Kitabı oku: «Viimevuotiset ystävämme», sayfa 6
7.
SEURAUKSIA
Rouva Chesterin myyjäisiä pidettiin niin hienoina ja maineikkaina, että seudun nuorten naisten mielestä oli suuri kunnia saada siellä myyntipöytä hoidettavakseen. Amy sai kutsun, mutta Jo ei saanut. Se oli onneksi kaikille asianomaisille, sillä Jo oli näihin aikoihin oikea vastarannan kiiski ja hänen täytyi saada monta kovaa kolausta ennen kuin hän oppi sopeutumaan. 'Mahtava, ikävä olento' jätettiin syrjään, mutta Amyn kyvyt ja aisti saivat asiallisen tunnustuksen, kun hänen huostaansa uskottiin taidepöytä. Hän panikin parhaansa valmistaakseen ja hankkiakseen pöydälle kauniita ja arvokkaita esineitä.
Kaikki sujui rauhallisesti avajaispäivän aattoon saakka. Mutta silloin syntyi erimielisyys, jollaista on melkein mahdotonta välttää, kun työskentelemässä on parikymmentä naista, joilla kullakin on omat ennakkoluulonsa ja eturistiriitansa.
May Chester kadehti Amya siksi, että tämä oli häntä suositumpi, ja juuri nyt sattui useita pikku tapauksia, jotka vahvistivat tuota tunnetta. Amyn sievä tussipiirros jätti täydellisesti varjoon Mayn maalaamat maljakot – siinä oli yksi pistävä piikki; vastustamaton Tudor oli äskettäin kutsuissa tanssinut neljä kertaa Amyn kanssa ja vain kerran Mayn kanssa, se oli toinen piikki; mutta pahin harmi, joka Mayn mieltä kaiveli ja sai hänet käyttäytymään epäystävällisesti, johtui hänen korviinsa kantautuneesta huhusta.
May oli kuullut, että Marchin tytöt olivat tehneet hänestä pilaa Lambilla käydessään. Syyn olisi tietysti pitänyt langeta Jon niskoille, sillä hänen vallaton matkimisensa oli onnistunut niin hyvin, että kaikki huomasivat ketä hän tarkoitti, ja Lambin tytöt olivat ihastuksissaan levittäneet juttua. Syyllisillä ei kuitenkaan ollut siitä pienintäkään aavistusta. Niinpä saattoi hyvin ymmärtää Amyn pahoittaneen mielensä, kun rouva Chester tuli Amyn luo tämän viimeistellessä sievää pöytäänsä ja lausui ystävällisesti, mutta silmissään kylmä ilme:
– Hyvä ystävä, nuoret neitoset näyttävät täällä oudoksuvan, kun en ole antanut tätä paikkaa omille tyttärilleni. Koska tämä on edustavin pöytä ja minun tyttäreni ovat nähneet suurimman vaivan myyjäisistä, on kai parasta, että he saavat tämän paikan. Olen kovin pahoillani, mutta sinähän olet niin innostunut asiaamme, ettet välitä pienestä pettymyksestä. Saat kyllä toisen pöydän, jos haluat.
Rouva Chester oli kuvitellut, että olisi helppo lausua nämä sanat. Mutta hänen olikin vaikea esittää asiaansa luontevasti, kun Amy katsoi häntä luottavasti, silmät täynnä ihmetystä ja levottomuutta.
Amy huomasi, että asiassa piili jotakin, mutta ei voinut arvata mitä.
Hän sanoi hiljaa, niin että sanojen huomasi sattuneen häneen:
– Ehkä on parasta, etten tule ensinkään myymään.
– Ei, hyvä ystävä, älä huoli pahastua. Tämä on vain sopivaisuuskysymys, ymmärräthän. Minun mielestäni pöytä oli oikein sopiva sinulle ja olen kiitollinen kaikesta vaivannäöstä, jolla sait pöytäsi noin kauniiksi. Mutta tietysti täytyy luopua yksityisistä toiveistaan. Minä hankin sinulle kyllä hyvän paikan jostakin muualta. Haluaisitko kukkapöydän? Pikku tytöt ottivat sen huostaansa, mutta he ovat väsyneet kesken. Sinä saat siitä ihastuttavan ja kukkapöytä vetää aina ostajia luokseen, niin kuin tiedät.
– Varsinkin herroja, lisäsi May sellainen sävy äänessään, että Amy alkoi aavistaa, miksi oli kadottanut suosionsa. Hän punastui harmista, mutta ei muuten ollut huomaavinaan lapsellista ilkeyttä, vaan vastasi odottamattoman ystävällisesti:
– Kuten haluatte, rouva Chester. Siirryn heti kukkapöytään.
– Voit ottaa omat tavarasi mukaan jos haluat, aloitti May tuntien hiukan omantunnonvaivoja katsellessaan sieviä naulakkoja, simpukankuoria ja hauskoja koristuksia, jotka Amy oli järjestänyt huolellisesti ja aistikkaasti. Hänen tarkoituksenaan oli olla ystävällinen, mutta Amy käsitti hänet väärin ja vastasi nopeasti:
– Tietysti, jos ne ovat tiellä. Hän pyyhkäisi kaikki tuomansa tavarat pöydältä sikin sokin esiliinaansa ja lähti loukkaantuneena sekä omasta että taideteostensa puolesta.
– Nyt hän suuttui. Voi jospa en olisi ensinkään pyytänyt sinua puhumaan hänelle, äiti, virkkoi May katsellen surullisena tyhjiä paikkoja pöydällään.
– Tyttöjen riidat menevät pian ohi, vastasi hänen äitinsä, vaikka hänkin hiukan häpesi, että oli ollut osallisena jutussa.
Pikku tytöt ottivat Amyn ja hänen aarteensa iloisina vastaan. Heidän sydämellisyytensä lievitti hiukan hänen kiihtymystään, ja hän ryhtyi työhön aikoen vakaasti onnistua kukkatyttönä, vaikka taiteellinen menestys häneltä olikin riistetty.
Mutta kaikki näytti kääntyvän häntä vastaan. Aika oli täpärällä ja Amy oli väsynyt; kaikilla oli omat toimensa eikä kukaan ehtinyt auttamaan häntä. Pikku tytöistäkin oli vain haittaa, sillä he hääräsivät ja lörpöttelivät kuin harakat ja olivat vain häiriöksi koettaessaan järjestää parhaansa mukaan. Murattilaite ei ottanut pysyäkseen pystyssä, vaan uhkasi kaatua heti kun siihen ripustetut korit oli täytetty. Amyn parhaalle maalaukselle roiskui vettä ja siitä jäi sinipunainen kyynel Cupidon poskelle; hän iski vasaralla sormeensa ja vilustui ristivedossa, niin että oli huolissaan seuraavan päivän takia.
Kun Amy illalla kertoi asian kotiväelleen, se herätti suurta paheksumista. Rouva Marchin mielestä juttu oli häpeällinen, mutta hänestä Amy oli menetellyt oikein; Beth selitti jäävänsä kokonaan pois myyjäisistä, ja Jo kysyi, miksi Amy ei korjannut mukaansa kaikkia tavaroitaan ja jättänyt noita halpamaisia ihmisiä oman onnensa nojaan.
– Ei minun tarvitse olla halpamainen, vaikka he ovatkin. Minä en pidä sellaisesta, ja vaikka minulla mielestäni on täysi syy loukkaantua, en aio näyttää sitä heille. Se vaikuttaa paljon tehokkaammin kuin vihaiset sanat ja ajattelemattomat teot, eikö niin, äiti?
– Olet oikeassa, kultaseni; on aina parasta maksaa isku suudelmalla, vaikka se usein onkin vaikeata, sanoi äiti niin kuin konsanaan henkilö, joka on oppinut tuntemaan eron sanojen ja tekojen välillä.
Siitä huolimatta, että Amyn monta kertaa teki mieli näyttää olevansa loukkaantunut ja maksaa samalla mitalla takaisin, hän pysyi päätöksessään koko seuraavan päivän ja halusi voittaa vihollisensa ystävällisyydellä. Alku meni hyvin, sillä hän sai oikealla hetkellä hiljaisen muistutuksen asiasta.
Järjestäessään myyjäispäivän aamuna pöytäänsä sillä aikaa kuin pikku tytöt viereisessä huoneessa täyttivät namuskoreja, Amy otti esiin rakkaimman työnsä – pienen kirjasen, johon isä oli aarrevarastostaan löytänyt vanhanaikaiset kannet ja jonka pergamenttilehdille Amy oli koristeellisesti tekstannut raamatunlauseita. Kun hän ylpeänä selaili sen taidokasta kuvitusta, hänen silmänsä osuivat lauseeseen, joka pysähdytti hänet ajattelemaan. Punaisin, sinisin ja kullanvärisin kiehkuroin kehystetyllä pergamenttisivulla näkyi pieniä enkeleitä, jotka taluttivat toisiaan kädestä, ja kukkien ja orjantappuroiden keskellä olivat sanat: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."
Niinhän sitä täytyisi, mutta minä en rakasta, mietti Amy vilkaistessaan Mayn tyytymättömiin kasvoihin, jotka pilkistivät isojen kukkamaljakoiden takaa; maljakot eivät kyenneet täyttämään tyhjiä paikkoja, jotka Amyn sievät työt olivat jättäneet jälkeensä. Amy käänteli lehtiä ja luki sieltä täältä lauseen, joka lievitti hänen kiihtymystään ja katkeruuttaan. Omatunto piti Amylle pienen saarnan, kun hän luki kirjoittamansa raamatunlauseen; ja hän otti opetuksesta vaarin ja toteutti sen heti käytännössä.
Mayn pöydän ympärillä seisoi joukko tyttöjä ihaillen sieviä esineitä ja keskustellen myyjättärien vaihdoksesta. He puhuivat hiljaa, mutta Amy tiesi, että he puhuivat hänestä, ja kuultuaan asian Maylta he arvostelivat sitä vain hänen kannaltaan. Se ei tuntunut Amysta hauskalta, mutta hyvä tahto oli päässyt hänessä voitolle ja nyt tarjoutui tilaisuus osoittaa sitä. Hän kuuli Mayn sanovan surullisesti:
– Tämä on onnetonta: en ehdi enää hankkia tänne uusia tavaroita enkä pane pöydälleni minkälaista romua hyvänsä. Pöytä oli täydellinen, mutta nyt se on piloilla.
– Hän voisi tuoda tavarat takaisin jos pyytäisit, ehdotti muuan tytöistä.
– Kuinka minä tämän sotkun jälkeen voisin pyytää… aloitti May, mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä salin toiselta puolen kuului Amyn ystävällinen ääni:
– Sinä saat ne pyytämättäkin jos haluat. Aioin juuri tarjota niitä takaisin, sillä ne sopivat paremmin sinun pöydällesi kuin minun. Ole hyvä ja ota ne ja anna anteeksi, että eilen illalla ajattelemattomasti otin ne pois.
Amy vei tavaransa, nyökkäsi hymyillen ja kiiruhti takaisin, sillä ystävällinen työ oli helpompi suorittaa, jollei tarvinnut ottaa siitä kiitosta.
– Se oli kiltisti tehty! huudahti yksi tytöistä.
Mayn vastausta ei voinut kuulla; mutta eräs tytöistä, jonka mieliala oli käynyt hiukan happameksi mehujen sekoittamisesta, lisäsi ilkeästi naurahtaen:
– Erittäin kiltisti; hän taisi tietää, että ne eivät menisi kaupaksi hänen omalla pöydällään.
Se tuntui katkeralta, sillä kun uhrautuu, toivoo saavansa edes tunnustusta osakseen. Hetkisen Amy katui tekoaan, sillä hänestä näytti ettei hyvä aina saa palkkaansa. Mutta tällä kertaa se sai, sen Amy pian huomasi. Hänen mielensä tuntui keveältä ja hänen taitavat kätensä saivat pöydän hienoksi. Tytöt kohtelivat häntä ystävällisesti, ja välikohtaus näytti ihmeesti puhdistaneen ilman.
Päivä oli pitkä ja raskas Amyn mielestä. Usein hän istui aivan yksin pöytänsä takana, sillä pikku tytöt karkasivat tämän tästä. Harvat viitsivät ostaa kukkia kesäaikaan, ja hänen kukkakimppunsa alkoivat kuihtua ennen iltaa.
Taidepöytä oli houkuttelevin. Sen ympärillä oli aina ostajia, ja myyjättäret lensivät edestakaisin toimekkaan näköisinä kilisevine rahalaatikkoineen. Amy katseli usein kaihoisasti taidepöytään päin, jonka ääressä hän olisi ollut kuin kotonaan, sen sijaan että sai olla toimettomana syrjäisessä nurkassa. Kaikille se ei olisi ollut yhtä kova koettelemus, mutta sievälle ja iloiselle tytölle se kävi melkein ylivoimaiseksi. Kun hän ajatteli, että kotiväki, Laurie ja tämän ystävät tapaisivat hänet illalla näin syrjäisestä paikasta, hän tunsi itsensä suorastaan marttyyriksi.
Amy meni kotiin vasta iltapuolella. Hän oli niin kalpea ja hiljainen, että kaikki tiesivät hänen viettäneen raskaan päivän, vaikka hän ei valittanut eikä edes kertonut, miten päivä oli sujunut. Äiti ojensi hänelle sydämellisesti teekupin, Beth auttoi häntä pukeutumisessa ja sitoi pienen, sievän seppeleen hänen päähänsä, ja Jo hämmästytti koko perhettä pukeutumalla tavattoman huolellisesti ja vihjaamalla synkästi, että kohta olisi toinen ääni kellossa.
– Jo, älä tee tyhmyyksiä. En tahdo melua, niin että älä sinä puutu asiaan, vaan käyttäydy kunnolla, pyysi Amy lähtiessään kotoa hyvissä ajoin, jotta voisi vähän kaunistaa pientä pöytäparkaa, sillä hän toivoi saaneensa lisää kukkia.
– Aion vain miellyttää kaikkia tuttujamme, jotta he viipyisivät mahdollisimman kauan sinun nurkassasi. Teddy ystävineen tulee apuun ja meillä on varmasti vielä hauskaa, vastasi Jo ja kumartui portista katsomaan, joko Laurie oli tulossa. Pian kaikuivat tutut askelet hämärässä ja Jo riensi vastaan.
– Meidän poikako sieltä tulee?
– No, ihan varmasti! ja Laurie veti Jon käden kainaloonsa tyytyväisenä kuin hänen kaikki toiveensa olisivat toteutuneet.
– Voi Teddy, tiedätkö mitä on tapahtunut? ja Jo selosti Amyn kärsimän vääryyden kiihtyneenä sisarensa puolesta.
– Joukko meikäläisiä on päättänyt lähteä myyjäisiin ja minut saa vaikka hirttää, jollen pane heitä ostamaan joka ainoata kukkaa hänen pöydältään ja pysyttelemään sen jälkeen koko ajan hänen ympärillään, Laurie sanoi oikein innostuneena.
– Amy kertoi, että kukat ovat nuutuneita ja uudet tulevat ehkä liian myöhään. En haluaisi olla epäluuloinen enkä ilkeä, mutta ei ihme vaikka kukat jäisivät tyystin tulematta. Kun ihmiset kerran rupeavat halpamaisiksi, ei heitä pidätä mikään, huomautti Jo harmistuneena.
– Eikö Hayes antanut meidän puutarhamme kauneimpia kukkia teille?
Minä käskin hänen antaa.
– Ihanko totta? Hän varmaan unohti. Kun sinun isoisäsi on sairas, en tahtonut häiritä häntä ja pyytää kukkia, vaikka olisinkin tarvinnut.
– Mutta Jo, luulitko sinä tosiaan, että sinun olisi pitänyt pyytää niitä! Nehän ovat sinun yhtä hyvin kuin minunkin! Meillähän on kaikki yhteistä, alkoi Laurie äänellä, joka sai aina Jon piikikkääksi.
– Hyvänen aika, mitä sinä puhut! Minua eivät kiinnosta puoletkaan sinun tavaroistasi. Mutta meillä ei ole aikaa jutella täällä, minun on mentävä auttamaan Amya; lähde sinä pukeutumaan hienoksi, ja jos olet tosiaan niin ystävällinen että lähetät Hayesin viemään hiukan tuoreita kukkia Amylle, siunaan sinua ikuisesti.
– Etkö voi antaa siunausta nyt heti? kysyi Laurie niin vetoavasti, että Jo löi epäkohteliaasti veräjän kiinni hänen edessään ja huusi rakosesta: – Mene tiehesi, Teddy, minulla on kiire.
Illalla olikin toinen ääni kellossa salaliittolaisten ansiosta. Hayes lähetti valtavasti kukkia ja niiden mukana seurasi kori, jonka hän oli järjestänyt parhaan taitonsa mukaan ja joka asetettiin keskelle pöytää. Koko Marchin perhe saapui myyjäisiin, ja Jo pani kaikki taitonsa liikkeelle, niin että ihmiset eivät vain tulleet vaan myös jäivät pöydän ääreen kuuntelemaan hänen lörpöttelyään ja ihailemaan Amyn aikaansaannoksia; heillä oli ilmeisesti hyvin hauskaa.
Laurie johti ystävineen ritarillisesti joukkoa. He ostivat Amylta joka ainoan kukkakimpun ja pysyttelivät koko ajan pöydän ympärillä, niin että he saivat Amyn nurkan huoneen iloisimmaksi paikaksi. Amy tunsi taas olonsa mukavaksi ja ainakin kiitollisuudesta, jollei juuri muun vuoksi, hän koetti olla niin vilkas ja viehättävä kuin osasi – tultuaan nyt siihen tulokseen että hyvä sittenkin saa palkkansa.
Jo käyttäytyi esimerkillisen hyvin. Kun Amy oli turvallisesti kunniavartionsa ympäröimänä, Jo kierteli salia kuullen sieltä täältä pikku juoruja, jotka selittivät hänelle Chesterin perheen kannanmuutoksen. Hän tunsi oman syyllisyytensä asiassa ja päätti mahdollisimman pian puhdistaa Amyn maineen. Kulkiessaan taidepöydän ohi hän etsi Amyn valmistamia tavaroita, mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään. He ovat varmaan panneet ne piiloon, ajatteli Jo, joka saattoi antaa anteeksi itse kärsimänsä vääryyden, mutta oli hyvin vihainen milloin hänen omaisiaan loukattiin.
– Hyvää iltaa, Jo. Miten Amyn kauppa sujuu? kysyi May hyväntahtoisesti, sillä hän halusi näyttää, että hänkin saattoi olla jalomielinen.
– Hän on myynyt kaiken, mistä saattoi rahaa saada, ja nyt hän pitää hauskaa. Kukkapöytä vetää tunnetusti ostajia luokseen, varsinkin herrasmiehiä.
Jo ei voinut olla pistelemättä, mutta May otti sen vastaan niin nöyrästi, että toinen heti katui sanojaan ja alkoi kehua suuria kukkamaljakolta, jotka vielä olivat myymättä.
– Missähän Amyn piirustus lienee? Ajattelin ostaa sen isälle, virkkoi Jo, sillä hän halusi innokkaasti kuulla, minkä kohtalon sisaren työ oli saanut.
– Kaikki Amyn tavarat on myyty jo kauan sitten; pidin huolta että oikeat ihmiset huomasivat ne, ja ne tuottivat meille sievoisen summan, vastasi May, joka päivän kuluessa oli voittanut monta pikku kiusausta niin kuin Amykin.
Jo kiiruhti tyytyväisenä kertomaan hyvät uutiset Amylle. Tämä oli ihmeissään ja liikuttunut Mayn sanoista ja käytöksestä.
– Nyt hyvät herrat, saatte osoittaa huomiota muille pöydille yhtä avokätisesti kuin minunkin pöydälleni ja muistakaa erityisesti taidepöytää, käski Amy Teddyn joukkoa.
– 'Chesterin valtaus' olkoon tunnuslauseenne; täyttäkää miehekkäästi velvollisuutenne, sieltä saatte koko rahan edestä taidetta, virkkoi parantumaton Jo, kun uskollinen sotajoukko oli lähdössä kentälle.
– Käskynne mukaan, vaikka minun mielestäni maaliskuu (March) on paljon kauniimpi kuin toukokuu (May), sanoi pikku Parker, joka koetti olla samalla kertaa sukkela ja kohtelias.
Mutta Laurie vaiensi pojan. – Erinomaista pikku pojan puheeksi, hän sanoi ja talutti pojan pois taputettuaan häntä isällisesti päälaelle.
– Osta maljakot, Amy kuiskasi Laurielle kootakseen vielä tulisia hiiliä vihamiehensä pään päälle.
Mayn suureksi riemuksi herra Laurence osti maljakot ja käveli sitten edestakaisin salissa kantaen niitä kainalossaan. Toiset herrasmiehet sijoittivat yhtä innokkaasti rahansa kaikenlaisiin pikkutavaroihin ja kuljettivat sitten mukanaan vahakukkia, maalattuja viuhkoja, kultalangalla koristettuja kirjesalkkuja ja muita hyödyllisiä ja sopivia ostoksia.
Carrolin tätikin oli paikalla ja sai kuulla tapauksen. Hän ilmoitti tyytyväisen näköisenä rouva Marchille jotakin. Tämä hymyili mielihyvästä ja katsoi Amya samalla kertaa ylpeänä ja levottomana, mutta vasta useiden päivien kuluttua hän kertoi toisille ilonaiheensa.
Myyjäiset onnistuivat hienosti. Kun May toivotti Amylle hyvää yötä, ei hän makeillut niin kuin ennen, vaan suuteli Amya herttaisesti ja hänen katseensa tuntui sanovan: "Anna anteeksi ja unohda."
Amy tunsi saaneensa hyvityksen. Kotiin saapuessaan hän näki kukkamaljakoiden komeilevan eteisen uuninreunustalla, kummassakin komea kukkakimppu. "Kunniapalkinto jalomieliselle Marchin tytölle", oli Laurie kirjoittanut.
– Sinä olet luonteeltasi paljon lujempi ja jalompi ja hienompi kuin olisin uskonut, Amy. Käyttäydyit hienosti; kunnioitan sinua täydestä sydämestäni, virkkoi Jo lämpimästi kun he myöhään illalla harjasivat hiuksiaan.
– Me kaikki kunnioitamme – oli suurenmoista, että olit niin valmis antamaan anteeksi. Se mahtoi olla kauhean vaikeaa, kun olit nähnyt tavaroistasi niin paljon vaivaa ja iloinnut saadessasi itse myydä ne. Minä en varmaan olisi voinut olla yhtä ystävällinen, lisäsi Beth vuoteestaan.
– Mitä turhia, tytöt, ei minua tarvitse kehua. Tein vain niin kuin olisin muiden toivonut tekevän minulle. Teitä naurattaa kun sanon, että tahdon olla lady, mutta minä tarkoitan, että on oltava hieno sekä tavoiltaan että mieleltään, ja minä yritän parhaani mukaan. En osaa oikein selittää, mutta tahtoisin päästä eroon pikkusieluisuudesta ja typeryydestä, jotka usein ovat naisten vikana. En ole vielä kovinkaan pitkällä, mutta koetan parhaani ja toivon joskus tulevani äidin kaltaiseksi.
Amy puhui vakavana. Jo syleili häntä hellästi ja sanoi:
– Nyt ymmärrän mitä tarkoitat enkä enää milloinkaan naura sinulle. Sinä edistyt nopeammin kuin luulet, ja minä aion oppia sinulta todellista kohteliaisuutta, sillä sinä näyt olevan perillä salaisuudesta. Jatka vain, sisko, jonakin päivänä saat palkkasi, ja silloin ei kukaan ole iloisempi kuin minä.
Viikon kuluttua Amy sai palkkansa, mutta Jo-raukan oli kovin vaikea iloita siitä. Carrolin tädiltä tuli kirje ja sitä lukiessa rouva Marchin kasvot kirkastuivat niin, että Jo ja Beth, jotka olivat läsnä, halusivat välttämättä kuulla, mitä hyviä uutisia kirjeessä oli.
– Carrolin täti matkustaa ensi kuussa ulkomaille ja tahtoo… minut mukaansa! huudahti Jo hypähtäen innoissaan seisomaan.
– Ei rakkaani, ei sinua, vaan Amyn.
– Voi äiti kulta, hän on liian nuori; ensin on minun vuoroni. Olen toivonut sitä jo kauan – se olisi kovin hyödyllistä ja samalla äärettömän ihanaa – minun täytyy päästä.
– Ei se taida käydä, Jo. Täti sanoo nimenomaan haluavansa Amyn, eikä meidän sovi panna ehtoja, kun hän tekee tällaisen tarjouksen.
– Aina käy näin. Amyn osaksi tulee kaikki huvi ja minun täytyy vain raataa. Se ei ole reilua, huudahti Jo kuohuksissaan.
– Se on kai osaksi omaa syytäsi. Keskustelin äskettäin tädin kanssa, ja hän pahoitteli sitä, että sinulla on kulmikas käytös ja kovin omapäiset mielipiteet; ja tässä hän kirjoittaa, ikään kuin toistaisi sinun sanojasi: – Olin ensin aikonut pyytää Jota, mutta koska 'kiitollisuudenvelka on hänelle rasitus' ja koska hän 'ei voi sietää ranskaa', en uskalla pyytää häntä. Amy on taipuisampi, hänestä tulee hyvää seuraa Flolle ja hän on kiitollinen siitä hyödystä, jonka matka hänelle tuottaa.
– Voi minun kieltäni, minun kamalaa kieltäni! Miksi en voi oppia pitämään sitä kurissa, vaikeroi Jo muistaen onnettomat sanansa. Kun rouva March kuuli missä yhteydessä ne oli lausuttu, hän virkkoi surullisesti:
– Olisin suonut sinun pääsevän matkalle, mutta nyt ei ole mitään toivoa; koeta nyt kestää tämä urheasti äläkä pilaa Amyn iloa valittelulla ja kateudella.
– Minä koetan, sanoi Jo mutta hän räpytteli silmiään kumartuessaan nostamaan maasta käsityökoria, jonka innoissaan oli kaatanut. – Koetan noudattaa hänen esimerkkiään ja todella olla iloinen enkä vain näyttää siltä, etten hetkeksikään turmelisi hänen onneaan. Mutta helppoa se ei ole, sillä tämä on kauhea pettymys, ja Jon silmistä vieri katkeria kyyneliä pienelle neulatyynylle, joka hänellä oli kädessään.
– Jo rakas, olen hyvin itsekäs, mutta en tulisi toimeen ilman sinua ja olen iloinen, että jäät kotiin, kuiskasi Beth ja halasi häntä niin hellästi ja hartaasti, että se lohdutti Jota, vaikka tämä olisi halunnut lyödä itseään korvalle ja nöyrästi pyytää, että Carrolin täti laskisi suosionsa taakan hänen harteilleen, jotta täti saisi nähdä, miten kiitollisena hän sen kantaisi.
Kun Amy tuli kotiin, kykeni Jo ottamaan jo osaa yhteiseen iloon, ehkäpä ei aivan yhtä sydämellisesti kuin muulloin, mutta hän ei silti kadehtinut Amyn hyvää onnea. Nuori neiti itse ihastui tavattomasti tiedosta. Hän käveli ympäriinsä juhlallisen onnellisena, alkoi samana iltana lajitella värejään ja järjestää siveltimiään matkaa varten ja jätti sellaiset pikkuseikat kuin vaatteet, rahat ja passin niiden huoleksi, joiden mieli ei liikkunut taiteen maailmoissa.
– Ei tämä ole pelkkä huvimatka, Amy virkkoi painokkaasti puhdistaessaan parasta palettiaan. – Tämä matka ratkaisee elämänurani. Jos minulla on lahjoja, ne kyllä tulevat ilmi Roomassa, ja siinä tapauksessa aion osoittaa ne jotenkin.
– Entäs jos sinulla ei ole? kysäisi Jo ommellessaan silmät punaisina uusia kauluksia Amylle.
– Siinä tapauksessa palaan kotiin ja rupean piirustuksenopettajaksi, vastasi maineen havittelija filosofisen tyynesti. Mutta hän irvisti ajatellessaan tätä mahdollisuutta ja hankasi palettia ikään kuin näyttääkseen, ettei hän hevillä luopuisi toiveistaan.
– Sitä sinä et tee; sinä et viitsi tehdä kovaa työtä, vaan menet naimisiin jonkun rikkaan miehen kanssa ja palaat kotiin nauttimaan ylellisyydestä elämäsi loppuun asti, virkkoi Jo.
– Ennustuksesi käyvät joskus toteen, mutta tähän en usko. Toivon tietysti että niin kävisi, sillä jollei minusta ole taiteilijaksi, olisi hauskaa, kun voisi edes auttaa niitä, joilla on lahjoja, virkkoi Amy hymyillen, ikään kuin hyvän haltijattaren osa olisi miellyttänyt häntä enemmän kuin köyhänä piirustuksenopettajana eläminen.
– Hm, huokasi Jo, jos sinä toivot sitä, niin saat sen, sillä sinun toiveesi toteutuvat aina – minun eivät milloinkaan.
– Tahtoisitko sinä lähteä? kysyi Amy hieroen mietteissään nenäänsä veitsellä.
– Totta kai!
– No, vuoden tai parin kuluttua kutsun sinut sinne ja sitten kaivamme Forumilta muinaisesineitä ja toteutamme kaikki suunnitelmat, jotka olemme yhdessä tehneet.
– Kiitoksia; muistutan sinua lupauksestasi, sitten kun se ihana päivä tulee, jos se tulee milloinkaan, vastasi Jo yrittäen olla kiitollinen tuosta epävarmasta, mutta houkuttelevasta kutsusta.
Valmisteluihin ei ollut paljon aikaa ja talossa riitti puuhaa Amyn lähtöön saakka. Jo kesti hyvin siihen asti kun viimeinen sininen nauhan kaistale oli kadonnut näkyvistä, mutta silloin hän vetäytyi pakopaikkaansa ullakolle ja itki, kunnes ei enää jaksanut. Amy kesti lujana laivan lähtöön saakka; mutta juuri kun nostosilta oli määrä vetää laivaan, hän äkkiä käsitti, että kohta kokonainen valtameri erottaisi hänet rakkaistaan. Hän tarrautui kiinni Laurieen, joka kauimmin viipyi laivassa, ja nyyhkytti:
– Voi, pidä huolta heistä, ja jos jotakin tapahtuu…
– Lupaan sen, hyvä ystävä, ja jos jotakin tapahtuu, tulen lohduttamaan sinua, kuiskasi Laurie ollenkaan aavistamatta, että hänen täytyisi toteuttaa lupauksensa.
Niin Amy matkusti vanhaan maailmaan, joka nuorten silmissä näyttää uudelta ja kauniilta. Isä ja ystävä jäivät rannalle ja toivoivat hartaasti, että kohtalo olisi lempeä onnelliselle tytölle, joka huiskutti heille laivan kannelta, kunnes ei enää muuta näkynyt kuin kesäinen auringonpaiste, joka leikitteli meren laineilla.