korkeampaan, parempaan elämään. Katso minua, katso minun riutunutta ruumistani, ryppyistä muotoani, heikonneita aistimiani, oi miten autuuttava on se ajatus, että kun hauta avautuu ottamaan vastaan minun kulunutta kuortani, joka kyllä kohta tapahtuu, silloin Jumalan asunnon portit, jotka nyt ovat näkymättömät, aukeavat ottamaan vastaan minua ja minun vapautettua kuolematonta sieluani.

"Jospa voisin kuvaella sitä viehätystä, joka tulevaisessa elämässä on. Älä sano, ett'en minä siitä mitään tiedä, sillä sen verran minä tiedän, ja se minulle riittääkin, että kun minulla on sielu, niin minulla on osa Jumalan ominaisuuksista. Sellaisessa olemuksessa ei ole katoavaisuuden tomua, ei mitään arvotonta, se on kevyempi ilmaa, läpinäkyvämpi kuin valo ja verrattoman puhdas.

"Ja nyt, Hurin poika, koska tiedän sen verran, tarvitseeko minun sitte kiistellä itsekseni tai sinun kanssasi mistään vähäpätöisyyksistä, kuten sielun muodosta tai sen olopaikasta tai syökö ja juoko se? Ei, parempi on luottaa Jumalaan. Kaikki, mikä on kaunista tässä maailmassa, johtuu hänen kädestään, hän vaatettaa kukan, antaa ruusulle värinsä, hän houkuttelee esiin kastepisaran, hän luo maailman sopusoinnun; lyhyesti sanoen: hän muodostelee meidät tätä elämää varten ja panee sille sopivat mukavuudet, ja se kaikki on minulla takauksena, niin että minä luottavasti kuin lapsi jätän hänelle sieluni ja sen käyttämisen mihin hän tahtoo kuoleman jälkeen. Minä tiedän että hän rakastaa minua."

Ukko vaikeni ja nosti vapisevalla kädellä pikarin huulilleen. Iras ja Ben-Hur olivat myöskin liikutetut, kumpikin itsekseen. Ben-Hurille valkeni yksi asia. Hän alkoi selvemmin kuin koskaan ennen käsittää, että hengellinen valtakunta saattoi olla ihmiskunnalle arvokkaampi Jumalan lahja kuin suurinkin kuningas.

"Minä nyt voisin kysyä sinulta", Baltasar jatkoi, "tulisiko tätä ruumiillista elämää, joka on niin täynnä huolia ja niin lyhyt, pitää parempana kuin sielun täydellistä ja ijankaikkista elämää. Aseta itse kysymykset seuraavalla tavalla, niin voit itse vastatakin: kumpi on parempi, tuntiko vaiko vuosi täydellistä onnea? Ja sitte askel edelleen: mitä merkitsee seitsemänkymmentä vuotta maan päällä ijankaikkisuuden rinnalla Jumalan tykönä? Sillä tavalla voit oppia käsittämään sen totuuden merkityksen, jota nyt huomautan sinulle ja joka minua surettaa erittäin suuresti: että näet maailma ei melkein ollenkaan ota lukuun sielun elämää. Tosin myönnettäköön, että siellä täällä on filosofeja, jotka sanovat sielua perusvoimaksi, mutta kun filosofit eivät oleta mitään uskomalla, niin he eivät myöskään tunnusta sielua itsenäiseksi olennoksi, ja sen tähden on sen tarkoitus heillä ihan hämäränä.

"Jokaisella elävällä olennolla on tarkoituksensa mukainen kyky. Eikö sinulle tässä kohdassa johdu mieleen, että ihminen on ainoa, joka kykenee tutkimaan tulevia asioita? Minun ajatukseni mukaan Jumala sillä tahtoo osoittaa, että me olemme aiotut toiseen parempaan elämään; sillä juuri se on tulevien asioiden ainoa ja totinen salaisuus. Mutta paha kyllä, eivätkö kansat ole perin turmeltuneet? He elävät ainoastaan päiväksensä, ikään kuin nykyisyys olisikin kaikki; he lohduttavat itseään sillä, että kuoleman jälkeen on kaikki lopussa. Ja vaikkapa he eivät sitä juuri lausukaan suoraan, niin he ainakaan eivät pidä yhtään lukua tulevaisuudesta. Jos heille sitte äkisti tulee kuolema, niin he eivät pääse iloiseen ijankaikkisuuteen, sillä he ovat siihen sopimattomat. Se on toisin sanoen: ihmisen ulkonainen autuus on ijankaikkinen elämä Jumalan yhteydessä. Ah, Hurin poika! voi että minun täytyy sanoa se! tuo makaava kameli voisi yhtä hyvin olla uskollinen sellaisessa yhteydessä, kuin pyhimmät papit, jotka tänään palvelevat kuuluisimman temppelin pääalttarilla! Niin kiintyneet ovat ihmiset tähän maalliseen elämään! Niin kokonaan he ovat unhottaneet tulevaisuuden!

"Ja nyt ajattele, mitä merkitsee vapahdetuksi tuleminen.

"Minä puolestani en vaihtaisi tulevaisen elämän yhtä hetkeä tuhanteenkaan tämän maallisen elämän vuoteen."

Egyptiläinen näytti unhottavan kaikki, mitä hänen ympärillään oli, ja vaipuvan syviin ajatuksiin, mutta hetkisen kuluttua hän jatkoi:

"Minä pyydän sinulta anteeksi, poikani, että näin kauan viivyttelin sinua puheellani. Ilo toi minulle sanoja, vaan eivät ne riitä likimainkaan esittämään totuutta koko laajuudessaan. Tutki sitä itse, niin tulet käsittämään, ett'ei se, jota me odotamme, ole tuleva sotilaana miekka kädessä eikä kruunattuna hallitsijana. Nyt on vain yksi kysymys enää vastaamatta: Mistä ja miten me tunnemme hänet, kun hän tulee? Jos sinä pysyt siinä mielipiteessäsi hänen luonteestaan, että hän tulee kuninkaana, jotenkin Herodeen kaltaisena, niin sinun tietysti täytyy etsiä, kunnes löydät purppurapukuisen miehen valtikka kädessä. Mutta se merkki, josta minä tunnen hänet, on, että hän näyttää minulle ja kaikille ihmisille tien ijankaikkiseen elämään, sielun puhtaasen ja kunniarikkaasen elämään."

Kaikki olivat miettiväisinä hetkisen vaiti, kunnes Baltasar lausui:

"Lähtekäämme nyt rientämään edelleen. Mitä nyt olen puhunut, on uudestaan kiihottanut maltitonta ikävääni nähdä häntä, joka aina on ajatuksissani. Olkoon se puolustuksenani teidän edessänne, Hurin poika ja sinä tyttäreni, jos minä teidän mielestänne liiaksi kiiruhdan teitä ja matkalle lähtöä."

Vanhuksen viittauksesta palvelija toi viiniä nahkasäkissä. He joivat, pudistelivat murut liinoilta ja nousivat.

Sill'aikaa kuin orja kantoi teltan ja ruokavarat koriin kamelin selkään ja arabialainen toi esiin hevoset, peseytyivät matkalaisemme lähteen purossa.

Kohta he jo olivat matkalla ja aikoivat tavoittaa karavaanin, jos se tällä välin oli ehtinyt mennä ohitse.